Välkehtivä Rubiini

KOLMASKOLMATTA LUKU

Birmalainen rubiini

Nousimme kaikki seisomaan lady Renardsmeren astuessa huoneeseen. Sulasta hämmästyksestä hänen niin äkkiä ilmestyessään jäimme sanattomiksi — ja tuijotimme. Ennen kuin Joycey ennätti poistua, kääntyi lady Renardsmere jyrkästi häneen, osoittaen käskevällä kädenliikkeellä, joka nähtävästikin oli perintöä hänen näyttämöajoiltaan, ikkunaa, jossa tunti sitten olimme nähneet kiinalaisen kasvot.

"Vetäkää kierrekaihtimet alas ja sulkekaa verhot!" määräsi hän.
"Tarkasti!"

Sitten hän kääntyi meihin viitaten meitä istuutumaan; koululasten tavoin, jotka pyhällä kunnioituksella noudattavat opettajan sormen viittausta, mekin tottelimme; itse hän istahti pöydän vieressä olevalle tuolille.

"Menkää sulkemaan ovi, Joycey", jatkoi hän, kun taloudenhoitaja oli suoritettuaan tehtävänsä palannut ikkunan luota. "Pitäkää huolta tuolla ulkopuolella olevista miehistä — jos he haluavat jotakin juotavaa, niin antakaa, vaan katsokaa, etteivät lähde eteissalista. Cranage! — pankaa ovi lukkoon Joyceyn mentyä. No niin", sanoi hän lopuksi, kun olin kiertänyt avainta, "toivoakseni teillä kaikilla ihmisillä täällä on ollut mukavaa ja teistä on pidetty hyvää huolta? Tuossa on epäilemättä amerikkalainen — toivoakseni voitte hyvin, sir? Peggie Manson! — tammahan on kunnossa, vai mitä — kunnossa ja valmiina?"

"Tamma on kunnossa, lady Renardsmere, ja niin valmis kuin konsanaan", vastasi Peggie. "Näin sen omin silmin tunti sitten. Sitä valvotaan tarkasti nyt ja edelleen, kunnes kaikki on ohi. Voitte mennä sitä itse katsomaan, jos haluatte."

Lady Renardsmere ei vastannut mitään tähän kehoitukseen. Hän riisui par'aikaa yltään isoa, raskasta päällysviittaa, joka verhosi hänet päästä jalkoihin asti. Kun hän toisella kädellään viskasi sen olkapäiltään taakseen, viittasi hän toisella kädellään edessään olevaan pöytään.

"Tulkaa istumaan tämän pöydän ympäri, te kaikki", sanoi hän. "Minulla olisi jotakin kerrottavaa teille — kaikille. Sen vuoksi olen tullut kotiin tänä yönä. Tulkaa!"

Ollen muka hommailevinaan tuoleja pöydän ääreen neiti Hepplelle ja neiti Mansonille, Peytonin onnistui päästä minun lähelleni. Ja hän kuiskasi korvaani erään sanan, jonka vain minä tajusin.

"Mielipuoli!"

En ollut varma siitä, ettei hän ollutkin oikeassa. Lady Renardsmeren silmissä oli kummallinen kiilto ja käytöksessä outoutta; hänen liikkeensä olivat nytkähteleviä. Ja kun minä istuuduin häntä vastapäätä, aloin tarkasti pitää häntä silmällä. Hänen äänensä oli kuitenkin jotensakin luja, hänen puheensa aivan yhtenäistä ja siinä oli vielä vanha, tuttu töykeä, käskevä sävy. Mutta sentäänkin…

"Te olette kaikki ihmetelleet, mitä minä olen hommannut sen jälkeen kuin lähdin Renardsmerestä", sanoi hän, kun me olimme kaikki asettuneet pöydän ympäri. "Nyt saatte kuulla! Minä olen ollut hankkimassa varmaa selvyyttä eräästä esineestä, jonka tahdoin omistaa — esineestä, joka tekee huomisen Derby-voittoni aivan varmaksi asiaksi. Tästä!"

Äkillisellä, nopealla liikkeellä hän vetäisi hameensa poimusta erään pehmeän, valkean silkkipaperikäärön ja asetti sen eteensä pöydälle. Samanlaisilla nopeilla liikkeillä hän repäisi paperin pois ja paljasti kirkkaanvihreänahkaisen, hoikan käärmeen muotoisen vyön, jonka keskellä oli pyöreä rintakoristeen muotoinen esine puhdasta kultaa. Ja sen keskelle oli kiinnitetty loistava verenpunainen kivi, jonka nähdessään neiti Hepple kimeästi huudahti.

"Rubiini!"

"Birmalainen rubiini!" sanoi lady Renardsmere. "Maailman hienoin rubiini! Sen vertaista rubiinia ei ole milloinkaan ollut. Ja se on — minun! Katsokaa sitä! Kosketelkaa sitä! Ottakaa se käteenne!"

Kukaan meistä ei ojentanut kättään sitä ottaakseen. Luullakseni muut ajattelivat samoin kuin minäkin. Tässä edessämme oli nyt tuo murhia aiheuttanut esine, näyttäen hirvittävältä ja salaperäiseltä juuri yläpuolellamme olevan sähkölampun valaisemana. Sen ja minun välilläni kohosivat neljän murhatun miehen aavemaiset kasvot…

"Huomenna tuo kiinnitetään Välkehtivän Rubiinin kaulan ympäri", sanoi lady Renardsmere, "eikä mikään sitä silloin voita! Se on taikakivi — fetishi! Olipa tamma vaikka vasta puoleksi valmennettu, voittaisi se, kun tuo on sillä! Kaulan ympäri, huomenna!"

Katselin ympärilleni kolmea kumppaniani. Ei ollut vaikeata huomata, että sama käsitys, johon Peyton niin nopeaan oli tullut, oli muodostumassa neiti Hepplen ja Peggienkin mielissä — kumpikin tuijotti lady Renardsmereen kuin lumottuna ja peloissaan.

Ja peloissani olin itsekin; pelkäsin koko asiaa; pelkäsin, mitä tämän jälkeen seuraisi. Sillä lady Renardsmeren käytöksessä oli joka hetki yhä selvemmin huomattavissa jotakin, joka pani ajattelemaan kummia asioita; hän istui siinä katsellen meitä, vuoroon kutakin, palavin silmin ja leikkien vihreällä vyöllä, jossa verenpunainen kivi kultakehyksessään kimalteli…

"Kuunnelkaa!" sanoi hän äkkiä kumartuen pöydän yli meihin päin. "Minä kerron teille koko asian! Tämä oli kerran pyhä kivi! Se oli kiinnitetty samoin kuin toinenkin, nyt hävinnyt, muutamaan epäjumalankuvaan. Se irroitettiin siitä — kiskottiin ulos silmäkuopasta. Merkillisiä seikkailuja seurasi sitten. Vihdoin joutui se muutamien kiinalaisten liikemiesten käsiin — he maksoivat siitä suuren hinnan. Eräs heistä, Cheng, toi liikeasioissa Eurooppaan tullessaan sen mukanaan, aikoen myydä sen jollekulle englantilaiselle tai amerikalaiselle miljoonanomistajalle. Chengin sihteeri, Chuh Sin, varasti sen häneltä Pariisissa. Chuh Siniltä varasti sen taas Portsmouthissa eräs Holliment niminen mies, jolla oli toinen mies, Quartervayne, liitossa kanssaan. Holliment ja Quartervayne pakenivat Lontooseen, kivi mukanaan, ja uskoivat asian eräälle kolmannelle miehelle, Neamorelle. Neamore oli kerran ollut liikeasioissa, timanttikaupoissa, minun kanssani, käyttäen vain toista nimeä silloin; hän tuli nyt minun luokseni tarjoomaan kiveä. Minä ostin sen häneltä ja Hollimentilta ja Quartervaynelta; annoin heille kymmenentuhatta puntaa siitä. He pettivät minut; luulin heillä olevan oikeuden myydä sen. Vaan he saivat rangaistuksensa! — Chuh Sin ja roskajoukko, jonka hän oli haalinut kokoon, olivat heidän kintereillään, ja Holliment ja Quartervayne ja Neamore murhattiin. Sitten minä pääsin totuuden perille — ja otin rubiinin pois Pennithwaitelta, jonne sen olin lähettänyt varmasti säilytettäväksi, ja lähdin etsimään Chengiä. Tapasin hänet — Pariisissa. Ja sain hänet luovuttamaan kaikki omat ja ystäviensä oikeudet — minä maksoin hänelle neljäkymmentätuhatta puntaa. Minulla on kuitti taskussani; se on kirjoitettu sekä kiinan- että englanninkielellä! Nyt rubiini on minun! — ja huomenna Välkehtivällä Rubiinilla on se kaulassaan onnentuojana. Minä aion voittaa puolen miljoonaa puntaa Välkehtivällä Rubiinilla!"

Äkkiä hän työnsi vihreän nahkavyön pöydän yli Peggietä kohden.

"Te saatte kiinnittää sen Välkehtivän Rubiinin kaulaan, kun se on valmiiksi satuloitu huomenna iltapäivällä, Peggie Manson!" sanoi hän entisellä käskevällä tavallaan. "Sitten —"

Neiti Hepple nousi nopeasti istuimeltaan.

"Jos te jätätte tuon esineen tähän taloon yöksi, lady Renardsmere, niin pois minä lähden tästä talosta ja sisarentyttäreni myöskin!" sanoi hän rauhallisesti. "Minua ihmetyttää, että saatatte käskeä kenenkään kunnon ihmisen katsoa sitä, vielä vähemmän koskea siihen! Siinä on verta — ihmishenkiä on sen tähden mennyt! Peggie — älä kosketa sitä sormellasikaan!"

"Ei minulla ole aikomustakaan, Millie-täti", sanoi Peggie. "En koskisi siihen, vaikka saisin kaiken rahan, minkä lady Renardsmere on siitä maksanut."

Peyton potkaisi minua hiljaa pöydän alla. Ymmärsin hänen tarkoituksensa. Suorin sanoin sanottuna, noiden kolmen naisen kesken oli syntymässä riita. Ja yhdellä heistä, ellei hän nyt sorastaan ollut mielipuoli, oli meidän miesten käsityksen mukaan ainakin joku ruuvi löyhässä. Mutta — olivatkohan nuo toiset kaksi siitä täysin selvillä?

Katsahdin salavihkaa lady Renardsmereen. Omituinen kiilto oli hävinnyt hänen silmistään, ja hän näytti taas olevan vanha, tavallinen, käskevä itsensä. Vielä kerran hän työnsi vihreätä vyötä lähemmäksi Peggietä.

"Välkehtivällä Rubiinilla pitää olla tämä kaulassa, kun se huomenna juoksee kilpaa!" sanoi hän. "Teidän on se kiinnitettävä, kun Medderfield on satulassa." "Ei!" sanoi Peggie päättävästi. "Sitä minä en tee!"

Lady Renardsmere alkoi rummuttaa pöytää jalokivisormuksia täynnä olevilla sormillaan. Aina hänellä oli paljon sormuksia, mutta tänä iltana oli niitä tavallista enemmän, ja timantit välkkyivät ja kimaltelivat, kun hänen kätensä liikkuivat.

"Te olette minun palvelijani!" letkautti hän.

"Enpä ole", vastasi Peggie. "Minä olen teidän valmentajanne. Mutta en rupea miksikään osalliseksi siihen asiaan, että hevosellanne olisi tuo inhoittava esine. Siinä se!"

Taasen tuo jäykkä, taipumaton olento alkoi rummuttaa pöytää. Äkkiä lady
Renardsmere kääntyi minuun.

"Cranage — sanokaa tytölle, että hän on houkka!"

"En!" sanoin minä lujasti. "Hän ei ole!"

"Tekö myöskin?" huudahti hän. "Sitten —" Hän pyörähti Peytoniin päin ja katsoi häntä kiinteästi, johon Peyton vastasi aivan yhtä kiinteällä katseella. "Te näytätte ymmärtäväiseltä mieheltä, te amerikkalainen", sanoi hän. "Puhukaa noille ihmisille järkeä!"

Peyton pani kätensä ristiin pöydälle ja istuen supisuorana katsoi lady
Renardsmereä pitkään ja kylmästi.

"No niin, ellei teillä ole mitään sitä vastaan, lady Renardsmere", sanoi hän rauhallisesti, "niin puhun vähän järkeä teille. Tehän tiedätte, kuten tässä juuri olette myöntänyt, että kiinalainen Chuh Sin on jo ottanut monta hengiltä yrittäessään saada tuota esinettä takaisin. Te mainitsitte kolme nimeä — siihen on vielä neljäs lisättävänä — teidän asianajajanne Pennithwaite. Ja — kiinalainen on täällä saapuvilla! Hän katsoi juuri tuosta ikkunasta tuskin kaksi tuntia sitten. Ja jos minun on puhuttava järkeä, kehoitan vain neiti Mansonia pysymään siinä, mitä hän vasta on sanonut eikä mitenkään ryhtymään tuohon rubiiniin — se on kirottu!"

"Minä en haluakaan siihen mitenkään ryhtyä!" sanoi Peggie lujasti. "Ennemmin jätän kokonaan lady Renardsmeren ja hänen tallinsa. Se on viimeinen sanani."

Tuskin olin osannut odottaa sitä, mikä nyt seurasi. Mutta äkkiä ja sellaisella vilkkaudella, joka olisi tuottanut kunniaa nuoremmallekin naiselle, lady Renardsmere hypähti jaloilleen, astui kaksi askelta ovea kohden, aukaisi sen, kääntyi vieressä olevaan sähkökelloon ja painoi nappia. Puolessa minuutissa Joycey seisoi hänen edessään. Vanha rouva heilautti kättään ympäri meitä kaikkia osoittaen.

"Joycey, ajakaa nuo ihmiset talostani!" sanoi hän terävällä, lujalla äänellä. "Ulos he marssivat, niin monta kuin heitä on! Antakaa heille kymmenen minuuttia aikaa pakataksensa tavaransa, ja sitten — ulos!"

"Teidän armonne!" sanoi Joycey pehmeimmällä äänellään. "Jos teidän armonne…"

"Tehkää kuten sanoin!" pauhasi hän. "Ulos — koko joukko!"

Sitten hän sieppasi vihreän vyön pöydältä ja pisti sen hameensa taskuun, astui eteissaliin noiden kahden ison miehen luo ja viittasi heitä seuraamaan häntä toiseen huoneeseen. Kaikki kolme hävisivät.

Me noudatimme viivyttelemättä lady Renardsmeren määräyksiä. Peggiellä oli oma autonsa ja autonkuljettajansa talon takana olevassa autotallissa, ja vähemmässä ajassa kuin meille oli myönnetty olimme pakanneet pukulaatikkomme ja astuimme ulos. Tuota pikaa me olimme autossa ja maantiellä — tähtien tuikkeessa.

"Mihinkä mennään?" kysyi neiti Hepple, kun autonkuljettaja kääntyi ohjeita saamaan.

"Käske hänen ajaa Lontooseen, Jim", vastasi Peggie. "Asetumme johonkin hotelliin."

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Satuloimisaitaus

Asetuimme muutamaan isoon Northumberland-kadun varrella sijaitsevaan hotelliin. Vaikka silloin jo olikin myöhäinen, ei kukaan meistä halunnut heti paikalla vetäytyä levolle. Kokoonnuimme erääseen nurkkaukseen hämmentyneinä ja ymmällä. Peggie oli syvimmän epätoivon vallassa — ja minä tiesin, missä hänen ajatuksensa vaelsivat.

"Tietysti kaikki on lopussa lady Renardsmeren ja minun välilläni!" sanoi hän katkaisten äkkiä tuon painostavan hiljaisuuden. "Kun hän kerran ajaa minut talostaan, niin ajaa hän myös minut huomenaamuna talleistaan. Kaikki on lopussa!"

"Peggie kulta, tuo nainen oli suunniltaan tänä iltana", sanoi neiti
Hepple. "Ehkä hän oli päihdyksissä, käytöksestä päättäen ainakin.
Huomenaamulla —"

"Ei!" huudahti Peggie. "Minä tunnen hänet. Hän ei ole erilainen aamulla. Hän on tullut pähkähulluksi tuon luulon takia että tammalla pitää olla kaulassaan kirottu rubiini! Minä tunnen hänet, uskokaa pois! Hän ei ole hullu — hän on vain niin täpötäynnä taikauskoa jalokiviin nähden kuin konsanaan nainen voi olla — aina hän on ollut, niin kauan kuin minä olen hänet tuntenut. Ja tuon vihreän vyön hän huomenna panee Välkehtivän Rubiinin kaulaan, sanokoon kuka hyvänsä vaikka mitä! Ja kun minä en tahdo siihen asiaan sekaantua enkä sitä edistää — niin kaikki on lopussa. En ole hänen valmentajansa enää. Minä en peräydy enkä salli eläimen pitää tuommoista esinettä, joka on ihmisverestä tahmea. Eikä hän peräydy — jos Medderfield esimerkiksi ajattelisi samoin kuin minäkin ja kieltäytyisi ratsastamasta, ajaisi hän hänet heti tiehensä ja hankkisi uuden jockeyn — ellei muita siihen saisi, niin vaikkapa tallirengin. Hän panee Välkehtivän Rubiinin kantamaan tuota hirveätä esinettä, ja siinä tapauksessa…"

"Entä sitten?" kysyi Peyton hetken vaitiolon jälkeen. "Miten käy siinä tapauksessa?"

"Silloin Välkehtivä Rubiini ei voita Derbyä!" vastasi Peggie hiljaisella äänellä ja silmissään synkkä, surumielinen katse. "Se on varma asia!"

"Mitä tyhjiä!" sanoi Peyton. "Se on taikauskoa, ehdottomasti! Te tulette yhtä mahdottomaksi kuin lady Renardsmere."

"Ei se ole taikauskoa", väitti Peggie. "Se on kaukonäköisyyttä. Minä tunnen sen!"

"Jos teillä on sellainen tunne, niin älkää antako sille valtaa", neuvoi Peyton. "Mitäs joutavia! — tammahan on aivan viaton eläin joka tapauksessa. Jos lady Renardsmere on niin taikauskonsa hämmentämä, että jäykästi vaatii tuota kiveä Välkehtivän Rubiinin kaulaan — niin samapa tuo, ei se mitään vaikuta eläimen juoksukykyyn, arvelen minä. Eihän tietenkään ole mikään miellyttävä asia tietää, että sillä on päällään esine, jonka takia ihmisiä on murhattu — mutta luullakseni ei tunteellisuus tule kilpa-ajoasioissa kysymykseen. Ja ehkäpä hän, kuten neiti Hepple arvelee, on huomisaamuun mennessä malttanut mielensä — hän on minun nähdäkseni vanha, äkkipikainen henkilö — ja saamme asiat selviksi. Nyt ehdotan, että me kaikki lähdemme nukkumaan ja pysymme iloisina — pääasiahan sentään on, että voitamme tuossa kilpailussa."

Mutta hetkistä myöhemmin, kun olimme Peytonin omassa huoneessa, jonne olin pistäytynyt juomaan ja savuketta polttamaan, hän puisteli päätään.

"Tuo vanha nainen on pähkähullu, Cranage!" sanoi hän. "Ei kannata peloittaa tyttöä sen enempää, mutta minä luulen, että lady Renardsmeren asiat ovat toivottomasti hukassa."

"Selittäkää tarkemmin", sanoin minä. "Tammaan nähden, tarkoitan."

"Lady Renardsmere on Epsomissa, ainakin hän meistä sinne jäi", hän vastasi. "Ja — kiinalainenkin on siellä! Hän ryhtyy väkivaltaisuuksiin toista tai molempia vastaan; ehkäpä vain toista vastaan, päästäkseen siten käsiksi toiseen. Mutta — varmasti hän toimii — sitä varten hän siellä on."

"Tamma on yhtä turvassa kuin Englannin pankki!" sanoin minä.

"Miten te sen tiedätte?" sanoi hän. "Oli — tarkoitatte! Mikäli aavistan, on sen hupsu omistaja näihin mennessä käynyt tuolla tallissa ottamassa sen pois sieltä. Ja sen minä sanon, että kaikesta huolimatta, mitä neiti Manson puhuu tai ajattelee taikauskosta, on lady Renardsmere mielipuoli — aivan järkensä menettänyt. Eikä kukaan tiedä, mitä mielipuoli nainen seuraavaksi työkseen tekee!"

"Onpa hän kyllin tervejärkinen laahatakseen mukanaan joka paikassa pari isoa miehenkoljoa henkivartijoinaan!" huomautin minä. "En ole ensinkään varma hänen mielipuolisuudestaan."

"Te ette ymmärrä", sanoi hän. "Hän saattaa olla selvä kylläkin yhdeksässä kohdassa, mutta parantumaton mielipuoli kymmenennessä. Kymmenes kohta on tässä tapauksessa juuri tuo rubiini! Olkoonpa niin, että sanoinkin tuolla alhaalla vanhan rouvan ehkä aamuun mennessä tulevan järkiinsä — tein sen vain neiti Mansonia rohkaistakseni. Itse puolestani uskon, että hän ei tule, vaan panee tuon kiven tamman kaulaan — ja kiinalainen on läheisyydessä!"

Hän alkoi riisuutua ja hetken aikaa minä istuin tupakoiden ja miettien.

"Kuulkaapas!" sanoin minä äkkiä. "Me olemme täällä aivan lähellä Scotland Yardia. Minä ehdotan, että te ja minä pistäydymme siellä varhain huomenaamulla, ennen kuin lähdemme Epsomiin, ja yritämme tavata Jifferdeneä, ja jos saamme hänet käsiimme, kerromme hänelle kiinalaisesta. Ehkä hän pitää asiaa sen arvoisena, että lähtee sinne ja ottaa apulaisia mukaansa."

"Hyvä on!" vastasi hän. "Niin varhain kuin vain haluatte. Mutta se on melkein kuin neulan etsimistä heinäsuovasta!"

"Tuskinpa sentään", sanoin minä. "Jos, kuten sanotte, kiinalaisella on päämääränään joko lady Renardsmere tai hänen hevosensa, on hänen tultava toisen tai toisen lähelle, voidakseen toimia. Vai mitä arvelette?"

"Ette te enkä minä tiedä mitään tuon miehen aikeista, jossa on voimaa ja viekkautta niin harvinaisessa määrässä yhtyneinä", vastasi hän oraakkelimaisesti. "Vaan eipä tietenkään haittaa mitään, vaikka käymmekin tapaamassa Jifferdeneä."

Me lähdimme yhdessä Scotland Yardiin heti aamiaista syötyämme seuraavana aamuna. Me kohtasimme Jifferdenen melkein paikalla ja jäimme tuijottamaan häneen. Hän oli puettu hienoon, tahrattomaan kilpa-ajoasuun — komea keikari, kiikari olalla ja päässään korkea, valkoinen hattu mustine nauhoineen.

"Tarpeetonta kysyä, mihin olette menossa, Jifferdene", huomautin päästäen nauruun, joka omasta mielestäni kuulosti hyvin ontolta. "Sitähän koko ulkoasunne toitottaa!"

"Asianmukainen varustus, herra Cranage", sanoi hän. "Virkavelvollisuuksia, sir! Meitä lähtee sinne useampia — vaikka eivät kaikki näin purppuraan ja hienoihin liinavaatteisiin puettuina. Tapaatte minut satuloimisaitauksessa, jos teillä on asiaa. Mutta — mikä teidät tänne tuo?"

"Jifferdene", sanoin minä, "kiinalainen on Epsomissa. Kuulkaa!"

Minä kerroin hänelle kaikki viimeöisestä ilmestyksestä ikkunassa ja sitä seuraavista tapauksista. Hän kuunteli tarkkaavaisena, käsittäen kaikki.

"Ja jätittekö lady Renardsmeren sinne?" kysyi hän, kun olin lopettanut.

"Marengo-huvilaan", vastasin minä. "Luonnollisesti emme tiedä, jäikö hän sinne. Ehkäpä jäi, vaikka eräs hänen isoja autojaan odotti pihalla. Mutta jättäessämme hänet oli hänellä seurassaan — henkivartiostonsa."

"Otan asiasta heti selvää", sanoi hän lähtien puhelimeen. "Olen nyt saanut kuulla hänen armostaan ja hänen henkivartijoistaan — sain hänestä myöskin myöhään eilen iltapäivällä tietoja. Lady Renardsmere, hyvät herrat, on seurassaan kaksi yksityisetsivää, entisiä poliiseja, viimeiset kymmenen päivää asunut isossa huoneustossa Great Central -hotellissa, mukanaan kamarineitinsä ja yksi miespalvelija. Minä soitan ja kysyn, onko hän siellä edelleen."

Viiden minuutin kuluttua hän palasi puhelimesta.

"Lady Renardsmere lähti Epsomiin myöhään eilen illalla", sanoi hän. "Hän ei palannut. Otaksukaamme siis, että hän on siellä. No hyvä! — siten käyvät asiat yksinkertaisemmiksi."

"Miten niin?" kysyi Peyton.

"Meidän suunnitelmamme on pysyä — huomaamatta — hänen ja hänen hevosensa läheisyydessä", sanoi Jifferdene, "ollaksemme valmiit siinä tapauksessa että tuo kiinalainen yrittää häiritä kumpaakaan — eikö niin? Ymmärrättehän tarkoituksen? No niin — kertokaa nyt minulle tarkkaan, missä Marengo-huvila on ja missä tamman talli on, ja tunnin kuluttua tästä lähtien ovat he kumpikin minun ja miesteni huolellisimman valvonnan alaisina — me olemme perillä ennen teitä!"

Me selitimme hänelle yksityiskohdat tarkalleen, lähdimme pois ja palasimme hotelliimme. Kello oli silloin vähän vailla kymmenen; neljännestä yli me kaikki olimme Peggien autossa ja matkalla Epsomiin. Loppumattomana jonona vierikin jo ajopelejä kaupungista; oli erinomaisen kaunis aamu ja kulkiessamme Westminster-sillan yli ja suunnatessamme kulkumme etelään päin näytti meistä, että osanotto suuriin kilpa-ajoihin tulisi olemaan aivan erikoinen. Luulin, että kahdenkymmenenkolmen kilometrin matka nummelle kävisi aika hitaasti, mutta Peggien autonkuljettaja, vanha lontoolainen, tunsi tämän alueen hyvin ja käyttämällä viisaasti oikoteitä ja kierroksia, kyyditsi meidät Epsomin pääpysäyspaikalle kohta yhdentoista jälkeen. Me jätimme hänet sinne sijoittamaan autoa niiden kymmenien joukkoon, joita joka hetki saapui, ja lähdimme kaikki neljä vieressä olevan tallin luo, johon Välkehtivä Rubiini oli majoitettu.

Ennenkuin pääsimme aivan lähelle, näimme että jotakin oli tapahtunut. Etualalla, juuri Välkehtivän Rubiinin talliosaston edessä, seisoivat ryhmänä yksityissalapoliisit, jotka lady Renardsmere oli lähettänyt Mansonin huvilaan Robindalen johdolla. Niiden ja meidän välillämme seisoi Bradgett, nähtävästikin kyyneliin puhkeemaisillaan, jutellen Medderfieldille, jockeylle, joka oli puettuna komeaan ajopukuun ja näytti olevan kuvaamattoman hämillään; heidän takanaan hiiviskeli Välkehtivän Rubiinin oma tallipoika, toden teolla itkien ja katsoen toisesta toiseen aivan kuin lohdutusta toivoen. Ja vähän matkan päässä näin Jifferdenen tavallisena katselijana useitten muitten miesten keskellä.

Peggie meni suoraan Bradgettin luo; nähdessään hänet takana seisova tallipoika voivotteli ihan kuuluvasti.

"No, Bradgett, mitä on tekeillä?" tiedusteli Peggie, nyökäten
Medderfieldille. "Antakaa kuulua!"

Bradgett puisteli päätään. Hänen puhtaaksi ajettu naamansa venyi pitkän ja surkean näköiseksi.

"Minä en tiedä, mitä on tekeillä, neiti!" vastasi hän. "Kukaan ei tiedä, mitä on tekeillä! Sen vain tiedän, että lady Renardsmere tuli tänne kello yhdeksältä tänä aamuna seurassaan pari isoa kaveria, jotka pysyttelivät tavattoman lähellä häntä, ajoi minut miehineni ulos tamman tallista, lukitsi oven omin käsin, asetti nuo ukkelit tuolla sen eteen ja kertoi minulle, että te ette enää ollut hänen valmentajansa ja että paha meidät perisi, jos yrittäisimme lähestyä enää Välkehtivää Rubiinia! Minä — minä luulen, että hän on tullut hulluksi, neiti, tai jotakin sentapaista — hirveän pahalla tuulella hän ainakin oli. Mitä meidän on tehtävä, neiti?"

"Missä lady Renardsmere nyt on?" kysyi Peggie.

"En tiedä, neiti", vastasi Bradgett. "Hän lähti noiden kahden miehen seuraamana tuonne kentän yli — majuri Camperdalen talleja kohden. Hän on pannut Välkehtivän Rubiinin tallin avaimen taskuunsa, neiti."

"Mistä oikeastaan on kysymys, neiti Manson?" kysyi Medderfield luonnollisen uneliaana. "Omituinen juttu, eikö niin?"

"Minä en voi kertoa teille, mistä oikeastaan on kysymys, Medderfield", vastasi Peggie. "Lady Renardsmere —"

Nyyhkivä tallipoika heidän takanaan puuttui äkkiä puhumaan.

"Hänen armonsa tulee takaisin!" sanoi hän. "Minä näen hänet — hänen seurassaan on miehiä."

Me käännyimme kaikki siihen suuntaan, jonne poika sormellaan osoitti. Näimme lady Renardsmeren lähestyvän viistoon juuri alapuolellamme olevan kanervikon poikki. Hänen kaksi henkipalvelijaansa oli hänen kintereillään; hänen takanaan kulki kolme miestä, jotka ilmeisesti olivat tallirenkejä; näiden rinnalla asteli kookas, sotilaan näköinen mies, jonka minä otaksuin majuri Camperdaleksi, hyvässä maineessa olevaksi valmentajaksi. Ja minulle alkoi selvitä, mitä oli tekeillä.

"Lähdetään pois, Peggie!" kuiskasin minä. "Turhaa on jäädä tänne. Antaa hänen tehdä mielensä mukaan."

Mutta Peggie ei liikahtanut.

"En lähde!" sanoi hän. "Täällä minä olen ja tänne jään! Katson mitä tapahtuu."

Pieni saattue lähestyi. Sen oli astuttava aivan meidän vierestämme; lady Renardsmere, marssien muiden edellä katse talleihin kiintyneenä, vilkaisi äkkiä sivulle ja huomasi meidät.

Hänen silmänsä säihkyivät vihasta ja hän heristeli avainta meihin päin.

"Menkää tiehenne!" huusi hän. "Menkää tiehenne, joka sorkka! Meidän välillämme on kaikki lopussa, Peggie Manson — te ette enää ole valmentajani! Minä en kärsi, että minun palveluksessani olevat henkilöt osoittavat minulle tottelemattomuutta! Menkää jokainen tiehenne, mutta te, Madderfield, tulkaa te tänne — minulla on joitakin määräyksiä teille annettavana."

Hän lähti taas liikkeelle ja Peyton sysäsi minua kyynärpäähän.

"Tulkaa pois!" hän sanoi. "Tuokaa molemmat naiset taemmas. Tuo vanha rouva on tällä haavaa ihan suunniltaan. Turha on suututtaa häntä enempää. Tulkaa!"

Sain neiti Hepplen ja neiti Mansonin peräytymään. Me siirryimme noin kymmenen metrin päähän Bradgettin ja tallipojan seuratessa meitä ja jäimme katsomaan. Tapahtui juuri, mitä olin odottanutkin. Lady Renardsmere aukaisi tallin oven; hänen seuralaisensa astuivat sisään; jonkun hetken kuluttua toivat he Välkehtivän Rubiinin ulos; hupsun omistajansa, salapoliisihenkivartiostonsa ja uusien seuralaistensa saattamana se kuljetettiin Camperdalen talleja kohden. Peggien kasvot kävivät hehkuvan punaisiksi ja sitten valkeiksi; Bradgett kirosi partaansa; tallipoika vetäisi esiin koreankirjavan nenäliinan ja nyyhkytti siihen. Ja Jifferdene, osoittamatta ensinkään tuntevansa meitä, asteli apulaisineen suosikin ja sen saattojoukon jäljestä.

Siihen saakka Medderfield ei ollut liikahtanut. Mutta nyt hän katseli ympärilleen ja minuun päin. Hän iski minulle silmää, ja minä menin hänen luokseen.

"Onko häneltä joku ruuvi irti, herra Cranage?" kysyi hän, nyökäten lady
Renardsmereen päin.

"Lady Renardsmerellä ja neiti Mansonilla on ollut riita, Medderfield", sanoin minä. "Lady Renardsmere on niitä naisia, jotka eivät kärsi vastustamista. Mutta — eihän se ollenkaan estä teitä ratsastamasta Välkehtivällä Rubiinilla tänään iltapäivällä, eihän?"

"Vieläkös mitä, aion tietysti ratsastaa, herra Cranage", sanoi hän päättävästi. "Meidän kesken puhuen, hänen armonsa on luvannut minulle viisituhatta puntaa, jos me voitamme. Mutta — neiti Mansonin asia on paha, sir! Hänen on ansio, enkä minä, hitto vie, ymmärrä tämän aamun juttua muuta kuin että, kuten sanoin, hänen armoltaan on joku ruuvi löyhtynyt. Mutta kauppa kun kauppa! Minä lähden nyt katsomaan, mitä hänen armollaan on asiaa. Tapaamme myöhemmin satuloimisaitauksessa kai?"

Hän lähti pois Camperdalen talleille päin, ja minä palasin Peggien ja toisten luo. Peggie näytti tulleen mykäksi hämmästyksestä; hän seisoi hyvin kalpeana ja hiljaisena katsellen tammaa ympäröivän pienen seurueen etääntymistä; vasta kun se oli hävinnyt, näytti hän taas huomaavan muut ympärillään. Vihdoin neiti Hepple laski kätensä hänen käsivarrelleen.

Peggien kasvoille palasi äkkiä väri ja hänen silmänsä salamoivat — vaarallisesti. Hän kääntyi neiti Heppleen uhmaavin kasvoin.

"Kotiin!" huudahti hän. "Kotiinko? En hitto vie menekään! En — minä jään katsomaan loppuun asti! Minähän sen kuitenkin valmensin!"

Saimme hänet tulemaan pois kanssamme; saimme hänet syömään vähän aamiaistakin. Aika kului; koetimme kiinnittää huomiomme suunnattomiin väkijoukkoihin, kahteen ensimmäiseen kilpailuun; siitä ei ollut mitään apua; ainoa, mitä odotimme, oli… vaan kaikkihan tiesimme, mitä se oli. Ja vihdoin me olimme satuloimisaitauksessa, me neljä yhdessä, ympärillämme joukko miehiä ja naisia, kiihkeinä näkemään suosikkia. Oli jo tullut tiedoksi, että jotakin erikoisempaa oli tapahtunut. Kuulin kuiskauksia, satunnaisia huomautuksia. Kuta lähemmäksi aika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi levottomuus…

Ja vihdoin tuli tamma, ja ihmiset koettivat tunkeutua lähelle nähdäksensä sitä olentoa, joka oli pelkkää elämää ja tulta, valmennettu mahdollisimman valmiiksi ja täydelliseksi. Ja sen kauniisti kaartuvan kaulan ympäri oli varmasti kiinnitetty kirkkaanvihreä nahkavyö kirottuine verenpunaisine rubiineineen!

VIIDESKOLMATTA LUKU

Kiinalainen voittaa

Me seisoimme yhdessä, neiti Hepple, Peggie, Peyton ja minä — emme etäisyyden, vaan lady Renardsmeren vihan erottamina tuosta kauniista eläimestä, johon me kaikki, ja Peggie erikoisesti, olimme niin syvästi kiintyneitä. Se taas, tietämätönnä kaikista sitä koskevista asioista, seisoi joukon keskellä, jonka muodostivat sen uusi palveluskunta, tuo valpas henkivartiosto, lady Renardsmere ja Medderfield. Lady Renardsmere, käsi epäluuloisesti eläimen kaulalla, puhui vakavasti jockeylle. Joka puolella heidän ja meidän ympärillämme oli katselijoita, miehiä ja naisia, urheilumaailmassa hyvin tunnettuja henkilöitä, kiihkeinä ja uteliaina näkemään suosikkia, mutta sitä ympäröivien virkaintoisten vartijoiden toimesta pysytellen loitompana. Jo ympäröi salaisuuden ilmapiiri Välkehtivää Rubiinia; huhuja oli päässyt liikkeelle, ja ihmiset tarkastelivat lady Renardsmereä ja Peggietä uteliain, tutkivin katsein. Muuan vanhanpuoleinen mies kääntyi äkkiä Peggien puoleen.

"Luulin teidän valmentaneen lady Renardsmerelle, neiti Manson", sanoi hän. "Ettekö te ole vastuussa tuosta pikku täydellisyydestä?"

"Olin eilisiltaan asti, kapteeni Marsham", vastasi Peggie levollisesti.
"Lady Renardsmere on ottanut sen pois minun käsistäni."

"Hyvä Jumala, — sepä omituista menettelyä!" huudahti kapteeni Marsham.
"Semmoista en ole milloinkaan eläissäni kuullut! Sopimatonta!"

"Aivan!" myönsi Peggie lakoonisesti.

"Naisen päähänpistoa arvattavasti", jatkoi vanha herra tutkivin katsein. "Taitaa olla oikukas nainen, tuo lady Renardsmere? Hm! — ainakin teidän on kunnia niiden mielestä, jotka tietävät. Te kai odotatte sen helposti voittavan?"

Peggie katsahti ympärilleen satuloimisaitauksessa. Siellä oli muitakin hevosia — Jack Cade, Hedgesparrow, Flotsam, Roneo ja puolisen tusinaa muita vähäpätöisempiä. Ihmiset seisoskelivat niiden ympärillä ryhminä ja joukkueina arvioiden, arvostellen…

"Ei täällä näy yhtään hevosta, joka voisi sen voittaa", sanoi Peggie rauhallisesti. "Ei ole milloinkaan ollut olemassa Derby-kilpailijaa, jolla olisi suuremmat voittomahdollisuudet, kapteeni Marsham. Minä uskaltaisin viimeisen roponi siitä!"

Peggie kääntyi hänestä minuun ja Peytoniin ja veti neiti Hepplen mukaansa.

"Lähdetään kaiteiden ääreen, niin lähelle päätepylvästä kuin suinkin", sanoi hän. "En halua nähdä tätä sen enempää — tahdon vain nähdä sen voittavan. Ja sitten — minä lähden!"

Peyton otti häneltä neiti Hepplen ja lähti edeltä astumaan, ja minä seurasin Peggien rinnalla. Äkkiä hän väkijoukon läpi työntyessämme pujotti kätensä minun käsikoukkuuni ja kuiskasi.

"Jim", sanoi hän, "minä olen mennyttä. Kaikki on nyt lopussa. Tämän
jälkeen jätän valmentamisen — en enää ikänä valmenna muuta hevosta.
Saan kumminkin, kuten vanha kapteeni Marsham sanoi, kunnian Välkehtivän
Rubiinin menestyksestä. Jos — jos se voittaa!"

"Olethan varma sen voitosta, Peggie", sanoin minä. "Tiedäthän olevasi. Niin on jokainen! Hyväinen aika, eihän siitä nyt voi rahaa saada muuten kuin —"

"Tiedän — tiedän!" vastasi hän sukkelaan. "Mutta olen raskaalla mielellä — minulla on jonkinlainen outo, synkkä aavistus siitä, että jotakin tapahtuu."

"Hermostusta!" sanoin. "Sinä olet vielä kiihdyksissäsi eilisen illan ja tämän aamun tapahtumista — eikä kummakaan. Mutta —"

"Tuo inhoittava esine sen kaulassa!" keskeytti hän. "Jim! — ajattelepa — ajattelepa, että kiinalainen olisi täällä ja — ja näkisi birmalaisen rubiinin?"

Hetkellisessä kiihtymyksessäni olin unohtanut kiinalaisen. Katselin vaistomaisesti ympärilleni, oikealle ja vasemmalle. Oli vaikea olettaa, että ainoakaan itämaalainen kykenisi huomiota herättämättä piileksimään tässä hienossa ympäristössä.

"En ymmärrä, mitä kiinalainen voisi saada aikaan — täällä", sanoin minä. "Näithän, että Välkehtivää Rubiinia vartioitiin mahdollisimman huolellisesti aina viime hetkeen saakka. Ja etkö sinä huomannut, että Jifferdene, mukana muutamia miehiänsä, oli aivan hevosen ja lady Renardsmeren vieressä, vaikka ei tietenkään lady Renardsmere erottanut heitä muusta kilpa-ajoyleisöstä. En käsitä, miten kiinalainen tai joku hänen kätyreistään, jos hänellä sellaisia on, voisi käydä hevosen tai sen omistajan kimppuun."

"Vähät minä siitä välitän, mitä tapahtuu, tai saattaa tapahtua lady Renardsmerelle", sanoi hän. "Hän on sen kaiken ansainnut ostamalla tuon inhoittavan esineen! Mutta tamma…"

"Mitäpä sille voisi tapahtua?" keskeytin minä. "Sitähän vartioidaan nyt niin tarkasti, ettei kärpänenkään saattaisi huomaamatta asettua sen selkään. Jonkun hetken kuluttua se jo on menossa lähtökohdalle. Ja kun Medderfield kerran on satulassa ja matkalla…"

"Toivoisinpa sittenkin, että kaikki jo olisi ohi!" huomautti hän. "Olen levoton, Jim… levoton!"

"Eivät Välkehtivän Rubiinin puolesta vetoa lyöneet ainakaan näytä huolissaan olevan, Peggie", sanoin minä, koettaen rohkaista häntä. "Kuunteleppa vain!"

Ja todellakin, mikäli saattoi päättää niistä keskustelun katkelmista, joita joka puolelta kuului, sai hyvinkin pian kaksi eri vaikutelmaa — toisen, että kaikki pitivät Derbyn tulosta itsestään selvänä; toisen, että kaikki olivat kahden viime kuukauden kuluessa panneet rahansa lady Renardsmeren tamman puolesta. Peyton ohjasi Peggien neiti Hepplen viereen aivan aitauksen ääreen ja katsoi sitten merkitsevästi minuun.

"Tuntuu siltä kuin ympärillämme oleva yleisö pitäisi tätä tilaisuutta juhlakulkueena, jossa Välkehtivä tulee johtamaan ja muut kaikki kiltisti seuraamaan sitä!" huomautti hän kuivakiskoisesti. "Olen kuullut kuuden eri henkilön sanovan, että vain yksi hevonen tulee kysymykseen ja että muut voisivat yhtä hyvin pysyä talleissaan! Mutta neiti Manson taitaa olla pahoillaan?"

"Kovin!" sanoin minä. "Toivoisin kaiken olevan ohi."

"Mutta", huomautti hän, "ei mielestäni ole enää mitään vaaraa. Ei enää muuta puutu kuin tuoda se esille ja antaa sen juosta. Entä millä juhlamenoilla päättyy tämä historiallinen tapaus? Jos Välkehtivä Rubiini voittaa — kuuluuko sen omistajalle mennä radalle ja taluttaa se lavan eteen?"

"Kuuluu kyllä!" sanoin minä. "Hyvin ylpeä hetki - sen omistajalle."

"Tehneekö lady Renardsmere niin?" kysyi hän.

"Varmastikin, mikäli minä lady Renardsmereä tunnen", vastasin minä.
"Sen halukkaampi ei ole kukaan — ei hullu eikä viisas!"

Hän vilkaisi minuun ja veti minut vähän syrjemmälle.

"Siitä tulee vaarallinen hetki!" sanoi hän. "Hevosen ja sen omistajan ympärillä arvattavasti tyrkitään ja tungeksitaan. Siinä tarjoutuu kiinalaiselle otollinen tilaisuus!"

"Luuletteko hänen olevan täällä, Peyton?" sanoin minä.

"Varmasti!" vakuutti hän lujasti. "Täällä hän jossakin on. Ja jos hän näkee tuon rubiinin — niin silloin tapahtuu jotakin. Hän koettaa saada sitä käsiinsä — keinolla millä hyvänsä."

"Tehköön mitä hyvänsä — kun kilpailut ovat ohi", sanoin minä. "Mutta en käsitä, miten hän voi päästä mihinkään tai kehenkään käsiksi sitä ennen."

"Silloin se tapahtuu kuin sanoin", selitti Peyton. "Eikä minun mielestäni ole tarpeellista varoittaa lady Renardsmereä. Mutta — hei, tuoltahan hevoset jo tulevatkin!"

Hevoset tulivat esille ohjelmaan merkityssä järjestyksessä — minua eivät niistä erikoisesti huvittaneet muut kuin Jack Cade, isokasvuinen kauniinruskea varsa, ja Hedgesparrow, jonkun verran hentorakenteinen, siro, kastanjanruskea tamma. Eikä huvittanut muitakaan — kaikki katselivat ja tarkkailivat vain Välkehtivää Rubiinia, joka ilmestyi kokonaisuudessaan näkyviin kulkueen keskikohdalla ja jota radan vastaisella puolella oleva yleisö riemuhuudoin tervehti.

Se näytti yhtä siivokäytöksiseltä kuin oli hyvin kasvatettukin, ja hyväksyvä murina kaikui joka puolelta ympäriltämme. Mutta viereltäni puhui samassa teräväkatseinen mies — äänekkäästi.

"Mikä kirkkaanvihreä juova tamman kaulassa on ja mikä kimalteleva esine siihen on kiinnitetty?" huudahti hän. "Mitä peijakkaan peliä se semmoinen on?"

Muuan toinen mies kääntyi puolittain puhujaan ja katsoi häneen rauhallisesti ja merkitsevästi.

"Taikakalu!" sanoi hän lakoonisesti. "Ettekö ole milloinkaan kuullut puhuttavan vanhan lady Renardsmeren taikauskoisesta jalokivi-himosta? Tuo nähtävästi on hänen tapansa hankkia onnea!"

"Hankkia pikemminkin huonoa onnea!" selitti toinen jurosti. "Eikö olekin koristanut hevostaan kuin toiset hullut autonsa! Tuommoisella kirotulla taikakalulla — naurettavaa! En ole nähnyt englantilaisella kilpa-ajohevosella sellaista esinettä minun aikanani — ja se onkin melko pitkä aika, totta vie!"

"Luullakseni ei se tee mitään eroa puoleen eikä toiseen", sanoi toinen puhuja rauhallisesti. "Lady Renardsmere on niin tuiki varma voitostansa kuin olla voipi — vedonlyönnissä tahdotaan nyt seitsemän kahta vastaan."

Juhlallinen saatto teki kierroksensa ja hevonen toisensa jälkeen astui lähtöportille. Me näimme jockeytten lakkien liikkuvan kuin värillisten lasipalasten kaleidoskoopissa. Peyton, joka oli päätään pitempi minua, kysyi minulta erästä asiaa.

"Miten minä tuon pikku neitosemme tunnen, kun se tulee kiertäen rataa pitkin?" kysyi hän. "Tämän kiikarinkin avulla on vähän vaikea saada selvää mikä mikin on."

"Katsokaa, missä kirkkaanvihreä lakki näkyy", sanoin minä. "Lady Renardsmeren värit ovat kirkkaanvihreä lakki ja takki sekä oranssin värinen nauha oikealta olkapäältä vasemmalle lanteelle. Tarkatkaa lakkia! Ei ole nähdäkseni muuta heleänväristä lakkia. Pitäkää silmällä —"

"Ne ovat lähteneet liikkeelle!"

Joukon äkillinen, valtava huuto sai Peytonin hypähtämään, ja minä näin hänen poskiensa hehkuvan innostuksesta ja kiihtymyksestä. Kohoten meitä muita korkeammalle hän näki enemmän kuin me ja seuraten liehuvia lakkeja, kun hevoset kiitivät eteenpäin ylänkömaata radan tuonpuolisella sivulla, hän alkoi huudella meille tiedoituksia.

"Minä näen heleän lakin — se on aivan muitten keskellä! Eräs tumma lakki on edessä — hyvän matkankin. Kuka se on?" hän kysyi.

"En hitto vie tiedä!" sanoin minä. "Samantekevä kuka nyt on edessä! — siitä on kysymys, kuka silloin on edessä, kun ne tänne tulevat. Tarkatkaa niitä, kun ne alkavat kiertää tännepäin!"

Sitten minä katsahdin Peggieen. Seisten aivan aitauksen vieressä melkein vastapäätä päätepylvästä hän tuijotti suoraan eteensä — tyhjyyteen. Ja minä siirryin lähemmäksi häntä ja pujotin käteni hänen kainaloonsa välittämättä siitä, miten hevoset juoksivat. Vielä muutamia hetkiä…

"En saata nyt nähdä niitä paljoakaan", mutisi Peyton minun takaani. "Ne ovat jotenkin kuin maahan vajonneet. Heleä lakki oli samoilla paikkeilla…"

Äkkiä puhkesi ilmoille kova huuto vasemmalta puoleltamme, kun tuo tiheään sulloutunut joukko kiiti Tattenham-nurkkauksen ympäri ja tuli kokonaisuudessaan kiihkeän väkijoukon näkyville radan katselijain puolisella sivulla — huuto, joka alkoi ja jatkui yhä voimakkaammaksi paisuen. Ja hetkiseksi minä unohdin Peggien valkeine kasvoineen ja palavine silmineen.

"Katsokaa nyt, Peyton!" huusin minä. "Katsokaa tarkkaan!"

"Ne ovat sekaisin", vastasi hän. "Tiheässä ryhmässä — no — lempo soikoon, nyt minä näen heleän lakin tulevan esiin — tulevan esiin! — se on etummaisena!" Suuri yleisökin näki, ja huuto vahveni ja laajeni. Iso mies, Peytoniakin isompi, otti äkkiä kiikarin silmiltään ja naurahti.

"Se on useita pituuksia edessä nyt, jumal'avita!" hän sanoi huuliaan maiskuttaen. "Useita pituuksia. Eivätkä ne ole vielä pitkällä sivulla! Se voittaa aivan helposti!"

Joukon huutoon alkoi sekaantua naurua — sellaisten ihmisten naurua, jotka näkevät juuri sen tapahtuvan, mitä haluavat. Se lähti täyteen sullotuilta lehtereiltä, aituuksista, tarhoista, kiehuvasta väkijoukosta kummallakin puolella rataa. Ojentauduin täyteen pituuteeni ja katselin. Välkehtivä Rubiini siellä etäällä oli, sen mukaan kuin saatoin arvostella, kuusi pituutta Jack Caden edellä, ja kiiti eteenpäin vinhasti kuin meteori. Kaikkialta kuului vain huutoa — ja huuto paisui yhä valtavammaksi tamman joka askeleella.

"Peggie!" sanoin minä. "Peggie!… se on tehtävänsä suorittanut…"

Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä — luultavasti juuri viimeisiä riemukkaita sanoja lausuessani — tapahtui tuo pirullinen teko. Välkehtivä Rubiini oli silloin noin kolmenkymmenen metrin päässä päätepylväästä, useita pituuksia Jack Caden edellä, joka kuitenkin oli oivallisesti juosten tulossa sen jälessä, ja tämän takana oli Hedgesparrow, Flotsam ja pari vähemmän tunnettua kintereillään, loput kilpailijoista seuraten häntänä perässä.

Miten asia oikein tapahtui, sitä ei kyennyt ainoakaan silminnäkijä tai läsnäolija tarkoin kertomaan — mutta yht'äkkiä lensi radan alapäässä olevasta tiheään sullotusta väkijoukosta tamman eteen esine, joka silminnäkijäin kertoman mukaan näytti krikettipallolta. Seurasi häikäisevä tulenleimaus, mahtava paukaus, ja Välkehtivä Rubiini syöksyi maahan kuin luodin lävistämänä, värähteli, oli hiljaa, samalla kuin Medderfield, joka viskautui suin päin maahan, hoippuroi polvilleen ja vaipui sitten kokoon liikkumattomaksi. Ja Välkehtivään Rubiiniin kompastui Jack Cade ja siihen vuorostaan Hedgesparrow, kun taas Flotsam väisti kaukaa tuota sätkivää röykkiötä, jatkoi matkaa ja sivuutti paalun…

Seuraava tietoinen toimintani oli se, että Peyton ja minä, tiikerin lailla taistellen, olimme ulvovan ja kiljuvan väkijoukon keskellä, väkipakoin työntymässä tamman luo. Kansaa oli kummaltakin puolelta tunkeutunut radalle — olimme sen ja poliisien kanssa sekaisin — hetken aikaa tuntui kuin olisi ollut hornan kattilassa. Näin tuttuja miehiä paholaisten lailla taistelevan päästäkseen likelle tai palauttaakseen järjestystä; siellä oli Jifferdene — Camperdale — Bradgett — etsiviä — tallirenkejä. Ja ylt'ympäri meitä toiset kirosivat, toiset olivat raivosta sanattomat, toiset painelivat verentahraamia nenäliinoja poskiaan vastaan, siellä täällä virui mies kuolleena, ja vapaammilla paikoilla toiset juoksivat umpimähkään ympäri sormet hajallaan, aivan kuin olisivat halunneet tarttua roiston kurkkuun…

Pääsimme vihdoin tamman luo. Se oli kuollut kuin kivi, ja kirkkaanvihreä vyö ja kultakehyksinen rubiini olivat tipotiessään. Ja Peyton laski vapisevan kätensä käsivarrelleni.

"Kiinalainen on voittanut, Cranage!" kuiskasi hän. "Nyt pitää muistaa tyttö! Menkää takaisin hänen luokseen!"

Lähdin takaisin, taistellen yhä joka askeleesta, Peggien luo. Hän oli jo kuullut, ja sanaakaan sanomatta otin häntä käsivarresta ja vein pois, ulos aitauksesta, radan poikki ja mitään puhumatta ulkopuolella olevan hiljaisen alangon poikki. Sieltä lähti varjoisa, rauhallinen kuja, jolle poikkesimme, ja minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Käteni kosketus sai hänet puhkeamaan virkistäviin kyyneliin… ja kesken tämän kyyneltulvan suutelimme toisiamme ensi kerran.