"Viaton olen minä, neiti Manson", vastasin. "Nimeni on Cranage, James Cranage — ammatiltani olen oikeastaan näyttelijä, mutta viimeksi olen ollut Barret Oliverin, tuon kuuluisan teatterinjohtajan, sihteerinä; Oliver on mennyt Australiaan, kiertueelle, eikä minua haluttanut mennä hänen mukanansa, ja olen etsimässä itselleni jotakin muuta tointa. Ehkäpä tässä kerron teille, miten satuin sekaantumaan vasta mainitsemaani seikkailuun —" "Odottakaa, kunnes olette saanut vähän aamiaista", keskeytti hän. "Näytätte vielä kehnonlaiselta. Mutta meillä ei ole pitkä matka — vain tuon metsikön ympäri."
Kohta tulivatkin näkyviin talo ja tallit, jotka siihen saakka olivat olleet hänen juuri osoittamansa tiheän metsikön peitossa. Kun en milloinkaan ollut nähnyt valmennuslaitosta, hämmästytti minua rakennusten koko ja laajuus sekä melkein palatsimainen yksityisasunto, johon minut nyt johdettiin. Ja kynnyksellä minä pysähdyin.
"Palvelijanne", sanoin minä, "luulevat, että olette tuonut aamiaiselle jonkun maankiertäjän".
"Eivät luule, kun olette kunnollisesti peseytynyt!" vastasi hän naurahtaen. "Vain sen puutteessa te näytätte olevan — ensi hätään. Mutta tulkaa ensin ruokahuoneeseen." Hän oli ilmeisesti ymmärtäväinen ja neuvokas tyttö. Hän vei minut hienoon ruokahuoneeseen, johdatti sivupöydän ääreen ja otti pullokaapista pienen samppanjapullon, jonka hän sitten hyvin näppärästi aukaisi hennoilla sormillaan.
"Te juotte tämän!" sanoi hän käskevästi, kaataen lasiin kuohuvaa nestettä. "Ja tunnette itsenne uudeksi ihmiseksi. Sitten saatte mennä kylpyhuoneeseen, ja aamiaisen aikana kerrotte, — eikö niin?"
Hän nauroi iloisesti ojentaessaan minulle lasin, ja minäkin nauroin tyhjentäessäni sen.
"Terveydeksenne!" sanoin minä. "Olette oikeaa lajia joka tapauksessa.
Pitkää ikää ja paljon onnea teille!"
Tunnin kuluttua tunsin itseni uudeksi ihmiseksi — hän oli varustanut minulle kylpyhuoneeseen partaveitset ja muut, ja kun minä pestynä ja puhdistettuna palasin alas aamiaiselle, saatoin tuskin todeksi uskoa, että minut pari tuntia sitten oli hylkytavarana korjattu avonaiselta kedolta. Näin hänenkin hyväksyvästi katsovan minuun, kun astuin huoneeseen, jossa hän odotti minua miellyttävän näköisen vanhanpuoleisen naisen seurassa, jonka hän esitti minulle tädikseen, neiti Millie Heppleksi.
"Voitteko paremmin?" kysyi hän aamiaiselle ruvetessamme.
"Totta kai, muuten olisin kiittämättömämpi ja säädyttömämpi kuin olenkaan!" sanoin. "Kiitos teille, voin nyt niin paljoa paremmin, että jos teitä haluttaa kuulla, saatan kertoa teille eilispäiväiset ja viimeöiset seikkailuni."
"Enpä tahdo kieltää, että olen aivan naisellisen utelias niitä kuulemaan", nauroi hän, leikatessaan edessään olevaa hienoa yorkilaista lampaanpaistia. "Kertokaa minulle kaikin mokomin — jos vain teitä huvittaa."
"Huvittaa hyvinkin!" vastasin päättävästi. "Olette arvostelukykyinen ja järkevä nainen, ja mielisinpä tietää teidän ajatuksenne asiasta. Sillä se käy kerrassaan yli minun ymmärrykseni, enkä tiedä, eikö minun oikeastaan pitäisi palata Portsmouthiin ja asettua yhteyteen poliisin kanssa. Kuitenkin…"
Aamiaisen aikana minä kerroin noille kahdelle naiselle koko jutun, alkaen kohtauksestani Quartervaynen kanssa Clarence-laiturilla, siihen asti kun heräsin Chilverton-nummen ylimmällä huipulla. En säästänyt yksityiskohtia kertoessani heille sanasta sanaan sen, mitä olen tässä kirjoittanut. Kertominen vaikutti eri tavalla kumpaankin kuulijaan. Neiti Hepple, joka myöhemmin myönsi minulle, että hän piti jännitysromaaneista, oli ihmeissään siitä, että todellisessa elämässä tapahtui sellaisia asioita, jotka olivat ainakin yhtä merkillisiä kuin mitä ammattikirjailijat kuvittelivat mielessänsä; hän ahmi kaikki halulla ja nautinnolla. Mutta neiti Mansonin mielenkiinto oli laadultaan käytännöllisempää; hän näytti harkitsevan asiaa, laskien mahdollisuuksia, miettien todennäköisyyksiä; kuta enemmän kerroin, sitä miettivämmäksi hän kävi.
"Ja tämä on lorun loppu", päätin minä äkkiä.
"Tarkoitatte — asian alku", sanoi hän. "Tai jos se on loppu, on se vain ensi luvun loppu. Asia on tietenkin vasta alkanut. Esirippu laskenut ensi näytöksen jälkeen — siihen asti olette tullut. Nyt seuraa — toinen näytös."
"Jossa minä en esiinny!" sanoin päättävästi.
"Mistä sen tiedätte?" kysyi hän. "Saattaa olla, että te joudutte — teidät pakotetaan — siihen! Oli miten oli, kuten sanoin, on tämä vasta alkua."
"Minä taas tahtoisin tietää", huomautti neiti Hepple teetarjottimensa takaa, "mitä tämä kaikki merkitsee? Te ette tietystikään tiedä, sir?"
"En sen enempää, neiti Hepple", vastasin minä, "kuin Bacon-Shakespeare -väittelyn merkityksestä. Kaikki minkä tiedän — olen teille jo kertonut. Tähän asti on koko asia salaperäisyyden peitossa."
"Oletteko laskenut nuo rahat?" kysyi neiti Manson äkkiä.
"Olen kyllä! Niitä on sata puntaa kultarahoina", vastasin.
"Vaikenemisen palkaksi tietysti", hän huomautti.
"Jotakin sen tapaista epäilemättä", sanoin minä. "Kuitenkin luulen, ottaen huomioon viimeöiset kärsimykseni, olevani oikeutettu niihin."
"Pitämään ne ainakin", hän sanoi. "Mutta mitä tulee poliisille kertomiseen, arvelen, että teidän pitäisi odottaa asiain kehitystä. Odottakaa seuraavia uutisia. Ei koskaan tiedä —"
Hänen vielä puhuessaan tulivatkin jo seuraavat uutiset, asia joutui uuteen vaiheeseen. Ovelle ilmestyi palvelijatar kertomaan, että Bradgett oli eteishuoneessa ja että hänellä oli tärkeää asiaa. Neiti Manson nousikin heti paikalla aamiaispöydästä. Näin, että hän oli jo levoton ja että hän pelkäsi jotakin tapahtuneen kallisarvoisille suojateilleen. Mutta parin minuutin kuluttua hän katsahti sisään huoneen avoimesta ovesta ja nyökkäsi minulle. "Herra Cranage", sanoi hän, "tulisitteko tänne ulos?" Minä menin. Bradgett seisoi avaran eteishuoneen ovipuolessa; neiti Manson vei minut päinvastaiseen suuntaan. "Onko teillä mitään käsitystä siitä, minkälainen se auto oli, jossa teitä viime yönä kuljetettiin?" kysyi hän kuiskaten. "Minkälainen? Tarkoitatteko minkä tehtaan?" vastasin minä. "Ei minulla ole siitä aavistustakaan. Aitauksessa, josta lähdimme, oli pimeä, aivan pilkkopimeä. Muuta en tiedä kuin että se oli auto — melko ränsistynyt — mielestäni? Mutta miksi?"
"Odottakaa hetkinen", vastasi hän. Sitten hän kääntyi Bradgettiin. "Hyvä on, Bradgett", puhui hän. "Lähden sinne itse. Sanoitteko: ylempi liitukaivos?"
"Niin, ylemmässä liitukaivoksessa se on", vastasi Bradgett. "Pohjalla tietysti."
"No niin — nyt minä lähden", sanoi hän. Kun mies oli poistunut eteishuoneesta, kääntyi hän taas minuun. "Muuan tallirengeistämme on juuri tullut sellaisia uutisia tuoden, että kilometrin päässä olevan liitukaivoksen pohjalta on tänä aamuna löydetty auto, kerrassaan murskana tietenkin. — On suoraan porhaltanut yli reunan — ehkä seitsemän tai kahdeksankymmenen jalan putous!"
"Oliko siinä ketään?" huudahdin. "Seitsemän- tai kahdeksankymmentä jalkaa! No sitten —"
"Se juuri onkin merkillinen seikka", sanoi hän. "Ei löydy jälkeäkään kenestäkään. Tietenkin, jos joku olisi ollut siinä sisässä, niin kahdeksankymmenen jalan syöksyminen —"
Hetken aikaa seisoimme molemmat äänettöminä toisiimme tuijottaen. Sitten hän sieppasi vieressä olevasta telineestä saarnipuisen kävelykepin ja viitaten minua tekemään samoin lähti eteishuoneen ovea kohden.
"Lähtekää mukaan!" sanoi hän. "Olemme kumpikin jo lopettaneet aamiaisemme, ja nyt lähdemme sitä katsomaan. Sillä olisipa hauska tietää — onko tämä se auto, joka teidät toi nummen huipulle?"
"Ja jos on", sanoin minä, "niin missä on Holliment? Sillä Holliment varmasti sitä kuljetti. Ja jos tämä on hänen autonsa ja hän sen mukana meni yli reunan —"
"Se on aivan mahdotonta", selitti hän. "Ei kukaan ihminen voi ajaa tuon liitukaivoksen reunan yli, pudota kahdeksankymmentä jalkaa ja sitten hengissä lähteä laputtamaan. Mutta ei kannata miettiä — sittepä nähdään."
Hän johti minut talosta mäenrinnettä pitkin ja ylöspäin jonkinlaista vuoritietä noin puolen kilometrin verran. Äkkiä hän poikkesi siitä ja kuljettuaan vähän matkaa sitkeää ruohoturvetta vei minut suoraa päätä aitaamattoman ja kerrassaan suojaamattoman liitukaivoksen äärimmäiselle reunalle. Kun katselimme alas, näimme auton, Hyvinkin kahdeksankymmentä jalkaa alempana. Minusta auto näytti särkyneen yhtä moneksi sirpaleeksi kuin maailmassa on päiviä. Sen ympäri oli kokoontunut väkeä, paimenia, renkipoikia, töllistelijöitä läheisestä kylästä, ja me menimme alas mäenrinnettä lammaspolkua pitkin ja liityimme heihin. Muuan poliisikin oli siellä; hän kertoi meille, että asian oli täytynyt tapahtua varhain aamulla, sillä hän oli itse käynyt liitukaivoksessa erään metsänvartijan kanssa puoliyön seutuvilla, eikä siellä silloin ollut mitään näkynyt; hän sanoi myöskin, että se renki, joka ensiksi oli löytänyt hylyn kello seitsemältä, ei ollut huomannut ketään ihmisolentoa siinä läheisyydessä. Ja sitten hän kiinnitti huomiomme tärkeään seikkaan — sirpaleiden joukossa ei ollut mitään, josta autoa olisi voinut tuntea — kaikki sellaiset osat oli poistettu.
"Ja asiasta voi tulla vain yhteen johtopäätökseen", hän selvitteli. "Autosta on kuljettaja poistunut ylhäällä tuolla, pannut sen käyntiin ja laskenut menemään reunan yli! Mutta miksi?"
VIIDES LUKU
Vanha näyttämökuningatar
Tämä luonnollinen kysymys epäilemättä askarrutti niiden parinkymmenen paikkakuntalaisen ajatuksia, jotka seisoivat siinä ympäri, vuoroon katsellen murskaantunutta autoa ja vuoroon meitä itseämme.
Mutta poliisi tiesi vielä jotakin ja hän oli innokas kertomaan sitä. "Olen käynyt tuolla huipulla, neiti Manson", hän jatkoi, osoittaen liitukaivoksen reunaa korkealla yläpuolellamme. "Niin, lähdin sinne ylös heti tämän sekasotkun nähtyäni, vaikka tietysti ensin otin tarkan selon, ettei mitään ruumista tai sellaisen osaa ollut täällä alhaalla. Ja minä tarkastin huolellisesti ympäristöä, en ainoastaan tuota paikkaa juuri tuolla ylhäällä, vaan myöskin sen takana kulkevaa maantietä. Tietysti minunlaiseni harjaantunut silmä näkee sellaista, mitä — no niin, mitä eivät muut ihmiset näe. Ymmärrättekö minua?"
"Täydellisesti, Roberts", vastasi neiti Manson. "Ja mitä te näitte?"
"Saattepa kuulla", vastasi poliisi ylpeällä itseluottamuksella. "Tuo auto on tullut tietä myöten, joka kulkee teidän talonne takaa, mäenrinnettä pitkin ja etelästä päin; se ei ole tullut vastaiselta suunnalta. No, miksei? Jo ennenkuin menin tuonne ylös, tarkastin huolellisesti pyöränrenkaita — voitte huomata niiden olevan erikoista mallia ja sen tähden jättävän erikoiset jäljetkin.
"No niin, huomaatte noiden jälkien tulevan ylös teidän taloltanne päin eikä alas, ja jos te ja tuo herrasmies menette tuonne ylös, niin huomaatte, että juuri tämän liitukaivoksen kohdalla nuo tiellä olevat jäljet loppuvat — äkkiä! Kerronpa teille, neiti, mitä tapahtui — se kaveri, joka ohjasi tuota autoa, pysähtyi siihen. Sitten hän luultavasti kävi tarkastamassa tätä hirveätä rotkoa puolelta ja toiselta, vaikka hän nähtävästikin tunsi sen ennestään. Sitten hän vei autonsa ruohikolle tuon ulkoneman kohdalle, hyppäsi itse pois silloin kun se lähti liikkeelle ja antoi sen — huilata. Mies seisoi ylhäällä vahingoittumattomana ja auto meni yli reunan — murskaksi. Miltä selitys kuuluu — neiti?"
"Se on todistus siitä, että teillä on erinomainen kyky tehdä huomioita ja johtopäätöksiä, Roberts", sanoi neiti Manson.
"Teidän sijassanne, niin nuori kuin te vielä olette, rupeisin salapoliisiksi."
"No niin, olen sitä jo ennemminkin ajatellut, neiti", huomautti poliisi mielissään. "Mutta muuan seikka minua oudostuttaa tässä asiassa, nimittäin — mitä syytä saattaisi kellään ihmisellä olla tuolla lailla särkeä autonsa — ehdoin tahdoin. Se ei ollut niin sanottu ensiluokkainen eikä toisluokkainenkaan auto, eipä edes keski-ikäinenkään, mutta se oli kuitenkin vielä käyttökelpoinen ja rahan arvoinen se oli. Te kai ajattelette, että tuo tuommoinen oli hullun työtä, neiti, eikö niin?"
Neiti Manson vastasi olevansa aivan samaa mieltä kuin poliisikin, ja sitten hän ja minä palasimme Iiitukaivoksen huipulle ja huomasimme todeksi poliisin kertomuksen mäkitiellä näkyvistä pyörän jäljistä.
Ei ollut epäilystäkään siitä, että auto oli tullut tähän paikkaan sen paikan läheisyydestä, johon minut oli yöksi jätetty, eikä siitäkään, että sen syöksyminen Iiitukaivoksen reunan yli oli ollut harkittu teko, sillä ajotietä huolellisemmin tarkastaessamme huomasimme paikan, missä se oli käännetty melkein suorakulmaisesta ja toisen paikan, missä se nähtävästi oli seisonut, ennenkuin se oli taas pantu liikkeelle ja lähetetty turmioonsa.
"Auto on sama, jolla teidät viime yönä tuotiin Portsmouthista!" selitti kumppanini lujalla vakaumuksella. "Aivan varmasti."
"Niin", myöntelin minä. "Mutta missä on kuljettaja? Ja minkä tähden hän tämän teki? Ja ettekö luule, että minun olisi parempi mennä takaisin Portsmouthiin ja kertoa poliisille kaikki mitä tiedän?"
"Ei, enpä tiedä, että teidän sijassanne tekisin niin", vastasi hän. "Te ette ole tehnyt mitään, olette vain sattumalta sekaantunut omituisiin tapauksiin. Teidän sijassanne odottaisin nähdäkseni, miten asia kehittyy."
"Ja pitäisittekö nämä rahat?" kysyin minä, taputtaen taskuani, jossa kulta ilkeästi painoi.
"Miksei? Ne on pistetty sinne", hän sanoi. "Ainakin minä ne pitäisin! Mutta saattepa kuulla jotakin — ennemmin tai myöhemmin. Kaikessa tässä piilee joku salaisuus. Ja — mihin nyt aiotte ryhtyä?"
"Mennä Lontooseen kai", vastasin minä. "Missä on lähin asema?"
"Kahdeksan tai yhdeksän kilometrin päässä", vastasi hän. "Mutta — minullapa on eräs tuuma teihin nähden."
"Tuuma — minuun nähden?" huudahdin, osoittaen hämmästystäni. "Mikä sitten?"
"Haluaisitteko uutta sihteerin paikkaa?" kysyi hän.
"Haluan mitä tahansa hyvää ja kunnollista — senlaatuista tointa", vastasin minä. "Totta puhuakseni, ei minulla näyttämöllä juuri ollut menestystä — luulen paremminkin sopivani tuohon toiseen toimeen. Mutta — onko teillä tiedossa ketään, joka tarvitsee sihteeriä?"
"Onko teillä suosituksia ja todistuksia?" tiedusteli hän asiallisesti.
"Oikein hyviä?"
Vastaukseksi vedin esille taskukirjani, otin siitä muutamia kirjeitä ja papereita ja ojensin vaieten hänelle. Äänettömänä hän luki ne kaikki, sitten hän antoi ne takaisin, osoitti yli laakson erästä puoleksi puitten peitossa olevaa suurta taloa pienen kylän yläpuolella, jonka olin huomannut liitukaivoksella käydessämme.
"Näettekö tuota kartanoa?" sanoi hän. "Se on Renardsmere House; lady Renardsmere asuu siinä — silloin kun hän ei ole kaupungissa. Ehkä te ette tunne häntä sillä nimellä. Hän oli — joku aika sitten — hyvin tunnettu näyttelijätär — Helena Reading. Tunnettehan sen nimen. Hän meni naimisiin sir William Renardsmeren kanssa, joka on nyt kuollut, ja rouva on saanut kaikki hänen maansa ja kaikki hänen rahansa — ja niitä on loputtomasti. Ja viimeisten viiden vuoden kuluessa hän on innostunut kilpa-ajoihin, ja minä olen saanut talliini hänen Derby-ehdokkaansa — Välkehtivän Rubiinin…"
"Välkehtivän Rubiinin!" huudahdin minä. "Niin, sen nimen minä tietysti tunnen. Siitä lyödään suuria vetoja, eikö niin?"
"Kolme yhtä vastaan tällä hetkellä", vastasi hän melkein välinpitämättömästi. "Mutta nousee se vieläkin, niin totta kuin nimeni on Peggie Manson! Välkehtivä Rubiini tulee voittamaan Derbyn yhtä varmasti, kuin tuo on minun taloni ja nuo minun tallejani ja tämä tässä minun maatani. Mutta se sikseen. Tärkeintä teille tällä hetkellä on se, että lady Renardsmere, joka inhoo kirjelappusenkin kirjoittamista ja vihaa tilejä — hakee sihteeriä. Luullakseni te todistustenne ja suositustenne sekä erikoisesti tuon Barrett Oliverin kirjeen perustuksella olette juuri hänelle sopiva mies!"
"Olette erinomaisen ystävällinen huolehtiessanne minusta!" sanoin minä.
"Olette laupias samarialainen, neiti Manson."
"Enpä tiedä!" sanoi hän nauraen. "Aina kuitenkin halukas tekemään hyvän palveluksen. Kuulkaahan nyt — mikään ei ole sen parempi kuin toimittaa asiat heti. Vanhalla isäkullallani oli tapana sanoa, että kolme hienointa sanaa maailmassa oli — tee se nyt! Lähden kanssanne lady Renardsmeren luo — minun täytyy tavata hänet tänä aamuna, niin että me lyömme kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Mutta tulkaa ensin talleja katsomaan, niin minä näytän teille sen pikku ladyn, joka tulee voittamaan Derbyn."
Hän johdatti minut taloaan ympäröivien puutarhojen kautta aivan vieressä olevalle valmennuslaitokselle. Minulle, joka en milloinkaan ennen ollut nähnyt tällaista laitosta ja jolla ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millä tavoin täysiverisiä valmennetaan, oli koko paikka ihme; vielä ihmeellisemmältä näytti, että nuori tyttö vain sitä kykeni johtamaan. Mutta kohta näin, ettei neiti Margaret Manson ollut ainoastaan johtaja, vaan täydellinen itsevaltias; kokonainen armeija miehiä ja poikia, joiden sivu kuljimme tarkastusretkellämme, nähtävästi vapisivat hänen viittauksestaan ja kuuntelivat hänen pienintäkin sanaansa — suuremmalla kunnioituksella ja kuuliaisuudella ei komentavaa upseeria kasarmin tarkastuksessa vastaanotettu kuin häntä, kun hän kuningattaren tavoin kulki pienen valtakuntansa läpi.
Yhtäläiseltä kuningattarelta näytti Välkehtivä Rubiinikin ylen tarkasti suojatussa ja erityisesti vartioidussa asunnossaan, johon hänen valmentajansa minut nyt johti. En tietänyt mitään hevosista silloin ja olin hirveän tietämätön täysiveristen erikoisista tuntomerkeistä; ainoa minkä tiesin oli, että erinomaisen kaunis nainen omasta maailmastamme oli kutsunut minua katsomaan vastinettaan hevosmaailmassa, hienosti muodostunutta olentoa, kaikki pelkkää elämää ja tulta, jonka kiiltävän ruskea karva, säihkyvät silmät, herkät sieraimet ja täydellisen siromuotoiset jäsenet olivat minusta jotakin aivan yliluonnollista. Ja kun neiti Manson käsi eläimen kaulalla, parin tallirengin kunnioittavasti vierestä katsoessa, kysyi minulta, eikö tämä ollutkin kaunotar, en voinut muuta tehdä kuin — kuvaannollisesti puhuen — langeta maahan ja palvella.
"Onko — onko se milloinkaan ottanut osaa kilpa-ajoihin?" kysyin arasti.
Yhden hirvittävän sekunnin ajan palvelijat töllistelivät minua suut ammollaan, voiden tuskin korviaan uskoa; seuraavana ne jo taas seisoivat tylsän kunnioittavina. Neiti Manson nauroi.
"On toki, on se ottanut osaa kilpa-ajoihin!" vastasi hän. "Kahdesti jo. Se voitti Champagne-palkinnon viime vuonna Doncasterissa, kahden vuoden vanhana, kolmella pituudella. Ja viime viikolla se vast'ikään voitti tuhannen punnan palkinnon Newmarket'issa, neljällä pituudella. Tässä ovatkin sen pienet saavutukset! Niin — on se siis juossut… vähäisen!"
"Minähän kerroin teille, etten tiedä mitään kilpa-ajoista", sanoin nöyrästi. "No niin — toivotan siis vain parasta onnea ja menestystä sille! Ja minäpä menen Epsom'iin katsomaan, miten se voittaa Derbyn."
"Enpä luule, että teidän menoanne sinne tarvitsee epäillä", huomautti neiti Manson hetkistä myöhemmin, kun hän ja minä lähdimme pilttuusta, "se on jotenkin varmaa!"
"Miten niin?" kysyin katsellen häntä ihmeissäni.
"Sentähden, että luulen lady Renardsmeren antavan sen teille toimeksi", vastasi hän kerkeästi. "Hän on hyvin mieltynyt kaikkiin tai kaikkeen, millä on tai on ollut jotakin tekemistä hänen vanhan virkansa kanssa, ja se tärkeä seikka, että olette polkenut näyttämöpalkkeja ja ollut tekemisissä Barrett Oliverin kanssa, tulee olemaan suunnaton suositus. Mutta tulkaa — lähdetään Renardsmere Houseen."
Hän johti minut — tällä kertaa eri polkua — takaisin laakson ja sitten kylän kautta, jonka jo olin mäenrinteeltä nähnyt. Se oli soma, vanhanaikainen paikka harmaine kirkkoineen, olkikattoisine majoineen ja puitten keskellä olevine talonpoikaistaloineen, kaikissa tyynen onnellisuuden leima. Pienuudestaan huolimatta huomasin siellä tilavan näköisen vanhanaikaisen majatalon; ulkona riippuvalla kyltillä näkyi nimi "Renardsmeren Vaakuna".
"Kaikki täällä on Renardsmereä", huomautti neiti Månson, nähdessään minun katsovan sitä. "Kylän nimi on Renardsmere; majatalo on Renardsmere; iso kartano on Renardsmere. Mutta otaksun, että te ajattelette lady Renardsmereä Helena Readinginä, vai kuinka?"
"Olen nähnyt kuvia hänestä Helena Readinginä", sanoin minä. "Mutta tietysti minä en koskaan ole nähnyt häntä näyttämöllä. Hän oli kuuluisa kaunotar muistaakseni."
"Totisesti, ei hän ainakaan enää ole!" huudahti neiti Manson. "Ehkäpä joitakin jälkiä siitä — mutta olkoon nyt miten hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua te näette hänet."
Tapasimme lady Renardsmeren muutamassa laajan puutarhansa kolkassa. Kulkiessamme sen läpi oli minusta tuntunut päivänselvältä, että hän pitää palveluksessaan suuren joukon puutarhureita, mutta itse asiassa, kun me tapasimme hänet, puettuna karkeaan ja hyvin tahraantuneeseen puutarhapukuun ja vanha hattu sidottuna päähän yhtä kehnolla nauhalla, oli hänen armonsa juuri kaivamassa viisihaaraisella tadikolla lantaa multapenkkiin, jonka tarkoituksen hän itse paraiten tiesi. Hän suoristi kookkaan vartalonsa, kun lähestyimme, ja laskien toisen kätensä lanteille tarkasti kiinteästi minua — vierasta. Yhtä kiinteästi minäkin tarkastelin häntä. Merkillinen nainen! ajattelin minä — syvävakoinen, omituisen uurteinen suu ja tummat, vielä tulta säihkyvät silmät.
"Kuka on tuo nuori mies?" tiukkasi hän, ennenkuin olimme päässeet kuuden askeleen päähän hänestä. "Onko hän teidän ystäviänne, Peggie Manson? Pulska poika, niin — hänessä on ryhtiä — hm!"
"Tämä on muuan nuori herrasmies, lady Renardsmere, joka on saanut kuulla, että te tarvitsette sihteeriä, ja hän luulee sopivansa teille hyvin", vastasi neiti Manson, kun minä tein kumarrukseni. "Hän on jo ollut kuuluisan teaatterijohtajan Barrett Oliverin sihteerinä ja hänellä on erinomaiset todistukset."
Näin ihmeellisen loiston syttyvän tuon vanhan naisen silmiin.
"Barrett Oliver! Hyvä Jumala — hän oli juuri alkamassa, kun minä lopetin!" hän sanoi. "Hm! — ja mikä on teidän nimenne, nuori mies!"
"Minun nimeni, lady Renardsmere, on James Cranage", vastasin minä.
"Itsekin ollut näyttelijänä, vai kuinka?" hän tuikeasti tiedusteli. "Sitä ajattelinkin. Siltä näytättekin. Osaatte pitää leukanne pystyssä ja puhua äidinkieltänne. Hm!"
Hän riisui puutarhakäsineensä ja nakkasi ne menemään.
"Missä ovat teidän paperinne?" kysyi hän. "Katsotaanpa niitä."
Ojensin hänelle suositukset ja todistukset, jotka jo olin näyttänyt neiti Mansonille.
Vanha rouva luki ne kaikki, muuttamatta kasvojensa ilmettä; lopuksi hän erotti kaksi kirjettä ja osoittaen nimikirjoituksia ja osoitteita kysyi:
"Tunsivatko nämä kaksi herrasmiestä teidät henkilökohtaisesti?"
"Aivan läheisesti — lapsuudesta asti, lady Renardsmere", vastasin minä.
"Tiedustelen puhelimitse heiltä tämän päivän kuluessa", sanoi hän.
"Te tulette tänne huomenaamulla kello kymmeneltä. Silloin me sovimme
asiasta. Minä pidän teidän paperinne siihen asti — selvä on siis. No,
Peggie Manson, mitä asiaa teillä on?"
Kumarsin lady Renardsmerelle ja vetäydyin sen puutarhanurkkauksen päähän, jossa tuleva mahdollinen työnantajani ahersi kuin mikäkin päiväpalkkalainen. Viidessä minuutissa neiti Manson yhtyi minuun, ja me lähdimme pois.
"Kummallinen nainen!" huomautin, kun olimme poissa hänen kuuluviltaan.
"Kummallinenko? Odottakaa, kunnes tunnette hänet!" huudahti neiti Manson. "Sen kuitenkin saatan kertoa teille — hän on lämminsydämisin nainen Englannissa."
"Niitä näyttää siis täällä olevan aika tiheässä", sanoin minä arasti.
"Tai sitten minulla on aivan erikoinen onni!"
"Ei mitään kohteliaisuuksia!" sanoi hän käskevästi. "No niin, teidän on siis mentävä sinne kello kymmenen huomenaamulla. Millä kulutatte aikanne siihen saakka?"
"Missä on lähin kaupunki — jossa olisi laatuun käypiä kauppoja?" sanoin minä.
"Ei ole mitään kaupunkia lähellä", vastasi hän. "Mutta suuri kylä on — Chilbourne — kolme kilometriä tietä alas Renardsmerestä — ja siellä on hyviä kauppoja."
"Sitten minä lähden sinne, hankin itselleni muutamia tarpeellisia tavaroita, tulen takaisin ja menen 'Renardsmeren Vaakunaan' yöksi", vastasin. "Ja jos lady Renardsmere huomenaamulla on minulle suosiollinen ja ottaa minut palvelukseensa, niin pyydän kahdenkymmenenneljän tunnin loman, voidakseni mennä kaupunkiin noutamaan tavaroitani."
"Hän kyllä ottaa teidät", vastasi neiti Manson varmana. "Tunnen hänet, hän mieltyi teihin heti kun hänen terävät, vanhat silmänsä sattuivat teihin. Olette onnen poika."
"Niin, ollut aivan määrättömästi onnellinen kello kuudesta asti tänä aamuna, enkö olekin?" sanoin minä. "Nyt ei enää luullakseni muuta puutu kuin että haalin kokoon niin paljon rahaa kuin suinkin ja uskallan ne Välkehtivän Rubiinin puolesta ensi Derbyssä."
"En koskaan kehoita poikia lyömään vetoa", keskeytti hän melkein ankarasti. "Antakaa vedonlyönnin olla! Ja kun nyt olemme majatalon luona, on teidän paras mennä sisään ja ryhtyä hommiinne — minä lähden, sillä minulla on paljon tekemistä." Hän hymyili ja nyökkäsi minulle ja lähti mäenrinteelle johtavaa polkua, kun rohkenin kutsua häntä takaisin.
"Mikä on?" kysyi hän yhä hymyillen.
"Tuota — saanhan minä nähdä teitä taasen, enkö saakin?" pyysin minä.
"Jos te sovitte asioista lady Renardsmeren kanssa — kuten jotenkin varmasti teettekin — niin saatte ehkä aivan väsyksiin asti minua tavata!" vastasi hän. "No, menkää nyt sisään ja ryhtykää hommiinne."
Tämän sanottuaan hän päättävästi lähti taakseen katsomatta, ja minä menin "Renardsmeren Vaakunaan" ja ilmoitin sen emännälle, että koska minulla oli asioita kartanon armon kanssa, oli minun välttämätön yöksi jäädä kylään. Tämä ilmoitus hankki minulle parhaimman huoneen: nähtyäni sen menin tarjoiluhuoneeseen saamaan lasin juotavaa ennen Chilbournen-matkaani. Siellä oli kyläläisiä miehiä päivällistuikkuaan ottamassa, ja he puhuivat liitukaivoksessa murskaantuneesta autosta. Ja kuten tämmöisissä tilaisuuksissa ja paikoissa on tavallista, oli sielläkin mies, joka esiintyi muita tietävämpänä. Hän istui nurkassa olutpullo edessään ja esiintyi mahtavasti.
"Älkkän tulkk kukka sanoma mnul, ettei tua asjan takan oi paljonki rötöksi!" sanoi hän paraillaan, kun minä astuin huoneeseen. "Mont sortti puhett o liikkel tost autost, ko on tual vanha liitukaivoksen pohjal. Polisi ny höpisevä yht ja toist, mutt uskokkan pois, kyll mnää tiädä, mikä tämä asjan takan oikke on!" "No, mikä sen takan sitt on?" kysyi eräs joukosta. "No, mikäst muu ko semne murtovarkkaus taas, ko lehdist olett luken", selitti oraakkelimme. "Murtovarkkautt — sitä se just tiätä! Joku noit herrasvarkkait, kon tleeva Lontost päi. Odottakka vaa ehtosse astik, nii jollet saa kuul, ett johonkki isson taloho on murrett just viime yö aikan ja viätty kaikk kultkello ja hoppikaffeli, nii mnuu nimen ei ol se ko mnää se luulisi oleva! Nii varastett — kultkelloi ja hoppikaffelei."
"Mit tekemist sill o auton kanss, ko o löydett liitukaivoksen pohjast?" kysyi epäilevä ääni. "En ymmär —"
"No, kyll snuu järjejuoksus lait o sitt vähä nii ja näi", keskeytti oraakkeli. "Mnuu miälestän asi o valla yksinkertane. Täll tavall mnää sen käsitä. Nua kaveri — herrassakiks kai semssi sanota — tleeva Lontost tänn vanhall autoll. He murtava ja varastava, niinko sanas sanota. Sitt he lähtevä matkoihis nummi pitkin. Ja peittäkses jälkes antava auto huilat liitukaivokse syrjä yli tuhansiks säpäleiks ja paserava itt vallan toisse suuntta. Nii siin käyn on. Pois he ova pasaran muin miähin, hulla ja hopja plakrisas."
Tätä mielenkiintoista kekseliästä selitystä seurasi kuolonhiljaisuus. Sen keskeytti lopulta miettivän näköinen mies, joka oli hartaana kuunnellut.
"Ei se valla hullump selitys ollukka", huomautti hän. "Eik ol viäl tunttiakan kulun siit ko mnää tual alhal Chibournes kuuli, ett siäl oi ensmätteks tänäp aamust enne auringo noussu näht kaks viarast miäst astumas lähimppä rauttiäasemat päi. Toine oi pitk ja paks ja toinen piän ja paks…"
Join olutlasini loppuun ja lähdin ulos. Quartervayne ja Holliment ilman epäilystä! Toinen pitkä; toinen lyhyt; kumpikin aika paksuja. Mitä tämä tarkoitti? Sen saatoin käsittää, että he juottivat minulle unijuomaa ja jättivät minut nummelle, saatoin käsittää kultarahat taskussani ja äkkiä töherretyn kirjelipun, kaikki se oli selitettävissä heidän kannaltaan katsoen. Mutta miksi rikkoivat auton?
Olipa nyt miten hyvänsä, hyödytöntä oli tällä hetkellä aprikoida niitä asioita: minun oli ajateltava omia asioitani! Kävin ulkona sinä iltapäivänä, vietin yön mukavasti "Renardsmeren Vaakunassa" ja seuraavana aamuna täsmälleen kello kymmeneltä olin lady Renardsmeren luona. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli ottanut minut sihteerikseen.
KUUDES LUKU
Kolme outoa miestä
Asema, johon häilyväisen kohtalon oikku oli minut näin viskannut, ei ensii aluksi millään tavalla näyttänyt muodostuvan ikäväksi tai epämiellyttäväksi. Todella näytti siltä, että saisin oikeat kissanpäivät. Lady Renardsmere, joka ottaessaan minut palvelukseensa itse oli määrännyt minulle paljoa suuremman palkan kuin olin aikonut pyytää, antoi minulle pari huonetta yksityisesti käytettäväkseni, asetti yhden monista palvelijoistaan minua palvelemaan ja ilmoitti minulle, että saisin käyttää sihteerintoimiltani liikenevän ajan vapaasti oman mieleni mukaan ja pitää omaa erikoisnurkkaani hänen suuressa talossaan omana linnanani.
Minä noudin tavarani Lontoosta ja asetuin taloon. Ensi tehtäväni oli saada selville uuden työnantajani toivomukset. Niistä pääsin pian varmuuteen. Hänen armollaan oli kaksi kammoa — hän inhosi kirjeitten kirjoittamista ja hän vihasi itse pitää kirjaa. Mutta kummallista kyllä vaati hän hyvin täsmällisesti kaikkiin kirjeisiin vastattavaksi samana päivänä, jolloin oli ne saanut, ja mitä kirjanpitoon tulee, oli hän tavattoman tarkka siitä, että hänen menonsa pennilleen kirjattiin.
Minun tehtävänäni niin ollen oli vastata hänen saamiinsa kirjeisiin — yksityisiinkin, joita ei ollut monta — ja hoitaa hänen tilikirjojaan. Koko aikana, ollessani hänen palveluksessaan, en milloinkaan nähnyt hänen tarttuvan kynään, paitsi maksuosoituksia allekirjoittaakseen, ja hyvä olikin, että hän säästi kynäilyään, sillä suurempaa ja epätasaisempaa käsialaa en ole eläissäni nähnyt — hänen nimikirjoituksensa täytti maksuosoituksen etusivun alaosan kokonaan ja näytti ennemmin olevan töherretty puutarhurin kepillä kuin niillä suurilla kynillä, joista hän piti.
Hän oli omituinen nainen monessa suhteessa — äärimmäisen yltiöpäinen ja huoleton, missä tuhannet punnat olivat kysymyksessä; pikkumainen ja saita mitä suurimmassa määrässä, kun oli penneistä kysymys. Näin tapauksia, jolloin hän oli mielettömän tuhlaavainen rahojen puolesta — toisaalta ei viikkoakaan kulunut rähinättä, jos tuore liha nousi puoli pennyä naulalta, taikka lohen hinta kohosi kahdesta ja puolesta shillingistä kolmeen. Raakapuheisena, paremmin miesmäisenä kuin naisellisena, jota huvitti enemmän kova ruumiillinen ahertaminen puutarhoissaan kuin kirjat, musiikki ja muut elämän taiteelliset asiat, oli tämä vanha näyttämökuningatar kummallinen olento, mutta kuten Peggie Manson oli sanonut, oli hän tavattoman lämminsydäminen, eikä lähikylässä ollut ristinsielua, joka ei olisi hyötynyt hänen ihmisystävällisyydestään.
Mitä palvelijoihin tulee, joita hänellä minun mielestäni oli liikaa, kunnioittivat he häntä suuresti ja rakastivat yhtä paljon. Luulen myöskin, että he pitivät häntä jotensakin äkkiarvaamattomana henkilönä, jonka seuraavasta teosta ei koskaan ollut varma, ja minäkin pian huomasin, ettei milloinkaan voinut tietää, mitä lady Renardsmere seuraavassa hetkessä tekisi: hän saattoi lähteä kaupunkiin jollakin monista komeista autoistaan (niitä oli ainakin puolisen tusinaa ja monta eri lajia autotallissa) äkkiä, edeltäpäin ilmoittamatta ja palata takaisin mihin aikaan hyvänsä yöllä, ja voi kokkiparkaa, muuatta ranskalaista, joka aina oli huolestuneen näköinen jos hänellä ei ollut päivällistä tarjota kello kaksi aamulla. Omituinen totisesti! — mutta helppo hänen kanssaan oli toimeen tulla — sen ainakin omasta kohdastani huomasin, kun vain sukkelaan arvasi hänen toivomuksensa ja teki juuri niin kuin hän tahtoi, ilman hälinää ja kysymättä.
Kaikesta tästä pääsin selville ensimmäisen kahden viikon aikana Renardsmeressä. Samaan aikaan en kuullut mitään Portsmouthin asiasta. En koskaan nähnyt sanomalehdissä mitään siitä, vaikka minä lähetin noutamaan Portsmouthista sikäläisiä sanomalehtiä. Minä en tietenkään kuullut mitään Quartervaynesta enkä Hollimentista. Eikä Renardsmeressä kukaan — eipä edes viisas poliisikaan — kuullut tai saanut selville mitään murskaantuneesta autosta. Kylän salvumies, huomauttaen, että oli synti ja häpeä antaa hyvän tavaran virua ulkona, korjasi kaikki, mikä korjaamisen arvoista oli, johonkin omaan vajaansa — ellei ketään omistajaa ilmaantuisi, saattaisi hän käyttää sitä itse, sanoi hän. Minä puolestani uskoin, että hän olisi saattanut huoletta heti paikalla käyttää, mitä vain halutti — hyljätessään auton oli Holliment heittänyt tuon tapauksen yli verhon, jota hän ei enää aikonut nostaa. Minun ajatukseni mukaan oli hänen onnistunut lähteä maasta, enkä siis milloinkaan enää kuulisi mitään hänestä ja hänen oudoista hommistaan.
Mutta toisen viikon lopulla esirippu vielä kerran nousi — alkoi toinen näytös.
"Renardsmeren Vaakunan" isäntänä oli muuan Holroyd niminen mies — Ben Holroyd, kotoisin Yorkshirestä, joka nuorempina päivinään oli renkinä tai ajajana sortunut etelään, säästänyt rahaa eri palveluspaikoistaan ja vihdoin, oltuaan muutamia vuosia sir William Renardsmeren palveluksessa, oli muuttanut alaa ja saanut kylän majatalo-oikeudet. Hän oli viekas, älykäs mies; toimessaan häntä taitavasti avusti vaimonsa, joka oli ollut keittäjänä eräässä lähiseudun suuressa kartanossa; paitsi ravintola-oikeudet omaavana majatalonisäntänä oli hänellä toinenkin homma: hän kävi kauppaa heinillä, viljalla ja kauroilla. Lady Renardsmere oli juuri näiden tavarain ostajana laajoissa liikesuhteissa hänen kanssaan, ja minun tehtäviini kuului mennä sinne maksamaan viikon lasku joka lauantaiaamuna. Kolmantena lauantaina Renardsmereen tuloni jälkeen, ollessani sitä tarkoitusta varten majatalossa ja kun jo olin suorittanut Holroydille, loi hän minuun silmäyksen, joka näytti ilmoittavan, että hänellä oli jotakin yksityistä ja salaperäistä asiaa.
"Herra Cranage!" sanoi hän, kumartuen tarjoilupöytänsä yli, "minulla olisi jotakin sanottavaa teille kahdenkesken".
"Niinkö?" vastasin minä. "Mitä sitten?"
Meitä paitsi ei ollut ketään ravintolahuoneessa, sillä oli vielä varhainen aamu, mutta hän alensi äänensä melkein kuiskaukseksi, samalla vilkuillen ovelle, kuten sellainen mies tekee, joka ei tahdo, että häntä salaa kuunnellaan.
"Eilen kävi täällä mies", aloitti hän, "joka tunsi teidät!"
Hän pysähtyi äkkiä viime sanaan, katsoen vielä entistäkin salaperäisemmin minuun päin. Mutta minä tekeydyin välinpitämättömäksi, vaikka aavistin jotakin erikoista olevan tulossa.
"Niitä on paljon, jotka tuntevat minut, Holroyd", vastasin minä. "Ja itsekin tunnen koko joukon ihmisiä. Kuka oli sitten tämä erikoinen henkilö?"
"Hän oli Jim niminen mies", vastasi hän, katsoen minua tutkivasti.
"Hän on tarjoilijana 'Amiral Hawkessa' — se on hotelli jossakin
Portsmouthissa."
"Hm!" sanoin minä. "Todellako! Ja hänkö tunsi minut?"
"Kerron teille koko asian", vastasi hän. "Näin se oli. Tällä pojalla, Jimillä, on joku sukulainen täällä, tässä kylässä. Sain selville, että hän oli tullut Portsmouthista, viettääkseen päivän maaseudulla. Hän poikkesi tänne noin puolenpäivän seuduissa saadakseen lasin juotavaa, ja me jouduimme juttusille. Seisoimme tuon ikkunan luona tuossa katsellen maantielle, ja te menitte ohi. Hän näki teidät — ja hätkähti vähän. 'Hei!' sanoi hän. 'Kuka on tuo nuori herrasmies, joka menee tuolla?' 'Entä sitten', sanoin minä, 'tunnetteko hänet?' 'Tunnen hänet ulkonäöltä hyvästikin', sanoi hän, 'olen nähnyt hänet Portsmouthissa, niinpä niin, mutta en tiedä hänen nimeään enkä kuka hän on'. 'No niin, se on herra Cranage, lady Renardsmeren sihteeri tuosta isosta kartanosta.' 'Oo!' sanoi hän, 'sekö hän on? Täälläkö hän asuu?' 'Ei ole ollut täällä kauan kuitenkaan', sanoin minä. Sitten hän näytti aivan kuin vaipuvan synkkiin ajatuksiin. 'Niin', sanoi hän vihdoin, 'se on merkillinen asia!' 'Mikä on merkillinen asia!' sanoin minä. 'Mikä — se että hän on täällä!' sanoi hän. 'Onko teillä mitään sitä vastaan?' sanoin minä. 'Ei minulla ole, isäntä. Mutta kerronpa teille', sanoi hän tutunomaisesti, 'kerronpa teille näin meidän kesken — tunnen sellaisia Portsmouthissa, jotka olisivat erinomaisen iloisia, kun tietäisivät, missä hän on! — Niin on asia!' 'Niinkö?' sanoin minä, 'no miksi?' 'Kysyäkseen häneltä jotakin!' sanoi hän. 'Ettekö te voi kysyä sitä?' sanoin minä. 'En!' sanoi hän. Ja samalla hän joi loppuun olutlasinsa ja sanaa puhumatta lähti matkoihinsa. Hän ei tullut enää tänne, herra Cranage. Ja — minä ajattelin, että kerronpa teille kaikki."
"Olette hyvin ystävällinen, Holroyd", vastasin minä. "Te kai päättelitte, että kun viinuri Jim viime yönä palasi Portsmouthiin, hän suoraa päätä meni niiden henkilöiden luokse — keitä he sitten lienevätkin — jotka niin kiihkeästi haluavat kysyä minulta jotakin? Eikö niin?"
"Niin, siten juuri päättelin, herra Cranage", hän vastasi. "Ja — ajattelin, että minäpä ilmoitan teille kaikki. Ne saattavat olla henkilöitä, joita ette tahdo tavata — ette ainakaan tuolla kartanossa."
"Minulle on kerrassaan samantekevää, Holroyd, kohtaanko minä heidät — keitä he sitten ovatkin, mistä minulla ei ole aavistustakaan — Renardsmeren kartanossa, vai teidän vierastuvassanne taikka maantiellä", vastasin minä. "Jos teille tänne tulisi joitakin vieraita minua kysymään, niin lähettäkää heidät tuonne kartanoon."
"Tunnetteko siis tämän Jimin?" kysyi hän tutkivasti.
"Hän toi minulle kerran päivällistä erääseen kauppahuoneustoon Portsmouthissa" vastasin minä ajatellen, että paras oli olla vilpitön. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä hänen keskustelunsa teidän kanssanne tarkoittaa — se on, erikoiskohdissa, vaikka ehkä yleisesti. Mutta kuten sanoin — jos joku kysyisi minua, lähettäkää tuonne kartanoon."
Tämän jälkeen jätin hänet ja lähdin pois, ihmetellen. Asioita harkitsemalla tulin erääseen päätökseen. Holliment oli ilmeisesti peräti hävinnyt liikepaikaltaan. Todennäköisesti poliisi oli löytänyt todistuksia siitä, että hänen asuntoonsa oli hyökätty — särkyneet tikapuut, murrettu ovi ja muuta. He olivat ryhtyneet tiedusteluihin — viinuri Jim oli tietenkin kertonut heille vieraasta, jonka oli nähnyt siellä, ja he tahtoivat kiihkeästi tavata tuota vierasta ja kysyä häneltä hänen suhteistaan Hollimentiin. Nyt oli Jim sattumalta päässyt selville olinpaikastani. Tietenkin hän ilmoittaisi. Kaiken tuon huomioon ottaen päätin, että minulla oli odotettavissa poliisin vierailu.
Mutta viikko kului loppuun, eikä mitään tapahtunut. Silloin, maanantaiaamuna, lady Renardsmerelle äkkiä pälkähti päähän lähteä kaupunkiin, ja kuten tavallista, edeltäpäin ilmoittamatta.
Ennen lähtöään antoi hän minun tehtäväkseni toimittaa eräs Välkehtivän Rubiinin hoitoa koskeva ilmoitus Peggie Mansonille, ja kun puolenpäivän seutuvilla olin lopettanut kirjevaihtoni, lähdin minä laakson poikki sitä perille viemään. Kohtasin Peggien nummella, jossa muutamat hänen kallisarvoiset suojattinsa juuri olivat kävelyharjoituksissa. Seisoimme niitä katsomassa jonkun aikaa; kun Bradgett lopulta oli ohjannut ne tallejaan kohden, kutsui Peggie minut syömään aamiaista kanssaan, ja me vaelsimme hitaasti taloon päin pakisten lady Renardsmerestä ja hänen omituisuuksistaan, kun kylän ja meidän välillämme olevan pensaikon nurkitse tuli kolme outoa miestä, jotka luotuaan silmäyksen meihin päin suuntasivat kulkunsa suoraan minua kohden. Olin nähnyt Peggien edellisenä päivänä, jumalanpalveluksen jälkeen, ja kertonut hänelle, mitä Holroyd oli kertonut minulle viinuri Jimistä, ja hän oli ollut minun kanssani yhtä mieltä siitä, että ennemmin tai myöhemmin joku tulisi minun luonani käymään.
Tässä epäilemättä olivat odotetut kävijät — ja Peggie kääntyi minuun päin huudahtaen ääneen:
"Salapoliiseja!"
Kaksi miestä noista kolmesta epäilemättä olikin salapoliiseja. Mutta vain se seikka, että tunsimme tuon jutun, saattoi meitä pitämään heitä salapoliiseina. Yksistään ulkonäöstä päättäen olisivat he voineet olla mitä hyvänsä — kauppamatkustajia, hyvin kunnioitettavia ammattilaisia, sotamiehiä tai merisotilaita siviilipuvussa: heissä ei ollut mitään erikoista huomattavaa. Muuan heistä, nuorenpuoleinen mies, harmaassa kesäpuvussa, heiluttaen ohutta keppiä, näytti pikemmin perikuvalliselta kriketinpelaajalta; toisesta taas, keski-ikäisestä tummaan silkkiseen päällystakkiin ja piippahattuun puetusta miehestä oli vaikeampi arvata, mutta molempia olisi voinut pitää huvikävelijöinä nummella; he näyttivät viattomilta ja vaarattomilta kylläkin astuessaan lyhyeksi leikattua ruohikkoa pitkin meitä kohden. Mutta…
"Salapoliiseja — niin varmaa kuin kuolema!" toisti Peggie. "Olkaa varovainen! Entä tuo kolmas mies!"
Kun he nyt olivat lähempänä, kiintyivät katseeni kolmanteen mieheen.
Ensimmäinen ja toinen olivat ilmeisesti englantilaisia. Mutta tämä oli kiinalainen. Ja sen mukaan kuin eri kertoja olin nähnyt kiinalaisia Lontoossa, otaksuin hänet kiinalaiseksi herrasmieheksi. Hän oli hyvin täsmällisesti ja moitteettomasti puettu viimeisen muodin mukaan — sanoisinpa hänen vaatteensa olleen lähtöisin jostakin Savile Rowin vaatetusliikkeestä; kaikki hänessä, alkaen silkkihatusta ja kiiltävistä kengistä, todisti hienostuneisuutta, ja sirosti käärittyä sateenvarjoa pitelevässä kädessä oli aivan uusi hansikas. Katsoin tarkasti hänen kasvojaan kultasankaisine silmälaseineen, noiden kolmen miehen lähestyessä, ja heti olin varma eräästä asiasta — näitä kasvoja en ollut nähnyt Hollimentin ikkunassa.
Kaikki kolme nostivat hattua ja kumarsivat kohteliaasti, kun he tulivat meidän luoksemme, ja nuorin noista kolmesta, katsoen kysyvästi minuun, hymyili.
"Oletteko herra Cranage?" hän kysyi. "Herra James Cranage? Aivan niin — saisimmeko puhua muutaman sanan teidän kanssanne? Me olemme tulleet Portsmouthista sitä varten."
"Tietysti, jos tahdotte kertoa keitä olette ja miksi haluatte puhua jonkun sanan kanssani", vastasin minä.
"Nimeni on Spiller, sir", hän auliisti vastasi, jälleen hymyillen. "Salapoliisi Spiller Portsmouthin poliisilaitokselta. Tämä on salapoliisi-kersantti Jifferdene Scotland Yardin rikosasiainosastolta — otaksun teidän kuulleen puhuttavan hänestä, herra Cranage. Ja tämä herrasmies on herra Shen, Kiinan lähetystöstä Lontoossa."
"Hyvä on, herrat", sanoin minä. "Tahdotteko puhutella minua kahdenkesken, vai?-"
"Meillä ei ole mitään sellaista kysyttävää, jota ei neiti saattaisi kuulla, herra Cranage", vastasi Spiller, tehden kohteliaan kumarruksen Peggieen päin. "Ei mitään — jos hän välittää kuunnella."
"Kaikki mitä tahdomme, herra Cranage", lisäsi Jifferdene meitä kumpaakin katsoen, "on saada vähän selvitystä eräisiin tapauksiin, jotka sattuivat eräänä päivänä — Portsmouthissa." "No!" sanoin minä. "Antakaa kuulua." Salapoliisit katsoivat toisiinsa. Jifferdene nyökkäsi Spillerille.
"Niin, asia on tällainen, herra Cranage", aloitti Spiller. "Teidän ei tarvitse ensinkään olla levoton tänne tulostamme tai pelätä vastata kysymyksiimme — teitä emme tahdo, sir, emmekä tiedä mitään teitä vastaan — me tahdomme tietoja, ja teidän sijassanne antaisin niitä. No niin, vietittekö vähän enemmän kuin pari viikkoa sitten suuremman osan päivää Hollimentin kaupassa — se on sekatavara- ja hiilikauppa Portsmouthissa?"
"Vietin kyllä", sanoin minä.
"Toiko viinuri 'Amiral Hawkesta' teille päivällistä sinne?" "Toi!" vastasin.
"Ja teetä, vai kuinka?" jatkoi hän. "No, herra Cranage, tahtoisitteko nyt kertoa minulle, miten ensinkään tulitte olleeksi siellä ja mitä tapahtui teidän siellä ollessanne?"
Katsoin Peggieen. Hän ymmärsi nopeasti tarkoitukseni ja oli yhtä nopea vastaamaan. "Minä kertoisin heille kaikki!" sanoi hän. "Hyvä neuvo, neiti!" huudahti Spiller. "Paremmin ei herra Cranage voisi tehdä."
"Siihen menee jonkun verran aikaa", huomautin minä. "Tapahtui koko joukon asioita. No niin…"
Seisoin siinä nummella, Portsmouthin siintäessä aavemaisena ja sumuisena etäisyydessä, minä kerroin heille koko jutun, siitä hetkestä asti kuin kohtasin Quartervaynen Clarance-laiturilla, siihen saakka kun heräsin neiti Mansonin piiskan sysäykseen. Molemmat salapoliisit tekivät tuon tuostakin muistiinpanoja taskukirjoihinsa; herra Shen kuunteli aito itämaisen salaperäisenä; silloin tällöin minä katsahdin häneen, mutta hänen kasvonsa säilyttivät vakavan kohteliaan ja peräti selittämättömän ilmeensä. Vihdoin kertomus loppui, ja salapoliisit panivat pois muistiinpanonsa.
"Ja kuulitteko Hollimentin milloinkaan ilmaisevan mitään syytä kaikkeen tähän, herra Cranage?" kysyi Spiller.
"En mitään määrättyä syytä!" vastasin.
"Mutta hän näytti olevan hirveästi säikähtynyt, vai kuinka?"
"Aivan varmaan hän pelkäsi niin kovin kuin ihminen voi pelätä."
"Sitäkö, että kiinalainen, jonka kasvot näitte ikkunassa, tulisi sisään?"
"Niin luulen. Mutta peloissaan hän oli jo kauan sitä ennen. Hän säikähti kamalasti, niin pian kuin oli saanut Quartervaynen kirjelipun."
"No niin, te olitte hänen kanssaan koko joukon, herra Cranage! Eikö häneltä livahtanut mitään, josta olisitte voinut aavistaa hänen pelkonsa syytä?"
"Ei — ei yhtään mitään. Sain selville — tulin siihen käsitykseen, että syystä tai toisesta kiinalainen, joka oli katsonut ikkunasta sisään, tahtoi päästä käsiksi häneen ja luullakseni Quartervayneen. Mutta hän ei kertonut minulle miksi."
Salapoliisit kuiskuttelivat jotakin keskenään; sitten Jifferdene puhutteli herra Sheniä. Ja herra Shen kääntyi minuun.
"Olitteko aivan varma siitä, että ikkunassa näkemänne kasvot olivat kiinalaisen?" kysyi hän puhtaalla englanninkielellä ja pehmeällä, ystävällisellä äänellä.
"Siitä olen aivan varma!" vastasin minä viipymättä. "Aivan varma!"
"Oletteko te kasvojen tuntija?" kysyi hän hymyillen.
"Olen nähnyt koko joukon kansalaisianne Lontoossa", vastasin minä. "Sekä West Endissä että Limehousen piirissä. Kyllä varmasti hän oli kiinalainen. Sitä paitsi Holliment kaiken aikaa keskustellessamme puhui hänestä kiinalaisena."
"Luulisitteko tuntevanne hänet?" kysyi hän.
"Sitä en oikein voi sanoa", vastasin minä. "Mutta tuskinpa vain. Teidän tulee muistaa, että minä näin hänet vain sekunnin verran — ikkunan läpi."
"Ja toisen kerran tietääkseni, kun hän ja ne muut miehet ryntäsivät tikapuille", huomautti hän.
"Niin", myönsin minä, "mutta vain katulamppujen valossa ja siis hyvin heikossa valaistuksessa. Näin ainoastaan sen, että se oli kiinalainen, joka murtautui sisään, muitten miesten — jotka eivät olleet kiinalaisia — häntä seuratessa."
"Entä Holliment", hän jatkoi, "eikö hän maininnut kiinalaista miltään nimeltä? — miltään erikoiselta nimeltä?"
"Ei — varmastikaan ei!" sanoin minä. "En kuullut mitään nimeä."
Herra Shen kumarsi merkiksi, että hän oli kysyttävänsä minulta kysynyt, ja minä käännyin muihin. He tekivät minulle muutamia kysymyksiä murskaantuneesta autosta ja siitä, oliko huhuja liikkunut, että Hollimentia ja Quartervaynea olisi lähiseudulla nähty sinä aamuna, jolloin minut sinne jätettiin, ja vastattuani heille he lähtivät pois yhtä kursailematta kuin olivat tulleetkin.
"Tämä on vain tehnyt jutun vielä salaperäisemmäksi", huomautti Peggie, kun me lähdimme taloon päin. "Kaiken tämän takana on vielä suurempia asioita. Kiinan lähetystö — minkä vuoksi joku virkamies sieltä tulisi tänne? Näyttää valtiolliselta asialta."
"Saamme kyllä pian kuulla lisää", sanoin minä.
Mutta muutamaan päivään en kuullut mitään lisää. En kerrassaan mistään mitään. Päivä seurasi toistaan entiseen tapaan Renardsmere Housessa Silloin, eräänä aamuna, kun olin kirjeitä kirjoittamassa, tuli palvelija tuoden käyntikortin, jossa oli nimi Percy Neamore.
"Eteishuoneessa on herrasmies, sir — haluaisi tavata hänen armoansa hyvin tärkeän asian vuoksi", sanoi hän.
Minun tehtäviini kuului valmistelevasti keskustella tämäntapaisten vierailijoiden kanssa. Otin käyntikortin ja lähdin eteishuoneeseen. Siellä seisoi tutkivasti ympärilleen katsellen siististi puettu, hyvin itsetietoinen nuori juutalainen.
SEITSEMÄS LUKU
Kymmenentuhannen punnan maksuosoitus
Eteishuoneen ovi oli auki, ja minä näin yhdellä silmäyksellä, kuinka herra Percy Neamoren, kuka hän sitten olikaan, oli onnistunut saapua Renardsmere Houseen niin varhain aamulla; parvekkeen juurella seisoivat ajoneuvot, jotka tiesin vuokratun lähimmältä asemalta — ne olivat ainoat sieltä saatavissa olevat kulkuneuvot. Vierailija oli siis nähtävästi tullut kaupungista ensimmäisellä aamujunalla — mikä näytti todistavan, että hänen asiansa oli kiireellinen. Koetin arvostella häntä astellessani eteishuonetta pitkin häntä kohden; hän oli, kuten jo olen sanonut, nuhteettomasti puettu, ehkä liiankin koreilevasti, ja täynnä tyytyväistä itseluottamusta — varmastikin juutalainen, ja jokin hänessä johdatti mieleen rahaa tai timantteja. Hän osasi käyttäytyä ja lähestyessäni hän kumarsi ja hymyili kohteliaasti.
"Tekö haluatte tavata lady Renardsmereä henkilökohtaisesti?" tiedustin minä, katsoen kädessäni olevaa käyntikorttia.
Taasen hän kumarsi ja hymyili miellyttävästi.
"Asioissa", hän vastasi. "Yksityisasioissa."
"Lady Renardsmere aikoo lähteä kaupunkiin puolen tunnin kuluttua tai niillä vaihein", huomautin minä. "En oikein tiedä, ottaako hän vastaan ketään tänä aamuna. Ylipäänsä hän ei ota ketään vastaan — asioissa — ilman sopimusta. Minä olen hänen yksityissihteerinsä — ettekö voi ilmoittaa minulle asiaanne?"
Hän katsoi taasen minuun hymyillen, mutta päättävästi ja puisteli sysimustaa, kiharaista päätään.
"Pelkäänpä, etten voi", hän vastasi. "Olen pahoillani, mutta asiani koskee vain lady Renardsmereä."
"Tunteeko hän teidät?" kysyin.
"No niin — ei!" vastasi hän vähän mietittyään. "Mutta — saisinko käyntikorttini tänne hetkiseksi."
Annoin sen hänelle, ja hän otti esille kultaisen kynäkotelon ja kirjoitti jotakin nimensä alapuolelle.
"Jos lady Renardsmere näkee tämän", sanoi hän luottavasti, "niin hän ymmärtää, kun hän näkee kirjoitukseni". Tämän jälkeen aukaisin erään aamuhuoneen oven ja käskien häntä istumaan lähdin etsimään lady Renardsmereä. Tämä oli juuri lopettamassa aamiaistaan ja oli tullut alas valmiiksi puettuna kaupunkimatkaa varten. Annoin hänelle käyntikortin ja ilmoitin, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Lisäsin, ettei hän halunnut minulle ilmoittaa asiaansa.
"Neamoreko?" sanoi hän silmäillen nimeä. "En tunne häntä!" Sitten katseli hän alempana olevia lyijykynällä piirrettyjä sanoja, joita itse en ollut välittänyt katsoa. Hänen äänensä muuttui. "Oh!" hän jatkoi. "Aivan niin! No viekää hänet toimistoon, Cranage."
Huone, jota lady Renardsmere nimitti toimistokseen, oli pieni eteishuoneeseen avautuva suoja. Se muistutti enemmän miehen pesää kuin naisen vastaanottohuonetta, ja sitä olisi voinut pitää työkaluvajana paremmin kuin minään muuna. Siellä lady Renardsmere säilytti puutarhakalujaan, puutarhapukuaan ja -kenkiään, ampuma-aseitaan, kalastusvehkeitään ja kaikenlaisia muita ulkotavaroita; siellä oli myöskin hyllyjä, täynnä kilpa-ajoja koskevia kirjoja sekä Ruffin Matkaopas kokonaisuudessaan; siellä oli myöskin iso kirjoituspöytä, täyteen ahdettu papereita, jotka parhaasta päästä koskivat hänen hevossiittolaansa ja sen asioita; pöydän ääressä, jossa minäkin joka aamu ilmoittauduin, hän toimitti kaikki liikeasiansa. Tänne minä johdatin herra Percy Neamoren ja ongittuani tuolin esille kasaantuneen rojun joukosta pyysin häntä odottamaan. Jonkun hetken kuluttua minä näin oman, aivan vieressä olevan virkahuoneeni avoimesta ovesta lady Renardsmeren menevän hänen luokseen.
Seuraavan puolen tunnin tapaukset olivat — tähän taloon nähden — erikoiset. Noin kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin lady Renardsmere oli mennyt vieraansa luo, tuli Neamore ulos huoneesta paljain päin ja näyttäen hyvin tyytyväiseltä itseensä. Hän meni ulos etuovesta vaunujensa luo ja maksoi ajajalle, joka heti paikalla asettui istuimelleen ja ajoi pois. Sitten Neamore palasi takaisin lady Renardsmeren luo, ja seuraavan neljännestunnin he viettivät visusti lukkojen takana. Sen ajan kuluttua tuli lady Renardsmere ulos ja minun huoneeseeni.
"Cranage", sanoi hän, "antakaa minulle A-tilini maksuosoituskirja — saatan tarvita sitä kaupungissa".
Renardsmereen tultuani oli minulla ollut huostassani kaikki talon emännän maksuosoituskirjat; hänellä oli niitä useita, kaikki eri tileihin kuuluvia, ja sen, jota hän nyt pyysi, olin huomannut koskevan hänen omaa yksityistiliään. Otin sen esille kaapista ja ojensin hänelle; hän pisti sen käsilaukkuunsa, ja huomauttaen ainoastaan, että hän luultavasti tulisi kotiin johonkin aikaan illalla tai yöllä, lähti takaisin vieraansa luo. Kymmentä minuuttia myöhemmin ajoi hänen autonsa pääoven eteen, ja kohta ilmestyivät hän ja Percy Neamore pyhäköstä ja menivät sen luo.
Kun minulla oli jotakin kysyttävää ennen lähtöä, menin minäkin ulos. Hämmästyksekseni oli Neamore jo astunut ja sijoittunut hyvin mukavasti sen upeaan sopukkaan; lady Renardsmere seisoi vielä parvekkeen portailla antaen määräyksiään autonkuljettajalleen.
"Ajakaa suoraan Ritziin, Walker", käski hän. "Tämä herra ja minä syömme aamiaista siellä. Ajakaa minut sinne täsmälleen kello yhdeksi. Sen jälkeen voitte ajaa auton Park Lanelle, ja minä soitan teille, kun sitten myöhemmin teitä tarvitsen."
Hetkisen kuluttua lähti iso auto liikkeelle, ja minä palasin sisään melko ymmällä. Kuka kummassa oli tämä herra Percy Neamore, että lady Renardsmere veisi hänet autolla kaupunkiin ja söisi aamiaista hänen kanssaan Ritzissä? Kolme neljännestuntia sitten oli tämä ollut hänelle vento vieras — mistä tämä äkillinen tuttavallisuus? Liikeasioitako — ja jos niin oli, millaisia? Tässä muistui mieleeni Neamoren käyntikortti ja hänen kirjoituksensa siihen, ja minä lähdin lady Renardsmeren huoneeseen katsomaan, näkyisikö sitä. Siinä se oli pöydällä, ja minä otin sen käteeni. Mutta Neamoren kirjoituksesta en saanut mitään valaistusta asiaan. Se, mitä hän oli kirjoittanut nimensä alle, näytti olevan vain jonkun liikkeen nimi — Gildenbaum ja Roskin. En tiennyt heistä mitään — mutta jotenkuten tekivät he minuun saman vaikutuksen kuin Neamorekin.
Lady Renardsmere ei ollut vielä palannut, kun laskeusin levolle sinä iltana — melko myöhään — mutta nähtävästäkin hän tuli kotiin pikkutunneilla, sillä hän oli toimistossa kun seuraavana aamuna tavalliseen aikaan pistäysin sinne. Hän tarkasti yhdessä minun kanssani saapuneet kirjeet ja antoi määräyksensä niistä; kun sitten olin lähdössä, ojensi hän minulle maksuosoituskirjan, jonka olin edellisenä päivänä antanut hänelle. Hän ei maininnut käyttäneensä sitä, mutta myöhemmin, kun olin sitä kaappiin panemassa, vilkaisin siihen nähdäkseni, oliko hän kaupungissa ollessaan kirjoittanut mitään maksuosoitusta. Hän oli kirjoittanut yhden — siinä oli kanta. Ja sen mukaan se oli ollut kymmenentuhannen punnan maksuosoitus, asetettu Percy Neamorelle.
Minun on tässä selitettävä eräs lady Renardsmeren omituisuus tai kiihko tai tapa — miksi sitä nyt nimittäisikään. Olen jo maininnut, että hänellä oli useita maksuosoituskirjoja, kaikki eri tileihin kuuluvia. Hänellä oli tarkkana sääntönä, että milloin hyvänsä maksuosoitus jostakin suoritettiin, olipa sitten kysymyksessä suurempi tai pienempi summa, maksun yksityiskohdat merkittiin kantaan. Jos siis esimerkiksi minun oli maksettava Holroydille niin tai niin paljon hänen viikkoisesta heinä-, olki- tai kauralaskustaan, oli minun merkittävä kantaan yksityiskohdat tarkkaan; tämä tapa oli käytännössä joka maksuosoituskirjaan nähden, ja lady Renardsmere noudatti sitä itse täsmällisesti omassa yksityisessä maksuosoituskirjassaan, jonka hän juuri oli antanut minulle takaisin. Se oli sääntö, jota hän ei milloinkaan rikkonut, jota hän oli äärimmäisen tarkka noudattamaan. Mutta tässä tapauksessa hän oli sen rikkonut — kannassa ei ollut mitään, joka olisi ilmaissut, miksi lady Renardsmere oli maksanut Percy Neamorelle kymmenentuhatta puntaa.
En ole sen enemmän enkä vähemmän utelias kuin ihmiset yleensä — se tietää, että minussa on hyvä määrä luonnollista ja ymmärrettävää uteliaisuutta. Olin utelias tuosta Neamoren asiasta — tahdoin päästä sen perille. Ja käyttäen hyväkseni asemaani ja hänen menettelytapojensa tuntemusta, vein maksuosoituskirjan takaisin lady Renardsmerelle ja osoitin hänelle viimeistä kantaa.
"Tähän ei ole merkitty mitään yksityiskohtia", sanoin minä ikään kuin ohimennen ja niin välinpitämättömällä äänellä kuin suinkin, samalla katsoen häntä tarkasti. "Siinä ei ole muuta kuin nimi ja määrä."
Melkeinpä ainoan kerran, muistaakseni, koko yhdessäoloaikanamme näytti lady Renardsmere joutuvan hämilleen.
"Hm — no niin, olkoon tällä kertaa, Cranage", sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. "Se — se on vain minun yksityinen, pieni liikeasiani."
"Kiinnitin vain huomionne siihen", sanoin minä, "koska teillä on tarkkana sääntönä merkitä tällaiset yksityiskohdat kantoihin".
"Tiedän — tiedän!" vastasi hän nopeasti. "Aivan oikein muistuttaa siitä — sellainen tapa minulla on. Mutta tässä tapauksessa — yksityisasiassa, kuten sanoin. Tietysti minä tiedän, mistä maksuosoitus suoritettiin! Hyvä on, Cranage — te olitte aivan oikeassa kiinnittäessänne huomioni siihen."
En siis saanut mitään tietää enkä ollut entistä viisaampi siitä, miksi hän oli maksanut herra Percy Neamorelle niin suuren summan. Ehkä, mietin minä, se oli vedonlyöntiasia. Tiesin, että lady Renardsmerelle silloin tällöin pälkähti päähän uskaltaa rahaa ei ainoastaan omista hevosistaan, vaan myöskin muitten omistajien; tiesin myöskin, että hän löi suunnattomia vetoja siitä, että Välkehtivä Rubiini voittaisi Derbyn. Ehkä oli tämä kymmenentuhatta puntaa summa, joka oli annettu Neamoren haltuun levitettäväksi eri vedonlyönti-asiamiesten kesken. Yksi seikka ainakin oli varma — se oli maksettu, ja lady Renardsmere ja Neamore olivat ainoat, jotka tiesivät miksi. Ainakin näytti asiassa olevan jotakin salaperäistä — Neamoren saapuminen oli salaperäinen — hänen menonsa kaupunkiin lady Renardsmeren kanssa oli salaperäinen; sekin oli omituista, ettei lady Renardsmere voinut tai tahtonut täyttää tuon maksuosoituksen kantaa.
Mutta vielä enemmän salaperäistä ilmeni. Minulla oli tapana syödä aamiaista omassa arkihuoneessani; juuri kun olin sinä päivänä lopettanut ja olin pujahtamassa nojatuoliin piippuineni ja sanomalehtineni, lähetti lady Renardsmere hakemaan minua. Tapasin hänet toimistossaan, ja kirjoituspöydällä hänen edessään oli pieni käärö, sievästi käärittynä vankkaan kirjepaperiin ja kovasti sinetöitynä. Sen vieressä oli kirje, varustettu nimellä ja osoitteella, jotka lady Renardsmeren suurella, epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuina täyttivät kirjekuoren koko etusivun.
"Cranage", sanoi hän. "Olettehan syönyt aamiaista? Pyydän teitä toimittamaan jotakin puolestani. Näette tämän kirjeen ja tämän pienen mytyn. Tahtoisin teidän itse vievän nämä asianajajalleni, herra Pennithwaitelle Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Tänään iltapäivälläkö?" kysyin.
"Nyt heti!" vastasi hän. "Saatte Rolls-Roycen. Walker on syönyt päivällistä, ja hän ajaa teidät kaupunkiin puoli viideksi. Pennithwaite ei milloinkaan lähde toimistostaan ennen viittä — te tapaatte hänet helposti. Mutta, Cranage —" tässä hän pysähtyi ja levottomuutensa ylenpalttisuudessa, kuten saatoin nähdä, laski kätensä käsivarrelleni siinä seisoessani hänen vieressänsä — "Cranage, luvatkaa, ettette pysäytä autoa ettekä lähde siitä pois missään — ette missään paikassa ensinkään, koko matkan varrella!"
"Varmastikaan en, lady Renardsmere!" vastasin minä. "Miksi sitä pysäyttäisin?"
"No, enpä tiedä!" sanoi hän. "Nuoret miehet luullakseni pysähtyvät, saadakseen lasillisen tai jotakin sentapaista. Mutta ettehän te tee sitä, Cranage, ettehän? Te ajatte suoraan minun oveltani Pennithwaiten ovelle — te otatte tämän käärön minun kädestäni ja tämän kirjeen ettekä ajattele mitään muuta, kunnes olette ne jättänyt hänen käsiinsä?"
"Tietysti, lady Renardsmere!" vakuuttelin minä. "Teen ihan niin kuin käskette. Antakaa määräyksenne Walkerille, että hän ajaa suoraan täältä, pysähtymättä, Lincoln's Inn Fieldsiin."
"Sen teen", sanoi hän. "No niin — hän on siis valmis kymmenessä minuutissa. Kiitos, Cranage. Ja — mihin aiotte panna nämä?"
Minä näytin hänelle. Pistin käärön — pienen neliönmuotoisen, kolmituumaisen esineen — housuntaskuuni; kirjeen povitaskuun.
"En edes itse aio niihin koskea, kunnes annan ne herra Pennithwaitelle", sanoin minä. "Luottakaa siihen, että ne ovat niin hyvässä turvassa kuin olla saattaa."
"Kunnon poika!" sanoi hän iloisemmin. "Tunsin, että voin luottaa teihin. No niin, kun olette tavannut Pennithwaiten, olette vapaa. Syökää päivällinen jossakin — hyvä päivällinen — sopikaa Walkerin kanssa kotiinpaluusta — tehkää mitä hyvänsä, kun vain olette toimittanut perille käärön ja kirjeen. Kas tässä — maksakaa tällä päivällisenne, nuori mies!"
Ennenkuin ehdin vastustaa tai estää häntä, oli hän pistänyt viiden punnan setelin käteeni ja lähtenyt huoneesta. Menin valmistautumaan matkaa varten; kun tulin alas taasen, oli hän eteishuoneen ovella, antaen Walkerille täsmällisiä ohjeita.
"Ja sen jälkeen saatte määräyksenne kotiinpaluusta herra Cranagelta", lopetti hän. "Tällä hetkellä pidätte vain mielessänne — suoraan perille, pysähtymättä."
Astuin autoon, ja me lähdimme liikkeelle, lady Renardsmeren luodessa minuun puoleksi varoittavan, puoleksi kehoittavan katseen, kun nostin hänelle hattuani. Ymmärsin hänen tarkoituksensa: se oli muistutus siitä, mitä hän oli sanonut minulle huoneessansa. Ja kun me jätimme kylän ja ajoimme Lontoon ja Portsmouthin välistä maantietä kohden, jolle oli yhdeksän kilometriä matkaa poikkimaitse, ihmettelin, miksi hän oli niin huolissaan siitä, ettei matkallani Renardsmere Housen ja Lincoln's Inn Fieldsin välillä tapahtuisi mitään keskeytystä. Maantierosvojen ajat olivat olleet ja menneet. Mutta mitä minä olin viemässä herra Pennithwaitelle? Nähtävästi jotakin hyvin kallisarvoista tai tärkeätä, pienuudestaan huolimatta. Pelkäsikö hän, että minut pysäytettäisiin — kirkkaalla päivällä, kauniina kevätiltapäivänä? Ajatus tuntui naurettavalta — ja kuitenkin oli hänen pelkonsa ollut todellista kylläkin; niin todellista, että se vaikutti minuun itseenikin jossakin määrässä, ja ainoa huoleni oli päästä kaupunkiin ja saada asiani toimitetuksi niin pian kuin suinkin. Mitä Walkerin osuuteen asiassa tulee, ei minulla ollut mitään valittamista — poiketen Lontoon tielle Petersfieldin kohdalla hän ajaa porhalsi tuota kuuluisaa valtatietä pitkin oikealla ennätysvauhdilla ja vihdoin hän kääntyi Kingswaylta Lincoln's Inn Fieldsiin, täsmälleen kahtakymmentäviittä vailla viisi.
Herra Pennithwaiten toimisto (Pennithwaite, Mallaby ja Pennithwaite) sijaitsi alueen eteläosassa. Se oli muuan noita vanhoja taloja, jotka ovat säilyneet jälleenrakentamis- ja korjaamisvimmalta ja ovat jäljellä osoittamassa, kuinka paljoa parempi kaunoaisti rakennustaiteeseen nähden isovanhempiemme isovanhemmilla oli kuin meillä. Ja herra Pennithwaite oli kotona ja otti minut vastaan suuressa huoneessa, jossa oli kauniisti muovailtu katto ja hieno tulisija — hän oli sen tapainen mies, joka missä muussa ympäristössä hyvänsä olisi näyttänyt oudolta, ollen itsekin juhlallinen ja vanhanaikuinen ilmestys — ja hänelle, tultuani vakuutetuksi, että hän oli herra Pennithwaite, minä jätin kirjeen ja käärön. Hän luki kirjeen minun läsnä ollessani; sitten hän, ottaen käärön mukaansa, vetäytyi erääseen sisähuoneeseen. Siellä hän viipyi jonkun aikaa; kun hän palasi — jätettyään todennäköisesti käärön tai sen sisällön sinne — istuutui hän pöytänsä ääreen, kirjoitti äkkiä jotakin postipaperiarkille, sulki sen kirjekuoreen ja sinetöi ja ojensi minulle kohteliaasti kumartaen.
"Lady Renardsmerelle, että hän tietäisi teidän onnellisesti tuoneen perille kirjeen ja käärön", sanoi hän myhäillen. Sitten hän tarkasti minua huolellisemmin. "Hänen armonsa uusi sihteeri, luullakseni?" lisäsi hän.
"Aivan niin, herra Pennithwaite", vastasin minä.
Hän nousi puristaakseen kättäni.
"Tulette huomaamaan hänet hyväksi emännäksi", sanoi hän, "omituiseksi, mutta hyväsydämiseksi. Jääkää hyvästi."
Menin Walkerin ja auton luo, jollakin tavalla tavattomasti keventyneenä päästyäni eroon tuosta salaperäisestä pikku kääröstä. Sovimme Walkerin kanssa asioista. Hänen oli määrä viedä auto lady Renardsmeren Park Lanen varrella olevaan kaupunkitaloon, juoda teetä siellä ja kohdata minut määrätyllä paikalla lähellä Piccadillyn sirkusta täsmälleen puoli yhdeksältä. Hän lähti — ja minä lähdin joutilaana astelemaan, nauttien vapaudestani. Kuljeskelin aikani kuluksi Strandia, pistäysin Haymarketilla ja Coventry-kadulla ja vihdoin, vähän yli kuuden, poikkesin Trocaderoon rauhassa nauttimaan hyvää päivällistä.