Se oli tyhjä. Sininen kuori oli poissa — kuori, missä rahat ja vankilanjohtajan suositukset olivat olleet.
Hänen kurkkuansa kouristi ja hengitys tuntui raskaalta.
Äkkinäinen tuulenvihuri työntyi valkean salaman tavoin hopeahaapojen lehvien lävitse, Ja raivoisa sadekuuro pieksi häntä kasvoihin.
KIINALAINEN
Heräsin yöllä enkä voinut nukkua uudelleen. Huoneessa ei ollut pimeä eikä valoisa, sillä oli kesäyö. Maidontapaisia valojuovia yhtyi varjojen kelmeään harmaaseen tuhkaan. Valo kimalteli pilkkuina ja säkeninä ja kapeina viivoina seinällä olevassa kuvastimessa ja katosta riippuvan lampun kolmisärmäisissä messinkitangoissa. Akkuna oli auki. Kadulta kuului ääniä ja tukahutettua naurua. Sälekaihtimen ripojen lomitse, jotka päivällä olivat vihreät, mutta nyt olivat mustanharmaat, loisti punanen tähti. Arvelin, että sen täytyi olla Mars. On olemassa useita punasia tähtiä, mutta taivas ei ollut kyllin pimeä, jotta kiintotähti olisi voinut niin kirkkaasti loistaa, ja kiertotähtien joukossa ei ollut muuta arvattavana kuin Mars.
Makasin käännellen vanhoja ajatuksia ja muistoja, joista toiset olivat surullisia, useimmat vallan kaikkea järkeä vailla. Korvaani soi sävel, jota inhoan, ja minä ajattelin:
— Meidän tahdostamme ei nähtävästi riipu, mitkä sävelet kohoavat sieluumme, tai kohoaako niitä ollenkaan. Myöskään ei minun tahdostani riipu, mikä ajatus mieleeni tulee, tai tuleeko ainoatakaan. Ja tahtoni, riippuuko se sitten minusta itsestäni, minun itsetajuisesta minuudestani? Se kaikkein vähimmin. Tahdon paljoa, mitä mieluimmin olisin tahtomatta — — —
Kunpa saisin unta.
Tähti pilkoitti yhäti himmeänä ja punaisena tuhanharmaalla taivaalla.
Muuan vanha runonpätkä muistui mieleeni:
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa, niinkuin tähdet kulkevat kiertäen ratojansa.
Mistä sen olen saanut? Oi, nyt muistan. Se on kiinalainen runo, sen on kirjoittanut Li-Tai-Pe, tuo "kuolematon, joka mielellään joi". Hän joi riisiviinaa porsliinikupista. Hän katsoi usein liian syvälle kuppiin. Ja se oli hänelle kuolemaksi, sillä eräänä yönä, jolloin hän oli tyhjentänyt monta kuppia, kompastui hän Maecenaksensa huvipurren maallenoususillalle ja hukkui Keltaiseen jokeen. Se tapahtui varmaankin samoihin aikoihin, kun Ansgarius saarnaili tässä maassa ja hiukan käänteli elämän-arvoja — — — Niin, herra Jumala, miten aika kuluu…
Olenko tuntenut ketään kiinalaista? En — olen, se on totta, eräässä tämän kaupungin suuressa ravintolassa oli kerran viinurien joukossa muuan kiinalainen. Herra ties, miten hän oli sinne joutunut. Hänen tehtävänään oli puhua englanninkieltä, mutta hän puhui myöskin tanskaa. Hän oli hintelä ja hänellä oli lapsen kasvot. Iho oli kelmeänruskea, ja hän muistutti sangen paljon Choulalongkornia ja hänen siamilaisiaan, jotka kävivät täällä 97. Hänellä oli kauniit, lempeät ja viisaat silmät. Mutta suun ympärillä oli verkko hienoja, ukkomaisia ryppyjä ja kurttuja, jotka ovat niin luonteenomaisia äärimmäisen idän vanhoille roduille.
Oli juuri Mukdenin taistelun jälkeinen aika. Koetin johdattaa häntä kiusaukseen kysymällä tanskaksi: — Er De Japaner? Hän vastasi hiljaisella, pehmeällä äänellä, jossa oli hiukan uskonnollinen sävy: — Jeg er föd i Kina. — Ja missä siellä? — Shanghai. —Vai niin, Shanghaissa…
Pidin häntä silmällä, kun hän tarjoili eräälle pöytäni läheisyydessä olevalle seurueelle — muutamia ensi kamarin ukkoja. Hän teki ylhäisen vaikutuksen heidän rinnallaan. Ja minun täytyi nauraa itsekseni, kun näin heidän raskaat elefanttiruumiinsa, heidän kyhmyiset ja pöhöttyneet kasvonsa ja heidän taliset, värittömät silmänsä ja kun ajattelin koulussa saaneeni oppia, että inhimillistä kauneudenihannetta edustaa germanilainen rotu. Ja se on epäilemättä yhä vieläkin näiden senaattorien mielipide.
Mutta pieni kiinalainen oli vieraitten suosiossa ja yleisen harrastuksen esineenä ja hän sai runsaasti juomarahoja, ja kun hänen arjalaista sukuperää olevat toverinsa huomasivat sen, kävivät heidän kasvonsa paljon keltaisemmiksi kuin hänen, ja he katsoivat häneen paljoa karsaammin kuin hän heihin, ja eräs rotutietoisimmista seisoi nurkassa ja pujoi nyrkkiä lautasliinan alla ja näkyi harjoittelevan nyrkkitaistelu-taitoa.
Ihmiset yksin ijäti, etäällä toisistansa…
Makasin silmät ummessa saadakseni unta, mutta silmäluomien! yli lehahtava tuulahdus pakotti minut avaamaan ne. Yöperhonen oli tullut huoneeseen ja liiteli harhaillen ristiinrastiin tuhkanharmaassa hämärässä ja vaikeni sitten ja katosi. Akkunan läpi kuului yksinäisen juopuneen miehen harhailevat askeleet katukivitystä vasten. Ja tähti pilkoitti.
Makasin ajatellen Marsin tunnettua teleskopillista kuvaa ja sen supisuorien "kanavien" ja kasvullisuusvyöhykkeiden muodostamaa ihmeellistä verkkokudosta. Ja tiesin näiden suorien viivojen todistavan, että kiertotähti oli asuttu. Spektralianalyysista tunnetaan, että siinä on melkein samoja aineita kuin maassakin. Mutta nämä viivat eivät luonnollisina murtautumina, halkeamina ja ääriviivoina milloinkaan muodosta suoraa viivaa tai jotakuinkin suoraa huomattavan pitkää viivaa. Ei yksikään joki, ei rannikko, ei vuorenselkämä eikä mikään luonnollinen kasvullisuus-vyöhyke kulje suorana viivana. Suora viiva on keinotekoinen; se on luonnonoikun oikaisu. Mitä olentoja ne lienevät, jotka kastelevat vainioitaan näiden suoransuorain kanavain avulla? Tietänevätkö he kenties enemmän meidän pallostamme, kuin me heidän? Runoillaanko siellä ehkä tällä hetkellä lauluja, jotka kertovat samaa synkkämielisyyttä, jota kiinalainen runoilija tunsi tuhat vuotta sitten? Ajatelminko siellä kenties kymmenentuhatta vuotta sitten niitä ajatuksia, joita meillä tänään sanotaan uusiksi ja vaarallisiksi? Selvää on, että siellä, kuten täällä, yksi eläinlaji, yksi elonmuoto on laskenut toiset valtansa alle, voidakseen tuohon pieneen palloon painaa tahtonsa ja tarpeidensa leiman. Mutta onko tuo laji ollenkaan ihmisen kaltainen? Vai ovatkohan ne jonkinlaisia jättiläismuurahaisia, joilla on voimakkaat yhteiskunnalliset vaistot ja pitkälle kehittynyt insinöri-taito, mutta joilla ei ole filosofisia taipumuksia? Elääköhän ja toimiiko heidän sukunsa paraikaa, vai onko se aikoja sitten kuollut sukupuuttoon ja jättänyt noihin punaisiin hiekkaerämaihin vain vedestä ja vehreydestä laaditun tumman verkkokudoksensa muistoksi olemassaolostaan?
Turhia kysymyksiä. Kunpa saattaisi nukkua.
– – – Toisen kerran näin tuon pienen kiinalaisen muuanna hurjana yönä suuressa hotellikahvilassa. Meitä oli muutamia miehiä kirjojen, kynän ja piirustimen mailmasta. Markel oli mukana, ja hän oli juovuksissa. Hän keskusteli kiinalaisen kanssa filosofisista kysymyksistä. On itsestään selvää, että sen filosofian, josta entinen Upsalan ylioppilas, tapahtukoonpa se sitten vaikka humalapäissä voi puhua kiinalaisen viinurin kanssa, täytyy olla mitä yleisinhimillisintä.
— Dear little Chinaman, sanoi hän, mitä ajattelette kuolemasta?
Kiinalaisen kasvoista näkyi, että hän yritti peittää hämmästystään tämän olosuhteisiin katsoen oudon kysymyksen johdosta. Puhua kuolemasta muukalaisen kanssa on erittäin sopimatonta. Tuo vieras paholainen oli nähtävästi juovuksissa ja selvänä ollessaankin raakamainen henkilö. Näitä ajatuksia koettivat hänen kasvonsa peittää, ja hän silminnähtävästi yritti päästä vastaamasta kysymykseen. Mutta Markel toisti Sen:
— Dear little Chinaman, et kautta pirujen ja lohikäärmeitten saa juomarahaa, ellet sano minulle, mitä ajattelet kuolemasta!
Kiinalainen hymyili kohteliaasti, kalpeana huolimatta ruskeasta pinnastaan. Hän mietti tarkoin ennenkuin vastasi. Hänen kasvoistaan saattoi lukea lujan päätöksen, että hän ei sanoisi mitä hän ajatteli, vaan sen, minkä piti sopivampana. Ja siksi hän antoikin saman vastauksen, jonka Kong-Fu-Tse kerran oli antanut eräälle oppilaalleen samaan kysymykseen, ja jonka vastauksen hän — viinuri — varmaankin oli oppinut pienenä lapsena jossain Shanghain pientenlastenkoulussa:
— Emme vielä tiedä mitä elämä on; kuinka siis voisin sanoa mitään kuolemasta?
Tämän hän sanoi kohteliaasti hymyillen, tanskankielellä, joka jo alkoi vivahtaa ruotsiin. Ja hän lausui sen nopeasti, kuin katkismuksesta opitun vastauksen, jollainen se ehkä olikin.
Katselimme toisiimme hämmästyneinä. Markel tuli hurjaksi ihastuksesta. Hän tahtoi syleillä kiinalaisia. Luulenpa melkein, että hän esitti kiinalaiselle sinunmaljaa. Hän sanoi matkustavansa Itä-Aasiaan Ja ottavansa kiinalaisen mukaansa seuraksi. Hän veti muutamia setelejä taskustaan, ja tyrkytti niitä kiinalaiselle, mutta kiinalainen vetäytyi kumarrellen Ja hymyillen taaksepäin, Ja setelit putosivat lattialle. Olimme juuri lähdössä. Eteisessä kiinalainen tuli ja jätti setelit huolellisesti kokoontaitettuina yhdelle meistä. Markel oli jo kadulla, missä hän ehdotti lähempää tuttavuutta eräälle ajurille — — —
Kadulta kuului lakaisua. Alkoi jo päivä sarastaa, ja punanen tähti loisti himmeämmin.
Taasen kiusasin itseäni arvailemalla minkälainen muoto ja ruumis tuon pienen punasen pallon valtiailla mahtoi olla. Meidän ihmisten kaltaisia he eivät saattaneet olla muuten kuin samanlaisten olosuhteiden hyvin epätodennäköisestä yhteensattumasta. Koetin kuvitella heitä erinomaisen viisaiksi ja teräväjärkisiksi elefanteiksi, jotka mahdollisesti olivat siivekkäitä. Kuvittelin heitä suuriksi linnuiksi, joiden kynnet ovat kehittyneet taidokkaiksi käsiksi. Mutta mieleeni johtui, että linnuilla kaiken tuli olla keveätä, aivojenkin, ja että siivekkäitten olentojen helppous siirtyä paikasta toiseen, aina vähentää heiltä tärkeän kiihottimen vaivata terävä-älyisyyttään ja kekseliäisyyttään. Ei, maahan kahlehdittuja, maan mudan vankeja ja siltä ylös ikävöiviä, tuhansien kovien luonnonvälttämyyksien ruoskimia, sellaisia varmaankin niin siellä kuten täälläkin ne olennot ovat, joiden on osattava laajentaa oman olemuksensa rajat, ulottua edemmäksi itseään ja muovailla uudelleen maailma, itselleen mieluisaksi.
Kunpa saattaisi nukkua.
– – – Vielä kerran näin pienen kiinalaisen. Se tapahtui eräänä varhaisena kesäaamuna Strömparterrenissa. Olin paennut sinne, sillä siellä oli yksinäistä ja hiljaista vanhojen puitten varjossa, paennut katujen ja torien helvetillistä melua, puristaakseni mehun sitroonasta ja lukeakseni erästä kirjaa. Siellä ei ollut muita kuin minä ja kiinalainen. Hän seisoi nojautuen kaidepuuhun, ja katseli alas kohisevaan virtaan. Istuin lähellä olevan pöydän ääressä. Huomasin hänet vasta kun hän kääntyi ja tervehti minua. Vastasin hänen tervehdykseensä. Nyt, huonoissa siviilivaatteissa ja armottomassa auringonpaisteessa, näytti hän minusta köyhältä ja sairaalta. Hän seisoi niin lähellä minua, että minun mielestäni täytyi sanoa hänelle jotain.
— Onko täällä kaunista mielestänne? kysyin.
Hän mietti hetkisen, ikäänkuin olisi hän tarvinnut aikaa käsittääkseen kysymyksen. Ja hän vastasi:
— Tämä on ihmeellistä.
Hän kulki hitaasti ohitseni, seisahtui hiukan kauempana ja asettui jälleen kaidepuuhun nojaamaan ja katseli alas virtaan.
Seuraavana päivänä tulin hotellinkahvilaan.
— Mihin kiinalainen on joutunut? kysyin viinurilta, joka kaatoi kahvia kuppiini.
Se oli nuori hyvinsyötetty mies, jonka käsivarren-liikkeet olivat pöyristetyt, ja jolla oli hovimestarin sauva rensselissään.
— Hän ei ole enää täällä.
Ja hän lisäsi puolittain mahtipontisesti, puolittain anteeksi pyytäen:
— Hän ei soveltunut tänne.
* * * * *
Tähti on kalvennut ja kadonnut. Maitorattaat kulkevat rämisten katua.
Kunpa saattaisi nukkua.
SUUTELO
Oli kerran nuori tyttö ja hyvin nuori mies. He istuivat kivellä selälle pistävällä niemenkärjellä, ja laineet loiskivat heidän jalkojensa juureen. He istuivat äänettöminä, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ja näkivät auringon laskevan.
Nuori mies ajatteli, että hän kernaasti tahtoi suudella tyttöä. Kun hän katseli tytön suuta, niin tuntui hänestä, kuin olisi se ollut juuri sitävarten luotu. Hän oli kyllä nähnyt kauniimpiakin tyttöjä kuin hän, ja oikeastaan hän oli rakastunut toiseen, mutta häntähän hän ei varmaankaan koskaan pääsisi suutelemaan, sillä hän oli ihanne ja tähti, ja "die Sterne, die begehrt man nicht".
Tyttö ajatteli, että hän kernaasti olisi suonut nuoren miehen suutelevan häntä, jotta hän olisi saanut tilaisuuden oikein vihastua häneen ja näyttää kuinka syvästi hän häntä halveksi. Hän nousisi ja kietoisi hameet tiukasti ympärilleen, loisi nuoreen mieheen katseen täynnä jäätävää ivaa ja poistuisi, suorana ja tyynenä ja pitämättä tarpeetonta kiirettä. Mutta jottei nuori mies olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi hän matalalla ja hiljaisella äänellä:
— Uskotteko löytyvän mitään elämää tämän jälkeen?
Nuori mies ajatteli, että kävisi helpommaksi suudella tyttöä, jos hän myöntäisi. Mutta hän ei oikein muistanut, mitä hän muissa tilaisuuksissa mahdollisesti oli sanonut samasta asiasta, ja hän pelkäsi puhuvansa ristiin. Senvuoksi katsoi hän tyttöä syvälle silmiin ja vastasi:
— On hetkiä, jolloin uskon.
Tämä vastaus miellytti tyttöä erinomaisesti ja hän ajatteli: Pidän kuitenkin hänen tukastaan, ja hänen otsastaankin. On vaan synti, että hänen nenänsä on niin ruma ja sitten, eihän hänellä ole mitään asemaa — pelkkä ylioppilas, joka lukee alempaa hallintotutkintoa. Eihän hän sellaisella sulhasella voinut ystävättäriensä kateutta herättää.
Nuori mies ajatteli: nyt voin varmaankin suudella häntä. Mutta häntä peloitti kuitenkin hirveästi; hän ei ollut milloinkaan ennen suudellut ketään perhetyttöä, ja hän ihmetteli oliko se vaarallista. Tytön isä nukkui riippumatossa kappaleen matkan päässä, ja hän oli kaupungin pormestari.
Tyttö ajatteli: Ehkä on vielä parempi, että annan hänelle korvapuustin, kun hän suutelee minua.
Tyttö ajatteli vielä: Miksi hän ei suutele minua, olenko minä niin ruma ja epämiellyttävä?
Ja hän kumartui eteenpäin veden yli nähdäkseen kuvansa, mutta laineitten läikyntä särki hänen kuvansa.
Tyttö ajatteli edelleen: Ihmettelen, miltä mahtanee tuntua kun hän suutelee minua. Häntä oli itse asiassa suudeltu vain yksi ainoa kerta, sen oli muuan luutnantti tehnyt kaupunginhotellissa pidettyjen tanssijaisten jälkeen. Mutta hän oli tuoksunut niin ilkeästi punssilta ja sikarilta, ja hän oli tosin ollut hiukan hyvillään siitä, että tuo luutnantti suuteli häntä, sillä olihan hän kuitenkin kaikitenkin luutnantti, mutta ei tuo suudelma ollut hänen mielestään juuri mistään kotoisin. Sitäpaitsi vihasi hän luutnanttia sentähden, ettei tämä ollut kosinut häntä jälkeenpäin tai edes vähääkään välittänyt hänestä.
Heidän siinä näin istuessaan, kumpikin omiin ajatuksiinsa vaipuneena, meni aurinko mailleen ja tuli hämärä.
Ja nuori mies ajatteli: Koska hän istuu yhä minun vieressäni, vaikka päivä jo on laskenut ja on tullut hämärä, niin voihan olla, ettei hänellä ole juuri mitään sitä vastaan, että suutelen häntä.
Ja nuori mies laski käsivartensa hiljaa tytön kaulaan.
Tätä tyttö ei ollut ollenkaan aavistanut. Hän oli luullut, että nuori mies vaan muitta mutkitta suutelisi häntä, sitten hän antaisi hänelle korvapuustin ja poistuisi kuin prinsessa. Nyt hän ei tiennyt, miten hänen oli meneteltävä; hän tahtoi kyllä suuttua nuoreen mieheen, mutta hän ei myöskään tahtonut menettää suuteloa. Sentähden istui hän aivan hiljaa alallansa.
Silloin nuori mies suuteli häntä.
Se tuntui paljon ihmeellisemmältä kuin hän oli luullut, hän tunsi kalpenevansa ja tulevansa raukeaksi, ja hän oli vallan unohtanut, että hänen piti antaa nuorelle miehelle korvapuusti, ja että tämä oli pelkkä alempaa hallintotutkintoa lukeva ylioppilas.
Mutta nuori mies ajatteli muuatta kohtaa erään uskonnollismielisen lääkärin kirjoittamassa, "Naisen sukupuolielämä "-nimisessä kirjassa, mikä kohta kuului: "On varottava, ettei aviollisessa syleilyssä hekkuma pääse vallitsemaan", ja hän ajatteli, että tuo varominen mahtoi olla kovin vaikeata, koska kerran jo suutelokin saattoi niin paljon vaikuttaa.
* * * * *
Kuun noustessa he yhä istuivat suudellen toisiaan.
Tyttö kuiskasi nuoren miehen korvaan:
— Minä rakastin sinua ensi hetkestä kuin sinut näin.
Ja nuori mies vastasi:
— Minulla ei ole milloinkaan maailmassa ollut ketään muuta kuin sinä.
GÄRDA
Istuin akkunani ääressä ja tuijotin sadepäivän jälkeiselle kirkkaalle, siniselle iltataivaalle ajattelematta mitään, tai ajattelin jotain surullista, mikä ei ajattelemisestani parantunut, kun ovelle koputettiin hiljaa ja ystäväni astui huoneeseen.
— Häiritsenkö sinua?
— Kyllä, kiitos, vastasin minä. Kuinka muuten voit?
Hän vaipui korituoliin ja katseli kirjoituspöydän yli, ulos akkunasta, taivaan sineen.
— Tänään on ollut oikea huhtikuunpäivä, sanoi hän. Ensin aamulla kaunista, sitten sadetta ja lunta, ja nyt loppujen lopuksi oikea kevät-ilta.
— Niin, oikea kevät-ilta. Haluatko sikarin?
Kuulehan sanoi hän — koko tuo pala taivasta jonka nyt näen, on sininen; aivan kirkas ja puhdas ja sininen. Ei hattarata, ei pilven-riekalettakaan ole jäljellä rajuilman jälkeen. Ja kuitenkin koko tunnelmassa on jotain, joka selvästi kertoo, että on sateisen päivän jälkeinen ilta. Mistä se riippuu, kuinka saattaa tyhjä, sininen ilma näyttää toisellaiselta sen vuoksi, että aamupäivällä satoi? Lieneekö kaikki vain mielikuvitusta, kuluneen päivän muistoko on mielessä ja vaikuttaa silmien näkemään kuvaan, muuttaa sitä? Niinkö on asia?
— Luultavasti.
— Ihmeellistä.
Istuimme pari silmänräpäystä vaieten. Katselin häntä. Hän säteili nuoruutta ja terveyttä. Hän näytti viettäneen päivän ulkona, iho oli jo hiukan auringon ruskottama ja hänellä oli pari kieloa napinlävessä.
— Keltä olet saanut nuo kielot? kysyin minä.
Hän hymyili valkoisilla hampaillaan nopean salamahymyn, mutta tuli kohta jälleen totiseksi.
— Gärdalta, vastasi hän.
Ja odottamatta enempiä kysymyksiä hän jatkoi:
— Muistatko minun kerran maailmassa puhuneen kanssasi tytöstä, jonka nimi oli Gärda.
Ravistin päätäni.
— Onko siitä kauvankin? kysyin minä.
Hän mietti hiukan.
— Annahan kuin muistuttelen — kuinka vanhoja me nyt olemme? Kolmekymmentäkuusi vuotta. Niin, siitä on kai siis viisitoista tai kuusitoista vuotta. Olin silloin kaksikymmen-vuotias.
Vaivuin ajatuksiini. Kuusitoista vuotta sitten. Vuodet olivat vierineet, vierineet, vierineet. Aatteita oli sairastunut ja kuollut tuona aikana, muut aatteet olivat nostaneet siipensä lentoon. Europan ja mailman kartta oli muuttanut muotoaan. Sodan ukkonen oli jyrähdellyt hiukan sekä siellä että täällä, ruhtinaita ja mahtavia oli kulkenut valosta varjoon, ja itse minä olin ehtinyt kulkea kappaleen matkaa. En, minä en muistanut Gärdaa.
Muisti on liima, joka pitää koossa olemassaoloamme; nauha, johon päivämme pujotellaan kuin eriväriset kuulat; synnynnäinen papinkirja, joka suo meille tilaisuuden joka aamu huomata identtisyytemme. Ja tuntien tuota voimakasta tarvetta turvautua muistiin, jota tuntee, kun huomaa muistin pettävän joskus, vastasin minä mitä varmimmalla äänellä:
— Et ole eläissäsi puhunut kanssani mistään Gärdasta. Nyt olet uneksinut.
— No, sanoi hän, olet sen unohtanut, eikä se ole ollenkaan ihmeellistä. Muuten ei hänen nimensä ollut Gärda, se oli valenimi, jonka annoin hänelle puhuessani sinun kanssasi hänestä, jott'et olisi saanut tietää kuka hän oli, ja myöskin siitä syystä, etten pitänyt hänen oikeasta nimestään… Mutta annahan kun kerron, miten olen viettänyt päiväni.
Hän nousi tuolilta ja alkoi kävellä edes takaisin huoneessa kuten aina innostuessaan. Ja nyt kuten aina, näytti huone tulevan liian pieneksi hänen pitkille askelilleen.
— Tiedät, hän alkoi, ettei minulla kevään tullen ole mitään rauhaa sielussani. Kuljeskelen ulkona kaiket päivät. Sillä tuulella ollessani riippuu hiuskarvan varasta lunastanko itselleni matkalipun Jokohamaan tai Singaporeen, tai hyppäänkö vain raitiovaunuun ja ajan jonnekin kaupungin laitaseudulle. Viimeksimainitulla tavalla tein tänään. Muistathan miltä näytti aamulla ilma, joka helisi ja lauloi, hillittömän liidunvalkeata valoa kaikilla seinillä ja kaduilla, sokeita kerjäläisiä joka kulmassa, italialaisia ilmapalloineen, positivi kuului joka porttikäytävästä, kevät, lyhyesti sanottuna. Nousin raitiovaunuun Stureplanilla ja annoin mennä niin pitkälle kuin pääsin Kungsholmen'ille, hyppäsin raitiovaunusta Sairaskodin edustalla, saman sairaskodin, missä lapsena sain niin monasti istua jakkaralla pienessä luostarikammiossa, jonka seinällä riippui pastori Beskow'in kuva, ja jonka akkunalla oli geranium; istuin ja pitelin isoäitini äidin lankavyyhtiä… Mutta sehän oli toinen juttu… Lähdin kulkemaan Drottningholman tietä. Tapahtui näyttämönvaihdos. Minne kevät katosi? Ainakin sadannen kerran tein sen huomion, että "kevät maalla" on suurinta humpuukia, mitä on olemassa. Vanhaa koinsyömää lunta kaikkialla, ja tie on likarapakkona. Kevät maalla, se on yksinkertaisesti talvi, joka alkaa vanhettua, ja jonka turkki alkaa tulla likaiseksi ja tahraiseksi. Hyi helkkari! Ja tietysti oli taivaalle myöskin ilmestynyt iso pilvenlonka, musta kuin rautapelti, ja ne pienet siniset pilkut, jotka vielä olivat jäljellä, tuijottivat minuun, niiden väri oli muuttunut tuoksi kamalaksi, elottomaksi, jääkylmäksi ruumiinväriksi, jonka taivaan sini saa kun alkaa pilvetä. Kohotin kauluksen pystyyn ja käännyin takaisin. Ehdin etäisimpiin kaupunginkortteleihin hädin tuskin niin hyvissä ajoin, että ennätin pelastua erääseen porttikäytävään rajuilman puhjetessa. Alkoi sataa raelunta, joka ruoski kasvoja kuin olisi sille annettu tehtäväksi herättää paatunutta omaatuntoa, ja se olisi ehkä onnistunut, ellei olisi ollut, kuten mainitsin, tuota porttikäytävää. Talo oli köyhä, portin luona ja portaissa vilisi likaisia kakaroita, ja seinät olivat täynnä kirjoitusmerkkejä ja symbolisia kuvia … Mutta rakeet muuttuivat tavalliseksi märäksi lumeksi ja lumi muuttui vesisateeksi, ja aika alkoi käydä pitkäksi. Tutkiessani kuvakirjoitusta seinällä, huomasin ilmoituksen: huoneusto vuokrattavana, kolme huonetta ja keittiö, viidennessä kerroksessa. En tarvinnut huoneustoa, mutta ainahan sitä saattoi käydä katsomassa ja keskustella asukkaiden kanssa hiukan kosteudesta ja syöpäläisistä ja niin edespäin, kunnes sade lakkaisi. Kiipesin viidenteen kerrokseen ja soitin. Nimi ovessa oli tavallinen nimi, eikä kertonut minulle mitään. Sievänlainen palvelustyttö avasi minulle oven ja hänen siisti ulkomuotonsa herätti minussa sen käsityksen, että perhe oli hiukan yläpuolella talon keskitasoa. Pieni poika, puettuna aivan mustiin, riippui hänen hameissaan. Eihän pieniä lapsia pueta mustiin muuta kuin syvässä surussa — olin siis suruhuoneessa, ehkä perheenelättäjä oli kuollut… Häpesin jo päähänpistoani ja tunsin, kuinka ryhtini ja kasvojeni ilme jo jollain tavoin muistutti surunvalitus-käynnillä olevaa herrasmiestä ja kuinka pehmeäksi ja hillityksi ääneni kävi, kysyessäni vuokran suuruutta. Tyttö mainitsi summan ja avasi vierashuoneen oven. Olin ensiksi tullut saliin; se herätti köyhyyden tunnelman. Mutta pieni vierashuone oli aivan toista laatua; pysähdyin hämmästyneenä kynnykselle ja astuin aivan epäröiden pari askelta sisemmälle huonetta. Palvelustyttö oli jäänyt saliin.
Kaikki huoneessa oli kaunista ja hienoa ja sievää. Ei mitään kalleuksia, mutt'ei mitään mautonta tai halpa-arvoistakaan. Huomioni kiintyi heti vanhanaikaiseen peilipiironkiin, jolle oli asetettu kaksi kynttilää kapeihin pronssijalustoihin, kumpikin puolelleen piirongilla olevaa pendyliä. Pari pientä porsliiniesinettä viheriällä marmorilevyllä, vihkonen orvokkeja lasissa, ja pieni valokuva kehyksissä. Seisoin ääneti katsellen kaikkea tätä kuin vanhaa stilleben'iä. Siinä seisoessani taivas äkkiä kirkastui, akkunasta valahti huoneeseen muutamia auringonsäteitä, kalpeita kuin vanha hopea, ne lankesivat piirongille ja peilille ja viheriälle kivilevylle kynttilöineen ja valokuvineen ja muine esineineen. Valokuva… Satuin katsomaan sitä hiukan tarkemmin ja tunnustan, että yhtäkkiä tunsin jotain omituista päässäni. Se olin minä! Se oli vanha ylioppilas-valokuvani, valkoinen lakki oli polvellani… Kuinka se oli tänne joutunut? Kuka sen siihen oli asettanut?
— Gärda, lausuin minä.
— Aivan niin. Mutta odotahan. Seistessäni siinä pää pyörällä tuijottaen tuohon vanhaan valokuvaan avattiin muuan ovi, ja Gärda tuli huoneeseen.
— Anteeksi, sanoin minä, mutta kuka tuo Gärda nyt oikeastaan oli?
Ensimmäinen rakkautesiko?
— Ensimmäinenkö, — ei. Mutta suutelimme toisiamme eräänä kesänä, metsässä, järvellä veneessä, kuutamossa, ja eniten muutamain suurten palsamihaapojen alla eräässä puutarhan nurkassa… Kaiken tuon olen kertonut sinulle aikoja sitten, ja sinä iloitsit siitä melkein yhtä paljon, kuin jos olisit ollut itse mukana siinä, ja nyt olet unohtanut sen.
Muistoni heräsi, hitaasti, hämärästi.
— Muistan palsamihaavat, sanoin. Niin, ja nyt muistan Gärdankin. Hän oli vaaleatukkainen ja hento. Hän oli vaalea ja hienohipiäinen, mutta hänellä oli tummat silmät. Eikö hänellä ollut tummat silmät. Vai oliko se ehkä joku muu…?
— Hänellä oli tummat silmät.
— Ja nyt —?
Ystäväni oli vaiti hetkisen. Hänen äänensä hiukan värähteli, kun hän jatkoi:
— Niin, nyt hän on tullut vanhaksi. Olimme yhdenikäiset silloin. Nyt hän oli vanha nainen, tauti oli häneen jättänyt merkkinsä, huolet kuihduttaneet… Mutta saatpa kuulla jotain ihmeellistä. Ensi hämmästyksemme ja hämilläolomme haihduttua, hän viittasi valokuvaan ja sanoi: Ei valokuvasi aina ole tuossa. Se ei ole ollut siinä ennenkuin tänään, olen ajatellut sinua tänään, ja niin otin sen esille. Ja sitten sinä tulit juuri tänään…
Nämä sanat kuullessani en minä voinut olla rummuttamatta pöytään paraatimarssia.
— Rakas ystävä, sanoin, älähän nyt istu juttelemassa, kaskuja minulle.
Hän ei suuttunut.
— Niin, sanoi hän, siitä ei ole muuta kerrottavaa. Siinä koko juttu.
Hämärä oli ympäröinyt meidät. Ystäväni istui ääneti; en minäkään puhunut. Hän katseli ulos ikkunasta yli kirjoituspöydän, taivaan sineen. Mutta sini oli nyt tummennut ja alkoi muuttua.
— Kuulehan — hän vihdoin sanoi — nyt näen, kuinka tuon taivaan sateen-jälkeen-tunnelman laita on. Peltikatto vastapäätä on hiljan maalattu ja loistaa märkänä ja kiiltävänä ja kuvastaa taivaan sineä. Siitä tuo tunnelma syntyi.
— Luultavasti, vastasin minä.
Arkimedeksen piste
Tunsin kerran pienen jätkän.
Hän oli ikäiseni ja asui samalla kadulla. Mutta hän oli minua etevämpi kaikessa, ei ainoastaan kokemuksessa ja rohkeudessa, vaan tiedoissakin; sillä hän taisi punaliitupalalla tai hiilellä piirustaa pienen kadun seinät ja aidat täyteen sanoja ja vertauskuvia, joiden merkitystä minä en silloin tuntenut. Kun olin ulosmenossa, oli minulla tapana, jos olin yksin ja suojelijatta, aina ensin pistää nenäni portista ja luoda silmäys kadun alapäähän päästäkseni varmuuteen siitä, ettei tuota pientä jätkää ollut lähitienoilla. Sillä hän oli minua väkevämpi, eikä hän milloinkaan voinut oppia mielenmalttiansa menettämättä näkemään minun vaatteitani, jotka olivat eheämmät ja puhtaammat kuin hänen omansa.
Mutta eräänä päivänä tapahtui, että minä sain isältäni kelkan. Se oli päällystetty punakukkaisen huopamaton palasella, jalaksissa oli terävät teräskiskot, jotka välkkyivät auringonpaisteessa, ja olipa sillä pieni kilisevä kulkunenkin nokassaan. Kun ensi kerran pääsin porttikäytävään tämä kelkka matkassani, ja äskensataneen lumen haju pisti nenääni, niin että aivastin, valtasi minut äkkiä niin mieletön ilo, että vallan unohdin tavalliset varovaisuustoimenpiteeni ja hyökkäsin portista katsomatta oikeaan tai vasempaan, hypin ja tanssin kuin ritulajalka-ukko ja päästin hurjia sotahuutoja. Aivan porttini edessä alkoi katu viettyä mäeksi. Istuuduin heti hajareisin kelkkaan ja annoin sen liukua rinnettä alas; mutta mäki oli loiva ja kelkka liukui vain hitaasti eteenpäin, niin että minun silloin tällöin täytyi auttaa jaloilla. Kadulla puhalsi jäätävän kylmä tuuli, korviani alkoi paleltaa, ja ilonikin alkoi jo jäähtyä, sekin. Samoinkuin tuulen jäätävä kylmyys hiipi vaatteitteni alle, samoin hiipi sieluuni tämä ajatus: minulla ei nyt ole ollenkaan niin hauskaa, kuin minulla oli äsken tullessani porttikäytävään kelkkoineni.
Ja samalla kuin ajattelin näin, huomasin äkkiä pienen jätkän seisomassa omalla portillaan kädet housuntaskussa. Hän oli likainen ja rupinen ja kauhea katsella, ja hänet nähdessäni täytti sydämeni pelko ja vavistus, sillä hän oli todellakin kauhea jätkä.
Minulla ei ollut mahdollisuutta päästä pakoon. Istuin hiljaa kelkassani liikuttamatta jäsentäkään, kuin kaniini boa-käärmeen edessä, ja odottelin vain, että tuo pieni jätkä tulisi portiltaan löylyttämään minua.
Mutta katso, suojelusenkelini valvoi. Pieni jätkä ei lähtenyt portiltaan; hän seisoi yhä portillaan kädet housuntaskussa, Ja katsellen minua enemmän välinpitämättömästi kuin vihamielisesti, sanoi hän vain nämät sanat:
— Taputtele takapuoltasi, ukkoseni, niin pääset nopeampaan!
Senjälkeen otti hän hiilenpalan taskustaan, piirsi seinälle jonkun yksitavuisen sanan ja katosi porttiinsa.
Mutta minä jatkoin mäenlaskuani ja potkin päästäkseni eteenpäin, sillä mäki ei juuri ollut jyrkkä. Yht'äkkiä pisti päähäni ajatus, että pienen jätkän sanoissa kuitenkin saattoi piillä joku totuuden jyvä. Jos istun hiljaa kelkassani ajattelin minä, ja joku tulee takaapäin ja tölmäsee minua selkään, niin kulkeehan keikka kappaleen matkaa. Jos minä nyt itse töykin selkääni, niin onhan sillä sama vaikutus kuin jos joku toinen sen tekisi. Olihan se niin yksinkertaista; olinpa tyhmä kun en ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi! Katselin varovasti ympärilleni ollakseni varma siitä, ettei pientä jätkää ollut lähitienovilla, sillä en halunnut, että hän olisi nähnyt minun seuraavan hänen neuvoaan. Ja sitten aloin töykkiä selkääni kaikin voimin. Mutta kelkka ei hievahtanutkaan. Minä töykin selkääni niin että tulin sekä punaseksi, että lämpymäksi, ja kaksi eukkoa pysähtyi ja nauroi minua; kelkka ei liikahtanut. Silloin minä tulin pahoilleni ja suutuin, ja tartuin kelkkani naruun ja vein sen juoksujalkaa kotia, toivoen että minulla olisi ollut vanhempi veli, joka olisi kyennyt antamaan pienelle jätkälle selkään minun puolestani.
Päivällispöydässä kerroin seikkailuni isälleni ja pyysin häntä selittämään, mistä johtui, ettei voi päästä eteenpäin kelkalla töykkimällä omaa selkäänsä. Isäni ei nauranut minulle eikä sanonut minua tyhmäksi, kuten useimmat muut isät olisivat tehneet, vaan koetti kunnollisesti selittää ilmiön; mutta sitä tehdessään hän sotkeutui ja puhui ristiin, niin että minä lopulta sain sen käsityksen, ettei hän ymmärtänyt asiaa juuri paljoa paremmin kuin minä. Lakkasin silloin toivomasta, että milloinkaan saisin tämän arvoituksen ratkaistua; ja kysyin hyvältä isältäni, eikö hän ottaisi edes löylyttääkseen tuota pientä jätkää. Mutta hän vastasi, ettei hänellä ollut aikaa.
* * * * *
Aika rientää, vuodet vierivät.
Pieni jätkä kasvoi ja hänestä tuli suuri rantajätkä. Minä itse jouduin kouluun ja sain oppia paljon; mutta minä en milloinkaan saanut riittävää selitystä siihen seikkaan, mistä johtuu, ettei voi kelkalla päästä eteenpäin töykkimällä omaa selkäänsä. Tapahtuu toisinaan vieläkin, että makaan yöllä valveilla ja mietiskelen tätä arvoitusta. Ja jos kerran saan pojan, ja hän kysyy minulta tätä asiaa, olen vakavasti päättänyt nauraa hänelle ja sanoa häntä tyhmäksi.
TAKKU
On sunnuntai-aamu ja kuistille tullessani leviää vastaharavoitu pihamaa eteeni. Kukko on lentänyt toiselle veräjäpylväälle ja nostaa punaista harjaansa korkealle sineä kohti ja kiekuu juhlallisesti, kolme kertaa; ja alla käyskentelevät kanat ja kaakottavat poikasineen ja opettavat niille jumalanpelkoa ja siveyttä ja vaatimatonta käytöstapaa. Toisella veräjänpylväällä istuu kissa, häntäänsä kääriytyneenä. Silmät veitsenkapeine terineen seuraavat lintusten lentoa yli männynlatvojen; mutta se ei anna niiden häiritä sielunsa rauhaa, sillä se on oppinut olemaan pyytämättä mahdottomia. Se on vetänyt hännällään piirin ympärilleen eikä välitä maailman turhuudesta ja hälinästä sen ulkopuolella. Hälinä ei muuten ole suuri nyt näin sunnuntai-aamuna; kukko on lakannut kiekumasta, tyytyen tavanmukaisiin kolmeen kertaan; vaan vastapäätä, maantien toiselta puolelta, kuuluu alhaalla sikolätissä kuuluvat neuf-neuf, oui-oui.
Mutta keskellä pihamaata lepäilee harmaapörröinen ja aivan määrittelemätön Takku-koira. Kun se kuulee minun tulevan kuistille, niin se kohottaa päätään, höristää korviaan ja katselee minua kaksine kiiluvine ruskeine silmineen; ja vasta lausuttuani sen nimen: Takku! ja näpsäytettyäni hiukan sormiani merkiksi siitä, että tahdon jutella sen kanssa, se nousee, oikoo jäseniään haukotellen pitkään ja tulee vastaani, rakastettavasti heiluttaen häntäänsä. Mutta tämä heilutus ei ole liehakoiva eikä erittäin sydämellinen; se on hiukan enemmän kuin pelkkä muodollisuus, mutta se ei ole mikään varsinainen tunteenpurkaus. Se on tarkoin sovitettu Takun ajatuksien mukaan minun ihmisarvostani ja minun asemastani talossa. Sillä minä en ole sen isäntä, mutta olen sen isännän ystävä ja siksi myöskin sen.
— Takku, sanon sille, minkälainen koira sinä oikeastaan olet? Isäntäsi sanoo sinun olevan kirotun talonpoikaiskoiran; mutta minä, joka olen vieraana ja haluan olla kohtelias sinulle, minä tahdon mieluummin nimittää sinua fantasia-koiraksi. Pitkä selkäsi ja lyhyet jalkasi kantelevat sinun olevan sukua naapurin vanhalle syntiselle mäyräkoiralle. Sinun karkea takkukarvasi on muistolahja joltakin rottakoiralta äidinpuoleisten esi-isiesi joukossa; mutta autuaasti edesmennyt äitisi ei ollut mikään rottakoira — tunsin hänet jokseenkin hyvin ja muistan vieläkin hänen iloisen haukuntansa, kun hän ennenmuinoin tuli alas tienhaaraan vastaani, ja hän oli eniten villakoiran näköinen. Mutta sinä itse, Takku, minkä näköinen sinä olet? Haluatko ehkä olla olevinasi joku niistä Dandie-Dinmonts'eista, jotka Walter Scott aikoinaan saattoi muotiin kotimaassaan, ja joita todellakin kaukaa katsoen hiukan muistutat?
— Ei, vastaa Takku, älä yritäkään hivellä turhamaisuuttani. Iloitsen, etten ole mikään rotukoira, enkä käsitä mitä hauskuutta on istua kahlehdittuna ja ulvoa kokonaisen viikon koiranäyttelyssä. Hoidan virkani yhtä hyvin kunniarahattakin. Vartioitsen herrani taloa ja kartanoa, ja haukuntani, joka on syvä-äänisempi ja voimakkaampi kuin muitten pienten kyläpiskien tällä seudulla, pitää maankiertäjät etäällä. Ja toissa syksynä purin kuoliaaksi ketun.
— Kukkokiekuu! sanoo kukko veräjäpylväältä puheen vahvistukseksi.
Ja se on todellakin totta; Takku on nitistänyt ketun, niin pieneltä ja mitättömältä kuin se näyttääkin, ja pelastanut kukon. Muistan sen kyllä; se tapahtui toissa syksynä ja minä olin itse Takun mainetyön todistajana. Olin silloin kuten nytkin vieraana talossa. Olimme kuulleet ketun jo edellisenä iltana rupatellessamme teepöydän ääressä, tuulen vinkuessa akkunanraoissa ja Takun maatessa matolla oven vieressä vain toinen silmä ummessa. Yhtäkkiä kävi se levottomaksi ja alkoi murista ja haukahdella, kunnes se äkisti syöksähti pystyyn täydessä raivossa, haukkui kuin riivattu ja hyppi ovea vasten päästäkseen ulos. Välistä se vaikeni kuunnellen korvat hörössä ja niskakarvat pystyssä. Mekin kuuntelimme kummallista ääntä, jonka tuuli toi tullessaan metsästä päin. Se oli kettu, joka istui metsän reunassa ja valitteli huonoja aikoja, sillä oli huomannut että kanat olivat öisin hyvässä turvassa. Sen ääni muistutti koiraa, joka yritti haukkua mutt'ei kunnolla voinut jonkun vaikean vilustumisen vuoksi.
— Oi, älkää päästäkö sitä ulos, sanoi talon rouva — silloin kettu sen vie!
— Ei, sanoi isäntä, minun ystäväni — Takku on liian pieni tapellakseen ketun kanssa.
Takku sai jäädä sisälle. Ei auttanut edes, että se mitä kettumaisin ilme ruskeissa silmissään nosti toista koipeaan seinää vasten toivossa tulla ulosajetuksi. Tämä viekkaus oli vanha ja kulunut ja huomattiin heti. Se sai hutkauksen herraltaan, ryömi pöydän alle ja unohti teeskennellyn tarpeensa.
Mutta seuraavana päivänä Takku otti vahingon takaisin. Seisoimme kaikessa rauhassa krokettia pelaten, kun yht'äkkiä syntyi kauhea metakka takapihalla. Takku haukkui ja kanat kaakottivat kuin olisi tuomiopäivä koittanut. "Kettu!" huusimme kaikki yhtä suuta ja hyökkäsimme sotanäyttämölle krokettinuijat koholla. No, kettu oli jo tietysti mennyt menojaan; kanat luettiin ja huomattiin olevan hyvässä tallessa, ja kukko oli lentänyt korkealle erääseen kastanjapuuhun. Sinne se jäi istumaan noin tunnin ajaksi. Kauhu oli yhtäkkiä opettanut sen lentämään, mutta kerran turvaan päästyään se oli unohtanut tuon vaikean taidon. Kauan sen jälkeen, kun rauha oli jo palautettu, se istui siellä ylhäällä mittaillen silmillään hirvittävää syvyyttä allaan ja kaakotti hämillään. Se oli viimein noudettava sieltä tikapuitten avulla. Ja vasta silloin me huomasimme sillä olevan syytä surra parin kauneimman pyrstösulkansa menettämistä.
Mutta missä oli Takku? Takku oli poissa. Oli turhaa vihellellä ja houkutella; se oli juossut metsään ketun perässä.
Talon rouva oli kovin hätäännyksissään.
— Nyt repo vie pikku Takkuni, sanoi hän. En saa sitä enää milloinkaan nähdä!
Hän kuvitteli kettua kauhistuttavaksi pedoksi.
Lohdutin häntä mikäli voin.
— Ei pidä koskaan tulla toivottomaksi hyvän voiton suhteen, sanoin hänelle. On totta, että Takku on kettua pienempi; mutta se on rohkeampi, ja tunne siitä, että on virantoimituksessa, saa sen voimakkaaksi. Ketulla sitä vastoin on huono omatunto, kuten rakennusmestari Solness'illa.
— Kyllä koira tulee toimeen, sanoi Takun isäntä. Isä on mäyräkoira!
Juuri päivällispöydästä noustessamme palasi Takku kotia metsästä. Se kantoi häntäänsä korkealla, silmät loistivat, ja suussa sillä oli ketun poikkipurtu häntä.
Me tuijotimme hämmästyneinä toisiimme ja Takkuun. Oliko se todellakin tappanut ketun, vai oliko Repo-Mikko ehkä jättänyt häntänsä henkensä päästimeksi?
Takku antoi meille selvän vastauksen kysymykseen.
Ketunhäntä siltä riistää puolitiessä, ja selvään: yhä suussaan — ei ollut yrittämistäkään sitä — painalsi se metsää kohti, mutta pysähtyi päästi ketunhännän hetkeksi, haukahti lyhyesti:
— Tulkaa mukaan! se sanoi.
Me seurasimme sitä ja se näytti tietä. Kaukana metsässä löysimme ketun, kuolleena, puremat kurkussa ja vatsanpohjassa.
— Ne ovat mäyräkoiran puremia, sanoi Takun isäntä. Mutta tuo lienee nuori kettu. Vanha repo ei olisi milloinkaan antanut nitistää itseään tuolla tavoin.
Se olikin aivan nuori ja hyvin kaunis kettu, punainen ja valkoinen kuten nuorten tulee olla. Jaloissa ja käpälissä oli vielä jäljellä hiukan penikan lystikästä kömpelyyttä. Siinä oli jotakin viatonta, sen siinä levätessä, eikä mikään pitkä tai erittäin syntinen seikkailijaelämä ollut vielä ehtinyt sekoittaa sen turkkiin mitään likaista tai harmaata. Sovimme siitä, että antaisimme sille anteeksi sen rikollisen rakkauden kukkoon ja lähettäisimme sen turkin turkkurille saadaksemme siitä maton.
* * * * *
— Niin, Takku, sanon minä koiralle, yhdessä läpikäytyämme tämän muistelmiemme katkelman — se oli sinun suuri päiväsi, Takku, ja sinä olet ihailtava koira.
Ja totta on, että mitä enemmän minä ajattelen Takkua ja sen vertaisia, sitä enemmän täytyy minun ihailla niitä. Mutta kun minä olen oikein ehtinyt tunkeutua koiraa kohtaan tuntemani tunteen pohjille, niin huomaan helposti, että mitä siinä oikeastaan enin ihailen, on itse asiassa omaa laatuani, ihmisen laatua. Kaikki kotieläimemme, kukko tuolla veräjäpylväällä ja kissa omallaan, lehmä haassa ja porsaat lätissä — kaikki nämä ovat osittain omaa tekoamme, ihmisen tekoa. Me olemme niitä kaikkia hiukan muutelleet, lieventäneet yhtä ominaisuutta ja vahventaneet toista; olemme muodostelleet niitä tarpeittemme mukaan. Mutta sudesta ja shakalista teimme jotain aivan uutta, kun teimme ne koiriksi; jotain, jota tuskin likimainkaan oli luomakunnassa olemassa ennen meitä. Ei, koiraa emme ole tyytyneet muodostelemaan: olemme tehneet sen aivan kokonaan uudestaan, olemme tehneet sen entisensä vastakohdaksi, olemme opettaneet sen vihaamaan omaa lihaansa ja vertaan ja liittymään veriviholliseensa, ihmiseen. Tässä maailmassa, missä kaikki alunpitäen oli meille vihollista, on koira yksin oppinut katselemaan elämää meidän näkökannaltamme ja mittailemaan meidän mitoillamme, kutsumaan hyväksi sitä, mikä meitä hyödyttää, ja pahaksi, mikä on meille vihollista. Muut eläimet, jotka olemme saattaneet valtamme alle, palvelevat meitä tietämättään ja tahtomattaan. Kissa pyydystelee rottia yksinomaan omaksi huvikseen, eikä se ole milloinkaan ymmärtänyt, miksi nuo omituiset ihmiset ylistävät sitä, kun se on siepannut rotan, mutta peittoovat sitä, jos se sydämensä yksinkertaisuudessa tulee pieni lintunen suussaan. Se on väsynyt sitä kysymystä mietiskelemään ja tekee kaikissa tapauksissa oman päänsä mukaan. Kanat eivät muni muniaan, jotta me saamme syödä ranskalaista munakokkelia, lampaat eivät tarjoa meille villaansa alamaisena verona, lehmä tosin ammuu kaivaten lypsyä, mutta vain sen vuoksi, että maito pakottaa. Vain koiran onni ja korkein kunnianhimo on palvella meitä tahtoen ja ymmärtäen.
Koiralla on uskonto ja sen jumalan nimi on: ihminen. Ja koko maailman jumalanpalvelijoitten joukossa lienee koira jyrkin monoteisti. Se tarvitsee yhden herran. Muistan jutun vanhasta pihakoirasta, joka ei tuntenut isäntäänsä, sillä tämä ei välittänyt siitä. Hän oli metsämies, tuo isäntä; hänellä oli ajokoiria ja vinttikoiria, ja hän halveksi kömpelöä mustaa koiraa, joka vartioitsi hänen taloaan. Mutta tämä koira valitsi itse sensijaan itselleen herran: vanhan päivätyöläisen se valitsi, vanhimman kaikista, kauvimmin talossa olleen. Häneen se liittyi, häntä yksin se totteli, ja häntä se irti ollessaan seurasi.
Mutta juuri sentähden, että ihminen on luonut koiran omaksi kuvakseen, kävisi minulle yhtä mahdottomaksi aivan ylimalkaisesti sanoa, että pidän koirista, kuin sanoa, etten niistä pidä. Kairon muhamettilaisten keskuudessa on muuan lahko, joka pitää sitä jäsentään saastaisena, jonka päälle on päivän varrella langennut koiran varjo. Ja Mästersamuelinkadun varrella Tukholmassa asuu muuan vanhanpuoleinen neiti, joka joka ilta lukee ehtoorukouksensa yhdessä Moppensa kanssa, ja joka sen kanssa ei ja'a yksin vuodettaan, vaan myöskin hammasharjansa; ja hänen sydämensä olisi yhtä avoin maailman kaikille Mopeille, kun hänellä vaan olisi varaa maksaa niin paljon koiraveroa. Kiinalaisen rakkaus koiriinsa pysyttelee järkevällä keskitiellä näiden molempien äärimmäisten napojen välillä, hän syö ne. Mitä minuun itseeni tulee, niin minäkin pysytteleiksen keskitiellä, vaikkakin toisella tavalla; minä pidän koirista melkein samaan tapaan kuin ihmisistäkin, nimittäin eri tavoilla. Koirien joukossa, kuten ihmistenkin, on neroja ja idioteja, haaveilijoita ja poroporvareita, lähimmäisrakkaita ja synnynnäisiä rikoksellisia. Mieskohtaisesti tuntemieni koirien joukossa olen tavannut sekä leikinlaskijoita että totisia miehiä, ja mieleeni muistuu myöskin jokunen ulkokullattu, joka kantoi tragillista naamaria tarkoin peittääkseen erittäin kehnon sielun. Ja siinäkin koirat ovat ihmisten kaltaisia, että niistä voi pitää vain yksilöinä. Laumassa ne ovat melkein aina inhoittavia — kuten ihmisetkin. Jos olen ulkona ja astelen kaunista tietä miettien mailman menoa, ja silloin kuulen kaukaa melua jonkun rikkaan kartanonomistajan koiratarhasta, niin mieluimmin käännyn ja kuljen toista tietä. Enkä voi kieltää, että tunnen eläinystävällisyyteni viileentyvän joka kerta kun näen suurkaupungin koira-roskajoukon hurjaa neliä ajavan takaa pientä narttua läpi puistojen ja istutusten, yli nurmikkojen ja kukkapengerten.
Kuitenkin kaikitenkin, koira, sellaisena kuin me sen nyt tunnemme, on omaa tekoamme, ja tuskin voimme sitä oikeudenmukaisesti moittia ainoastakaan paheesta tai vallattomuudesta, missä emme olisi kulkeneet sen edellä hyvällä esimerkillä. Ja vain alituinen yhdessäolo ihmisen kanssa ylläpitää koiran sukua, ja voimme levollisina ennustaa, ettei se tule kauvan elämään meidän jälkeemme, kun se päivä koittaa, jolloin tulet sammuvat liesiltämme ja asumuksemme sortuvat raunioiksi. Pienet rodut tulevat katoamaan, suuret unohtavat pian mitä olemme niille opettaneet ja muuttuvat jälleen siksi, mitä olivat ennenkuin tapasivat meidät. Ja silloin kun ei enää mikään ihmisääni huutele koiraa, silloin on koira jo unohtanut kielensä, eikä muinaista iloista haukuntaa voida enää eroittaa suden nälkäisestä ulvonnasta tai shakalin mielipuolisesta naurusta.
Ja niin on tuo vanha tarina koirasta, joka paneutui kuolemaan herransa haudalle, varmaankin vertauskuva koko suvun suhteesta meihin ihmisiin, jotka veljiemme eläinten keskuudessa olemme hankkineet niin monta palvelijaa, mutta vain yhden ystävän.
JOKIMATKA
I
Päivänkoitto.
Leveänä ja raskaana liukuu laakeapohjainen ja katettu lotja Noakin arkki virtaa ylöspäin, pienen nokisen, lyhyeen ja raskaasti hengittävän höyrypurren hinaamana. Kello on puoli viisi aamulla. Öiset usvat leijailevat vedenpinnalla kevyenä savuna, silloin tällöin tuulenhenkäys ne repii siekaleiksi, mutta ne ehentyvät kohta seuraavassa silmänräpäyksessä; mutta vuorten huippujen ympärillä ne riippuvat kuin valkoset villatukot. Molemmin puolin rannat hitaasti vierivät ohi, korkeina ja tummina, milloin sumuun peittyneinä, ikäänkuin rivi väijyksissä olevia jättiläisiä, milloin värjyen varhaisen sarastuksen arassa ja kalpeassa valossa.
Ilma on raakaa ja kylmää. Heikko myötätuuli puhaltaa, liian heikko saadakseen väylän karehtimaan; mutta lotjakipparin piipusta savu hitaasti leijailee kokkaan päin ja kutoutuu sumuun.
Seison torkkuen kajuutan ovessa ja kuuntelen, kuinka uittotukit törmäilevät lotjan kokkaa vastaan. Tukinuitto on parhaillaan käynnissä, yksitellen mahtavat honganrungot soluvat katkeamattomassa jonossa, törmäävät lotjaa vasten ja työntyvät syrjään tai painuvat jytisten lotjankölin alle ja katoavat. Törmäysten välillä lepää laakso hiljaisena kuin kirkko ja sumu vaippaa liikkumattomana kuusien latvat.
Maisemalla on vielä silmät unessa ja yömyssy päässä.
II
Mietiskelyä.
Minua paleltaa. Käyn kajuuttaani ja tartun matkaluettavaani, mutta se ei kauan huvita minua. Se on nimittäin joku Bourget’in viimeisistä teoksista, eikä Bourget enää oikeastaan tuota mitään huvia, nyt kun hän on saanut vakavan elämänkatsomuksen.
Kirja putoo kädestäni, ja ajatukseni taivaltavat omia teitään.
Matkustaminenhan on suurenmoista ja opettavaista huvia, sen tietää jokainen ja siitä olemme kaikki kerran kirjoittaneet aineen koulussa, mutta ajanpitkään se käy hiukan väsyttäväksi; ja minä olen nyt ollut matkalla lähemmäs neljä päivää. Se on alituista kievarin ohi kulkemista. Olemassaolo muuttuu hiukan potpourrin kaltaiseksi: on tuskin ehtinyt kiintyä johonkin säveleeseen ja mieltyä siihen — pehmeään adagioon, selkeään ja tyyneen andanteen — kun jo joutuu keskelle galoppia tai rämisevää polkamasurkaa. Saa nähdä ja kuulla jos jotakin; mutta saavutetut kokemukset ovat hyvin pintapuolisia, eikä missään ole aikaa syventyä. Onhan olemassa paljon ihmisiä, joiden mielestä elämä on suuri panoptikoni, täynnä nähtävyyksiä, ja joilla on huono omatunto, jos heiltä, kun he kerran ovat suorittaneet sisäänpääsy-maksunsa, jäisi sattumalta näkemättä ainoakaan laitoksen schene Rariteten'eistä; sellaiset ihmiset ovat synnynnäisiä turisteja, enkä minä puhu heidän puolestaan.
Maisema, missä en ole mitään elänyt, on minusta pelkkä kulissi, kaunis katsella, mutta sisällyksetön.
Istuin joku päivä sitten eräässä kanavalaivassa. Olimme juuri sivuuttaneet Bergin sulut. Oli kirkassäinen iltapäivä, sininen Roxen päilyi jalkaimme juuressa, suurena ja valoisana ja häikäisevän sinisenä; vilja lainehti keltaisena, ja etäällä kimalteli valkea kirkko auringonvalossa. Ajattelin, kun hitaasti liu'uimme erään valkoisen talon ohi, jota jalavat ja kastanjat varjostivat: täällä mahtaisi olla hyvä elää. Täällä voisi antaa kesän kaikkien päivien Viena, yksitellen, niinkuin valkoiset purjeet soluvat yli vetten… Mutta laiva kulki edelleen, ja valkoisen talon vieressä näin minä tuomien ja kirsikkapuiden muodostaman lehtimajan. Oksien välistä häämöitti kahden nuoren ihmisen ääriviivat, ja mehiläisten surinaan sekaantui ääneen lukevan ihmisen ääni…
Huomasin, että maisema oli heidän eikä minun. Sininen järvi ja keltainen vilja, kaikkityyni oli heidän. Ja hitaasti ja kuitenkin liian nopeasti liu'uin edelleen ohi…
Ihmisen täytyy rajoittautua. Jos mieli elää onnellisena ja elää levossa, niin on sanottava: minun seutuni on mailman kaunein, minun aikani on ensimäinen varsinaisesti viisas aika, mitä on ollut, minun rotuni on korkeimmalla kehityskannalla ja minun yhteiskuntaluokkani on enin kunnioitusta ansaitseva. Tulin ajatelleeksi näitä seikkoja nähdessäni pienen pyöreävatsaisen ja punakan hammaslääkärin, joka istui minua vastapäätä peräkannella juoden kahvia chartreusen kera. Olimme juuri käyneet katsomassa tuota välttämätöntä Vretan luostaria. Hammaslääkäri oli mukana; hän oli juonut samppanjaa päivällisillä ja hän huvitti seuruetta laskettelemalla monta hyvää sukkeluutta, ja muutaman vähemmän hyvän myöskin, vanhan luostarikirkon lapsellisista kristus-kuvista ja pyhimysmaalauksista. Naurettiin sydämen pohjasta, ja minä nauroin muiden mukana, sillä en kernaasti halunnut olla niin tahditon, että olisin pysynyt totisena seurassa, missä kaikki muut nauroivat. Vähitellen lähenimme ulko-ovea. Askeltemme ääni häipyi harmaisiin holveihin, jotka olivat suoneet suojaa ja varjoa niin monille sukupolville hartauteen vajonneita naisia ja miehiä. Nauru ja puheenporina vaikenivat hetkeksi, ja kylmä tuulahdus tuntui kirkossa. En tiedä miten se tapahtui, mutta minussa heräsi äkisti vastustamaton tunne siitä, että manalle menneet sukupolvet kylmästi ja voitollisesti hymyilivät sille sukukunnalle, joka nyt leikkii auringonpaisteessa.
Sellaisia ivanhymyjä on, jos suinkin mahdollista, varottava huomaamasta. Kaikki aikakaudet, kaikki rodut ja yhteiskuntaluokat ovat pitäneet toisiaan naurettavina ja huonoina — se on tunnettu asia — mutta itsesäilytysvaisto käskee meitä takertumaan nykyisyyteen ja satunnaiseen, panemaan painoa omilla huulillamme leikkivälle ivanhymylle ja olemaan näkemättä vastapuolueen; me muutoin helposti menetämme sen haaveen olemassaolomme tärkeydestä, mikä on välttämätön selkärankamme vahvana pysymiselle. On liityttävä johonkin puolueeseen. Muutoin voi helposti katsella itsensä sairaaksi tarkastelemalla universaalista ivanhymyä; on kuin olisi ihminen silloin saanut silmäänsä sirun Andersenin taikapeilistä.
Hammaslääkärin nauru oli siis tervettä ja viisasta.
Tervettä ja viisasta.
III
Välikohtaus.
Ajatusteni juoksu keskeytyi, kun yhtäkkiä kuulin lotjakipparin juoksentelevan kajuutankatolla Ja kiroilevan; hän kiroili todellakin jumalattomalla tavalla. Otin Bourget’in joka oli pudonnut lattialle, Ja nousin kannelle. Sumu oli hälvennyt, Ja aurinko loisti korkealla kuusenlatvojen yläpuolella; mutta hiekkasärkällä keskellä virtaa seisoi hinaaja-aluksen kapteeni kiroillen Ja vannoen — korkeamman virka-arvonsa mukaisesti — uskonnolliselta kannalta vielä hyljättävämmän kaavan mukaan kuin lotjamies. Virran vasemmalla rannalla seisoi kolme talonpoikaa naureskellen.
Olimme tietysti tarttuneet juuri sille hiekkasärkälle, jolla kapteeni seisoi kiroillen.
Asia ei oikeastaan hämmästyttänyt minua. Olin kuullut tällä kulkureitillä toisinaan niin tapahtuvan, ja ymmärsin heti, että nuo molemmat miehet oikeastaan vain kiroilivat luulotellakseen minulle ja molemmille matkatovereilleni, että jotain tavatonta oli tekeillä. Olihan asianlaita sitä paitsi hyvin luonnollinen. Pitkällisen poudan jälkeen oli virrassa hyvin vähän vettä, ja joenpohja, jonka muodostaa pehmeä, hieno hiekka, muuttaa sen lisäksi alinomaan muotoaan: ei tiedetä missä hietasärkkä milloinkin on, ennenkuin ollaan sillä.
Astuimme jotakuinkin levollisina maihin hiekkasärkälle, kiroilimme hiukan osoittaaksemme myötätuntoamme kapteenia kohtaan ja jätimme asianomaisten huoleksi irroittaa alus karilta.
Katselen maisemaa ympärilläni ja tunnen hyvin paikat. Olen kerran lapsena leikkinyt suven tämän saman virran rannalla, tämän virran, joka vierii kirkkaana ja sinisenä vihreitten vuorien välillä, ja rakastan tämän maiseman hiljaista yksitoikkoisuutta. Sillä minä nautin enin luonnon suuresta yhdenlaisuudesta; se tuottaa minulle suurimman levon. Rannikkomaisemasta ilman saaristoa, meri taustana; lakeudesta laveine näköaloineen ja varjoineen vainioilla, kun aurinko alkaa mennä mailleen; metsästä, jonka vehreys on tumma ja rauha syvä.
Ja täällä luonto on yksitoikkoista, yksinkertaisin, selvin piirtein. Kapeaan laaksoon virran rantamilla ovat ihmiset ahtautuneet, rakentaneet talojaan ja kyntäneet sarkojaan. Idässä ja lännessä kohoavat kukkulat jyrkin pengermin; niiden takana leviävät salot, rämeet, autiot lakeudet. Pohjoisessa tapailevat sumunsiniset tunturit taivasta. Ja etelässä… Etelässä on maisemassa suuri aukko, mistä osoitetaan auerta ja sanotaan: tuolla on mailma!
IV
Ukonilma.
Tunti on seurannut toistaan. Iltapäivä on käsissä, ja me olemme päässeet monta penikulmaa kauemmaksi pohjoiseen.
Noakin arkissa on kauhean kuuma. Ilma värisee helteessä; terva kansilautojen lomissa sulaa ja tarttuu jalkoihin; auringonsäteet pistävät valkeana hohtavasta raudasta tehtyjen tikarien tavoin.
Ilmassa on ukkosta.
Mahtavan Femtå-vuoren kiireellä, joka kohottaa linnamaiset, melkein rakennustaiteellisen säännölliset ääriviivansa puolisen peninkulmaa koilliseen, lepäilee raskaita orvokinsinisiä pilviröykkiöitä, tiukkaanahdettuja, taajoja, jykeviä laattoja, kerros toisensa päällä. Törmäpääskyset, jotka rakentavat pesänsä hiekkatörmiin rantamilla — läven toisensa viereen pitkiin riveihin — päästävät lyhyitä, pelokkaita piipahduksia ja lentävät niin alhaalla, että pyrstösulat kerta toisensa perästä liipasevat vedenpintaa.
Ja hiekkasärkällä vasemmanpuoleisella rannalla istuu yksinäinen varis rääkkyen rumasti.
Lehmänkellojen ääni tunkeutuu lotjan luo kaukaa ylhäältä, ja etäällä jyrisee jo ukkonen.
Pieni musta koira juoksentelee yksin ja rauhattomana rantaviertä nuuskien kaikille tahoille, häntä luimussa; toisinaan se pysähtyy ja katselee hädissään ympärilleen pelokkaissa mustissa silmissään outo kiilto; vihdoin se nostaa päänsä korkeutta kohden, kurottaa kaulaansa Ja ulvoo, ulvoo…
Mutta ukkospilven luomavarjo lähenee yhä laaksoa, ja vuoren juurella virta vierii tummana kuin muste.
Olemme päässeet siihen Femtå-vuoren juurella olevaan lauttauspaikkaan, missä hinaaja-aluksella on tapana laskea maihin uudistaakseen puuvarastoaan. Pieni laiha ruskea hevonen, joka vetää keltaisia kiesejä, ajaa juuri lautalle; sillä on pelästyneet silmät ja levottomat korvat Ja se säpsähtää jokaista kolinaa. Valkoinen salama leimahtaa, jyrähdyksen seuraamana… Samassa höyrypursi viheltää, pitkään, venyttäen, kimakasti… Hevonen hätkähtää, ajaja riuhtoo, huutaa, kiroilee…
Vihurinpuuska.
Ladonovi ylhäällä mäellä lämähtää kiinni, ja pari lehmää tulee juoksujalkaa kolisevin kelloin… Niiden kintereillä tulee pelästynyt lammaslauma, kulkusissa heleämpi ääni…
Myrskynpuuska on saavuttanut meidät. Sade vihmoo vedenpintaa, ja
virralla kiitää joukko pieniä, jyrkkäharjaisia, mustanharmaita aaltoja.
Salama seuraa salamaa, jyrähdys jyrähdystä ja sade kohisee koskena.
Maisema on vajonnut tummanharmaaseen hämärään.
Hevonen alhaalla lautalla nousee takajaloilleen pystyyn ja hirnahtelee ja päristeleikse.
Mutta suurella kivellä vanhan kuusen naavaisten ja riipalla olevien oksien alla seisoo harmaa pukki katsellen tätä kaikkea kasvoilla kaikkein kivettynein ivallinen ilmeensä, ilmaisten mielipiteensä hevosen käytöksestä kerta toisensa perästä päästämällä tuon äänen, joka vanhan legendan mukaan on tulkittava näin; kas per-ha-na-a!
V
Kuolema.
Ilta on viileä ja kirkas.
Tuli loimuava auringonlasku, vuoristoseutujen räikeän värikarkelon hurja temmellys: verestynyttä punaista, joka värikylläisin juovin kutoutui oranssikelta-pohjalla olevaan kulta-ompelukseen, sillävälin kuin verkko ohuita kalpeansinisiä rihmoja ilmoja piirrellen asettui itäiselle taivaanrannalle, joka vaipui yhä syvemmälle tummenevaan sineen ja hämärään punasinervään.
Muutaman sekunnin kuluttua on kaikki lopussa. Voimainponnistusta seuraa väsymys. Voimakas punainen alkaa raueta, oranssivivahdusten syvävärinen mehu ehtyy ja kalpenee sairaaloiseksi ja vilpoisaksi viheriäksi. Käärmemäisesti kiemurrellen laskeutuvat usvahattarat laakson yli. Usvaa nousee ja alenee, mutta se valloittaa alati yhä uusia seutuja vuorenrintamilta. Jonkun harvan kerran repii heikko iltatuuli usvaan aukon: sen läpi paistaa läntinen taivas vielä viimeisen kerran, kalpeana ja viheriäisenä kuin pesty ruumis.
Tunnit vierivät.
Tihenevässä pimeydessä käy kulku virtaa ylöspäin, kuljetaan poukamasta poukamaan ja kaikki poukamat ovat toistensa näköisiä. Minusta tuntuu siltä, kuin olisi tämä jokimatka kestänyt ijankaikkisuuksia ja kuin pitäisi sen kestää yhtä monta ijankaikkisuutta vielä. En näe tällä tumman veden loppumattomalla maantiellä olevan mitään päätä.
Tahtomattani tulen ajatelleeksi muuatta tapahtumaa viime päiviltä. Olin ikävässä Hallsbergissä. Seisoin vaunun akkunassa katsellen vilinää asemalla. Katseeni pysähtyivät keski-ikäiseen mieheen, jolla oli tuollaiset sielukkaat ja elämän vaihtelevain kokemusten melkein tuskaisen tarkasti veistämät kasvot, jotka voivat vieraassa synnyttää äkkiä heränneen ja jälleen äkkiä unohtuvan halun päästä lähelle häntä, viekoitella häneltä hänen kokemuksiaan, tulla hänen ystäväkseen. Mutta hän nousi toiseen vaunuun ja minä unohdin hänet.
Laxå'ssa luullakseni hän jälleen palasi mieleeni. Siellä hän kannettiin vaunusta kuolleena, asetettiin sohvalle asemasillalla, ja hänen päänsä peitettiin harmaalla sadetakilla.
Väkeä kokoontui hänen ympärilleen. Sanomalehtienmyyjät pysähtyivät keskellä läksyänsä: Nisse, Kasper, Figaro…
Muuan lihava herra, jolla oli vahatut viikset, kulki ohi; hän oli juuri ottamaisillaan konjakkipullon ulster-päällystakkinsa povitaskusta. Hän jäi seisomaan… ja konjakkipullo kurotti kaulaansa taskusta…
Myöhään illalla pääsin Filipstadiin. Muuan terävänenäinen puolivillainen vanha herrasmies huusi korvaani, juuri kun ajoimme asemalaiturin viereen: meillä on tänään ruumis mukanamme junassa. Minä hätkähdin, vastenmielisesti yllätettynä; sillä puolittain itsetajuttomasti kuvittelin, että kuollut yhä vielä oli Laxån asemasillalla, harmaa sadetakki päänsä peitteenä.
Hänet oli siis siirretty tavaravaunuun ja tuotu määräpaikkaansa.
No, ihminen elää aikansa ja kuolee viimein; eihän se ole mitään varsinaisesti uutta. Seistään vihellellen Hallsbergin lippuluukulla, kun lunastetaan matkalippua; illalla tullaan perille Filipstadiin rahtitavarana. Sellaisen varalle tulee jokaisen olla valmistautunut; mutta on sopimatonta puhua siitä henkilölle, joka on tervehtymysmatkalla.
Ja jonka on ypöyksin vietettävä yö suuressa, autiossa hotellihuoneessa vieraassa kaupungissa.
— — Pimeys käy yhä syvemmäksi ja sumu taajenee. Menen kajuuttaan ja heittäydyn sohvalle. Pöydällä palaa unelias kynttilä. Makaan kauan valveilla ja mietiskelen kysymystä, voidaanko rautatiehallitusta lain mukaan pitää velvollisena maksamaan kuolleen perillisille matkustajamaksun ja rahtimaksun eroitusta Laxån ja Filipstadin välillä; löysin monta syytä myötä ja vastaan; viimein nukahdin sielussa tuskainen tunne siitä, että joku arvoitus oli jäänyt ratkaisematta. Kun heräsin, niin lotjamies seisoi vieressäni rytyyttäen minua käsivarresta.
— Olemme Likenäsin kestikievarin kohdalla. Emme sumun vuoksi pääse edemmäksi tänä yönä.
Kello on neljännestä vaille kaksitoista. Oli vielä kuljettava puolisen peninkulmaa. Jätin matkatavarani laivaan, nousin maihin ja kuljin lopun tietä pimeässä ja sumussa — tietä, jota olin kulkenut joskus aikoja sitten, lapsena.