NELJÄSTOISTA LUKU
Kolmas murha
Renardsmere Housen syrjäisen aseman vuoksi tulivat päivän sanomalehdet harvoin ennen puoltapäivää perille. Sinä aamuna ne olivat vähän myöhästyneet, ja niiden saapuessa oli lady Renardsmere lähtenyt ulos — Mansonin huvilaan ponivaljakollaan. Siinä siis istuin, sanomalehdet hirveine uutisineen edessäni, eikä ketään lähellä, jonka kanssa olisin voinut keskustella asiasta, ja ihmetellen mitä tämän jälkeen tapahtuisi.
Tuo oli kolmas murha viikon kuluessa. Vieläköhän seuraisi neljäs?
Asiasta ei ollut pitkälti lehdessä. Lady Renardsmere tilasi kolme tavallista jokapäiväistä sanomalehteä ja pari urheilulehteä; uutiset olivat lehdissä niin toistensa kaltaiset, että päätin niiden olevan lähtöisin samasta uutistoimistosta; tosiaankin, sanamuoto niissä jokaisessa oli samanlainen:
"Harvinaisen rohkea murha, joka näyttää olevan läheistä sukua äskettäin Maida Valessa ja St. Katherine-telakan läheisyydessä tapahtuneille murhille, tehtiin noin kello kolmelta eilen iltapäivällä Kensington-tarhassa. Uhri on tunnettu asioitsija Percy Neamoreksi, Ashmore-tien varrelta Paddingtonista. Herra Neamoren kimppuun on nähtävästi hyökätty eräässä puiston syrjäosassa ja isketty hänet kuoliaaksi. Hänen vaatteensa on tutkittu ja revitty palasiksi jo yllämainituista kahdesta murhasta tunnetulla tavalla; ja että murhaajan tai murhaajien vaikuttimena oli jonkun esineen etsiminen eikä rahan tai arvotavarain ryöstäminen, todistaa se seikka, että kuolleelta mieheltä tavattiin huomattava määrä Englannin pankin seteleitä, muutamia hienoja timanttisormuksia ja kultakello perineen. Mikäli poliisin tietoon on tullut, ei kukaan ole nähnyt edes hyökkäystä tai tappelua, eikä tällä hetkellä ole mitään johtolankaa. Selvästikin on tämä kolmas järjestyksessä siinä murhasarjassa, joka alkoi tuon Hollimentin murhalla Blomfield-tiellä viikko sitten. Scotland Yardin miehet ovat tarmokkaasti toimessa, mutta sikäläiset viranomaiset osoittautuvat tavattoman pidättyväisiksi."
Luin uutisen monta kertaa tuijottaen siihen kuin lumottuna. Päässäni jyskytti, ja kerta kerralta, yhä uudelleen ja uudelleen, toistui mielessäni kysymys — kuka sitten? — kuka sitten? — kuka sitten? Seikka oli sellainen, että hermoni olivat pilalla, eikä ollut siis mikään ihme, että rajusti hätkähdin, kun ovelleni äkkiä koputettiin.
Eräs palvelija astui sisään. Hän katsoi minua uteliaasti sivustapäin.
"Kaksi herraa tahtoo tavata teitä, sir", ilmoitti hän. "He eivät halua ilmoittaa nimeään — toinen sanoi, että tunnette hänet, kun näette."
Kiiruhdin ulos. Jifferdene — kuten jo olin arvannutkin. Hänen seurassaan oli toinen mies, outo kyllä, mutta arvatenkin Jifferdenen virkatovereita.
"Käykää sisään!" sanoin minä ja vein heidät huoneeseeni ja käskin istumaan tuoleille kirjoituspöytäni viereen, jolla yksi sanomalehdistä oli levällään. Osoitin suurin kirjaimin ilmoitettua murhaa. "Olen lukenut tuon!" huomautin nyökäten Jifferdenelle. "Se oli kolmas! Hyvä Jumala! — kuinka kauan tuota jatkuu?"
Vastaamatta tähän hän viittasi kumppaniinsa.
"Ystäväni ja virkatoverini salapoliisi-kersantti Beacher", sanoi hän.
Beacher ja minä vaihdoimme tervehdyksiä. Mutta Beacher ei herättänyt mielenkiintoani — juuri sillä hetkellä, ja minä käännyin Jifferdeneen.
"Mikä teidät on tänne tuonut!" kysyin minä luultavasti hyvin valittavalla äänellä. "Luulin, ettei minua tarvittaisi ennenkuin —"
"Mutta enhän ole sanonut, että tarvitsen teitä!" keskeytti hän hyväntuulisena. "Älkää kiihtykö, herra Cranage — se ei ole hyväksi. Olette vähän hermostunut, ettekö olekin?"
"Kukapa ei olisi?" vastasin minä. "Kaiken jälkeen — ja nyt vielä tämä —"
"Niin, niin, ei sitä ikuisesti voi jatkua!" sanoi hän filosofisesti, "mutta kuulkaa — onko lady Renardsmere jossakin tässä lähellä?"
"Ei ole!" sanoin minä. "Lady Renardsmere on lähtenyt Chilvertonin nummelle, neiti Mansonin hevoshoitolaan. En tiedä, milloin hän palaa. Ehkä on hän päivällisellä siellä. Mutta — mitä te hänestä?"
"Hänestä juuri on kysymys!" vastasi Jifferdene kylmästi. "Sitä varten olemme tulleet kaupungista tänne. Meidän on tavattava lady Renardsmere, vaikka meidän pitäisi odottaa koko iltapäivä häntä."
"Miksi?" tiedustelin minä.
"Koska hänen nimensä on sekaantunut tuohon juttuun", vastasi hän viipymättä. "Juuri siksi!"
"Miten on hänen nimensä siihen sekaantunut?" kysyin minä, "ja mistä lähtien?"
"Kerronpa teille", sanoi hän. "Ei ollut mitään vaivaa tuon miehen tuntemisessa, Neamoren nimittäin — sillä hänellä oli käyntikortit taskussaan, ja hänen henkilöllisyytensä todistettiinkin puolisen tuntia sen jälkeen kun hänet oli löydetty. Siten hänen nimensä, kuten näette, ehti iltalehtiin. No niin, myöhään eilen illalla tuli päätoimistoomme eräs herrasmies — suuren maailman mies, joka hyvin tuntee West Endin — ja antoi meille kummallisia tietoja. Hän kertoi noin viikko sitten eräänä päivänä syöneensä päivällistä Ritzissä ja nähneensä Neamoren, jonka hän tunsi kilpa-ajoasiamieheksi pienessä mittakaavassa, syövän päivällistä lady Renardsmeren ja kahden muun miehen seurassa, jotka hänen kuvauksensa mukaan luultavasti ovat olleet Holliment ja Quartervayne. Omituista seuraa hänen armolleen, vai mitä, herra Cranage?"
"Tiedätte aivan hyvin, että kilpa-ajoasioissa joutuu omituiseen seuraan", sanoin minä. "Lady Renardsmere on hevostenomistaja, kuten tiedätte, ja hänellä on luultavasti liikeasioita näiden miesten kanssa."
"Joista joka ainoa ukkeli sen jälkeen on surmattu!" huomautti hän katsoen tiukasti kumppaniinsa. "Niinpä niin, herra Cranage! Mutta me tahdomme tietää, mitä lady Renardsmere tiesi Neamoresta ja mitä tekemistä hänellä oli Ritzissä tämän ja niiden molempien muiden kanssa — me tahdomme tietää kaikki!"
"Lady Renardsmere on hyvin ylpeä ja omavaltainen nainen", sanoin minä. "Todennäköisesti hän käskee teidän pitää huolta omista asioistanne! Jos hänellä oli asioita — kilpa-ajoasioita — heidän kanssaan, niin miks'ei hän voinut syödä aamiaista noiden kolmen miehen seurassa? Mitä se siihen kuuluu, että heidät myöhemmin murhattiin? Luultavasti myönnätte, että semmoinenkin asia, kuin sattuma, on olemassa?"
"En ole ollut sen kanssa missään tekemisissä virkaurallani!" vastasi hän ivallisesti. "Joka tapauksessa luulen, että lady Renardsmere voi kertoa meille jonkun verran. Odotamme häntä ainakin. Kieltämätön tosiasia on, että hän tunsi Neamoren. Ja Neamore on surmattu!"
"Otaksun teidän tuntevan kaikki yksityiskohdat?" tiedustelin minä.
"Tuota — olisiko se noiden toisten tapausten kaltainen?"
"Sekä oli että ei ollut", vastasi Jifferdene. "Mitä tulee tyyneyteen, kylmäverisyyteen ja julkeaan rohkeuteen, jolla murha suoritettiin, luulen sen olevan vertaistaan vailla! Beacher ja minä keskustelimme siitä tullessamme tänne ja olimme yksimieliset siitä, ettemme milloinkaan ennen ole sellaista kuulleet. Kirkkaalla päivällä!"
"Ja julkisessa puistossa vielä!" mutisi Beacher. "Kensington-tarhassa! Kuulostaa uskomattomalta! Ja kuitenkin — se tapahtui! Siitä ei pääse mihinkään!"
"Miten se kävi?" kysyin minä.
Jifferdene asettui mukavampaan asentoon nojatuolissaan.
"No niin", sanoi hän, "tietysti tunnette Kensington-tarhan? Tiedättekö, missä Lancaster-kadun sisäänkäytävä on, kukkulan puolella, lähellä suihkukaivoja? Tiedätte kaikki hyvin, niinkö? — No hyvä, tiedätte siis, että Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon välillä on polku ja ajoteitä ja niiden välissä ruohokenttiä, puita ja siellä täällä pensasryhmiä. Tiedätte kai myös, että siellä on tuoleja puitten alla ja muualla, muutaman kolikon maksusta käytettäviksi —"
"Tunnen Kensington-tarhan kaikkineen niin hyvin kuin kukaan konsanaan!" keskeytin minä. "Asuin tavallisesti aivan sen läheisyydessä."
"Hyvä", jatkoi hän, "se tekee asiat yksinkertaisemmiksi. Noin kaksikymmentä minuuttia yli kolmen meni eräs mies, joka oli kokoomassa maksua tuoleista, ruohokentän poikki, joka on Lancaster-kadun ja Pyöreän Lammikon puolivälissä, kun hän näki erään miehen istuvan omituisessa asennossa erään pyökkipuun juurella — joka kuuluu pieneen rauhallisessa paikassa olevaan puuryhmään. Asento oli niin omituinen — mies istui kuin pönkitettynä runkoa vastaan, kädet levällään — että hän meni hänen luokseen. Hän näki heti paikalla, että mies oli kuollut, ja riensi apua hakemaan. Saapuessaan poliisit ensin luulivat sitä itsemurhaksi, mutta kohta he näkivät, että olikin kysymyksessä murha. Kuolleen miehen liivintaskusta löydetty käyntikorttikotelo ilmaisi, kuka hän oli — mutta muutaman minuutin kuluttua tuli se seikka vielä lähemmin ja tarkemmin määritellyksi. Ennenkuin poliisit ennättivät siirtää ruumista mihinkään, ilmestyi näyttämölle nuori nainen, joka sanoi kuolleen miehen olleen hänen ystävänsä, että he olivat sopineet kohtauksesta täällä puistossa kello neljältä, ja ilmoitti hänen nimensä, osoitteensa ja ammattinsa. Ei siis tietenkään ole mitään epäilystä hänen henkilöllisyydestään. Ja saatan kertoa teille, herra Cranage, että eilen illalla hain käsiini Warrington-hotellin isännän Maida Valesta, ja hän todensi hänet siksi nuoreksi mieheksi, joka oli ollut hänen talossaan Hollimentin kanssa. Eikä siitäkään ole mitään epäilystä, että Neamore, Holliment ja Quartervayne pari päivää aikaisemmin olivat olleet lady Renardsmeren seurassa Ritz-hotellissa."
"Kertokaa hänelle, mistä toisestakin syystä tahdomme tavata lady
Renardsmereä", ehdotti Beacher, joka näytti vähäpuheiselta mieheltä.
"Aivan niin!" vastasi Jifferdene. Hän katsahti oveen, aivan kuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettuna, ja kääntyi minuun viitaten tutunomaiseen tapaansa. "Tiedättehän, herra Cranage, että noissa molemmissa muissa tapauksissa oli eräitä yhtäläisiä piirteitä. No niin, tässä ne taas esiintyvät! Tällä kertaa he kuitenkin, kuten Quartervaynenkin tapauksessa, olivat ottaneet kaiken kovan rahan, kullan ja hopean, mitä Neamorella oli mukanaan. Mutta olivat jättäneet koskematta useita satoja puntia sisältävän setelitukon, kultakellon perineen, kaksi tai kolme timanttisormusta ja timanttisen rintaneulan — hän oli komeasti puettu, tuo miesparka! Ja että he olivat olleet etsimässä jotakin, todistaa se seikka, että olivat repineet hänen takkinsa olkapäiltä aivan riekaleiksi — ja niin edespäin, kuten noissa toisissakin tapauksissa. Kuitenkin arvelemme, että he tällä kertaa ovat löytäneet jotakin."
"Niinkö?" huudahdin minä.
"Niin arvelemme", vastasi hän. "Nurmikolta, aivan vierestä, löytyi sametilla sisustettu nahkakotelo tyhjänä. Se oli nähtävästi sisältänyt jotakin, jonka murhaaja oli ottanut talteensa, ennen kuin heitti kotelon menemään. Ja taskukirjakin, aika iso kapine, löytyi siitä viereltä, myöskin tyhjänä. Nyt sanoo tuo nuori nainen, joka tuli sinne ja tunsi Neamoren hyvin, että vainajalla aina oli iso joukko papereita siinä taskukirjassa — oikeastaan se olikin paremmin kirjesäiliö kuin taskukirja. Hän sanoo usein nähneensä Neamoren ottavan sen esiin ja tutkivan siinä olleita papereita ja että se aina oli niitä pullollaan. No, siitä ei löytynyt ainoatakaan paperia eikä muualta myöskään. He olivat vieneet kaikki!"
"Entä sitten?" sanoin minä, kun hän pysähtyi katsoen merkitsevästi minuun. "Mikä on teidän ajatuksenne siitä, Jifferdene?"
"Meistä näyttää sangen todennäköiseltä, koska tiedämme sen tosiasian, että lady Renardsmere epäilemättä tunsi Neamoren, että nuo kaverit, keitä lienevätkin, ovat saaneet hänen nimensä ja osoitteensa noista varastetuista papereista", vastasi hän. "Paitsi että haluamme joitakin tietoja lady Renardsmereltä, tahdomme siis varoittaa häntä. Tämä kopla, herra Cranage, ei ilmeisestikään pysähdy mihinkään — ennen kuin olemme saaneet ne käsiimme!"
"Ehkä herra Cranage voi kertoa meille jotakin lady Renardsmerestä ja Neamoresta?" huomautti Beacher, katsahtaen kysyvästi minuun. "Otaksun hänen tietävän —"
"Unohdatte — tai ette kai tiedä — että olen ollut lady Renardsmeren palveluksessa vain lyhyen aikaa", vastasin minä, entistä päättäväisempänä olla ilmaisematta mitään. "Teidän on kysyttävä häneltä."
"Lujaluontoinen henkilö, eikö niin?" tiedusteli Jifferdene. "Niin olen kuullut. Ja vähän omituinen lisäksi, senkin olen kuullut. Mutta — kuultava hänen on meitä, eikö niin, Beacher?"
"Varmasti!" sanoi Beacher vakaumuksella. "Selvä seikka!"
Samassa lady Renardsmere palasi kotiin. Minä jätin salapoliisit huoneeseeni ja menin hänen luokseen. Hän nosti kätensä pystyyn heti kun näki minut.
"Tiedän kaikki, Cranage!" huudahti hän. "Näin sanomalehden Peggie Mansonin luona. Enkä aio ruveta asiasta keskustelemaan! Olette turvassa täällä, ja —"
"Siitä ei ole kysymys, lady Renardsmere, enkä aikonut puhua teille mitään omasta turvallisuudestani", vastasin, minä melkein loukkaantuneena hänen puhetavastaan.
"Koetan itse pitää huolta turvallisuudestani, mikäli voin, ainakin. Mutta sen vuoksi en tullut tänne. Minun huoneessani odottaa kaksi miestä saadakseen tavata teitä."
Vanhan rouvan kasvot vetäytyivät pahaenteisiin ryppyihin. "Miehiä!
Minua tapaamassa!" huudahti hän. "Mitä miehiä?"
"Scotland Yardin miehiä — salapoliiseja", vastasin minä jyrkästi ja pidin häntä tarkasti silmällä. "Tunnen toisen, salapoliisi-kersantti Jifferdenen."
"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi hän vihaisesti. "Kuka heidät tänne lähetti? Ettehän te ole kertonut mitään Cranage? Sanoittehan joku päivä sitten, ettette ollut! Tiedättekö, mitä tarkoitan? — sitä, että Neamore kävi täällä. Ettehän ole maininnut siitä mitään — tai minusta — yhdellekään noista ihmisistä?"
"En ole sanonut sanaakaan teistä tai Neamoresta kenellekään heistä, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Sanoinhan teille, etten ole. Luullakseni johtuu heidän käyntinsä — sen mukaan kuin he minulle ovat kertoneet — eilisestä tapahtumasta, Neamoren murhasta. He tietävät jotakin. He tietävät esimerkiksi", jatkoin minä katsoen häntä tarkasti, "että te söitte aamiaista Neamoren, Quartervaynen ja Hollimentin seurassa Ritz-hotellissa noin viikko sitten".
Se tepsi. Hän tuijotti minuun tuskin korviaan uskoen kokonaisen minuutin.
"Miten he sen tietävät?" huudahti hän.
"Luullakseni aika monet ihmiset tuntevat teidät, lady Renardsmere", sanoin minä; "teidän kaupunkitalonne Park Lanella ei ole hyvinkään kaukana Ritz-hotellista. Minä arvelen, että joku, joka tuntee teidät, näki teidät Ritzissä näiden miesten seurassa, ja kun sitten Neamoren murhan jälkeen eilen alettiin toimittaa tiedusteluja, kertoi hän sen salapoliiseille! Sellaiset asiat tulevat ilmi."
Äkkiä hän kohotti kätensä ja osoitti ovea, jonka minä olin jättänyt vähän raolleen.
"Sulkekaa se!" sanoi hän käskevästi. "Istukaa, Cranage. No niin, nuori mies, mitä nämä miehet tahtovat?"
"Luullakseni tahtovat he tehdä teille muutamia kysymyksiä, lady Renardsmere", vastasin minä. "Siitä, mitä te tiedätte Neamoresta — ja noista kahdesta muusta."
"Ovatko he kertoneet teille mitään?" kysyi hän. "Tarkoitan — sen jälkeen kun tulivat tänne tänä aamuna?"
"Neamoren murhasta kylläkin aika paljon", vastasin minä. "Asianhaarat —"
Hän huiskautti kättään kärsimättömästi.
"Ei — ei!" huudahti hän. "En välitä hitustakaan Neamoren murhasta — enempää kuin noitten toistenkaan. Tarkoitan — minusta itsestäni?"
"Minun tietääkseni he eivät tiedä mitään teistä", sanoin minä, "paitsi tietenkin, että olitte noiden kolmen miehen seurassa Ritzissä. He haluavat vain lisätietoja, lady Renardsmere — koettavat selvitellä heille uskottua juttua."
Hän istui äänetönnä hetken aikaa rummuttaen sormillaan edessään olevaa kirjoituspöytää.
"Mihin aikaan he tulivat?" kysyi hän äkkiä.
"Noin puoli yhdeltä", vastasin.
"Ja nyt on lähes kaksi — aamiaisaika", sanoi hän. "Ovatko he saaneet mitään?"
"Eivät mitään!" sanoin minä.
"Toimittakaa heidät Burtonin käsiin, Cranage, ja käskekää hänen antaa heille aamiaista", määräsi hän. "Käskekää hänen pitää heistä hyvää huolta — tiedän kyllä, mistä tuollaiset veitikat pitävät. Katsokaa myöskin, että he saavat mieleisiänsä juomia, sikaareja ja niin edespäin. Myöhemmin — käväisen itse katsomassa."
Palasin takaisin Jifferdenen ja Beacherin luo, ja esittämättä lady Renardsmeren puolesta mitään lupausta siitä, että he pääsisivät hänen puheillensa, kutsuin heidät aamiaiselle ja vein heidät taloudenhoitajan luo, joka paikalla sijoitti heidät rauhalliseen, pieneen huoneeseen — ja sitten kun olin kuiskaamalla antanut hänelle erikoisohjeita — ryhtyi palvelemaan heitä mitä runsaimmalla vieraanvaraisuudella.
"Lady Renardsmere toivoo", sanoin minä, kun jätin heidät, "että olette kuin kotonanne ja pidätte hauskaa — tulen hetken kuluttua katsomaan."
Minä söin tavallisuuden mukaan aamiaista omassa huoneessani ihmetellen, mihin tämä kaikki johtaisi. Kertoisikohan lady Renardsmere näille salapoliiseille mitään? Tiesin tähän mennessä jo, millainen omituinen, ylpeä nainen hän oli ja miten vaikeaa olisi kenen hyvänsä ottaa häneltä ulos tietoja, joita hän ei ollut halukas antamaan. Minua askarrutti kysymys - minkä luontoinen oli tarkalleen ollut se kauppahomma hänen ja noiden kolmen miehen kesken, joista jokainen välittömästi sen jälkeen oli tullut raa'asti murhatuksi. Kertoisiko hän?
Kello kolmelta menin takaisin noiden kahden salapoliisin luo. He olivat nähtävästi voineet erinomaisen hyvin joka suhteessa, ja vetäessään viimeisiä haikuja valiosikaarista ilmaisi Jifferdene heidän kummankin ihastuksensa lady Renardsmeren suurenmoisesta vieraanvaraisuudesta.
"Mutta aika joutuu, herra Cranage", sanoi hän lopuksi ottaen kellonsa esiin. "Me haluaisimme lähteä kaupunkiin takaisin. Missä saamme tavata hänen armoansa?"
"Minä menen ottamaan siitä selvää", vastasin minä. "Kysyn häneltä."
Ulkopuolella alemmassa eteissalissa minä tapasin Burtonin. Hän veti minut sivulle merkitsevästi katsoen minuun.
"Hänen armonsa on poissa, herra Cranage", kuiskasi hän. "Lähti runsas tunti sitten — kamarineiti mukanaan. En tiedä, mihin hän on mennyt — kaupunkiin kai. Walker nouti heidät puutarhaportilta kaikessa hiljaisuudessa — tavaroita ei otettu mukaan. Ja hän käski minun ilmoittaa teille — ettei noiden kahden herrasmiehen kannattanut odottaa — hänellä ei ole minkäänlaista kerrottavaa heille!"
VIIDESTOISTA LUKU
Amerikkalainen matkailija
Taloudenhoitaja ja minä katselimme toisiamme. Hän oli vanha ja hyvin uskollinen palvelija, ylimalkaan luotettava ja tunnollinen mies. Hetken aikaan emme osanneet kumpikaan mitään sanoa; sitten hän, todennäköisesti muistaessaan, että minä olin hyvin nuori ja hän itse huomattavasti vanhempi, ryhtyi puhumaan, katsellen salamyhkäisesti ympärilleen.
"Minä ajattelen, että kaikki tämä" — hän viittasi siihen huoneeseen päin, jossa Jifferdene ja Beacher edelleen aikaansa kuluttivat sikaarejaan poltellen, "kaikki tämä, herra Cranage, on tuon Neamoren asian vuoksi. Nuo kaksi — tuolla sisällä — ovat tietenkin salapoliiseja. Huomasin sen paikalla, herra Cranage!"
"Mitä te tiedätte Neamoren asiasta?" kysyin minä.
"Olen nähnyt sanomalehdet tänä aamuna, sir, kuten useimmat ihmiset", hän vastasi, "ja tietysti minä muistan, että tämä Neamore tuli tänne joku päivä sitten — näin hänen käyntikorttinsa, ennenkuin se teille tuotiin ja että hänen armonsa vei hänet pois autollaan. Ja nyt hän on murhattu! — ja heti murhan jälkeen tulevat nämä kaksi miestä tänne! Eikä — hänen armonsa halua tavata heitä!"
"Tunnette lady Renardsmeren kyllin, Burton, tietääksenne, ettei kukaan tai mikään saa häntä tekemään, mitä hän ei tahdo", sanoin minä. "Jos hän sanoo, ettei hänellä ole kerrassaan mitään sanottavaa näille miehille, niin — siinä sitä ollaan! Mutta eikö hän jättänyt mitään muuta sanaa? — minulle esimerkiksi?"
"Ei muuta, paitsi mitä jo olen teille kertonut, herra Cranage", vastasi hän.
"Eikö mitään menettelyohjeita teille?" tiedustelin minä.
Hän pudisti päätään hymyillen itsekseen.
"Sitten hän luultavasti palaa tänä iltana, varsinkin kun hän ei ottanut mukaansa mitään matkatavaroita", sanoin minä. "Pistäytyi vain kaupunkiin muutamaksi tunniksi, eikö niin?"
Taas hän hymyili — arvoituksellisesti.
"Jos olisitte tuntenut lady Renardsmeren yhtä kauan kuin minä olen, herra Cranage", vastasi hän, "niin tietäisitte, ettei mistään hänen teostaan milloinkaan voi päättää mitään. Olen nähnyt hänen lähtevän Amerikkaan kymmenen minuutin kuluttua siitä ilmoitettuaan ja Pariisiin viiden minuutin kuluttua. En pane mitään merkitystä sille seikalle, että hän lähti täältä ilman matkatavaroita — hänen talossaan Park Lanella on aina matka-arkkuja valmiiksi pakattuina mitä hyvänsä matkaa varten, eikä hänen tarvitse muuta tehdä kuin käydä ne noutamassa. Milloinkaan ei tiedä, mihin hän ryhtyy — mutta tässä tapauksessa luulen hänen viipyvän poissa jonkun aikaa, sillä muuten hän ei olisi ottanut neiti Feliciaa mukaansa. Matkatavaroitako? — voi taivahan taatto, herra Cranage! — olen nähnyt hänen lähtevän Italiaan niin kuin seisoi ja kävi ja matkan varrella hankkivan itselleen kaikki, mitä hän ja hänen palvelijattarensa tarvitsivat! — nainen, jolla hänen tavallaan on rajattomasti käytettävinään rahoja, voi tehdä mitä hyvänsä!"
"Ja jättääkö hän sellaisissa tapauksissa teidät pitämään huolta kaikesta, ilman mitään erikoisohjeita?" kysyin minä.
"Juuri niin, sir! Mitään erikoisohjeita ei koskaan tule kysymykseen", vastasi hän. "Tämä talo, herra Cranage, samaten kuin Park Lanenkin varrella oleva talo, pidetään aina sellaisessa kunnossa ja järjestyksessä, että hänen armonsa voi mennä kumpaan vain niistä mihin aikaan päivällä tai yöllä hyvänsä, ja asiat sujuvat aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Kyllä minä vain tehtäväni tiedän, vaikka hän ei kuuteen kuukauteen palaisi!"
"Mitä siis on tehtävä?" kysyin minä halukkaana omaksumaan hänen menettelytapansa.
"Jatkakaa tavalliseen tapaan!" vastasi hän kylmästi. "Olkaa aina valmiina siihen, että hän astuu sisään — kuten hän tekeekin ennemmin tai myöhemmin, edeltäpäin ilmoittamatta ja aivan kuin hän ei olisi koskaan ollutkaan poissa. Teidän sijassanne, herra Cranage, tekisin minä samoin. Siitä hän pitää — ja se on pääasia."
"Niin kai on", sanoin minä. "Mutta tällä hetkellä on minun päästävä irti noista miehistä. He eivät kyllä ole mielissään, Burton!"
"Sen uskon!" myönsi hän ymmärtävän näköisenä. "Mutta — luullakseni ei se haittaa hänen armoansa."
Lähdin vihdoin — hitaasti ja miettivänä — siihen pieneen vierashuoneeseen, jossa molemmat salapoliisit odottivat minua. Näin heti, että Jifferdene alkoi tulla kärsimättömäksi. Kävin siis suoraan asiaan.
"Olen hyvin pahoillani", sanoin minä mutkattomasti, "mutta lady Renardsmere kieltäytyy ottamasta teitä vastaan. Hänellä ei ole mitään sanottavaa."
En tiedä, tunsiko Jifferdene tällä haavaa edustavansa lain majesteettia, jota vastaan tämä lyhyt ilmoitus oli törkeä loukkaus, mutta hän punastui kovasti ja nousi seisomaan.
"Kieltäytyy?" sanoi hän kysyvästi. "Eikö mitään sanottavaa? Mutta — mutta kerroitteko te hänelle, keitä olimme, herra Granage, ja mistä?"
"Kerroin kummankin", vastasin minä. "Hän tietää kaikki aivan hyvin.
Mutta — hänen kanssaan ei pääse mihinkään!"
"Niinkö!" huudahti hän ja vaihtoi silmäyksiä kumppaninsa kanssa. Sitten hän taas kääntyi minuun. "Tulkaa, herra Cranage!" sanoi hän, "hyvä on! Meidän on tavattava häntä."
"Se on mahdotonta", vastasin minä hymyillen. "Lady Renardsmere lähti täältä tunti sitten."
Hänen suunsa aukeni ja hän tuijotti minuun näyttäen tuskin sanojani uskovan.
"Lähtenytkö? Tunti sitten?" huudahti hän vihdoin. "Tiesittekö te?"
"En tiennyt siitä mitään, Jifferdene, ennen kuin juuri äsken", vastasin minä. "Silloin taloudenhoitaja kertoi minulle. Lady Renardsmere oli käskenyt ilmoittaa, että teidän ei kannattanut odottaa häntä kauemmin, hänellä ei ollut kerrassaan mitään sanottavaa."
Jifferdene kääntyi nurkkaan ja otti hattunsa ja sateenvarjonsa. Nähtävästi hän oli hyvin vihoissaan; liian vihoissaan sillä hetkellä puhuakseen. Mutta Beacher puhui. Vieläpä nauroikin — aivan kuin asia olisi häntä huvittanut.
"Jutkautti!" sanoi hän.
"Eikä hyödyttänyt sillä yhtään itseään!" murisi Jifferdene. "Hyvin typerä teko hänen kohdaltaan, herra Cranage, lähteä tuolla lailla karkuun."
"Ei se minun tietääkseni mitään karkaamista ollut", huomautin minä.
"Lady Renardsmere ei ole sellainen nainen, joka lähtee mitään karkuun.
Arvelen, ettei hän vain ollut halukas puhumaan."
"Hänen on puhuttava joutuessaan haasteen saatuaan todistaja-aitioon!" mutisi Jifferdene. "Tietää enemmän kuin mitä luulettekaan! No niin, meidän on kai palattava takaisin tuonne asemalle — kokonainen päivä mennyt hukkaan! Mihin hän on mennyt?" kysyi hän kääntyen äkkiä minuun, kun oli lähdössä huoneesta. "Hänellä on iso palatsi Park Lanella — tiedän sen. Onko hän mennyt sinne?"
"Siitä ei minulla ole enempää aavistusta kuin teilläkään", vastasin.
"Eikä kellään muullakaan tässä talossa ole, Jifferdene. Lady
Renardsmere ei milloinkaan kerro kellekään, mihin menee."
"Me menemme Park Lanelle tänä iltana", sanoi hän päättävästi. "Ellei hän ole siellä, silloin tiedän aivan hyvin, että hän on livistänyt! — ollakseen poissa ulottuvilta."
"Toivoakseni aamiainen teitä ainakin miellytti!" sanoin minä, saatellessani heitä ulos.
"Tämä on vienyt kaiken suloisen nautinnon siitä, herra Cranage", vastasi hän myrtyneenä. "Mielestäni lady Renardsmere kohteli meitä huonosti! Muutamia kysymyksiä vain… Mutta samapa tuo…"
Hän marssi matkoihinsa Beacherin seuraamana, joka näytti ottavan asiat paljoa keveämmin ja filosoofimaisemmin, ja minä menin takaisin omaan huoneeseeni, miettien, mihin ryhtyisin siinä tapauksessa, että lady Renardsmere viipyisi poissa jonkun aikaa — niinkuin epäilin hänen tekevän. Harkinnan tuloksena oli, että päätin tehdä juuri samalla tavalla kuin Burton aina sanoi tekevänsä — jatkaa entiseen tapaan. Suuren osan kirjeenvaihtoa hoidin aina omin päin, näyttämättä edes lady Renardsmerelle; oli muitakin virkatehtäviä, jotka eivät kaivanneet hänen tarkastustaan. Ja… sitten oli Peggie laakson tuolla puolella. Olin alkanut ihailla Peggieä, olematta silti häneen varsinaisesti rakastunut.
Miettiessäni näitä asioita, muistin äkkiä, että salapoliisien tulo oli keskeyttänyt minut senpäiväisessä työssäni — minulla oli vielä useita kirjeitä kirjoitettavana. Kun iltapäivä nyt oli puolivälissä, ryhdyin niitä lopettelemaan ja olin päässyt noin puolivälille työssäni, kun eräs palvelija tuli tuomaan käyntikorttia.
"Eteishuoneessa on eräs herrasmies, sir, joka haluaa katsella taloa", sanoi hän. "Minä kerroin hänelle, ettei nyt ollut näytepäivä, mutta hän sanoi kulkevansa vain ohimennen seudun läpi, kiertomatkalla ollessaan, eikä milloinkaan enää tulevansa tätä tietä uudelleen, niin että ehkä te ystävällisesti teette poikkeuksen tällä kertaa?"
Renardsmere House oli näytepaikka — eikä kummakaan, sillä se oli todellinen vanhojen ja uusien taideteosten aarreaitta. Sir William Renardsmere-vainaja oli ollut kuuluisa kokoilija aikoinaan, ja jos kohta paljon hänen kokoomiaan tavaroita olikin isossa talossa Park Lanella, oli kuitenkin suurempi ja tärkeämpi osa niistä sijoitettu tänne, nummelle. Ja kolmena päivänä viikossa, maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina, salli lady Renardsmere yleisön käydä katsomassa näitä esineitä, kello kolmen ja kuuden välillä iltapäivällä — yhden shillingin maksusta henkeä kohti, joka shillingi kumppaneineen joutui eräälle ansiokkaalle armeliaisuuslaitokselle. Mutta nyt ei ollut perjantai, keskiviikko eikä maanantai.
Siihen nähden kuitenkin, mitä palvelija oli kertonut, katsahdin edessäni pöydällä olevaan korttiin. Se oli kaunis kortti, sirosti piirretty sekä kokonaan ja ehdottomasti epä-englantilainen.
ELMER C. PEYTON 23. katu 85 Milwaukee, Wis.
Kun salassa ihailin amerikkalaisia ja halusin päästä heidän tuttavuuteensa, lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi panamahattua kädessään heiluttaen ja katsellen ympärilleen suoralla, teeskentelemättömällä uteliaisuudella noin minun ikäiseni nuori mies. Hän oli niin sanottu voimamies — vähän yli keskiko'on, vartalo kuin ammattinyrkkeilijällä, ja koko ulkonäkö todistaen valtavaa ruumiillista voimaa. Hän näytti myös oleskelleen paljon raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa; kasvot olivat pronssinkarvaiset, vivahtaen melkein kupariin, hänen silmänsä olivat kirkkaat kuin kaksi raikasta vesilähdettä; vilpittömät ne myöskin olivat ja katsoivat suoraan toista silmiin. Ollen sellainen avosydäminen nuorukainen, joka heti paikalla haluaa tulla ystäväksi, ojensi hän esiin ison oikean kätensä, kun menin hänen luokseen, ja kun hänen kesäpukunsa hiha oli tavattoman lyhyt eikä hänellä ollut kalvosimia flanellipaidassaan, huomasin minä hänen ranteessaan monivärisen tatuoidun merkin, jonka myöhemmin näin olevan jonkunlaisen lohikäärmeen.
Hän alkoi pyydellä anteeksi, mutta minä keskeytin hänet kohta.
"Tämä ei ole kyllä määräpäiviä, herra Peyton", sanoin, "mutta luullakseni voimme tehdä poikkeuksen teihin nähden. Oletteko juuri kulkemassa tästä ohi?"
"Minä olen pyöräilemässä Winchesteristä Chichesteriin" vastasi hän, eikä hänen puheessaan ollut havaittavissa jälkeäkään siitä, mitä Englannin kansa lapsellisesti uskoo erikoiseksi amerikkalaiseksi murteellisuudeksi, "ja poikkesin tuolla alhaalla kylässä olevaan majataloon saadakseni vähän aamiaista. Isäntä kertoi minulle tauluista ja muista esineistä, joita täällä sai nähdä, ja sanoi olevansa varma siitä, että vaikka ei ollutkaan matkaoppaassa ilmoitettu määräpäivä, niin —"
"Aivan niin!" sanoin minä. "Koska te olette tullut sellaisen pitkän matkan — vaikkapa ei tietenkään Renardsmere ainoana silmämääränä —"
"En ole siitä milloinkaan kuullut puhuttavan, ennenkuin tunti sitten", keskeytti hän ilmeisellä vilpittömyydellä. "Olen par'aikaa kiertomatkalla Englannissa — lähdin Liverpoolista kulkien Chesterin, Shrewsburyn, Warwickin, Stratfordin, Oxfordin, Readingin ja Winchesterin kautta, poiketen aina siellä täällä jonnekin — haluan tarkata kaikkea, mitä voin. Rakennuksia, maalauksia ja kaikkia sen tapaisia —"
"Taiteellisia makupaloja, eikö niin?" sanoin minä. "No niin — minäpä lähden teitä opastamaan."
Hän kiitti minua hyvin kohteliaasti — hän oli kaiken kaikkiaan hyvin kohtelias, hyvin sivistynyt henkilö — ja kun johdin häntä ylös isoja portaita eri gallerioihin ja juhlasaleihin, huomautti hän, että kaikki tällaiset asiat olivat jotakin aivan uutta hänelle ja ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, miten hän niistä nautti.
"Mutta luullakseni teillä on omassa maassanne joitakuita miljoonanomistajia, jotka myöskin ovat suurkokoilijoita, eikö olekin?" sanoin minä, viekkaasti naurahtaen. "Vieläpä ovat toiset niistä kovin kiihkeitä kulettamaan meidän rakkaimpia muistotavaroitamme sinne Atlannin poikki!"
"Rakkaitako!" vastasi hän kulmakarvat kohollaan. "Ette voi nimittää niitä rakkaiksi mielestäni, kun annatte niiden mennä. Jos te niitä rakastatte niin paljon, niin miksette tarjoo yli noiden miekkosten, jotka tulevat tuolta poikki niitä ostamaan!"
"No sanokaas muuta!" vastasin minä. "Nähkääs, tavallinen brittiläinen pitää paremmassa arvossa lohta, joka maksaa seitsemän shillingiä naula, kuin runokirjaa, joka maksaa puolet siitä, ja hän uhraa mieluummin kolmekymmentä tuhatta puntaa vesi- ja likajohtoihin kuin säilyttää Velasquezin tai Rembrandtin teoksia kotimaassaan. Luullakseni ei kuitenkaan näitä täällä olevia tavaroita viedä pois, niin kauan kuin lady Renardsmere elää." "Hyvin rikas nainen, arvatenkin?" kysyi hän. Kun jokainen tiesi, että lady Renardsmere oli suunnattoman varakas, en rikkonut mielestäni mitään luottamusta, kun myönsin, että niin oli laita. Mutta lisäsin, että tavarat, joita nyt olimme alkaneet katsella, olivat hänen miehensä, sir William Renardsmeren, kokoomat.
"Lady Renardsmere", huomautin minä, "oli aikoinaan hyvin tunnettu, vieläpä kuuluisa näyttelijätär. Hän oli tunnettu teidänkin kotimaassanne — luullakseni hänellä siellä oli loistava menestys."
"Sepä mielenkiintoista!" huudahti hän. "Mikä oli hänen näyttelijänimensä?"
Mainitsin sen, ja hän nyökkäsi aivan kuin vakuuttaakseen, että nimi oli hänelle tuttu kylläkin.
"Siitä on kuitenkin pitkä aika", huomautti hän. "Se oli kai kahdeksankymmenluvulla. Ja hän on hengissä vielä, ja tämäkö on hänen talonsa? No, nythän minulla on jotakin kertomista! Enkö mitenkään saattaisi tavata häntä?"
"Ikävä kyllä, en luule", sanoin minä, nauraen hänen innostukselleen.
"Lady Renardsmere ei ole kotona."
"Viipyykö hän kauankin poissa?" kysyi hän. "Minä saattaisin oleskella tuolla kylässä päivän tai pari, voidakseni sanoa, että olen nähnyt hänet!"
"Sitä en kehoittaisi teitä tekemään", sanoin minä. "Ehkä hän viipyy poissa jonkun aikaa. Mutta saatan näyttää teille erään hänen muotokuvansa, Millaisin maalaaman silloin kun hän oli kunniansa ja kauneutensa kukkuloilla; kohta tulemme sen luo."
Hän näytti olevan hyvin ihastunut muotokuvaan, jopa siinä määrin, että minä kiiruhdin kertomaan hänelle, että se oli maalattu neljäkymmentä vuotta sitten ja että lady Renardsmere oli muuttunut niin suuresti sillä aikaa, että hänen entisestä kauneudestaan oli vain rippeet jälellä.
"Ja tultuaan kaiken tämän omistajaksi", sanoi hän, viitaten tatuoidulla kädellään ympäri taulugalleriaa, jossa me seisoimme, "kaikkien näiden arvaamattomien aarteiden, näiden harvinaisuuksia täynnä olevien huoneitten ja kaiken muun, lisäileekö hän niitä — onko hänkin kokoilija?"
Minä olin niin varma vieraani luotettavuudesta ja niin ihastunut hänen nuorekkaan viattomaan olentoonsa ja avomieliseen käytökseensä, että vastasin ajattelematta.
"Lady Renardsmere kokoo jalokiviä", sanoin. "Luulen hänen omistamansa kokoelman olevan maailman ihmeellisimpiä."
"Näytetäänkö niitä?" kysyi hän yksinkertaisesti.
"Ei, ei!" vastasin minä. "Se ei kävisi. Hän pitää ne lukkojen ja telkien takana. Muuten —"
"Niin tietenkin!" sanoi hän. "Tunnen erään miehen, jonka poika oli lukiokumppanini, Cyrus P. Warrillin, rikkaan miehen Chicagosta — hän harrastaa sellaisia asioita. Hänellä on kaulaketju, joka kuului Katariina Suurelle, ja eräs helmikoriste, joka kerran oli erään Ranskan kuningattaren oma — en tiedä, minkä. Sentapaisia esineitä kai tuo teidän lady Renardsmerennekin mielellään kokoilee — esineitä, joilla on historiallinen mielenkiinto?"
"En tiedä", vastasin, "en ole milloinkaan nähnyt mitään hänen jalokiviään".
"No, täälläkin on paljon katselemista", huomautti hän. "Ja mitä hyvänsä sanottekin meidän maahamme viedyistä tavaroista, hämmästyttää minua tänne teille tultuani, että näissä vanhoissa englantilaisissa hoveissa, linnoissa ja kartanoissa on kokoelmia, joita ei missään muualla maailmassa tapaa. Teillä on pitkä etumatka!"
Tällä tavalla keveästi keskustellen minä kuljin hänen kanssaan pari tuntia ja ollakseni kohtelias talossamme olevaa vierasta kohtaan tarjosin sitten hänelle teetä ennen lähtöä. Lopuksi näin hänen lähtevän pyörällään — hänen viimeinen toivomuksensa oli, että hän olisi voinut nähdä lady Renardsmeren ja kertoa, että oli kuullut äitinsä puhuvan hänen näyttelemisestään. Erosimme oikein hyvinä ystävinä, ja hän viittasi tatuoidulla kädellään kiitäessään pois tietä pitkin.
Walker palasi samana iltana autoineen aika myöhään. Hän tuli tapaamaan minua — ja tuomaan terveisiä. Mutta ne eivät olleet ensinkään sellaiset terveiset, joita olin odottanut. Oikeammin ne vain sisälsivät kehoituksen lady Renardsmeren poissa ollessa käyttämään Walkeria ja mitä autoa hyvänsä autotallista, milloin vain mieleni teki. Siinä kaikki. Kysyin Walkerilta muutamia asioita — hän oli vienyt lady Renardsmeren ja hänen kamarineitonsa, Felician, Park Lanella olevaan taloon ja jättänyt heidät sinne; muuta hän ei tiennyt. Ihmettelin sitten, olivatko Jifferdene ja Beacher saaneet käsiinsä lady Renardsmeren illalla palattuaan Lontooseen. Mutta heti seuraavana aamuna sain tietää, ettei hän ollut jäänyt Lontooseen! Hän oli nähtävästi mennyt Park Lanelle ottamaan, mitä tarvitsi, ja sitten jatkanut matkaansa. Sillä juuri kun istuin aamiaispöytään, sain häneltä sähkösanoman, joka oli lähetetty edellisenä yönä Doverista. Se ei ollut tärkeä. Siinä vain lausuttiin toivomus, että pitäisin huolta koko kirjeenvaihdosta hänen poissa ollessaan — mutta se ilmaisi minulle, koska se oli lähetetty Doverista, että lady Renardsmere oli matkalla mannermaalle.
Minulla oli asiaa kylään sinä aamuna, ja siellä tapasin Holroydin, ravintoloitsijan, ravintolansa lähellä ja pysähdyin häntä puhuttelemaan.
"Sepä oli hyvin miellyttävä nuori mies, jonka lähetitte sinne meidän luo eilen, Holroyd", sanoin minä. "Päivä ei ollut meidän näytepäiviämme, niin kuin tiedätte, mutta minä kuljetin häntä ympäri."
Holroyd tuijotti minuun.
"Minäkö olisin lähettänyt jonkun sinne, herra Cranage?" huudahti hän.
"En ole milloinkaan lähettänyt ketään!"
"Erään nuoren amerikkalaisen pyöräilijän", sanoin minä. "Ettekö muista?
Hän tilasi puolista teiltä."
"Ei kukaan tilannut meiltä puolista eilen!" selitti hän yhä tuijottaen. "Amerikkalainenko? Täällä ei ole käynyt mitään amerikkalaisia! — tunnen amerikkalaiset heti näöltä — olen käynyt siellä kolmasti. Eikä täällä myöskään käynyt mitään pyöräilijää eilen. Joku on pitänyt teitä pilkkanaan, herra Cranage! En ole milloinkaan lähettänyt ketään Renardsmere Houseen!"
Lähdin pois hiljaisena ja miettivänä. Mitä oli vieraani tahtonut — mitä etsinyt?
KUUDESTOISTA LUKU
"Admiral's Folly"
Mutta ennenkuin olin ennättänyt montakaan askelta mennä, Holroyd kutsui minut takaisin. Hän tuli minua kohden, tarkastaen minua viekkain, paljon puhuvin katsein.
"Te näytätte kuin pilvistä pudonneelta, herra Cranage", hän sanoi hymyillen. "Hämmästynyt, mitä?"
"No niin —", sanoin minä. "Olen vähän ymmällä, Holroyd. Varmastikin taloon eilen iltapäivällä tuli nuori mies, joka sanoi olevansa amerikkalainen turisti, matkalla Winchesteristä Chichesteriin, ja että hän kuultuaan Renardsmere Housen taideaarteista oli tullut niitä katselemaan, majatalon isännän kehoituksesta. Eikä ole kylässä muuta majataloa kuin teidän."
"Ei ole — eikä seitsemän tai kahdeksan kilometrin päässä sen kummallakaan puolen", hän naurahtaen sanoi. "Vaan mitään amerikkalaista turistia tai ketään kuvaustanne vastaavaa henkilöä ei eilen käynyt täällä: muistan joka ukkelin, joka tuli taloon, eikä sen mallista ollut ketään. Teitä on puijattu, herra Cranage! — se on ollut joku veitikka, joka on tahtonut päästä Renardsmere Houseen omissa tarkoituksissaan."
Minäkin aloin ajatella samoin — aloin myöskin muistella, että olin ollut jonkun verran varomaton puhuessani lady Renardsmeren mieltymyksestä jalokiviin. Mutta Holroyd jatkoi taas puhumistaan.
"Minä kerron teille, mistä on puhe, herra Cranage", hän sanoi. "Joitakin vieraita ihmisiä — miehiä — on viime aikoina käynyt näillä seuduin. Minulla on ollut pari kolme vierasta luonani, joita en ole tuntenut ja joista en ole tiennyt, mitä he ovat miehiään. Meillä ei tavallisesti käy kauppamatkustajia täällä Renardsmeressä — heidän ei kannata tänne tulla. Olutpanimon matkustaja tosin käy — silloin tällöin — vaan me tunnemme hänet. Mutta täällä on käynyt miehiä — ja minäpä kerron, mitä ajattelen. Ne ovat olleet hankkimassa tietoja — edes jonkinlaisia — lady Renardsmeren tammasta — Välkehtivästä Rubiinista. Semmoisia vehkeitä niillä on!"
"Tuolla on miehiä — yksityissalapoliiseja — pitämässä tarkkaa huolta neiti Mansonin valmennusasemasta", sanoin minä.
"Niin, mutta minä tunnen ne", hän päätään puistaen vastasi. "Niitä on kaksi — Robindale ja Williamson. He tulevat silloin tällöin tänne alas — eivät milloinkaan yhdessä tietysti, sillä toisen ollessa vapaa on toinen toimessa. Mutta heitä minä en tarkoita. Minulla on kerran pari ollut vieraita luonani — emmekä tässä syrjäkolkassa tavallisesti vierasta näe. Toissailtana — hyvin myöhään — eräs mies pyrki taloon. Mitä tekemistä vieraalla on näillä paikoin, monta kilometriä kaupungista, monta kilometriä lähimmältä asemalta, juuri vähän ennen kello kymmentä. Eikä kysyä sovi."
"Ne saattoivat olla juuri sellaisia henkilöitä, joiksi heitä epäilittekin", sanoin minä. "Otaksun, että löytyy ihmisiä, jotka tahtovat saada kaikkia suinkin mahdollisia tietoja Derby-kilpailuun osaa ottavasta hevosesta."
"Onpa niinkin!" hän vastasi, ivallisesti naurahtaen ilmeiselle tietämättömyydelleni. "Epäilemättä, ja uhraisivat oman äitinsä niitä saadakseen! Ja onpa sellaisiakin, jotka kääntäisivät nurin taivaan ja maan ja helvetin ja kaikki päästäkseen käsiksi johonkin muuhun — jos voisivat." "Mihin?" kysyin minä.
"No, tammaan itseensä", hän sanoi taas naurahtaen. "Kilpa-ajojen yhteydessä on merkillisiä asioita tapahtunut, herra Cranage! Lady Renardsmere tekee oikein pitäessään Välkehtivää Rubiinia tarkasti vartioituna. Jos se olisi minun, pitäisin hyvää huolta, ettei se milloinkaan olisi poissa jonkun ihmisen näkyvistä, kunnes seisoo lähtöportilla. Siellä monet silmät kyllä ovat siihen suunnattuina, se on varma! — mutta se on turvassa."
Pian minä jätin hänet ja lähdin mäenrinnettä ylös Peggie Mansonin asunnolle. Kohtasin Peggien kotinsa maalla: silmäys häneen osoitti minulle, ettei hän ollenkaan ollut hyvällä tuulella. Ja heti minut nähtyään häneltä livahti kysymys.
"Oletteko saanut sähkösanoman lady Renardsmereltä tänä aamuna?" hän tiedusti.
"Olen!" sanoin. "Otaksun teidänkin saaneen."
"Miksi niin otaksutte?" tokaisi hän.
"Koska näen, ettette ole kovinkaan enkelimäisellä tuulella", minä vastasin. "Mistä on kysymys?"
Hän katseli minua hetken, sitten hän sivalsi pään poikki viattomalta voikukalta ratsupiiskallaan, joka harvoin oli hänen kädestään poissa.
"Toivon, ettei lady Renardsmere toimisi kysymättä minulta", hän vihoissaan huudahti. "Olkoonpa, että itse asiassa olen hänen palvelijansa! Mutta hän ei koskaan ajattele, mitä harmia hän tuottaa omavaltaisesti asioita toimittamalla!"
"Odotan edelleen tietoja siitä, mitä hän on tehnyt", sanoin minä.
"Tehnyt? Lähettänyt neljä miestä niskoilleni!" hän valitti. "Tuli sähkösanoma häneltä varhain tänä aamuna, ilmoittaen, että tänään saapuisi lisäksi neljä noita yksityissalapoliiseja ja ne työskentelisivät niiden kahden alaisina, jotka jo ovat täällä, ja antaen minulle tarkempia Välkehtivän Rubiinin turvallisuutta koskevia ohjeita. Naurettavaa! - niin kuin se ei olisi niin turvassa kuin olla saattaa! — luottakaa minuun ja Bradgettiin siinä asiassa!"
"No niin, en tiedä", vastasin. "Joitakin merkillisiä asioita on tapahtumassa: Minulla on juuri itselläni ollut seikkailu —", ja aloin kertoa hänelle viimeiltaisesta vieraastani ja Holroydin äskeisistä huomautuksista. "Mitä te tästä arvelette?" kysyin lopuksi.
"Se ei koske ensinkään Välkehtivää Rubiinia!" hän sanoi. "Se voi koskea sitä asiaa. Ehkä tuo mies oli yksi sakista."
"Niinkö arvelette?" minä sanoin. "Mitä! — hänkö olisi vain muina miehinä astellut sinne sisään?"
"Miksei?" hän vastasi. "Helpostihan hän teidät pimitti. Tietenkin olen oikeassa! — hänen tarkoituksensa oli tavata lady Renardsmere ja tutustua hänen kotiinsa."
"Minkä tähden?" kysyin minä yhä ihmetellen.
"Jim Cranage!" huudahti hän. "Nyt olette — tylsä! Minun täytyy teroittaa teidät. Minkä tähden? Mutta lapsi parka! Ettekö nyt käsitä minkä tähden?"
"En vielä!" vastasin.
"No mutta — siitä syystä tietenkin, että on seurattu tuon esineen jälkiä lady Renardsmerelle asti!" vastasi hän, samalla kun harmaat silmänsä merkitsevästi välkehtivät. "Jokaisen, jolla on hitunenkaan huomiokykyä, pitäisi ymmärtää se. Hollimentin murhasta eivät he mitään hyötyneet, ja tuskinpa Quartervaynenkaan, mutta uskon, että he murhaamalla Neamoren saivat tietoonsa tämän liiketoimet lady Renardsmeren kanssa. Ja nyt — he koettavat päästä häneen käsiksi."
"No niin — ainakin hän on poissa", sanoin minä hetken aprikoituani.
"Mistä oli teidän sähkösanomanne?"
"Doverista", vastasi hän. "Jätetty myöhään eilen illalla."
"Samoin oli minun", sanoin. "Mutta minun sähkösanomassani ei ollut muuta mitään kuin kehoitus, että hoitaisin tavanmukaisen kirjeenvaihtoni. Dover! Kuulkaa — tiedättekö, mitä minä luulen?"
"Minulla ei ole kaukaisinta aavistustakaan", vastasi Peggie.
"Luulen, että lady Renardsmere on pistäytynyt mannermaalle hakemaan tuota kavalaa ja viekasta vanhaa herrasmiestä, herra Chengiä", sanoin minä, koettaen tekeytyä älykkääksi.
"Hyväinen aika!" huudahti Peggie ivallisesti, "nythän olitte nokkela!
Vaan minäpä hoksasin sen ennen. Samoin täti Millie Hepple. Ähäh!"
Taisin näyttää aika nololta — niin nololta, että hänen esiintymisensä muuttui kiusoittelevaksi ja hän kohotti ratsupiiskaansa sillä pistelemään minua kylkeen.
"Rohkaiskaa mielenne!" sanoi hän. "Ehkä tekin vielä kerran hoksaatte jotakin, mitä ei kukaan muu ole ennen teitä keksinyt! Mutta totta puhuaksemme, tiedättehän —"
"Eikö teidän, Peggie, sopisi sanoa minua Jimiksi?" keskeytin minä ratsupiiskan rohkaisemana.
"No, Jim sitten!" vastasi hän, naurahtaen puoliksi uhmaavasti, puoliksi häveliäästi. "Totta puhuen, Jim, kuka hyvänsä, joka tuntee lady Renardsmeren yhtä perinpohjaisesti kuin täti Millie Hepple ja minä hänet tunnemme, ei olisi hetkeäkään epätietoinen siitä, mitä hän tällaisessa tilaisuudessa tekee. Epäilemättä hän osti jotakin Neamorelta. Sittemmin hän on saanut tietää, ettei se, minkä hän osti, ollutkaan Neamorelle laillisesti kuuluvaa; että se oli varkaantavaraa. Mutta olipa sitten varastettua tai varastamatonta, ainakin se oli jotakin, mitä hän tarvitsi tai kiihkeästi halusi ja josta hän ei missään nimessä aio luopua. Kun nyt lady Renardsmere on miljoonanomistaja tai luultavammin monenkin miljoonan omistaja, niin mitä luulette hänen silloin tekevän? Niin — lähtee tietenkin oikopäätä sen henkilön luo, jolle tuo esine todella kuuluu, ja sopii hänen kanssaan asiasta! Siinä syy hänen päätäpahkaiseen pakoretkeensä. Hän on lähtenyt tavoittamaan herra Chengiä!"
"Niin kai, hänhän tiesi missä suhteessa Cheng oli asiaan", sanoin minä miettivänä.
"Tiesipä tietenkin — tehän hänelle kerroitte asian Millie-tädin kuullen", myönsi Peggie. "Hän kyllä hakee käsiinsä herra Chengin, olipa hän sitten Antverpenissä, Amsterdamissa, Brysselissä tai Pariisissa, ja hän taivuttelee kiinalaispohatan myymään hänelle oikeutensa tähän salaperäiseen kappaleeseen, joka jo on hänen hallussaan. Ja sitten hän palaa kotiin, voitonriemuisena."
"Ja tulee ehkä matkalla murhatuksi", pistin minä väliin.
"Mitä siihen asiaan tulee, Jim, niin olisi hänen paras antaa koko tämän kaupan päästä julkisuuteen", sanoi hän. "Jos tuo saki saisi tietää, että hän omistaa sen laillisesti, niin he ehkä heittäisivät sikseen sen tavoittelemisen —"
"Mitä! — murhattuaan kolme miestä toivossa saada se haltuunsa?" huudahdin minä. "Tuskinpa vain!"
"No miksikäs ei", vastasi hän. "Minä kyllä uskon. He tiesivät, ettei Hollimentilla eikä Quartervaynella eikä Neamorella ollut mitään oikeutta siihen, ja siksi kävivät he heidän kimppuunsa. Mutta laillinen oikeus —"
"Laillisuuksista minä viis veisaan, Peggie", keskeytin minä. "Minun ajatuksiani askarruttaa miten se — kutka muodostavat tuon sakin? Kiinalainen, jota nimitämme Chuh Siniksi, on tietenkin yksi — luultavastakin johtaja ja innostaja. Ketkä ovat muut? Jos se mies, joka eilen kävi Renardsmere Housessa, on toinen, niin tarpeen tullen kyllä voin tuntea hänet!"
"Miten?" kysyi hän.
"Hänellä on hyvin hieno tatuoitu kuva ranteessaan", vastasin. "Hänellä oli aika lyhyet hihat, ja minä näin sen selkeästi. Hän oli muuten järkevä, hienopuheinen, vilkas nuori mies — minusta tuntuu ikävältä, että hän kuuluu tuohon sakkiin."
"Tunteellisuus ei ole nyt paikallaan, Jim", sanoi hän varoittavasti. "Tuhohyönteisetkin saattavat olla eläiminä kauniita, mutta tapettavahan ne on! Tuo saki, joksi sitä nimitätte —"
Samassa saapuivat sanomalehdet, ja me sieppasimme kumpikin itsellemme yhden ja etsimme viimeiset uutiset Neamore-jutussa. Ei esiintynyt mitään uutta. Saimme kuulla, että poliisikunta oli kovassa puuhassa, mutta kaikkia heidän liikkeitään ja toimiaan peitti läpinäkymätön suojeleva verho — sen verran vain ilmoitettiin, ettei mitään vaivoja säästetty ja että piakkoin oli odotettavissa huomattavia paljastuksia.
Jätin Peggien huolehtimaan Välkehtivän Rubiinin uuden henkivartioston saapumisen aiheuttamista toimenpiteistä ja lähdin kotia kohden omia töitäni hoitamaan. "Renardsmeren Vaakunan" ohi mennessäni kutsui minua äkkiä Holroyd, joka oli pistänyt päänsä tarjoiluhuoneen avoimesta ikkunasta ja huusi minua pysähtymään. Palasin hänen luokseen.
"Huomaan erehtyneeni tänä aamuna, herra Cranage", sanoi hän naurahtaen anteeksipyytävästi. "Täällä kävi sittenkin eilen iltapäivällä nuori mies, joka saattoi olla amerikkalainen — se, josta te puhuitte. Nähkääs, minä ja eukkoni olimme ulkona eilen iltapäivällä noin tunnin ajan, ja tarjoilija hoiti liikettä. Vasta juuri sain kuulla, että täällä oli käväissyt sellainen mies, josta te puhuitte. Tiesin, ettei kukaan ollut syönyt varsinaista, oikeata aamiaista, kuten sanoin — mutta poissaollessamme oli täällä käynyt pyöräilijä ja tilannut leipää ja juustoa ja pullon soodaa, jota ei kai voine aamiaiseksi sanoa, ja tarjoilija oli kertonut hänelle Renardsmere Housesta ja sanonut, että hän luultavasti pääsisi sitä katsomaan, vaikkei ollutkaan mikään aukiolopäivä. Se oli varmaankin teidän miehenne, herra Cranage. Hän luuli tietenkin tarjoilijaa minuksi — luuli häntä isännäksi."
Olin iloissani tämän kuullessani. Olin miten kuten mieltynyt tuohon vieraaseeni ja ollut oikein pahoillani, kun minun oli ollut pakko pitää häntä murhajoukkueen jäsenenä. Ja vaikka en uskonutkaan milloinkaan enää tapaavani herra Elmer C. Peytonia, menin kotiin keventynein mielin.
Iltapäivällä kävi Spiller, portsmouthilainen etsivä, minua tapaamassa. Hän halusi lisätietoja hyökkäyksestä Hollimentin liikkeeseen. Kun olin kertonut hänelle kaiken, minkä tiesin, rupesi hän juttelemaan tuoreimpia uutisia. Hän oli edellisenä päivänä käynyt kaupungissa Quartervaynen murhan johdosta, ja hän toi minulle hyviä uutisia — ainakin minuun nähden hyviä. Minua ei ollenkaan kaivattaisi Quartervaynen tutkinnossa — Quartervaynella näkyi olevan sukulaisia sekä Lontoossa että Portsmouthissa, jotka saattoivat todentaa hänen henkilöllisyytensä: todistukseni hänen ja Hollimentin suhteesta toisiinsa taas saatoin esittää Hollimentin tutkinnossa, joka oli lykätty toistaiseksi.
"Aika mutkikas juttu tämä, herra Cranage", sanoi hän sitten. "En ole milloinkaan joutunut tekemisiin sen mutkikkaamman kanssa. Eräässä suhteessa se tietenkin on aivan selvä. Tuo kiinalainen Chuh Sin varasti jotakin herra Chengiltä Pariisissa — olen kerran tai pari tavannut Jifferdenen, ja hän on kertonut minulle kaiken herra Chengistä — ja tämä Holliment, Quartervaynen avustamana, varasti sen Chuh Siniltä ja puikki Lontooseen, vieden sen mennessään. Tämä kaikki oli kylläkin selvää, mutta entä sitten, herra Cranage? Entä sitten?"
Ymmärsin, että hänellä oli oma mielipiteensä asiasta, ja kysyin, mikä se oli.
"Niin!" sanoi hän. "Nuo päämajan miehet — Jifferdene ja muut — he ovat vallan varmoja, niinkuin aina ovat, että tällä Chuh Sinillä on englantilaisia avustajia, joukkue, joka on tehnyt selvän Hollimentista, Quartervaynesta ja Neamoresta, koettaessaan saada käsiinsä tuon varastetun esineen — joka nähtävästi, herra Cranage, on suunnattoman arvokas, päättäen siitä paljosta vaivannäöstä, mikä sen hyväksi tehdään! — Taivas nähköön, luulisi, että on kysymyksessä itse Koh-i-nor tai Cullinan-timantti! Niin — tämmöinen on virallinen mielipide asiasta. Mutta — minä en ole niin varma."
"Mikä on teidän käsityksenne, Spiller?" utelin minä. "On kai teillä oma ajatuksenne asiasta."
Hän pudisti päätään — vaikkei niinkään kieltämisen merkiksi.
"Minä en ajattele hyvää mistään kinuista!" vastasi hän. "Olivatpa he sitten rikkaita tai köyhiä, ylhäisiä tai alhaisia, kaikki he ovat kavalaa joukkoa. Meidän virastossamme kerran palveli kaveri, joka tapasi lausua runoja — hänestä muuten ei tullut lopulta kalua — hän oli varsinkin mieltynyt erääseen runoon, jonka aiheena oli pakanallinen kiinalainen. Minä yhdyin runon käsitykseen — sikäli kuin minulla on heistä kokemusta. Heidän polkunsa ovat pimeät, herra Cranage — niinkuin oli oivaltanut se kaveri, joka tuon runon oli kirjoittanut. Mutta minusta tuntuu, että jos on joku tämän asian pohjalla, niin on se herra Cheng!"
"Luulenpa melkein, että olen samaa mieltä kuin tekin, Spiller", sanoin minä.
"Herra Cheng", toisti hän päätään nyökäten. "Sen vanhan sfinksin pääkopan he mielellään läpikotaisin penkoisivat! Mutta kiinalaiselta on tietääkseni kaikista vaikein tietoja onkia. Te, herra Cranage, olette koulunkäynyt nuori mies ja tunnette paremmin ne asiat kuin minä."
"Aika kovia pähkinöitä musertaa tietääkseni", vastasin.
"Niin!" sanoi hän. "Pähkinöitä tosin on monenlaisia. Vaan enpä ole vielä milloinkaan sellaisista pähkinöistä kuullut puhuttavan, joita ei voi musertaa! Jos eivät tavalliset pähkinäpihdit ole kyllin voimakkaat, niin ainakin riittää hyvä vasara — tai silitysrauta."
"Mutta silloinhan te, Spiller, murskaisitte sydämen aivan sirusiksi", sanoin minä. "Tämä sydän on saatava ulos — eheänä!"
"Hän sanoi, että aika kyllä osoittaisi, ja tämän järkevän huomautuksen lausuttuaan, lähti pois lisäten olkansa yli, kun oli muutaman metrin verran edennyt, että se voi tapahtua tulevana vuonna tai ensi kuussa tai seuraavana päivänä, mutta jotakin kyllä tapahtuisi — aivan varmasti!"
Kului sitten kolme päivää, eikä esiintynyt mitään uutta. Mutta varhain neljännen päivän iltana — viidentenä päivänä lady Renardsmeren häviämisestä lukien — ja juuri kun olin istahtamaisillani yksinäistä päivällistäni syömään, astui huoneeseen neiti Peggie Manson. Hän ei ollut puettuna ratsutakkiin ja housuihin, vaan hyvin loisteliaaseen, miesräätälin tekemään pukuun. Olin niin ällistynyt, että vain tuijotin häneen — jolloin hän viskasi sähkösanoman eteeni pöydälle.
"Siinä viimeinen", sanoi hän lyhyesti.
Levitin tuon ohuen paperin eteeni ja luin. Huomasin, että sanoma oli lähetetty Lontoon Victoria-asemalta viisi ja kolmekymmentä sinä iltapäivänä.
"Tulkaa te ja Cranage kohtaamaan minua Georgen hotelliin
Winchesterissä kello 9.30 tänä iltana. Walker tuo teidät
Rolls-Roycella. Jos en kuitenkaan saapuisi sinne kello 10:ksi,
palatkaa kotiin odottamaan sähkösanomaa huomenaamulla varhain.
Helen Renardsmere."
"Kai meidän on sinne mentävä?" sanoin minä katsahtaen Peggieen, joka vastauksen sijasta irvisti ja kohautti olkapäitään. "No niin — minä sanon Walkerille. Mutta mitähän tämä kaikki tarkoittaa —"
"Huh!" sanoi Peggie. "Mitä hyötyä on siitäkin? Vain hänen hetkellisiä päähänpistojaan."
Me lähdimme matkaan vähän ennen kello kahdeksaa. Winchester oli vain neljänkymmenen kilometrin päässä, ja me ennätimme ennen määräaikaa siellä olevalle High-kadun osalle. Odotimme "Georgessa", kunnes kello oli neljännestä yli kymmenen. Lady Renardsmereä ei kuulunut. Lähdimme siis kotimatkalle, kun näin olimme täyttäneet hänen määräyksensä. Emme epäilleet kumpikaan, että sähkösanoma oli väärennetty; uskoimme vain, että sen lähettäjälle oli sattunut jokin este, miksi hän ei ollut päässyt tulemaan, tai hän oli muuttanut mieltään.
Oli kaunis kuutamoilta, ja ison auton pimentoihin uponneina Peggie ja minä nautimme kotimatkastamme. Muu kaikki meiltä unohtui, ja seurustelumme kävi yhä sydämellisemmäksi ja aika kului niin sukkelaan, että aivan hämmästyin, kun yhtäkkiä näin "Admirals Follyn", rappiolle joutuneen, tornimaisen rakennuksen, joka sijaitsi oudon yksinäisen maiseman reunalla olevalla metsäisellä kukkulalla, noin yhdentoista kilometrin päässä Renardsmerestä. Se oli käynyt maamerkiksi — kaikki sen tunsivat penikulmien laajuudelta.
"Jopa nyt jotakin!" sanoin minä. "Mehän olemme jo melkein kotona!
Tuossa on 'Admiral's Folly', tuolla ylhäällä aivan kohdallamme.
Toivoisinpa —"
Aioin sanoa, että toivoin matkaa olevan jälellä vielä satakunta kilometriä, kun samassa auto voimakkaiden jarrujensa vaikutuksesta äkkiä pysähtyi, niin että kumpikin syöksyimme eteenpäin. Selkesin hämmästyksestäni ja pistin pääni ulos ikkunasta.
Se, mitä näin, sai minut kauhistumaan. Kapealla kujalla oli kolme miestä, mustat naamarit kasvoillaan ja joka miehellä kohotetussa kädessään revolveri.