Vaikka olikin varhaista, oli paikka jo jotenkin täynnä, ja seuraavan tunnin kuluessa se yhä enemmän täyttyi — kello seitsemältä oli tuo iso huone, jossa olin syömässä, melkein ahdinkoon asti täynnä. Pitkä ajomatka oli tehnyt minut kuitenkin nälkäiseksi, ja kiinnitin vähän huomiota lähelläni oleviin ihmisiin. Mutta kun olin tyydyttänyt ruokahaluni, aloin katsella ympärilleni ja äkkiä huomasin huoneen perällä, nurkkaan asetetun pöydän ääressä, mutta täydessä valaistuksessa, Neamoren ja hänen kanssaan — Hollimentin.
Ei ollut kysymys mistään erehdyksestä minun puoleltani — siellä he yhdessä istuivat päivällistä syöden. Huone ei ollut niin iso eikä etäisyys niin suuri, etten olisi heitä selvästi nähnyt. Heillä oli välillänsä iso samppanjapullo ja he söivät ja joivat ahnaasti. Mutta he keskustelivat myöskin innokkaasti ja vakavasti, niin innokkaasti, etteivät he kiinnittäneet huomiota mihinkään tai kehenkään ulkopuolellaan olevaan. Holliment — Neamoren seurassa, jolle lady Renardsmere oli maksanut kymmenentuhatta puntaa edellisenä päivänä! Mistä?
Puolen sekunnin verran ajattelin mennä Hollimentin luo ja puhutella häntä. Mutta se mielijohde meni yhtä nopeaan kuin oli tullutkin. Ei! — Minä olin sattumalta keksinyt tarpeeksi tällä kertaa. Holliment oli Lontoossa ja hän tunsi Neamoren. Kuulisin joka tapauksessa kummastakin vielä. Ja jotteivät hän tai Neamore näkisi minua, maksoin heti syötyäni laskuni ja lähdin pois lähimmän oven kautta ja menin toiseen paikkaan kahvia juomaan ja tupakoimaan. Asiain tällä kannalla ollessa näytti minusta parhaalta, ettei kumpikaan noista miehistä huomaisi minua.
Tapasin Walkerin autoineen puolivälissä alempaa Regent-katua kello puoli yhdeksältä, ja me heitimme hyvästit Lontoolle ja lähdimme kotiin. Lady Renardsmere oli vielä ylhäällä saapuessamme, ja vaikka hän sanoi vähän, näin minä, että hän tunsi kevennystä ja mielihyvää, kun annoin hänelle asianajajan kirjelipun. Mutta suorittamani lähetyksen laadusta hän ei mitään maininnut, enkä minäkään kertonut hänelle, mitä olin Trocaderossa nähnyt. Olin vielä seuraavana aamuna näitä asioita miettimässä, kun noin kello yhdeltätoista minua haettiin eteishuoneeseen tapaamaan jotakuta henkilöä, joka palvelijan sanojen mukaan tahtoi puhutella minua viipymättä.
Tuo joku oli salapoliisi Spiller, Portsmouthista. Hän tuli aivan lähelleni ja kuiskasi:
"Herra Cranage, teidän on tultava minun kanssani!" sanoi hän. "Kaupunkiin, heti paikalla! — Minulla on auto tuolla ulkona odottamassa. Te ette tietenkään ole mitään kuullut. No niin, tuo Holliment niminen mies — tiedättehän? Hänet löydettiin West Endin kaupunginosassa varhain tänä aamuna, kuolleena! — Murhattuna!"
KAHDEKSAS LUKU
Ensimmäinen murha
Olin niin hämmästynyt tämän lyhyen ilmoituksen johdosta, etten sillä hetkellä voinut muuta tehdä kuin seisoa ja tuijottaa Spilleriin tietoisena siitä, että palvelija, joka oli minut hakenut, ja taloudenhoitaja, joka oli juuri tullut eteishuoneeseen, vuorostaan tuijottivat minuun. Mutta äkkiä sain puhelahjani takaisin.
"Hollimentko? Murhattu!" huudahdin minä. "Mahdotonta! Mutta minähän näin hänet itse eilen illalla juuri!"
"Ei se silti mahdotonta ole, herra Cranage", vastasi Spiller kylmästi.
"Paljon on aikaa murhan tapahtua eilisillan ja tämän aamun välillä.
Mutta katsokaa tänne!"
Hän otti esille sähkösanoman, aukaisi sen ja ojensi minulle. Myönnän, että käteni vapisi, kun otin sen häneltä — mielikuvitukseni oli jo toimessa, olin näkevinäni, miten Holliment hitaasti ja varmasti saavutettiin…
"Tämän on lähettänyt Jifferdene — mies, joka äskettäin oli minun ja kiinalaisen herran kanssa", sanoi Spiller. "Lukekaa se!" Minä luin:
"West Endissä varhain tänä aamuna löydetty mies murhattuna, hyvin otaksuttavasti Holliment, tuokaa Cranage tänne mahdollisimman pian, tärkeä."
"Niin", sanoin minä, "mutta hän sanoo vain — hyvin otaksuttavasti. Saattaa olla. Joka tapauksessa — luulen, että minun on lähdettävä teidän kanssanne. Mutta — miksi? Muitakin on — ja täytyy olla — jotka voivat todeta Hollimentin yhtä hyvin kuin minäkin. Portsmouthilaisia — koko joukko."
"Portsmouthissa ei ole ketään, joka tietäisi sitä, mitä te, herra Cranage, tiedätte — hänen viime päivistään siellä", vastasi salapoliisi. "Tulkaa — lähdetään! Minulla on hyvä auto tuolla ulkopuolella — me lähdemme sinne heti paikalla tietä pitkin."
"Tulkaa parvekkeelle", sanoin minä, johtaen hänet ovelle, missä olimme poissa jo uteliaiksi käyneiden palvelijain kuuluvilta. "Kuulkaahan!" jatkoin minä. "Mitä esitän syyksi lady Renardsmerelle? En halua kertoa hänelle, että olen sekaantunut murhajuttuun — en ainakaan, ennenkuin olen kuullut siitä enemmän."
Spiller nyökkäsi ja alkoi miettiä asiaa.
"Kertokaa hänelle, että eräälle ystävällenne — tai sukulaisellenne — on sattunut vakava tapaturma Lontoossa, ja että teidän läsnäolonne on välttämätön", sanoi hän. "Pyytäkää häneltä parin päivän lomaa — ehkä teidän on jäätävä yöksi. Tämä syy käy laatuun, eikö niin? Nuo veikot tuolla sisällä eivät tunne minua — ei kukaan tunne minua täällä päin. Voitte sitten myöhemmin selittää hänelle asian — jos se on tarpeellista."
Lähdin etsimään lady Renardsmereä puutarhastaan. Suureksi huojennukseksi minulle suostui hän viipymättä pyyntööni, tekemättä mitään kysymyksiä ensinkään — vieläpä tarjosi nopeaa autoa ja Walkeria ajamaan. Minä ilmoitin, että miehellä, joka oli tullut minua noutamaan, oli auto oven edessä, ja muutamassa minuutissa Spiller ja minä olimme matkalla.
"Aika ilkeä juttu tämä, herra Cranage", huomautti salapoliisi, kun olimme ennättäneet jonkun matkaa. "Tähän asti se on minulle käsittämätön. Mitä te siitä aattelette?"
"Minäkö?" huudahdin. "Voi taivas, en tiedä siitä enempää kuin mitä kerroin teille. Luulisin, että te — ja tuo Scotland Yardin mies — minkä sanoittekaan hänen nimekseen — Jifferdenekö? — että te olette oikeat miehet siitä asiasta jotakin tietämään."
"Niin kai", huomautti hän kuivasti naurahtaen. "Vakuutan teille, että me tuskin tiedämme mitään. Tuo kiinalainen herra, joka tuli meidän kanssamme teitä tapaamaan - hän se tietää jotakin, jos kukaan. Mutta ne itämaalaiset! — yhtä hyvin voi koettaa ottaa luuta koiran suusta kuin tietoja heiltä, silloin kun eivät niitä tahdo antaa!"
"Miten tuli hän olleeksi teidän seurassanne ensinkään?" kysyin minä.
"Olen sitä koko lailla kummastellut."
"Minäpä kerron teille", vastasi hän. "Hän ilmestyi Jifferdenen seurassa pääosastoomme Portsmouthiin muutamia päiviä ennenkuin näimme teidät siellä nummella. Hän tahtoi saada tietoja jostakin kiinalaisesta, jonka luultiin, sanoo hän, hiljakkoin oleskelleen Portsmouthissa ja jota Kiinan lähetystö kiihkeästi halusi saada käsiinsä. Minut määrättiin tiedusteluja tekemään. Vihdoin — tarkemmin sanoen jo seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa — sain selville, että eräs kiinalainen, nähtävästikin kunnioitettava mies, oli pari kolme kertaa nähty Hollimentin seurassa. Lähdimme Hollimentin kauppapaikalle ja huomasimme, että siellä oli merkillisiä tapahtunut ja että Holliment oli hävinnyt. Me teimme sitten tiedusteluja ympäristössä, ja 'Amiraali Hawken' viinuri kertoi eräästä nuoresta vieraasta herrasmiehestä, joka oli ollut Hollimentin kaupassa yhden koko päivän. Jonkun päivän kuluttua tuli hän luoksemme ja sanoi löytäneensä tuon nuoren herrasmiehen — teidät — ja kertoi, missä te olitte. Niin me sitten tulimme Renardsmereen — ja kuulimme teiltä kiinalaisesta, joka kurkisti sisään Hollimentin ikkunasta ja perästäpäin murtautui sisään muitten kaverien kanssa. Ymmärrättekö?"
"Ja siinäkö kaikki?" kysyin minä.
"Kaikki, minkä tähän asti tiedän", vastasi hän. "Ja niine uutisineen herra Shen lähti matkoihinsa ja Jifferdene hänen mukanaan. En ole kuullut mitään enempää, kunnes sain tämän sähkösanoman."
"Oikeastaan tulemme siis siihen", sanoin minä, "että te kolmissa miehin ette olleetkaan hakemassa Hollimentia, vaan jotakuta kiinalaista".
"Aivan niin", vastasi hän. "Erästä kiinalaista! Kerronpa teille — Kiinan lähetystö tahtoo saada hänet käsiinsä — kuka hän nyt lieneekään — aivan välttämättä, jopa siinä määrin, että ovat antaneet Scotland Yardin toimeksi etsiä häntä. Mutta mitä he hänestä tahtovat tai kuka hän on, ja mitä Hollimentilla on tai on ollut tekemistä sen asian kanssa, siitä ei minulla ole sen enempää tietoa kuin vastasyntyneellä lapsella."
"Spiller!" sanoin minä. "Lyön vetoa kuinka paljon hyvänsä siitä, että jos murhattu on Holliment, niin tuo kiinalainen hänet murhasi!"
"Minä sanoisin, että se on varma", huomautti hän naurahtaen. "Voisitte huoletta veikata miljoonan yhtä vastaan. Mutta — mikä on syynä?"
"En tiedä", vastasin minä. "Sen vain tiedän, etten koskaan ole nähnyt ihmistä niin täydellisesti pelon vallassa kuin Holliment oli kertoessani hänelle, että olin nähnyt tuon kaverin keltaiset kasvot ja vinot silmät ikkunassa! Hän oli hirveästi peloissaan hengestään, Spiller — hengestänsä!"
"Niin, ja tuo kaveri sai hänet käsiinsä!" sanoi hän. "Saattepa nähdä, että se on Holliment. Mutta Jifferdene tietää enemmän, kunhan tulemme perille."
Tapasimme Jifferdenen odottamassa meitä Scotland Yardissa. Hän vei meidät pieneen odotushuoneeseen ja sulki oven meidän kolmen jälkeen. Siihen mennessä olin tehnyt päätökseni eräästä asiasta, jota olin matkan varrella mielessäni miettinyt, aina silloin kun keskustelumme Spillerin kanssa oli pysähdyksissä — olin päättänyt, etten mainitsisi Neamorea Hollimentin yhteydessä — en ainakaan vielä. Sillä jos mainitsin Neamoren, oli minun mainittava lady Renardsmere, ja sitä en tahtonut. Ja ehkä loppujen lopuksi Neamorella ei ollutkaan mitään tekemistä tämän asian kanssa — Holliment tietysti tunsi paljon ihmisiä Lontoossa.
"En luulisi olevan mitään epäilystä siitä, että tämä mies on Holliment — päättäen kuvauksesta, jonka sain hänestä Portsmouthissa", huomautti Jifferdene ovea sulkiessaan. "Minun mielestäni se on varma."
"Herra Cranage näki hänet eilen illalla", huomautti Spiller nyökäten minuun päin.
"Niinkö?" sanoi Jifferdene. "Missä sitten?"
"Toceaderossa — päivällistään syömässä", sanoin minä. "Noin kello seitsemän paikkeilla."
"Puhuttelitteko häntä?" kysyi hän.
"En puhutellut — enkä tahtonutkaan puhutella. Viimeisten seikkailujen! jälkeen Hollimentin kanssa", jatkoin minä, "en tahtonut olla missään suhteissa häneen. Hän ei nähnyt minua — ja minä lähdin sieltä pois."
"No niin", sanoi Jifferdene. "Pyydän joka tapauksessa teitä todentamaan hänet, herra Cranage. Tiedän kyllä, että monet muut voisivat sen tehdä, mutta erikoisista syistä haluan teidän tekevän sen ja auttavan minua tässä kohden. Te olette kai ainoa henkilö, joka näitte kiinalaisen — joka minun ajatukseni mukaan on murhaaja."
"Missä se tapahtui?" kysyi Spiller.
"Paddingtonin puolella", vastasi Jifferdene. "Jos tiedätte Maida Valen, tiedätte myöskin, että siellä on kappale Regent-kanavaa kulkemassa Edgware-tien ja Warwick Crescentin välillä. Viertotietä toisella puolella nimitetään Blomfield-tieksi; toisella Maida Hill Westiksi. Hän löydettiin makaamassa Blomfield-tiellä, kanavavallin luona, noin kahdeksantoista metriä sillasta, joka yhdistää Warwick-kadun Harrow-tiehen. Kello kolmelta tänä aamuna eräs poliisimies löysi hänet. Hän oli ollut kuolleena noin puolen tunnin verran poliisilaitoksen lääkärin lausunnon mukaan. Puukotettu! Ja mies, joka hänet puukotti, tiesi kyllä mihin iskeä! Mutta mistä syystä? Siinä pulma! Joka tasku hänen takissaan oli käännetty nurin; muutamat hänen tavaransa, kuten kello, rahat ja niin edespäin, löydettiin tieltä hänen vierestänsä, aivan niin kuin olisivat olleet arvottomia; hänen takkinsa ja liivinsä olivat paikka paikoin viilletyt auki — silminnähtävästi oli murhaaja etsinyt jotakin. Mutta onnistuiko hänen löytää se vai ei — kukapa tietää?"
"Eikö siis ole mitään johtolankaa?" esitteli Spiller.
"Ei mitään! Ei alkuakaan", sanoi Jifferdene. "Tietysti poliisit panevat toimeen pontevia tiedusteluja ympäristössä, saadakseen selville, onko häntä nähty tämän korttelin seutuvilla myöhään eilen illalla ja kenen seurassa, mutta tähän mennessä en ole kuullut mitään."
"Missä hän nyt on?" kysyi Spiller.
"Paddingtonin ruumishuoneessa. Lähdemme sinne ja otamme herra Cranagen mukaamme todentamaan hänet", vastasi Jifferdene. "Unohdin mainita, ettei häneltä tavattu minkäänlaisia papereita. Ehkä murhaaja otti ne mukaansa, jos sellaisia oli. Tietenkin hänellä on voinut olla taskukirja. No niin, mennään nyt. Mutta teillä on ollut pitkänlainen ajomatka, ja kello käy jo kahta. Mitä jos ensin söisimme vähän?"
Pistäysimme erääseen Parliament-kadun varrella olevaan ravintolaan, ja pian olin selvillä siitä, että niin inhoittavat kuin heidän virkavelvollisuutensa silloin tällöin olivatkin, ei se ainakaan haitannut tovereitteni ruokahalua. He söivät ja joivat hyvällä halulla — ja minäkin seurasin heidän esimerkkiään, heittäen mielestäni kaikki epämiellyttävät ennakkoajatukset edessäni olevasta tehtävästä. Ja heidän kunniakseen on minun mainittava, etteivät he puhuneet mistään ammattiasioista aterian aikana — sen sijaan me puhuimme kilpa-ajoista, ja minä kehoitin heitä lyömään viimeisen kolikkonsa Välkehtivästä Rubiinista, josta minä, henkilökohtaisen tuntemukseni perustuksella, annoin heille hehkuvan kuvauksen. Sovimme oikein hyvin yhteen — ja vihdoin me maksoimme laskumme, menimme jälleen ulos kirkkaaseen kevätilmaan ja lähdimme ajurilla Paddingtoniin — päästäksemme tuosta asiasta.
"Yksi tarkka silmäys riittää, herra Cranage", kuiskasi Jifferdene, kun astuimme ruumishuoneeseen. "Siinä ei kannata viivytellä — kyllä te heti tunnette, onko se hän vai ei. No niin…"
Se oli Holliment. Hän oli hyvin hiljainen ja hyvin kalpea ja hyvin kammottava…
"Hän se on!" kuiskasin minä. "Voi hirveää! — ja eilen illalla…"
Lähdimme taas ulos. Me kuljimme Paddington Greenin läpi äänettöminä.
"Paikka, jossa se tapahtui", huomautti Jifferdene äkkiä, "on vain viiden minuutin kävelymatkan päässä tästä. Mutta en usko, että sinne kannattaa mennä katsomaan — ei siellä ole mitään nähtävää, paitsi itse paikka tietysti. Meillä on vielä muutakin tekemistä, herra Cranage. Haluan, että tulette minun kanssani tapaamaan erästä kiinalaista herrasmiestä, joka majailee Langham-hotellissa, ja sitten illalla aion viedä teidät Limehousen puolelle."
"Luullakseni olen teidän käsissänne", myöntelin minä.
"Niin, koetamme mahdollisimman pian saada teitä koskevat asiat loppuun suoritetuiksi", sanoi hän. "Mitä teihin tulee, Spiller, on parempi, että menette takaisin Portsmouthiin tiedusteluja jatkamaan — hankkimaan lisää tietoja Hollimentistä ja kiinalaisesta — enemmän siellä täytyy olla saatavissa. Kuulkaahan!" — Hän veti Spillerin syrjään ja puheli jonkun hetken vakavasti hänen kanssaan. "Ottakaa siitä selvä, jos voitte", sanoi hän lopuksi, "ja ilmoittakaa tietysti minulle kaikki".
Spiller jätti minulle hyvästi ja lähti junalle. Jifferdene taas, kun olimme kävelleet vähän kauemmas, huusi vuokra-ajuria ja käski ajamaan Langham-hotelliin. Kun olimme lähteneet liikkeelle, kääntyi hän luottavasti minun puoleeni.
"Tämä on omituisimpia tapauksia, minkä kanssa minulla milloinkaan on ollut tekemistä, herra Cranage", sanoi hän. "Sitä omituisempi, kun nuo itämaalaiset ovat siihen sekaantuneet. Spiller sanoi minulle kertoneensa teille kaikki, mitä hän tietää; niin, ja totta puhuen on minulla siihen hyvin vähän lisättävää! Mutta minullapa on eräs ajatus. Spillerhän kertoi teille, vai kuinka, että Kiinan lähetystö pani minut tuon kiinalaisen jäljille, jonka Holliment varmasti tunsi Portsmouthissa. Niinpä niin — mutta Kiinan lähetystön takana on joku, ja se joku on minun luullakseni muuan vanha kiinalainen herrasmies — joku mahtava pohatta omassa maassaan kai — joka nyt asustaa Langhamissa. Olen nähnyt hänet kerran herra Shenin seurassa, ja te ja minä menemme tapaamaan häntä nyt taasen. Hän tietää kyllä koko asian alun ja juuren. Mutta totta vie, minä en tiedä!"
"Mutta jos tuo vanha herra todella tietää, mistä on kysymys", sanoin minä, "niin ettekö voi, katsoen asiain nykyiseen tilaan, saada häntä puhumaan? Ettekö voi pakottaa häntä puhumaan? Kun hän kuulee, että asia on johtanut murhaan —"
"Niin luulisi, mutta nuo itämaalaiset eivät näytä antavan ihmishengelle niin suurta arvoa kuin me, herra Cranage", vastasi hän. "Ja mitä siihen tulee, että voisi taivuttaa tai pakottaa häntä puhumaan — niin odottakaa, kunnes näette hänet! En ole sfinxiä nähnyt, mutta luulisin, että yhtä hyvin saisi sen laulamaan viimeistä varieteelaulua kuin tuon vanhan kummituksen puhumaan jotakin, mitä hän ei tahdo!"
"Ja kuka hän on?" kysyin minä. "Sanoitte: joku mahtava pohatta omassa maassaan. Mitä hän täällä tekee? Ja puhuuko hän englantia?"
"Hän puhuu englantia aivan hyvin — yhtä hyvin kuin tuo herra Shenkin, ja se on jotensakin hyvin — on opiskellut jossakin täkäläisessä yliopistossa, tuo herra Shen, ymmärtääkseni", vastasi hän. "Mitä tekemistä tuolla vanhalla herralla taas on täällä, sitä en tiedä; mutta siitä vähästä päättäen, mitä olen nähnyt, arvelen häntä joksikin mahtavaksi kauppaylimykseksi. Hänellä on hallussaan koko rivi huoneita, ja muutamia meidän johtavia rahamiehiämme käy siellä häntä tapaamassa. Mikä hänen arvonsa, asemansa ja niin edespäin tarkalleen lienee, sitä en tiedä — minä tunnen hänet ja Langhamissa tunnetaan hänet herra Chenginä."
"Herra Cheng — panenpa mieleeni", sanoin minä. "Ja missä määrin on herra Cheng selvillä tämän jutun yksityiskohdista?"
"Sikäli, että Holliment tunsi erään kiinalaisen Portsmouthissa hiljakkoin ja että te, ollessanne Hollimentin kauppaa hoitamassa, näitte erään kiinalaisen kurkistelevan sisään ikkunasta ja että Holliment kuullessaan tämän säikähti aivan kuollakseen ja että myöhemmin eräs kiinalainen, roistojoukon seuraamana, murtautui sisään, jonka jälkeen Holliment pakeni. Tämän", sanoi Jifferdene, "tietää herra Cheng tähän asti. Ja nyt aion minä kertoa hänelle, että Holliment on murhattu."
"Nähdäksenne, saisiko se hänet puhumaan, eikö niin?" utelin minä.
"No niin, ehkä se on minulla mielessä", myönsi hän. "Mutta hän ei kyllä puhu, jos hän ei itse tahdo. Tahtoisinpa vain saada tietää, mitä on hänen vanhan pergamenttinaamansa takana!"
Samassa me saavuimme Langhamiin, ja heti Jifferdene lähetti käyntikorttinsa herra Chengille. Meidän ei tarvinnut kauan odottaa — muutaman hetkisen kuluttua ilmestyi nuori englantilaiseen pukuun puettu kiinalainen, tervehti salapoliisia kohteliaasti ja johtaen meitä portaita ylös vei meidät erääseen noista monista hienoista huoneista ja pyytäen meitä istumaan huomautti, että herra Cheng ennen pitkää tulisi henkilökohtaisesti meitä tapaamaan. Sitten hän hävisi, ja me odotimme — viisi, kymmenen minuuttia. Muuan ovi aukeni, ja hienon näköinen mies tuli ulos, meni huoneen poikki ja poistui samasta ovesta, josta me olimme tulleet sisään. Jifferdene kumartui minun puoleeni.
"Tiedättekö kuka tuo mies on, herra Cranage?" kysyi hän.
"Minäkö? En!" vastasin. "Kuka hän on?"
"Loordi Mickleborough — Itämaisen Liikeyhtiön puheenjohtaja — muuan
Cityn mahtavimpia kauppapomoja", vastasi hän. "Hänen toiminimensä —"
Äkkiä hän pysähtyi kesken puheensa, käännähti kiivaasti tuolissansa ja sitten heti nousi jaloilleen, hiljaisen, melkein huomaamattoman äänen kuuluessa takanamme. Minäkin käännyin ja nousin — siellä seisoi oviaukossa, josta loordi Mickleborough juuri oli lähtenyt, kunnianarvoisan näköinen kiinalainen, puettuna kansalliseen pukuunsa. Hän muodosti vaikuttavan ja maalauksellisen kuvan siinä seistessään, mutta eivät värit eikä puvun omituisuus minua niin hämmästyttäneet kuin se harvinaisen korkea ikä, jota tuo hieman kumarainen vartalo ja sen yläpuolella olevat pergamenttimaiset, syvävakoiset kasvot näyttivät ilmaisevan. Hän oli näköjään ainakin sadan vuoden vanha, ja vaistomaisesti minä kumarsin hänelle nöyrän kunnioittavasti. Hän kumarsi vastaan, hymyili vähän, ja silloin huomasin minä, että hänen silmänsä olivat yhtä valppaat ja kirkkaat kuin nuoren miehen.
"Käykää sisään, pyydän."
Ääni, hiljainen, lempeä, oli kuitenkin kirkas ja selvä. Me seurasimme häntä erääseen sisähuoneeseen; hän osoitti kahta tuolia, siirsi kolmannen ihan meitä vastapäätä, istuutui, verhosi kätensä hihoihinsa ja katsoi Jifferdeneen.
"Onko teillä uutisia minulle?" kysyi hän.
"Kyllä, herra Cheng, kyllä, sir", vastasi Jifferdene. "Holliment, se mies, josta olin teille jo ennemmin puhunut, on murhattu."
Ei silmäluomikaan värähtänyt noissa omituisissa, vanhoissa, kurttuisissa kasvoissa edessämme; Jifferdene olisi yhtä hyvin voinut huomauttaa, että ilma oli kaunis.
"Missä se tapahtui? Portsmouthissa — vai Lontoossako?" kysyi herra
Cheng.
"Lontoossa, sir, tänä aamuna, noin puoli kolmelta tai kolmelta, puukotettu, herra Cheng, pistetty kuoliaaksi! Mutta ei ryöstötarkoituksessa, sir — hänen rahansa ja arvoesineensä olivat hajallaan polulla hänen vieressänsä", sanoi Jifferdene. "Hänen taskunsa oli kaikki käännetty nurin ja hänen pukunsa monin paikoin viilletty auki, aivan, kuin murhaaja olisi etsinyt jotakin."
Vieläkään ei näkynyt mitään merkkiä noilla liikkumattomilla kasvoilla.
Mutta silmät olivat valppaat, tarkkaavat ja innokkaat.
"Onko teillä mitään johtolankaa murhaajaan nähden?"
"Ei mitään, sir, tähän asti! Mutta haluaisin esittää jotakin teille, herra Cheng. Minun luullakseni murhaaja on tuo kiinalainen, joka katsoi Hollimentin ikkunasta sisään ja joka todennäköisesti on sama mies, jota te etsitte."
Herra Cheng taivutti päätään.
"Saattaa olla", sanoi hän.
Jifferdene huomautti, että minäkin olin saapuvilla.
"Tämä on se nuori herra, joka näki kiinalaisen kasvot ikkunassa", huomautti hän.
Herra Cheng katsoi minuun. Jostakin syystä hänen kunnianarvoisat kasvonsa kävivät suopeammiksi.
"Mutta nuori herra ei kai voisi varmasti tuntea miestä jälleen, vai miten?" hän sanoi.
"Ei!" myönsi Jifferdene. "Niin hän väittää. Olkoon nyt miten oli, herra
Cheng, me yritämme saada sen miehen kiinni."
"Millä keinoin?" uteli herra Cheng.
"No niin — onhan täällä kiinalaiskortteli, sir", vastasi Jifferdene.
"Aloitan sieltä. Ja, herra Cheng! tiedän että te hyvin kiihkeästi
tahdotte päästä erään tietyn kansalaisenne jäljille ja löytää hänet.
Ettekö voisi edes hiukkasen auttaa minua, sir — antaa pientä kuvausta?"
Herra Cheng pysyi liikkumattomana kokonaisen minuutin ajan. Sitten hän kumartui lähemmäs.
"Mies, jota minä etsin", sanoi hän rauhallisesti, "on menettänyt vasemman korvansa alapuolen".
YHDEKSÄS LUKU
Keskiöinen vieras
Hyppäsin pystyyn ääneen huudahtaen. Jifferdene tuijotti minuun — ihmeissään.
Mutta tuo vanha viekas kiinalainen hymyili. Hän katsoi merkitsevästi salapoliisia, samalla nyökäten sivullepäin minua kohden.
"Nuoren herran muisti on herännyt!" sanoi hän rauhalliseen, tasaiseen tapaansa. "Hän — muistaa!"
"Niin!" sanoin minä. "Nyt minä muistan — nyt kun te siitä muistutitte. En olisi voinut varmasti sanoa, että mies oli mainitsemallanne tavalla epämuodostunut, mutta sen verran kuin häntä vilahdukselta näin, olen muistavinani, että hänen kasvojensa vasemmalla puolella oli jotakin viallista — joku arpi — tai sentapaista!"
"Hänen vasemman korvansa alaosa", toisti herra Cheng. "Miekan isku."
Jifferdene, joka oli tarkkaavana kuunnellut puhettamme, huokasi. Oliko se sitten huojennuksen vai hämmennyksen huokaus, sitä en tiedä.
"Hyvä!" sanoi hän. "Se näyttää rajoittavan asioita! Kiinalainen, joka on menettänyt vasemman korvansa alapuolen, vai kuinka? Ei teidän maanmiehiänne ole Lontoossa kovin monta kaikkiaankaan, herra Cheng! Mutta kunhan vain antaisitte vähän tietoja lisäksi! No, mikä on miehen nimi?" Mutta herra Chengin kasvot tulivat vielä entistäkin enemmän sfinximäisiksi.
"Tällä haavaa", vastasi hän, "esiintynee hän jo toisella nimellä".
"Epäilemättä", myönsi Jifferdene. "Mutta — sitten on vielä tärkeämpikin kysymys. Miksi te häntä etsitte, herra Cheng?"
Herra Cheng vilkutti meille silmää.
"Pääasia on", sanoi hän ystävällisesti, "että löydämme hänet".
Jifferdene huomasi, että hänellä oli vastassansa muuri, jonka kautta ei ollut kulkutietä ja jonka yli oli toivotonta yrittää kiivetä. Hän laski kätensä ristiin rinnan yli ja pyöritteli peukalojaan, katsellen vakavasti vanhaa kiinalaista.
"Ajattelin penkoa koko kiinalaiskorttelin — Limehousen puolella", esitteli hän.
"Sieltä te ette häntä löydä", sanoi herra Cheng. "Kaikki kiinalaispesät
Lontoossa on jo perinpohjin tutkittu — omasta aloitteestamme."
"No missä hän sitten on?" kysyi Jifferdene melkein epätoivoisena.
"Ehkä suojelee häntä joku tai useampikin teidän maanmiehenne", vastasi vanha mies. "Luulen hänellä olevan rikostovereita. Saattoi olla joku hänen rikostoverinsa eikä välttämättä hän itse, joka murhasi tuon Hollimentin."
"Kunhan vain tietäisin, minkä asian takia Holliment murhattiin!" mutisi Jifferdene. "Ei se mikään tavallinen ryöstömurha ollut — se on selvä. Hollimentilla oli taskussaan kultakello, hyvinkin viidenkymmenen punnan arvoinen! Se oli viskattu käytävälle hänen ruumiinsa viereen. Ja rahat — hänellä oli runsaasti rahaa — nekin olivat siinä hujan hajan. Mitä murhaaja oikein haki?"
Herra Cheng hymyili vielä suopeammin.
"Mielenkiintoisempi kysymys on — löysikö hän, mitä etsi?" sanoi hän lempeimmällä äänellään.
"Entä jos ei löytänyt, herra Cheng?" esitti Jifferdene.
"Siinä tapauksessa", mutisi vanha mies, "tapahtuu vielä toinen murha — ehkä kaksi — ehkä kolme".
Jifferdene tuijotti häneen. Herra Cheng tuijotti kiinteästi vastaan.
Salapoliisi nousi tuoliltansa.
"Luullakseni on parasta, että ryhdymme hommiimme", sanoi hän. "Tulkaa, herra Cranage — olen hyvin kiitollinen teille, herra Cheng. Toivon kuitenkin, että olisitte antanut meille enemmän tietoja."
Vanha mies ei virkkanut mitään. Hän meni meidän edellämme huoneustonsa ulko-ovelle ja aukaistuaan sen seisoi vieressä kohteliaasti kumartaen. Mutta kun minä olin menemässä ulos, laski hän äkkiä linnunjalkaa muistuttavan kätensä käsivarrelleni.
"Te olette hyvin nuori", sanoi hän. "Varokaa itseänne!"
"Olenko vaarassa, sir?" kysyin minä.
"Te olitte ikkunan toisella puolella", vastasi hän, luoden minuun nopean, puhuvan katseen. "Toisella puolella oli mies, joka — ei häikäile mitään!"
Sitten hän kumarsi hyvästiksi, sulki oven jälkeemme ja me astelimme alas ja ulos kadulle.
"Kuulkaahan, Jifferdene!" sanoin minä, niin pian kuin olimme ulkona päivänvalossa. "Olen saanut kylläkseni tästä ja toivon, ettette enää tarvitse minua. Ilmassa on liian paljon murhan ja tulevan murhan tuntua! Olen iloinen päästessäni kotiin."
"Teidän on vain tultava tänne taas huomenna tai ylihuomenna, herra
Cranage", vastasi hän kylmästi.
"No miksi?" tiedustelin.
"Ruumiintarkastajan tutkinto — Hollimentin murhan johdosta", vastasi hän lyhyesti.
"Mutta mitä se tutkinto minuun kuuluu?" kysyin minä.
"Te tulette olemaan tärkeimpiä todistajia", vastasi hän. "Teidän on kerrottava koko Portsmouthin juttu. Niin että saatte viipyä ainakin päivän tai pari. Mutta ei teidän tarvitse pelätä — minä olen päivällä teidän seurassanne, eikä luultavastikaan mitään pahaa tapahdu teille yön aikana hyvässä hotellissa."
"Saakelin kiusallista!" huudahdin minä. "Mitä tarkoitti tuo vanha kiinalainen viimeisillä sanoillaan?"
"Luullakseni hän tarkoitti, että tuo mies, jolta toinen puoli korvasta oli poissa, on etsimässä jotakin, mikä oli Hollimentin hallussa, ja että hän — taikka hänen rikostoverinsa — yrittäessään löytää sitä penkovat ja tutkivat jokaisen ja kaikki, jolla on jotakin tekemistä Hollimentin kanssa", vastasi hän kuivasti. "Siitä on kysymys!"
"Olenko minä siis jossakin vaarassa?" sanoin. "Epäilemättä hän tiesi, että minä olin ollut Hollimentin seurassa, jos kohta vain tilapäisesti!"
"Älkää pelätkö!" vastasi hän. "Minä pidän teistä huolta. Te olette paremmassa turvassa minun kanssani ja Lontoossa kuin olisitte tuolla Renardsmere Housessa. Heittäkää asia mielestänne, herra Cranage, ja sitten me pistäydymme ajurilla Paddingtonin poliisiasemalla kuulemassa uutisia viimeöisestä tapauksesta — tähän mennessä heillä pitäisi jo olla siellä joitakin."
Me siis palasimme Paddingtoniin, ja siellä poliisiasemalla tuli meitä vastaan heti paikalla mies, joka näytti vilpittömän iloiselta kohdatessaan kumppanini.
"Aioin juuri soittaa teille", sanoi hän. "Olen saanut joitakin tietoja tuosta murhatusta miehestä, jonka henkilöllisyydestä emme ole varmat."
"Ei teidän tarvitse kauemmin olla epätietoisuudessa", huomautti
Jifferdene. "Hänen henkilöllisyytensä on jo todistettu — sen on tehnyt
tämä herrasmies. Hän on mies, jonka sanoinkin hänen olevan — Holliment
Portsmouthista. No mitä tietoja te olette saanut hänestä?"
"No niin, me olemme kaiken päivää toimittaneet tiedusteluja tuolla Maida Valen piirissä", sanoi toinen, "ja tänä iltapäivänä sain selville jotakin. Hänen tuntomerkkejään vastaava mies oli Warrington-hotellissa myöhään eilen illalla erään toisen miehen seurassa. Aion juuri käväistä siellä, saadakseni lisätietoja asiasta — ja teidänkin olisi paras tulla mukaan."
"Siinä tapauksessa, että sieltä on joitakin uutisia saatavissa —" aloitti Jifferdene.
"On sieltä. Heti asiasta kuultuani lähetin erään miehen hotellin isännän luo toimittamaan, että tämä käväisisi ruumishuoneessa katsomassa, tuntisiko hän vainajan siksi mieheksi, joka oli ollut siellä eilen illalla. Tähän mennessä hän kai jo on palannut hotelliin, enkä ole niinkään kärkäs saamaan tarkempia tietoja hänestä — tuosta vainajasta — kuin miehestä, joka oli hänen matkassaan", sanoi Paddingtonin salapoliisi. "Ja asia on viipymättä toimitettava."
"No mennään sitten", suostui Jifferdene. "Tulkaa, herra Cranage — kun te kerran olette niin paljon asiaan sekaantunut, niin — voitte yhtä hyvin seurata sitä loppuun asti. Ei tämä niin hauskaa ajanvietettä lie kuin ketunajo", lisäsi hän, kun me menimme ulos ja taas asetuimme ajurinrattaille, "mutta jännittävää se tietenkin on".
Samalta alkoi minusta itsestänikin tällä hetkellä tuntua. Ajettiin takaa ihmistä, joka oli vain yksi seitsemästä miljoonasta!
"Luulen, että teidän asianne tällaisissa tapauksissa on tehdä johtopäätöksiä", sanoin minä, kun me vielä kerran lähdimme liikkeelle. "Jonkinlainen matemaattinen probleemi, vai mitä?"
"Niin, tai arpapeli!" huomautti Jifferdene, iskien silmää toiselle miehelle. "Ja toisinaan siinä on ainesta näytelmäksi, eikö olekin Birkem?"
"Sen kyllä uskon", sanoi Birkem. "Siltäpä tämäkin asia näyttää. Mistä syystä tuo mies puukotettiin? Ei ainakaan sen takia, mitä hänellä oli muassaan."
"Hm!" sanoi Jifferdene. "Paljon on tässä maailmassa arvoituksellista.
Joka tapauksessa on pienikin lisätieto tässä asiassa arvokas.
Toivottavasti tuolla hotellinisännällä on hyvä muisti!"
"Niin, muistikin on monenlainen", huomautti Birkem. "Selvästä, värittämättömästä muistista minä pidän. Se minua harmittaa, kun ne alkavat sekoittaa mielikuvitusta muistelmiinsa. Mutta tunnen tätä miestä jonkun verran — hän puhuu meille suoraa kieltä."
"Taitaa olla käytännöllinen mies", sanoi Jifferdene.
"Hyvin!" myönsi Birkem. "Hän kertoo meille vain, mitä hän näki ja mitä kuuli — eikä sen enempää."
Kysymyksessä oleva hotellinisäntä odotti nähtävästi poliisin käyntiä, ja heti kun olimme päässeet perille, vei hän meidät erääseen yksityiseen vierashuoneeseen ja kävi suoraan käsiksi asiaan, joka oli käyntimme aiheuttanut.
"No niin", sanoi hän, nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen meitä. "Olen käynyt siellä — ruumishuoneessa."
"No?" kysyi Birkem.
"Se oli sama mies, joka oli täällä eilen illalla!"
"Oletteko varma?"
"Ihan varma! Hän tuli tänne — tarkoitan tarjoiluhuoneeseen — noin puoli yksitoista ja viipyi täällä lähes sulkemisaikaan asti."
"Hänellä oli toinen mies mukanaan, eikö niin?" virkkoi Birkem.
"Niin oli. Eräs nuorempi mies — erittäin hyvin puettu, täydellinen keikari, mitä vaatteisiin tulee. Juutalainen!"
Tuskin saatoin pidättää hämmästyksen huudahdusta. Se oli epäilemättä Neamore. Neamore tietystikin. Mutta minä en aikonut puhua — vielä ainakaan.
"Olitteko milloinkaan ennemmin nähnyt kumpaakaan heistä?" kysyi
Jifferdene.
"En milloinkaan! Ehkä juuri sen vuoksi erikoisesti panin heidät merkille. Olin sattumalta itse palvelemassa siinä tarjoilupöydässä, jonka luo he suuntasivat kulkunsa sisään tullessaan, ja katsoin tarkkaan kumpaakin. Toisestakin syystä he herättivät huomiotani — he pyysivät pullollisen samppanjaa."
"Ja saivatkin sen", sanoi Birkem.
"Tietysti — ja parasta lajia päälle päätteeksi. He joivat sen tarjoilupöydän ääressä, kiirehtimättä. Kuulin, mistä he keskustelivat."
"Mistä sitten?" kysyi Jifferdene.
"Lady Renardsmeren tamman — Välkehtivän Rubiinin — voittomahdollisuuksista Derbyssä", vastasi isäntä. "Nuoremmalla miehellä näytti olevan joitakin lähempiä tietoja asiasta."
"No?" sanoi Jifferdene hetken vaitiolon jälkeen. "Ja mitä sitten?"
"He joivat pullonsa loppuun. Sitten katsoi vanhempi miehistä — sama, jonka juuri olen nähnyt — kelloansa", jatkoi ravintoloitsija merkitsevästi nyökäten. "'Vielä on yllin kyllin aikaa', sanoi hän. 'Me otamme vielä toisenkin.' Sitten hän käski tuoda toisen pullon samaa lajia, ja kun minä olin aukaissut sen heille, ottivat he sen ja lasinsa salin toisella puolella olevaan komeroon ja istuutuivat."
"Olivatko he selviä?" kysyi Birkem.
"Selvät ja raittiit ja niin hyväkäytöksiset kuin toivoa voi", vakuutti ravintoloitsija luottavaisena. "Oikein siivoja, kohteliaita miehiä. Pidin heitä parina vedonlyönti-asiamiehenä — tai miehinä, jotka ovat ainakin tekemisissä kilparadan kanssa!"
"Ja kuinka kauan he viipyivät juttelemassa teidän ravintolassanne?" kysyi Jifferdene.
"He istuivat rauhallisesti jutellen viinilasiensa ääressä, kunnes noin kymmenen minuuttia uupui tavallisesta sulkemisajasta. Silloin he sytyttivät sikaarinsa, ja kun he olivat lähdössä, tuli nuorempi heistä minun luokseni ravintolapöydän ääreen ja kysyi, voisinko minä sanoa heille, missä Delaware-tie oli? Menin ovelle heidän kanssaan ja osoitin tietä — se ei ole tästä kaukana. He sanoivat hyvää yötä ja lähtivät siihen suuntaan."
"Yhdessäkö?" kysyi Jifferdene.
"Yhdessä!" sanoi ravintoloitsija.
Heti senjälkeen me lähdimme ja kuljimme pitkin Warrington Crescentiä etsien Delaware-tietä, joka osoittautui olevan vain noin parin kadun päässä. Se oli erittäin kunnioitettavan näköinen poikkikatu, sille piirille ominaista mallia — hyvin rakennettuja pikku huviloita kipsikoristeisine julkisivuineen, pienien kiviaidalla ympäröityjen puutarhain keskellä; ei mikään niiden ulkomuodossa herättänyt ajatusta murhan tapaisesta rikoksesta. Ja kuitenkin, kuten Jifferdene sormellaan osoitti, tänne oli kaksi miestä tullut hyvin myöhään illalla, ja tuskin kolmen minuutin kävelymatkan päässä, alhaalla kanavan luona, oli toinen heistä surmattu pari tuntia jälkeenpäin.
"Teidän on toimitettava joitakin tiedusteluja näillä paikoilla, Birkem", huomautti hän, kun me seisoimme eräässä nurkassa katsellen ympärillemme. "Holliment ja tuo toinen mies tulivat tänne tapaamaan — jotakuta henkilöä! Ketähän?"
Birkem katseli miettivästi, arvostelevasti joka taholle ympärilleen.
"Tällä kadulla ei ole montakaan taloa. Ja jokainen niistä on sen näköinen kuin asuisi niissä ihmisiä, joilla on pankkisäästöjä ja sahviaaninahkaiset rukouskirjat! Korkeasti kunnioitettavia, niin kuuluu minun arvosteluni. Osoitekalenterista minä voin saada selville kaikkien asukkaitten nimet ja muita tietoja heistä ja voin käydä joka ovella. Mutta jos nuo miehet kävivät täällä tapaamassa jotakuta, niin ei ole todennäköistä, että se joku myöntää sen!"
"Teidän on koeteltava onneanne", sanoi Jifferdene. "Tuo ravintoloitsija mainitsi, että miehet keskustelivat kilpa-ajoista. Ottakaa aluksi selvää, asuuko tällä kadulla ketään, jolla on jotakin tekemistä kilpa-ajojen kanssa tai sitten vedonlyöntihommia — ehkä saatte siitä jonkun johtolangan, jos täällä joku sellainen asuu. Vähäisetkin sentapaiset tiedot — mutta mikä nyt, herra Cranage?"
Sillä minä olin äkkiä kirkaissut hämmästyksestä ja tein sitten liikkeitä, jotka epäilemättä panivat kumppanini ajattelemaan, että olin tullut hulluksi. Ajurinnrattaat olivat täyttä vauhtia kulkien tulleet nurkan ympäri ja olivat nyt nopeasti menossa Edgware-tielle päin pitkin Warrington Crescentiä — niin nopeasti tosiaankin, että takana olevalla numerolaatalla numerot kaikki hyppivät yhtenä sekamelskana. Mutta kun ne kulkivat minun ohitseni, oli minun juuri onnistunut tuntea niissä olija — Quartervayne!
"Nuo rattaat!" huudahdin minä. "Quartervayne on niissä! Quartervayne! — mies, joka lähetti minut Hollimentin luo! Nopeasti — emmekö voi seurata niitä?"
"Kun ei ole toisia ajurinrattaita missään näkyvissä, emme voi", sanoi
Jifferdene. "Mutta oletteko varma asiasta?"
"Ihan varma!" todistin minä kiihkeänä. "Näin hänet selvästi. Quartervayne, niin totta kuin elän! Kunhan vain olisimme voineet pysähdyttää hänet!"
"Niin vain — ehkä siitä olisi ollut apua"', vastasi hän päätään pudistaen. "Mutta hän on poissa näkyvistä nyt! Hm! — ehkäpä hän oli se mies, jota he tulivat tapaamaan tänne eilen illalla? Kun kerran me olemme tai te olette nähnyt hänet täällä päin, niin ehkä hän asuu täällä. Kuulkaapas, antakaa Birkemille täydellinen kuvaus hänestä."
Kuvailin hänet Birkemille niin tarkkaan kuin osasin ja sellaisena kuin muistin hänet Clarence-laiturilta, ja sitten Jifferdene ja minä jätimme hänet ja lähdimme pois. Ja hetken aikaa olin vähällä kertoa kumppanilleni Neamoresta, sillä minä olin varma siitä, että Neamore oli ollut Hollimentin kanssa Warrington-hotellissa edellisenä iltana ja mennyt hänen kanssaan Delaware-tielle. Mutta muutin mieltä — kumpi sitten olisi ollut parempi — ja päätin olla mainitsematta mitään, kunnes olin nähnyt lady Renardsmeren tai kunnes jotakin uutta oli tullut ilmi. Olin tuskallisen hämmästynyt — Holliment, Quartervayne, Neamore, lady Renardsmere muodostivat kummallisen yhdistelmän.
"Kuulkaahan!" sanoi Jifferdene, äkkiä keskeyttäen mietteeni, "iltapäivä ei ole vielä lopussa. Mepä lähdemme Kiinan lähetystöön, joka on Portland-aukiolla — haluaisin puhua pari sanaa tuon herra Shenin kanssa, joka tuli meidän seurassamme teitä tapaamaan. Jos vanha sfinxi Langhamissa ei tahdo kertoa minulle mitään, niin ehkä herra Shen tahtoo, kuultuaan Hollimentin murhasta."
Me lähdimme Portland-aukiolle. Herra Shen otti meidät vastaan. Hän oli ystävällinen, lempeä, kohtelias, innokas ja kerrassaan tutkimaton. Hän oli yhtä mieltä Jifferdenen kanssa siitä, että Hollimentin nähtävästi oli murhannut kiinalainen, jonka kasvot minä olin nähnyt ikkunassa ja joka epäilemättä oli sama mies, jota herra Cheng etsi. Mutta sen myönnettyään hän ei enempää sanonut.
"No, herra Shen", sanoi Jifferdene houkuttelevasti. "Ettekö voisi kertoa minulle, mistä oikeastaan on kysymys? Minkä vuoksi tahtoo herra Cheng löytää tämän miehen — jonka nimeä hän ei tahdo ilmoittaa meille."
Herra Shenin lempeä ääni kävi entistäkin pehmeämmäksi.
"Kysymys on vain hänen löytämisestään", sanoi hän.
Jifferdene levitti kätensä.
"Aivan niin!" hän myönsi. "Mutta sallikaa minunkin kysyä teiltä — teillä on käytettävinänne keinoja, joita meillä ei ole. Oletteko koettaneet etsiä häntä — niistä kortteleista, joissa maanmiehiänne on koolla Lontoossa — Limehousessa ja muualla? Oletteko? — No niin, oletteko löytäneet hänestä jälkeäkään?"
"Emme!" vastasi herra Shen reippaasti kylläkin. "Emme jälkeäkään! Emme sanaakaan kuulleet! Ja — hän on viallinen mies, helppo tuntea."
"No missä perhanassa hän sitten on!" huudahti Jifferdene. "Kiinalainen! — puolet vasemmasta korvasta poissa! — ja yhtä viekas kuin —"
"Luulenpa", keskeytti herra Shen rauhallisesti, "että englantilaiset rikostoverit häntä huolellisesti suojelevat ja piilottelevat".
"Hän oli ulkona viime yönä joka tapauksessa, lyönpä vaikka vetoa siitä!" mutisi Jifferdene. "Panen miljoonan yhtä vastaan siitä, että hän se Hollimentin surmasi."
"Niin kai", myönsi herra Shen. Hän hymyili ystävällisesti silmälasiensa läpi. "Luullakseni hän puukottaa jonkun toisenkin vielä. Ehkä te silloin saatte hänet kiinni."
Jifferdene tuijotti häneen ja nousi.
"Tuleekohan herra Cheng kertomaan minulle, miksi hän tahtoo saada hänet kiinni?" kysyi hän. "Vaikka vielä parempi on kysyä — tiedättekö sitä itse, herra Shen? Antakaa kuulua!"
"Hm!" sanoi herra Shen. "Hyvästi. Tulettehan katsomaan minua joskus toistekin, vai miten?"
Tämän jälkeen me lähdimme, ja Jifferdene kiroili koko matkan pitkin Portland-aukiota. Ehkä se kevensi hänen mieltään; ainakin hän sen jälkeen taas käänsi huomionsa minuun. Lyhyen neuvottelun jälkeen minä päätin mennä yöksi Howard-hotelliin Norfolk-kadulle ja oman turvallisuuteni vuoksi pysyä ovien sisäpuolella kerran kynnyksen yli astuttuani. Sinne minä siis Jifferdenestä erottuani lähdin, söin kaikessa rauhassa päivällistä, tupakoin, pelasin pari peliä biljardia erään vieraskumppanin kanssa ja kello yhdeltätoista lähdin huoneeseeni. Olin juuri aikeissa riisuutua, kun ovenvartija tuli tuomaan kirjelippua, samalla ilmoittaen, että sen lähettäjä odotti alhaalla. Kirjelippu oli huolimattomasti reväisty paperipalanen, johon oli lyijykynällä töherretty vain — Clarence-laituri.
Lähdin suoraan alas. Siellä seisoi eräässä eteissalin pimeässä nurkkauksessa Quartervayne.
KYMMENES LUKU
Quartervayne
Vaikka olikin myöhäinen, seisoskeli useita miehiä vielä eteissalissa, ja jotta en herättäisi heidän huomiotaan, en osoittanut mitään hämmästystä nähdessäni odottamattoman vieraani, vaan menin suoraan häntä kohden ja ojensin käteni (vastahakoisesti kylläkin, totta puhuakseni) aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa nähdä hänet siellä. Hän puristi melkein suonenvedontapaisesti kättäni; hänen oma kätensä oli kuuma ja kostea, ja näin heti paikalla, että hän oli kiihtynyt ja hermostunut.
"Sana kanssanne!" hän kuiskasi. "Jossakin rauhallisessa paikassa."
Katsahdin tupakkahuoneeseen, jonka avonaisen oven läheisyydessä me seisoimme. Se oli jotensakin täynnä miehiä, mutta huomasin erään tyhjän sopen, ja johtaen Quartervaynen huoneeseen vein hänet sinne.
"Jotakin juotavaa!" hän mutisi, kun istuuduimme. "Ja väkevää! Sitten — puhutaan."
Kutsuin viinuria ja pyysin vierastani tilaamaan, mitä hän halusi. Hän halusi konjakkia, oikein aika annoksen — ja soodaa. Kun viinuri oli mennyt tuomaan niitä, käännyin Quartervayneen, päättäen ottaa heti selkoa eräästä asiasta.
"Miten tiesitte minun olevan täällä?" kysyin minä.
"Näin teidät Strandilla Jifferdenen, tuon Scotland Yardin miehen, seurassa", vastasi hän, iskien silmää ja sysäten kättäni kyynärpäällään. "Tunnen hänet — jotenkin hyvin! Nokkela mies! Ja minäpä seurasin teitä, kunnes tulitte tänne — ja nyt minä sitten pujahdin tänne sisään. Tahdoin tavata teitä — hyvin tärkeästi."
Konjakki ja sooda tuotiin, ja hän otti siitä kulauksen, huokasi kun se oli mennyt alas ja kääntyi taas minuun hiljentäen ääntään.
"Tietenkin olette kuullut Hollimentista?" sanoi hän.
"Oletteko te?" tiedustelin minä vuorostani.
"Jokainen on — tähän mennessä", vastasi hän. "Sehän on iltalehdissä."
En ollut nähnyt mitään iltalehtiä ja sanoin sen. Hän veti esiin yhden ja osoitti minulle kappaletta viimeisten tietojen osastosta:
"Mies, joka löydettiin murhattuna varhain tänä aamuna Blomfield-tiellä Maida Valessa, on tunnettu erääksi Roger Hollimentiksi, joka viime aikoihin asti on pitänyt sekatavara- ja hiilikauppaa Portsmouthissa. Vielä ei ole mitään vihiä murhaajasta, mutta poliisit toimittavat tehokkaita tiedusteluja murhan lähiseuduilla."
"Arvatenkin te todensitte hänen henkilöllisyytensä?" hän jatkoi, katsellen minua sivusta pitkään. "Epäilinkin, että he olivat saaneet teidät käsiinsä. Holliment tietenkin — aivan niin! Ei mitään vihiä — miten lie? Mutta lyönpä vetoa, että te ja minä tiedämme jotakin — vai miten?"
"Minkä vuoksi olette tänne tullut, herra Quartervayne?" tiedustelin.
"Sitäpä tahtoisin tietää!"
"Kerron teille!" hän halukkaasti vastasi. "Teidän tähtenne! Minä teidät tähän kirottuun juttuun sotkin, nuori mies, ja minun velvollisuuteni on selvittää teidät siitä. Siksi minä tänne tulin! Teidän vuoksenne — ja turvallisuutenne vuoksi!"
Katsoin häntä tutkivasti ja huomasin hänen puhuvan totta. Hän nyökkäsi minulle aivan kuin asian vahvistukseksi.
"Totta se on!" hän sanoi. "En minkään muun vuoksi."
"No niin, te olette epäilemättä hyvin ystävällinen, herra Quartervayne", vastasin minä. "Mutta — missä erikoisessa vaarassa minä olen?"
Ennenkuin vastasi, veti hän esiin sikaarikotelon, tarjosi siitä minulle, ja kun minä kieltäydyin syyttäen myöhäistä iltaa, otti hän itse sikaarin ja alkoi polttaa. Huomasin, kuinka hänen sormensa vapisivat tulitikkua sytyttäessään, ja saatoin nähdä, että hän, vaikka olikin iso mies, oli suuresti kiihtynyt. Mutta toinen kulaus lasista ja pari vetäisyä sikaarista näyttivät rauhoittavan häntä.
"Kuulkaahan, nuori mies!" hän äkkiä puhkesi puhumaan. "Ei hyödytä leikkiä piilosilla! Tiedämme, kuka Hollimentin surmasi! Tuo kirottu kinu! Yhtä varmasti kuin että me nyt olemme tässä! Ja hän tekee lopun minusta ja tekee lopun teistä — jos me annamme hänelle tilaisuuden! Ei siis auta muu kuin — laputtaa. Minä lähden — ja jos olette viisas, niin lähdette itsekin."
"Minäkö — mihin sitten?" kysyin.
"No vaikka mihin — pois täältä niin pitkälle kuin tietä riittää!" hän vastasi. "Laittakaa niin, että meri on hänen ja teidän välillänne — ainakin tällä haavaa. Minä lähden — jopa heti huomenaamulla. Flushingiin tai Middelburgiin — minulla on kumppaneita kummassakin paikassa. Tulkaa tekin mukaan — olette nokkela nuori mies, ja minä pidän teistä huolta. Rahoista ei ole kysymys — minulla on paljon — aivan yllin kyllin. Tulkaa — voitte ruveta apulaisekseni siellä. Minä voin hoitaa liikettäni Middelburgista käsin tai Flushingista tai mistä ulkomaisesta paikasta hyvänsä yhtä hyvin kuin Portsmouthista tai Lontoosta. Mitä kannattaa jäädä tänne, jossa voi saada tuon kinun verisen puukon kurkkuunsa — ennemmin tai myöhemmin. En minä ainakaan jää — pois se!"
"Herra Quartervayne", sanoin minä. "Olen kiitollinen, jos kerrotte minulle suorin sanoin, mistä syystä tuo kiinalainen tahtoisi iskeä puukkonsa minun kurkkuuni tai teidän — tai tuon Holliment-raukan? Ja kertokaa rauhassa, herra Quartervayne — me olemme aivan turvassa täällä."
"No niin, sehän kuuluu oikein mukavalta!" sanoi hän ympärilleen katsellen. "Olen ollut hypyssä koko päivän, keskellä kirkasta päivääkin. Mutta ensiksi saatte te kertoa minulle — kuinka paljon olette kertonut poliisille — mitä olette kertonut tuolle Scotland Yardin miehelle?"
"En muuta kuin puhtaan totuuden seikkailustani Portsmouthissa, alkaen ensimmäisestä kohtauksestani teidän kanssanne, kunnes minä huomasin unijuomaa saatuani viruvani Chilvertonin nummella", vastasin minä katsoen rohkeasti häneen. "En voinut muuta tehdä."
"Ette kai!" myönsi hän. "Mutta — mitä he tietävät?"
"Tuskin mitään", sanoin minä. "Paitsi että täällä jossakin hiiviskelee tai lymyilee eräs kiinalainen, jota eräs hänen mahtava maanmiehensä syystä tai toisesta etsii ja jonka arvellaan murhanneen Hollimentin."
"Onko heillä mitään vihiä hänen olinpaikastaan?"
"Ei — tähän asti", minä vastasin. "Mutta onko teillä?"
Hän levitti kätensä virnistellen. Sitten hän joi konjakkinsa loppuun, kutsui viinuria uudelleen täyttämään hänen lasinsa ja kääntyi minuun tyynempänä mieleltään kuin mitä hän oli tähän saakka osoittanut.
"Minullako?" hän sanoi. "Hyvä Jumala, ei ole! Lontoossa hän jossakin on, siitä voitte olla varma viimeöisen tapahtuman jälkeen! Mutta te haluatte tietää eräitten asioitten syitä ja perustuksia. Minäpä kerron teille — niin ymmärrätte paremmin. Odottakaa hetkinen."
Hän odotti, kunnes oli saanut toisen konjakkilasinsa ja ottanut siitä aimo kulauksen; sitten hän siirtyen lähemmäksi minua sohvalla, jolla istuimme, jatkoi hiljaisella, tuttavallisella äänellä.
"Holliment", hän sanoi. "Niin, Holliment, hänellä oli monta hommaa siellä Portsmouthissa. Ensiksikin oli siellä tuo hylkytavarain- ja sekatavarakauppa. Sitten oli hänellä hiilitoimisto, minä olin hänellä osakkaana siinä — näppärä homma muuten — kannatti hyvin. Ja hän oli vähän osallisena minun kanssani eräässä toisessakin liikehommassa — olen kilpa-ajoasioitsija — vedonvälittäjä, nähkääs — ammatiltani, mutta minulla on ollut monta rautaa tulessa. Mutta Hollimentilla oli vielä eräs homma, joka oli kokonaan hänen omansa. Hän piti — tai ainakin sitä hoidettiin hänen nimessään — erästä yömajaa ja ruokapaikkaa Portseassa. Halpahintainen paikka, ymmärrättehän, jonkinlainen raittiusravintola. Köyhänpuoleiset pikkukauppiaat käyttivät sitä — tunnettehan tuon ihmislajin — yösija ja illallinen kolmella shillingillä, ja muut hinnat saman mukaiset — sentapainen se oli. No niin — sinne tuli eräs kiinalainen. Tämä kiinalainen!"
"Ennenkuin jatkatte, herra Quartervayne", sanoin minä keskeyttäen hänet. "Tahtoisitteko sanoa minulle yhden asian — näittekö milloinkaan sitä miestä?"
"Vain kerran pari — vähän matkan päästä", hän vastasi. "Kadulla —
Hollimentin seurassa."
"Voisitteko sanoa, oliko hänessä jotakin muodotonta?" kysyin minä.
"Arpi — erään haavan jälki — tai jotakin sentapaista?"
"En voi sanoa", hän vastasi. "En ollut milloinkaan kyllin lähellä.
Hän oli siististi puettu mies — eurooppalaiset vaatteet, nähkääs —
paremmin puettu kuin useimmat Hollimentin vieraat siinä yömajassa.
Mutta — kinu!"
"Entä sitten?" jatkoin minä. "Mikä oli hänen nimensä?"
"Sanoi nimekseen Chuh Sin", hän vastasi. "Chuh Sin! Kertoi Hollimentille tulleensa tänne tutkimaan elämää suuressa brittiläisessä merisatamassa. Mutta miten ollakaan, tuli hän sairaaksi, ja heidän oli kutsuttava lääkäri. Lääkäri luuli tuon miekkosen taudin kehittyvän isoksirokoksi ja ajoi hänet siinä tulisessa paikassa sairaalaan. No niin, mies oli majaillut Hollimentin luona neljä tai viisi viikkoa eikä ollut maksanut Hollimentille pennyäkään! — sanoi aina vain odottavansa joitakin rahalähetyksiä. Ja kun lääkäri kertoi Hollimentille, että hän luuli siitä koituvan vaikean tapauksen ja että mies luultavasti kuolisi, teki Holliment kirotun tyhmän työn. Hän möi tuon miekkosen tavarat — kirjat, jotkut työkalut ja muuta — hänen velkansa suoritukseksi. Ja silloin, äkkiarvaamatta, tuo kaveri ilmestyikin! Koko isorokkojuttu oli ollut tyhjää hälytystä; hän oli aivan terve, ja sairaalan väki toimitti hänet pois. Kuulin asiasta eräältä henkilökuntaan kuuluvalta varhain eräänä aamuna — että nimittäin tämä kiinalainen oli laskettu sairaalasta — ja minä sain kiireen livistää. Uskokaa pois! Silloin minä juuri kohtasin teidät."
Käännyin ja katsoin häntä pitkään ja vakavasti.
"Kerrotteko te minulle tosissanne, herra Quartervayne, että te pakenitte ilmeisen pakokauhun vallassa vain sen vuoksi, että kiinalainen oli laskettu sairaalasta?" kysyin. "Menkää nyt — en ole toki sellainen houkka, että sitä uskoisin! Enemmän tämän asian takana on!"
"Te ette tunne noita kavereita, nuori mies", väitti hän. "Minä tiesin, että tuo kinu, saadessaan selville, että Holliment oli myynyt hänen tavaransa, kostaisi hänelle samoin kuin jokaiselle, joka oli joissakin suhteissa häneen. Ja hän tiesi, että minä olin Hollimentin liikekumppani."
"Riippuu siitä, mitä noiden tavarain joukossa oli, herra Quartervayne", huomautin minä ivallisesti. "Te ainakin tiedätte! Mutta jatkakaa."
"Ei ole sen enempää kertomista", hän sanoi. "Minä livistin — siksi päiväksi ainakin. Lähetin tuon kirjelipun Hollimentille teidän välityksellänne. Lopun tunnette. Kinu lähti hakemaan Hollimentia — niinkuin tiedätte. Tiedätte myös, mitä sitten tapahtui."
Muutaman hetken olin vastaamatta. Koetin mielessäni selvitellä asioita tavalla tai toisella. Ja minulle alkoi valjeta. Holliment oli tutkiessaan kiinalaisen vaatteita löytänyt jotakin arvokasta — ehkä hyvinkin kallisarvoista. Hän oli näyttänyt sitä, mitä se sitten olikaan, uskotulleen Quartervaynelle, ja he olivat sen anastaneet ja myöneet. Mihinkään muuhun johtopäätökseen ei voinut tulla. Mutta turhaa oli Quartervaynen ristikuulustelu — vain parista minua henkilöllisesti koskevasta asiasta halusin selvyyttä. Ja muistelin mielessäni, ennenkuin annoin keskustelullemme tämän käänteen, ettei Quartervayne luultavastikaan tiennyt mitään suhteistani lady Renardsmereen.
"Niin, minä tiedän mitä tapahtui tuossa Hollimentin kaupassa, herra Quartervayne", sanoin. "Kukapa paremmin tietäisi. Mutta nyt tahtoisin tehdä teille pari kolme kysymystä. Holliment vei minut Portsmouthista sinä yönä autossa, joka oli hänen omansa — lähdimme eräältä hänen asuntoaan lähellä olevalta pihalta. Nyt haluaisin tietää — olitteko te hänen mukanaan?"
"Vai niin, nuori mies, jos siitä on kysymys", sanoi hän, äänessä jotakin teennäistä myöntyväisyyttä, "olin kyllä! En lähtiessä — hän otti minut mukaan vähän matkan päästä, Coshamin puolelta — kaupungin loppupäässä."
"Minä kai olin nukuksissa?" sanoin. "Sikeässä unessa auton sisällä."
"No niin, asian laita oli niin, että teidät oli nukutettu", vastasi hän kylmästi. "Muistatte kai, että hän antoi teille juomaa — kylmää vastaan — juuri ennen lähtöä? No niin, — siihen oli sekoitettu jotakin, ymmärrättehän? Aivan vaaratonta kuitenkin — teille ei koitunut siitä mitään vahinkoa."
"Ja yhdessä te laskitte minut Chilvertonin nummelle, eikö niin?" sanoin.
"Valmentaja Mansonin maatilasta vähän ylöspäin", hän vastasi. "Niinpä niin, minä tunsin vanhan Mansonin varsin hyvin! Paikka on nyt hänen tyttärensä hoidossa — perhanan nokkela tyttö muuten ja viisas! Niin, me laskimme teidät sinne alas hyvin mukavasti — sata puntaa taskussanne ja kirjelappunen. Jonkinlaista hyvitystä — ja sata puntaa on sata puntaa, nuori mies! Tuli hyvään tarpeeseen luulemma — olitte kuitti minut kohdatessanne."
"Vain satunnaisesti, herra Quartervayne, satunnaisesti!" sanoin minä. "Vain sillä hetkellä. Mutta miksi ajoitte auton vanhan liitukaivoksen reunan yli?"
"Tuo kirottu laitos meni rikki — auttamattomasti!" hän vastasi. "Holliment ei saanut sitä käyntiin, ei vain, ja niin me otimme pois numerolevyn ja kaikki muut sentapaiset ja piilotimme ne kanervikkoon — siellä ne ovat vieläkin, jos vain löydätte oikean paikan. Sitten hän ja minä työnsimme tuon vanhan arkin ruohikon ja sitten liitukaivoksen reunan yli ja annoimme sen mennä murskaksi; me emme halunneet jättää mitään jälkiä, nähkääs."
"Ja sen jälkeen kävelitte seudun halki varhain aamulla, arvelen minä, ja astuitte junaan jollakin asemalla matkan varrella", sanoin.
"Aivan oikein!" myönsi hän. "Niin teimmekin. Ja tulimme tänne — ja täällä me olemme olleet siitä saakka. Silloin — ilmestyy tuo kirottu kinu, niinkuin pelkäsinkin, ja hän on surmannut Hollimentin!"
"Herra Quartevayne!" sanoin minä. "Jos olette niin varma siitä, että tuo kiinalainen Hollimentin murhasi, niin miksette mene poliiseille juttuanne kertomaan?"
"En mene!" huudahti hän viipymättä. "En mene! En tahdo olla missään tekemisissä noiden veikkosten kanssa — en ole milloinkaan ollut enkä vastakaan tahdo olla! Hoitakoot itse omia asioitaan! — minä en heitä halua auttaa."
"Teidän olisi vain kerrottava heille kaikki, mitä olette kertonut minulle", sanoin.
"En kerro heille — mitään!" selitti hän. "Ja miten voisin erottaa kiinalaista toisesta? Kaksi kiinalaista muistuttaa toisiaan kuin kaksi hernettä — keltaiset naamat, vinot silmät — en voi tuntea erikseen kinua ja kanua. En!"
"Tämän miehen nimi on Chuh Sin, oman ilmoituksenne mukaan", huomautin minä.
"Luullakseni kiinalainen voi vaihtaa nimeä yhtä helposti kuin englantilainenkin", väitti hän vastaan. "Ehkä hän on joku Lo Ping tai Ah Fu tällä haavaa. Minä en rupea tekemisiin minkään poliisin kanssa! Olen kyllääntynyt tähän paikkaan. Lähden pois — ensi työksi huomenaamulla. Hook of Hollandin kautta matka. Tulkaa mukaan — menemme Flushingiin tai Middelburgiin. Maksan teille hyvän palkan apulaisenani — näenhän hyvin, että olette nokkela nuori mies ja epäilemättä melko lukenut. Minä en ole — en ole milloinkaan saanut paljoakaan koulua."
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Quartervayne, mutta minä en lähde", sanoin. "En pelkää tuota salaperäistä ja kavalaa kiinalaista, vaikka kieltämättä, sen mukaan kuin te olette koko asian kertonut, siinä näyttää piilevän jotakin vaaraa jokaiselle, joka onnettomuudekseen on joutunut vain kerran Hollimentin seuraan. Mutta haluaisin tehdä vielä yhden kysymyksen tai kaksikin. Ensiksikin — tiedättekö millaisissa olosuhteissa Hollimentin ruumis löydettiin?"
Häntä puistatti väkisinkin ja hänen silmänsä välähtelivät.
"Minä tiedän, missä hän löydettiin ja mitä hänelle tapahtui!" mutisi hän. "Nuo kirotut kinut — puukko -? eivätkös totisesti osaakin käyttää sitä! Huh!"
"Sitä en tarkoittanut", sanoin minä. "Tiedättekö, että Hollimentin kello perineen — viidenkymmenen punnan arvoinen vähintään — oli hänen vieressänsä polulla, että hänellä oli kolme- tai neljäsataa puntaa puhdasta rahaa mukanaan, jotka myöskin olivat huolettomasti viskatut syrjään — ja että hänen vaatteensa olivat revityt tai viilletyt auki joka paikasta, missä vain jotakin saattoi olla piilotettuna vanun sekaan tai saumoihin? Tiedättekö kaiken tuon? Te tiedätte — no kertokaa siis minulle — mitä etsi murhaaja? Antakaa kuulla!"
Mutta tiesin heti paikalla tuon suoran kysymyksen tehtyäni, etten saisi mitään suorasukaista vastausta Quartervaynelta. Kuinka hermostunut ja kiihtynyt hän olikaan, oli hän kuitenkin kylliksi oma herransa hillitäkseen kasvojensa ilmettä, ja hänen iso kuutamonaamansa kävi tyhmän ja tietämättömän näköiseksi. Hän kohotti paksut sormensa, siveli poskeaan ja puisteli päätään.
"En voi sanoa!" vastasi hän. "Mikä noitten itämaalaisten kaverien metkut tietää — käy minun ymmärrykseni yli!"
"Ehkäpä — mutta tunnette kylliksi ihmisluontoa tietääksenne, että olipa sitten kysymyksessä itä tai länsi, arvokas kultakello ja kolme- tai neljäsataa puntaa ovat j jonkun verran houkuttelevia, kun ei tarvitse muuta tehdä kuin pistää ne taskuunsa!" sanoin minä katsoen häntä edelleen tarkkaan. "Ja tiedätte erinomaisen hyvin, herra Quartervayne, ettei tämä ollut mikään tavallinen murha! Se ei ollut minkään maantierosvon työtä, sen takia suoritettu, mitä uhrilta saattoi ryöstää. Kuka hyvänsä Hollimentin murhasikin — ja ehkä se ei ollutkaan tuo kiinalainen, kun kaikki käy ympäri —"
"Kuka muukaan sen saattoi tehdä?" kysyi hän kiivaasti. "Kuka muu?"
"No vaikkapa joku englantilainen", sanoin. "Minä en tiedä — ettekä te tiedä. Mutta kuten sanoin, kuka hyvänsä sen tekikin, hän haki jotakin, minkä luuli Hollimentilla olevan muassaan. Hän etsi sitä mielettömässä kiireessä heittäen kaiken muun menemään —"
"Kuulkaahan, nuori mies!" keskeytti hän. "Te olette epäilemättä perhanan ovela, mutta muitakin teorioja on kuin teidän! Esimerkiksi tämä — kinu tuli jotenkin keskeytetyksi, ennenkuin hän ehti korjata kellon ja rahat! Hän kuuli jonkun tulevan ja kiireessä häneltä jäi kaikki!"
"Tuota voitte syöttää tyhmille, herra Quartervayne", huudahdin minä. "Tuo teoria on täynnä aukkoja. Siinä ei vesi pysyisi minuutinkaan vertaa! Hänellä oli aikaa repiä rikki Hollimentin vaatteet, viileskellä hartioilla olevaa vanua, tarkastaa ja leikata hänen housunvyötäryksensä. Hän etsi jotakin. Sanokaa mitä?"
"Sanon, etten sitä tiedä!" vakuutti hän. "En tiedä siitä mitään!"
"Olkoonpa niin!" sanoin minä. "Mutta tunnetteko Neamore nimistä miestä
— Percy Neamorea?"
Hän hätkähti aivan kuin olisin suunnannut revolverin häntä kohden, ja hänen isot kasvonsa kalpenivat.
"Mitä te Neamoresta tiedätte?" kysyi hän jyrkästi. "Milloin —"
"Mitäpä siitä!" vastasin minä. "Tunnetteko hänet? Luulenpa, että tunnette, ja kerron teille, miksi luulen. Holliment ja Neamore olivat Warrington-hotellissa, Maida Valessa, hyvin myöhään eilen illalla, ja kun he yhdessä poistuivat, lähtivät he tapaamaan jotakuta henkilöä, joka asuu Delaware-tiellä, siinä aivan lähellä, eikä kaukana murhapaikalta. Teitäkö he tulivat tapaamaan, herra Quartervayne? Koska minä näin teidät Delaware-tiellä juuri tänä iltapäivänä ajurinrattailla! Antakaa kuulua — kuka on Neamore?"
Hän tuijotti tylysti minuun hetken aikaa mitään virkkamatta — sitten hän äkkiä nousi ja lähti suoraan ulos huoneesta. Ennenkuin ehdin seurata, oli hän jo poistunut hotellista ja hävinnyt yön pimeyteen.