YHDESTOISTA LUKU
Juna lähtee
Makasin pitkän aikaa valveilla sinä yönä koettaen pohtia asioita. Minusta näytti, että jos tahtoi päästä johonkin selvyyteen tästä kerrassaan hämmästyttävästä tilanteesta, oli mentävä mahdollisimman kauas taaksepäin - ainakin johonkin määrättyyn kohtaan, josta nämä nykyiset asiat alkoivat. Ja niin pitkälti kuin minä tosiseikkoja tunsin, näytti kaikkien asiain alkuna olevan tuo viekas, valpas, tutkimaton vanha kiinalainen, jonka olin nähnyt Langham-hotellissa — herra Cheng. Koetin panna tapaukset järjestykseen — laskien tietysti hyvin laajalti todennäköisyyksiä. Kuvittelin asiaa näin: herra Cheng on rikas kiinalainen liikemies. Hän saapuu Euroopaan liikeasioissa: hänellä on kirjureja ja palvelijoita mukanaan. Hänen oleskellessaan Pariisissa ryöstää joku näistä seuralaisista häneltä jotakin — eli täsmällisesti, sen mukaan mitä jo olen saanut tietää, tämä mies on muuan Chuh Sin. Ryöstettyään herraltaan tämän "jonkin" pakenee Chuh Sin Englantiin. Hän ilmestyy Portsmouthiin — ehkä poikkesi sinne Southamptonista matkustettuaan Havren kautta. Hän asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan ja jonkun ajan kuluttua, sairastuttuaan, menee sairaalaan jättäen kaikki tavaransa Hollimentin huostaan. Palattuaan odottamatta sairaalasta huomaa hän, että Holliment on anastanut tuon jonkin. Hän lähtee hakemaan Hollimentia — kokoo joukon tyhjäntoimittajia ja johtaa hyökkäystä Hollimentin kauppapuotiin. Holliment pakenee — ja Chuh Sin pääsee jollakin tavalla hänen jäljilleen. Ehkä Chuh Sinillä on englantilaisia ystäviä Lontoossa — ainakin joku murhaa Hollimentin ja penkoo hänet kiireestä kantapäähän, kuin mielettömästi etsien tuota jotakin. Kaikki tuo näyttää selvältä, suoralta, johdonmukaiselta. Ja tämä herättää mielessä muutamia kummallisia kysymyksiä.
Mikä on tuo jokin?
Miksi herra Chung ei halua kertoa Englannin poliisille, mitä se on?
Olivatko Holliment, Quartervayne ja Neamore osakumppaneita tuossa anastuksessa eli suoraan sanoen varkaudessa?
Möikö Neamore tuon jonkin lady Renardsmerelle — kymmenestä tuhannesta punnasta?
Kuljetinko minä — täydellisessä viattomuudessa — sen, mitä hyvänsä se olikin, lady Renardsmereltä herra Pennithwaitelle?
Onko se — tämä esine, joka näyttää aiheuttavan murhia ja kaikenlaisia kauhuja ja ikävyyksiä — nyt hyvässä tallessa Pennithwaiten kassakaapissa Lincoln's Inn Fieldsissä, sillä välin kun eräs verenhimoinen kiinalainen, epäilemättä joidenkuiden englantilaisten rikostoverien suojelemana, kuljeskelee ympäri hellittämättä hakien sitä?
Minusta tuntui siinä maatessani täysin valveilla tuijottaen pimeään huoneeseeni, että minä tiesin enemmän koko asiasta kuin kukaan muu! Ja yhä uudelleen tunki mieleeni kysymys: olisiko minun kerrottava kaikki mitä tiedän poliisille, Jifferdenelle, heti paikalla?
Siihen kysymykseen en osannut vastata. En tahtonut sekoittaa lady Renardsmereä tuohon juttuun — en ainakaan, ennenkuin olin nähnyt ja puhutellut häntä. Kunhan vain Jifferdene antaisi minun mennä takaisin Renardsmereen, voisin kertoa lady Renardsmerelle kaikki mitä tiesin, kaikki mitä olin saanut selville Neamoresta, kuka hän olikaan, ja siitä, että hän epäilemättä oli liitossa Hollimentin ja Qurtervaynen kanssa, ja minä pyytäisin lady Renardsmereä itse ilmoittamaan asian poliisille. Sillä olin sillä hetkellä varma siitä, etteivät Chuh Sin ja hänen englantilaiset ystävänsä häikäilisi mitään saadakseen takaisin tuon esineen, ja meillä Renardsmeressäkin saattaisi tapahtua murha. Kertoisin koko jutun lady Renardsmerelle — heti kun hänet tapaisin. Ja Peggie Mansonille myöskin — ehkä Peggielle ensin. Sillä olin nähnyt Peggietä kyllin, tietääkseni, että jos kellään nuorella naisella konsanaan oli pää oikealla paikallaan, niin Peggiellä oli.
Mutta minua odotti tuo inhoittava tutkinto. Kammoksuin koko hommaa. En ollut milloinkaan eläissäni esiintynyt todistajana — en tutkintotuomarin enkä ruumiinkatsastajan edessä. En tiennyt, mitä he vielä saisivat minusta irti. Kun olin täysin tietämätön menettelytavoista, otaksuin, että poliisilla ainakin oli jotakin tekemistä asiassa; ehkä, jopa todennäköisestikin, oli Jifferdene jo vihjaissut ruumiintarkastajalle, että minä tiesin koko joukon. Pelkäsin, että minun oli mainittava lady Renardsmeren nimi — siinä yhteydessä. En tietänyt, mitä kysymyksiä minulla oli odotettavissa. Ja jos minä puhuin suuni puhtaaksi, kääntyisi Jifferdene minuun ja kysyisi, niiksi perhanassa minä en ollut kertonut hänelle kaikkea tuota? Niin, aivan varmaan, sanoin itselleni siinä käännellessäni ja väännellessäni, tiesin minä aika paljon enemmän kuin Jifferdene tiesi minun tietävän — ja sydämeni pohjasta toivoin, että en olisi tiennyt.
Nukuin vähän liian kauan sulasta uupumuksesta lopultakin, ja kello kävi jo kymmentä, kun menin kahvihuoneeseen aamiaiselle. Kesken aamiaista, kun par'aikaa luin kertomusta Hollimentin murhasta, hyvin varovaista ja suppeaa kuvausta, joka nähtävästi oli poliisilaitokselta lähtöisin ja joka viittasi asiassa olevan enemmän salaperäistä kuin siinä todellisuudessa tiesin olevan, kutsuttiin minut puhelimeen. Jifferdene oli toisessa päässä. Hän sanoi olevansa hommassa tutkinnon alkamisen johdosta Hollimentin asiassa Paddingtonissa sinä iltapäivänä, ettei niin voinut tulla minua tapaamaan kahteen tai kolmeen tuntiin — olisinko minä hotellissa puoli yhden ja yhden välillä? Lupasin olla — ja sitten tein hänelle erään kysymyksen.
"Kuuluuko mitään?"
"Ei", vastasi hän. "Vaan ehkä saan jotakin tietooni puolipäivään mennessä. Kuulkaahan — pysykää alallanne, kunnes minä tulen — älkää kuljeskelko ympäri, pysykää vaiteliaana!"
"Hyvä on", vastasin. "Siis puoli yksi tai pian sen jälkeen täällä."
Soitin kiinni, ennenkuin hänellä oli tilaisuutta sanoa enempää. Sillä jo puhuessamme ja heti kun olin kuullut, ettei hän tarvinnut minua ennen puoltapäivää, olin päättänyt, koska minulla oli kaksi tuntia vapaasti käytettävänäni, toimia vähän salapoliisina omaan laskuuni. Palasin ja lopetin aamiaiseni ja sitten ryhdyin panemaan tuumaani toimeen.
Aioin lähteä Ritz-hotelliin. Minulla oli määrätty tarkoitusperä. Kun lady Renardsmere oli vienyt Neamoren autollaan kaupunkiin, olin kuullut hänen käskevän Walkerin, autonkuljettajan, ajaa suoraan Ritziin — tahdoin tietää, oliko Neamore mennyt sinne hänen mukanaan, ja ennen muuta, oliko joku liittynyt heidän seuraansa. Sillä minusta näytti hyvin todenmukaiselta, että toimitus, jonka tuloksena oli ollut se, että lady Renardsmere antoi kymmenentuhannen punnan maksuosoituksen Neamorelle, oli suoritettu siellä — ja mahdollisesti kolmannen — ja ehkäpä neljännenkin läsnä ollessa — joiden henkilöllisyyttä jo aloin arvailla.
Menin Ritziin. Taitavasti menettelemällä sain käsiini erään hyvin tärkeän henkilön tarjoilualalta, joka tietääkseni oli selvillä siitä, kuka oli syönyt siellä päivällistä kolme päivää sitten. Käytin hyväkseni erästä pientä asetta, jolla Jifferdene oli minut varustanut — hänen omaa virallista käyntikorttiaan. Tätä minä teeskennellyn salamyhkäisenä näytin kysymyksessä olevalle miehelle vietyäni hänet sivulle.
"Haluaisin teiltä vähän tietoja", sanoin minä. "Asia on aivan yksityisluontoinen ja sen täytyy tietenkin jäädä meidän keskeiseksi vain. Tunnetteko lady Renardsmeren?"
"Park Lanelta?" vastasi hän heti. "Tunnen, hyvinkin."
"Tuliko hän syömään tänne päivällistä kolme päivää sitten?"
"Tuli kyllä — aivan niin!" hän vastasi.
"Erään nuorenpuoleisen, hyvin, melkeinpä koreilevasti puetun herrasmiehen, erään juutalaisen seurassa?" kysyin minä.
"Niin juuri", myönsi hän.
"Tunsitteko hänet?"
"En — en muista milloinkaan nähneeni häntä ennen — en täällä enkä muualla."
"Yhtyikö heidän seuraansa ketään?"
Hän nyökkäsi — hänellä näytti olevan kyky hyvin selvästi muistaa asiat.
"Kun he saapuivat — lady Renardsmeren autolla — tuli hän sisään ja tilasi pöydän neljälle. Sitten nuori herrasmies meni puhelimeen. Sen jälkeen he yhdessä odottivat sohvalla istuen. Noin puoli kahdelta tuli kaksi miestä — lady Renardsmeren seurassa oleva mies esitti heidät hänelle. Sitten he kaikki yhdessä söivät aamiaista."
"Voitteko kuvailla minulle nuo miehet?" kysyin minä.
"Kyllä vain", vastasi hän. "Tahtoisin sanoa — ymmärrättehän? — että he eivät olleet herrasmiehiä. Hyvissä vaatteissa, ja hyvin käyttäytyivät — mutta tiedättehän mitä tarkoitan. Pidin heitä kilpa-ajojen kanssa tekemisissä olevina miehinä: tietysti me tunnemme lady Renardsmeren ja tiedämme, että hän on hyvin tunnettu hevosten omistaja: tuo hänen tammansa, Välkehtivä Rubiini, kuuluu olevan aivan varma Derby-voittaja. Luulimme näiden miesten olevan tapaamassa hänen armoansa kilpa-ajoasioissa."
"Mutta — entä heidän ulkomuotonsa?"
"Toinen oli pitkä, tanakka, kasvot punakat; toinenkin oli tanakka, mutta lyhyt. Kummallakin oli harmaa kesäpuku — uuden uutukainen vielä päälle päätteeksi. Ja harmaa Homburg-hattu, mustilla nauhoilla. Sillä miehellä, joka tuli lady Renardsmeren mukana, oli kaupunkilaisvaatteet ja silkkihattu."
"Huomasitteko, että he olivat missään kauppa-asioissa keskenään?" kysyin minä. "Että jokin paperi allekirjoitettiin, tai muuta sentapaista."
"Kyllä", hän vastasi. "Vein itse heille aamiaisen jälkeen kahvia ja näin lady Renardsmeren erään sivupöydän ääressä kirjoittavan maksuosoitusta. Hän ojensi sen miehelle, joka ensiksi tuli hänen kanssaan tänne."
"Siinäkö kaikki?"
"Siinä."
"Lähtivätkö he kaikki yhdessä?" kysyin minä.
"Ei", sanoi hän. "Nuo kolme miestä lähtivät tiehensä heti sen jälkeen kun olin nähnyt lady Renardsmeren kirjoittavan maksuosoituksen; hän odotti täällä, kunnes hänen autonsa tuli häntä noutamaan kello kolmelta."
"Te näette koko joukon ihmisiä", huomautin minä. "Olitteko milloinkaan aikaisemmin nähnyt ketään noista kolmesta miehestä?"
"En!" vastasi hän varmasti. "En milloinkaan! Aivan outo- ja minulle — kaikki kolme! Ja tunnen tämän osan kaupunkia melko hyvin!"
Lähdin pois ja tiesin nyt, että kuka hyvänsä Neamore olikaan, oli hän esittänyt Hollimentin ja Quartervaynen lady Renardsmerelle Ritz-hotellissa ja kaiken todennäköisyyden mukaan tämä oli ostanut noilta kolmelta sen esineen jonka Holliment oli varastanut Chuh Siniltä ja jonka Chuh Sin oli ryöstänyt herraltansa, sfinksimäiseltä herra Chengiltä. Mitähän se oli? Ja miksi, vieläkin sanoakseni, ei herra Cheng halunnut kertoa meille?
Palasin omaan hotelliini aprikoiden näitä salaperäisiä asioita — ja puoli yhdeltä asteli Jifferdene sisään ilmeisesti pahantuulisena.
"No tämäpä nyt sotkua!" huudahti hän istuutuessaan vieressäni olevalle tuolille tupakkahuoneessa. "Tuo perhanan vanha kiinalainen on livistänyt!"
"Herra Chengkö?" kysyin.
"Sama mies! Lähti tiehensä — viime yönä", vastasi hän. "Ja vain hyvin vähän aikaa sen jälkeen kun me olimme häntä tavanneet. Lähti Pariisin yöjunalla, senkin tulen vietävä! — koko tämänaamuinen puuhani tai suurin osa siitä, on mennyt hukkaan."
"Miten niin?" kysyin.
"No niin, nähkääs", vastasi hän. "Suunnittelin viime yönä mielessäni, että toimittaisin hänet tutkintoon; tiesin, että jos saisimme hänet todistaja-aitioon, olisi hänen kerrottava, mitä hän ei meille tahtonut kertoa, ja kun ei tällä haavaa ole mitään toiveita saada häntä tutkintotuomarin eteen, ajattelin toimittaa hänet ruumiintarkastajan eteen. Ja minä ryhdyin toimiin, sopien asiasta tänä aamuna Paddingtonin ruumiintarkastajan kanssa, ja sain hänet lähettämään haasteen herra Chengille ja lähdin sitä itse erään oikeudenpalvelijan kanssa perille viemään. Mutta kun tulimme Langham-hotelliin, oli tuo vanha pöllö jo lentänyt tiehensä! Ja siinä sitä oltiin! Sillä luullakseni on herra Chengillä hallussaan asian avain."
"Miten niin?" kysyin minä, haluten kuulla Jifferdenen ajatuksen.
"No niin", hän vastasi. "En ollenkaan epäile sitä, että Hollimentin murhasi se kinu, jonka herra Cheng tahtoo saada käsiinsä — enkä sitäkään epäile, että kinu varasti jotakin herra Chengiltä ja että Holliment vuorostaan ryösti häneltä. Luulen, että kinu käänsi Hollimentin nurin narin, niin sanoakseni, etsiessään tuota saalista. Tuntuuko se teistä todenmukaiselta?"
Minusta tuntui, siihen nähden mitä tiesin, ja sen sanoinkin,
"Niin, tahdoin pakottaa herra Chengin kertomaan meille suoraan, mitä se oli", hän sanoi. "Se tekisi asian yksinkertaisemmaksi, mutta, kuten sanoin, hän on pujahtanut pois!"
"Luuletteko herra Shenin tietävän?" kysyin.
"Hän ei tiedä!" vastasi hän. "Me lähdimme sinne heti huomattuamme, että herra Cheng oli matkustanut. Herra Shen tuli vähäsen kuorestaan ulos tällä kertaa ja vakuutti meille, ettei heillä ollut vähintäkään aavistusta siitä, miksi herra Cheng tahtoi saada käsiinsä tuon salaperäisen kinun — sen he vain tiesivät, että hän kaikin mokomin tahtoi saada ja oli halukas suorittamaan kaikki asiasta koituvat kustannukset."
"Te ette siis ole juuri entistä viisaampi?" sanoin minä.
"Tuiki vähäsen!" murisi hän tyytymättömänä. "Ja tähän asti emme ole löytäneet mitään johtolankaa, mitään jälkiä — paitsi mitä te jo tiedätte."
"Entä tutkinto?" kysyin minä.
"Kello kolmelta tänään iltapäivällä", vastasi hän. "Se on vain pelkkä muodollisuus. Siellä esiintyvät todistajina poliisi, joka löysi Hollimentin, ja poliisilääkäri ja te. Sitten ruumiintarkastaja lykkää jutun viikon tai kahden päähän. Emme pääse sen pitemmälle tällä kertaa."
"Tekevätkö he minulle paljonkin kysymyksiä?" tiedustelin.
"Eivät tänään ainakaan", sanoi hän. "Teidän on vain todistettava hänet mieheksi, jonka tunsitte Portsmouthissa Holliment nimisenä. Myöhemmin, kun olemme saaneet enemmän yksityiskohtaisia tietoja, saatte kertoa, mitä tapahtui Hollimentin kaupassa. Mutta tänään — eipä juuri mitään. Muodollisuus! Mennäänpäs hakemaan vähän aamiaista, ja sitten lähdetään Paddingtoniin kuulemaan, onko Birkem saanut mitään lisätietoja."
Birkem, jonka myöhemmin tapasimme Paddingtonin poliisiasemalla, oli vähäsen edistynyt. Hän oli kuullut eräästä oudosta miehestä, joka oli asunut eräässä Delaware-tien varrella olevassa talossa viimeiset kaksi tai kolme viikkoa ja äkkiä lähtenyt sieltä Hollimentin murhan jälkeisenä päivänä. Ja kun hän juuri aikoi mennä toimittamaan tarkempia tiedusteluja asiasta, lähdimme hänen mukaansa — taloon, jonka pääty-ikkunaan oli kiinnitetty ilmoitus: 'Huoneita vuokrattavana'. Talon emäntä, jota me heti puhuttelimme, oli muuan noita kuihtuneita olentoja, joiden paljas ulkomuoto ja käytös tekevät tarpeettomaksi heidän itsensä kertoa, että ovat nähneet parempia päiviä, ja hän oli aivan valmis kertomaan poliisivirkamiehille, mitä suinkin tiesi. Hänellä oli ollut noin kolmen viikon ajan vuokralainen, joka nimitti itseään herra Carriksi. Hän oli pitkä, komea herra, jolla nähtävästi oli runsaasti rahaa ja joka söi ja joi erittäin hyvin. Hän ei enimmäkseen mennyt mihinkään, paitsi eräänä iltana. Hän otti paljon sanomalehtiä, erittäinkin urheilulehtiä ja oli jättänyt jälkeensä noin korkean pinon sanomalehtiä ja paljon kilpa-ajoja koskevia kirjoja. Hän kirjoitti joukon kirjeitä, ja hän oli saanut aika monta sähkösanomaa eräänä iltapäivänä klo puoli kolmen ja kuuden välillä.
"Tuloksia!" mutisi Jifferdene. "Kävikö hänen luonaan vieraita, rouva?"
"Hänellä ei milloinkaan ollut ainoatakaan vierailijaa, paitsi toissa iltana", vastasi emäntä. "Silloin, hyvin myöhään tosin — lähes kahdeltatoista — tuli kaksi herraa häntä tapaamaan; minä olin maata menossa, kun he koputtivat ovelle."
"Näittekö heitä, rouva?" kysyi Jifferdene.
"Laskin heidät sisään — itse", vastasi hän. "Toinen oli lyhyt paksu herra; toinen oli nuorempi — luulisinpä hänen olleen juutalaisen. He kysyivät herra Carria ja minä vein heidät hänen arkihuoneeseensa. He viipyivät siellä ehkä kymmenen minuuttia — sitten kaikki kolme lähtivät yhdessä ulos."
"Sanoiko herra Carr teille mitään ulosmenonsa johdosta"? kysyi Birkem.
"Ei, hänellä oli portinavain", sanoi emäntä. "Kuulin hänen palaavan noin kolmen seuduilla aamulla."
"Yksinkö?"
"Yksin!"
"Sanoiko hän perästäpäin teille mitään sen johdosta, että oli ollut ulkona niin myöhäiseen?"
"Ei sanonut! Hän tuli aivan hiljaa sisään. Hän oli hyvin hiljainen, hyvin kunnollinen mies."
"Entä hänen lähtönsä?" kysyi Birkem. "Lähti äkkiä, eikö niin?"
"Aivan äkkiä! Eilen iltapäivällä. Hän tuli minulle kertomaan, että hänen oli lähdettävä mannermaalle liikeasioissa, ja hän pakkasi tavaransa ja sitten meni tiehensä vuokra-ajurilla kahdessakymmenessä minuutissa. Haluaisitteko nähdä hänen arkihuonettaan? Se on juuri samassa kunnossa kuin lähtiessä."
Salapoliiseja halutti nähdä arkihuone, ja he tutkivat sen perinpohjin. En tiedä, näkivätkö heidän ammattitaitoiset silmänsä jotakin, jota minun eivät huomanneet; minä näin vain huomattavan kokoelman sentapaisia julkaisuja kuin Urheilija' ja 'Urheilulehti' ja 'Ruffin Opas' ynnä muita ja hyvän määrän sähkösanomia, huolellisesti päällekkäin ladottuina eräällä sivupöydällä, josta minä päättelin, että herra Carr oli huvitellut hiljaisen olonsa aikana Delaware-tiellä lyömällä vetoa mielikuvituksessaan ja että hän oli milloin voittanut, milloin hävinnyt.
"Tuo oli tietenkin Quartervayne", huomautti Jifferdene, kun me lähdimme. "Kunhan vain olisimme saaneet hänet itsensä käsiimme! Mutta siinäkin on mannermatka esteenä. No niin… pian alkaa tutkinto."
Tutkinto, jota niin peläten olin ajatellut, osoittautui pelkäksi muodollisuudeksi — vain oikeudenkäynnin aluksi. Ja loppujen lopuksi ei minua ensinkään kutsuttukaan. Hollimentin raittiusravintolan taloudenhoitajatar — joka muuten oli joku hänen sukulaisensa — oli nähtyään uutisen hänen murhastansa rientänyt kaupunkiin ja todisti hänen henkilöllisyytensä. Minä olisin yhtä hyvin saattanut pysyä poissa.
"Mutta seuraavalla kerralla teitä tarvitaan, herra Cranage", sanoi Jifferdene, kun ruumiintarkastaja lykkäsi kuulustelun pari viikkoa eteenpäin. "Silloin kaikki tämä tulee julki — ja epäilemättä paljon muuta lisäksi."
"No niin, saanko nyt mennä?" tiedustelin. "Minä ehdin parahiksi neljän ja viidenkymmenenkolmen junaan Victoria-asemalle."
Me erosimme, ja minä lähdin — matkalle iloisena siitä, että olin vapaa, ja innokas pääsemään takaisin Renardsmereen kertomaan Peggie Mansonille kaikki ja pyytämään häneltä neuvoa. Minulla oli kova kiire ja ehdin Victoria-asemalle vain pari minuuttia ennen neljän ja viidenkymmenenkolmen junan lähtöä. Ja juuri ollessani kiipeemässä siihen kuulin takaani huutoa ja meteliä ja kääntyessäni näin Jifferdenen juoksevan pitkin asemasiltaa, viitaten minua pysähtymään. Pysähdyin — ja juna lähti. Jifferdene lähestyi hengästyneenä, läähättäen.
"Quartervayne!" kuiskasi hän tultuaan luo. "Quartervayne! Löydetty East
Endistä! Murhattuna!"
KAHDESTOISTA LUKU
Toinen murha
Häpeämättä tunnustan, että ilkeä, kylmä väristys kulki karmien pitkin selkäpiitäni, kun salapoliisi kuiskasi nuo viimeiset sanat. Murha — taasenko! Toisen kerran jo kolmen päivän kuluessa kuulin sellaisen miehen murhasta, jonka itse olin nähnyt hengissä, terveenä ja voimakkaana vain muutamia tunteja ennenkuin hänet oli isketty kuoliaaksi. Ja — kenenkähän vuoro ensi kerralla?
Jätin huudahtamatta tavalliseen, jokapäiväiseen tapaan. Seisoin vain ja tuijotin.
"Mahdotonta! Quartervayneko? — Miksi —"
Mutta hillitsin itseni ajoissa. Ei, en kertoisi mitään Jifferdenelle, ennenkuin olin käynyt Renardsmeressä. Katselin kaihoten junaa, joka juuri hävisi etäisyyteen — siinä meni viimeinen mahdollisuuteni päästä Renardsmereen sinä iltana — paitsi tietenkin, jos vuokraisin auton. Ja sillä välin…
"Mitä mahdotonta siinä on!" väitti Jifferdene. "Epäilemättä se on
Quartervayne — kuvauksen mukaan."
"Niinkö?" huudahdin. "Te ette siis ole aivan varma?"
"Olen aivan varma itse puolestani", vastasi hän, vetäen minua asemasillan päässä olevaa aidaketta kohden. "Tulkaa! — meidän täytyy mennä sinne. Kiiruhdin pysähdyttämään teidät heti kuultuani asiasta."
"Missä se on?" kysyin minä.
"Hotellissa — halpahintaisessa paikassa - alhaalla telakka-alueen puolella", vastasi hän. "Asia tapahtui seuraavasti — sen mukaan kuin puhelimella ilmoitettiin. Eräs mies tuli hotelliin hyvin myöhään eilen illalla ja otti huoneen, sanoen ennättävänsä johonkin tänään keskipäivällä lähtevään Batavian-linjan höyrylaivaan ja antaen määräyksen, ettei häntä saisi häiritä ennen puolta kahtatoista. He menivät koputtamaan hänen ovelleen määräaikana, eivät saaneet mitään vastausta, menivät vihdoin huoneeseen, löysivät hänet kuolleena — murhattuna. Kuvauksesta päättäen se on Quartervayne!"
"Vaan ehkei olekaan" sanoin minä, vaikka, muistaen mitä Quartervayne itse oli kertonut minulle lähdöstään Hollantiin salassa olin vakuutettu siitä, että Jifferdenen otaksuma oli oikea. "Entäpä jos ei olekaan!"
"Kohta sen näemme!" sanoi hän jyrkästi. "Te tunnette hänet ainakin. Tulkaa! — lähdetään sinne." Hän johti minut kiireesti kaupungin rautatielle ja sieltä itään päin lähtevään junaan. En tehnyt mitään yritystä jutella matkan varrella; mietin tiukasti omia asioitani, miten vasta menettelisin. Ja päätin mielessäni, että käytyäni hänen kanssaan paikassa, missä hyvänsä, johon yhdessä nyt juuri olimme menossa, jättäisin hänet ja lähtisin Renardsmereen, olkoonpa sitten vaikka keskellä yötä ja maksakoon auto minulle vaikka kymmenen puntaa. Olipa nyt kysymys mistä hyvänsä, oli minun ensin puhuteltava lady Renardsmereä.
Me poistuimme junasta Mark Lanella ja kuljettuamme poikki Tower Hillin ja Mintin ohi jouduimme muutamille St. Katherine-telakan välittömässä läheisyydessä oleville kurjille ja likaisille kaduille. Jifferdene nähtävästi tunsi tiensä aivan hyvin. Hän johti minut suoraan eräälle poliisiasemalle, jossa hän tuota pikaa oli vilkkaassa keskustelussa viranomaisten kanssa. Pian hän osoitti minua, joka seisoin siinä syrjässä.
"Tuo herrasmies voi todistaa hänen henkilöllisyytensä", sanoi hän. "Hän tuntee sen miehen — jotensakin hyvin."
Vielä kerran minun oli pakko hyvin vastahakoisesti seurata Jifferdeneä ruumishuoneeseen. Se oli aivan lähellä ja, jos mahdollista, vielä kolkompi ja kurjempi kuin se, jossa olin nähnyt Hollimentin ruumiin. Ja samassa huomasinkin jo katselevani Quartervaynea.
"Kyllä!" mutisin. "Niin kyllä! Tuo on — Quartervayne! Ja lähdetään nyt pois täältä!"
Menimme ulos. Jifferdene tarttui käteeni ja puristi sitä.
"Älkää olko millännekään, nuori mies!" sanoi hän melkein ystävällisesti. "Nyt se on ohi — ja mentävä sinne oli, kuten tiedätte. Olin oikeassa, näettehän. No niin — se oli toinen!"
"Miten — miten se tapahtui?" kysyin minä. "Ette ole maininnut."
"Puukotettiin! — kuten toinenkin", sanoi hän päätään pudistaen. "Puukotettiin, mutta tällä kertaa neljän seinän sisällä. Tulkaa — lähdemme hotelliin, jossa se tapahtui."
Mies, joka oli seurannut meitä paikalliselta poliisiasemalta, johti meidät parin vielä viheliäisemmän kadun kautta rauhalliselle kujalle, jonka alemmassa päässä näin korkean muurin ja sen takana laivojen ja höyryjen mastoja ja savutorvia.
"St. Katherine-telakka!" mutisi Jifferdene, nähdessään minun katsovan siihen suuntaan. "Nähtävästi hän aikoi lähteä meritse täältä. Mutta sanoivat hänen puhuneen Batavian linjasta — sen laivat lähtevät lähempää Lontoon-siltaa. Sinne ei kuitenkaan ole monen minuutin matkaa reippaasti astellen. Ja täällä hän ainakin loppunsa kohtasi."
Hän viittasi kädellään, ja minä näin, että olimme saapuneet murhapaikalle; kehno ränstynyt rakennus, kehnon ränstyneen kadun varrella. Kaksi tai kolme vanhaa, harmaata tiilitaloa oli liitetty yhteen: ensi kerroksen ikkunain tasalla kulki pitkä kapea puukilpi — sinisellä pohjalla näkyi kulunein kultakirjaimin: Kellermanin Yksityis-Hotelli. Yhteen noista synkistä ikkunoista oli kiinnitetty ilmoitus: Kahvila; toiseen: Majatalo. Minusta tuntui käsittämättömältä, miten kumpikaan saattoi kävijöitä houkutella; jo pelkkä likaisten kaihtimien ja ikkunaverhojen näkeminen riitti.
Astuimme sisään. Likaisessa eteissalissa, jossa ilma tuoksui pilaantuneelta rimalta, keitetyltä teeltä, lampaankyljykseltä ja vihanneksilta, tuli meitä vastaanottamaan eräs mies — lihava, likainen mies, paitahihasillaan, jonka päätunnusmerkkinä tällä hetkellä oli hermostunut levottomuus. Hän kumarsi melkein alistuvan kohteliaasti molemmille salapoliiseille ja minulle ja kiiruhti aukaisemaan ovea huoneeseen, joka nähtävästi oli hänen oma yksityinen vierashuoneensa. Siellä istui ompeluksineen hyvin lihava nainen, joka meidän ilmestyessämme tuli yhtä hermostuneeksi ja kiihtyneeksi kuin mieskin. Hän rupesi hommailemaan tuoleja meille, sillä välin kun mies seisoi mykkänä tarkastaen meitä: näin selvästikin, että hän oli aivan suunniltaan. Mutta Jifferdene, saatuaan seuralaiseltaan tietää, että tämä oli herra Kellerman, saattoi hänet keveämmälle mielelle muutamalla sanalla.
"Ilkeä juttu teille, tämä, herra Kellerman", sanoi hän lohduttaen. "Eihän se tietenkään teidän vikanne ollut, mutta ikävä vain, kun tuollaista talossa tapahtuu."
Isäntä huokasi aivan kuin helpotuksesta kuullessaan ystävällisiä sanoja. Mutta emäntä puhui. "Niin, sir — ja kun me emme tienneet siitä mitään — ennen kuin palvelusmies teki tuon kammottavan löydön", sanoi hän. "Emme edes tienneet, että tuo herra oli talossa." "Niinkö?" huudahti Jifferdene. "Ette tienneet — mutta ettekö te tiedä, mitä vieraita teillä on täällä?"
"Asia oli näin, herrat", sanoi isäntä, puhuen hitaasti ja tavallaan kankeasti, kuten henkilö, joka käyttää myöhemmin oppimaansa kieltä. "Tämän talon homma on vähän poikkeuksellista. Telakat — ne ovat tässä aivan lähellä, ihmiset — merenkulkijat — tahtovat päästä tänne mihin aikaan hyvänsä yöllä, haluten vain yösijaa muutamiksi tunneiksi. Me siis pidämme yövartijaa, joka valvoo koko yön. Me itse — vaimoni ja minä — me olemme päivisin kovassa työssä — ja panemme yhdeltätoista maata. Sen jälkeen — me emme tiedä, kuka talossa lienee — niin on laita!"
"Kuka sitten tietää?" tiukkasi Jifferdene. "Yövartijako? No niin — me tahdomme tavata häntä siis."
Isäntä lähti ulos ja palasi piammiten mukanaan mies, joka, kuten Jifferdene perästäpäin huomautti, näytti entiseltä ammattinyrkkeilijältä, joka oli hengissä läpäissyt monta mukilointia. Hänellä oli nenä muodoton, kasvot arpiset, silmät valppaat, ja minulle juolahti mieleen, että hän todennäköisesti olisi yhtä omiaan vieraita ulosheittämään kuin niitä vastaanottamaankin. Hän loi salapoliisiin levollisen ja varovan katseen, ja kun Jifferdene käski häntä istumaan, sovitti hän ison raskaan ruhonsa tuolin reunalle, aivan kuin sillä tavalla ilmaistakseen, ettei hän ollut mies, joka mitenkään paljastaisi itseään, ei sanoin eikä teoin.
"Te olitte siis viime yönä toimessa täällä, sen jälkeen kun herra ja rouva Kellerman olivat menneet levolle?" tiedusteli Jifferdene. "Kertokaa siis meille kaikki, mitä tapahtui, kun tuo murhattu mies tuli tänne."
Yövartija oli nähtävästi valmistunut tähän. Hän ryhtyi kertomaan niin suoraa päätä, että selvästi huomasi hänen edeltäpäin ajatelleen kaikki valmiiksi.
"Sikäli kuin minä olin mukana, herra komisarius, ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapahtunut!" vastasi hän. "Ei mitään! Minä ryhdyin virkaani kello yhdeltätoista, kuten tavallista, kun isäntä menee levolle —"
"Kolme herrasmiestä oli silloin talossa", keskeytti rouva Kellerman.
"Kolme hyvin kunnioitettavaa herraa — kaikki vieraita. Kauppiaita.
Jotka kaikki vetäytyivät huoneisiinsa yöksi."
"Kello yhdeltätoista", jatkoi portinvartija häiriintymättä. "Kaikki on sitten hiljaista — aivan hiljaista, kunnes kello on viisi minuuttia yli kahdentoista — keskiyöllä. Silloin tämä herra, jonka löysimme kuolleena tänä aamuna, tulee tänne. Hän sanoo haluavansa makuuhuonetta eikä häntä saisi mennä puhuttelemaan tai häiritsemään ennen puolta kahtatoista, koska hänen laivansa ei lähtisi ennen kuin puolipäivän jälkeen ja hän aikoi nukkua oikein hyvin. Hän maksaa vuoteesta ja aamiaisesta edeltä käsin — kuten sääntönä on — neljä shillingiä. Sitten sanoo hän, ettei hän vielä ole uninen, ja haluaa vähän tupakoida. Minä osoitan hänet pieneen, eteissalin kyljessä olevaan tupakkahuoneeseen, ja silloin kysyy hän minulta, voisinko toimittaa hänelle korkkiruuvin, puhtaan lasin ja vähän raitista vettä? Lähden niitä noutamaan, ja kun palaan, on hänen eteensä pöydälle ilmestynyt wiskypullo. Hän veti korkin suulta, kaatoi itse lasiin ja istui sitten tupakoimaan."
"Tarjosiko hän teille ryyppyä?" kysyi Jifferdene.
"Ei tarjonnut! Minä lähdin pois", jatkoi yövartija. "Jos tahdotte tietää, olin itse puolestani varannut pienen rommitilkkasen tuonne ulkopuolelle, missä istun öisin. Olin juuri sytyttänyt piippuni ja aioin ruveta lukemaan iltalehteä, kun kaksi miestä tuli sisään etuovesta. He halusivat kumpikin yösijaa ja maksoivat niistä. Ja nähdessään tupakkahuoneen oven avoinna ja valon sieltä loistavan, mainitsivat he jotakin sikaarista ja menivät sinne."
"Ennenkuin jatkatte", keskeytti Jifferdene, "voitteko kuvailla nuo miehet?"
"En tarkemmin", vastasi yövartija pudistaen päättävästi päätään. "En kiinnittänyt heihin niin paljon huomiota. Merimiehiä kai. Molemmat olivat puetut sinisiin sarssipukuihin ja luullakseni noin kolmen- tai neljänkymmenen ikäiset. Heissä ei ollut mitään huomattavaa — varsinaisesti. Toisella miehellä oli kultarenkaat korvissaan — sen satuin huomaamaan."
"No niin", sanoi Jifferdene. "Tapahtuiko mitään?"
"Ei viiteen minuuttiin tai niille vaihein", vastasi yövartija "Silloin mies, joka oli ensiksi tullut sisään, koputti pöytään. Lähdin katsomaan, mitä hän halusi. 'Tuokaa vielä kaksi puhdasta lasia, hyvä mies', sanoi hän, 'ja lisää vettä — nämä herrat juovat minun kanssani'. Toin siis, mitä he halusivat, ja molemmat toiset nostivat tuolinsa hänen pöytänsä ääreen ja minä jätin heidät sinne juttelemaan ja juomaan yhdessä."
Rouva Kellerman pisti väliin huomautuksen, joka nähtävästäkin oli jonkinlainen anteeksipyyntö.
"Tietysti", sanoi hän katsellen lempeästi salapoliisia, "tietysti, jos joku herrasmies haluaa tuoda mukanansa pullon ja tarjota siitä jollekin toiselle herrasmiehelle —"
Jifferdene teki kädellään poistavan liikkeen, ikäänkuin merkiksi, että asia oli vähemmän tärkeä, ja nyökkäsi yövartijalle.
"Jatkakaa!" sanoi hän. "Kaikki kolme jäivät siis laseja kilistelemään.
Ja kuinka kauan he sitä jatkoivat?"
"Kunnes he olivat tyhjentäneet pullon, jonka ensimmäinen mies oli tuonut", vastasi yövartija. "Kello oli silloin lähes kaksi. Silloin he kaikki tulivat eteishuoneeseen ja pyysivät minua näyttämään heille heidän huoneensa."
"Miten te tiedätte, että he olivat juoneet pullon loppuun?" kysyi
Jifferdene.
"Koska minä katsoin sitä, kun tulin alas ja menin kaasua sammuttamaan.
Tyhjä oli!"
"Olivatko he selvät?"
"Selvätpä hyvinkin — aivan selvät, siitä ei epäilystä. Sanoivat aivan kohteliaasti hyvää yötä toisilleen ja minulle."
"Ette kuullut mitään riitelemistä tai muuta?"
"En ensinkään. Kuulin suurimman osan siitä, mitä he puhuivat juodessaan. He keskustelivat ulkomaan paikoista — kauppa-asioista ja muista sentapaisista."
"Entä heidän makuuhuoneensa?" kysyi Jifferdene. "Olivatko ne lähekkäin?"
"Sillä miehellä, joka tuli yksikseen — hänellä, jonka me löysimme kuolleena — oli numero viisitoista. Ja noista molemmista muista oli toisella numero kuusitoista, toisella kahdeksantoista. Numero viisitoista on aivan vastapäätä kuuttatoista."
"Milloin te sen jälkeen näitte heidät?"
"Kuusitoista ja kahdeksantoista tulivat alas neljännestä vailla seitsemän, juuri kun minun hommani oli lopussa. He sanoivat, etteivät halunneet täällä syödä aamiaista ja lähtivät tiehensä."
"Huomasitteko minne päin he lähtivät?"
"He lähtivät astelemaan telakoille päin", sanoi yövartija.
"Hyvä — ja entä kolmas mies?" tiedusteli Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen.
Yövartija irvisteli.
"Niin!" sanoi hän. "Olin juuri mennyt levolle, kun asia tuli ilmi! Minä panen maata joka aamu kello yhdeltätoista ja nousen kello kuudelta illalla. Palvelusmies — hän tulee ja ajaa minut ylös ja sanoo, etteivät he saa mitään vastausta viidestätoista. Minä siis lähden hänen mukaansa, ja hetken kuluttua hän ja minä ja tämä isäntä aukaisimme oven. Ja silloin — no niin — siellä oli verta! Puukko isketty — suoraan läpi kurkun. Ja me lähetimme hakemaan poliiseja."
"Jotka siitä asti ovat huolehtineet kaikesta ja pitäneet huoneen oven suljettuna, herrat", huomautti rouva Kellerman. "Siellä ylhäällä on nytkin muuan konstaapeli vahdissa — ehkä hän odottaa teitä?"
"Ehkä", myönsi Jifferdene. "Lähdetään sinne."
Kerrosta ylempänä talo oli vielä likaisempi, vielä kurjempi kuin ennen. Kuljimme parin käytävän kautta; vihdoin tulimme erääseen, joka johti talon takaosaan. Sen loppupäässä olevan ikkunan luona seisoi virkapukuinen poliisi, nähtävästi hyvin ikävystyneenä. Hän tuli vastaan nähdessään paikallisetsivän ja otti esiin avaimen. Hetken kuluttua olimme kaikki numero viidessätoista.
"Mihinkään ei ole koskettu tai mitään liikutettu", huomautti poliisi hiljaisella äänellä. "Ei ainakaan sen jälkeen kun meidät tänne kutsuttiin."
Yksi silmäys vuoteeseen riitti minulle — olin iloinen kääntyessäni pois ikkunan luo, jonne Jifferdene syystä tai toisesta oli vetäytynyt heti sisään tullessamme. Hän kosketti kyynärpäätäni osoittaen toisella kädellään.
"Ikkunapuitteissa ei ole kiinnipitimiä", mutisi hän. "ja ikkunakin on avoinna. Mitähän tuolla ulkopuolella on?"
Hän aukaisi alemman ikkunapuoliskon ja katsoi alas. Aivan alla siinä oli jonkun matalamman rakennuksen tasainen katto; sen kummallakin puolella oli vesitorvet; alhaalla näkyi piha, josta lähti pimeä matala porttikäytävä.
"Kiipeämään tottunut mies olisi voinut tulla tänne sisään tämän ikkunan kautta", huomautti Jifferdene miettivänä. "Minun oma mielipiteeni onkin, että joku niin teki — tuosta toisesta jutusta en oleta mitään! No niin — katsellaanpas sitten ympäri."
Hän ja paikallismies alkoivat tutkia huonetta ja murhatun miehen vaatteita. Tunsin heti paikalla puvun, jonka olin nähnyt Quartervaynen yllä edellisenä iltana; näin myöskin, että se oli joutunut samanlaisen käsittelyn alaiseksi kuin Hollimentin vaatteetkin — vanu olkapäillä oli revitty palasiksi; missä vain oli paikka, jossa jotakin olisi saattanut olla piilotettuna, siellä oli puukko ollut työssä. Mitä tulee kuolleen miehen tavaroihin, niin hänen kellonsa perineen — arvokkaita esineitä muuten — oli lipaston päällä, sen vieressä oli lompakko, jossa oli joukko Englannin pankin seteleitä ja erään amsterdamilaisen pankin maksettavaksi asetettu huomattavan suuri matkakreditiivi; aivan lähellä oli useita muita yksityisesineitä, kuten hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkulaatikko ynnä muuta. Ja kukkaro siinä oli — mutta tyhjänä.
"Ottanut pikkurahat tällä kertaa!" huomautti Jifferdene merkitsevästi.
"Mutta — ei hän niiden vuoksi tullut!"
Lähdin ulkopuolelle odottamaan; vihdoin menin alas julkipuolelle ja sieltä kadulle tympeytyneenä koko asiaan. Kului jonkun aikaa ennen kuin Jifferdene seuralaisineen yhtyi minuun.
"Saitteko mitään ilmi?" kysyin minä poispäin astellessamme.
"Erään seikan panin merkille", huomautti Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen, jolla aikaa hän näytti kovasti miettivän. "En myöskään luule, että se on mikään tavallisuudesta poikkeava asia tämän luokan hotelleissa ja tässä osassa kaupunkia. Ovi oli varustettu hyvällä lukolla ja vahvalla salvalla — ei millään semmoisella turhalla korusalvalla, joita paremmissa hotelleissa näkee. Mitenkähän oli — käyttikö hän kumpaakin?"
"Ei ollut voinut käyttää salpaa", huomautti toinen salapoliiseista, "koska isäntä aukaisi oven pääavaimella. Jos salpa olisi työnnetty eteen —"
"Niin, minä uskonkin, että murhaaja tuli ikkunasta sisään!" sanoi Jifferdene. "Ja tulipa hän sitten mitä tietä hyvänsä, teki hän työnsä! Se on tuo luihu kiinalainen, herra Cranage", päätteli hän, kun me olimme päässeet kahden kesken. "Eikö kertonutkin herra Cheng meille, että tapahtuisi toinen murha ja kolmas ja —"
"Arveletteko siis, että molemmat ovat saman käden työtä?" kysyin minä.
"Varmastikin!" vastasi hän. "Miettikää asianhaaroja! Joku tietenkin seurasi Quartervaynen jälkiä tänne — ja teki hänestä lopun. Kinu se oli!"
"Ettekö epäile niitä kahta miestä, jotka seurasivat häntä tänne hotelliin?" kysyin minä.
"En yhtään! Otaksun heidän olleen satunnaisia vieraita — kuten hän itsekin. Ei, — joku viirusilmäinen kiinalainen se oli! Vilkaiskaapa tänne!"
Hän otti taskustaan jonkun esineen, joka oli huolellisesti kääritty pehmeään paperiin ja hänen omaan nenäliinaansa, ja kun hän oli poistanut peitteet, tuli näkyviin tavallinen sileä makuuhuoneen juomalasi, jota hän piti kohotettuna minun ja valon välillä. Sen sivupinnoilla näin selvästi kahden tavattoman hoikan etusormen ja peukalon jäljet.
"Mikään eurooppalainen käsi ei ole tuota tehnyt!" sanoi Jifferdene voitonriemuisena. "Itämaalainen peukalo ja itämaalaiset sormet sen tekivät! Hän joi lasin vettä verisen työnsä jälkeen, ja siinä sitä ollaan! Herra Cranage, meidän täytyy penkoa koko Lontoo saadaksemme käsiimme tuo kinu, taikka saamme vielä yhden tämmöisen jutun. Mutta — kuka on seuraava? Älkää kuitenkaan säikähtykö. Pysykää minun seurassani päivisin ja hotellissanne pimeän tultua, ja…"
Mutta minulla ei ollut aikomustakaan mennä hotelliin, vaikka en sanonut mitään, josta Jifferdene olisi voinut sitä arvata. Erosin hänestä jollakin tekosyyllä. Sitten menin ja söin hyvän päivällisen, että luontoni vähän rohkaistuisi, ja heitin päättävästi mielestäni pois kaikki äskeisten tapausten hirveät muistot. Myöhemmin kävin eräällä autoasemalla, ja kun minulla oli mukanani runsaasti rahaa enkä välittänyt, mihin sitä kului, vuokrasin hyvän auton ja lähdin Lontoosta. Ja kello oli liki yksi aamulla, kun pysähdyin Peggie Mansonin talon kohdalla, lujasti päättäneenä tavata hänet.
KOLMASTOISTA LUKU
Neiti Hepple puuttuu asiaan
Mansonin huvila, jonka Peggien isä, tuo entinen kuuluisa valmentaja, oli rakennuttanut oman makunsa ja suunnitelmansa mukaan, oli iso kartano, jossa oli monta pääkäytävää. Mutta tunsin sen jo aivan hyvin, ja suuntasin kulkuni suoraan eräälle ovelle, joka oli juuri Peggien oman makuuhuoneen alapuolella; sen ikkunoista saattoi nähdä tallit niihin liittyvine rakennuksineen. Siinä ovessa oli soittokello, sähkökello, joka johti Peggien huoneeseen, niin että häntä voitiin kutsua mihin aikaan yöllä hyvänsä. Ja minä olin juuri painanut sitä sormellani ja kuullut yläpuolella olevasta huoneesta kimeän soiton puoliavoimen ikkunan kautta, kun pitkä roteva mies hypähti esiin jostakin — todellisuudessa lähellä olevasta pensaikosta — ja laski kätensä ilkeän raskaasti käsivarrelleni.
"Hoi, mies!" tiukkasi hän.
"Hoi itse!" vastasin minä, hypähtäen taaksepäin hänestä. "Kuka hiivatissa te olette? Ottakaa kätenne pois!"
"En, ennenkuin tiedän mitä haette, nuori mies!" vastasi hän. "Mitä asiaa teillä on kuljeskella täällä ympäri tähän aikaan yöllä?"
"Mitä itse teette täällä, yksityisalueella?" tiedustelin minä. "Sanokaa se!"
"Oma asiani!" vastasi hän. "Entä te?".
"Mitä se teille kuuluu!" sanoin minä. "Päästäkää käteni, taikka —".
Mutta samassa ilmestyi joku valkopukuinen olento yläpuolellamme olevaan ikkunaan, ja kuulin Peggien äänen.
"No, mitä nyt!" huusi hän. "Kuka siellä?"
Minä ennätin ensin.
"Peggie!" sanoin, käyttäen hänen ristimänimeään kiihkeydessäni. "Minä täällä olen — Cranage! Tulkaa alas ja laskekaa minut sisään! Olen autolla ajanut koko matkan kaupungista tänne, teitä tavatakseni! — Minun pitää heti saada tavata teitä. Tulkaa alas ja ottakaa neiti Hepple mukaanne. Ja täällä on eräs mies kuljeskelemassa teidän alueellanne —"
"Vai niin!" huudahti hän. "Hyvä on, herra Robindale, se on herra
Cranage, lady Renardsmeren yksityissihteeri. Minä tulen alas heti."
Herra Robindale, oli hän kuka hyvänsä, laski käteni vapaaksi ja murisi.
"Miksi ette sanonut, kuka olitte?" kysyi hän.
"Miksi te ette sanonut, kuka te olitte?" vastasin minä. "Ja mitä tekemistä teillä on täällä?"
Hän siirtyi minusta poispäin talleja kohden.
"Kysykää emännältänne", mutisi hän.
Hän lähti matkoihinsa, yhä muristen, ja minä menin ovelle odottamaan. Kului muutamia minuutteja; sitten ilmestyi valoa lasioven taakse; lukot ja salvat poistettiin, ovi aukeni ja siellä seisoivat silmät suurina hämmästyksestä Peggie ja neiti Hepple, aamupuvuissaan, lamput käsissä. Minä pujahdin sisään ja suljin ja telkesin oven omin käsin.
"Kuka tuo mies tuolla ulkopuolella on?" kysyin minä kiivaasti. "Hän on jättänyt isojen sormiensa jäljet käsivarrelleni, senkin tolvana!"
Peggie pudisti päätään, katsellen edelleen kummastuneena minuun.
"Eilisestä lähtien on lady Renardsmere jostakin syystä toimittanut niskoilleni pari yksityisetsivää", vastasi hän. "Toinen on vahdissa koko päivän; toinen koko yön. Tuo oli yömies — Robindale. Mutta — te?"
"Ottakaa minut ensin ruokasaliin ja antakaa minulle jotakin juotavaa", vastasin. "Olen tullut niin nopeaan kuin mahdollista — vuokrasin yksityisauton — tavatakseni teitä ja neiti Heppleä, ennen kuin menen lady Renardsmereä tapaamaan. Ette voi aavistaakaan, mitä aion teille kertoa — kaikki on muuten tuon Portsmouthin jutun jatkoa! Asiasta on sukeutunut murha — oikein joukkomurha! Ja hyvä Jumala — en tiedä, miten menetellä!"
"Mennään pieneen aamuhuoneeseen", sanoi Peggie. Hän hommaili siellä, sytytti lampun, toi minulle wiskyä ja soodaa ja keksiä ja kielsi minua puhumasta enempää, ennen kuin olin juonut ja syönyt. Kun hän sitten näki, että olin vähän rauhoittunut, nyökkäsi hän rohkaisevasti. "No kertokaa nyt kaikki", sanoi hän, "ja aivan levollisesti — täällä olemme turvassa!"
Siinä me sitten kolmisin, minä pölyisenä ja matkakunnossa, Peggie komeassa aamupuvussa, upea tukka löysästi siron pään ympäri kiedottuna, ja neiti Hepple, päällään kirjava kokoelma huiveja ja peitteitä, istuimme yhdessä erään pöydän ympärillä. Kaksi silmäparia, joista minä vuoroin katsoin toiseen, vuoroin toiseen, seurasi kiinteästi minua koko ajan kertoessani perusteellisesti, mitä oli tapahtunut minulle siitä saakka kun Spiller vei minut Renardsmere Housesta vajaat neljäkymmentäkahdeksan tuntia sitten. En säästänyt yksityiskohtia, kertomiseen meni jonkun verran aikaa; uuninreunalla kello löi kolme, kun lopetin.
"Niin on asia!" sanoin päätteeksi. "Ja mitä on minun tehtävä?"
"Yhtä asiaa en oikein käsitä", sanoi Peggie. "Miksi ette kertonut
Lontoon poliiseille kaikkea, mitä tiesitte — Neamoresta ja aamiaisesta
Ritzissä Quartervaynen ja Hollimentin seurassa ynnä muuta? Ilmi se
kuitenkin tulee."
"Olkoonpa niin — mutta en halunnut sen tulevan ilmi minun kauttani", vastasin. "Nähkääs, jos olisin kertonut kaikki heti paikalla, miten olisin ollut varma siitä, ettei lady Renardsmere joutuisi mihinkään vaaraan, ennen kuin olin ennättänyt häntä varoittaa? Uutiset olisivat voineet levitä poliisilaitoksen ulkopuolelle, joutua sanomalehtiin, ja silloin olisivat tuo kiinalainen ja hänen koplansa — ja sellainen varmastikin on olemassa! — saaneet tietää paljon asioita, joita he toivoakseni eivät nyt tiedä."
"Hän menetteli oikein!" huomautti neiti Hepple äkisti. "Hänen tulee kertoa lady Renardsmerelle kaikki, mitä on kertonut meille, ja antaa ladyn tehtäväksi ilmoittaa poliisille."
"Mitä sitten?" kysyi Peggie.
"Minun mielestäni koko asia on aivan yksinkertainen", vastasi neiti Hepple, jonka olin huomannut seuraavan kertomustani hyvin tarkkaavaisena, jopa aivan eläytyneenä siihen. "Minusta ainakin näyttää siltä, että herra Chengiltä, ilmeisesti hyvin vaikutusvaltaiselta kiinalaiselta pohatalta, varastaa hänen sihteerinsä Chuh Sin Pariisissa jonkun erinomaisen kallisarvoisen esineen — emme tiedä mitä. Chuh Sin, tämä esine mukanaan, pakenee Englantiin ja asettuu asumaan Hollimentin raittiusravintolaan Portsmouthiin. Holliment ja Quartervayne epäilemättä yhteisesti anastavat (sanokoon Quartervayne mitä hyvänsä tätä vastaan tai olkoon sanomatta!) tuon varastetun tavaran. Chuh Sin ryhtyy takaa-ajoon ja saa luultavasti avukseen muutamia englantilaisia kelmejä — eikö se olekin oikea sana? Holliment saavutetaan ja murhataan. Mutta he eivät löytäneet varastettua esinettä häneltä. Silloin he etsivät käsiinsä ja murhasivat Quartervaynen. Ja nyt on kysymys siitä", sanoi neiti Hepple lopuksi, katsellen tiukasti minua silmälasiensa läpi, joita hän ei ollut kiireellisestä pukeutumisestaan huolimatta unohtanut panna nenälleen, "löysivätkö ne sen häneltä?"
"Herra tiesi" sanoin minä. "Mutta arvelen — etteivät löytäneet!"
"En minäkään usko!" sanoi hän nyökäten arvokkaasti kuin tuomari. "Minä en usko, että he löysivät. Sentähden —"
"Ovat he edelleen vaanimassa?" jatkoin minä.
"Aivan niin!" myönsi neiti Hepple. "Ja vielä me kuulemme uudesta murhasta!"
Peggie hengähti syvään kauhusta. Mutta neiti Hepple ja minä olimme nähtävästäkin samaa maata siinä suhteessa, että katsoimme asioita tiukasti silmiin.
"Neamore — hänkö on seuraava?" sanoin minä vilkaisten neiti Heppleen.
"Luullakseni on", vastasi hän. "Jos he tietävät — mitä te tiedätte."
"Ja jos he edelleen jatkavat", sanoin minä, "niin entä seuraava järjestyksessä — lady Renardsmerekö?"
Neiti Hepple pudisti päätään.
"Ei kai!" vastasi hän. "Luulenpa — jos he vain pääsevät asiain perille — että seuraava on Pennithwaite, asianajaja. Sillä en hitustakaan epäile, että tuo esine — joka varmasti on aivan harvinaisen kallisarvoinen tai tärkeä, kun ottaa huomioon, mitä ponnistuksia tehdään sen takaisinsaamiseksi — nyt on Pennithwaiten hallussa!"
"Te luulette, että minä kuljetin sen hänelle?" sanoin.
"Niin luulen!" myönsi hän. "Minusta tapausten kulku oli seuraava: Holliment, Quartervayne ja Neamore tunsivat kaikki hyvin toisensa jo ennen tämän asian alkua. Kun Holliment ja Quartervayne menivät Lontooseen paettuaan Portsmouthista, kertoivat he Neamorelle, mitä olivat saaneet. Noiden kolmen keskinäiseksi päätökseksi tuli sitten, että Neamore möisi sen. Neamore oli nähtävästi mies, joka tuntee asiat — joka tapauksessa on aivan varma, että hän tuntee erään lady Renardsmeren erikoisen heikkouden."
"Minkä heikkouden?" kysyin minä.
Neiti Hepple katsahti Peggieen ja hymyili.
"Luulenpa jokaisen tietävän sen!" sanoi Peggie. "Se on julkinen salaisuus!"
"Nähtävästi herra Cranage ei tiedä", huomautti neiti Hepple. Sitten kääntyi hän minuun taas. "Lady Renardsmerellä", jatkoi hän, "on tavaton intohimo ostaa jalokiviä! Hänen on täytynyt tuhlata huomattavat määrät sir Williamin hänelle jättämästä suunnattomasta omaisuudesta niiden ostamiseen. Kukaan ei tiedä, mitä varten hän niitä ostaa, kun itse ei niitä käytä, missä hän niitä säilyttää — ehkäpä pankissaan tai jossakin holvilokerotoimistossa. Mutta muutamat hänen ostonsa ovat tulleet yleisesti tunnetuiksi — olisinpa luullut teidänkin kuulleen niistä puhuttavan, herra Cranage. Hän osti Metshnikovski-timantin joku vuosi sitten — satumaisesta hinnasta. Kukaan ei ole sen jälkeen sitä nähnyt. Hän omistaa maailman ihmeellisimmät helminauhat — ja täydentääkseen kokoelmaansa antoi hän joku aika sitten eräälle ulkomaalaiselle kauppiaalle hirvittävän summan kolmesta helmestä, jotka olivat vertaansa vailla, mitä kokoon ja puhtauteen tulee. Niin, kaikki tuo on hyvin tunnettua! Ja minun käsitykseni on, että tuo varastettu esine, jonka onnistuneitten anastusten kautta miehiä on joutunut surman suuhun, on joku harvinainen jalokivi ja että Holliment, Quartervayne ja Neamore tarjosivat ja möivät sen lady Renardsmerelle. Luulen, että hän toi sen mukanaan kotiinsa Lontoosta tuona iltana, ja lähetti teidät viemään sitä takaisin Lontooseen herra Pennithwaitelle seuraavana päivänä. Siellä se nyt on, herra Cranage!" lopetti neiti Hepple, läiskäyttäen kevyesti kättään pöytään. "Ja minä olen kyllin utelias myöntääkseni, että toivoisin tietäväni, mitä se on!"
"Niin olen minäkin!" sanoi Peggie. "Taas uusi iso timantti arvatenkin."
Hetken aikaa harkitsin ääneti asioita.
"Luullakseni olitte oikeassa kaiken matkaa puhuessanne, neiti", huomautin minä vihdoin neiti Heppleen kääntyen. "Ja minä kai myöskin olen oikeassa, kun sanon, että paras on minun nyt ensimmäiseksi mennä lady Renardsmeren luo kertomaan kaikki, mitä olen teille tänä yönä kertonut, vai miten?"
"Tietenkin!" vastasivat he yhteen ääneen. "Muuta ette voi tehdä. Ja vielä — heti paikalla!"
"Te siis tulette minun kanssani!" sanoin minä Peggieen kääntyen. "En siksi, että yksinkään pelkäisin käydä häneen käsiksi, mutta parempi on jonkun olla mukana — siveellisenä tukena."
"En minä!" vastasi Peggie. Hän osoitti pöydän yli. "Neiti Hepple saa
tulla teidän mukaanne! Hän on oikea henkilö — juuri omiaan siihen!
Kun te olette sanottavanne sanonut, on neiti Hepplen osoitettava lady
Renardsmerelle, mitä opetusta siitä on otettava. Ottakaa hänet!"
"Olisitteko niin hyvä, neiti?" kysyin minä.
"Lähden teidän mukaanne", vastasi neiti Hepple melkeinpä vilkkaasti. "Lähdemme paikalla aamiaisen jälkeen. Ja sillä välin, koska kello vasta on puoli neljä, arvelen minä, että menemme nukkumaan. Tulkaa minun mukaani, herra Cranage, vien teidät Siniseen Kamariin."
Nukuin hyvin loput yötä ainakin. Neiti Hepplen levollisuus ja tervejärkinen katsantokanta olivat jotenkin rohkaisseet mieltäni, eivätkä Holliment tai Quartervayne ensinkään unissani kummitelleet. Ja kun me kaikki kohtasimme toisemme aamiaisella kello yhdeksältä, olin lujasti päättänyt puhua suuni puhtaaksi lady Renardsmerelle — neiti Hepplen avustamana — ja saada hänet vakuutetuksi vaarasta, jonka alaisina olimme me kaikki, jotka jollakin tavalla olimme sekaantuneina tuon kauhean esineen — olipahan mikä oli! — varkauteen.
"Minkä vuoksi on nuo etsivät — yksityisetsiviäkö lienevät vai muita — toimitettu teidän kimppuunne?" kysyin minä Peggieltä, nähdessäni toisen heistä kulkevan Bradgettin seurassa pihan poikki. "Lady Renardsmeren päähänpistoa tietenkin?"
"Niinpä tietenkin!" vastasi hän. "Hän ei edes neuvotellut minun kanssani ensin — lähetti vain ilmoituksen, että tästälähin tulisivat nuo kaksi miestä aina Derby-päivään asti oleskelemaan täällä, toinen vahdissa päivisin, toinen öisin, ja että Välkehtivää Rubiinia oli vartioitava yötä päivää."
"Pelänneekö hän jotakin häiriötä?" kysyin minä.
"Ties mitä pelännee tai ajatellee, tai mistä lie kysymys! Kyllä minä pidän huolta, ettei mitään häiriötä tapahdu! Voi taivas aivan kuin emme minä ja Bradgett lakkaamatta olisi pitäneet silmällä tammaa kuukausimääriä! Ei, minä en tiedä, mitä hänellä on mielessä. Mutta jotakin muuta minä tiedän."
"Mitä?"
Peggie alensi vaistomaisesti ääntänsä.
"Tiedän mitä puhutaan!" mutisi hän. "Ja Bradgett tietää. Lady Renardsmere tekee vedonlyöntejä Välkehtivästä Rubiinista rajattomasti! Aikoo sillä voittaa kokonaisen omaisuuden. Löytyy kuulemma tuskin ainoatakaan huomattavaa vedonlyöntiasiamiestä, jonka kanssa hän ei olisi asioissa. On kysymys suunnattomista summista — kaikki aivan ennenkuulumatonta!"
"Mutta sanoittehan Välkehtivän Rubiinin aivan varmasti voittavan", sanoin minä.
"Olen siitä niin tuiki varma kuin yleensä kuolevainen voi olla varma jostakin asiasta!" vastasi hän nopeasti. "Jos vieläkin etevämpi löytyy, niin se tietysti voittaa, vaan en usko löytyvän! Uskon Välkehtivän Rubiinin voittavan aivan helposti — viimeisen pennini löisin pöytään — ei, sehän ei ole mitään — tarkoitan, uskaltaisin kaikki, mitä minulla on, rahat, talot, maat siitä enkä milloinkaan hetkeäkään epäilisi. Mutta en aio löydä vetoa, ja —"
"Mitä?" kysyin minä hetken vaitiolon jälkeen.
"Monta on mutkaa matkassa!" sanoi hän päätään puistaen. "Milloinkaan ei voi lopulta olla aivan varma. Mitä minä sanon, pitää paikkansa siinä tapauksessa, että kaikki sujuu hyvin. Välkehtivä Rubiini voittaa Derbyn yhtä varmasti kuin minun nimeni on Peggie Manson."
"Jossa tapauksessa lady Renardsmere —"
"Korjaa taiteensa kokonaisen rahavuoren!" sanoi hän. "Omituinen nainen. Vaan muistakaa te molemmat olla pontevia tässä asiassa, teroittakaa hänelle sen vaarallisuutta!"
"Olen iloinen siitä, että neiti Hepple lähtee mukaani", sanoin minä. "Vaikka iloinen ei ole oikea sana! Olen äärettömän kiitollinen — ja mieleni on keventynyt. Lady Renardsmere ei ole sellainen henkilö, johon on helppo käydä käsiksi tämäntapaisessa omituisessa asiassa."
Kohta neiti Hepple ja minä lähdimme matkaan. Keskustelimme lady
Renardsmerestä kulkiessamme laakson poikki kartanoa kohden.
"On eräs erikoinen lady Renardsmereä koskeva asia, josta teidän pitäisi olla selvillä tässä tapauksessa, herra Cranage", sanoi kumppanini, kun lähestyimme tiluksia. "Kerroin teille varhain tänä aamuna, että minun käsitykseni mukaan joku jalokivi on kaiken tämän pohjana ja että lady Renardsmere epäilemättä sai sen Neamorelta. Nyt kerron teille jotakin, mikä on yleisesti tunnettua — lady Renardsmere on jalokivien suhteen taikauskoinen! Ja jos hän on saanut sen käsiinsä ja hänellä on sen suhteen joku merkillinen taikausko, niin saa siihen yritykseen panna taivaat ja maat liikkeelle, mutta irti ei sitä häneltä mikään saa!"
"Eikö edes murhan pelko?" huudahdin minä.
"Tuskinpa hän tietää, mitä pelko onkaan", sanoi neiti Hepple. "Hän on kerrassaan välinpitämätön kaikista sentapaisista asioista. Mutta voisittehan — käyttääkseni tavallista lausepartta — kasata tulisia hiiliä hänen päällensä, kertomalla hänelle kaikki, mitä näitte Lontoossa."
Tapasimme lady Renardsmeren toimistossaan. Hän näytti hyvin hämmästyneeltä nähdessään neiti Hepplen, mutta kun viipymättä selitin hänelle, että neiti Hepple oli tullut sinne minun erikoisesta pyynnöstäni puhuakseen hänelle minun puolestani, tuli hän tavattoman ystävälliseksi, osoittautuen ei ainoastaan halukkaaksi, vaan vieläpä uteliaaksikin tietämään, mistä oli kysymys.
"Sulkekaa ovi sitten, Cranage, ja istukaa molemmat ja käykää asiaan!" sanoi hän. "Olin aikeissa lähteä maata kaivamaan, vaan saatan odottaa. Mistä on kysymys, nuori mies?"
Kerroin hänelle. Siihen meni täsmälleen tunti ja kaksikymmentä minuuttia — kellon mukaan. Hän käyttäytyi mainiosti. Siinä vieressä oli savukelaatikko — väkeviä, mustia pötkyjä, joita hän tuotti jostakin ulkomailta, ja niitä hän poltti toisen toisensa jälkeen, tarkkaavasti kuunnellen. Ja kun olin lopettanut, nyökkäsi hän, aivan kuin hyväksyvästi.
"Hyvin kerrottu, nuori mies!" sanoi hän. "Näppärästi, täsmällisesti, lyhyesti, hyvässä järjestyksessä — en muuta tiedä, paitsi että teidän olisi pitänyt ruveta asianajajaksi. Otamme sen asian vielä puheeksi, Cranage, sillä te olette vielä lapsi. Mutta mitä tahdotte minun nyt siis sanovan teille?"
En kuolemakseni tietänyt, kun siitä tuli kysymys, mitä oikeastaan tahdoin hänen sanovan.
"Minä — minä tahdoin vain, että tietäisitte kaikki, lady Renardsmere", änkytin.
"No, nyt minä siis tiedän", sanoi hän. "Eikä minulla ole mitään vastaan kertoa, että ostin jotakin noilta kolmelta mieheltä, uskoen, että heillä oli oikeus myydä se."
"Mitä se oli?" kysyin minä ajattelemattomasti.
"Se on minun asiani, nuori mies!" vastasi hän. "Saatan olla yhtä salaperäinen kuin tuo teidän herra Chenginnekin siinä kohden. En aio kertoa sitä kelle hyvänsä!"
"Siinä tapauksessa", sanoin minä, "hakevat nämä kaverit — sillä niitä täytyy olla useampia, tuo Chuh Sin keskipisteenä ja yllyttäjänä — hakevat he jok'ainoan meistä käsiinsä, lady Renardsmere, jotka olemme olleet kerran tekemisissä tuon jutun kanssa, ja silloinhan saamme kaikki olla valmiit siihen, että kurkkumme katkaistaan".
"Hupaisaa kuulla!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Mutta minuun tuo ei tehoo! Minä en pelkää!"
"Minä pelkään hirveästi!" vastasin painokkaasti. "Enkä myöskään häpeä sitä tunnustaa! Jos olisitte nähnyt, mitä minä olen, lady Renardsmere, niin luullakseni viskaisitte tuon esineen, olkoon vaikka mikä, lähimpään ojaan!"
Hän hymyili omituiseen julmaan tapaansa ja katsahti seuralaiseeni, joka tähän asti oli pysynyt äänetönnä.
"Jos noudattaisin neuvoanne, nuori mies", sanoi hän, "niin katkaisisivat he kurkkuni vain saadakseen minut ilmaisemaan, mihin ojaan sen viskasin! Mutta asiasta toiseen — mitä on neiti Hepplellä sanottavaa siihen? Te kuulutte erikoisen järkeviin naisiin, neiti Hepple, eikö niin?"
"Haluaisin puhua muutaman sanan teidän kanssanne kahden kesken, lady Renardsmere", sanoi neiti Hepple. "Olen varma siitä, että herra Cranage ei pane sitä pahaksensa — me olemme jo siksi tutut."
Minä jätin heidät kahden kesken ja lähdin parvekkeelle. Neiti Hepple viipyi lady Renardsmeren luona pitkän aikaa. Kun hän tuli ulos, katsahti hän minuun rohkaisevasti.
"Me keskustelimme asiasta", sanoi hän. "Luullakseni hän kykenee järjestämään kaikki — tyydyttävästi. Teidän sijassanne en sanoisi enkä tekisi mitään enempää. Antakaa poliisien noudattaa omia menettelytapojaan — pysykää te rauhassa. Älkää olko huolissanne. Hän ei ole missään vaarassa! Antakaa asiain mennä menojaan — niin kuin tähänkin asti."
Hän lähti matkoihinsa, — vieläkin rohkaisevasti nyökäten. Lady
Renardsmere tuli ulos.
"Ettekö sanonut poliisille sanaakaan minusta, Cranage?" sanoi hän. "Ettehän? Se oli oikein, nuori mies! No niin, ruvetkaa siis toimeenne taas. Ei se ainakaan teidän asianne ole."
Ryhdyin tavanmukaisiin hommiini — vaikka ei työ oikein käynyt. Kolme päivää kului. Ei mitään tapahtunut. Mutta kun neljäntenä aamuna kotiinpaluuni jälkeen aukaisin sanomalehden, näin, että Neamore oli murhattu Kensington-tarhassa, keskellä kirkasta päivää, noin kello kolme edellisenä iltapäivänä.