PÄÄKONSULI HOVITANSSIJAISISSA
Pääkonsuli Rubin oli tammikuun 21 p:nä tänäkin vuonna, samoinkuin kaikkina edellisinä niin pitkälle kuin hän saattoi tai tahtoi muistaa taaksepäin, kutsuttu hovitanssijaisiin ja oli nyt viimeistelemässä pukuaan. Hän seisoi kauvan kopeloiden tavaroita aukivedetyssä lipastonlaatikossa, eikä voinut harmikseen löytää yhtään aivan puhdasta valkeata kaulaliinaa; mutta vähätpä siitä, kun se kuitenkin melkein kokonaan peittyi Vasa-ritarikunnan vihreän kaulanauhan alle. Sillä hänestä oli todella viimein tullut kommendöri. Eikä hän salannut itseltään, että tämä tuotti hänelle jossain määrin tyydytystä. Hän oli äskettäin täyttänyt viisikymmentä vuotta, ja siinä ijässä pitää ihmisen olla kommendöri. Kullakin ikäkaudella on omat viehätyksensä, ja kun on päässyt yli kolmenkymmenen, niin ei pieni tähti frakinpieluksessa ole halveksittava, vaikkakin hyvä tapa luonnollisesti vaatii, että siitä lasketaan leikkiä ja viittilöidään, että jonkun tapaturman kautta on saatu se. Mutta kommendöriasteella alkaa elämän varsinainen vakavuus; silloin vaikenee pila tai saa selvän kateuden onton soinnun, joka tekee sen ainakin yhdenarvoiseksi suoranaisen imartelun kanssa. Hänen muut ritarimerkkinsä muistuttivat häntä oikeastaan vaan yhtä monesta turhasta tai vain puolittain täyttyneestä toiveesta. "L'instruction publique" sinipunervine nauhoineen herätti eloon hänen vanhan kaipuunsa saada Kunnialegionan punainen, ja Pyhä Olavi taas tosin oli melkein punainen, mutta silloin kun hän sen sai, oli hän kulkenut hulluissa unelmissa saada Pohjantähden vakava musta. Mutta kunnon ruotsalainen kommendörinauha taustana saivat nämätkin pikkukapineet kuitenkin uutta arvoa. Ja vielä suuremmassa määrässä oli näin laita Alligator-ritarikunnan kultahohteisen suurristin, joka ihmeen ihanavärisessä nauhassa riippui pukupeilillä. Se oli kiitollisuudenosoitus etelä-amerikalaiselta Mondegon tasavallalta, jonka tosin ei kovin huomattavia etuja Tukholmassa Rubin monet vuodet oli pääkonsulina erittäin tahdikkaasti valvonut. Hänen ystävänsä don Manuel Garcia, tuon pienen miellyttävän atlantintakaisen tasavallan diktatori-vallalla varustettu presidentti, oli jo viisi vuotta takaperin lähettänyt sen hänelle muistoksi siitä, että Rubin oli vaiteliaasti auttanut häntä rahapulasta heidän yhdessä viettäessään muutamia hauskoja päiviä Monte Carlossa. Mutta tähän saakka ei hän ollut uskaltanut käyttää sitä; se näytti kovin hullunkuriselta, ja olihan todellakin suuri kuilu suurristin ja frakinpieluksessa riippuvien pikkukapineiden välillä. Tämän kuilun yli oli nyt vihdoinkin Vasa-ritarikunnan kommendörinauha rakentanut tuon välttämättömän sillan, ja levollisella omallatunnolla otti hän Alligator-ritarimerkin peililtä ja ripusti sen ensikerran punaiseen ja kultakirjailtuun virkafrakkiinsa. Ja kun hän nyt katseli itseään täysin valmiina kuvastimesta, niin oli vaan yksi seikka, jonka hän olisi tahtonut toisenlaiseksi, nimittäin itsensä. Sillä hän ei omasta mielestään ollut tyhmä, olipa hän mielestään hiukan ihmistuntijakin; ja siksi panikin hän enemmän arvoa ritarimerkkeihinsä kuin itseensä.
* * * * *
Ilta oli kaunis ja kohtalaisen kylmä ja tähdet kimaltelivat. Rubin päätti kävellä; siitä tulisi sopiva kävelymatka. Jakobin tornikello näytti puolta yhdeksää. Hän oli siis aivan liian aikaseen liikkeellä ja saattoi runsaan tunnin aikana tehdä mitä halusi. Hän pysähtyi epäröiden erään portin eteen, talossa asui muuan hänen ystävänsä. Menisikö hän sinne ja istuisi hetken puhelemassa? Mutta ei, se ei oikein sopinut tällä kertaa. Ystävä, joka oli jokseenkin vaatimattomassa asemassa, olisi helposti voinut luulla, että hän tahtoi häikäistä häntä komeudellaan. Hän kulki ohitse.
Hän pysähtyi erään sikarikaupan akkunan eteen ja hymyili ystävällisesti kuvalleen, joka karkeasti karrikerattuna, mutta kuitenkin hänen näköisenään tuijotti häneen jonkun pilalehden ensi sivulta. Kuva esitti vertauskuvallista tappelua muutamien tunnettujen rahamiesten kesken, joista useimmat olivat suurempia ja tunnetumpia kuin hän, Ja joiden seurassa hän kernaasti näki itsensä karrikerattuna. Toisessa pilalehdessä näki hän toisen ryhmän julkisia miehiä, jotka nekin enimmäkseen olivat hänen ystäviään ja tuttaviaan.
— Pieni kansa ja pieni kaupunki, ajatteli hän. Meitä on piskuinen joukko, jotka sätkyttelemme näyttämöllä, aina samat — ja hetkisen kuluttua tapaan minä koko rykelmän linnassa. Mutta että Ruotsin kansan mieltä kiinnitämme me ja meidän pienet liikeasiamme, se nyt kuitenkin lienee vain pilalehtien toimittajain kuvitteluja. No, ei minulla muuten ole mitään niitä vastaan…
— Hyvää iltaa, herra mandariini. Menossa kuninkaan luo, näyttää, purjeista päättäen?
Se oli naisen ääni. Rubin kääntyi.
— Kas, Klara. Onpa siitä aikoja. Olet lihonut hiukan.
— Ehkä olen, liike kannattaa. Suljin äsken ja olen menossa kotia. Ellen epäilisi sinulla olevan muita aikeita, niin voisin kutsua sinut luokseni juomaan lasin whiskyä.
Rubin katseli häntä hetkisen ennenkuin vastasi ja loi yhdellä ainoalla nopealla katseella yleissilmäyksen niihin jälkiin, jotka viimeiset neljä, viisi vuotta olivat jättäneet hänen ulkomuotoonsa. Klara Liebman… kuinka solakka ja hento hän olikaan ennen. Siihen aikaan hän palveli hajuvesikaupassa. Nyt hänellä oli oma liike, jonka Rubin ja pari muuta ystävää olivat panneet alulle. Heidän suhteensa oli alusta alkaen ollut kaikkia haaveita vailla, ja ero oli tapahtunut rauhallisesti. Oikeastaan ei Rubin milloinkaan ollut vapautunut siitä pettymyksentunteesta, jonka Klaran sukkelat sutkaukset ja arkipäiväisen hauska luonne olivat hänelle tuottaneet — Rubinin ensi muisto hänestä oli vain kaksi mustaa, hehkuvaa silmää, jotka olivat livahtaneet hänen ohitsensa tuulisena syysiltana hämärissä, ja jotka olivat saaneet hänet odottamaan ja toivomaan jotain aivan muuta. Mutta se oli silloin. Nyt Klaran kasvot kertoivat vain hauskasta elämästä ja hyvänpuoleisesta ruo'asta.
— Vai niin, vai on sinulla whiskyä kotona? No niin, kuningas ei odottane minua vielä kotvaan. Puolisen tuntia voin istua luonasi.
Hän katsoi kelloaan:
— Onko sinulla vielä entinen pieni huoneustosi?
Oli, hänellä oli se vielä — oli vain käännyttävä parista kadunkulmasta.
* * * * *
Rubin käveli edes takaisin noissa kolmessa pienessä huoneessa, sillä välin kuin Klara otti esille karahvin, pari pulloa sodavettä ja pari lasia pienestä, rahvaan-tyyliin tehdystä nurkkakaapista, johon oli maalattu sydämiä ja tulpaneja. Rubin pysähtyi Ja katseli sitä; se oli tullut hänen aikansa jälkeen, samoinkuin seinäkudos ja pari patjaa samaan tyyliin.
Luulenpa, että Skansen levittäytyy.
Ja hän lisäsi:
— Vaimoni on myöskin innostunut tuohon tyyliin.
Muuten oli kaikki siellä enimmäkseen ennallaan. Kalleilla kaapeilla ja pöydillä oli joukottain valokuvia kehyksissä, niinkuin ennenkin, vaikka vain osaksi samoja kuin ennen. Hän etsi tahtomattaan omaa valokuvaansa ja löysi vihdoin hyvin pienikokoisen uuninkulmaita.
Klara valmisti hänelle groggin.
— Älä tee liian väkevää, pyysi Rubin.
Hän vaipui nahkapeitteiseen korituoliin; jonka hän kerran maailmassa oli ostanut ja antanut Klaralle, jotta hänellä olisi ollut täällä edes yksi siedettävä huonekalu — muuten oli hän antanut Klaran järjestää huoneuston oman makunsa mukaan.
— Eikö meillä pitäisi mielestäsi olla myös tuli takassa? kysyi Klara.
Minulla on puita uunissa, on vain sytytettävä.
Mutta puut olivat märkiä eivätkä tahtoneet syttyä. Klara meni keittiöön hakemaan paloöljyastiaa, kaatoi muinaiseen boheme-tapaansa tilkan öljyä puille ja sytytti uudestaan. Tuli lieskahti niin että savupiipussa kuului vinkunaa ja suhinaa, ja loimu lankesi räikeästi punaiselle matolle.
— Kas niin, hän sanoi, nyt on työmies palkkansa ansainnut!
Ja hän laittoi itselleenkin groggin, istuutui sohvannurkkaan, kilisti
Rubinin kanssa ja joi.
He puhelivat hiukan maailman menosta ja yhteisistä tuttavista, mutta välistä sattui hyvinkin pitkiä vaitioloja.
— Ihmeellistä, ajatteli Rubin itsekseen, neljä vuotta sitten luulin toisinaan vallan rakastavani häntä, ja nyt ei meillä ole juuri muuta sanottavaa toisillemme kuin "maljasi".
— Mitä mietit? kysyi Klara.
Rubin vastasi:
— En mitään. Maljasi!
Pöydällä hänen vieressään oli läjä kuvakortteja — maisemia, kansallispukuja ja varieté-suuruuksia sikin sokin. Hän otti ne käteensä ja katseli niitä hajamielisenä. Muuan niistä esitti lappalaistyttöä, jolla oli tummat silmät, hymyilevät hampaat ja keimaileva otsatukka suippopäisen lakin alla. Hän katsahti ylös hämmästyneenä:
— Mutta tässähän olet sinä? sanoi hän.
— Niin olen, vastasi Klara, pari vuotta sitten oli muuan heppu, joka laittoi ylleni nuo pukineet ja valokuvasi minut erästä kuvakorttiliikettä varten. Saat yhden, jos haluat.
— Kiitos, vastasi Rubin, yhdentekevää.
Tuo epäystävällinen vastaus oli päässyt hänen suustaan vallan ajattelematta. Se harmitti häntä, mutta nyt se oli myöhäistä. Klaran silmissä välähti pieni terävä ja ilkeä pilkahdus. Hän otti kortin Rubinin kädestä, nousi ja alkoi vihellellen kävellä edestakaisin huoneessa. Rubin oli vaiti ja joi aika kulauksen whiskyä.
— Oletpa antanut minulle väkevän groggin, sanoi hän jotain sanoakseen.
Klara lakkasi viheltämästä ja pysähtyi äkisti hänen tuolinsa taakse.
— Kuulehan, sanoi hän, kauluksesi taitaa olla hiukan epäkunnossa. Kultaompelus on irtautunut. Pistän sen kiinni pienellä neulalla. Usko pois, osaan tehdä sen niin, ettei neulaa näy. — Kas niin — hän hypisteli niin kevyesti kaulusta, että Rubin tuskin huomasi sitä — kas niin — nyt se on kunnossa. Nyt voit kiittää minua. Mitä kuningas olisi sanonut, jos olisit tullut linnaan rikkinäisiä ompeluksia kauluksessasi?…
Ja hän painoi pienen suudelman Rubinin niskaan.
Rubinista tuntui tavallaan hauskalta, kun Klara jälleen oli hyvällä tuulella, hän arveli, että pitäisi suudella häntä mutta Klara riistäytyi irti, ja Rubinin yritys olikin jokseenkin veltto eikä johtanut mihinkään.
— Nyt saat lähteä, ystäväni, sanoi Klara, muuten tulet liian myöhään.
Hän auttoi kiiruusti turkin Rubinin ylle, Rubin tyhjensi grogginsa, suuteli Klaraa kohteliaasti kädelle ja lähti.
* * * * *
Sirius kimalteli suoraan valaistun linnanfasadin yläpuolella.
Se on kiltti tyttö, tuo Klara, ajatteli pääkonsuli astellessaan Norrbrota, enkä unohda häntä, jos hän joskus tarvitsee minua. Mutta groggi oli hiukan liian väkevätä.
Linnanholvissa valtasi hänet muinaisten kunnioituksentunteitten jäännös, ja Kaarle XII:n trapantit portaissa herättivät hänessä epämääräisen tunteen siitä, että Ruotsin historia yhä vieläkin jatkui täyttä vauhtia ja että hän oli mukana. Mutta kun hän mahdollisimman kevyesti puristettuaan ensimäisen hovimarsalkan kättä huomasi seisovansa keskellä vanhain ystäväin ja veljien parvea, tunsi hän itsensä kotiutuneeksi ja häntä vain — kuten tavallisesti — hiukan kiusasi se, että hänen virkafrakkinsa oli punainen. Hän olisi mieluummin nähnyt sen olevan samaa tummansinistä väriä kuin tavallinen ruotsalainen sivilivirkapuku, mutta asia ei nyt ollut autettavissa.
Muuan pienikasvuinen venäläinen lähetystön-virkamies, joka pari päivää sitten oli ollut hänen luonaan päivällisillä, ojensi hänelle kätensä nyökäyttäen päätään.
— Noh, kysyi Rubin, syttyykö sota?
— Mitä vielä, vastasi venäläinen ranskaksi. Meillä ei ole mitään syytä toivoa sotaa Japania vastaan juuri nyt. Olisipa se monesta syystä hiukan hankalaakin meille. Ja aseman luonteesta johtuu, että me tulemme määräämään sodanpuhkeamisen hetken. Jos Mutsuhito tai mikä hänen nimensä lienee, todellakin haluaa pienen sinimarjan muistiaisiksi, niin saa hän olla hyvä ja odottaa.
Pääkonsuli oli nuoruudessaan tehnyt liikeasioissa matkan Etelä-Kiinaan ja piti itseään senvuoksi miltei Japanin tuntijana.
— On synti Mutsuhitoa, sanoi hän. Hän on aivan liian viisas halutakseen sotaa Venäjää vastaan; mutta hänen kansansa ehkä pakoittaa hänet siihen. Niin on aina nykyään — hallitsijoiden sodanhalu on muuttunut taruksi. Nyt ne ovat kansat, jotka…
Hän jatkoi urheasti, mutta kuten toisinaan sattui hänelle, kun hän puhui ranskaa, alkoi hän ladella vanhoja fraaseja, joita oli varastossa aivoissa ja jotka johtivat hänet pois siitä, mitä hän oikeastaan oli aikonut sanoa, kunnes hän oli unohtanut sen, ja sanoi jotain aivan toista, toisinaan päinvastaista. Hänen puhellessaan sattui hänen katseensa erääseen peiliin. Hänen huomiotaan herätti tyhjä tila, joka oli syntynyt hänen taakseen — tuntui melkein siltä kuin olisi hänen ympärilleen muodostunut puolipiiri, ja hän näki peilissä parin luutnantin pitävän kättään suunsa edessä ja siristävän omituisesti silmiään. Mikä mahtoi olla niin lystikästä? Hän ei nähnyt mitään muuta kuin venäläisen, ja tämä tosin näytti hiukan naurettavalta, mutta kuitenkin…
Yhtäkkiä näki hän peilissä kamariherra Pestelin — hänen vaimonsa serkkuja — lähestyvän ja tunsi hänen kätensä koskettavan olkapäätään.
— Hyvää iltaa, ystäväni, virkkoi Pestel, mistä sinä tulet?
— Kuinka niin? kysyi Rubin.
Pestel oli irroittanut jotain hänen kauluksestaan pienen kortin, jonka hän ojensi Rubin'ille. Rubin tuijotti oudoksuen sieviin tytönkasvoihin, joilla oli hymyilevät valkoiset hampaat ja tumma otsatukka suippopäisen lappalaislakin alla.
— Niin, sammalsi hän, mikä tämä on?
— Ritarimerkki, jota ei ole virallisesti hyväksytty, sanoi Pestel.
UNELMA VANHUUDESTA
Näin viime yönä unta, että olin tullut vanhaksi. Elinkö edes? Tuskin tiedän sitä. Olin jäänyt eloon kaiken sen jälkeen, mikä muinoin oli elämäni pääsisältönä, ja olin enemmän varjon kuin ihmisen kaltainen. Harhailin hämärissä tutuilla kaduilla. Näin rappeutuneita taloja vilahtavan ohitseni, taloja, joita muistin lapsuudessani nähneeni rakennettavan, ja joiden silloin luulin olevan aijottuja ruhtinasten ja suurten herrain asunnoiksi, mutta jotka nyt näyttivät pyytävän päästä piiloon varjoon. Erään kadun päässä kohosi punainen kasarmi, jonka katolla liehui vierasvärinen lippu. Joukkue sotamiehiä marssi ohitseni housunlahkeet pistettyinä raskaisiin saappaisiin. Heidän rautaiset korkonsa kolahtelivat katukiviin. Keskellä likaista katua istui kaksi pientä lasta leikkimässä, niin likaisia ja niin köyhästi puettuja, että he näyttivät sulautuvan katuun ja heitä tuskin näkyi. He eivät nähneet sotamiehiä eivätkä sotamiehet nähneet heitä. Se ei ole heidän syynsä, se johtuu siitä, että heitä on kielletty mitään näkemästä. Jos he saattaisivat nähdä tiensä, niin he eivät voisi marssia. Tahdoin mennä tempaisemaan lapset tieltä, mutta minä en voinut. Seisoin kuin naulittuna enkä voinut liikkua. Miksi? ihmettelin. Miksi en voi liikkua, miksi minun on seistävä paikoillani ja katseltava tätä? Eikö se ehkä ole todellista — uneksinko? Ei, se on todellista; lapset ovat todellisia, ja sotamiehet niinikään. Mutta itse minä olen unelma. Ja yhtäkkiä näytti elämäni arvoitus olevan edessäni kirkkaana kuin palava kynttilä: en ollut todellinen, olin unelma. Eikä unelma voi auttaa eläviä ihmisiä.
En nähnyt lapsista jälkeäkään sotamiesten marssittua ohitseni. Näin vain, että sotamiesten saappaat jättivät tummia verisiä jälkiä likaan.
Äkisti heräsi minussa muisto, joka jähmetytti sydämeni kauhusta. Olihan minulla itselläni lapsia — kaksi pientä lasta. Missä ne mahtoivat olla, ja milloin näin ne viimeksi? Eiväthän ne mahtaneet olla — eivät — — —
Minun täytyi lähteä kotiin, minun täytyi nähdä lapseni, ne olivat tietysti kotona ja istuivat salin viheriäisellä matolla ja leikkivät puupalikoillaan ja pienillä taloillaan. Minun täytyy lähteä kotiin, he odottavat minua päivällisille ja vaimoni on levoton — — —
Jälleen harhailin kaduilla tihenevässä hämärässä. Oli alkanut sataa lunta. Olin joutunut ylös huvilakortteliin, kadut olivat hiljaisia ja valkeita, ja ristikkojen ja aitojen yli ojentivat puut oksiaan, jotka olivat raskaita lumesta. Astuin sisään avonaisesta portista kahden ison neliskulmaisen kivipylvään välitse, joilla oli suuret lumiset päähineet. Ne saivat minut niin ihmeellisen kaihomieliseksi, kenties siksi, että ne näyttivät kahdelta lumipeittoiselta haudalta. Tulin suurelle pihalle, jonka keskellä oli pieni suihkulähde, ja näin heti, että salinikkunassa oli valoa. Lamppu oli pöydällä, pöytä oli katettu ja he istuivat jo syömässä. Menin akkunan luo, koputin ruutuun ja nyökäytin päätäni sisälläoleville. Mutta he eivät nähneet minua eivätkä kuulleet mitään ja jatkoivat syöntiään. Ja samassa huomasinkin, että siellä oli vieraita ihmisiä vieraan pöydän ääressä. He eivät olleet omaisiani. Siellä oli lihava rouva ja yönuttuun puettu kaljupäinen herrasmies, joka oli vihaisennäköinen Ja näkyi riitelevän, ja muutamia puolikasvuisia lapsia, ja heidän pöydällään oli vahakangas-liina. Kaljupäisen herrasmiehen kasvot tunsin vallan hyvin, olin nähnyt ne Du Nordissa, missä hänellä oli tapana juoda totia. Häpesin hirveästi. Niin, täällähän me asuimme ensimäisen vuoden, mutta muutimme kun oli kosteata, ja nyt me asumme vallan toisessa kaupunginosassa — ja minä olen niin väsynyt — – –
Taas kävelin lumessa. Minunhan piti lähteä kotiin. Koetin vakuuttaa itselleni, että täsmälleen tiesin minne minun oli mentävä ja että kuljin lyhintä tietä. Kuljin katujen poikki ja käännyin kulmissa, mutta minne vaan tulinkin, niin minusta tuntui, että aivan äskettäin olin kulkenut siitä ohi. Erään lyhdyn luona seisoi vanha vaimo ojentaen kättään, mutta hän peitti kasvonsa. Kuljin hänen ohitsensa, mutta koetin samassa vaistomaisesti taskustani, oliko minulla kolikkoa. Löysin hopearahan, mutta sitä tarkemmin katsottuani huomasin, että se oli vanha ja kulunut eikä enää ollut käypä. Siinä oli nuoruudessani hallinneen kuninkaan profilikuva, ja reunassa oli hänen vaalilauseensa, jonka aika oli puoleksi kuluttanut pois: Veljeskansain menestys. Seisoin kauan tuijottaen tähän vanhaan rahaan ja tunsin halua itkeä.
Niin, niin, se oli siihen aikaan… kultaisen rauhan aikaan, kuten runoilijat meidän päivinämme ovat sitä nimittäneet. Toiset ajat tulivat sitten. Jälleen olin näkevinäni punaisen kasarmin ja vieraiden sotilaiden raskaat saappaat. Ja lapseni ja kotini, joita äsken etsin? Oi, nyt muistan kaiken. Minä olen vanha ja olen elänyt kaiken jälkeen, minulla ei ole lapsia eikä kotia. Tytärtäni kasvatin aatteitteni mukaan, mutta kun hän tuli täyskasvuiseksi, niin rakastui hän erääseen lähetyssaarnaajaan ja lähti pois. Ja poikani — kuinka, eikö hän halunnut tulla upseeriksi? Halusi, mutta se oli liian vastenmielistä minulle, eikä minulla myöskään ollut varoja siihen. Mutta hän oli asevelvollinen, kun tuo suuri sota syttyi, ja hän kuoli nälkään ylhäällä Lapissa. Jos hän olisi ollut upseeri, niin hän ei olisi ainakaan nälkään kuollut. Mutta kaikki tämä on tapahtunut kauan sitten, ja muistan sen vain hyvin hämärästi. Olen elänyt kaiken jälkeen, ja olen itse vain unelma. Ja minä kuiskasin itsekseni muutamia sanoja, jotka kerran olin lukenut muutamalla haudalla, kun sinisenä kevätiltana muinoin kuljin kirkkotarhan poikki hänen kanssaan, jota silloin rakastin — kuiskasin noita sanoja yhä uudestaan ja uudestaan itsekseni: Alles geht vorüber und wird zum Traum.
Mutta näin itsekseni kuiskaillessani satuin jälleen kulkemaan lyhdyn ohi, jonka luona tuo vanha vaimo seisoi. Mutta hän peitti yhä vieläkin kasvojansa.
Ja tämä, että hän peitti kasvonsa täytti minut oudolla kauhulla.
Vavisten tuskasta kysyin häneltä:
— Sano, miksi kätket kasvosi?
Hän vastasi äänellä, jonka minä hyvin tunsin:
— Jotten tuottaisi sinulle liian paljon tuskaa.
Silloin minä sanoin:
— Mikään ei voi minulle enää tuottaa tuskaa. En ole todellinen, olen unelma.
Hän vastasi:
— Alles geht vorüber und wird zum Traum.
PALAVA KAUPUNKI
Huoneen molempien ikkunoiden läpi, joita vaaleat, ristikkoruutuiset uutimet verhoavat, lankeaa talviaamun auringonpaiste huoneeseen, kahtena vinona, pitkulaisena nelikulmiona pehmeälle vihreälle matolle, ja lämpimissä auringonpilkuissa hyppii ja tanssii pieni poika. Hän ei vielä tiedä paljon mailmasta. Hän tietää olevansa pieni ja tulevansa suureksi, mutta hän ei tiedä, että hän on syntynyt tai että hän kuolee. Hän tietää, että hän on neljän vuoden vanha ja piakkoin täyttää viisi, mutta hän ei tiedä mitä vuodella tarkoitetaan: vielä mittaa hän ajankulun vain sanomalla "tänään", "huomenna" ja "eilen".
— Isä, sanoo hän äkisti isälleen, joka juuri on lopettanut aamiaisensa ja sytyttänyt päivän ensimäisen sikarin — hän näet mittaa aikaa sikareilla — isä, näin niin paljon unia viime yönä. Näin unta tuoleista ja viheriäisestä matosta ja peilistä ja kellosta ja uunista ja luukuista ja komerosta!
Ja hän hyppää uunin luo, missä aamutuli loimuaa ja räiskyy, ja heittää kuperkeikan sen edessä. Hän pitää uunia ja sen edustaa huoneen arvokkaimpana ja tärkeimpänä paikkana.
Isä nyökäyttää päätään ja nauraa hänelle sanomalehtensä reunan yli. Ja poika nauraa myöskin, nauraa hillittömästi; täyttä kurkkua. Hän on siinä ijässä, jolloin nauru on vain ilon ilmaisu, eikä ilmaise havaittuja naurettavaisuuksia. Kun hän tässä muuanna iltana seisoi ikkunan luona ja nauroi kuulle, niin se ei tapahtunut senvuoksi, että kuu hänen mielestään oli lystikäs, vaan senvuoksi, että se tuotti hänelle iloa pyöreällä, kiiltävällä naamallaan.
Naurettuaan kyllikseen, nousee hän polvilleen tuolille ja osoittaa muuatta taulua seinällä:
— Ja sitten minä näin eniten unia tuosta taulusta, sanoo hän.
Taulu on valokuva-jäljennös eräästä vanhasta hollantilaisesta maalauksesta: "Palava kaupunki".
-— No, minkälaista unta sinä sitten näit? kysyy isä.
— Sitä minä en tiedä.
— Muistelehan!
— Niin, näin unta, että oli tulipalo, ja että minä taputtelin koiraa.
— Mutta muutenhan sinä tavallisesti pelkäät koiria?
— Niin, mutta tauluissa olevia koiria minä sentään uskallan hiukan taputella.
Ja hän nauraa ja hyppii Ja tanssii.
Sitten hän tulee isän luo ja sanoo:
— Isä hyvä, ota taulu alas. Tahdon, että isä taas näyttää minulle taulua niinkuin eilenkin.
Taulu on uusi tulokas huoneessa; se oli tullut edellisenä päivänä. Muihin kuviin ylt'ympäri seiniä on poika aikoja sitten tutustunut. Hän tuntee setä Strindberg'in ja setä Soppihurrin [Schopenhauer] ja setä Napolionin ja ruman Goethe-ukon ja isoäidin nuorena. Mutta palava kaupunki on uusi, ja onpa se muutenkin paljon hauskempi taulu kuin nuo muut. Isä tekee pikkupojan mieliksi ja ottaa taulun seinältä, ja he nauttivat siitä yhdessä. Leveän joensuun yli, joka kiemurtelee merelle päin, ja on täynnä veneitä ja aluksia, kulkee silta, jossa on pyöreät holvikaaret ja päädyssä torni. Vasemmalla rannalla on palava kaupunki: rivittäin kapeita taloja, joilla on suippopäädyt ja korkeat katot, kirkkoja ja torneja; toinen toistensa ohi juoksentelevia ihmisiä vilisee, tuli- ja liekki-meri, muureja vasten pystytettyjä tikapuita, hevosia, jotka pillastuneina juoksevat vetäen täriseviä kuormiaan, rantalaituri täynnä tynnyreitä ja säkkejä ja kaikenlaista romua, joella joukko ihmisiä veneessä, joka on kaatumaisillaan, sillan yli juoksee ihmisiä henkensä edestä, ja lähinnä etualalla on pari koiraa, jotka nuuskivat toisiaan. Mutta kaukana taustalla, missä joensuu levenee merelle päin, on taivaanrannalla aivan liian pieni kuu kalpeitten pilvien usvassa, ja se katselee kalvakkaana ja surullisena kaikkea tätä surkeutta.
— Isä, kysyy pikkupoika, miksi kaupunki palaa?
— Joku on pidellyt varomattomasti tulta, sanoo isä.
— Kuka on ollut varomaton.
– Niin, sitä nyt ei voi niin varmaan tietää, näin kauan jälkeenpäin…
— Kuinka kauan jälkeenpäin?
On monta sataa vuotta siitä, kun tämä kaupunki paloi, sanoo isä.
Tästä poika ei tule hullua hurskaammaksi, sen isä kyllä hyvin tietää, mutta jotainhan hänen on vastattava. Poika istuu hetkisen hiljaa ja miettii. Uusia ajatuksia ja käsityksiä asioista liikkuu hänen aivoissaan ja törmäilee vanhoja vastaan. Hän näpertelee pienillä sormillaan palavaa kaupunkia peittävää lasia ja virkkaa:
— Niin, mutta sehän paloi eilenkin, ja tänään se myöskin palaa.
Isä koettaa selittää eroa taulujen ja todellisuuden välillä. Tämä ei ole mikään oikea kaupunki, hän sanoo, tämä on vain taulu. Oikea kaupunki on palanut aikoja, aikoja sitten. Sitä ei ole enää olemassa. Ihmiset, jotka juoksevat tuossa huitoen käsillään, ovat kuolleet eikä heitä enää ole olemassa. Talot ovat palaneet. Tornit ovat sortuneet. Siltakin on poissa.
— Ovatko tornit palaneet kumoon vai kaatuneet kumoon? kysyy poika.
— Ne ovat sekä palaneet että kaatuneet.
— Ovatko höyrylaivatkin kuolleet?
— Laivatkin ovat poissa jo aikoja sitten, sanoo isä. Mutta eivät nuo ole höyrylaivoja, ne ovat purjelaivoja. Höyrylaivoja ei ollut olemassa siihen aikaan.
Pikkupoika pistää alahuulensa pitkälle eikä näytä tyytyväiseltä.
— Mutta minä näen, että siinä on höyrylaivoja, sanoo hän. Isä, mikä tämän höyrylaivan nimi on?
Hän pitää oman päänsä, tuo poika. Isä on väsynyt opetustoimeen ja on vaiti. Poika näplii sormellaan vanhoja hollantilaisia koffeja ja puhelee itsekseen: tuon höyrylaivan nimi on Brage ja tuon nimi on Hillersjö, ja tuon nimi on Prinsessa Ingeborg.
— Isä, virkkaa hän sitten yhtäkkiä, onko kuukin poissa?
— Ei, kuu on jäljellä. Kaikesta tuosta se on ainoa, joka on vielä jäljellä. Se on sama kuu, jolle sinä tässä muuanna päivänä nauroit lastenkamarin ikkunasta.
Jälleen istuu pikkupoika vaiti ja mietiskelee. Sitten tulee vielä yksi kysymys:
— Isä, onko siitä hyvin kauan, kuin tämä kaupunki paloi? Onko siitä yhtä kauan kuin siitä, kuin me lähdimme maalle Prinsessa Ingeborg'illa?
— Siitä on paljon, paljon pitempi aika, vastasi isä. Kun tämä kaupunki paloi, ei ollut sinua eikä minua eikä äitiä eikä isoäitiä.
Pojan kasvot käyvät äkisti totisiksi. Hän näyttää aivan huolestuneelta. Hän istuu kauan vaiti mietiskellen. Mutta näyttää siltä, kuin hän ei pääsisi selville asioista.
— Sanohan isä, kysyy hän vihdoin, missä minä olin silloin kun tämä kaupunki paloi? Paloiko se silloin kun minä olin äidin kanssa Grennassa?
Ei, ukkoseni, vastasi isä, kun tämä kaupunki paloi, ei sinua vielä ollut olemassa.
Poika pistää jälleen alahuulensa pitkälle, kasvoissa ilme, joka sanoo: ei, tähän minä en suostu. Ja hän toistaa pontevasti kysymyksensä:
— Mutta missä minä sitten olin?
Isä vastaa:
— Sinua ei ollut ollenkaan.
Poika katsoo suurin silmin isäänsä. Yhtäkkiä kirkastuvat pienet kasvot, hän riistäytyy isän sylistä ja alkaa jälleen hyppiä ja tanssia viheriäisen maton auringonpilkussa ja huutaa täyttä kurkkua:
— Olinpas! Olin sittenkin! Olinpa kuitenkin, olin kuin olinkin!
Hän luuli, että isä vain puhui leikkiä hänelle. Tämähän oli selvään liian hassua. Palvelustytöillä oli tapana joskus piloillaan valehdella hänelle, ja hän ajatteli, että isä teki samoin kuin he.
Ja hän hyppii ja tanssii auringonpaisteessa.
SIBYLLAN LUOLA
— Siinä on kaunis pari, sanoi majuri Vellingk pöytänaapurilleen parooni
Grothusenille, nuoren morsiamen serkulle.
Grothusenin hiukan sameat silmät etsivät serkkua.
— Niin on, hän virkkoi, Elsa on sievä tyttö. Mutta Kalle Hennigsistä en voi lausua mitään. Onko joku mies ruma vai kaunis, sitä minä en ymmärrä.
Grothusen itse oli Ruotsin rumimpia parooneja, ja hän tiesi sen.
— Mutta millä he oikeastaan menevät naimisiin? kysyi majuri. Eihän heillä ole mitään. Ja luutnantinpalkka.
* * * * *
— Olga täti antaa heille tuhatviisisataa vuodessa, ja Henningsillä kuuluu olevan muuan rikas täti, joka antaa hänelle yhtäpaljon. Luutnantinpalkka riittänee täytteeksi.
Pöytä oli katettu pihamaalle suuren, humisevan lehmuksen alle. Syyskesän taivas oli suurenmoinen ja hohtavan sininen ja pilvetön, nyt illansuussa. Joku yksinäinen linnunpiipitys sekaantui aterioivien puheensorinaan ja nauruun.
— Oikeastaan ei minun mielestäni pitäisi syödä ulkosalla, sanoi majuri. Tuntuu rumalta, kun näkee kaikki kuumissaan olevat kasvot ulkona kirkkaassa päivänvalossa.
Grothusen naurahti lyhyeen:
— Niin, sinulla on päähänpistosi, Fredrik, sanoi hän. Sinä olet oikeastaan vanha parantumaton estetikko-intoilija. Mutta olet oikeassa muuten. Ja tiedätkö mitä — kaunein ihminen tässä seurassa on yhä vieläkin Olga. Viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta.
Majuri nyökähytti päätään. Ja kului hetkinen ennenkuin hän vastasi — ikäänkuin itsekseen puhuen:
— Niin, hän on ihastuttava. Ei voi milloinkaan muuksi muuttua. Ei milloinkaan, niin kauan kuin hän elää.
Ja yhtäkkiä hän punastui kuin nuori poika. Hän muisti että hänellä oli Olgan tytär vieressään oikealla. Ja hän tiesi, ettei Nanny pitänyt siitä, että äidin kauneutta ylistettiin.
— Äiti — kuului Nannyn heikko ja hiukan terävä ääni — oli vahinko, ettet kuullut, mitä setä Fredrik äsken sanoi.
Mutta hänen äänensä hukkui hälinään. Äiti ei häntä kuullut.
— Maljasi, pikku Nanny, sanoi majuri häntä lepyttääkseen.
— Sedällähän on myöskin tapana sanoa, että äidillä on "taipumusta rococo'hon", sanoi Nanny. Ja se on hirvein tyyli, mitä minä tiedän.
— Noh, herranen aika, Nannyseni. Kukin tyyli saa kai olla omassa arvossaan. Ja että sinulla on taipumusta vakavampaan tyyliin, senhän minä tiedän.
Nanny ei ollut perinyt ainoatakaan piirrettä äidiltään. Hän ei ollut ruma, mutta häneltä puuttui viehättäväisyys, ja hän tiesi sen. Hän läheni kolmeakymmentä, eivätkä hänen huulensa olleet milloinkaan tunteneet lemmensuudelmaa. Hän haki lohdutusta uskonnosta ja ilkeydestä.
— Sedän mielestä minulla kai on taipumusta suippokaarityyliin, sanoi hän.
Sillä hän saattoi olla ilkeä itseäänkin kohtaan.
Majuri oli muutoin se seurasta, jota hän parhaiten sieti, sillä hän oli ainoa — paitsi sulhasta — joka ei kuulunut sukuun. Hän oli herraskartanon lähin naapuri ja seuraystävä.
Majuri ei tiennyt mitä vastata puheeseen suippokaarityylistä. Hän suomusti ajatuksiinsa vaipuneena koppiloartisokkaansa ja vaikeni.
Pöydän toisessa päässä istui mummo Düring ja vaikeroi nykyajan kirjallisuutta. Hän oli Olga Mertensin anoppi tämän ensimäisestä avioliitosta professori Düringin, Nannyn isän kanssa. Mutta kävi ilmi, että hän nykyajan kirjallisuudella tarkoitti paria Aleksander Kiellandin kirjaa. Sillä kohtaa oli hän astunut pois junasta.
— Ei pitäisi kirjoitella kirjoja, kun on niin surullinen elämänkatsomus, sanoi hän.
Olga Mertens nauroi — nuorta ja sointuvaa naurua.
— Siinä on täti tavallaan oikeassa, sanoi hän. Tulee elää niinkuin opettaa. Ja saarnaajan, joka kirjoitti, että kaikki on turhuutta, ei olisi pitänyt kirjoittaa sitä, vaan mennä hirteen sensijaan.
— Rouva Düring on ehdottomasti oikeassa, sanoi majuri. On käynyt jonkunlaiseksi urheiluksi kirjoittaa kirjoja, jotka vievät ihmiseltä kaiken halun elää. Olisi kiellettävä noin vaan edeltäkäsin puhumasta nuorisolle, millaista elämä on. Se on sama kuin sanoisi nuorelle miehelle, joka on astumassa elämään onneaan luomaan: sinun on mentävä sinne ja sinne; tie on ikävä ja vaivaloinen, mutta kauniinpuoleinen toisinaan, ja kun pääset perille niin sinut hirtetään.
— Kuulehan Fredrik — Olga vastasi — etkö kuitenkin usko, että ihmisten halu elää riippuu aivan muusta kuin siitä, mitä kirjoja he lukevat? Ei elämä välitä kirjoista.
Sulhanen ja morsian istuivat hiljaisina ja hiukan jäykkinä eivätkä puhuneet paljon. Heidän ajatuksensa tapasivat toisensa pöydän alla.
Olga Martens jatkoi — pehmeällä, hiljaisella äänellä:
— Etkö ole huomannut Fredrik, että mitä sanotaan ja kirjoitetaan — olkoonpa se sitten tyhmää tai järkevää, oikeata tai väärää — niin on se kuitenkin kaikkityyni kuin kirjoitus virran vedessä. Se ei merkitse mitään. Ajattelehan vaan eniten luettua ja uskottua kirjaa, mikä on olemassa: Uutta testamenttia. Mikä on sen pääsisältö? Että tämä elämä ei ole mitään, ja tuleva kaikki. Ei pidä murehtia huomisesta päivästä; ei kylvää eikä niittää; on jätettävä kaikki murheet Herran huomaan; jaettava kaikki omaisuus vaivaisille; ei pidä lainata rahoja korkoa vastaan eikä vaatia maksettavaksi, mitä on lainannut; vääryyttä ei ole kostettava; ei tuomittava; ei seistävä pahaa vastaan. Tuhannet lukevat sitä ja uskovat siihen ja pitävät sitä jumalan sanana. Mutta heidän elämäänsä se ei jätä mitään jälkiä. Ja jos meidän kelpo kirkkoherramme Sundius alkaisi elää niinkuin hän opettaa, niin koko seurakunta luulisi hänen tulleen hulluksi. Mitä välittää elämä kirjoista? Elämä on lihaa ja verta. Ei mielipiteitä eikä ajatuksia.
— Perhana, kuinka Olga on tullut kirjanoppineeksi, virkkoi Grothusen.
— Niin — Olga hymyili surumielisesti — minä luen todellakin raamattua toisinaan. Siellä löytyy niin paljon uutta. Ja kun rakas Nannyni viime vuosina on tuskin muuta tehnyt kuin riidellyt minulle uskonnosta, niin olen koettanut hiukan perehtyä siihen, mistä on kysymys.
Mummo Düring sanoi jotain, mikä hukkui hälinään. Mutta Nannyn tympeä ääni viilsi kuin veitsi:
— Enpä luule, että sinä voit perehtyä siihen, äiti. Sinulla ei ole taipumusta siihen. Sinulla on "taipumusta rococohon", kuten Fredrik-sedällä on tapana saada. Olet muuten elänytkin rococotyyliin.
Hän tahtoi näillä sanoillaan viitata siihen, että äidillä oli aikoinaan ollut pari kolme rakastajaa.
Syntyi lyhyen hetkisen kestävä vaitiolo. Mutta puhelu alkoi kohta jälleen. Oli vanha tapa suvun kesken ymmärtää Nannyn ilkeydet äidistään pieniksi viattomiksi pilapuheiksi. Olga itse tuskin huomasi niitä. Hän ei milloinkaan kuunnellut tytärtään muuta kuin puolella korvalla. Hän välitti Nannysta niin vähän. Oikeastaan piti hän enemmän sisarentyttärestään, Elsa Grothusenista, joka oli ollut hänen kodissaan, ja jolle hän oli ollut äidin asemassa aina siitä asti, kuin tämä oli tullut orvoksi. Häntä kiusasi usein se, ettei hän voinut pitää omasta lapsestaan niin paljon kuin hänen olisi pitänyt. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Ja häntä säälitti suuresti tyttärensä, joka oli saanut niin näivettyneen ja pienen sielun.
Elsa istui kuunnellen hiukan hajamielisesti häntä vastapäätä istuvaa tehtaanomistaja Mertensiä, muuatta Olgan lankoa. Tehtaanomistaja oli ensi kamarin jäsen ja häntä kunnioitettiin suuresti rikkautensa ja terveitten mielipiteittensä vuoksi. Hän puhui ruo'asta ja ylisti sitä lämpimästi.
— Kelpo Olgamme — virkkoi hän — tietää, millaisen ruotsalaisen herraskartano-päivällisen tulee olla.
Hän kääntyi näine sanoineen vain muodollisesti Elsan puoleen, niin että tämä ei tuntenut olevansa velvollinen vastaamaan, vaan nyökäytti vain hiukan hienopiirteistä tytönpäätään, jota runsas ruskea tukka peitti. Ja tuskinpa hän oli kuullutkaan, mitä Mertens sanoi. Hän oli niin onnellinen. Hän tunsi onnen lämpönä koko ruumiissaan, tunsi sen niin voimakkaasti, että hän miltei häpesi. Hän pelkäsi, että se näkyisi liian selvästi hänestä. Yhtäkkiä, hänen tietämättään miksi, tuli hän ajatelleeksi häntä, jota hän oli suudellut edellisenä kesänä. Kuinka omituista: hänenkin nimensä oli Karl. Elsa näki hänet edessään kuin sumussa, mutta suuresti pienentyneenä ja etäisenä ja epäselvänä. Oikeastaan näki hän vain hänen tummansiniset vaatteensa. Mutta mistä nyt puhuttiinkaan? Vai niin, sodasta. Näytti siltä, kuin syttyisi sota Norjaa vastaan. Kuinka ilkeätä! Ja juuri nyt, kun hän oli mennyt kihloihin luutnantin kanssa… Ei, eihän saattanut tapahtua mitään niin hirveätä… Hän kuuli mummo Düringin sanovan:
— Minä puolestani olen sitä mieltä, että on eniten synti hevosia, joiden täytyy olla mukana kärsimässä, vaikkeivät ollenkaan saata käsittää, mistä on kysymys.
Ja Elsa kuuli rakastettunsa vastaavan ja näki hänen hymyilevät valkoiset hampaansa:
— Pelkäänpä, että useimmiten olisi ratsumiehelle tappioksi, jos hän ilmoittaisi asian hevoselleen. Parasta on olla tietämättä, mistä on kysymys, vain käydä päälle. Jos ajattelee, mistä oikeastaan on kysymys, niin menettää ehkä halun olla mukana kauemmin. Ja silloinhan sitä ei kelpaa sotilaaksi.
Elsa nautti hänen jokaisesta äänenvivahduksestaan.
— Kas se on oikein, sanoi tehtaanomistaja Mertens. Vain käydä päälle!
Niin on ruotsalaisen sotilaan puhuttava.
Hänellä oli se omituisuus, että hän kaikesta, mitä lausuttiin, kiinnitti huomiota vain siihen, mikä miellytti häntä. Muu meni häneltä sivu korvien.
Olga Mertens istui ääneti katsellen noita kahta nuorta. Hänen silmänsä laajenivat sekunniksi — nälkäisesti. Sitten hän jälleen siristi ne kahdeksi kapeaksi juovaksi, ja hän tunsi kostean sumun verhoavan niitä. Hänen huulensa liikkuivat huomaamatta, ja hänen ajatuksensa kuiskasi sanoja, joita ei kukaan kuullut:
"Est-ce un souvenir, est-ce un rêve,
Ce souffle ardent qui nous soulève?
Je me souviens, je me souviens!
Force et jeunesse! O joyeux biens!
L'amour, l'amour! je me souviens!"
— Perhana, sanoi tehtaanomistaja Mertens, pelaako luutnantti shakkiakin. Sitten meidän on pelattava peli ruo'an jälkeen.
— Pelaan hyvin huonosti, vastasi Karl Hennings. Jos mieli oppia pelaamaan shakkia kunnollisesti, niin on jätettävä kaikki muu, rakkaus, virkaura, kaikkityyni. Koko niin sanottu elämä.
— Sitä en minä ole huomannut, sanoi tehtaanomistaja hämmästyneenä.
… Shakki. Olgan mieleen muistui hänen miehensä. Artur Mertens. Hänkin pelasi shakkia. Ja omituista. Olga muisti hänelläkin olleen tapana sanoa aivan samaa: jos mieli oppia pelaamaan shakkia, niin oli siihen antauduttava kokonaan. Mutta hän pelasi kernaimmin yksin itsekseen. Eihän sillä paikkakunnalla ollutkaan muuten ketään, josta olisi ollut hänelle vastapelaajaksi.
Olgan mielestä se oli niin mielettömän käsittämätöntä, koko tuo peli.
Ja hänen ajatuksensa kiersivät edelleen samaa ja samaa: Arturia. Missä hän nyt lienee? Kuinka kuluu hänen päivänsä ja yönsä?
Hän oli ollut Olgan viimeinen rakkaus. He olivat eläneet muutaman onnellisen vuoden yhdessä. Mutta viimeisen vuoden hän enimmäkseen istui päiväkaudet pelaamassa shakkia itsekseen.
… Kunnes hän yhtäkkiä eräänä päivänä matkusti pois vieraan naisen seurassa.
Siitä oli seitsemän vuotta.
"Hän" hylkäsi Arturin pian. Mutta Artur ei palannut enää kotiin. Hän vaan yhä matkusteli. Eikä hän milloinkaan kirjoittanut.
Olga ei tiennyt missä hän oli tai oliko hän elossa. Mutta viime kesänä joku oli nähnyt hänet Ostenden pelisaleissa.
— Niin, sanoi Karl Hennings. Moltken sotasuunnitelma oli tietenkin nerokas. Mutta se oli etenkin erittäin yksinkertainen. Sen pääsisältö oli, ”että vihollinen oli haettava käsiin ja hänen kimppuunsa oli hyökättävä missä hänet vain voitiin tavata”.
— Puh! pääsi Grothusenilta —, sen suunnitelman olisin minäkin voinut keksiä!
— Kerron sanasta sanaan, jatkoi Karl. Olen itse nähnyt asiakirjan lasilaatikossa Potsdamissa.
Hän punastui hieman sanoessaan tämän. Sillä hän ei ollut nähnyt asiakirjaa, vaan lukenut siitä jossain kirjassa. Mutta sehän oli yhdentekevää.
— Oli luonnollisesti toinenkin, yksityiskohtaisempi suunnitelma. Mutta sitä ei voitu seurata. Se oli rakennettu sille perusteelle, että vihollinen hoitaisi peliään mahdollisimman viisaasti. Mutta kun sensijaan tapahtui päinvastoin, niin oli tietysti muutettava suunnitelmaa.
Hän huomasi yht'äkkiä kuuntelevansa omaa ääntään kuin sisällyksetöntä ja vierasta ääntä. Hänen mielestään oli kaikki hänen ympärillään niin vierasta. Hän istui tuntemattomien ihmisten parissa. Olihan hän tosin tavannut Grothusenia muutaman kerran. Mutta hänen mieleensä ei ollut milloinkaan johtunut, että hän saattaisi joutua tämän sukulaiseksi.
Oli hetkiä, jolloin hänen rakastettunsakin kävi hänelle yht'äkkiä vieraaksi. Se oli hänestä niin kamalata. Sillä hän rakasti häntä. Ja hän tahtoi rakastaa häntä.
Ja hän halusi kotia ja lapsia. Juurensijaa elämässä. Hän ei ollut pitkään aikaan tietänyt mitään kodista: hänen vanhempansa olivat kuolleet varhain. Siinäkin näki hän siteen rakastettunsa ja itsensä välillä, että he molemmat olivat orpoja.
Ja hän tunsi, ettei hän kauempaa voinut elää kuten tähän asti: rakkaudettomana. Se johti niin paljoon rumaan. Hän muisti "ensimäisen naisensa". Tämä oli ollut palvelustyttönä täyshoitolassa, missä hän oli asunut viimeisenä kouluvuotenaan — hän oli kahdeksantoistavuotias. Tyttö oli sievä, ja heillä oli tapana toisinaan suudella toisiaan. Ei näyttänyt siltä, kuin olisi siitä tullut mitään sen enempää — tyttö tuntui pitävän kaikkea vain leikkinä ja pilana, kunnes tyttö vihdoin — kun hän jo oli miltei luopunut koko asiasta — muuanna yönä hiipi hänen luokseen aivan itsestään…
— Niin — sitten tuli siitä tietysti hitonmoinen juttu. Ja hänelle kävi huonosti, raukalle. Mutta niinhän täytyikin käydä.
Ja sitten oli hän ollut mukana jos jossakin.
Oi, kuinka väsynyt ja kyllästynyt hän oli kaikkeen tähän. Eihän hän halunnut mitään sen kernaammin, kuin saada elää kauniisti. Ja hän tunsi itsessään suuren, valoisan rauhan nyt, kun rakkaus vihdoinkin oli tullut. Oikea rakkaus.
Salaman tavoin se oli tullut…
Tehtaanomistaja Mertens kilisti lasiaan. Hän pyysi saada esittää vastakihlautuneitten maljan. Hän ei puhuisi pitkälti. Hän inhosi pitkiä puheita.
Kuunneltiin hartaasti.
Hän tahtoi verrata rakkautta iloiseen pilaan. Mutta avioliitto on elämän vakavuutta. Avioliitto, missä rakkaus vallitsee, on vakavuuden ja leikin sopusointuisa yhdistys.
Hänelle oli kerrottu, että nuorten liiton hänen niin sanoakseen ensimäinen oras oli solmittu — aivan äskettäin — tuossa vanhassa, historiallisesti muistorikkaassa Kalmarin kaupungissa.
(Karl Johan hyvä, pisti Olga Mertens väliin, kuinka sinä oikeastaan menettelet solmiessasi orasta?)
Puhuja senvuoksi ei luullut lausuvansa mitään kovin kovin huonoa ennettä, jos hän tästä otti aiheen verrata näiden kahden nuoren liittoa Kalmarin unioniin. Sillä tosin oli myrskynsä. Mutta millä avioliitolla ei niitä ole? Täytyy kuitenkin myöntää, että näinä ihmeellisinä aikoina, jolloin mennään naimisiin ja erotaan aivan kuin vaihdettaisiin paitaa, on pidettävä sitä jokseenkin kauniina tuloksena, jos avioliitto kestää yhtä kauan kuin Kalmarin unioni! Ja hän halusi ilmituoda sen varman toivon, että liitto, joka nyt oli puhkeamaisillaan kukkaan, tulisi kestämään paljon kauemmin.
Puhuja ei voinut välttää sitä, että hän Kalmarin unionista suoraan johtui hiljattain niin surullisella ja kevytmielisellä tavalla purettuun unioniin Ruotsin ja Norjan välillä.. Ja hän tahtoi lausua olevansa varmasti vakuutettu siitä, että meille kaikille rakkaasta pikku Elsasta tulisi paljon parempi ja uskollisempi vaimo Karl Hennings ystävälle (hän oli juuri juonut sinun maljat tämän kanssa) kuin Norja oli ollut Ruotsille. Ja että Karl Hennings tulisi olemaan pikku Elsalle hyvä ja uskollinen puoliso, siitä olemme kaikki — lopetti puhuja — jo vakuutetut. Oikean ruotsalaisen soturin sydämessä ei ole vilppiä!
Vastakihlautuneitten malja!
Maljan juontiin yhdyttiin lämmöllä. Käsiä puristettiin, kasvot hehkuivat sydänten lämmöstä ja hämilläolosta ja hyvästä viinistä.
Maljan jälkeen syntyi hetken vaitiolo. Olga Mertens, katkaisi sen:
— Kuuntelen niin mielelläni kun Karl Johan puhuu, sanoi hän. Usein olen toivonut, että olisin mies. Mutta kun kuulen Karl Johanin pitävän puhetta, niin tunnen olevani tyytyväinen asemaani.
Senaattori vaipui näiden sanojen johdosta hiljaiseen mietiskelyyn. Hänen kälynsä puhui toisinaan asioita, jotka tuntuivat hänestä ihmeellisiltä.
Mutta ihastuttava nainen hän oli, se oli varma. Ja hänen veljensä Artur oli kohdellut häntä sikamaisesti.
— Onhan hän veljeni, oli hänellä tapana sanoa Olgalle, ja siksi, että hän on veljeni, minä pidän hänestä. Mutta aika lurjus hän on ja on aina ollut.
Mutta hän ei milloinkaan saanut muuta vastausta kuin katseen, joka liukui hänen ohitsensa…
Hän kilisti lasiaan ja pyysi saada omasta ja muiden vieraitten puolesta kiittää rakastettavaa emäntää sekä ruokiin että juomiin nähden erinomaisista päivällisistä.
* * * * *
Kahvia tarjottiin kuistilla.
Karl ja Elsa seisoivat kuistin kaidepuun ääressä ja katselivat puiston puitten kellahtavia latvalehviä.
Elsan mielestä setä Karl Johan oli puhunut oikein hyvin ja kauniisti.
Karl kumarsi päätään. Ja hän hyväili Elsan kättä.
Hän ei oikeastaan juuri pitänyt tuosta jutusta Kalmarin unionista. Hänen mielestään se oli pyhätön häpäisemistä, pyhätön, jonne vieras jalka ei saanut astua.
Mutta hän ei puhunut mitään. Seisoi vain tuijottaen avaruuteen.
Herraskartano ja puisto olivat korkealla paikalla, niemellä. Alhaalla sinersi Vettern. Ja kaukana pohjoisessa kohosi Omberg kuin etäinen vaaleansininen pilvi.
Tehtaanomistaja halusi päästä pelaamaan sovittua peliä. Artur Mertensin shakkipöytä oli vielä hänen tupakkahuoneessaan, niinkuin se oli ollut sinä päivänä, jolloin hän matkusti. Mutta tehtaanomistaja muutatti sen kuistille.
Nanny kulki siitä sivu ja sanoi ohimennessään Elsalle:
— Elsa rakas, tunnet kai itsesi nyt oikein onnelliseksi? Vaikka sinä olet ollut rakastunut niin monasti, että sinun olisi pitänyt tottua onnellisena olemaan.
Ja hän lisäsi, kääntyen Karl Henningsin puoleen:
— Meidän perheessämme rakkaudenbasillit juoksentelevat ympäri kuin suuret rotat. Minä olen ainoa, jota ne eivät milloinkaan pure.
Majuri seisoi puhellen Olga Mertensin kanssa. Hän oli hiljattain ollut
Jönköpingissä. Ja hän sanoi:
— Enhän ole muuten juuri kovin uskonnollinen. Mutta en voinut olla pistäytymättä kuuntelemassa jumalanpalvelusta Viktor Rydbergin entisessä kirkossa. Ja minä ajattelin runoa "Träsnittet i psalmboken" ja kyyneleet kohosivat silmiini.
— Mutta on synti, jatkoi hän, että ovat niin pahasti kohdelleet Viktor Rydbergiä hänen kuolemansa jälkeen. Panneet hänet yhteen samaan nippuun autuaasti edesmenneen pastor primarius Fehrin kanssa. "Fehr Rydbergin muisto". Ja Fehr ensimäisenä päällisten päätteeksi!
— Se on kai soinnun vuoksi, virkkoi Olga.
— Mutta sehän on totta, jatkoi hän, sinähän tunsit hänet? Georg Brandes kirjoitti hänen kuoltuaan, että hän oli niin kaunis mies. Sitä minä en voinut milloinkaan käsittää, valokuvien mukaan. Vai oliko hän?
— Hän ei oikeastaan ollut mikään kaunis mies, vastasi Fredrik Vellingk.
Mutta hän oli kaunis ihminen.
Tehtaanomistajalla oli kova onni menettää kuningattarensa kohta pelin alussa. Mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan.
— Minulla on suonissani vanhaa sotilasverta, sanoi hän. Minä en antaudu ensi hädässä.
Hän aprikoi kauan. Sitten hän siirsi. Mutta silloin kuningas tehtaanomistajan onnettomuudeksi sattui joutumaan shakiksi. Karl Hennings sieppasi sen heti ja pisti housuntaskuunsa. Tämä voimannäyte pani tehtaanomistajan miettimään. Ja vielä kotvan tutkistellaan aseman vaikeuksia hän luopui pelistä.
Hän ei ollut tyytyväinen:
— Sinulla on kummallinen tapa pelata shakkia, rakas Karl, sanoi hän. Sinun kanssasi en enää halua pelata. Vain ottaa ja ottaa — eihän se ole shakinpeluuta. Ei, on pelattava hienosti.
Alkoi hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen. Vettern päilyi tummana ja hiljaisena.
Fredrik Vellingk vastasi johonkin, mitä Olga oli sanonut. Hänen äänensä oli matala ja värähteli hiukan:
— Niin, sanoi hän rakkaus on kuin auringonpaiste ja taivaan armo. Se lankeaa kenen osaksi hyvänsä.
Hän lausui nämä katkerat sanat, koska rakkaus, jota hän oli halannut palavammin kuin mitään muuta, oli langennut muitten, vaan ei hänen osakseen.
Olga Mertens ei vastannut hänen katseeseensa. Hänen silmänsä harhailivat etäällä tyhjyydessä.
— Rakkaus — lausui hän — on kiertomalja. Se kulkee kädestä käteen.
Monella se on ollut. Kukaan ei ole omistanut sitä.
Mummo Düring istui nukkuen syvässä korituolissa. Hän näki unta. Hän oli nuori, äsken naimisiin mennyt rouva, oli ilta ja puolihämärä, ja hän oli pukupeilin edessä makuuhuoneessa ja suori hiuksiaan yöksi. Düring makasi jo suuressa sängyssä ja vihelteli muuatta "Kauniin Helenan" säveltä. "Rakkautta olla täytyy, vaikka kuinkakin vähäisen" Mutta kun hän kääntyi noustakseen vuoteeseen, oli sänky äkisti muuttunut pieneksi ja ahtaaksi ja nokimustaksi. Ja Düring makasi niin kalpeana ja jäykkänä eikä enää viheltänyt.
Mummo Düring hieroi silmiään:
— Mitä kello on? kirkasi hän.
Hän näki aina unia nukkuessaan. Mutta hän ei milloinkaan muistanut, mitä hän oli uneksinut.
* * * * *
Kuu oli noussut.
Oli menty rannalle, muutamia. Olga ja Vellingk ja molemmat nuoret.
Vettern lepäsi kuin rannaton meri kuunvalossa, mihin Visingsö hukkui.
Vain vettä ja kuutamoa. Ei mitään muuta — ei mitään.
Se olisi tällä hetkellä yhtä kernaasti voinut olla Tyyni valtameri.
Karl ja Elsa olivat hiukan syrjässä. Karl otti Elsan pään käsiensä väliin ja suuteli häntä.
Ja hän sanoi — kun he jälleen heräsivät —:
— Muistatko?
Elsa muisti. Höyrylaiva-matkan, Kalmarin, kuutamoyön sitten laivalla.
Karl Hennings oli ollut Kööpenhaminassa pari viikkoa kesällä ja palasi kotiin höyrylaivalla. Ronnebyssa oli Elsa tullut laivaan. He eivät tunteneet toisiaan — eivät olleet milloinkaan nähneet toisiaan. Karl oli heti pannut hänet merkille. Ja hän ei voinut välttää joskus kohtaamasta Karlen katsetta, kun he sattuivat istumaan vastapäätä toisiaan päivällispöydässä. Ja Karl oli kerran huomaavinaan, että Elsa loi häneen katseen, jonka hän selitti tähän tapaan: Sinä olet varmaankin kiltti poika. Haluatko leikkiä kanssani? Päivällisen jälkeen he sattumalta joutuivat seisomaan laivankaiteen ääreen — ei juuri vierekkäin, muttei myöskään vallan etäälle toisistaan — ja tuijottamaan veteen. Karl oli paljain päin ja tuuli temmelsi hurjasti hänen tukassaan. Hän huomasi, että Elsa hetkisen katseli häntä, salavihkaa. Hän sanoi hiljaa, kuin itsekseen: Päätä alkaa huimata, kun seisoo tässä tuijottamassa. Eihän Elsan olisi pitänyt vastata mitään. Mutta hän vastasi, hiljaa: Niin alkaa.
Niin he olivat tulleet tutuiksi.
Kalmarissa piti laivan viipyä useamman tunnin. He nousivat maihin lähteäkseen yhdessä kaupunkia katselemaan. Ei kumpikaan heistä ollut siellä ollut ennen. He kävelivät kaduilla pienten vanhanaikuisten, hauskojen talojen keskellä. He eivät olleet vielä esittäytyneet toisilleen. Heistä molemmista tuntui, ettei sillä ollut kiirettä ja että heillä saattoi olla hetkisen hauskaa yhdessä ilman, että tiesivät mitään toisistaan. He tulivat vanhan linnan luo ja käyskentelivät valleilla. Aurinko oli juuri mailleen menossa. He istuivat kauan vanhalla linnanvallilla meren partaalla. He istuivat siellä vielä auringon laskettuakin. Ja he suutelivat toisiaan.
Se tuntui niin luonnolliselta.
— — — Ja sitten he tietysti olivat esittäytyneet toisilleen.
Silloin he huomasivat, että heillä oli yhteisiä tuttavia, ja silloin oli heillä heti paljon enemmän puhuttavaa toisilleen.
Puolen yötä he sitten olivat istuneet laivankannella. Ja oli kuutamo.
Silloinkin.
* * * * *
— — — Karl suuteli jälleen häntä.
— Muistatko?
— Muistan.
— Tule — sanoi Elsa Karlelle — tule, niin näytän sinulle "Sibyllan luolan".
Hän veti Karlen mukaansa.
Olga Mertens ja Fredrik Vellingk tulivat heitä vastaan kuu-usvassa.
— Minne te lapset olette menossa? kysyi Olga.
— "Sibyllan luolalle", vastasivat molemmat yhteen ääneen.
— Niin, sehän on tässä aivan lähellä, virkkoi Olga.
Sinne oli vain pari askelta.
"Sibyllan luola" oli luolantapainen onkalo rantaseinämässä. Siitä oli joku vanha tarina, mutta ei kukaan muistanut sitä.
— Nyt sinun pitää olla sibyllana ja ennustaa meille, Olga täti, sanoi
Elsa.
— Herranen aika, lapseni, sanoi Olga, onko minusta jo todellakin tullut vanha povarieukko? Niin, niin. Aika rientää. On uskomatonta, kuinka se rientää. Eikä milloinkaan väsy.
— Se jättää meidät, Olga, sanoi Vellingk.
— Niin, niin. Ei jaksa seurata. Ja viimein ei tahdo enää jaksaa.
Mutta mitä haluat minun ennustamaan?
— Ennusta meille onnettomuuksia, Olga täti. Sillä silloin voin olla varma siitä, ettei niitä satu.
— No, sitten minä kai ennustan sinulle viisitoista lasta, aluksi.
— Hyi, kuinka sopimatonta, sanoi Elsa. Etkö voi keksiä minulle maukkaampia onnettomuuksia, Olga täti?
Olga istui kivellä ja nojasi päätään käsiinsä. Hänen silmänsä seurasivat yksinäisenä purjehtivaa hopeapilveä joka ajelehti taivaalla.
Ja hän sanoi:
— Voithan kysellä minulta, lapsoseni. Niin saamme nähdä, mitä tyhmyyksiä minä saatan keksiä.
Karl ja Elsa seisoivat hänen edessään käsi kädessä. Mutta hän katsoi heidän ohitsensa. Ulos tyhjyyteen. Kylmään, julmaan kuutamoon.
Elsa kysyi:
— Sano minulle sitten ensiksikin, Sibylla, rakastanko minä tätä miestä?
Sibylla nyökäytti päätään:
— Sinä rakastat häntä.
Elsa kysyi jälleen:
— Rakastanko minä häntä suuresti?
Sibylla vastasi:
— Et juuri, et kovin suuresti. Sinä rakastat häntä niinkuin nuoren tytön sopii rakastaa. Se on, sinä iloitset siitä, että hän rakastaa sinua.
Elsa kysyi:
— Tulenko rakastamaan häntä vielä enemmän kuin nyt.
— Paljon, paljon enemmän. Ja eniten sinä olet rikastava häntä, kun se aika tulee, jolloin hän ei enää rakasta sinua.
Nuori tyttö purskahti raikkaaseen, heläjävään nauruun, sillä tiesihän hän, ettei se aika milloinkaan tulisi.
Ja Karl yhtyi hänen nauruunsa, käsivarsi Elsan kaulalla, ja sanoi:
— Sinä Sibylla siis luulet, että se aika tulee?
Sibylla vastasi:
— Luulenpa melkein niin.
— Ja kun en enää rakasta häntä — hänen silmänsä hymyilivät Elsalle — niin minä ehkä vihaan häntä?
— Sinä et ole vihaava häntä. Sinä olet aina toivova hänelle kaikkea hyvää. Mutta sinä tulet rakastamaan toista.
Karl kysyi, teeskennellen äänensä vakavaksi:
— Sano minulle, Sibylla, ketä minä sitten tulen rakastamaan?
— Oi, mistä minä tiedän… Jotakuta, joka vielä on pieni tyttönen ja juoksentelee lyhyissä hameissa ja poimii kukkasia niityltä. Ja joka tällä hetkellä nukkuu pienessä valkoisessa vuoteessa kuutamossa, jossain kaukana täältä…
Tuulenpuuska sai veden karehtimaan.
Karl sanoi:
— Ja sinä Sibylla siis luulet, että minä olen rakastava häntä enemmän.
Sibylla nyökkäsi:
— Luulenpa melkein niin, sanoi hän. Viimeinen rakkaus on aina suurin. Etkö sitä tiedä? Minä kun luulin, että sen saisi oppia koulussa nykyään. Sinä tulet rakastamaan häntä niin, että olet vallan järjiltäsi. Ja hän on imevä kaiken veren sydämestäsi. Ja sitten, kun sydämesi on ehtynyt, silloin hän ei tietysti tiedä, mitä tekisi sillä enää kauvempaa. Ja silloin hän heittää sen sikojen eteen. Ja alussa tuntuu sinusta hiukan ihmeelliseltä — kulkea ilman sydäntä. Mutta ajan pitkään se on sinulle terveellistä. Sillä silloin järki palaa vähitellen. Ja sitten sinusta tulee majuri ja eversti ja kenraali ja sinä saat suuria kauniita ritarimerkkejä, ja silloin sinä tulet niin iloiseksi. Ja sitten sinä naurat kaikelle, ja sitten sinä kuolet. Ja sitten ei ollut mitään enempää. Tulkaahan nyt lapset, niin käymme sisälle saamaan kupin teetä ja voileivän.
Hän nousi.
Hän kulki edellä Fredrik Vellingkin kanssa.
Tämä sanoi:
— Kuinka häijyä leikkiä laskitkaan äsken.
* * * * *
Karl ja Elsa seisoivat vielä rannalla.
Karl piteli Elsan oikeata kättä omiensa välissä ja katseli häntä silmiin. Ja Elsa hymyili sanoessaan:
— Sanohan, Karl, käykö meille niinkuin Olga täti ennusti?
Karl suuteli häntä ja hymyili. Se ei ollut tehnyt häneen mitään vaikutusta, tuo kaikkityyni. Hän tuskin muisti, mitä Olga Mertens oli sanonut. Hän oli koko ajan seisonut ajatellen: Eukko on sievä. Hän on varmaankin ollut kaunis nuorena.
Nyt hän ajatteli muuta. Hän seisoi katsellen yli kimeltävien vetten. Sumu haihtui ja Visingsö kohosi vedestä. Se näytti olevan aivan lähellä. Kuudanhopea välkkyi tammien lehvissä.
Ja hän ajatteli:
— Tämä on Vettern. Ja tuolla on Visingsö ja tuolla Omberg. Ja täällä ylt'ympäri on Ruotsi. Ruotsi.
Elsa kysyi:
— Mitä sinä ajattelet?
Karl vastasi, hiljaa:
— Ajattelen maatani. Minä tahdon palvella maatani.
Hän veti Elsan luokseen suudellen häntä.
— Ja sinä, hän sanoi, sinä olet oleva apuni ja tukeni.
Aina ja ikuisesti.
He seisoivat kuin yhteenvalettuina kuutamossa.