KAHDESKYMMENES LUKU
Park Lanen taloudenhoitaja
Kokonaisen minuutin seisoimme äänettöminä toisiimme tuijottaen, sitten me noudattaen yhteistä mielijohdetta lähdimme astelemaan talosta poispäin, vaikka ketään ei ollut lähempänä kuin eräs palvelija, joka seisoi eteishuoneen ovella, ja eräs vuokra-ajuri, joka odotti parvekkeelta johtavien portaiden juurella.
"Miten tuo on teidän tietoonne tullut, Jifferdene", kysyin minä.
"Kerron teille, herra Cranage", vastasi hän. "Kuten tiedätte, olemme melkein alusta alkaen epäilleet, että lady Renardsmere on tavalla tai toisella sekaantunut tähän juttuun. Te tiedätte, miten hän pujahti minulta pakoon, kun tulin tänne. Se tietenkin teki asiat pahemmiksi — miksi hän muuten olisi tahtonut väistää minua, ellei hänellä olisi ollut jotakin salattavaa? Me yritimme saada hänet käsiimme Lontoossa hänen suuresta talostaan Park Lanen varrelta, sitten parista hienosta hotellista, joissa hänellä on tapana toisinaan asua — kaikki turhaan! Hän lienee ollut — todennäköisesti olikin — talossaan Park Lanella tunnin tai kaksi iltapäivänä tai iltana, jolloin hän livahti täältä tiehensä, mutta sen jälkeen hän epäilemättä lähti mannermaalle Doverin kautta — sain tiedon, että hänet oli nähty Doverissa 'Loordi Wardenin hotellissa' sinä yönä."
"Tekö saitte?" huudahdin minä.
"Sainhan minä — en jättänyt kiveäkään kääntämättä löytääkseni hänet, sillä saatuani hänet kerran käsiini voisin saada häneltä muutamia hyvin tarpeellisia tietoja", hän vastasi. "Mutta hän pääsi menemään. No niin, kuten tiedätte, päätimme me muutamia päiviä sitten päämajassa saattaa koko jutun yleisön tietoon kaikessa laajuudessaan ja antaa sanomalehdistölle täyden luottamuksemme; sen johdosta sitten ilmestyivät ensin ilta-, sitten aamulehtiin nuo pitkät, koko juttua käsittelevät selostukset, meidän näkökannalta katsoen — päivä oli juuri sama, jolloin teillä oli tuo seikkailunne noiden kolmen lurjuksen kanssa, jotka olen nähnyt tänä aamuna Portsmouthin vankilassa. Eilen minua sitten tuli tapaamaan Daily Sentinelin Pariisin kirjeenvaihtaja, joka oli tullut Lontooseen lehtensä asioissa. Hän kertoi minulle, että hän päivää ennen Pariisista lähtöään sattumalta kävi Bristol-hotellissa ja näki siellä lady Renardsmeren keskustelemassa erään vanhan kiinalaisen herrasmiehen kanssa, joka ilmeisesti oli tärkeä henkilö. Hän tunsi lady Renardsmeren ulkonäöltä aivan hyvin, sillä hän oli ollut sanomalehtimiehenä Lontoossa, ennen kuin ryhtyi nykyiseen virkaansa Pariisissa, ja tunsi jokaisen huomattavan henkilön suuressa maailmassa; kiinalaista herrasmiestä hän ei tuntenut, mutta kuten kaikki sanomalehtimiehet, oli hän valmis ottamaan siitä selvää ja saikin kohta kuulla, että se oli herra Cheng, hyvin korkea-arvoinen kiinalainen liikemies. Hän, tuo kirjeenvaihtaja, oli tietenkin lukenut koko tuon salaperäisen jutun Lontoon lehdistä ja nähnyt lady Renardsmeren nimen mainittuna, samoin kuin herra Chenginkin, niin että hänestä oli mielenkiintoista nähdä heidät yhdessä. Kun hän tiesi jonkun tunnin kuluttua lähtevänsä Lontooseen, päätti hän käydä tapaamassa meikäläisiä Scotland Yardissa ja kertoa meille, mitä oli nähnyt. Ja kun hänellä silloin oli jonkun verran aikaa liikenemään ja hän oli hyvin perillä asiasta, joka oli voimakkaasti kiinnittänyt hänen mieltänsä, päätti hän samalla, kun kerran oli paikkakunnalla, antaa meille vähän käytännöllistä apua. Ja sen hän tekikin."
"Millä tavalla?" kysyin minä. "Millaista käytännöllistä apua?"
"No niin", jatkoi Jifferdene, "jos olisitte lukenut sanomalehdissä olleen kertomuksen, niin olisitte nähnyt, että siinä suoraan sanottiin tuon herra Chengin asuneen juuri Bristol-hotellissa Pariisissa, silloin kun hänen sihteerinsä Chuh Sin ryösti häneltä jonkun erinomaisen arvokkaan esineen — mitä se lieneekin, sillä me emme ainakaan tiedä. Tuo sanomalehtimies — nokkela veitikka muuten! — ajatteli, että hän koettaisi hankkia vähän kuvausta Chuh Sinistä niiltä henkilöiltä Bristol-hotellissa, jotka muistivat hänet. Se hänelle onnistuikin — aivan helposti — ja hän toisti minulle heidän kertomuksensa miehestä, jota me niin kiihkeästi etsimme: jos herra Cheng olisi ollut meille suora ja vilpitön, olisi meiltä ehkä säästynyt paljon vaivaa, ja murhia olisi tapahtunut vähemmän. Tuo Chuh Sin on niitä kiinalaisia, sanottiin, jotka helposti käyvät eurooppalaisesta; hän kuuluu käyneen hyvin hienosti puettuna Pariisissa, ja harvat ihmiset, arvelivat he, olisivat tunteneet häntä kiinalaiseksi; toisaalta kuitenkin, lisäsivät he, jos hänet näki kotimaansa puvussa, jota hän toisinaan käytti, oli ulkomuodon ero hämmästyttävä. Mitä häneen muuten tulee, puhuu hän englantia ja ranskaa täydellisesti, englantia ilman pienintäkään murteellisuutta, ja on kauttaaltaan hyvin viekas, vikkelä henkilö. Hotellin isäntä, joka oli ollut paljon asioissa hänen kanssaan, mainitsi sanomalehtimiehelle hänen olevan todella älykkään miehen — ja luullakseni, herra Cranage, me tiedämme, että niin on laita."
"Me tiedämme myöskin, Jifferdene, että hänessä on huomattava epämuodostus", sanoin minä. "Ja niin ollen pitäisi hänen olla helposti tunnettavissa."
"Kyllä kai — suoranaisessa kosketuksessa ollen!" myönsi hän. "Mutta kukaan ei ole milloinkaan ollut suoranaisessa kosketuksessa hänen kanssaan. Me nyt kuitenkin yritämme. Mutta — mitä asiaa luulette lady Renardsmerellä olleen tuolle vanhalle kiinalaiselle?"
"Minä en aio ruveta arvailemaan, Jifferdene", vastasin, "lady Renardsmerellä on omat menettelytapansa eikä hän kärsi, että niihin sekaannutaan. Ja hän lukee sanomalehdet — ollen innokaskin lukija — ja tietää siis, mitä tapahtuu ja missä vaarassa hän itse on."
"Vaarassa", hän sanoi. "Niin juuri — jos hän, kuten epäilen, on sekaantunut asiaan, on hän vaarassa, niin kauan kuin tuo kiinalainen käy vapaana. Me mietimme lähettää jonkun Pariisiin tapaamaan ja varoittamaan häntä…"
"Ja sinne tultuanne huomaatte hänen todennäköisesti olevan tiessään", sanoin minä. "Minä puolestani uskon, ettei hän näyttäydy täällä ennen kuin juuri Derbyn edellä."
"Niin, Derby!" huudahti hän. "Tosiaan, silloin hän tulee kotiin! Mutta paljon ehtii vielä vettä juosta Lontoon-sillan alitse, ennenkuin se päivä koittaa, vaikka jo alkaakin olla lähellä. Nyt minä lähden." Hän puristi kättäni ja kääntyi mennäkseen ajurin luo, mutta pysähtyi jälleen viitaten taloa kohden. "Kumma on", sanoi hän tuttavallisesti kuiskuttaen, "kumma on minusta, ettei ole yritetty hyökätä tuonne! — hänen kimppuunsa, silloin kun hän oli siellä. Mutta ehkä kinu kavereineen on vasta hiljakkoin saanut tietää, että hän on asiaan sekaantunut. Mutta entä jos —"
"Mitä sitten, Jifferdene?" kysyin minä.
"Jospa kiinalainen käy teillä jonakuna yönä vieraisilla?" esitteli hän.
"Se on hyvin mahdollista!"
"Talossa on paljon miehiä ja ampuma-aseita myöskin", vastasin minä.
"Itse olen jo viikon päivät pitänyt revolveria povitaskussani."
"Siinä luullakseni menettelette viisaasti", huomautti hän. "Surma kulkee vapaana, vai miten? No, me emme voi muuta tehdä kuin parhaamme, herra Cranage. Ja parastamme yritämme, uskokaa pois."
Sitten hän lähti, ja minä palasin Peytonin luo, jonka kanssa minulla riitti joutavaa juttua loputtomasti. Peyton oli suuresti innostunut asiaan, johon sattuma oli hänet viskannut, ja ollen mies, jolla oli kyllin aikaa ja varoja, oli hän päättänyt seurata sen kehitystä loppuun saakka. Eikä hän oikeastaan voinutkaan päästä siitä erilleen vähään aikaan, sillä kun noita kolmea lurjusta kerta toisensa jälkeen tutkittiin, oli hänenkin välttämättä oltava todistamassa, ja niin häntä, minua, Peggietä ja Walkeria kuulusteltiin todistaja-aitiossa heidän kanssaan vastatusten, kunnes aivan kyllästyimme katselemaan heidän yrmeitä tai uhkaavia kasvojansa. Kun en voinut pitkittää lady Renardsmeren vieraanvaraisuutta Peytonia kohtaan ikuisesti, asettui hän asumaan 'Renardsmeren Vaakunaan', joka oli sopiva keskus hänen pysyäkseen kosketuksissa sekä minun että poliisin kanssa. Koska minulla siihen aikaan oli vähän tekemistä, olimme paljon yhdessä ja vietimme ison osan päivästä aina Mansonin huvilassa, jossa Välkehtivää Rubiinia, yötä päivää vartioituna kuin kuningatarta, jonka henki ja valtaistuin ovat vaarassa, lopullisesti viimeisteltiin Derbyä varten. Tämmöisissä hommissa kului aika, kunnes oli enää yksi viikko jälellä Derbyyn. Asema oli silloin seuraava: Kiinalaista ei ollut löydetty, eivätkä poliisit olleet tavanneet hänestä ainoatakaan jälkeä. Mutta esiintyneitten varsin raskauttavien todistusten nojalla, joitten joukossa johtajalta tavatut muistiinpanot olivat tärkeänä tekijänä, syytettiin noita kolmea miestä asianmukaisesti Hollimentin, Quartervaynen ja Neamoren murhasta ja pidettiin tutkintovankilassa seuraaviin käräjiin saakka. Johtajan henkilöllisyys oli täysin vahvistettu; mitä noihin molempiin toisiin tuli, kieltäytyivät he edelleen ehdottomasti ilmoittamasta nimiään, eivätkä poliisit tähän mennessä olleet päässeet selville siitä, keitä he olivat. Ja tärkeämpi ehkä kuin mikään muu oli meille itsellemme se seikka, ettemme tähän asti, se on perjantaihin ennen Epsomin kevätkilpailujen alkamista, olleet kuulleet sanaakaan lady Renardsmerestä, emme saaneet häneltä kirjettä emmekä sähkösanomaa. Mutta mainittuna perjantaina vaitiolo päättyi.
Minulla oli par'aikaa käsillä sen aamuinen kirjeenvaihto — paljon ei ollut saapunutkaan lady Renardsmeren poissa ollessa — kun taloudenhoitaja Burton noin puolenpäivän aikaan ilmestyi huoneeseeni. Hän näytti salaperäiseltä, johon tuli lisäksi, niin kuvittelin, jonkinlainen kevennyksen ja tyydytyksen tunne. Hän tuli aivan pöytäni viereen ja rupesi, tarpeettomasti kylläkin, kuiskaten puhumaan.
"Herra Cranage! Joycey on täällä, sir — tahtoo tavata teitä."
Katsahdin häneen kysyvästi.
"Joycey?" sanoin minä. "Kuka on Joycey?"
"Unohdin, että te ette sitä tietänyt, sir. Hän on Park Lanen taloudenhoitaja. Luullakseni hän tuo jotakin ilmoitusta hänen armoltaan. Teille, herra Cranage."
Nousin pöydästäni — epäilemättä vähän kiihkeästi.
"Tuokaa hänet sitten heti tänne, Burton!" sanoin minä. "Eikö hänellä ole mitään ilmoitusta teille?"
"Minulleko — ei ole, sir. Teille vain. Minä — minä en ole tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, sir. Jos —"
"Mitä, Burton?"
"Toivon, että voisitte saada häneltä tietää, missä hänen armonsa on, sir! Minä — asia on niin, että minua alkaa huolettaa ja kummastuttaa! Ja Joycey — ollen noita umpimielisiä luonteita — ei kyllä kertoisi minulle mitään, vaikka kuinka paljon kyselisin! Jos te, sir —"
"No niin, Burton; käskekää hänet sisään. Ehkä hän selittää kaikki.
Ainakin…"
Seisoin pöytäni luona odottaen Park Lanen taloudenhoitajan tuloa. Siinä hän kohta olikin, moitteettomasti mustiin puettu henkilö, käynti pehmeä, ääni pehmeä, lempeä, kohtelias, mies kuin kissanpenikka, naama sellainen, jollaisen silloin tällöin näkee muotikirkon saarnastuolissa ja sattumalta tapaa lakimiehenkin tekotukan alla, ja hän teki kumarruksen, joka ei olisi voinut olla sen kunnioittavampi, vaikka olisi ollut tarkoitettu kuninkaalle.
"Hyvää huomenta, Joycey", sanoin minä. "Teillä on ilmoitus minulle."
"Niin on, sir. Hänen armoltaan."
"Hyvä on!" sanoin minä. "Istukaa. Mikä se on?"
Hän istui, asettaen silkkihattunsa, hansikkaansa, sateensuojansa sievään järjestykseen ympärilleen.
"Ehkä suvaitsette odottaa jonkun minuutin, sir", vastasi hän. "Seikka on sellainen, että ilmoitus on tarkoitettu teille ja neiti Mansonille yhteisesti. Neiti Mansonille on sähkötetty, sir, että hän olisi täällä täsmälleen kello kaksitoista. Nyt puuttuu siihen minuutti tai kaksi, sir."
"Ymmärrän!" sanoin minä. "Ilmoitus on siis neiti Mansonille ja minulle.
Hyvä on. Katsotaanpas, näkyykö neiti Mansonia tulevan."
Menin ikkunan luo ja katsoin ulos ajotielle. Peggie ratsasti juuri pihalle. Lähdin parvekkeelle häntä vastaanottamaan. Hän nyökkäsi hypätessään oriinsa selästä alas, osoittaaksensa, että tiesi mistä oli kysymys.
"Onko hän täällä?" kysyi hän, antaessaan oriin erään palvelijan huostaan, joka oli rientänyt ulos. "Joycey tarkoitan?"
"Hän on täällä minun huoneessani", vastasin minä. "Hänellä on ilmoitus sinulle ja minulle — yhteisesti."
"Lady Renardsmereltäkö?" tiedusteli hän.
"Keneltäkäs muulta? Tule — että saamme kuulla, mistä on kysymys."
Me astuimme yhdessä huoneeseen. Joycey nousi ja kumarsi. Viittasin häntä uudelleen istuutumaan ja annoin Peggielle nojatuolin siihen vastapäätä.
"No, Joycey!" sanoin minä. "Me olemme pelkkänä korvana. Miten kuuluu ilmoituksenne?"
Hän karisteli kurkkuaan — muistuttaen minusta entistä enemmän muotisaarnaajaa — ja alkoi pehmeällä hunajanmakealla äänellä ja melkein saarnanuotilla:
"Hänen armoltaan, sir — teille ja neiti Mansonille. Hänen armonsa tahtoo ilmoittaa teille, että hän on vuokrannut Marengo-huvilan Epsomissa kilpa-ajoviikoksi. Ensi maanantai-illasta, sir, seuraavaan lauantaiaamuun saakka. Minä lähden sinne mukanani tarpeellinen määrä palvelijoita Park Lanen talosta varhain maanantaina. Hänen armonsa pyytää teitä olemaan niin hyvä ja saapumaan sinne maanantai-iltapäivänä, mihin aikaan teille itsellenne vain parhaiten sopii, sir, kunhan vain ennätätte ajoissa päivälliselle, joka tarjotaan kello seitsemältä."
Hän pysähtyi katsoen kysyvästi minuun.
"Aivan niin, Joycey", sanoin minä. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että minä olen siellä — hyvissä ajoin ennen päivällistä."
"Olen kiitollinen teille, sir", jatkoi tuo lempeä ääni. Henkilö, jolle se kuului, kääntyi erikoisesti Peggien puoleen. "Hänen armoltaan terveisiä neiti Mansonille ja neiti Hepplelle", hän jatkoi. "Hänen armonsa pyytää ystävällisesti neiti Mansonia ja neiti Heppleä olemaan hänen vierainaan Marengo-huvilassa kilpa-ajoviikon ajan, maanantaista lauvantaihin."
Uudelleen sama kysyvä katse. Peggie vilkaisi minuun ja nyökkäsi sitten lähetille.
"Lady Renardsmere on todella hyvin ystävällinen", sanoi hän. "Ilmoittakaa lady Renardsmerelle, että neiti Hepple ja minä otamme vastaan hänen kutsunsa, Joycey. Se tuleekin juuri sopivaan aikaan, sillä minä en ollut vielä päättänyt, mitä tehdä tai missä asua. Kyllä me tulemme!"
"Olen hyvin kiitollinen teille, neiti", sanoi hän. "Saisinko pyytää teitä myöskin, neiti, saapumaan ajoissa päivälliselle maanantaina?"
"Kyllä vain, Joycey, kyllä me tulemme", vastasi Peggie. "Me saavumme johonkin aikaan iltapäivällä."
"Kiitos, neiti. Minulla on vain yksi asia enää ilmoitettavana", jatkoi ääni jälleen soluen monasti toistetun huolellisesti opitun läksyn nuottiin. "Neiti Mansonille. Lady Renardsmere luottaa siihen, että neiti Manson, apunaan yksityisetsivät ja hänen omassa palveluksessaan olevat etsivät, huolellisesti vartioi Välkehtivää Rubiinia matkalla Mansonin huvilasta Epsomin talleihin."
"Voitte kertoa lady Renardsmerelle, Joycey, että neiti Manson tekee kaiken tuon!" sanoi Peggie naurahtaen. "Välkehtivä Rubiini viedään niin sankan vartijajoukon keskellä, ettei mikään Derby-ehdokas milloinkaan ennen ole saanut eikä vasta tule saamaan — tarpeettoman suuren joukon, minun mielestäni. Voitte kertoa lady Renardsmerelle myöskin, että olen jo hankkinut Välkehtivälle Rubiinille tallin Epsomissa ja järjestänyt sen niin, että sitä siellä vartioidaan ja suojellaan jok'ikinen sekunti, kunnes se seisoo valmiiksi satuloituna Derbyä varten. Ja voitte kertoa hänelle myöskin, Joycey, että se varmasti voittaa useammalla pituudella kuin mitä minä saatan arvatakaan!"
"Olen kiitollinen teille, neiti — olen kiitollinen teille, sir Siinä oli kaikki, sir", sanoi ääni. Henkilö, jolle se kuului, nousi, kumarsi ja katsahti oveen. "Pyydän kunnioittavasti toivottaa teille ja neiti Mansonille hyvää huomenta, sir."
"Kiitos, Joycey — samaa teille", sanoin minä. "Mutta vielä hetkinen. Te olette ilmoittanut asianne ja saanut vastauksemme, jotka te nähtävästi toimitatte lady Renardsmerelle. Onko hänen armonsa kaupungissa?"
Nuo lempeät miellyttävät kasvot kävivät tutkimattomiksi; ääni, kun se sitten kaikui, kuulosti vähän kylmänlaiselta.
"Sitä minun ei ole lupa sanoa, sir."
"Tietenkin hän tulee Marengo-huvilaan?"
"Sitä minun ei ole myöskään lupa sanoa, sir."
"Mutta — eikö sinne tule muitakin vieraita paitsi meitä? Isompaa seuruetta, vai mitenkä?"
"Marengo-huvilaan ei tule muita vieraita kuin neiti Hepple, neiti
Manson ja te itse, sir."
Minä käännyin ja katsoin Peggietä ja Peggie kääntyi taloudenhoitajaan.
"Mutta tietenkin lady Renardsmere tulee katsomaan, miten hänen oma hevosensa juoksee!" huudahti hän. "Varmastikin hän tulee Epsomiin, varmastikin —"
"Siitä asiasta minä en tiedä mitään, neiti", vastasi Joycey. "Minulla ei ole myöskään lupaa ilmoittaa muuta kuin mitä jo olen ilmoittanut. Olen pelkkä sanantuoja, neiti. Ja kun nyt olen tehtäväni suorittanut —"
"Niinpä niin, Joycey", sanoin minä. "Me emme tahdo teitä pidättää. Maanantai-iltapäivällä olemme sitten Marengo-huvilassa. Nyt saa luullakseni Burton pitää teistä huolta, ennenkuin palaatte kaupunkiin?"
"Kiitos, sir", vastasi hän. "Burton ja minä olemme oikein hyvät ystävät, ja hän pitää minusta hyvän huolen, sir." Hän vetäytyi ovelle vielä kerran kumarrettuaan. Mutta käsi ovenkahvalla hän äkkiä muuttui kerrassaan inhimilliseksi. Hän katsahti Peggieen ja puoleksi ujo, puoleksi leikillinen hymy hiipi hänen suupieliinsä. "Totta kai se tamma varmasti voittaa, neiti?" hän kysyi. "Onkohan se aivan varmaa?"
"Aivan!" sanoi Peggie juhlallisesti. "Sitä ei mikään voi voittaa! Mutta miksi kysytte, Joycey, oletteko lyönyt vetoa siitä?"
Hän nyökkäsi miettivästi ja hänen silmiinsä tuli kauas tähtäävä ilme.
"Toivon voittavani paljon rahaa, neiti", vastasi hän yksinkertaisesti. "Minun on onnistunut aina viime syksyn asti saada kohtuullisia voittoja, ja minä olen jatkuvasti sijoittanut rahojani ihan viime aikoihin saakka, jolloin tietysti voittomahdollisuudet ovat pienentyneet. Minusta tulee aika varakas mies, neiti, jos Renardsmeren värit ensimmäisinä sivuuttavat ensi keskiviikkona. Mutta ellei…"
Hän väänsi kasvonsa hautajaisilmeeseen, puisteli päätään, muisti missä oli ja muuttui taas hyvin harjaantuneeksi palvelijaksi, kumarsi ja hävisi. Peggie ja minä katselimme toisiamme.
"Mitä tämä kaikki oikein tarkoittaa?" sanoi hän. "Eikö hän aiokaan tulla Epsomiin?"
"Ellei hän tule, olen enemmän kummissani kuin milloinkaan eläessäni olen ollut!" vastasin minä. "Tämä on vain muuan hänen oikkujaan. Varmasti hän näyttäytyy Marengo-huvilassa maanantaina — tai tiistaina — selvä kuin päivä. Tunnetko muuten Marengo-huvilaa?"
"Tunnen kyllä", vastasi hän. "Melko hyvin. Se on vanha, kaunis talo kaupungin alemmassa osassa, runsaasti puita kasvavan puutarhan keskellä. Sen omistaja vuokraa sitä kilpa-ajoviikoksi. Se on kylliksi iso suurelle vierasjoukolle."
"Sitten me kolme siihen mukavasti sovimme!" sanoin minä. "Minusta tuntuu oikein hauskalta. Olen vähän kyllästynyt täällä olooni enkä välitä kuinka pian maanantai jännityksineen saapuu. Meillä on ollut liian paljon väärää jännitystä viime aikoina."
"Saatpa kyllä kokea jonkun verran jännitystä keskiviikkona, hyvä Jim!" sanoi hän nauraen. "Odota vain kiltisti!"
Mutta sitä sain jo ennemmin, ja vielä toisenlaista sittenkin. Samana iltana sain poliisiviranomaisilta erään ilmoituksen — noiden kolmen vangitun miehen johtaja tahtoi välttämättä tavata minua.
YHDESKOLMATTA LUKU
Varoitus
Spiller, Portsmouthin etsivä, minulle tämän yllättävän ilmoituksen toi.
Hän tuli Renardsmeren kartanoon muutamia tunteja sen jälkeen kuin Park
Lanen taloudenhoitaja oli lähtenyt, ja minä näin heti paikalla hänen
käytöksestään, että hänellä oli jotakin salaperäistä ilmoitettavana.
Peyton oli minun seurassani hänen saapuessaan, mutta nähtävästikään ei Spiller aikonut ruveta puhumaan kolmannen henkilön läsnä ollessa, ja minä vein hänet toiseen huoneeseen.
"Mitä nyt, Spiller?" minä sanoin, kun suljin oven. "Onko mitään uutta tapahtunut?"
Hän katsahti minuun omituisesti ja taputti olkapäähän.
"Macfarlane!" hän sanoi. "Macfarlane, herra Cranage! Sen vuoksi minä täällä olen."
Macfarlane-nimellä tunnettiin noiden kolmen tutkintovankilassa olevan miehen johtaja. Oliko se sitten hänen oikea nimensä vai ei, sitä en tiedä; sillä nimellä ainakin hän oli suorittanut kunniattoman elämänuransa erään lääkärin apulaisena Portsmouthissa, ja sillä nimellä hän oli sallinut itseään nimitettävän tutkintotilaisuuksissa tuomarin edessä.
"Mitä Macfarlanesta?" kysyin minä. "Onko hän päässyt karkuun?"
"Karkuun!" vastasi hän naurahtaen. "Mitä vielä, herra Cranage! Siihen ei taida olla paljoakaan tilaisuutta kellään tuosta joukosta! Ei — hän tahtoo tavata teitä."
"Tahtoo tavata minua!" huudahdin. "Miksi?"
"Sen hän vain itse tiennee", vastasi hän. "Parin viime päivän aikana on hän kärttänyt johtajaa sallimaan hänen tavata teitä. Hänellä on jotakin ylen tärkeää kerrottavaa teille. Ja — minä tulin siitä ilmoittamaan."
"Jotakin yksityisluontoista asiaa kai?" tiedustelin minä.
"En tiedä — minulla ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä, mitä lienee", vastasi Spiller. "Mutta mitä sen yksityisluontoisuuteen tulee, ette voi saada tavata häntä kahden kesken. Vartija tai vartijoita tulee olemaan läsnä. Vaan niistä hän kai välittää yhtä vähän kuin pöydistä tai tuoleista, kun vain saavuttaa tarkoituksensa. Kysymys on vain siitä — tuletteko?"
"Ehkä pitänee tulla", sanoin minä. "Mitä te tekisitte?"
"Menisin — tietysti", vastasi hän. "Ei milloinkaan tiedä, mitä saa kuullaksensa. Hän ei ole tavannut ketään — ei edes asianajajaakaan — sen jälkeen kuin hän ja ne toiset kaksi määrättiin pidettäviksi vankilassa, mutta nyt hän haluaa ylen kiihkeästi tavata teitä. Se on varma todistus siitä, että hänen sanottavansa on kuulemisen arvoista."
"No — milloin siis?" kysyin minä.
"Tulkaa minua kohtaamaan vankilan ulkopuolelle, pääkäytävän luo, kello kahdeltatoista huomenna", sanoi hän "Minä järjestän kaikki teille. Voitteko ajaa sinne autolla, herra Cranage?"
"Kyllä", vastasin. "Olen siellä kello kahdeltatoista — keskipäivällä."
Hän lähti heti sen jälkeen matkoihinsa, ja minä palasin Peytonin luo ja kerroin hänelle Macfarlanen toivomuksesta tavata minua.
"Ei suinkaan hän aio ruveta tunnustuksia tekemään — minulle!" sanoin.
"Sehän olisi —"
"Ei mitään tunnustuksia!" keskeytti Peyton. "Minun käsitykseni siitä miehestä on, että hän jatkaa loppuun asti sanomatta sanaakaan itse pääsiasta. Hän on pelinsä pelannut ja hävinnyt — ja ottaa vastaan rangaistuksensa nurisematta. Ei — hänellä on jotakin kerrottavaa teille. Minunkin tekee mieleni tietää, mitä se on. Jotakin tavallisuudesta poikkeavaa arvatenkin."
Päätimme, että Peyton tulisi minun kanssani aamulla ja odottaisi autossa, kunnes olin tavannut Macfarlanen. Walker ajoi meidät sinne, ja puolenpäivän aikaan astuin autosta vankilan ovella ja tapasin Spillerin odottamassa. Kymmentä minuuttia myöhemmin huomasin olevani yksin likaisenharmaassa, koppia muistuttavassa huoneessa, jonka keskitse kulki kaksinkertainen ristikkoaita. Kuului avainten rätinää lukoissa, telkien kalinaa ja kohta ilmestyi Macfarlane, vartija sivullaan ja toinen aituuksessa välillämme. Katselin häntä kiihkeän uteliaana. Hän ei ollut paljoa muuttunut. Jokin hänessä muistutti ansaan joutunutta eläintä, mutta hän karkoitti mielestään kaikki ajatukset ympäristöstään ja nyökkäsi minulle, aivan kuin olisimme tavanneet toisemme tavallisissa olosuhteissa.
"Hyvää huomenta, herra Cranage", sanoi hän, tullen ihan aitauksen luo.
"Olen kiitollinen teille siitä, että tulitte."
"Teilläkö on jotakin kerrottavaa minulle?" vastasin minä.
"Niin on", sanoi hän. Sitten hän pysähtyi katsellen minua vakavasti.
"Eräs kysymys ensin. Tiedättekö, missä lady Renardsmere on?"
"En!" vastasin minä. "En tiedä!"
"Olen laskenut päiviä", jatkoi hän jurosti hymyillen. "Ensi keskiviikkona on Derby-päivä. Näettehän te lady Renardsmeren ennen keskiviikkoa?"
"En ole varma", vastasin minä. "Toivoakseni."
"Mutta ainakin voitte nähdä Peggie Mansonin, milloin vain haluatte, vaikka tunnin tai parin kuluttua tästä?" sanoi hän melkein innokkaasti. "Voittehan, eikö niin?"
"Tietenkin voin!" myönsin minä. "Vaikka tänä iltapäivänä vielä, jos tarvis on."
Hän nyökkäsi melkein tyytyväisesti ja näytti siirtyvän lähemmäs aitaa, josta hän piti kiinni.
"Olen lannistettu!" sanoi hän ivallisesti naurahtaen. "Tämä seikkailuni loppuu — tänne! — toistaiseksi ainakin. Jäin jälkeen — monen hevosen pituuden verran! Mutta olen aina ollut oikean urheilun mies, Cranage, ja sellaisena pysyn loppuun asti. Ja ellette voi päästä viipymättä kosketuksiin lady Renardsmeren kanssa, niin voitte ainakin neiti Mansonin kanssa. Se, mitä minä siis — urheilumiehenä — halusin kertoa teille, oli seuraavaa. Tamma on vaarassa!"
Hypähdin taaksepäin omalta puoleltani aitaa sulasta hämmästyksestä. Luullakseni molemmat vartijat myöskin hypähtivät, vaikka olivatkin tyhmän, tunnottoman näköisiä kavereita — siitä ainakin olen varma, että me kaikki kolme tuijotimme Macfarlaneen; tuijotimme, aivan kuin hän olisi kertonut meille joitakin uskomattomia uutisia.
"Mitä!" huudahdin minä. "Välkehtivä Rubiini!"
"Välkehtivä Rubiini juuri!" vastasi hän nyökäten. "Sanon teille — se on vaarassa!"
"Missä vaarassa?" kysyin minä. "Jotakin häiriötäkö tarkoitatte?"
"Häiriötä sellaista, joka tekee sille mahdottomaksi voittaa", vastasi hän kylmästi. "Ja minä olen tänne kytketty ja olen urheilumies, ja muu onkin jo kaikki mennyttä, ja tamma on hienoin hevonen, minkä milloinkaan olen nähnyt — sen sanon teille, hitto vie!" puhkesi hän äkkiä puhumaan. "Menkää neiti Mansonin luo, mies, ja käskekää hänen vartioida suojattiansa itse joka ikinen minuutti tästä lähtien, kunnes se on satuloituna ja menossa! Vartioikaa — vartioikaa!"
Tuskin sain sanaa suustani tämän jälkeen. Seisoin kieli lamassa tuijottaen häneen.
"Sanon teille, Cranage!" toisti hän. "Sanon teille!" "Mutta tammaahan on vartioitu yötä päivää viikkokausia!" änkytin lopuksi. "Siellähän on erikoinen vartiosto yksityisetsiviäkin —"
"Hitto vieköön teidän yksityisetsivienne vartiostot!" keskeytti hän ärtyisesti. "Minä kerron teille, mitä tiedän, Cranage. Lähtekää heti paikalla kertomaan neiti Mansonille. Ottakaa te ja hän ja tuo amerikkalainen tehtäväksenne vuoron perään pitää silmällä Välkehtivää Rubiinia, kunnes se kirjaimellisesti on lähtöpaikalla, taikka…"
Äkkiä hän pysähtyi, ja häijyihin silmiin tuli omituinen ilme. Samassa hän äkkiä naurahti, ja kun hän jälleen ryhtyi puhumaan, kävi se ilkkuvaan, pilkalliseen tapaan.
"En ole milloinkaan elämässäni tehnyt yhdellekään miehelle tai naiselle mitään palvelusta, Cranage, mikäli muistan!" sanoi hän. "Minua on itseäni liika paljon potkittu ja tyrkitty aina pikku pojasta asti! Mutta minusta tuntuu jollakin tavalla hyvältä ajatella, että olen tehnyt hyvän palveluksen — kauniille hevoselle! Siinä kaikki, Cranage. Saatte mennä!"
Hän poistui nopeasti; seuraavana hetkenä olin yksinäni. Ja minäkin lähdin nopeasti pois tuosta hirveästä, synkästä huoneesta, takaisin Spillerin luo… ja Peytonin, joka odotti isossa autossa portilla.
Spiller katsoi minua tutkivasti. Hän näytti kovin uteliaalta. Mutta tämä oli minun asiani.
"Selvä on, Spiller", sanoin minä astuessani suoraan autoon. "Olen nähnyt hänet ja kuullut, mitä hänellä oli sanottavaa. Ja se on aivan yksityisluontoista asiaa. Hyvästi! — Ajakaa kaupungista, Walker!"
Me olimme sivuuttaneet kaupungin laitaosat, ennen kuin virkoin sanaakaan Peytonille. Kun sitten olimme ajaneet muutamia kilometrejä ja tulleet erään vanhanaikaisen tiepuolessa olevan majatalon luo, annoin Walkerin pysähtyä ja pyydettyäni Peytonia astumaan ulos vein hänet erääseen yksityishuoneeseen. Saatuamme eteemme leivänkannikan ja juustoa sekä lasin olutta, kerroin sitten hänelle koko kohtauksen.
"Ja mitä nyt ajattelette asiasta?" kysyin minä.
"Että hänen puheensa nähtävästikin on totta!" vastasi hän.
"Mutta miten? — miksi?" huudahdin minä. "Mitä on tammalla tekemistä koko tämän murhajutun kanssa? Miten se siihen kuuluu?"
"Lady Renardsmere kuuluu", sanoi hän. "Hän on tamman omistaja."
Koetin jotenkin arvailla asiaa.
"Ettehän tarkoittane — kostoa?" kysyin minä äkisti.
"Sentapaista se ehkä lienee", myönsi hän. "Ilkeintä asiassa on, Cranage, ettette te tiedä eikä kukaan tiedä, mistä oikeastaan on kysymys. Tuo kaveri, jonka juuri olette tavannut, tietää koko joukon enemmän kuin mitä hän on kertonut. Omituinen oikku miehen luonteessa, että hän on kertonut teille niinkin paljon. Mutta hän on kertonut! Toimikaa siis te."
"Miten?" sanoin. "Miten?"
"Että menette suoraan neiti Mansonin luo ja kerrotte hänelle joka sanan", vastasi hän. "Macfarlane teki erään ehdotuksen. Meidän kolmen olisi vartioitava yötä päivää aina keskiviikkoon asti. Minä kyllä otan osani suorittaakseni."
"Ettekö luule, että te ja minä voisimme sen tehdä, kahden?" sanoin. "Te päivällä, minä yöllä. Sittenpä olisikin kumma, ellei turvallisuus olisi taattu, kun apuna vielä ovat kaikki nuo salapoliisit, tallirengit ja koko loppujoukko…"
"Käskekää ajaa suoraan Mansonin huvilaan", sanoi hän. "Kuta pikemmin hän tietää, sitä parempi. Mutta…" Hän pysähtyi, pudisti päätään ja pani suunsa suppuun.
"Mitä?" kysyin minä.
"Kiinalainen se taas kummittelee!" vastasi hän. "Hän on sen pohjalla! Macfarlane on pettänyt hänet tässä kohden, mutta — kiinalainen se on! Kaiken takana on perin salaisia hommia, salaisia tietoja — mutta mitä? Minusta näyttää, että kiinalainen ja hänen koplansa kaiken matkaa ovat olleet yhtä päivää myöhässä — yhtä päivää myöhässä Hollimentin suhteen, samoin Quartervaynen, Neamoren ja Pennithwaiten! Mutta Macfarlane ilmeisesti tietää, että vaikka hän ja nuo kaksi muuta on pantu kiinni, on kiinalainen vapaana — ja hänellä on vielä valttikortti kädessään. Mikä valtti? — Niin, hän tahtoo päästä tuon kilpa-ajohevosen ja lady Renardsmeren kimppuun! Ja lady Renardsmere on piilossa. Mutta tamma ei ole. Tulkaa — lähdetään neiti Mansonin luo."
Me astuimme Mansonin huvilan ruokahuoneeseen juuri kun Peggie ja neiti Hepple asettuivat aamiaispöytään. He vaativat meitäkin yhtymään seuraansa, mutta me olimme molemmat aivan liiaksi touhuissamme — kiihdyksissä, mitä minuun tulee — voidakseni syödä, ja minä olin jokseenkin kärsimätön siihen asti kun Peggie sai toimitetuksi sisäkkönsä huoneesta ulos ja me neljä olimme keskenämme. Silloin minä kerroin koko tarinan. Se vaikutti eri tavalla kahteen kuulijaani. Neiti Hepple kävi yhä vakavammaksi — mutta Peggie yhä kärsimättömämmäksi ja suuttuneemmaksi.
"Koko asia on kerrassaan järjetön!" puhkesi hän puhumaan, kun minä olin lopettanut kertomukseni. "On yhtä mahdotonta, että tammalle voidaan mitään vahinkoa tehdä kuin että — kuin että… minä en voi löytääkään sopivaa vertausta! Milloinkaan en ole sellaista jonninjoutavaa kuullut. Ei mitään hevosta sinä ilmoisna ikänä ole sen huolellisemmin vartioitu. Miten voisi kukaan päästä siihen käsiksi? Alkaakseni minusta — minä olen kulunut melkein luuksi ja nahaksi sitä vahtiessani. Entäs sitten Bradgett. Hän on laihtunut pitkästä huolesta sen tähden. Sitten sen oma tallipoika — minun on pitänyt suoraan ajaa hänet pois sen luota syömään ja nukkumaan. Entäs sitten kaikki minun mieheni ja tallirenkini aina siinä ympärillä? Ja vielä nuo kuusi yksityisetsivää, jotka syövät hyötyä tekemättä lady Renardsmeren kustannuksella, vahtimassa yötä päivää! — Koko juttu on naurettava. Tamma ei ole milloinkaan pistänyt päätään tallistaan, niin ettei kymmenittäin silmäpareja ole ollut siihen tuijottamassa — ei milloinkaan astunut tai nelistänyt pienintäkään matkaa, niin ettei sitä ole saatettu kuin kuningasta, joka lähtee parlamenttia avaamaan — minä sanon teille, on ollut ja on edelleen sula mahdottomuus kenellekään päästä sitä lähelle! Se on lorua!"
"En minä usko!" sanoi Peyton rauhallisesti. "Ei ole!"
Peggie laski pöydälle veitsensä ja haarukkansa ja katsoi Peytoniin. Hänen kasvonsa olivat ylt'yleensä hehkuneet ilmeisestikin suuttumuksesta, mutia Peytonin vakavasti katsoessa muuttuivat ne tavallisen värisiksi, ja minä näin, että hän oli äkkiä rauhoittunut.
"Luullakseni olette järkevä mies, herra Peyton", sanoi hän tasaisella äänellä. "No niin, miksi te ette luule sen olevan lorua — kun minäkin luulen?"
"Koska, minä en katso asiaa teidän näkökannaltanne", vastasi hän. "Eivät ne tuota kaunista hevosta tuolla toisella puolella pihaanne itsensä vuoksi tavoittele — lady Renardsmereen he tahtovat päästä käsiksi sen kautta. Tuo pimeässä piileksivä mies, joka ei haikaile mitään päästäksensä tarkoituksensa perille, on epäilemättä aikoja sitten päässyt selville siitä, että lady Renardsmere on sekaantunut tähän juttuun, ja on hyvin luultavasti uhkaillut häntä siinä tapauksessa, että hän ei luovuta esinettä, jota mies haluaa ja jota hän uskoo lady Renardsmeren tai jonkun hänen tietämänsä henkilön pitävän hallussaan. Miten te tiedätte, mitä lienee salassa tapahtunut heidän välillään? Miksi lady Renardsmere piileksii? Ja miksi hän yht'äkkiä teki hevostaan vartioivien salapoliisien luvun kaksinkertaiseksi? — Ei! — ei se ole lorua! Vaara on tarjona — kuten tuo Macfarlane sanoi Cranagelle."
"Mikä vaara?" kysyi Peggie.
"Jos voisin siihen kysymykseen vastata, ei vaaraa olisikaan", vastasi Peyton. "Minä en tiedä, mikä se vaara on. Mutta teidän sijassanne olisin varuillani sitä vastaan yhä edelleen. Ja eihän sitä paitsi enää ole kuin neljä päivää jäljellä."
"Mutta mitä minä sitten enää voin tehdä?" huudahti Peggie, yrittäen uudelleen vimmastua. "Eihän voi sulkea eläintä rautakaappiin tai panna sitä asumaan vierashuoneeseeni! Sellaisiin varokeinoihin kuin minä ei ole kukaan koskaan ryhtynyt. Minun isäni valmensi kolme Derby- ja neljä St. Leger-voittajaa aikoinaan, ja hän olisi purskahtanut nauramaan nähdessään, millä tavalla tätä tammaa on vartioitu. Miksi —"
"Olosuhteet ovatkin poikkeukselliset, rakas Peggie", keskeytti neiti
Hepple.
"Älkää joutavia jaaritelko, Millie täti!" kivahti Peggie. "Tiedämmehän kaikki, että olosuhteet — hitto vieköön — ovat poikkeukselliset. Kysymys on siitä — mitä enempää voin tehdä kuin mitä jo teen? Kokonainen rykmentti miehiä ja tallirenkejä häärii eläimen ympärillä — mitä muuta voin tehdä? Jos vain ihmiset olisivat järkeviä —"
Hän katsahti minuun rummuttaen pöytää sormenpäillään, ja hänen katseessaan oli jotakin, joka pani minut ajattelemaan toisin.
"En minä lopuksikaan käsitä", sanoin minä silmäillen Peytonia, "mitä enempää neiti Manson voisi tehdä! Tammaahan vartioidaan säännöllisesti herkeymättä yötä päivää —"
"Minäpä kerron teille tarkasti, miten asia on järjestetty", sanoi Peggie. "Ensiksi päiväsaikaan on aina noin kymmenkunta henkilöä silmällä pitämässä joko sitä suorastaan tai sen tallin ovea. Yöllä on Bradgett taikka hevosen oma tallipoika aina sen luona; yksi salapoliisi on siinä ainoassa huoneessa, josta sen talliin päästään, ja kaksi muuta pitää vahtia pihalla ulkopuolella. Mitä enempää voi tehdä?"
"Sangen vähän!" sanoin minä. "Mutta sallikaa Peytonin ja minun tehdä se vähä. Me vartioimme kernaasti vuorotellen tästä asti siihen, kunnes viette sen Epsomiin. Se on Peytonin ehdotus."
"Peyton on hyvin ystävällinen — olette kumpikin", vastasi Peggie. "Jos tahdotte kuulla vilpittömän mielipiteeni Välkehtivän Rubiinin valmentajana, on se kerrassaan tarpeetonta. Mutta jos se antaa teille jotenkin mielenrauhaa — minä en ole edes levotonkaan! — niin tehkää vain niin. Järjestäkää asia, kuten haluatte — ja asettukaa tänne. Ja heittäkää nyt toistaiseksi tuo joutava juttu ja juokaa!"
Peyton ja minä ryhdyimme omiin järjestelyihimme — neuvoteltuamme sitä ennen Bradgettin ja salapoliisien kanssa. Ne olivat aivan yksinkertaiset — hän valvoisi tallin luona ensi yönä, minä seuraavana; minä vartioisin toisena päivänä; hän seuraavana — ylimääräisinä apulaisina. Me noudatimme tätä suunnitelmaa — eikä mitään tapahtunut.
Ei mitään ainakaan ennenkuin sunnuntaina heti puoliyön jälkeen, kun istuin poltellen ja rupatellen erään salapoliisin kanssa Välkehtivän Rubiinin tallin edessä olevassa huoneessa.
Äkkiä tuli muuan pihalla vahdissa olevia salapoliiseja sisään.
"Tuolla ulkona on eräs mies — kovasti vaatteissa — joka väittää teidän tuntevan hänet, herra Cranage", sanoi hän. "Tulisitteko ulos silmäilemään häntä?"
Hän otti käteensä siinä vieressä olevan valmiiksi sytytetyn lyhdyn, ja minä lähdin hänen kanssaan ulos pihalle.
Siellä seisoi moniin vaatteisiin ja peitteisiin kiedottu olento toisen salapoliisin vartioimana. Oli tarpeetonta antaa valon langeta hänen kasvoilleen, sillä minut nähdessään hän ryhtyi puhumaan.
"Hyvää iltaa, sir", lausui tuttu ääni. "Minä täällä olen, herra Cranage
— Joycey!"
"Joycey!" huudahdin minä. "Hyväinen aika, mikä teidät tänne tuo tähän aikaan? Onko lady Renardsmere —"
Hän keskeytti minut kääntyen ympäri ja osoittaen nummea pitkin noin puolen kilometrin päässä kulkevaa valtatietä. Siellä näin minä erään auton voimakkaat merkkilyhdyt.
"Minä tulin tänne tuossa, sir", sanoi hän. "Ja minä palaan sillä muutaman hetken kuluttua, niin pian kuin olen tehtäväni täällä suorittanut. Hänen armonsa määräyksiä, sir. Minun on silmäiltävä — vain silmäiltävä — tuota tammaa, sir."
"Sepä jotakin!" sanoin minä. "Mitä, nähdäksennekö, onko se hengissä?"
"Minun on vain yksinkertaisesti määrä katsoa onko se siellä", vastasi hän. "Kerroin sen jo näille kahdelle miehelle, ennen kuin teidät haettiin ulos."
Minä käännyin molempien salapoliisien puoleen.
"Tämä on lady Renardsmeren taloudenhoitaja hänen Park Lanen talostaan", sanoin minä. "Te kuulette, mitkä hänen emäntänsä määräykset ovat. Eikä ole tarvis kutsua neiti Mansonia — minä otan asian vastuulleni."
Me lähdimme talleihin ja Välkehtivän Rubiinin erikoiseen osastoon, pari lyhtyä mukanamme. Tallipoika, joka nukkui siellä, hypähti pystyyn ja vilkuili meihin; Välkehtivä Rubiini itse käänsi suuret, kirkkaat silmänsä valoihin. Ja Joycey katsahti siihen vain kerran ja vetäytyi sitten takaisin.
"Riittää jo hyvinkin, herrat", sanoi hän. "Siinä kaikki, mitä minun oli määrä tehdä. Kiitän teitä!"
Hän kietoutui taas vaippoihinsa ja lähti ulos. Minä menin hänen mukanaan vähän matkaa poikki kentän.
"Omituista menettelyä, Joycey!" huomautin minä.
"Monet hänen armonsa hommat ovat todella merkillisiä", vastasi hän lempeästi. "Minun asiani ei ole niitä ymmärtää tai niistä kysellä. Ja — nyt on jo maanantaiaamu, sir. Tehän saavutte Marengo-huvilaan tänä iltapäivänä, sir. Älkää myöhästykö päivälliseltä, sir — lupaan teille… oivan päivällisen!"
Sanomatta sitten sanaakaan enää hän lähti nopeasti merkkilyhtyjä kohti, jättäen minut siihen entistäkin enemmän hämilleni.
KAHDESKOLMATTA LUKU
Marengo-huvila
Ei kukaan meistä keskustellessamme seuraavana aamuna asiasta voinut huomata mitään päätä tai perää Joyceyn yöllisessä vierailussa. Mitä erikoista hyötyä saattoi olla siitä, että hän puoleksi minuutiksi pisti päänsä Välkehtivän Rubiinin talliin ja näki, että se oli siellä?
Asia oli mitä suurimmassa määrässä salaperäinen, ja yksi ainoa kohta siinä vain tuotti meille tyydytystä — varmuus siitä, että lady Renardsmere oli jossakin lähellä, tarkoittipa sillä läheisyydellä sitten Lontoota tai muuta. Mutta keskustellessamme kahden kesken asiasta esitti Peyton erään oman teoriansa.
"Kuulkaapas, Cranage", sanoi hän katsoen minua tutkivasti, "tuo vanha lady Renardsmere on kieltämättä omituinen, eikö niin?"
"No sen alle voitte vaikka puumerkkinne panna!" vastasin minä.
"No niin", jatkoi hän hitaasti, "kun ihmiset tulevat määrättyyn ikään ja ovat koko elämänsä ajan olleet omituisia, luulen sellaisen ajan koittavan, jolloin paljas omituisuus muuttuu joksikin, joka enemmän muistuttaa — ellei suorastaan mielisairautta, niin ainakin jotakin hyvin sen tapaista."
"Luuletteko, että lady Renardsmere on mielipuoli?" kysyin minä suoraan.
"Ehkä hän on yhdessä suhteessa mielipuoli", sanoi hän. "Hänellähän on joitakin omituisia hommia. Kysymys on vain siitä — onko se mielipuolisuutta vaiko järjestelmällistä menettelyä? Mitä hän aikoo? Alanpa käydä oikein kärsimättömäksi saadakseni nähdä hänet."
"Minua kummastuttaa, ellei se tapahdu tänä iltana tai huomenaamulla", sanoin minä. "Hänen täytyy näyttäytyä Epsomissa! Hänen oma hevosensa! Ja minun ymmärtääkseni on hän yhtä kiihkeä voittamaan Derbyn kuin kuka omistaja hyvänsä — enemmänkin kuin kiihkeä!"
"On kai", sanoi hän miettivästi. "Sen olen tullut ymmärtämään — ehkäpä tavalla sellaisella, ettette sitä oikein käsitäkään. No niin — me siis muutamme tuonne Epsomiin tänään, eikö niin? Minä tahdon seurata asioita loppuun asti, Cranage! — lähden saaton mukana ja menen asumaan johonkin hotelliin siellä ja odotan, kunnes kaikki on ohi. Kuulkaahan, — minä en tunne noita kilpa-ajoasioita paljoakaan — mitä hevosia sinne tulee, joista tammalla saattaisi olla vastusta tuon suuren kilpailun voittamisessa?"
"Sinne tulee Jack Cade-niminen hevonen ja toinen, jonka nimi on Flotsam, vielä muuan Roneo ja eräs tamma nimeltään Hedgesparrow, kaikki hyvässä nimessä vedonlyönnissä", vastasin minä. "Jack Cadesta on pahin pelko — se voitti kahdentuhannen guinean palkinnon. Mutta se on neljässä yhtä vastaan tänä aamuna ja Välkehtivä Rubiini on tasassa — vaan vielä se nousee epätasaiseen vetoon ja tuottaa silloin hirvittävän joukon rahaa! Neiti Manson väittää, ettei mikään voi sitä voittaa, ja luullakseni on sen oma talliväki lyönyt siitä niin paljon vetoa, ettei sillä ole enää penniäkään jälellä! Jos kaikki käy kohdalleen, voittaa se nähtävästikin hyvin helposti!"
"Sepä mielenkiintoista!" sanoi hän hyväksyvästi. "Enpä tosiaan ole milloinkaan ennen ollut tämänkaltaisessa seikkailussa, mutta tuntuu tavallaan oikein suurenmoiselta, kun saa sellaisessa olla mukana! Entä tuon eläimen osalle tuleva huolenpito ja huomio! — Aivan kuin kruunajaisiin lähtevä kuningatar!"
Jokainen, joka sinä päivänä oli näkemässä Välkehtivän Rubiinin siirtämistä Mansonin huvilasta Epsomiin, olisi luultavasti yhtynyt Peytonin mielipiteeseen. Kuljetimme sitä perille erikoisessa isossa autovaunussa — johon sitä, sivumennen sanottuna, ei kukaan muu saanut houkutelluksi kuin Peggie ja sen oma tallipoika — ympärillään suurempi seurue, kuin varmastikaan mitään hevosta ennen on saatellut. Kaksi yksityisetsivää oli vaunussa mukana; muut neljä seurasivat autossa; eräässä toisessa autossa olivat Bradgett ja kolme hänen etevintä apulaistaan; kolmannessa autossa olimme Peggie, neiti Hepple ja minä sekä meidän matkatavaramme. Me kuljimme pysähtymättä yli Sussexin ja Surreyn nummien Epsomin tallien luo, jonne oli aikomus sijoittaa Välkehtivä Rubiini; emme kukaan eronneet, ennenkuin olimme nähneet sen turvassa asunnossaan, yövartijat paikoillaan ja kaikkiin varokeinoihin ryhdytyn. Ja sitten neiti Hepple, Peggie ja minä lähdimme omaan asuntoomme Marengo-huvilaan; ja Peyton asteli kaupunkiin etsiäkseen jotakin hotellia. Tähän asti oli kaikki sujunut oivallisesti, eikä Macfarlanen varoitus ollut osoittautunut oikeutetuksi: Välkehtivä Rubiini oli turvassa toimintapaikallaan ja niin tarkan valvonnan ja vaarinpidon alaisena, ettemme nähneet mitään vaaran mahdollisuutta.
Marengo-huvila, johon minä seuralaisineni saavuin kello viiden aikaan sinä maanantai-iltapäivänä, näytti olevan huomattavan iso, vanhanaikuinen punainen tiilirakennus, jonka ympärillä kasvoi liiankin tiheässä puita ja pensaita. Ulkopuolelta se oli jotenkin synkän näköinen, vaan sisältä melko mukava, ja näin heti, että meistä pidettäisiin hyvää huolta viisipäiväisen siellä olomme aikana, sillä Joycey oli tuonut mukanaan joukon palvelijoita, sekä miehiä että naisia, Park Lanesta, ja sinne saapuessamme luisti kaikki kuin rasvattu. Eräs emännöitsijä johdatti neiti Hepplen ja Peggien heidän huoneisiinsa, ja Joycey, joka oli ottanut meidät vastaan eteissalin ovella, vei minut sivulle.
"Minulla on eräs ilmoitus teille, sir", sanoi hän. "Hänen armoltaan. Hänen armonsa on sanomalehtien kautta saanut tietää monta asiaa, joita on tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli Renardsmeressä. Hän on lukenut tuosta nuoresta amerikalaisesta herrasmiehestä, herra Peytonista, ja hänen neiti Mansonille ja teille antamastaan avusta. Hänen armonsa käskee minun ilmoittaa teille, sir, että jos herra Peyton on Epsomissa tai tulee sinne kilpa-ajoihin, toivoo hän teidän kutsuvan hänet Marengo-huvilaan vieraskumppaniksenne, lähettäen samalla terveisensä. Minulla on kaksi vierekkäin olevaa huonetta jo valmiina teille ja hänelle, sir — ajattelin, että siinä tapauksessa että hän saapuu, te kernaasti haluaisitte olla aivan lähellä toisianne."
"Lady Renardsmere on hyvin ystävällinen, Joycey", vastasin minä. "Herra Peyton on kaupungissa etsimässä huonetta — minäpä lähden ottamaan hänestä selvää ja tuomaan hänet takaisin. Mutta kuulkaahan — tuleeko lady Renardsmere tänne tänä iltana?"
"Minun ei ole lupa sanoa mitään hänen armonsa menemisistä tai tulemisista, sir", vastasi hän juhlallisesti päätään puistaen. "Sen kuitenkin saatan sanoa, sir, ettei hänen armonsa tule tänne päivälliselle. Siellä tulee siis vain olemaan neiti Hepple, neiti Manson, te itse ja herra Peyton — jos hän ottaa vastaan hänen armonsa kutsun."
"Minäpä haen hänet käsiini paikalla", sanoin minä. "Te siis tietenkin näitte lady Renardsmeren palattuanne kaupunkiin viime yönä, Joycey?"
Mutta Joycey ei antanutkaan itseään huiputtaa. Hänen ilmeensä muuttui sfinksimäiseksi.
"Mistään hänen armoansa koskevasta asiasta ei minun ole lupa keskustella, sir", vastasi hän. "Huomaatte kaiken täällä olevan mielenne mukaan, sir, siitä olen varma. Hänen armonsa toivoo teidän täällä esiintyvän isäntänä, sir, ja neiti Hepplen, naisista vanhempana, emäntänä. Kaikille palvelijoille on annettu ohjeita siinä suhteessa, sir."
Jätin hänet ja lähdin pieneen kaupunkiin Peytonia etsimään. Kahdessa hotellissa kävin turhaan, mutta olin juosta hänet kumoon kolmannen portailla. Hän seisoi siinä kädet taskuissa, pukulaatikko jalkain juuressa, näyttäen melkein epätoivoiselta.
"Kuuleppa kummaa!" huudahti hän, kun minä riensin ylös. "Ainoatakaan huonetta ei ole saatavissa rahalla eikä millään mistään hotellista täällä! — kaikki ovat täynnä. Sanovat, että minun on parempi mennä Lontooseen ja tulla junalla kilpa-ajoihin aamuisin — yhtään huonetta ei ole saatavissa tällä paikkakunnalla!"
"Eipä hätää!" sanoin minä. "Olen juuri saanut kutsun teille — lady
Renardsmereltä. Teidän on tultava Marengo-huvilaan hänen vieraaksensa.
Niin että lähdetään siis!"
"Onko hän siellä?" kysyi hän ottaessaan käteensä pukulaatikkonsa.
"Ei ole — enkä tiedä, missä hän on", vastasin minä. "Kaikki on salaperäistä. Vaan — minusta tuntuu melkein varmalta, että hän ilmestyy sinne — ehkä jo tänä iltana."
"No niin, hän on hyvin kohtelias kutsuessaan minut", sanoi hän.
"Tietenkin minä mieluummin olen paikoillani täällä, nähdäkseni mitä
tapahtuu, kuin menen yöksi Lontooseen. Vaan miksi hän ei asu tuolla
Marengo-huvilassa?"
"Älkää minulta kysykö!" vastasin minä. "Olen heittänyt koko asian mielestäni! Minua liikuttaa nykyisin vain se, mitä tapahtuu tunnista toiseen. Ensi työksi on meidän siis siistiydyttävä päivällistä varten!"
Palasimme huvilaan. Joycey johdatti meidät ylös kahteen erinomaisen hyvin varustettuun makuuhuoneeseen, ja asetti erään palvelijan meistä huolta pitämään. Oikeaan aikaan me saavuimme alas seurusteluhuoneeseen neiti Hepplen ja Peggien luo. Kello seitsemältä me söimme päivällistä, ja Joycey täytti yöllisen lupauksensa minulle ja tarjosi meille hyvin hienon päivällisen. Ja kello yhdeksältä Peggie, Peyton ja minä lähdimme Välkehtivän Rubiinin asuntoon ja huomasimme kaiken olevan kohdallaan ja niin kuin ollakin piti. Palasimme sitten Marengo-huvilaan ja pelasimme yhden robbertin whistiä neiti Hepplen kanssa, ja kun se oli loppunut, vetäydyimme kaikki makuuhuoneisiimme… jokainen meistä edelleen ihmetellen, milloin saisimme nähdä lady Renardsmeren.
Me — me kolme nuorta ihmistä nimittäin — olimme hyvin varhain seuraavana aamuna ulkona nummella, nähdäksemme Välkehtivää Rubiinia harjoituksissa. Kaksi tai kolme muuta Derby-ehdokasta oli myöskin saapunut; silmäilimme niitä, kuten teki moni muukin aamukukko. Siellä oli Jack Cadekin, joka oli tuotu eräästä maan pohjoisosassa sijaitsevasta tallista — hieno eläin, mutta nähtyään sen selitti Peggie jyrkästi, että Välkehtivä Rubiini — jonka jockeyhin, Medderfieldiin, Peyton ja minä tutustuimme sinä aamuna — voittaisi aivan helposti. Samoin ajatteli nähtävästi myöskin urheilumiesten ammattikunta, sillä ennen puoltapäivää oli Epsomissa vaikeata lyödä vetoa Välkehtivästä Rubiinista, paitsi epätasaista, sillä välin kuin Jack Cade laski kuuteen yhtä vastaan, Flotsam seitsemään ja toiset mikä mihinkin. Kilpajuoksijoita näytti seuraavana päivänä tulevan kaikkiaan noin kahdestatoista viiteentoista, ja koko joukosta näytti ainoastaan Jack Cade tosivaaralliselta meidän toiveillemme.
Me lähdimme kaikki katsomaan avajaispäivän juhlallisuuksia. Minä en ollut milloinkaan ennen ollut Epsomin kilpa-ajopäivillä, eikä tietysti Peytonkaan ollut; nummella tapahtuvat juhlamenot, jotka olivat niin tuttuja Peggielle, kilpa-ajomiehille ja lukemattomalle joukolle lontoolaisia, olivat kerrassaan outoja meille. Mutta eivätpä ne niin suuresti mieltämmekään kiinnittäneet; seikka oli sellainen, että omat huolemme estivät sen. Välkehtivän Rubiinin suhteen olimme rauhallisia ja varmoja; sitä vartioitiin entistä tiukemmin; mutta halusimme nähdä sen omistajan. Peggie hankki meille tilaisuuden mennä minne hyvänsä ja kaikkialle hevosten asemapaikoille ja aituuksiin, ja Peyton ja minä tutkimme paikan perinpohjin iltapäivän kuluessa. Peggie puolestaan teki samoin. Mutta kun viimeinen ratsastus oli päättynyt — ja myöntää täytyy, etten minä sinä ensimmäisenä päivänä nähnyt juuri hitustakaan koko kilparatsastuksesta — ja me olimme menossa kotiin Marengo-huvilaan, ei kukaan meistä ollut nähnyt lady Renardsmereä.
"Minulta on aivan yhtenään kyselty hänestä iltapäivän kuluessa", huomautti Peggie, joka oli tullut kilpa-ajoihin parhaassa puvussaan ja röyhelössään ja näytti uskomattoman ylhäiseltä. "Ja minusta tuntui vähän vaikealta hänen valmentajanaan sanoa, etten tietänyt, tuleeko hän huomenna vai ei. Mutta ellei hän tule —"
Hän pysähtyi niin pitkäksi aikaa, että Peyton pyysi häntä lausumaan ajatuksensa loppuun.
"Mitä sitten? — ellei hän tule?" kysyi hän.
"No niin, minä voin taluttaa itse Välkehtivän Rubiinin lavan eteen!" huudahti hän.
Peyton nauroi hänen varmalle äänensävylleen.
"Te ette epäile sen voittavan!" sanoi hän kiusoitellen. "Edeltä käsin päätetty asia, vai miten?"
Peggie katsahti häneen komean hattunsa alta.
"Epäile!" huudahti hän. "Mikä sitä voittaisi! Ei ole mitään, joka voi sen voittaa! Ja jos lady Renardsmere on sellainen aasi, ettei hän ole siellä katsomassa sen voittoa — no niin, sitten minä otan sen, mitä lady Renardsmere ei välitä ottaa — nimittäin kaiken siitä koituvan kunnian!"
"Hyvä on!" sanoi Peyton. "Vaan — minusta tuntuu, että me saamme nähdä lady Renardsmeren tänä iltana."
Hän näytti olevan vakuutettu asiasta jollakin hänelle ominaisella tavalla. Mutta lady Renardsmere ei ollut saapunut Marengo-huvilaan, kun tulimme sinne, eikä siellä ollut muitakaan tietoja hänestä, eikä hän myöskään ollut tullut vielä päivällisaikaan. Ja kun me tiesimme asian turhaksi, ei kukaan meistä kysellyt Joyceylta mitään hänestä.
Söimme tavallista myöhempään sinä tiistai-iltana, ja ulkona oli tullut pimeä, ennen kuin me lopetimme. Olimme juuri aikeissa nousta pöydästä ja puhuimme siitä, että käväisisimme katsomassa Välkehtivää Rubiinia, kun neiti Hepple, joka istui aivan vastapäätä erästä suurta, kentälle päin olevaa ikkunaa, äkkiä hypähti tuoliltaan kimeästi kirkaisten.
"Tuolla! Nopeasti!" huusi hän. "Tuolla ikkunassa! Miehen kasvot.
Katsokaa!"
Ei kaihtimia eikä verhoja ollut vedetty ikkunan eteen; huone itse oli kirkkaasti valaistu; ikkunan ulkopuolella olevat puutarhat ja kentät olivat pimeän peitossa. Minusta näytti, kun minä pyörähdin ympäri tuolissani ja seurasin neiti Hepplen vapisevan sormen osoittamaa suuntaa, että erotin jonkinlaiset aavemaiset kasvot yhdessä nurkassa ja jonkun tumman olennon liikkuvan, kun tuo aavemainen näky katosi. Peytonkin näki, ja lieneekö hänellä sitten ollut nopeampi ja terävämpi huomiokyky kuin minulla, sillä samalla kuin hän hypähti pystyyn, pääsi häneltä tukahdutettu huudahdus. "Kiinalainen!"
Sitten hänen kätensä pujahti povitaskuun, ja hän hyökkäsi ikkunaa kohden, sillä välin kun minä, ajatellen ehtiväni nopeammin, syöksyin huoneesta ulos, eteissalin läpi ja puutarhaan. Me kohtasimme toisemme jonkinlaisella penkereellä, joka oli ruokahuoneen ja pihan välillä. Kohtasimme… tuijottaaksemme toisiimme huoneesta lähtevässä valossa ja sitten kaikkialla ympärillämme olevaan pimeyteen.
"Cranage, hän se oli, varma kuin kuolema!" mutisi Peyton. "Ihan varma!"
"Kiinalainenko?" huohotin minä.
"Minä näin hänen kasvonsa — sekunnin murto-osan ajan", vastasi hän. "Hän pääsi tietenkin livahtamaan. Ja mitäpä hyödyttäisi etsiä häntä täältä ulkoa? Tuolla", jatkoi hän osoittaen puutarhan äärimmäistä kolkkaa, "tuolla, kuten tiedätte, on avonaisia kenttiä, sitten nuo pensaikot ja niiden takana tiheä metsä — olen huomannut kaiken tuon, sitten kuin tulimme tänne eilen. Mutta hän on täällä! Täällä!"
"Etsimässä lady Renardsmereä tietystikin", sanoin minä. "Ja ehkäpä hän edelleenkin hiiviskelee tässä ympäri. Katsellaanpas vähäsen paikkoja."
"Hyödytöntä!" sanoi hän. "Vaan jos haluatte —"
Minä palasin rakennukseen, kerroin Joyceylle lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja ottaen pari miespalvelijaa mukaani palasin Peytonin luo. Me kiersimme varovasti puutarhan ja pihan emmekä löytäneet mitään.
"En odottanutkaan löytävämme", huomautti Peyton, kun me palasimme taloon. "Katsottuaan ikkunasta hän lähti tiehensä. Mutta — me tiedämme nyt, että hän on täällä — Epsomissa."
"Entä poliisit!" ehdottelin minä. "Entä jos kertoisimme niille?"
"Luullakseni ei siitä olisi suurtakaan hyötyä", vastasi hän. "Hänenhän on aivan helppo piiloutua tuonne metsään. Ja sitä paitsi — mikä tavaton joukko ihmisiä onkaan tuolla ulkona! — nukkumassa, nummella, jos lienen asian oikein käsittänyt. Saa ottaa pataljoonan poliiseja etsimään yhtä miestä tänä iltana."
Palasimme neiti Hepplen ja Peggien luo. Peggie oli jo pukeutunut hattuun ja päällystakkiin.
"Minä lähden tallirakennuksille" sanoi hän. "Kiinalainen taikka ei ja tahtoipa hän sitten viiltää lady Renardsmeren kurkun poikki tai ei, minä ainakin lähden tammaa katsomaan! Se on minun virkani."
"Minä lähden mukaan", sanoin minä. "Jäisitteköhän te, Peyton, neiti
Hepplen seuraksi?"
Hän nyökkäsi myöntävästi ja tuota pikaa Peggie ja minä olimme matkalla. Marengo-huvila oli kaupungin laidalla. Välkehtivä Rubiini oli sijoitettu lähelle kilpakenttää nummelle; meillä oli jonkin verran matkaa käveltävänä, vieläpä pitkin erästä synkkää kujaa.
"Luuletteko sen todella olleen kiinalaisen?" kysyi Peggie, kun olimme kunnolleen matkassa. "Näitkö sinä hänet, Jim?"
"Ihmiskasvot minä varmasti näin", vastasin minä. "Vilahdukselta näin — ja näin jonkun lähtevän pois. Kiinalainen se epäilemättä oli — lady Renardsmereä etsimässä. Osoittaa siis, että hän on täällä — lähistössä."
Hetken aikaan hän ei vastannut. Me astelimme nopeasti pimeää kujaa.
"Lady Renardsmere pitäköön itse huolta itsestänsä", huudahti hän äkkiä. "Mutta hevonen — luulenpa, että sydämeni murtuisi, jos sille jotakin tapahtuisi!"
"Mutta olethan ollut niin varma siitä, ettei sille mitään voi tapahtua", sanoin minä. "Olet nauranut pelkälle ajatuksellekin!"
Taasen hän oli jonkun hetken äänetönnä; sitten hän äkkiä puhui.
"En tiedä miksi", sanoi hän. "Olen vähän raskaalla mielellä. Minusta tuntuu aivan kuin jotakin tapahtuisi. Pelkkää kiihtymystä ehkä, vaan —"
"Jäisinköhän minä tänne tallin luo yksi?" ehdotin minä. "Minä kyllä jään, jos —"
"Ei, ei!" sanoi hän. "Ei ole tarpeellista. Kaikki nuo miehet — ja Bradgett. Luotan Bradgettiin ennen kaikkia muita. Ei! — se on naurettavaa! Tietenkin tamma on niin turvassa kuin olla saattaa!"
Turvalliselta se kylläkin näytti, kun me kymmentä minuuttia myöhemmin sen näimme. Vaikeata oli käsittää, miten minkäänlaista vahinkoa sille saattaisi tapahtua. Peggiekin rohkaistui sen nähdessään, ja me palasimme Marengo-huvilaan, tuntien että kaikki sittenkin oli kunnossa.
Kello oli silloin kymmenen. Me istuimme kaikki neljä sitten keskustelemassa asioista vielä puoli tuntia. Kun neiti Hepple sitten oli juuri ilmoittanut aikovansa lähteä levolle, kuulimme voimakkaan auton jyrinää ulkoa maantieltä, sitten ääniä ovella ja eteissalissa; samassa Joycey aukaisi ruokahuoneen oven ja astui sivulle…
Lady Renardsmere… ja hänen takanaan eteissalissa kaksi isoa, rotevaa, tuimakatseista miestä yksinkertaisissa puvuissa — henkivartijoita nähtävästäkin.