UNTA.
Et sinä siis se ollutkaan,
Jot' äsken suutelin,
Kun uinuin lehdon varjossa;
— Mä tyhjää tavoitin.
Se sinisilmäs ollut ei,
Min ylläin aina näin,
Kun haaveistani havahduin;
— Mä taivaan kaaren näin.
Ei sun siis lämmin hengähdys,
Min tunsin poskillain —
— Se suvi-ilman hyväilys
Ja päivän paahde vain.
Ja ääni, jota kuunnellen
Mä uinuin autuuteen?
Se lehdon leivon laulu vaan
Ja vieno loiske ve'en.
Siis kaikki unta, unta vain!
Myös itse unta lien?
Tään unten haavemaailman
Kai hautaan myös mä vien.
NIIN USKOLLISNA KUIN TAIVAHAN TÄHDET.
Niin uskollisna kuin taivahan tähdet
Iäti vilkkuvat vierekkäin,
Niin uskollisna kuin koitto ja päivä
Iäti toistahan syleilee;
Niin uskollisna kuin rantaman ruusu
Valohon taipuvi kaihossaan,
Niin uskollisna kuin aalloton lampi
Taivahan häiviä heijastaa;
Niin uskollisna kuin ulapan kuohut
Iäti toistahan kaulailee
Ja kuolevat rannalla kalliohautaan
Pitkähän suukkoon ja syleilyyn —
Niin uskollisna, oi sulhoni sorja,
Sun kanssasi elämän aallokon käyn,
Sun tauttasi yksin mä elää tahdon
Ja kuolla sun kuumahan suudelmaan.
HÄN.
Hän iloinen oli kuin talveton toivo
Ja hellä kuin äitini armahan suukko,
Oli raitis kuin keväimen tuoksuva ruusu,
Oli kaunis kuin pilvetön päivyen nousu,
Tuhat-ilmeinen kuni sielukas silmä
Ja puhdas kuin unelma uinuvan lapsen —
Suvituulosen lailla hän luokseni leijas
Ja kaikosi pois kuni vuoristokaiku.
VASTAISEN AI'AN VIENO AUERPILVI.
Vastaisen ai'an vieno auerpilvi
Elosi huolet kaikki hunnutkoon,
Keväisen aamun hellin tuulenhenki
Unelmas untuvaiset varjelkoon?
Toiveesi hennoimmatkin helpehyiset
Syksyisen hallan öiltä säilyköön,
Kirkkaana lehdon lähteen silmän lailla
Sekeinen sielus taivas päilyköön!
Tunteesi nuorten aamuliljain lailla
Povesi puhtoisuutta tuoksukoon,
Keijuiset lemmen virttään viehkeintä
Ikuiset ai'at korvaas kuiskikoon!
Jos sentään joskus otsas taivahalle
Osuisi pilvi, vaikka pieninkin,
Kesäisen hellän tuulenhengen lailla
Sen hiljaa, hiljaa kauas poistaisin!
KUIN LEIKKII LÄMMIN SÄDE SUVIPÄIVÄN.
Kuin leikkii lämmin säde suvipäivän
Kesäisen vehmaan lehdon liepehellä,
Niin leikkii silmäs viehkeen lämmin katse
Uhoten tuntees nuoren tuoreutta.
Kuin hymyy metsän ruusun raitis nuppu
Rusoisin huulin lempiperhollensa,
Niin hymyilet sä suullas hurmaavalla —
Ken sitten lempiperhos olla saapi?
On kevään aika lyhyt Pohjolassa —
Niin väleen kuolee ruusut kaunihimmat;
Iloitse, leiki siis, sä säde päivän,
Pian voi tielles tulla syksyn pilvet.
1893.
HYLJÄTTY.
Aallot toistaan armastellen
Kaulaa rannan kaislikoita,
Vuorten huiput suuteloita
Saavat taivaan pilvilöiltä;
Maata päivyt mairittaapi,
Lammen laineet kultaa kuuhut,
Tuuli tuonta tuudittaapi,
Kentän kukkaa päivänperho —
Mun ei kulta konsaan muista
Mairitella marjuttansa,
Suo ei sulhon suuteloita
Eikä huoli huolivasta:
Muistaa mieron morsianta,
Naurattaapi naista toista.
ET LEMPESI HAAVOJA LÄÄKITÄ VOI!
»Et lempesi haavoja lääkitä voi,
Älä, ystävä, koitakkaan!
Kun tahdot sä polttoa jäähdyttää,
Sydänkirvely kiihtyy vaan.
Et lempesi muistoja haudata voi,
Älä, ystävä, koitakkaan!
Kun luulet ne kuollehen ainaiseks,
Nepä hetkisen uinuu vaan».
Niin, hetken ne uinui, hetken vain,
Kunis, koito, mä yksin jäin:
Heti entistään yhä selvemmin
Sinut sieluni silmällä näin.
Minä näin sinun istuvan vierelläin,
Sulosuukkosi tunsin mä myös —
Ja mun hellät ja lempeät syleilyt
Suli suojaten ympäri vyös:
Ja silmäsi säihkyvän eessäni näin,
Kuten muistin ne vanhastaan
Ja hurmaunein sinut katsein join
Ja unhotin taivaan ja maan.
Ja ne viileät iltamat muistin mä taas,
Miten ennen me istuttiin,
Kun järvyen laineilla karkeli kuu
Ja me lapsina haaveiltiin.
Koti meidän se kauniiksi laitettais,
Talo taidetta huokuis vain —
Ja aivan sä sait minut suunniltaan
Elontyötäni ennustain.
Minä maani ja kansani laulaisin,
Tämä kansa mun ymmärtäis
Ja kerta kun sitten mä kuolisin pois,
Mun työni ja maineeni jäis.
Sinä kunnian kukkuran kantaisit,
Jos sulhosi suureks sais —
Voi, kultani kallein, ainoisin,
Jos vain sinut saavuttais!
Vaan nyt sinä haihtunut haave oot,
Joka rauhaani häiritset;
Miks aina sä eessäni kangastat,
Kun sentään sä antau et?
En lempeni haavoja lääkitä voi,
En, ystävä, koitakkaan;
Tosin luulin ne kerran jo kuolleen pois,
Nepä hetkisen uinui vaan.
KUIN HUOLIVI KUUTAMON KULTAINEN VYÖ.
Kuin huolivi kuutamon kultanen vyö
Tuon tumman tunturi-lammen,
Niin valaiset mieleni mustan yön
Sinä hellällä vienoudellas.
Läpi kasteenhelmien hymyilee
Sulopäivyen koitossa ruusu,
Niin myös läpi lempesi kyynelten
Sun sielukas, sininen silmäs.
Kuin kesäisen taivahan ruskot vain
Läpi auerharsojen hohtaa,
Niin hieno ja lämpöinen purppuravuo
Luo ruusuja poskesipäille.
Kuni vierivän virran ulpukka vain
On valkea, raitis ja puhdas,
Niin oot, oma kultani armaisin;
Lumen kanssa sä kiistata taidat.
Kuin lauhkea tuulonen keväimen
On tuores ja lämmin ja hellä,
Niin lie sinun morsius-suudelmas —
Oi, jospa sen kohta mä saisin!
NIINKUIN MERTEN MYRSKYSÄILLÄ.
Niinkuin merten myrskysäillä
Laine toistaan tavoittaa,
Vuoroin vuoreks kuohahtaapi,
Vuoroin laaksoks lankeaa.
Niin mun mielein aallokossa
Riemut, murheet vaihtelee,
Suistuu milloin syksyn yöhön,
Milloin taivoon taistelee.
Laine suuri, lakkapäinen
Vaatii synkän syvänteen,
Valo kirkas keskipäivän
Luopi vahvan varjosteen.
Kun on toiveet tuiki suuret,
Suuri myös on pettymys —
Tyynny, taltu, myrskymieli,
Se on sentään — täytymys!
Heitä tultes turhat roihut,
Vaivu tuhkaan tunteines,
Pohjan viiman vilu henki
Jäätää sentään sydämmes.
Kätke lempes liiat liekit
Poves pohjaan synkimpään,
Sinne hautaan harmahimpaan,
Kunne toiveet kätketään.
Sitten haudan merkin lailla
Kertoo silmäs katsehet:
Tässä lepää lemmen leimut,
Nukkuu nuoret toivehet.
Siis jos mua säälit, impi,
Liiku hiljaa haudallain,
Ettei ottais tulta tunne,
Jonka uneen kerran sain!
NEITI B:LLE.
Kuinkas eksyit sä, kumma kukka,
Kuuman aavikko-kosteikon,
Kuinkas eksyit sä kauas tänne,
Kussa varmaan sun kylmä on.
Sulle valju on Suomen taivas,
Sulle kolkko on ilma sen:
Tääll' on tuntehet taltuksissa,
Jäistä järkeä ihminen.
Niin on silmäsi syvät, tummat
Kuin on lampuet sydänmaan,
Niin on tunteesi tulta täynnä
Kuin ei Suomessa koskonkaan.
Lämmön hehkua luonas hengin,
Joka jäänkin jo sulattaa —
Mutta kauanko pohjan kylmää
Jaksat, kukkanen, vastustaa?
1892.
IMPENI.
I.
Kaunis ja soinnukas myös
On rastahan raikas laulu
Pohjolan kevään vilpeessä yössä
Kauniimpi soinnulta vain
On ääni mun armahain,
Kun lahdella iltasin soudellaan
Ja vaarojen kaikuja kiusaillaan.
II.
Kirkas ja hempeä myös
On vilkkuva ehtoontähti,
Mi kuutamon kilvalla taivaalta välkkyy
Kirkkaampi, hempeempi vain
On silmä mun armahain,
Kun koivujen kalveessa kisaillaan
Ja lempemme tunteita kuiskaillaan.
III.
Tarkka ja tunteva myös
On äityen kuuleva korva,
Kun lasta hän syysyön helmasta vartoo —
Tarkempi-kuuloinen vain
On sentähän armahain,
Kun rannalla iltasin istuissaan,
Hän vuottavi aironi kolketta vaan.
1893.
MÄ SUUTELIN HÄNTÄ JA ITKIN.
Kera kultani rantoja kuljeksin
Ohi kumpuen, jolla me muinoisin
Oli istuttu iloa lyöden.
Tähän jäimme … ja kumpikin vai'ettiin,
Suviaikojen riemuja muisteltiin.
Allani peilinä päilysi lampi,
Ylläni siintävä kuulteli taivas,
Eessäni karkeli lämpöinen auer
Ja vierellä impeni istui.
Mä onneni muistoja ääneti nautin
Ja silmillä armahan silmiä etsin —
Vaan silloinpa nurmella rakkahan kummun
Nään orvokin suuren ja kalpeen.
»Miks lie tuo kukkanen kalpea vallan?
Kai Luoja sen siintävän kauniiksi loi?»
»»Siks' että sun vuoksesi vuosia itkein
Mä nurmikon kukkaset kyynelin kastoin,
Siks onpi se suuri ja kalvas»».
Näin kuiskasi impeni, orvokki raukka;
Nyt näin: oli poskien ruususet poissa.
Jo haikeat moittehet rinnassa kuulin:
Mun vuoksi on kukkani kuihtunut täällä!
Mä suutelin häntä ja itkin.
1893.
ÄITINI SILMÄT.
Kun uinuin lassa mä kehdossain,
Näin taivahan tähtyet vuoteeltain —
Mut kirkkaampina kuin tähtönen koin
Ain' ylläni valvovan nähdä mä voin
Oman äitini armahat silmät.
Nyt tultua neitojen maailmaan
Tuhansittain tähtiä kohdata saan,
Sinerväistäpä kaksoistähteä vain
Niin hellää ja vienoa turhaan hain
Kuin armahan äitini silmät.
1892.
KAUNIIMPI SENTÄÄN.
Kaunis on katsoa kielosen itkemä helmi
Aamulla varhain kastehen kimmeltäissä,
Kun taivahan rantoja kultaavi nouseva päivä —
Kauniimpi sentään äityen silmässä kyynel,
Lasta kun verkkaan kehdossa liekuttaissa
Onnekas katseensa äkkiä taattoa kohtaa.
1893.
»VIATTOMUUDEN UNI».
(E. Vikströmin veistosta katsellessa.)
On silmäkulmillas ja poskipäilläs
Ihanan puhdas ilme, viaton
Ja ohimoillas väikkyy tunnon rauha
Ja unes kyyhkyn unta myöskin on.
Niin uinut tuossa kuin on pulmut puhdas,
Min likimaill' ei haukkaa, huuhkajaa;
Hyveiden henget valvoo vuotehellas,
Ne pilvet turman kauas tuulottaa.
Sees niin kuin silmäs, uneen ummistaunut.
Sun ylläs elon taivas kaareilee,
Ja unessas kai päivän paistehessa
Keväisen lehdon keijut kisailee.
Sun äitis vienon hellät kehtolaulut
Elosi halki sulle soikohon,
Ett' tunne puhdas kallein sun on aartees
Jos hukkaat sen, se ainaaks kateess' on!
MIETELMIÄ.
»TUNNE ITSESI».
Kuin houkkio hulluja hourehiaan
Yhä hautovi, toivoo vain,
Kuin hulttio koirakin ruokkijataan
Läpi etsivi maailmain —
Niin aatetta elämän etsinyt oon,
Kunis koito jo kyllästyin,
Niin juossut mä toisien jälkiä oon,
Kunis vihdoin mä hengästyin.
Jään yksin — ja sieluni sirpalehet
Taas vankaksi tammeks saan,
Min latvassa vuossadan hengettäret
Nyt soittavat soitintaan;
Mut pohjalta sieluni löydän mä sen,
Mitä muualta turhaan hain:
Elon-aate ja hengetär kaikkeuden
Oli kätkössä rinnassain.
Kuin narri mä haavetta hapuilin,
Oman aarteeni unhottain
Kera varjoni vauhkona kilpailin;
Sisällystäni sieltä mä hain,
Mikä outoa, onttoa kuorta on vaan,
Jos kuinkakin pettävä lie —
Niin, ystävä, onnehen korkeimpaan
Oman sielusi tutkimus vie.
Koko luonto sun täytyvi yllättää,
Tuhatkarvanen kaikkeus on;
Vaan muita sä kuin voit ymmärtää,
Oma itseys outo jos on?
Siis syöpyös sielusi rikkauteen,
Oma pohjasi sieltä sä luo,
Elontarkotus, kätketty kaikkeuteen,
Oman henkesi helmasta tuo!
1893.
ELON MAHTI.
Sä kysyt multa, mik' on elon mahti
Ja mikä toimeen käskee kiihottain;
Se uhraavainen lienee rakkausko
Tai onko itsekkäisyyttä se vain?
Niin, itsekkäisyys vaiko rakkausko?
Nää yhdess' elon mahdin muodostaa;
Vaan kaiken ponsi ain' on vankka usko,
Se voimaa antaa, mieltä kannustaa.
Tää usko olkoon, mikä olkohonkin,
Kun johonkin se luottamus vain on,
Se silmillemme kehrää taikahunnun,
Ettemme nää kuin tyhjää työmme on.
Ja kumman kumma on se ihmelähde:
Se toiveit', intoo, voimaa pulputtaa;
Vaan tältä hetteeltä jos kauas käynet,
Sun valtaa velttous, jouses laukiaa.
1893
KUKA ON ONNETON?
Mä luulin kerran tiedon onneen vievän
Ja tutkin tieteitä ja maailmaa —
Vaan turha toivo: onneen ei vie tieto,
Se ihanteet vain valheiks paljastaa.
Ei onneton oo se, ken pettyy lemmessänsä,
Ei onneton oo se, ken nääntyy näljissänsä,
Vaan onneton, ken ihanteit' on vailla
Ja ei voi elää perhon eikä — porsaan lailla.
1892.
IVALLISIA.
»IHAN KAAVAHAN KEISARIKUNNAN!»
»Voi raukkaa rahvasta Suomenmaan,
Jota verojen kuormilla vaivataan,
Vain virkamiestä se hyödyttää —
Tämä surkeus meitä jo säälittää».
Näin Moskovan lehti se itki.
»Niin, niin tämä surkea Suomenmaa,
Sehän meidänkin mieltämme karvastaa;
Ois hallusta herrain se saatava pois —
Kun tehdä sen hyödyksi jotain vois?»
— Ja Novoje Vremjakin itki.
Ja kyynelet heillä on silmissään
He huokaavat suuressa säälissään,
Ja yhdessä tuumin he miettivät näin:
»Tämä kaikki on kääntyvä toisapäin,
Kun autamme Suomen kansaa!
»On orjana, kurjana kansa nyt
Monet kymmenet vuodet jo itkenyt
Ja pyrkien kanssamme liittohon
Se aikoja ammoin jo huoannut on:
»Venäjältä on onnemme saapa!
»Venäläisiksi tahdomme tullakin,
Venäläisinä nauramme herroihin:
Kulijauhoista leipeä leivottais,
Verokuormista vapaaksi rahvas sais,
Venäläistyä tahdomme kaikki!»
Näin miettien tuumasta toimeen he käy
Ja keinoja karttavan eivät he näy,
Näät keinot ne tarkotus kaunistaa
Ja sääli ja surkuhan velvoittaa:
Pelastettava kansa on Suomen!
Se on saatava suurehen yhteyteen
Ja huomaava omaksi onnekseen,
Mitä etuja yhtymys heille tuo,
Joka onnelan auringon paistetta luo
Yli soisen ja surkean Suomen.
Mitä siitä jos antavat aksiisit
Sekä venäjänkieliset kimnaasit?
Verokuormat ne tietysti kasvaa vaan —
Vähät siitä, kun saatu on laitos maan
Ihan kaavahan keisarikunnan.
Ota onnesi, kansa, jos ymmärrät,
Nämä vaalithan järkesi määräävät!
Ja tästähän riippuvi kohtalo sun —
Tee siis, kuten kuuluvi neuvoni mun
Ihan Moskovan lehtien malliin:
Ota vastahan onnesi aurinko uus,
Heit' hiitehen kieli ja kansallisuus!
Mitä arvoa moisella moskalla on,
Kun saamme me uljahan valtion
Ihan kaavahan keisarikunnan?
1891.
TURVASSA VANHAIN JA VALTION!
Sä lassa et paljoa aatellut,
Et päätäsi miettein vaivannut,
Vain vanhempiisi sä turvausit
Ja huolesi heille sä tyhjensit.
Muut silloin eestäsi aattelivat,
Käsipuitakin suojaksi laittelivat,
Ja että sun vaaraton käydä ois,
Ihan ohdakkeetkin he nyhtivät pois.
Kuin tarhassa kasvoit, aitoja vaan
Et lapsena sentään huomaakaan;
Noin leikkien, tanssien luulet ain':
On maailma tanssia, leikkiä vain!
Mut ruumis ja henki ne kuitenkin
Yhä elpyvi aikana leikkeinkin,
Jo tunnet sä voimia suonissas,
Jo pyrkisit pois sinä tarhastas.
Vaan nytpä on eessäsi aidat nuo,
Ne tuskinpa liikahtaa sun suo,
Niin uhkaavaisina kohoovat
Ja vapaan tiesi ne sulkeevat.
Emokulta sun varjeli ennen ain',
Ettet sinä vaaraan joutunut vain,
Ja jos milloin sä loitoksi uskalsit,
Isän piiskasta tarhaasi palausit.
Nyt vanhat on äitisi toimessa,
Myös piiskan he valtasi taatolta:
Ken moittia heitä nyt uskaltaa,
Se vanhasta taattojen piiskasta saa.
Ei itkuas ensiksi kuullakkaan,
Saat huoleti ilmahan huutaa vaan:
Tuhannet ovat laillasi huudelleet
Mut — huudettuaan ovat vaienneet.
Jos kiusaa sentään liiaksi teit
Ja ruokailurauhan jos vanhoilta veit,
Niin ehkä he armossa vastuun suo,
Silitellen päätäsi lausuvat nuo:
»Tää tieten on tehtynä turvakseis,
Ettei sua vapaus villitseis,
Ja etkös sä nää kuin leutoa on
Näin turvassa vanhain ja valtion!
Et tarvitse päätäsi huolittaa,
Et järkeä vaivata, kuormittaa,
Olet nöyrä ja tottelevainen vaan,
Me eestäsi kylläksi aatellaan.
Viel' oot kovin nuori sä vuosiltas,
Siks ei sun kuunnella huutojas,
Mut vuota ja kärsi ja työtä sä tee,
Sun vaivasi valtio palkitsee».
Sä kuuntelit tuota ja mietit näin:
»Ei liene se niinkään mäntyyn päin;
Sä asema yhteiskunnassa luo
Ja sitten sä murskaa aidat nuo!»
Mut silmiä, poika, jos päässäs ois,
Ne vanhojen kasvoista nähdä vois:
»Nyt, laps, olet vaiti sä kumminkin,
Tuo keino on auttanut ennenkin!»
ERÄÄLLE KAUNOTTARELLE.
Niin musta on tumman tukkasi vyö
Kuin synkin ja pilvisin syksynen yö
Ja helmyet keskeltä suortuvien
Ne välkkyvät tuikkeella tähtöisten.
On hieno sun poskesi pinnaltaan
Kuin keväällä raitojen umput vaan
Ja purppura niillä on hurmaavin
Kuin ruskonen taivas on iltaisin.
Nuo silmäsi suuret ja kirkkaat on
Kuin nousu on Pohjolan auringon
Min pilvien juontehet varjostaa
Kuin katsetta kulmasi kaunistaa.
Suu sulla on pienonen mansikkasuu;
Sen mettä jos juo, niin hullautuu,
Ja kaulasi luntakin valkeemp' on
Ja rintasi kumpu on moitteeton.
Ihanteitaan luojasi kai unelmoi
Juur hetkellä sillä, kun sun hän loi —
Ja työhönsä itsekin hurmaus' niin,
Ett' jäi hältä järkesi — unhoksiin!
1892.
ERÄÄLLE ÄIDILLE.
Liehumalla tyttäresi rakkaan kinterillä
Koitat miestä toimitella hälle vaikka millä:
Juokset tanssit, konsertit ja tutkin miesten mieltä,
Kaupatessa kultiasi käytät juorukieltä.
Miehen hyvän, viisahan sä tahdot tyttärelles,
Kun nyt kerran uhrin tään sä uhraat rakkaudelles.
Jalo lie sun tarkoitus, sen kaikki kyllä myöntää,
Vaan kuitenkin he kultasi ja tyttös luotaan työntää.
Syynä mikä olla voi? näin mietit ainiansa:
Onhan tyttös lempeä ja kaunis, viisas kanssa,
Ja kultia on kuormittain ja nuoren suloisuutta —
Siis miks ei miehet kiinni käy, se sulle viel' on uutta.
Jos kallis sulle tosiaan on tyttäresi armas,
Jos voit sä kuulla totuuden, mi toisinaan on karvas,
Tää keino paljo varmemp' on kuin tyttäresi kulta:
Sä kosijoita kieleltäsi säästä kirotulta!
Sä yksinänsä tyttäresi anna toimiella,
Hän tietää kyllä sulollansa miehet kietoella.
Sä sillä aikaa kotonas voit kieltäs rauhoitella
Ja ylipäänsä vaitioloon itses totutella.
KEVÄTKYLMÄT.
Kevätkylmä ne runteli tunteeni oraat,
Vei henkeni helpehet hennoimmat;
Mut lohdutus sentään pieni on mulla:
Syyshalla ei harmaja paljoa saa.
ERÄÄLLE ARVOSTELIJALLE.
Kuin tulis kirjoittaa, sitä narrihan neuvot sä mulle,
Vaikka sä ymmärtäin et kirjoa lukea voi.
VANHOJEN MATKIJALLE.
Niin sä astut allapäin ja vanhan ääntä käytät,
Vaikka vasta uunna vuonna miehen ijän täytät.
Heitä, poika, hiitehen sä mokomakin naama,
joka sun ei omas oo, vaan muilta lainaks saama!
Muutenhan sä raukka oot kuin pikku Pentti sällin,
Joka miestä matkiessa otti taaton mällin,
Puri, sylki, teuhasi ja mietti, tokko nähtiin —
Kunnes huomas, kaikkialla että pilkkaa tehtiin.
1893.