SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Kädet ylös!
Tunsin tuona jännityksen hetkenä Peggien käden tarttuvan käsivarteeni ja hänen lämpöisen hengityksensä poskellani samalla kuin hänen huuliltaan kuului äkillinen, kuiskaava huudahdus.
"Jim!" sanoi hän. "Pidätetyt!"
"Niin!" vastasin sukkelaan. "Satimessa! Odota!"
Nuo kolme miestä astuivat lähemmäs, revolverit yhä koholla. Kaksi heistä tähtäsi Walkeria; kolmas astui auton viereen, sille puolelle, mistä me heitä katselimme. Hänen oikea kätensä piteli revolveria ilkeästi suunnattuna ihan nenänvarttani kohden: vasemmalla hän kiskaisi auton oven selälleen.
"Tulkaa ulos sieltä!" sanoi hän lujalla, päättävällä äänellä, jonka tunsin sivistyneen miehen ääneksi. "Nostakaa kätenne ylös, kun sieltä tulette! No", jatkoi hän, kun reippaasti noudatin hänen käskyjään, "oletteko aseistettu?"
Vaivoin kykenin säilyttämään mielenmalttiin, mutta minun onnistui kuitenkin naurahtaa — vaikkei se mahtanut erinomaisesti käydä.
"Aseistettuko?" vastasin. "En! Miksi olisin aseistettu?"
Mutta ase oli yhä suunnattuna minuun, ja samassa huomasin Walkerin — joka, vaikka olikin taitava autonkuljettaja ja hyvähermoinen siinä suhteessa, mahtoi ampuma-aseen uhkaamana olla aika pelkuri — seisovan väristen vierelläni, kädet korkealle lakkinsa yli kohotettuina. Ja sillä aikaa kuin kaksi miehistä tarkkaili jokaista liikettämme, tai oikeammin jokaista liikkeen aihettakin, tarkasti kolmas mies meidät niin perinpohjaisesti, että hän luullakseni olisi voinut kirjoittaa inventaarion niistä tavaroista, jotka meillä oli taskuissamme. Ja kun hän mutisi sanan, laskivat toiset aseensa, ja mies, joka oli meitä tutkinut, kääntyi autoon päin viitaten minua taas menemään sisälle. Samalla aikaa toiset käskivät Walkerin taas panna koneen käyntiin ja mennä takaisin ajajan istuimelle. Kuulin hänelle lausutun tiukan sotilaallisen komennon.
"Ajakaa tuota vasemmalla olevaa kujaa ylös rappeutunutta tornia kohden. Antakaa mennä hitaasti — pysähtykää heti käskyn saatuanne! Jos koetatte vähimmälläkään tavalla olla tottelematon, niin teidät ammutaan kuoliaaksi! Sammuttakaa nyt nuo valot ja lähdetään!"
Auto lähti hitaasti liikkeelle, ja kääntyi mainittuun kujaan. Yksi miehistä seisoi meidän ovemme edessä olevalla astuimella; toiset kaksi Walkerin kanssa edessä. Kuja oli epätasainen ja ruohoa kasvava; hyvillä vietereillä varustettu auto hyppi ja tärisi. Kohosimme yhä korkeammalle "Admiral's Follya" kohden; sen puoliksi ränstyneet tornit häämöttivät yhä korkeampina edessämme: ilmeisesti nuo rosvot aikoivat kuljettaa meidät sinne tai johonkin sen läheisyyteen. Ja auton pimennossa Peggie ja minä etsimme toistemme käsiä ja pusersimme niitä lujasti.
"Jim!" kuiskasi hän. "Aikovatko he ampua meidät?"
"Eivät toki — eivät he meille pahaa tee!" vastasin vakuuttavasti, vaikka vakuutukseni oli enemmän teennäinen kuin todellinen. "Olen jo keksinyt, mitä he haluavat. Uutisia, tietoja. Parasta, Peggie, että kohta alun pitäen muistamme, että — olemme tuon kirotun koplan kynsissä!"
"Murhakoplanko?" kysyi hän.
"Niin", vastasin. "Sama saki — epäilemättä!"
"Mutta — mutta hehän puhuvat kuin herrasmiehet", sopersi hän.
"Sen pahempi meille", sanoin. "Kun herrasmies muuttuu piruksi, niin se se vasta on oikea piru! Mutta — auto pysähtyy."
Olimme saapuneet syvälle kohtaa kujaan, missä puut sitä tuuheasti varjostivat ja josta lähti sivutie metsän syvyyteen. Sinne auto kääntyi ja pysähtyi samassa. Ovellamme seisova mies aukaisi sen.
"Te ja neiti tulkaa ulos!" komensi hän samalla jyrkällä, mutta sivistyneen äänellä. "Ja neuvokaa neitiä olemaan pelkäämättä — ei hänelle harmia tule eikä teillekään ja kuljettajalle, jos olette mukautuvia."
"Mukautuvia mihin, saako kysyä?" utelin minä astuessamme vaunusta.
Hän ei vastannut kysymykseeni. Sen sijaan hän kädellään viittasi määrättyyn paikkaan ja eleistä arvasimme tarkoituksen olevan, että asettuisimme siihen seisomaan, ja ylivoimaan alistuen asetuimmekin siihen. Sitten kääntyi joukon johtajalta näyttävä mies Walkeriin, joka toisten kahden käskystä oli laskeutunut maahan. Muutamin lyhyin, terävin lausein hän lausui hänelle määräyksen, jonka kuljettaja (jonka tähän mennessä arvasin olevan melko lailla pelästyneen ja hermostuneen) kiireesti pani täytäntöön ja josta oli seurauksena, että auto ainakin sillä hetkellä oli käyttökelvoton — arvasin meidän olevan miten kuten pidätettyinä, ja ryöstäjämme eivät halunneet jättää mitään sattuman varaan. Ajattelin asemamme outoutta ja avuttomuutta sillaikaa kuin Walker pakkohommansa vuoksi itkien ja kuuluvasti nyyhkien pani käskyn täytäntöön. "Admiral's Folly" oli syrjäisen kukkulan harjalla monen kilometrin päässä kaikista asutuista paikoista; sinne pääsi vain muutamia harvoja kehnoja kujateitä pitkin, samanlaisia kuin juuri itse olimme pidättäjiemme käskystä ajaneet, eikä ollut vähimmälläkään tavalla todennäköistä, että kukaan sattuisi tulemaan sen läheisyyteen, sillä lähin ympäristö oli koskematonta, viidakkoista rämeseutua, ainoina asukkaina muutamia laihanruipeloja lampaita. Ainoa yhdysside meidän ja sivistyneen maailman välillä oli se tie, jolla meidät oli vangittu — ja jolla luultavasti kylläkin oli liikettä; päivisin paljonkin, öillä vähemmän. Mutta… me olimme nyt runsaan kilometrin päässä siitä.
Walker sai valmiiksi vastenmielisen tehtävänsä — varmaan hänen sydäntään kirveli pilatessaan rakkaan koneensa noiden roistojen käskystä — ja johtaja viittasi häntä liittymään Peggien ja minun seuraan.
"Valmiina!" komensi hän kuin parahin harjoitusupseeri. "Eteenpäin kaikki, kujaa ylös, tuonne raunioille. Älköön yrittäkö kukaan teistä paeta, ei oikealle eikä vasemmalle. Mars!"
Aloimme edetä — Peggie keskellä, minä oikealla, Walker hänen vasemmalla puolellaan. Pidättäjämme seurasivat kohta kintereillä. Astelimme äänettöminä (jos ei ota huomioon sitä, että Walker yhä silloin tällöin vetisteli); samoin he. Noin satakunta metriä kuljettuamme saavuimme "Admiral's Follyyn". Parisen kertaa olin siellä käynyt — vain uteliaisuuttani tyydyttääkseni, paikka kun oli niin eriskummainen — ja minä tunsin sen sekä sisältä että ulkoa. Se oli kummallinen esimerkki rikkaan miehen päähänpistoa. Korkean, pyöreän tornin alaosaa ympäröi neljä pienempää tornia, joista kustakin erikseen pääsi päätorniin. Nämä pienemmät tornit olivat melkein kokonaan rappiolla, mutta iso rakennus oli melko eheä, ja sen pohjakerroksessa oli huone, jota sen perustaja, vanha merikarhu, oli pitänyt juhlahuoneenaan; paikalliset muistotiedot kertoivat siellä vietetyn monet hauskat juomingit. Eräs tämän paikan omituisuus oli vielä jälellä — kivipöytä ja sen ympärillä kivi-istuimet. Ja koska arvasin, että pidättäjämme tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin, johdatin joukkoni suoraan sinne, ja riisuttuani päällystakkani taitin sen kokoon tyynyntapaiseksi, Peggien istuttavaksi.
Vangiksiottajamme eivät virkkaneet mitään, kun Walker minun viittauksestani istahti, eikä siihenkään, että itse istahdin. Itse he istahtivat minua vastapäätä. Kuten jo sanoin, oli kuutamoyö — erikoisen kirkas yö — ja kun tuo vanha torni oli katoton ja kun sen seinissä oli monta ränsistynyttä ikkunaa ja aukkoa, saatoimme kaikki nähdä melko selvästi toinen toisemme. Ensi töikseni aloin — mahdollisuuden mukaan — tarkoin tutkia ryöstäjiämme. Heidän kasvojaan oli tietenkin tuiki mahdoton nähdä, sillä kullakin oli kasvoillaan musta naamari, niin että vain hitunen leukaa oli näkyvissä. Mutta heidän vartaloitaanhan saatoin arvioida ja tutkin niitä tarkoin. Yksi lyhyenläntä, vanttera mies; arvelin hänen saattavan olla kiinalaisen eurooppalaisissa pukimissa. Toinen oli jonkin verran pitempi ja hoikempi — vaikeasti kuvattava olento. Mutta kolmas, johtaja, oli iso, ruumiikas kaveri, vankkarakenteinen ja leveäharteinen — pelottava junkkari. Kaikki kolme he olivat puetut tummaan pukuun ja kaikilla kolmella oli lakit vedettyinä naamarin yläosan peitteeksi.
Koko seuraavan toimituksen aikana puhutteli meitä vain johtaja, vaikka muut kaksi hänelle silloin tällöin kuiskailivat. Mutta alusta lähtien hän esiintyi puhemiehenä — eikä hän suinkaan aikaa turhaan kuluttanut, vaan ryhtyi viipymättä toimeen. Ja kuten olin arvannutkin, mies, jota hän kaipasi, olin… minä.
"Nimennehän on James Cranage", alkoi hän.
"Niin on nimeni", vastasin reippaasti.
"Tehän olitte yhden päivän satunnaisesti toimessa Hollimentin liikkeessä, Portsmouthissa", jatkoi hän.
"Saatan kai sen myöntää", sanoin.
"Tehän näitte miesjoukon hyökkäävän Hollimentin liikkeeseen myöhään illalla?"
"Näin — kiinalaisen johdolla."
"Älkää te välittäkö kiinalaisesta — vastatkaa vain aivan yksinkertaisesti. Sittenhän teistä tuli lady Renardsmeren sihteeri, ja olette yhä hänen palveluksessaan?"
"Sekin on oikein."
"Muistatteko Neamore-nimisen miehen tulleen tapaamaan lady Renardsmereä, joka lähti heti paikalla hänen kanssaan Lontooseen ja palasi yksin samana iltana."
Aloin miettiä vähän perusteellisemmin. Tähän asti en ollut mitään salaisuuksia paljastanut; nämä asiat olivat jo levinneet yleiseen tietoon, enkä siis uskonut saavani aikaan mitään vahinkoa, vaikka vastasinkin viime kysymykseen.
"Muistan kyllä", sanoin.
Hän kumartui eteenpäin ja tuntui käyvän tiukemmaksi; oltiin ilmeisesti joutumassa ratkaisevalle kannalle.
"Entä sitten! Kävitte seuraavana päivänä lady Renardsmeren puolesta matkalla, kuljettaen pientä esinettä tai kääröä hänen puolestaan! Vastatkaa!"
"Enkä vastaa", sanoin. "Minulta ette mitään kuule!"
Seurasi kuolonhiljaisuus. Sitte johtaja puhui melkein kuiskaten.
"Ammumme teidät tuon tytön nähden, jollette vastaa!" murisi hän. "Ja heti paikalla!"
"No silloin ette ainakaan mitään minulta kuule!" intin minä. "Ellette elävänä minusta mitään irti saa, niin kuolleena ette ainakaan."
"Vastatkaa!" sanoi hän. "Annamme teille minuutin miettimisaikaa. Sen kuluttua —"
Enempää eivät Walkerin hermot sietäneet. Hän oli värissyt kaiken aikaa, mutta nyt hän puhkesi aivan ulvomaan.
"Voi, herra Cranage, sir, kertokaa heille!" huusi hän äkkiä käsiään väännellen. "Kertokaa heille, herra Cranage, Jumalan tähden, ennen kuin meidät kaikki ammutaan! Eihän siitä voi olla mitään haittaa, herra Cranage! — kertokaa heille, että pääsemme asiasta, herra Cranage…"
Johtaja nauroi ja kääntyi minusta kuljettajaan.
"Vai niin, vai tiedätte tekin sen, ystäväiseni!" sanoi hän. "Suu puhtaaksi sitte! Ajoitteko —"
"Pitäkää suunne kiinni, Walker!" keskeytin minä. "Olkaa mies! Eivät he uskalla —"
Ennenkuin ennätin vielä kunnolleen lausua viime tavun, olivat he kaikki kolme siepanneet revolverinsa, ja johtaja oli pannut omansa ilkeän lähelle minun nenääni.
"Pitäkää itse suunne kiinni", sanoi hän rauhallisella äänellä, joka vaikutti paljoa uhkaavammalta kuin mikään ärjyntä. "Nouskaa! Te ja tyttö menkää tuonne komeroon tuolla, ja olkaa siellä kunnes kutsumme teitä. Pian, nyt! — Älkää jaaritelko joutavia, jos henkenne on teille rakas."
Tunsin silloin, että oli hyödytöntä juonitella, tai yrittää nolata tai uhmata noita kavereita: heillä oli tosi mielessä. Kosketin Peggien käsivarteen; nousimme ja lähdimme osoitettuun paikkaan, joka oli jonkinlainen syvennys eteishuoneen seinässä. Pöydän ääressä istuvat miehet kokoontuivat kaikki kuljettaja paran ympärille, käsitellen kukin tarkoittavasti revolveriaan.
"Mitä hän tietää kertoa?" kuiskasi Peggie, meidän seistessämme vierekkäin pimennossa.
"Paljon!" sanoin minä. "Hänhän kyyditsi minua!"
"Mutta — mitään tärkeää?"
"Niin — hän tietää!"
"Mitä? — kaikkiko?"
"Ei — mutta tarpeeksi. Ja — kun nuo kaverit ovat selvinneet hänestä, niin on minun enää turha olla vaiti. He ovat päässeet tahtonsa perille!"
Seisoimme hiljaa hetken ja odotimme. Näimme Walkerin kolmen revolverin uhkaamana puhuvan niin nopeasti kuin häntä pelko pakotti; emme tietenkään kuulleet sanaakaan siitä, mitä hän sanoi, mutta tiesin kyllä, mitä hän kertoi ja mikä siitä olisi seurauksena. Ei ollut aikaakaan, kun jo kaikki kolme sujauttivat revolverit taskuunsa ja viittasivat meille.
"Tulkaa sieltä tänne taas!" komensi hän sellaisella korskealla tavalla, joka sai kynteni syhymään halusta iskeä häntä vasten suuta. "Istukaa tuohon taas! No niin", jatkoi hän, kun me noudatimme hänen käskyään. "Olemme tulleet askelta pitemmälle. Tämä mies on meille kertonut vieneensä lady Renardsmeren ja Neamoren Lontooseen ja lady Renardsmeren kaikista sen päiväisistä puuhista: tarkoitan häneen liikkeistään. Seuraavana päivänä hän lady Renardsmeren käskystä vei teidät Lontooseen iltapäivällä, Lincoln's Inn Fieldsiin, hänen asianajajansa Pennithwaiten toimistolle. No niin, turha teidän on olla puhumatta, ja narrimaista marttyyriksi ruveta, niin että vastatkaa siis kysymyksiini. Miksi lähetti lady Renardsmere teidät Pennithwaiten luo? Pian nyt!"
Oli turha minun kauemmin estellä: tuosta päättävästä äänestä kajahti murhaa. Vastasinkin sen tähden sukkelaan:
"Viemään kirjettä ja kääröä!"
"Pennithwaitelle itselleenkö?"
"Pennithwaitelle itselleen."
"Te siis kai tiedätte, mitä oli tuossa pienessä käärössä?"
"En tiedä! Ei ole minulla aavistustakaan!"
"Ettekä sitäkään, mitä kirjeessä oli?"
"Enpä tietenkään — sen oli lady Renardsmere kirjoittanut itse yksityishuoneessaan ja sinetöinyt."
"Oliko hän huolissaan siitä, että se vietäisiin suoraan Pennithwaitelle käteen?"
"Oli hyvinkin."
"Ja te veitte sekä käärön että kirjeen hänelle käteen?"
"Niin."
"Mitä hän käärölle teki?"
"En tiedä — muuta kuin että hän kirjeen luettuaan vei käärön johonkin sisähuoneeseen. Sitten hän palasi ja antoi minulle kuitin kirjeestä ja kääröstä."
"Onko ihan varmaa, ettette muuta tiedä asiasta?"
"Ihan varmaa!"
"Eikö lady Renardsmere milloinkaan, missään tilaisuudessa, maininnut teille, mitä tuo käärö sisälsi?"
"Ei milloinkaan!"
Hän näytti aprikoivan hetken; äkkiä hän teki uuden kysymyksen.
"Olemme tässä nimittäneet sitä kääröksi; minkä suuruinen se oli?"
"Riippuu siitä, mitä kääröllä tarkoittaa — oikeastaan se oli pieni paketti, hyvin pieni paketti, joka helposti sopi liivintaskuun. Sinetöity."
"Ja kun Pennithwaite oli sen saanut, ette enää tunne sen vaiheita?"
"En vähääkään!"
Hän nyökkäsi, vaikeni hetken aikaa, viittasi sitten tovereilleen, jolloin he kaikki kolme nousivat, loittonivat vähän matkan ja alkoivat kuiskaten keskustella. Hetken kuluttua he palasivat, ja istahtamatta johtaja aloitti uuden kysymysten sarjan.
"Tiedättekö missä lady Renardsmere nykyään on?" kysyi hän.
"En paremmin kuin tekään!" vastasin. "Ehkä täällä!"
"Pysykää siivolla! Onko teillä minkäänlaista ajatusta siitä, missä hän on."
"On minulla eräs ajatus, mutta enpä voi väittää, että minulla siihen olisi erinomaisia perusteita. Mantereella."
"Mikä saa teidät niin luulemaan?"'
"Koska hänen viimeinen tiedonantonsa tuli Doverista."
Äkkiä hän kääntyi Peggieen.
"Te olette neiti Manson, lady Renardsmeren valmentaja", sanoi hän sellaisen miehen vakuuttavalla äänenpainolla, joka tietää, mitä hän puhuu. "Missä te luulette hänen olevan?"
"Mantereella", vastasi Peggie reippaasti. "Miksi?"
"Samasta syystä kuin herra Cranagekin. Viimeinen tiedonanto, jonka lady
Renardsmereltä sain, tuli Doverista."
Taas hän kääntyi minuun.
"Onko teillä mitään aavistusta siitä, miksi lady Renardsmere olisi mennyt — äkkiä — mantereelle — juuri nyt?" kysyi hän.
En kuolemakseni kyennyt pidättymään vastaamasta hänelle niin kuin vastasin. Minulla oli kaiken aikaa ollut kova halu iskeä häntä vasten silmiä: ehkä nyt saatoin iskeä häntä toisella tavalla. Ja niinpä vastasin:
"On!" sanoin. "Luulen hänen menneen tapaamaan erästä kiinalaista, herra
Chengiä!"
Se oli isku hänelle! Se oli isku kaikille kolmelle. Näin heidän hätkähtävän — selvästi. He loittonivat taas juttelemaan. Pian johtaja kutsui meitä.
"Tulkaa mukaan! Olemme kuulleet kylliksemme. Seuratkaa meitä kujaa alas autonne luo."
Kuulin Walkerin, joka ei koko aikana ollut herjennyt penikan lailla vikisemästä, päästävän äänen, josta kajahti alistuvaa kiitollisuutta. Nousimme kaikki ja seurasimme ryöstäjiämme raunioista pois ja kujaa alas. He astelivat edellämme rinnakkain, kädet rennosti heiluen, ja keskustelivat hyvin salamyhkäisesti. Kuu oli vielä entistäkin kirkkaampi, mutta kujan kahden puolen olevat pensaikot olivat pimeitä kuiluja.
Silloin aivan äkkiä, ennenkuin ennätimme käsittääkään, mitä oikein tapahtui, ja niin sukkelaan, etteivät edellämme astuvat miehet älynneet, mistä oli kysymys ennenkuin jo kaikki oli ohi, hyppäsi noista pensaista viisi rotevaa miestä, revolverit kädessä yhden lujasti huutaessa "kädet ylös!" Tummansinisistä virkapuvuista saatoin heti ensi silmäyksellä päättää neljä heistä poliiseiksi, mutta viides oli siviilipukuinen Hän oli minua lähinnä, kun hän ja poliisit piirittivät nuo valmistumattomat veijarit, ja kun kuun hopeinen hohde sattui hänen ojennettuun käsivarteensa, näin suureksi kummakseni ja ylenpalttiseksi tyydytyksekseni hänen teräksenjäntevässä ranteessaan ison tatuoidun merkin. Amerikkalainen - Peyton!
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Kädet esille!
Olisin saattanut huutaa — tanssiakin — pelkästä ilosta, kun nuo edellämme astelevat roistot, täysin yllätettyinä, kohottivat aseensa taivasta kohden niin reippaasti, että ymmärsin heidän hyvin tuntevan oman toimensa ankarat säännöt. Kaikki kolme käsiparia kohosi ilmaan sotilaallisen täsmällisesti — ja pysyivät koholla! Eikä ihmekään — kun viisi rotevaa miestä seisoi edessä ja sivuilla, ja viisi ilkeän uhkaavaa revolveria silmien ja korvien lähimmässä naapuristossa. Ja kaikista kolmesta vain johtaja puki loukatut tunteensa sanoiksi Sanat olivat lyhyet ja katkerat.
"Saakeli! Satimessa!"
Noihin kahteen sanaan sisältyi kiteytyneenä kaikki, mitä kiikkiin sattunut paholainen saattoi mustasta kurkustaan ilmoille sylkäistä — vihaa, katkeruutta, toivottomuutta, voimatonta raivoa. Ja seuraava ääni, joka katkaisi yön rauhallisen hiljaisuuden, tuli todellisena virkistyksenä. Se oli noista viidestä miehestä suurimman ääni, jonka samassa tunsin muutamaksi rotevaksi poliisikersantiksi. Hän oli entinen sotilas, nyt virassa eräässä paikassa lähellä Renardsmereä.
"Tarkastakaa heidät, Burton! Liikuttakaapa sormeanne tai varvastanne jokukaan teistä kolmesta, niin…"
Eräs poliiseista pani revolverinsa laukkuun ja tutki nuo kolme vankia sekä perusteellisesti että kuitenkin nopeaan. Yhdessä minuutissa — liioittelematta — hän oli siepannut samat aseet, jotka olivat saattaneet Walkerin puoliksi järjiltään, miesten sivutaskuista ja pistänyt ne minun käteeni; samassa jo jyrisi poliisikersantin uusi komento:
"Kädet esille! Sukkelaan!"
Seisoimme lumottuina tuijottaen, kun vangit koneellisesti laskien käsivartensa alas ojensivat kätensä. Jotakin kirkasta välähteli kuun hohteessa; kuului pikaista, terävää teräksen kilkettä… poliisit hellittivät tiukkaa käytöstään ja vetäytyivät hiukan loitommas. Mutta he käsittelivät yhä revolverejaan.
"Poistakaa nuo naamarit, Burton!" komensi poliisikersantti. "Katsotaan poikien kasvoja!"
Siirryin vielä lähemmäs, yhä värisevän Walkerin vikisevästä vastalauseesta huolimatta. Minäkin halusin nähdä nuo kasvot. Kuten jo mainitsin, oli joukossa mies, joka olisi mielestäni saattanut olla kiinalainen. Mutta kun Burton kätevästi kiskaisi nuo vaatesuikaleet, näin, ettei joukossa ollut ainoatakaan kiinalaista; kaikki kolme olivat valkoihoisia. Ja johtaja oli kaunis mies, jolla oli varsin säännölliset piirteet, ja hän näytti älykkäältä ja voimakkaalta, mutta silmät olivat ilkeimmät, mitä olen milloinkaan nähnyt. Kersantti meni häntä läheltä katsomaan, ja mies katsoi häntä vastaan ja aukaisi samassa huulensa.
"Saakeli soikoon!" sanoi hän hiljaisella, ivansekaisella äänellä. "Ette ole vielä milloinkaan ennen minua nähnyt!" "Kyllähän piankin näen melko paljon teitä! — lähitulevaisuudessa!" virkkoi kersantti. Hän kääntyi minuun. "Eihän neiti Mansonille ja teille ole mitään vahinkoa tullut, herra Cranage?"
"Ei mitään vahinkoa, kersantti, kiitos vain", sanoin minä. "Mutta onpa ihme! Nuo kaverit —"
"Älkää heistä nyt välittäkö, herra Cranage", keskeytti hän. "Olemme nyt saaneet heidät kiinni — kiitos tämän herra Peytonin. No niin, teidänhän on auto tuolla alhaalla — löysimme sen ylös tullessamme. Meillä on toinen kujan alapäässä. Noilla miehilläkin on omansa jossakin lähellä, mutta emme nyt viitsi heiltä kysyä, mihin se on kätketty; pääasia tällä hetkellä on saattaa heidät lukkojen taa. Me viemme heidät oikopäätä pois, ja seuratkaa te autollanne Mallantiin — niin kuulette, mikä meidät tänne sai tulemaan, kun menette sikäläiselle poliisiasemalle. No niin, te kolme, mars! — ja muistakaa, että teitä ympäröi viisi aseistettua miestä ja että jos vähimmälläkään tavalla pakoon yritätte, ammutaan teidät. Jatkakaa kulkuanne — suoraan kujan alapäähän. Sukkelaan!"
Seuraavassa hetkessä tämä kamala kulkue jo liikkui eteenpäin; minuutin kuluttua se jo katosi pimentoon, ja kolmisin me jälelle jääneinä katsoimme sen menoa. Luulen, että Walker rupesi lukemaan kiitosrukouksiaan; ainakin hän mutisi itsekseen jotakin, mikä kuulosti hartailta sanoilta. Mutta minä herätin hänet niistä mietteistä.
"Walker!" sanoin. "Saatteko auton liikkumaan? Vai onko se —"
Hän hypähti kissan tavoin, kun laskin käteni hänen olkapäilleen.
Kenties hän oli peräti unohtanut koko auton.
"Autonko, herra Cranage, autonko, sir? Kyllä, sir, saan minä auton liikkumaan", sanoi hän ääni värähdellen. "He pakottivat minut vain — kyllä vain, sir, saan minä sen liikkumaan. Mutta, Jumala paratkoon, herra Cranage, luuletteko, että he ovat todellakin menneet? — eikö ole enää vaaraa, herra Cranage —"
"Pankaa auto kuntoon!" sanoin. "Tulkaa nyt — rauhoittukaa jo! —
Emmehän saata pitää neiti Mansonia täällä seisomassa kaiken yötä.
Ruvetkaapa toimeen!"
Hän reipastui äkkiä ja syöksyi auton luo, ja minä käännyin Peggieen.
Tuijotimme toinen toistamme ensin hyvän aikaa.
"Onko tämä oikein totista totta, Jim?" sanoi hän vihdoin.
Vedin syvään ja raskaasti henkeä.
"Tottapa hyvinkin!" vastasin. "Hyi!"
"Niin", sanoi hän. "Niin se on. Samaa tunnen itsekin. Hyi mutta —"
Seisoimme taas äänettöminä.
"Onpa ihme!" mutisin. "Onpa ihme-"
"Tiedän, mitä ajattelet", keskeytti hän. "Mitenkähän tuo amerikkalainen
Peyton pääsi heidän jäljilleen?"
"Saammepa kuulia", vastasin. "Hänellä ei ollut äsken aikaa kertoa minulle. Mutta etkö nähnyt hänen nyökkäävän minulle ja iskevän silmää, kun he poistuivat? Ja näitkö miten hän vartioi niitä miehiä — ja hänen ilkeännäköistä revolveriaan — ja isoa tatuoitua kuviota ranteessaan? Ja minä kun häntä hieman epäilin hänen Renardsmeressä käyntinsä jälkeen! Salaperäistä! Mutta ajetaanpa Mallantiin, niin kuullaan kaikki. — Peggie!"
"Mitä?" kysyi hän, kun astelimme kujatietä alaspäin.
"Voitko pahoin?" kysyin naurahtaen, vaikka ääneni olikin epävakainen.
"En nyt", vastasi hän. "Mutta — huomenna —"
"Älä sitä sure!" sanoin. "Huomenna —"
"Auto kunnossa, sir", huusi Walker äänellä, joka jonkin verran — vain jonkin verran — muistutti hänen tavallista ääntään. "Tässä paikkaa on kuitenkin vaikea kääntää. Sopisiko teidän ja neiti Mansonin kävellä maantielle asti?"
Me kävelimme maantielle. Mutta kun juuri olimme kääntymässä muuatta kujan äkkimutkaa, vain muutaman metrin päässä sen suusta, tarttui Peggie äkkiä toisella kädellään käsivarteeni ja osoitti toisella kädellään eteenpäin. Siellä keskellä maantietä seisoi mies, jonka hänen ja kuun välille kohoavan ison jalavan varjo puolittain pimitti. Pysähdyimme kumpikin; mies kääntyi, näki meidät ja huusi meille iloisesti:
"Tulkaa vain suoraan, herra Cranage — minä vain täällä olen — Peyton!"
Menimme suoraan häntä kohden: puristimme hänen kättään, juhlallisesti; vaikka jo olin korvia myöten rakastunut Peggieen, en olisi hitustakaan välittänyt, vaikka Peggie olisi kiertänyt käsivartensa hänen kaulaansa ja suudellut häntä. Ja sitten me molemmat aito anglosaksilaiseen tapaan, ennenkuin virkoimme sanaakaan toisillemme, vedimme piiput taskuistamme, täytimme ja sytytimme ne kaikessa rauhassa ja rupesimme tupakoimaan.
"Sinun pitäisi esittää meidät, Jim!" sanoi Peggie äkkiä.
Minä esitin heidät, juhlallisemmin kuin olisi ollut tarpeellista, ja pyysin anteeksi kömpelöä käyttäytymistäni.
"Tällaisina hetkinä kuin — kuin tämä", lisäsin, "pitäisi kaikenlaiset hienot käyttäytymiset työntää hiiden kattilaan".
Peyton nyökkäsi ränstyneitä raunioita kohden, jotka olivat korkealla päämme päällä.
"Teillä taisi olla kuuma paikka tuolla ylhäällä, vai mitä?" kysyi hän.
"Enemmän kuin tarpeeksi — ainakin hetken aikaa", vastasin. "On ihme, ettei autonkuljettajamme tällä hetkellä ole raivohullu! Mutta kersantin sanoista päättäen te kuulutte olevan pelastajamme! Mistä se johtuu?"'
"Jäinkin muista juuri selittääkseni sen teille", sanoi hän. "Minusta tuntui, että kun nuo kolme rosvoa olivat aika lujasti käsiraudoissa — eräs teidän poliiseistanne kertoi minulle, etteivät nämä uudet käsiraudat ole leikintekoa, kunhan kerran ovat käsissä — ja kun heitä vartioi neljä rohkeata ja hyvin aseistettua miestä, niin oli minun turha kauemmin mukana keikaroida, vaikka silti tietenkin tulen teidän matkassanne sinne Mallantiin, josta kersantti puhui. Mistäkö johtui?" jatkoi hän. "No niin, se johtui siitä, että teidän nöyrin palvelijanne on jonkin verran lintutieteilijä eikä ollut vielä milloinkaan eläissään satakieltä kuullut! Siitä kaikki johtui — ei muusta!"
"Kertokaa meille koko asia!" huudahti Peggie. "Miten satakieli asiaan vaikutti?"
"Tällä tavoin!" vastasi hän naurahtaen. "Sitten kun tämä herra Cranage toissapäivänä oli näyttänyt minulle Renardsmeren kartanon lähdin kuljeskelemaan ympäristössä ilman määrää. Ja eräässä majatalossa, mihin satuin varhain tänä iltana jossakin sielläpäin, jouduin puheisiin miehen kanssa, joka oli lintujen ystävä, kuten minäkin. Hän sanoi minulle, että tässä laaksossa aivan tuon vanhan raunion alapuolella kuulee runsaasti satakielen laulua. Kun siis alkoi hämärtää, pyöräilin tänne, katsoin itselleni sopivan paikan, panin pyöräni varmaan talteen ja piilottauduin tiheikköön. Aikomukseni ei ollut vain kuulla, vaan nähdäkin satakieli ja oppia tuntemaan sen elintapoja. No niin, jättääkseni liialliset sivuseikat sikseen, nuo kolme miestä saapuivat autolla. He pysähtyivät tiheikköni lähelle. Auton he kätkivät — tiedän missä se on. Ja vähääkään aavistamatta, että minä olin heistä vain muutaman metrin päässä — liioittelematta — he istahtivat penkille, aivan sen pensaikon taakse, missä minä olin piilossa, ja keskustelivat. Suuri osa heidän keskustelustaan oli minulle käsittämätöntä — mutta sen sain selville, että he kovin kiihkeästi halusivat päästä käsiksi lady Renardsmereen ja että kun hän oli hävinnyt, olivat he virittäneet nerokkaan juonen saadakseen houkutelluksi hänen sihteerinsä loukkuun vielä samana iltana ja aikoivat väijyä häntä vähä ylempänä, kun hän palaisi Winchesteristä, jonne he olivat hänet narranneet."
"Hoo!" sanoin. "Se siis oli heidän metkujaan!"
"Siltä näyttää", vastasi Peyton. "No niin, kuulin tarpeeksi asti, tietääkseni, että te ja neiti Manson olitte vaarassa — hänellekin he halusivat tehdä muutamia kysymyksiä lady Renardsmerestä. Onneksi eivät istuneet koko aikaa samassa paikassa, vaan kuljeskelivat jonkun verran yltympäri; onni onnettomuudessa oli myöskin, että olin jättänyt pyöräni pensaikon toiselle puolelle. Hiivin siis ääneti sinne — olen tottunut metsänkävijä — ja sain viedyksi pyöräni pensasaidan suojassa tielle ja huristin lähimpään kylään. Pääsimme puhelimella jonkun kilometrin päässä olevalle Mallantin poliisiasemalle, ja puolessa tunnissa tuo kersantti ja ne muut miehet olivat matkalla tänne nopealla autolla, kaikki hyvin aseistettuina. Ja… parahiksi ennätimme. Mutta keitä luulette noiden miesten olevan? Muuten olen paikkakunnalle saavuttuani tavallista ahkerammin lukenut sanomalehtiä ja myös muodostanut asiasta oman käsitykseni."
"No — ja mikä on käsityksenne?" kysyin.
"Käsitykseni on, että nuo kolme ovat miten kuten yksissä noiden lontoolaisten murhaajien kanssa", vastasi hän. "Heidän keskustelussaan esiintyi salaviittauksia — kuulin erään nimen mainittavan."
"Minkä nimen?"
"Holliment! Hänhän ensin tuli murhatuksi."
"Luullakseni ei ole vähintäkään epäilystä siitä, että nämä kolme vintiötä ovat tuon koplan jäseniä", sanoin. "Olen ollut asiasta varma siitä asti kun he pidättivät meidät."
"Aivan niin", myönsi hän. "Olen itsekin varma siitä! Mutta kuten jo sanoin olen viime aikoina tarkkaan lukenut teikäläisiä sanomalehtiä ja seurannut tuota juttua, ja jos oletamme varmaksi, että nuo kolme ovat tuon koplan jäseniä, johtuu mieleeni tärkeä kysymys. Johtuuko teidän?"
"Haluaisin tietää, mikä se on, ennenkuin vastaan", sanoin minä. "Mikä on kysymys?"
Hän katseli meitä toisesta toiseen, ja hänen innokkaille kasvoilleen levisi kuutamossa vielä innokkaampi ilme.
"Missä on kiinalainen?" sanoi hän. "Kiinalainen, joka murtausi
Hollimentin liikkeeseen Portsmouthissa ja jälestäpäin peräti hävisi?
Sillä… kiinalainen on tämän kaiken takana! Kiinalainen on noiden
miesten takana! He ovat välikappaleita!"
Walker oli ajanut auton esille. Hän oli ilmeisesti kärsimätön joutumaan matkaan, ja minä tiesin syyn. Tämä ympäristö herätti hänessä kauhua; Walker ei enää milloinkaan ehdoin tahdoin tulisi 'Admiral's Follyn' läheisyyteen! Hän oli yhä hermostunut ja epäili Peytonia, olipa niin rohkea, että tyrkkäsi minua kyynärpäähän. Peyton huomasi hänen puuhansa ja puhutteli häntä.
"Olkaa rauhassa, hyvä mies!" sanoi hän naurahtaen. "Ei täällä enää rosvoja ole, ja jos olisi, on minulla takataskussani pieni esine, joka saa heidät rauhoittumaan. Kuulkaahan! — ajakaa te autonne sievästi tuon notkon pohjalle. Näette puistikkokäytävän siellä -pyöräni on sen suussa. Nostakaa se autoonne — ja me olemme kohta siellä. No niin", jatkoi hän, kun kuljettaja kohta noudatti saamaansa käskyä, "sitähän minä sanon, neiti Manson ja herra Cranage — missä on kiinalainen? Nuo kolme kaveria ovat hänen välikappaleitaan — yhtiötovereitaan — hänen kaikki kaikessa — mutta hän on esimies! Heidät ovat poliisinne saaneet käsiinsä — mutta hän on vapaana. Ja niin kauan kuin hän on vapaana — hm?"
"Aivan niin!" myönsin minä, kun hitaasti seurasimme Walkeria mäkeä alas. "Kiinalainen on epäilemättä kaiken pohjalla. Mutta — minusta tuntuu, että te muutamissa suhteissa tiedätte enemmän asiasta kuin minä. Minä — esimerkiksi — en tiennyt, että yleisön tietoon oli tullut niin paljon kiinalaisesta."
Hän pysähtyi ja tuijotti hämmästyneenä minuun.
"Mitä?" huudahti hän. "Ettekö sitten ole lukenut Lontoon iltalehtiä? Ettekö? No, minä ostin muutamia kello seitsemältä Mallantin rautatienasemalta, kun menin siitä ohi. Teikäläisen poliisilaitoksen Lontoon päämaja — Scotland Yard — on turvautunut julkisuuteen. Koko juttu on lehdissä — teidätkin mainitaan — alusta loppuun asti. Kiinalaisen nimi on Chuh Sin, ja hän on ollut maalaisensa, Cheng-nimisen pohatan, sihteerinä, ja hänen luullaan varastaneen jotakin ylen arvokasta — jalokiven ehkä — Chengiltä Pariisissa ja paenneen se mukanaan tähän maahan, jossa se varastettiin häneltä, ja nyt hän ja hänen kokoamansa kopla etsivät tuota varastettua esinettä eivätkä keinoja valitse, kun yrittävät saada sen uudestaan haltuunsa. Chuh Sin — kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alaosan!"
"Hoo!" sanoin, kun muistin tuon ilmoituksen, jonka herra Cheng niin vastahakoisesti oli ilmaissut Jifferdenelle ja minulle Langham-hotellissa. "Vai on se lehdissä, niinkö?"
"Se ja paljon muuta", vastasi hän. "Kaksi sanomalehteä minulla on taskussani. Teikäläinen poliisi nähtävästi huomaa, että mahdollisimman suuri julkisuus on ainoa keino ja värvää sanomalehdistön palvelukseensa. Hoo, lehdissä on kerrottu vaikka mitä! — tietäkää, se juttu on kerrottu aivan alkaen teidän ja Hollimentin hommista Portsmouthissa aina viimeiseen murhaan asti. No niin, luultavasti tämä tämäniltainen tapahtuma taas on uusi luku! — Nuo kolme juupelia ovat kiinalaisen osatovereita, ainakin joku heistä. Mutta… missä hän on? Sillä niin kauan kuin hän elää…"
Hän teki merkitsevän eleen, ja me katselimme kysyvästi häntä.
"Niin mitä?" kysyi Peggie.
"Tapahtuu murhia!" vastasi hän. "Sillä viekkaus ja oveluus… mutta ajetaanpa sinne Mallantiin kuulemaan onko poliisi saanut mitään irti noista kolmesta."
Walker, joka pelkäsi kuutamoisen maantien jokaista varjoa, ajoi meidät Mallantiin puolessa tunnissa. Pieni kaupunki nukkui umpi unessa; sen tyhjillä kaduilla ei kuulunut yhdenkään jalankulkijan askelia, ja sievistä, vanhoista taloista oli jo aikoja sitten tulet sammutettu. Mutta poliisiasemalla oli valoja paljon, ja virkapukuisia miehiä liikkui runsaasti rapuissa ja käytävillä. Muuan vei meidät heti saavuttuamme suoraan erääseen yksityistoimistoon, missä tapasimme kersantin ja kaksi muuta miestä, nähtävästi alempia virkailijoita. Heidän edessään olevalla pöydällä oli sekalainen kokoelma esineitä — arvasin mitä ne olivat ennenkuin kersantti puhuikaan.
"Nämä heiltä löysimme, herra Cranage", sanoi hän. "Puhdasta rahaa aivan määrättömästi, niin kuin näette. Hyvät kellot — henkilökohtaisia muistoesineitä — kaikkea sen semmoista. Mutta tärkein esine on tämä", jatkoi hän ottaessaan pöydältä pienen taskukirjan. "Tämä oli johtajalla. Siinä on merkintöjä Hollimentista, Quartervaynesta, Neamoresta — Lontoon osoitteet. Siinä on sellaisia merkintöjä, joita emme vielä ole selvittäneet, ja muutamia merkintöjä teistä ja lady Renardsmerestä. Eikä ole epäilystäkään siitä, että nämä kolme ovat ottaneet osaa noihin Lontoon murhiin!"
"Siitä saatte luullakseni olla aivan varmat", sanoin minä. "Itse puolestani olen ollut asiasta varma kaksi viime tuntia. Mutta — keitä he ovat?"
"Älkää luulkokaan heidän sitä meille ilmaisevan, herra Cranage", vastasi hän ilkeästi irvistäen. "Se täytyy muuten saada selville. He tietenkin kieltäytyvät nimiä ja osoitteita ilmoittamasta. Mutta johtaja jo tunnetaan, vaikkei hän sitä itse tiedäkään."
"Tunnetaan?" huudahdin. "Nyt jo!"
"Nyt jo, sir", vastasi hän. "Eräs miehistämme, joka ennen palveli
Portsmouthissa, tuntee hänet; tunsi hänet heti, kun hän tänne tuotiin.
Hän oli jonkun aikaa erään portsmouthilaisen lääkärin apulaisena —"
"Mutta — sittenhän hän on itsekin lääkäri!" sanoin hämmästyneenä.
"Aivan niin, herra Cranage — nuori lääkäri. Hänelle sattui joitakin ikävyyksiä toimessaan. Hän tuli tavalla tai toisella erotetuksi, ja kuljeksi sen jälkeen jonkun aikaa toimettomana Portsmouthissa: nähtiin tietenkin arveluttavien henkilöiden seurassa. Ja helppo on arvata, että hän silloin joutui tekemisiin tämän kiinalaisen kanssa, josta tämäniltaisissa lehdissä kerrotaan. Muut kaksi ovat tietenkin hänen rikostovereitaan — emme tiedä keitä he ovat… vielä. Ja… missä on kiinalainen?"
"Saman kysymyksen olemme keskenämme tehneet", vastasin.
"No niin — olemmehan ainakin saaneet nämä kolme käsiimme", sanoi hän, vilkaisten kahteen toveriinsa. "Heistä ei huolta! No, herra Cranage, viekää neiti Manson kotiin — ja tulkaa kaikki kolme takaisin huomenna puoli yhdeltätoista. Miehet tuodaan silloin tänne ja määrätään tutkintovankeuteen… ja sitten… no niin, sitten saavat sanomalehdet taas uutisia, vieläpä hyviä!"
Lähdimme pois. Veimme Peggien kotiinsa Mansonin huvilaan. Sitten vein Peytonin matkassani Renardsmeren kartanoon. Seuraavana aamuna palasimme Mallantin poliisiasemalle. Siellä olivat nuo kolme miestä syytettyjen aitiossa: äänettöminä, odottavina, mutta kauniista kasvoistaan huolimatta johtaja oli vielä entistäänkin ilkeämmän ja synkemmän näköinen. Kun pari kolme meistä oli vähän esiintynyt todistajana, määrättiin heidät tutkintovankeuteen ja kuljetettiin pois lujasti vartioituina. Lähdimme taas kaikki kotiin — Peyton minun matkassani. Eikä sinä päivänä mitään tapahtunut, eikä tapahtunut seuraavanakaan päivänä mitään. Mutta kun kolmannen päivän aamuna aukaisin sanomalehden, näin aivan ensimmäiseksi joukon paksua, mustaa kirjoitusta, mikä vähitellen kehittyi silmissäni seuraavaksi:
"Uusi salaperäinen murha!
TUNNETTU LONTOOLAINEN ASIANAJAJA PISTETTY KUOLIAAKSI OMASSA TOIMISTOSSAAN!"
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Neljäs murha
Minun ei tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista silmäänpistävän otsakkeen jatkona olevaan tekstiin, kun jo käsitin, mitä oli tapahtunut. Ennenkuin olin sanaakaan edemmäs lukenut tiesin löytäväni sieltä erään nimen… ja tuossahan nimi olikin —
Pennithwaite!
En välitä, vaikka tunnustan, että tämä masensi minua pahemmin kuin mikään seikka, joka siihen hetkeen asti oli saatu ilmi. Sen teki salaperäisyyden tuntu — murha, salainen ja aistein koskematon, joka tuli pikemminkin hiipien, kuin aineeton kappale eikä käsin kosketeltavana. Ennenkuin luin riviäkään edemmäs, näin mielikuvituksessani tuon ison, juhlallisen huoneen Lincoln's Inn Fieldsissä olevassa talossa… tuon jäykän, vanhahkon lakimiehen… koko tuon paperien ja pergamenttien täyttämän ilman… siellä vallitsevan järjestyksen, aivan kuin sitä päivittäin siistisi joku touhukas, turhantarkka vanhapiika… uuninreunalla olevan kellon rauhallisen ja säännöllisen tikutuksen ja kellon yläpuolella jonkun juhlallisimpaan virkapukuunsa ja tekotukkaansa puetun oikeuden puheenjohtajan kuvan… ja… ja tämä kuva häipyi toiseksi… jossa sama jäykkä, vanha mies, joka oli niin korskean itsetietoinen esiintymisessään, niin ilmeisen tarkka ympärillään vallitsevasta järjestyksestä, makasi poikkipuolin pöydällään, viruen omassa veressään… puukotettuna!
Pennithwaite! Neljäs murha — neljäs uhri! Entä — seuraava? Sillä vaikka kiinalaisen kolme toveria tai välikappaletta, joita he epäilemättä olivat, oli hyvässä tallessa salpojen ja lukkojen takana Portsmouthin vankilassa, oli hän itse vapaana. Ennenkuin edes luin koko kirjoitusta, tiesin tämän hänen työkseen. Sillaikaa kuin toiset kolme olivat pelättämällä ja pakottamalla koettaneet saada tietoonsa minun käyntini lady Renardsmeren asialla Pennithwaiten luona, oli hän oleskellut Lontoossa ja omin neuvoin etsinyt käsiinsä Pennithwaiten… ja siitä saivat sanomalehdet lisää tekstiä!
Vaivoin kykenin sen verran hallitsemaan hermojani, että saatoin pidellä sanomalehteä vakavasti edessäni. Minun pitikin luopua koko yrityksestä; se tutisi ja vapisi niin kovasti käsissäni, että rivit sekaantuivat keskenään: täytyi panna se eteeni pöydälle ja kumartua sen yli.
Paljoa ei siinä ollut luettavaa, ja minusta tuntui, ettei ollut sanaakaan, jota en olisi pystynyt ennakolta arvaamaan. Tämä vain:
"Uusi salaperäinen ja kammottava murha, joka nähtävästi kuului neljäntenä melkein pirullisella taituruudella suunniteltujen ja suoritettujen murhien sarjaan, saatiin ilmi eilen aamulla, kun herra Pennithwaite; tunnettu asianajaja, joka oli laajalti tekemisissä maanomistajaperheiden kanssa, tavattiin Lincoln's Inn Fieldsissä olevan toimistonsa yksityishuoneessa kuoliaaksi pistettynä. Yksityisseikat, mikäli poliisilaitos niitä tähän asti on päästänyt julkisuuteen, näyttävät pintapuolisesti katsoen melko yksinkertaisilta. Herra Pennithwaitella, joka oli vanhanpuoleinen, naimaton mies ja jolla oli yksityisasunto Sevenoaksissa, näyttää olleen makuuhuone toimistonsa yhteydessä, jota hän käytti, kun sattumoisin jäi yöksi kaupunkiin. Tiistai-iltana hän sanoi toimiston vahtimestarille aikovansa jäädä kaupunkiin yöksi ja käski panna makuuhuoneensa kuntoon. Konttoripäällikkö oli nähnyt hänet kello kuudelta, jolloin hän oli käskenyt tämän jättää eräitä papereita hänen kirjoituspulpetilleen, jotta hän saisi tutkia niitä myöhemmin illalla. Vahtimestari sanoo, että herra Pennithwaite oli konttoristien poistuttua lähtenyt kerhoonsa päivälliselle. Poliisi on todennut että hän söi siellä päivällisensä ja viipyi siellä kello kymmeneen.
Ne muutamat hänen kerhotoverinsa, joita asian johdosta on puhuteltu, sanovat hänen olleen hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella. Lincoln's Inn Fieldsin vahtimestari näki hänen tulevan kotiin puoli yhdentoista aikaan; hän sanoi vahtimestarille hyvää yötä ja meni yksityistoimistoonsa. Vahtimestari kuuli hänen lukitsevan oven. Makuuhuoneeseen, jota herra Pennithwaite näissä tilaisuuksissa käyttää, mennään yksityistoimistosta; muuta tietä ei sinne pääse.
Eilen aamulla, kun konttoristit tavalliseen aikaan kokoontuivat, kello yhdeksän ja kymmenen välillä, ei herra Pennithwaite vielä ollut tullut yksityishuoneistaan eikä avannut sinne vievän oven lukkoa. Puoli yhdeltätoista meni konttoripäällikkö, kuultuaan vahtimestarilta, että herra Pennithwaite varmasti oli huoneustossa, ja kun hän yhä uusittuihin kolkutuksiinsa ei ollut saanut vastausta, rakennuksen takapuolelle ja huomasi, että makuuhuoneen ikkuna oli hieman raollaan. Hän hankki itselleen pienet nuoratikkaat ja päästyään huoneeseen meni edelleen yksityistoimistoon. Siellä hän tapasi herra Pennithwaiten poikkipuolin kirjoituspöydällään, kuolleena ja verissään viruen. Hänet oli nähtävästi pistetty kuoliaaksi lukiessaan asiapapereitaan pöydän ääressä istuen; hänen edessään olevat paperit olivat aivan veriset; puoliksi poltettu sikaari oli pudonnut hänen kädestään matolle; pöydällä oleva lasi oli puolillaan wiskyä ja vettä: kaikesta näkyi, että hänet oli yllätetty ja äkkiarvaamatta isketty kuoliaaksi. Kun vilkaisi yltympäri tuon aika kookkaan huoneen, näki selvästi, mikä oli ollut murhaajan tarkoituksena. Pöydän kaikki laatikot oli aukaistu ja tyhjennetty; sisällys oli viskelty huiskin haiskin lattialle. Murhatun miehen taskut oli myöskin käännetty nurin hänen istuessaan; huoneessa olevasta kahdesta kaapista löytyivät toisen lukosta hänen avaimensa riippumassa; kaappien sisällykset olivat sekamelskana niiden edustalla. Yksityishuoneessa oli useita arkkuja ja lipastoja; kaikki ne oli järjestelmällisesti tutkittu.
Oliko murhamiehen onnistunut löytää etsimänsä, mikä se sitten lieneekin ollut, ei ole tietenkään tiedossa, mutta hän oli nähtävästi päässyt yksityishuoneeseen sillä aikaa kuin herra Pennithwaite oli kerhossaan, ja hän surmasi uhrinsa kohta tämän palattua ja sitten kulutti suurimman osan yötä — ainakin keskiosan — tuohon hurjaan hakuhommaan. Eikä tarvitse kovinkaan epäillä sitä, että tämä murhaaja on kuulunut noiden kolmen miehen Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhaajiin ja että murhan on tehnyt erään ovelan salaperäisesti työskentelevän koplan jäsen. Ainoa tyydyttävä piirre asiain nykyisessä tilassa on se, että poliisien uskon mukaan jo kolme tämän koplan jäsentä on vangittuna, ja heidän vakaumuksensa on, että on helppo todistaa heidän sekaantuneen näihin murhiin. Kuitenkin, mitä herra Pennithwaiten murhaan tulee, ei tätä kirjoittaessamme vielä ole olemassa kaukaisinta aavistustakaan siitä, ketkä murhaajat ovat ja missä he oleskelevat. Surettavin piirre jutussa on se helppous, millä hän sai suoritetuksi pirullisen tekonsa ja pääsi pakenemaan rikospaikalta."
Peyton astui huoneeseeni juuri kun olin lukemassa tämän selostuksen viime lauseita. Osoitin sanaa sanomatta otsikkoa ja sitä seuraavaa palstaa; sanaa sanomatta hän kumartui olkani yli ja luki itsekseen koko jutun, samalla kuin minä luin toistamiseen osan siitä. Ja kun olimme lukeneet, nousimme pystyyn ja katsoimme toinen toistamme.
"Kiinalainen!" sanoi hän hiljaa. "Hänen työtään! Enkö sitä sanonut?
Niin kauan kuin hän on vapaana tulee tapahtumaan murhia!"
"Niin kuin minä en sitä tietäisi!" sanoin minä.? "Ja — kuka on seuraava?"
Hän nyökäytti päätään ja istahtaen tuolille rupesi piippuaan täyttämään.
"Tämäkö vanha lakimies nyt?" kysyi hän. "Hänkö oli lady Renardsmeren asianajaja?"
"Hän!" myönsin. "Sama mies, jolle vein käärön."
"Joka", sanoi hän juhlallisesti, "epäilemättä sisälsi sen esineen, olihan mikä oli, minkä tähden tämä kiinalainen tappaa ihmisiä! Nuo toisöiset kaverithan pakottivat teidät tunnustamaan, että olitte vieneet sen Pennithwaitelle?"
"Niinhän ne pakottivat! — puserrettuaan sen ensin revolvereineen Walkerista, joka siten saattoi minut pulaan", vastasin. "Mutta minä en tietenkään tiennyt mitä käärössä oli enkä siis voinut heillekään sanoa."
"En nyt sitä tarkoittanut", huomautti hän. "Sitä minä tarkoitin, että — nuo roistothan kytkettiin ja teljettiin ennenkuin ehtivät mitenkään käyttää hyväkseen sitä tietoa, jonka teiltä saivat. Mutta — Pennithwaite on tarkastettu ja murhattu. Toimiiko siis kiinalainen yksikseen, vai onko hän jäänyt Lontooseen ja siellä saanut tietoonsa Pennithwaiten asian eikä ole hukannut kallista aikaa? Kumpi?"
"Se sietää hieman aprikoimista", sanoin hetken vaitiolon jälkeen. "Uskon, että kiinalainen on jäänyt Lontooseen, kun muut kolme tulivat tänne. Tällaisella hiljaisella maaseudulla olisi kiinalainen heti huomattu; Lontoossa —"
"Niitä taitaa olla paljon Lontoossa?" kysyi hän keskeyttäen.
"Aika paljon! East Endissä koko joukko — Limehouse on paljasta Kiinaa, kauttaaltaan", vastasin. "Mutta ne ovat — alhaisia kiinalaisia, luulemma. Toisissa paremmissa kaupunginosissa on ylhäisempiä — herrasmiehen tapaisia — Enimmin minua ihmetyttää tuossa erityisessä Chuh Sinissä — sen kummemmin en ole kuullut häntä mainittavan — se, että hän on menettänyt osan toisesta korvastaan! Hän on siis helposti tunnettava. Minne hän pääsee? Mihin piilottautuu? — miten hän saattaa säilyä näkymättömänä, kun ei vielä tähän asti ole tavattu? Merkillinen juttu! Kiinalainen, joka on menettänyt alaosan korvastaan! — Luulisipa, että poliisi olisi jo aikoja sitten saanut hänet seulotuksi erilleen koko Lontoon kiinalaisväestöstä."
"Niinpä kylläkin", sanoi hän juhlallisesti nyökäten, "mutta tämäpä kiinalainen onkin oikea ylitaituri kaikenlaisissa asioissa, joita länsimaalaiset eivät kykene käsittämään. Tuo kaveri taistelee ankarasti siitä salaperäisestä esineestä, jota hän tavoittelee, eikä häntä vähät pidätä! Oma mielipiteeni on tietenkin, ettei hän löytänyt sitä Pennithwaiten luota. Ja siksi —"
Hän pysähtyi ja katsoi minua kiemurrellen kohoavan savun läpi… tarkoittavasti.
"Mitä niin?" sanoin.
"Juttu jatkuu", huomautti hän lakoonisesti. "Holliment! Siinä ensimmäinen. Quartervayne! Siinä toinen. Neamore! Siinä kolmas! Pennithwaite! Siinä neljäs. Viides on tietenkin — heh?"
"Jumalan tähden, hyvä mies, kuka sitten?" huudahdin. "Tämähän on aivan…"
"Kirottua!" myönsi hän. "Kirottuapa hyvinkin! Mutta… ei voi välttää.
Seuraava on tietenkin lady Renardsmere."
En sanonut mitään. Istuin vain ja tuijotin häneen. Näin mielikuvituksissani vanhan, omituisen työnantajani — puutarhassaan maata kaivamassa. Lady Renardsmere…
"Lady Renardsmere!" toisti hän. "Siitä ei ole epäilystä! Hänellä se esine on! Tai jos se ei ole varsin hänen hallussaan, niin ainakin hän tietää sen olinpaikan. Kuulkaapa nyt, mitä sanon, ja tarkatkaa, onko siinä mitään virhettä! Holliment ja Quartervayne epäilemättä ryöstivät Chuh Siniltä saman esineen, jonka hän oli herra Chengiltä ryöstänyt; Holliment, Quartervayne ja Neamore möivät saman esineen lady Renardsmerelle kymmenestätuhannesta punnasta; Chuh Sin ja hänen koplansa murhasivat Hollimentin, Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten yrittäessään saada sen haltuunsa. Mutta… niin totta kuin että tässä nyt istumme, tuo kiinalainen tietää tähän mennessä, että jos on maailmassa elävää olentoa, joka tietää tuon esineen — olihan mikä oli — olinpaikan, niin lady Renardsmere on se olento! Ja… hänen kimppuunsa kiinalainen nyt käy! Ehkei kuitenkaan murhaten, tällä kertaa."
"Sitten hänen täytyy poistua Englannista", sanoin minä. "Lady
Renardsmere on mantereella."
"Mistä sen tiedätte?" virkkoi hän. "Ehkäpä ei olekaan. Päättäen kaikesta siitä, Cranage, mitä olette minulle kertonut, minusta tuntuu, että tämä vanha rouva pelaa hyvää puijauspeliä! Minä en vain käsitä — mihin hän pyrkii? Mikä on esine, jonka hän on saanut haltuunsa? — jonka omistamiseksi on murhattu oikealle ja vasemmalle? Mikä se oikein on? Tehän sanoitte hänen olevan monen miljoonan omistajan! — no niin, eikö hän siis pysty ostamaan kaikkea, mitä mielensä tekee? Mikä on tuo esine?"
"Oma mielipiteeni on, että se on joku äärettömän hieno kivi — suunnattoman arvokas timantti tai muuta sen tapaista", vastasin. "Sanoinhan teille, että hän on vallan hullaantunut sellaisten esineitten omistamiseen eikä haikaile mitään pyrkiessään saavuttamaan, mitä mielensä tekee. Olen kuullut kummallisia asioita kerrottavan hänestä siinä suhteessa — tänne tuloni jälkeen. Mutta tässä asiassa — miksi kaikki tämä salamyhkäisyys? Sillä lyönpä vetoa miten paljosta hyvänsä, että hän ostaessaan tuon esineen Neamorelta uskoi kaupan täysin lailliseksi — tarkoitan, että hän ei tiennyt tuota esinettä varastetuksi."
"Milloin hän sen sellaiseksi tiesi?" kysyi hän.
"Silloin luullakseni kun neiti Hepple ja minä keskustelimme hänen kanssaan ja kun ne kaksi etsivää saapuivat tänne ja hän heidän käsistään livisti", vastasin. "Silloin hän lähti matkoihinsa."
"Hoo!" sanoi hän miettivästi. "Luulenpa sitten senkin tietäväni, mitä varten hän lähti matkoihinsa!"
"Olisipa hauska tietää!" huudahdin. "Mitä varten hän lähti?"
"Minusta se tuntuu aivan yksinkertaiselta, Cranage", vastasi hän. "Hän meni oikopäätä Pennithwaiten toimistoon Lontooseen ja otti tuon esineen pois hänen hallustaan. Ja missä hän itse nyt lieneekin, luullakseni tuo esine on hänen taskussaan. Ja sehän tekee tilanteen —"
Samassa kuului kolkutus ovelleni ja palvelija astui huoneeseen.
"Herra Jifferdene kysyy teitä, sir", ilmoitti hän.
Käännyin hämmästyneenä; mutta Jifferdene oli jo astumassa huoneeseen: minusta hän näytti tavallista vakavammalta. Kiiruhdin esittämään Peytonin.
"Jonka nimen olette lehdissä nähnyt, Jifferdene, toisöisen tapahtuman yhteydessä", sanoin. "Tiedättehän miten nuo kolme miestä pantiin rautoihin —"
"Tulen juuri Portsmouthin vankilasta, missä olen ollut heitä katsomassa", keskeytti hän, istahtaen välillemme. "Lähdin sinne ensi töikseni tänä aamuna tarkkaan katsomaan heitä."
"Tunsitteko ketään heistä?" kysyin minä.
"En ainoatakaan! Eivät ole silmäni sinä ilmoisna ikänä sattuneet yhteenkään näistä mammanpojista!" vastasi hän. "Yksi heistä tosin on tunnettu, niin kuin tietänette — tuo lääkäriluopio, joka on vetelehtinyt Portsmouthissa siitä asti kun hänet ajoi luotaan muuan lääkäri, jonka apulaisena hän oli ollut, ja poliisit ovat pitäneet häntä silmällä jonkun aikaa. Mutta muut — kukaan ei ole heitä vielä näihin mennessä tuntenut. Mutta ehditäänhän siihen, herra Cranage. Pääasia on, että he ovat tuon koplan jäseniä — kiinalaisen."
"Pääasia — oikea pääasia, Jifferdene, on, että kiinalainen on vapaana!" sanoin. "Hän murhasi Pennithwaiten! Yksi ainoa kiinalainen — joka lisäksi on menettänyt toisen korvansa alaosan — Lontoon koko poliisilaitoksen keinoja vastassa!"
Hän nyökkäsi, aivan kuin täysin ymmärtäen tarkoitukseni, mutta ei näyttänyt loukkaantuneelta eikä masentuneelta. Ja sen sijasta, että olisi ruvennut vastaamaan tai selittelemään, hän äkkiä kumartui eteenpäin ja taputti minua polvelle.
"Herra Cranage!" sanoi hän. "Tiedättekö missä lady Renardsmere on?"
"En!" vastasin reippaasti. "En minä tiedä! Tiedättekö te?"
Ei hän siihenkään vastannut. Äkkiä hänen silmänsä kääntyivät pöydällä olevaan sanomalehteen.
"Minut noudettiin tuota asiaa tutkimaan!" sanoi hän hiljaa. "Saavuin sinne — Lincoln's Inn Fieldsiin — puolen tunnin kuluttua siitä kun konttoripäällikkö oli asian keksinyt. Tuo kiinalainen — jos se oli kiinalainen — on nähtävästi ollut huoneustossa tuntikaupalla — tunteja! Näytti siltä kuin olisi hän tutkinut joka tomuhiukkasen! Ja olen itsekseni ihmetellyt — löysikö hän, mitä etsi?"
Hän katsoi meitä toisesta toiseen. Ja Peyton vastasi hänen kysymykseensä.
"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Ei."
Jifferdene katsoi häneen tarkasti ja myhäillen.
"Niinkö? — ja mikä teidät saa niin luulemaan, sir?" kysyi hän. "Onko teillä syitä?"
"Hyvätkin!" sanoi Peyton. "Koska en usko, että se esine — mikä se sitten liekin — ollenkaan oli siellä. Turha vaiva!"
"No missä te sitten luulette sen esineen — mikä se sitten liekin, niin kuin te sanotte, — voivan olla, sir?" kysyi Jifferdene. "Te tunnutte olevan hyvin asian perillä."
"Olen lehdistä lukenut siitä mahdollisimman paljon, ja tämä herra Cranage on kertonut lisää", vastasi Peyton. "Luulen sen esineen olevan lady Renardsmeren taskussa."
Jifferdene huokasi ja nyökkäsi useita kertoja.
"Olenpa melkein yhtä mieltä kanssanne", sanoi hän hiljaa. "Ja jos tuo kiinalainen yhä jatkaa, silloin… lady Renardsmere on seuraava."
"Ellette te ole siepannut häntä kiinni, ennen kuin hän ehtii lady
Renardsmeren kimppuun", sanoin minä. "Mutta tarkoitatteko todellakin,
Jifferdene —"
Hän nousi seisomaan ja teki torjuvan liikkeen kädellään, ikään kuin pyytäen päästä enemmistä huomautuksista.
"Olen kokenut paljon merkillistä iälläni, hyvät herrat", sanoi hän. "Olen nähnyt toisenkin kummallisen ja ihmeellisen asian, olenpa itsekin suorittanut töitä, jotka on arvioitu sekä älykkäiksi että viekkaiksi. Mutta sanonpa teille — en vielä ikinä ole tavannut tämän veroista pirullisen viekasta konnaa! Puuttuu vain nähdäkseni hänet! Ei ole epäilystäkään, että hän on oleskellut Lontoossa siitä Portsmouthin tapahtumasta asti, johon te, herra Cranage, otitte osaa; eikä ole epäilystä siitäkään, että ne kolme miestä, jotka tunti sitten näin, ovat hänen apulaisiaan tai tovereitaan tai kumpiakin, mutta mies itse — Jumala paratkoon, hän ehkä on aineeton henkiolento, ja —"
"Uskonpa hänen olevan hyvinkin aineellista lihaa ja luuta — keltaisen", keskeytti Peyton. "Eivät aineettomat henkiolennot puukkoa kanna!"
Jifferdene nyökkäsi taas — tyhjälle. Sitten hän huomauttaen, että hänellä oli auto ulkopuolella ja että hänen oli lähdettävä, hyvästeli Peytonia ja viittasi minua seuraamaan itseään ulos. Parvekkeelle päästyä hän kääntyi tuttavallisesti puoleeni.
"Herra Cranage", kuiskasi hän, "muuan sana yksin teille! Ettekö sano tietävänne, missä lady Renardsmere on? Minäkään en tiedä, missä hän mahdollisesti jo tänään on, mutta tiedän, missä hän oli kolme päivää sitten. Pariisissa! Hän on nähty siellä Bristolin hotellissa. Ja arvatkaapa kenen seurassa — nähty keskustelevan hänen kanssaan?"
"Menkää jo arvaamisinenne!" tokaisin. "Sanokaa!"
"Herra Chengin!" vastasi hän, katsoen minuun tarkoittavasti. "Herra
Chengin — jolta Chuh Sin-rosvosi!"