II

NUORUUDEN RISTEYKSIÄ.

1.

Koivun isännän täytyi itseksensä myöntää olevansa sekä ylpeä että hyvillä mielin, kun poika ylioppilaana tuli kotiin, valkoinen lakki painettuna kiharapäähän. Hän näytti sievältä, sorjalta ja voimakkaaltakin. Tutkinto oli käynyt kuin leikillä, eikä hän tuntenut mitään väsymystä, ainoastaan intoa, reippautta ja elämänhalua.

Taas he kulkivat yhdessä pelloilla, niityillä, tallissa ja karjakartanolla. Isännän tapa hänen puhutellessaan Mauria oli vähän toisenlainen kuin ennen. Siinä oli toverillista tuttavallisuutta, miltei jonkinlaista kunnioitusta. Hän näytteli uudistuksiansa, kertoi ja selitti. — Tähän olen kylvänyt kauraa. Näetkö, siinä on hyvä oras, pitkä ja taaja. Tuomiston agronoomi on ojituttanut suuren suonsa ja pannut kauraa siihen. Kuuluuhan meillekin osa Onkarin suota. Mennäänkö kerran yhdessä katsomaan niitä Tuomiston viljelyksiä?

Isännän kielellä pyöri lisäys: — Ehkä sinä otat siitä ohjetta ja viljelet Onkarin suon. — Mutta hän ei saanut sitä sanotuksi.

He menivät vajaan, jossa maanviljelyskaluja säilytettiin. Isäntä silmäili niittokonetta ikäänkuin sivumennen.

— Tuo on jo huono ja vanhanaikainen. Pitäisi käydä näyttelyissä, että oikein tietäisi, mikä on parasta mallia. Kehuvat ameriikkalaisia, joissa on ketjuvälitys ja hammasrattaat.

Mauri koetti kuunnella tarkkaavaisesti. Hän ei oikein tietänyt mitä vastaisi, osottaakseen huomiota ja ollakseen isällensä mieliksi. Hän muisti uutisen, jonka hän junassa oli sattunut lukemaan sanomalehdestä, kun ei ollut muutakaan tekemistä.

— Eikö täällä ole maanviljelysnäyttely piakkoin jossakin lähipitäjässä? Missä se olikaan? Niin, nyt minä muistan —

Isäntä vilkastui. Jo hän uskalsi suoran kysymyksen: — Etkö sinä nuoremmaksesi kävisi siellä ottamassa selkoa niistä ameriikkalaisista?

Mauri joutui hämilleen. Hän vastasi kuitenkin nöyrästi: — En minä sellaisia ollenkaan ymmärrä, mutta jos isä tahtoo luottaa minuun, koetan kysellä agronoomeilta ja isänniltä.

He saapuivat tallin luo. Isäntä oli salaperäisen näköinen ja nautti jo ennakolta valmistamastansa yllätyksestä. Hän avasi oven myhäillen mielihyvästä.

— Katsoppas, mikä täällä on! Se on oikea rotu-ori, kahden vuoden vanha, rautias liinaharja.

Mauri taputti hevosta, ihasteli ja kiitti sen kauneutta, aivan niinkuin isäntä oli odottanutkin.

— Se on suurta sukua, — kertoi isäntä naurahdellen. — Sen isä on Vihuri, ruununori Kauppilasta, ja minä sainkin siitä maksaa liki tuhannen markkaa. Mutta sillä voittaa monta sen vertaa kilpa-ajoissa, jos rupeaa sitä opettamaan ja kuljettelemaan.

Mauri katsahti hämmästyneenä isään. Ei suinkaan isä, ikämies, aikonut kilpa-ajojen kulkijaksi?

— Olethan sinä aina pitänyt hevosista, — sanoi isäntä ikäänkuin selitykseksi. Kun ei Mauri vastannut, jatkoi hän: — Mikäs tälle nimeksi tulee, sanoppas! Kutsuivat sitä Kauppilassa Laklaksi, mutta ei se ole hevosen nimi eikä mikään.

— Annetaan sen pitää nimi, johon se on tottunut, — sanoi Mauri jotakin sanoaksensa. Hänen mielensä oli sekasorrossa, sillä hän alkoi aavistaa isän tarkoituksia. Oliko tosiaan mahdollista, että isä toivoi hänestä hevosmiestä? Hevosmiestä ja tilanhoitajaa?

Muihin katseltaviin ei Mauri enää saanut huomiotansa kiintymään. Sydän sykki levottomasti, vaikka hän ulkonaisesti tyynenä isän rinnalla asteli. Vihdoin hän sanoi: — Nyt kaiketi on tärkeimmät nähtynä.

— Eipähän olekaan. — Isäntä vilkutti silmäänsä hymyhuulin. — Juuri tärkein on vielä jäljellä. Lähdetään kävelemään vähän tuonne joelle päin.

He kulkivat niityn piennarta, joka oli voikukista keltaisenaan, sitte koukertelevaa polkua aivan rantaäyrästä pitkin, läpi pienen koivikon ja yli kauniitten, laakeitten kalliopaasien. Suurien riippakoivujen alla oli irtonaisia, lohkaistuja kiviä kasottain.

— Katsoppas, tähän, — sanoi isäntä, — tähän olen aikonut meidän uutta rakennustamme.

— Vai uutta rakennusta? Tehdäänkö se nyt todellakin? — Mauri oli kuullut siitä puhuttavan melkein muistamansa ajan, mutta näihin asti vanha kunnianarvoisa taitekattoinen talo oli hyvin täyttänyt tarkoituksensa, ja rakennushankkeet olivat lykkäytyneet vuodesta vuoteen.

— Nyt se tehdään, kun vaan sinä neuvot piirustuksia ja valitset paikan. Aina sinä olet sitä tuomarin Sveitsiä kehunut kauneimmaksi kaikista, ja tämä töyrä on melkein samanlainen. Sentähden minä tähän vedätin kivet enkä noihin kallioihinkaan koskenut, ettei sinulta mäki pilaantuisi. Ei tämä ole entisestä pihasta kaukana, kyllä siitä talon toimia sopii seurata.

Maurin kurkkua kuristi omituisesti. Hän ei jaksanut huomata suurta hellyyttä, joka kätkeytyi isän sanoihin ja menettelyyn.

— Mitä me sitte teemme vanhalla rakennuksella? — kysyi hän.

— Jääköön minun eläketalokseni, jahka sinä tuot emännän, — sanoi isäntä, ruveten leikkisäksi. — Sitte vanha vaari nuuskii kaikki nurkat väen pelättinä. Rengit ja piiat sanovat: "Nuori agronoomi on hyvä, mutta vaari on paha." Kiitä sinä siitä, kyllä talo vaarista kostuu.

Isäntä oli tuntenut arkuutta, lähtiessään ylioppilaspoikansa kanssa kävelylle. Nyt oli kielen kanta valloillaan ja mieli hyvä. Kaikki oli tullut sanotuksi, mitä hän oli mielessään hautonut. Miksi sitä olikin ollut vaikea ottaa puheeksi? Ei tosiaan monella isällä ollut pojallensa sellaisia kotiin tuliaisia kuin hänellä.

Isäntä oli Maurin koko kouluaikana luopumatta pitänyt päämäärää silmäinsä edessä: Poika käy koulua, kunnes varttuu ja kehittyy, ja tulee sitte ensin isän apulaiseksi ja lopulta isännäksi Koivulle. Sehän oli päivänselvää, ettei hän työtä tehnyt ja uurastanut talossansa, jättääkseen sen vento vieraille vanhoilla päivillään tai kuolemansa jälkeen. Hän ei kuitenkaan koskaan ollut näistä asioista selvään puhunut Maurin kanssa. Joskus hän oli viittaillut sinnepäin, mutta kääntänyt sanansa, kun näki pojan säikähtyneen katseen. — Hän pelkää, että otan hänet kesken koulusta, — oli isä ajatellut. — Olkoon, ehtiihän tuota toistekin. — Eikä koulunkäyntiä oikein hennonnutkaan keskeyttää, kun Mauri niin hyvin menestyi ja kotona aina oli kohtelias ja ahkera. Hyvä oli, että hän nyt oli saanut mielihalunsa ja päässyt ylioppilaaksi. Paremmin väkikin kunnioitti lukenutta maamiestä.

Mutta enemmästä tietysti ei enää ollut kysymys. Ei suinkaan poika mahtanut kuvitella, että isä hänet yliopistoonkin kustantaisi lukemaan tiesi miksi? Mustialaan hän voi mennä, jos vielä opistoon oli tarvis.

Niin, sitä sopi kysyä Maurilta, toivoiko hän oikeaksi agronoomiksi. Ei ainakaan isällä ollut mitään sitä vastaan.

Mauri seisoi hänen edessänsä kalpeana. Hän nojasi korkeaan koivuun, sillä hänen päätänsä alkoi pyörryttää.

— Isä, — vastasi hän, — älkää pahastuko minulle. En minä kelpaa maanviljelijäksi. Minä ymmärrän, että se on teille suru ja pettymys, mutta minun toiveeni ja taipumukseni ovat aivan toiset.

Sanoiko poika sen? Sanoiko ihan suoraan vasten silmiä? Isän oli vaikea uskoa korviansa. Hän unohti kaiken aran varovaisuutensa, huudahtaen:

— Mitä? Olethan alusta pitäen tietänyt olevasi Koivun ainoa perillinen. Luuletko, että minä herraksi olen kouluttanut sinua?

— Tämä on koko minun elämäni, — sanoi Mauri, vaaleten yhä valjummaksi. — Isä, miksi ette ennen sanonut minulle? Olen uneksinut ja toivonut ja ollut onnellinen, ja nyt te tahtoisitte murskata kaiken.

Isäntä oli liian mielipahoissaan tullaksensa liikutetuksi. Hän ei Mauria ymmärtänyt. Noinko kylmäksi koulu oli pojan muuttanut omaa kotia kohtaan, jossa hänkin oli syntynyt ja kasvanut? Eikö hän edes isällensä ollut kiitollinen? Jotain tämmöistä hän vaistomaisesti oli pelännyt siitä asti, jolloin Mauri ensi kerran lähti kaupunkiin.

— Lukujen jatkamiseen en enää anna penniäkään, — sanoi hän. — Minä kun sinua varten olen raatanut ja kaikki laittanut kuntoon, ja näin sinä sen palkitset. Mene sitte omia teitäsi, jos tahdot.

Isä lähti kiihtyneenä, taakseen katsomatta. Hämmästynyt Mauri tuijotti hänen jälkeensä, ja suuri tuska tunki sydämeen.

— Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen? Minähän murran joko isän sydämen tai omani.

Hän lysähti koivun juureen, ja itku puistatti koko ruumista.
Tällaiseksiko hänen ylioppilasilonsa kääntyikin?

Hiukan toinnuttuansa hän palasi talolle ja etsi isänsä.

— Antakaa minulle anteeksi, isä, — pyysi hän. — Jättäkää minulle ajatusaikaa. Se tuli niin äkkiä, että vieläkin olen kuin pyörryksissä. Saanhan minä olla oma poikanne kuitenkin?

Isän synkät kasvot vähän kirkastuivat.

— Oma poika — niin, mikä sinä muu olisit? Mutta en minä mieltäni muuta.

Mauri pysytteli koko päivän itseksensä. Kerran hänen katseensa kulki joen taakse. Kansakoulun ikkunat kimaltelivat ilta-auringossa, mutta se loiste ei lohduttanut. Kuka siellä nyt oikeastaan asustikaan? Ensin oli ollut tilapäisiä ja väliaikaisia opettajia, sitte joku vakinainen Tolonen, jota Mauri tuskin oli nähnyt. Jospa kaikki olisi ollut niinkuin lapsuuden aikoina!

— Minä kirjoitan tädille ja Kyllikille, — päätti hän. Se kevensi sydäntä. Mauri etsi kirjoitustarpeet ja istuutui pöytänsä ääreen.

"Rakas täti ja Kyllikki! Muistatteko, mitä kerran keskustelimme? Tuleeko seurata taipumustansa vai eikö? Täti vastasi: Tulee, ellemme sodi Jumalan tahtoa vastaan. Nyt minä olen tienhaarassa ja suuressa ahdistuksessa. Kuinka voin tietää Jumalan tahdon?"

Hän kuuli kolinaa ja juoksuaskeleita. Ovi temmattiin auki.

— Tulkaa pian, maisteri! — huusi palvelustyttö. — Isäntä on kipeä, hän kaatui lattialle.

Mauri ei käsittänyt, kuinka hänen jalkansa kantoivat. Epätoivossa hän syöksyi tupaan. Rengit olivat nostaneet vuoteelle isännän, joka makasi läähättäen. Lähetettiin heti noutamaan lääkäriä, joka asui lähellä ja saapuikin heti. — Sydänkohtaus, ankara, mutta ei hengenvaarallinen, kuului lausunto. Mauri huoahti syvään. — Jumalan kiitos, en kumminkaan ole häntä tappanut!

Maurin kirje jäi kesken ja lähettämättä. Hän hoiteli isäänsä öin päivin, mutta ei puhunut mitään silloisesta asiasta. Syvä alakuloisuus ja kärsimys asui hänen kasvoillaan. Hän kävi taistelua kuin tuomiosta ja vapaudesta.

2.

Vanha rovasti ei ollut enää pariin vuoteen saarnannut eikä käynyt pitäjämatkoilla, mutta hänen huoneensa ovi oli avoin jokaiselle tulijalle, eivätkä murheelliset ihmiset mistään niin mielellänsä etsineet lohdutusta kuin hänen isällisestä osanotostaan ja kokeneista neuvoistaan. Hyvin Mauri tiesi sen. Vanha Juha, joka oli joutunut sielunhätään, leski-Matleena, jonka viimeinen eloonjäänyt poika kuoli merillä, ja sokea Mikko, kylänkerjäläinen — kaikki ne olivat kertoneet, että he rovastin sanoista ja hyvästä tuesta löysivät rauhan ja ymmärsivät Jumalan kurituksen ja rakkauden.

Mauri oli pikku pojasta asti joka pyhä käynyt kirkossa ja painanut lapsensydämeensä, mitä ymmärsi rovastin saarnoista. Sittemmin hän koulun loma-aikoina oli yhä istunut tutulla paikallaan Koivun penkissä saarnastuolin sivulla, ja kylän muiden nuorten kanssa hän oli rippikoulunsakin käynyt. Mutta kahdenkeskisille puheille rovastin luo hän ei koskaan ollut pyrkinyt. Ei juuri olisi ollut asiaakaan.

Nyt oli asiaa. Levoton sydän tuli niin tulvilleen, että sen täytyi purkautua. Eiköhän vanha, isällinen paimen voisi häntäkin opastaa?

Kun Mauri saapui pappilaan, oli rovasti nukkumassa päivällisunta. Hänet ohjattiin ruokasaliin, jonne hän istui yksin odottamaan.

Mauri katseli ajankuluksi ensin sanomalehteä, sitte seinätauluja.
Siinä oli Luther ja Melanchton karkeina painokuvina ja niiden välillä
"Ihmisen sydämen hyvät ja pahat asukkaat", enkelit ja paholaiset. —
Hyvää kaiketi nuokin tarkoittavat, — arveli Mauri, vaikka hän ei
voinut kieltää, että ne pikemmin näyttivät hupaisilta kuin vakavilta.

Viimeksi hänen silmänsä sattuivat vähäiseen puupiirrokseen, joka ilman kehyksiä oli kiinnitetty nastoilla seinähyllyn viereen. Se tuntui tutulta. Niin, nyt Mauri muisti; heillekin kotiin oli tullut samanlainen lahjakuva joululehden mukana. Siihen oli kuvattu ristiä kantava Kristus, ja alla oli taulun nimi: "Via dolorosa" — "Tuskien tie".

Mauri seisoi irtautumatta kuvan ääressä. Kuinka hän viime jouluna ei ollut kiinnittänyt siihen lähempää huomiota? Jäljennöksenäkin se oli hieno ja kaunis. "Tuskien tien" vaeltaja oli vaipunut maahan taakkansa painosta. Hänellä ei ollut sädekehää, mutta hänen kasvoillaan lepäsi kärsimyksestä huolimatta pyhä, kirkas rauha. Hänen silmänsä näyttivät seuraavan kaikkialle, jos kääntyi minne tahansa. Ne katsoivat myöskin Siimon Kyreneläiseen, jota juuri tuotiin paikalle kantamaan ristiä Jeesuksen jäljissä.

Maurin silmiin kumpusi kuuma kyynel, kumpusi toinenkin ja yhä uusia. Hän pyyhki ne nopeaan pois, kun ovi kävi ja hän kuuli rovastin vaivalloiset, vähän laahaavat askeleet.

— Hyvää päivää, nuori ystävä, hyvää päivää, — tervehti vanha pappi ystävällisesti. — Olen ottanut unta kuumana päivänä. Vanhuus vaivaa, vanhuus vaivaa. Tule tänne kamariini, täällä saamme jutella. Miten isäsi jaksaa, joko hän on parantunut? Taisi olla kova kohtaus.

— Kova se oli, mutta kyllä isä nyt on taas terve.

— Entäs mitä Maurille itselleen kuuluu? Ei ole muoto oikein iloinen.
Onko Jumalan rauha?

Mauri katsoi rovastia suoraan silmiin.

— Minä tulin sentähden, että sydämeni on rauhaton enkä tiedä miten minun tulisi menetellä.

Sitte hän kertoi surunsa yksinkertaisesti ja koristelematta: — Isä tahtoisi jättää talon minulle ja soisi minun menevän Mustialaan oppiakseni maanviljelystä. Minä puolestani lukisin yliopistossa ja tutkisin tieteitä — mieluummin vaikkapa köyhänä ja puutteessakin, jos niin olisi täytymys ja se minusta riippuisi. Mutta siinä on muukin vaikeus, pahempi kuin se että isä kieltää kannatuksensa. Lääkäri sanoi, että hänellä on sydänvika. Kuinka voisin tuottaa hänelle murhetta ja kenties saattaa hänet hautaan oman lukuhaluni tähden?

Rovasti näytti miettiväiseltä. Hänen älykkäissä silmissään, joita tuuheat, harmaat kulmakarvat varjostivat, oli ystävällinen, hellä katse.

— Sinulla on kaunis kotitalo, nuori ystäväni, — sanoi hän.

— On, — vastasi Mauri.

— Sen pihalla kasvaa koivuja ja lähellä on jokiranta. Minä tunsin isäsi isän. Hän oli talon perinyt isältään ja hän taas isältään. Sinun isoisäsi isoisä oli ollut merkillinen mies. Hän tuli näille paikoille ennen suuren sodan aikaa, kun tässä ei vielä ollut mitään kylää. Kirves oli kalskanut koivikossa, saunasta nousi savu, ja illalla hän helskytteli jokikivellä karjalaista kanteletta. Sen kiven minä voisin sinulle näyttää. Isoisäsi näytti sen minulle, kun minä nuorena apulaisena kuljeskelin hänen kanssansa ja hän kertoi menneitä tarinoita.

— Minkälaisia tarinoita? — Maurin huomio oli jännittynyt ja hän tarkkasi innokkaasti. Tosin hän oli odottanut vastausta sydämensä vaikeisiin kysymyksiin — mutta vanhat ovat vanhoja, muistot näyttivät valtaavan rovastin ja hän tahtoi puhua. Kyllä Mauri kuunteli mielellänsä.

— Hän kertoi, että isoisäsi isoisä oli tietänyt ilmat ja parantanut taudit ja laulanut lauluja, joita kalatkin kuuntelivat jokikiven kupeella hämärissä. Sanotaan niitä vieläkin laulettavan kymmenessä pitäjässä tämän paikan ympärillä. Runoilija, tietoniekka, sellainen oli sinun kantaisäsi. Hänen perujansa lienee sinunkin tutkimisintosi.

Maurin silmät hohtivat. — Kertoisiko rovasti vielä, — pyysi hän. —
Tietääkö rovasti, mikä hänen nimensä oli?

— Nimeä en muista, olisiko ollut Timo tai Tapani. Ehkä isäsi muistaa, jos kysyt. Samantekevää, minä sanon Tapaniksi. Niin, illoin hän soitti ja lauloi ja päivin raivasi peltoja. Kun sota tuli, hävisivät monen maat ja asumukset, mutta tänne ei vihollinen osannut. Sen sijaan sattui näille maille parvi pakolaisia, joukossa rikas herra, joka oli pelastanut rahansa, mutta kadottanut melkein kaiken mitä rakasti: vaimonsa ja kolme kukoistavaa poikaa; ainoastaan tytär hänelle oli jäänyt. Toiset pakolaiset samosivat edelleen, mutta herra sanoi Tapanille: "Minulla ei ole iloa maailmasta. Myy minulle tämä kaunis ranta ja rakenna siihen talo, johon asetun loppuijäkseni pienen Elinan kanssa." Mutta Tapani ei tahtonut myydä. "Maa on pyhä ja rakas", sanoi hän. "Olen vihkinyt sen perintömaaksi pojalleni ja poikani pojille polvi polvelta. Talon rakennan, jos tahdotte, mutta maata en myy." Siihen herra tyytyi, ja Tapani rakensi sen mukaan kuin vieras ohjasi. Sentähden sinun kotitalosi rakennus on vanhaa herrasmallia.

— Nyt isä suunnittelee uutta rakennusta, — sanoi Mauri melkein pahoillaan.

— Niinhän se on, vanha ränstyy, uusi nousee. Haluat kai kuulla eteenpäin? Tapanilla oli poika — hän se lienee ollut Timo — kaunis, sorja poika. Vieraan herran tyttö kasvoi hänen leikkitoverinansa nuoreksi neitoseksi. Hän oli kuin metsän kukkanen, kukoisti maailman huomaamatta eikä kaivannutkaan muuta. Elina rakasti Timoa ja tuli hänen vaimoksensa, vaikka olikin ylempää säätyä ja rikkaan tytär. Siitä sukusi vauraus pääsi alkuun.

— Sopiko hän maamiehen vaimoksi? — kysyi Mauri sykkivin sydämin.

— Hän oli isoisäsi äiti ja kuoli nuorena. Mutta isoisäsi sanoi, ettei kukaan koko suvusta rakastanut kotitaloasi niinkuin hän. Hänellä oli ollut oma lempilehtonsa joen rannalla — senkin isoisäsi näytti — se oli vähän sivullapäin talosta, siinä missä on suuria laakeita kiviä koivikossa.

— Juuri siihen tulee uusi rakennus! — sanoi Mauri iloisesti.

— Ehkä se tulee vielä jonkun toisen lempilehdoksi, jonkun nuorikon, joka sinne tuodaan. Isäsi on valinnut muistojen paikan, kaikkein kauneimman.

— Minä en ole koskaan tietänyt, että isäni rakastaisi luontoa ja kauneutta, — sanoi Mauri hämillään. — Hän on pelkkä käytännön mies. Hän on kiintynyt talonsa peltoihin ja hevosiin, mutta en luule hänen edes tuntevan sen muistoja.

Rovasti katsoi Mauriin kiinteästi.

— Isäsi puolestaan luulee, että sinä et rakasta kumpaakaan, et peltoja etkä muistoja. Sinähän tahdot myydä maan vieraille.

Mauri vaikeni.

— En ole milloinkaan ajatellut asiaa tältä kannalta, — sanoi hän mietittyänsä.

Rovasti vaikeni vuorostaan.

— Niinkö siis rovasti neuvoo, — kysyi Mauri arasti, — että minä jäisin taloon?

— En ole mitään sanonut, nuori mies. Olen tahtonut opastaa sinua ymmärtämään isääsi ja kotitaloasi.

— Käsketäänhän raamatussa kunnioittamaan isää ja äitiä. Eikö lasten yleensä varttuneempinakin tule pyrkiä tekemään vanhempain tahdon mukaan?

— Oikein sinä olet lukenut raamattuasi, — vastasi rovasti tyynesti.

— Mitähän minun äitini olisi tahtonut? Rovasti, te kun tunsitte niin hyvin meidän sukumme, tunsitteko äitini myös?

— Hän oli reipas, iloinen emäntä. Itse hän johti lypsyä ja mittasi maidot ja yksin puuhasi pirtissä heinäpoutina, että koko talon väki pääsi niitylle. Kerran tulin Koivulle semmoisena päivänä. Hän sanoi: "Suokaa anteeksi, rovasti, ei ole kotona muita kuin minä, ja puuro palaa, ellen sekoita. Tekisikö rovasti hyvin ja odottaisi vierashuoneessa vähän aikaa." "Ei", sanoin minä, "minä istun tähän penkille ja puhelen teidän kanssanne". Me puhuimme vakavista asioista. Sinun äitisi oli uskovainen nainen. "Minulla on Martan työt", sanoi hän, "mutta minä koetan kuunnella Jeesuksen ääntä keittäessänikin ja hoidellessani poikaa". Poika olit sinä, Mauri. Sinun kehtosi oli pirtissä, jossa äitisi keitti. "Jospa hänestä tulisi Jumalan palvelija", sanoi äitisi. "Silloin talo saisi siunauksen ja vielä naapuritkin. Siinä kylässä on siunaus, missä yksikin totisesta sydämestä rukoilee."

Mauri kuunteli hartaasti, ikäänkuin olisi pyhäkössä istunut.

— Nyt minä tiedän, — sanoi hän. — Äitinikin rakasti taloa ja olisi toivonut sitä minulle.

Rovasti vaikeni taas ja antoi hänen ajatella.

— Minä en ole isääni enkä äitiini, — sanoi Mauri. — Minussa on kantaisäni Tapanin luonne, niinhän te sanoitte, rovasti. Mutta hänkään ei myynyt maatansa.

— Ei myynyt.

— Neuvoohan siis rovasti niin, että minä pidän talon? — kysyi Mauri uudestaan.

— Pitääkö minun välttämättä neuvoa sinua? Johtopäätös olkoon omissa käsissäsi. Jos tahdot kuulla mitä minä tekisin, en ainakaan antaisi isieni muistoa vieraille.

— Rovasti ymmärtää maanviljelystä hyvin, — yritti Mauri puolustautua.
— Minä olen kovin taitamaton.

— Hyvä tahto opettaa järkevää miestä. Minä tulin suoraan kirjojen äärestä pappilan hoitajaksi; sinulle on lisäksi opisto tarjona.

— Silloin luvut jäävät ainiaaksi. — Syvä huokaus seurasi sanoja.

— Ehkäpä ei. Annan siis nyt kumminkin neuvoni, jota pyysit. Mene Mustialaan, koska isäsi haluaa. Kun olet valmis, tee sitte mitä olot sallivat. Isäsi ei ole vielä kovin vanha; jos hän pysyy terveenä, voi hän kauvankin hoitaa tilaa ilman sinua ja sinä saat rauhassa lukea. Hänellä on hyvät varat, ei se hänelle merkitse uhrausta.

— Isä ei luvannut varojansa minun lukuihini. Enkö jo kertonut?

— Kerroit, kerroit. Sehän on toinen asia, sinä aioit vieraantua talosta. Tee hänelle selväksi, että loppusuunnitelmasi on sama kuin hänen. Enpä silloin luule hänen kieltävän.

— Mutta mitä luvuistani, jos ne kuitenkaan eivät vie todelliseen tulokseen? — kysyi Mauri yhä epävarmana, vaikka koittavan toivon pieni välke silmistä pilkahti.

— Ne vievät niin kauvas kuin Jumala tahtoo. Sittehän näet mikä seuraa. Joko sinusta tulee tiedemies, joka ymmärtää isännöitsijänsä toimia, tai sinä noudatat Tapanin esimerkkiä: päivin raadat niinkuin hän, illoin luet, niinkuin hän lauloi.

Mauri istui, mietti ja mietti. Tie rupesi aukenemaan. Kuta paremmin hän ymmärsi mahdollisuudet, sitä vapaammaksi ja keveämmäksi hän tunsi mielensä.

Vihdoin hän nousi, katse seljenneenä, ojensi rovastille kätensä ja sanoi yksinkertaisesti: — Kiitos, minä koetan.

— Ei kiittämistä, ei kiittämistä, poikani. Velvollisuus selväksi, se on tärkeätä, ja yhtä tärkeätä on totella, kun selvyys on saavutettu. Velvollisuuden tie on Jumalan tie.

— Minusta se on tuntunut äärettömän vaikealta, — sanoi Mauri. — Nyt voinen käydä sitä nurkumatta. Ehkä se vielä koituu onnekseni.

— Jumalan tie koituu aina onneksi, poikani. Älä pelästy, jos se joskus on via dolorosa; siinä on silloinkin hyvä kulkea. Pane mieleesi tämä lause: "Vanhurskaan tie on kuten nouseva aurinko, joka loistaa yhä kirkkaammin, kunnes päivä on päässyt korkeimmilleen."

Mauri lähti pappilasta lujin päätöksin. Hän tahtoi käydä Jumalan tietä, valkenevaa tietä. Varmaan siinä oli hyvä kulkea — hän jo tunsi sen sydämensä syvimmässä pohjassa, siellä mihin rauha oli lempeänä laskeutunut kaiken tuskan ja levottomuuden jälkeen.

3.

Mauri istui lepohetkenä huoneessansa maanviljelysopistolla, kirjoittaen kirjettä:

"Hyvä Kyllikki!

Sanomalehdet ovat jo tuoneet sinulle viestin isäni kuolemasta, suuresta surustani. Minun kävi niinkuin ennen sinunkin: tulin vasta hautajaisiin, en ehtinyt opistosta kotiin kuolinvuoteen ääreen. Muistuu taas mieleeni se kevät, jona Kotirannan kansakoulu jäi tyhjäksi. Viisi vuotta on kulunut — mutta tiedätkö, siitä asti se koulu on ollut minulle tyhjä, enkä voi sitä katsella ilman lapsuusmuistojen kaipausta. Nyt on tyhjä omakin kotini; olen ypö yksin maailmassa.

Isäni oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt minulle siunauksensa. Hän oli käskenyt sanoa, että olin ollut hyvä poika ja ilahuttanut hänen elämänsä illan, ja hän oli tyytyväinen, voidessaan turvallisesti jättää uutteran työnsä hedelmät minun hoitooni. Sanat kai kuuluivat vähän toisin, mutta se oli hänen ajatuksensa. Hän kiitti siitä, että minä tahdoin pysyä talossa.

Sinä tiedät, Kyllikki, entiset unelmani; olenhan niistä usein kirjoittanut. Toivoin isäni elävän vielä kauvan — kymmenen, miksikä ei kaksikymmentä vuotta. Toivoin sitä luonnollisesta kiintymyksestä; olihan hän isäni. Mutta lisäksi toivoin sitä, koska talo silloin ei olisi tarvinnut minua pitkään aikaan. Koulussa pidin eniten kielistä. Olin suunnitellut näin: Ehdin tulla maisteriksi, ehdin kulkea Venäjän maakunnat, vaikkapa Siperiankin ristiin rastiin ja kuulla Suomen heimon kielet. Sitte tulen kotiin maata hoitamaan, tuon runsaat ainevarastot mukanani ja kirjoitan tutkimuksia talvi-iltoina.

Eikö se ollut kaunis unelma? Nyt se raukeaa, sillä tänä keväänä, heti lopetettuani kurssin täällä maanviljelysopistossa, palaan kotiin ja sinne jään.

Sisäinen kutsumus on kalliimpi kuin talo, niin moni sanoisi, ja niin olen välistä itsekin ajatellut. Mutta toiselta puolen minua ihmetyttää, miten syvästi olen kiintynyt taloon, siitä asti kuin päätin sen pitää. Ei minua enää sido pelkästään isän tahto, sillä tuskin hennoisin itsekään ryhtyä kodin myyntiin, jos voisinkin. Jospa kuvitelmani olisi toteutunut juuri sellaisena kuin sen äsken kerroin sinulle! Silloin minulla olisi ollut kaikki mitä sydän voi pyytää: isieni koti ja oma tieteeni.

Näin kerran pappilassa pienen seinäkuvan, jonka nimi oli "Via dolorosa". Se merkitsee "tuskien tie". Meillä kotona on samanlainen kuva; olen pannut sen lasin alle puitteisiin ja ripustanut uuteen asuntooni Koivun Lehtoniemelle. Siellä rakennus valmistui juuri vähän ennen isän kuolemaa. Se oli hänen viimeinen rakkaudenlahjansa minulle. Minun pitäisi olla ainoastaan kiitollinen, mutta tiedän, että usein tarvitsen pientä kuvaani avuksi, kun sydän kapinoi kärsimättömänä. Tuskien tie valkenee — sanotaan. Vapahtajalle se valkeni vasta ylösnousemisen aamuna. Minunkin tulee kantaa ristiä hänen jäljissänsä.

Muistan sinua, reipas ja iloinen Kyllikki. Jospa minulla olisi sinun luonteesi! Sinä osaisit valittamatta kantaa raskaammankin ristin kuin tämä.

Tervehdä rakasta tätiä

Maurilta."

Kyllikki, pienen seminaarikaupungin täysihoitolassa, sai kirjeen ja kirjoitti vastauksen, jonka hän heti vei äitinsä luettavaksi:

"Hyvä Mauri!

Äitini ja minä otamme sydämestämme osaa suureen suruusi. Ma olemme saman kokeneet, niinkuin sinä muistutit, ja me ymmärrämme sinua. Me rukoilemme puolestasi. Koeta ajatella, että et olekaan aivan yksin.

Kun minun isäni kuoli, toit minulle kortin, johon olit kirjoittanut raamatunlauseen. Muistatko? Ja sitte keskustelimme Jumalan palvelemisesta. Me molemmat halusimme oppia sitä. Nyt olet aikeissa tehdä suuren uhrauksen palvellaksesi Jumalaa. Mauri, sinä olet hyvä ja jalo, enkä minä kehoita sinua luopumaan oikealta tieltä. Mutta entä jos sinun ei tarvitse uhrautua? Eikö unelmasi vieläkin voisi täydellisesti toteutua Jumalan tiellä?

Mauri, luottaisitko minuun? Jos sen teet, olen valmis. Sinä hankit kelpo työnjohtajan, ja minä tulen hoitamaan taloa sinulle. Lähde sitte omalle toivotulle työmaallesi, lue, tutki, pyri perille! Loma-aikoina tule tarkastamaan, miten on talosi laita. Niin kauvan kuin kaikki on hyvin, voit viipyä poissa tekemättä väärin. Viivy kymmenen vuotta — viivy enemmän, jos halajat. Minä vaalin uskollisesti isiesi muistoa.

Ehkä arvelet, etten osaa hoitaa taloa. Jos niin on, pane minut viralta pois ja tule itse sijaan! Katsoppas, minulla on hiukan itseluottamusta — oh, miten se kuuluu pakanalliselta! En tarkoita juuri niin, luulenpa vaan olevani terve, käytännöllinen tyttö, ja kun ahkeroin parastasi, uskon että Jumala on kanssani.

Vai onko sinulla toinen vastaväite: minun entisunelmani, joka täten raukeaisi? Sinä tiedät, että isäni kuolemasta asti olen tähdännyt varmaan päämäärään: kotikylän kansakouluun. Kun pääsiäisviikolla pikimmiten käväisin siellä, oli tarkoitukseni kuulustella tätä mahdollisuutta. Rovasti, Tuomiston agronoomi, kunnanlääkäri, Mäkelän isäntä ja sinun isäsi myönsivät jokainen erikseen, että oikeastaan tarvittaisiin apuopettajatar, sillä oppilaita on hyvin runsaasti, miltei suurin sallittu määrä. Lupasin hankkia hyvät todistukset ja hakea kahden vuoden kuluttua, ellei paikka sitä ennen ole täytetty. — Ei täytetä ennen, me odotamme oman kylän kasvattia, — sanoivat isännät. — Opettaja Kotirannan tyttärelle on virka varattuna jo isänsä tähden, — vakuutti rovasti. Sitä myöten siis oli tieni selvä.

Älä nyt kuitenkaan luule minun yrittelevän suurenmoista uhrautuvaisuutta. Se mitä ehdotin, ei ole minulle risti eikä tuskien tie, se on sula riemuni. Pyydän vaan saada ottaa mukaani äidin, oman rakkaan, uskollisen äitini. Sittehän sinullakin on äiti jälleen.

Tulen milloin kutsut.

Kyllikki ystäväsi."

Rouva Kotiranta luki kirjeen hämmästyneenä.

— Lapsi, ei tämä ole mahdollista. Tätä kirjettä et voi lähettää.

— Miksi en? — Tyttö seisoi suorana, luoden äitiinsä vakavan, avoimen katseen.

— Sinähän suorastaan tarjoat itseäsi hänelle.

— Minä rakastan häntä, äiti. Antaisin hänelle kaikkeni, koko elämäni. Sitä en ole kirjeessä sanonut. Tarjoan ainoastaan ystävän avun, eikä se voi olla väärin.

— Sinä olet nuori ja kokematon. Jos hän nyt rakastaisi sinua, olisi hän selvästi osottanut sen.

— En ole pyytänyt mitään itselleni. Minä vaan olisin koettanut tehdä hänet onnelliseksi.

— Sinä lapsi et tunne ihmisiä etkä ymmärrä omia sanojasi. Jos hänen tunteensa on ummulla, särjet sen, jos ei, sen vaikeampi sinulle. Joka tapauksessa panet alttiiksi onnesi, ehkä vielä maineesikin.

Kyllikki katsoi äitiinsä suurin, kysyvin silmin. Sitte hän huoahti, kärsimättömyyden väre äänessänsä: — Miksi ihmiset ovat niin monimutkaisia? Mitä parasta aikoisi, sitä ei saa tehdä. Ennen kouluaikana minun ei sopinut seurustella Maurin kanssa, ja nyt minun ei sovi häntä auttaa. Äiti, jospa minä tekisin sen kuitenkin!

— Minä en tule myötäsi, Kyllikki. Soisin sinulle kaiken onnen, sen tiedät kyllä, mutta juuri siksi en voi tähän antaa suostumustani.

— Onko se totta? Varmaanko, äiti?

— Aivan varmaan.

— Siis sen täytyy raueta. — Kyllikki oli syvästi pettynyt. — Tämä, äiti, oi tämä on tuskien tie! — Hän purskahti itkemään.

Äiti silitti hänen hiuksiansa, koettaen lohdutella. — Ajattele, jos sinä toimisit Koivulla ja hän kulkisi maailmalla: sinä odottaisit, odottaisit vuodesta vuoteen, toivoen hänen rakkauttansa tieten tai tietämättäsi. Hän palaisi ja toisi ehkä toisen mukanansa. Miltä sinulle tuntuisi silloin?

Kyllikki ei vastannut. Hän vaan kiinteämmin painoi kasvojaan käsiinsä, itkien kiihkeästi.

— Eikä Maurikaan suostuisi ehdotukseesi. Ole vakuutettu siitä, että hän ei suostuisi.

Huoaten Kyllikki kohotti päänsä, lähti keittiöön ja repi kirjeensä pieniksi palasiksi pesään. Sitte hän huuhteli kasvonsa ja alkoi kirjoittaa toista kirjettä, tavallista osanottokirjettä, jossa ilmaistaan myötätunto, kun ystävää on suru kohdannut…

4.

Samana kesänä, jolloin Mauri saapui kotiin nuorena agronoomina ottamaan isännyyttä vastaan, palasi Margit ulkomailta isänsä kanssa. Hän oli yhdeksäntoistavuotias neitonen, jonka muoto todellakin muistutti kuvakirjan enkeleitä. Tukka oli kiharainen, kullan vaalea, silmät siniset ja vartalo siro ja hento. Siivet vaan puuttuivat ja taivaallinen katse.

Margit oli lopettanut koulunsa kesken, sillä ylioppilastutkintoon tarvittiin matematiikkaa, joka nosti pystyn jo viidennellä luokalla. Hän luopui sitä lukemasta ja jatkoi mieluisempia aineita. Kielet häntä innostuttivat, sillä äidin lupauksen mukaan niiden oppiminen takasi hänelle ulkomaanmatkan. Ranskankieltä hän sipersi somemmin kuin kukaan tovereista, eikä saksakaan tuntunut vaikealta, mutta muuten hän töin tuskin pääsi luokalta luokalle. Ei ollut juuri aikaakaan lukea monia aineita kunnollisesti. Iltapäivät kuluivat soittoharjoituksiin ja kävelyihin kaupungin pääkaduilla, ja illoin oli nuortenkutsuja tuon tuostakin.

Kuudennella luokalla ollessaan Margit oli vähällä mennä salakihloihin serkkunsa kanssa, mutta he pahastuivat toisilleen tanssiaisissa ja erkanivat. Silloin hän vasta oikein huomasi, että Mauri Koivu, kesätoveri, oli kymmenen kertaa sievempi poika kuin serkku konsanaan. Seitsemännellä luokalla Margit käveli runollisessa hämärässä puistokadulla, saaden seuraansa pitkän, hoikan kahdeksasluokkalaisen. He kirjoittelivat koulussa pieniä kirjelappuja, suostuivat tapaamisista luistinradalla, tanssivat yhdessä ja hymyilivät toisilleen, kunnes lopulta kahdeksasluokkalainen selitti rakastavansa Margitia. Margit nauroi. Sehän oli ollut vaan leikkiä — hauskaa kummallekin, vaan ei tietysti mitään muuta. Itsekseen hän ajatteli, että hän aivan yhtä mielellään olisi luistellut ja tanssinut Maurin kanssa, jos vaan tämä olisi viitsinyt. Mutta Mauri oli liian totinen ja aatteellinen.

Koulusta erottuaan Margit pääsi vanhempainsa kanssa Eurooppaa kiertämään. Sitte hän sai yksin jäädä muutamaksi kuukaudeksi Wieniin, jossa hänen äitinsä oli tyttönä oleskellut. Hän oli ihastunut ja haltioissaan. Hän asui äitinsä nuoruudentuttavan, arvokkaan leskiprofessoritar Barlitzin luona, puhui saksaa ja nautti elämästä. Siellä oli Else tytär, melkein Margitin ikäinen, vilkas, lapsekas ja huvinhaluinen, juuri elämän kynnyksellä. Tytöt sopivat yhteen erinomaisesti ja liittyivät kiihkeään ystävyyteen. Perheen vanhin poika, Raimund tohtori, professoriksi pyrkivä hänkin, saatteli heitä kaikkiin maailmankaupungin nähtävyyksiin. Hänellä oli kyllä työtä eikä liikoja varoja — siitä vanha professoritar välimmiten muistutti — mutta pitihän vieraalle olla kohtelias, niin kaukaiselle ja kauniille varsinkin. He ajoivat vaunuissa Ringillä, istuivat iltasin Burg-teaatterissa ja hovioopperassa, soutelivat Tonavan laineilla ja kiipesivät Kahlenbergin kukkulalle pyökkirinteiden polkuja. Ah, miten oli kevät ihana, kun kaikki puut puhkesivat punaisiin, keltaisiin ja valkoisiin kukkaseppeleihin! Silloin nuori tohtori pyysi viehättävää pohjolan keijukaista jäämään ainiaaksi luoksensa kevään hurmaukseen. Margitin sydän sykki oudossa hehkussa, hänen olentonsa hempein sulo puhkesi kuin kukka auringon kosketuksesta, ja hän kuiskasi jäävänsä riemulla, kaipaamatta mitään ja ketään, sen omaksi, joka oli vallannut hänen sydämensä.

Kihlaus jäi salaan. Professorittaren tahdosta Margitin täytyi hilliytyä ja peittää se Elseltäkin, jota hänen äitinsä sanoi pikku lörpöksi. Julkaisun oli määrä tapahtua vasta Margitin isän tultua Wieniin tytärtänsä noutamaan. Ikävällä Margit ajatteli, että hänen vielä piti matkustaa kotiin. Sulhanen lupasi tulla mukaan, ja morsiamen ohjelma oli valmis. Vietetään häät heti, pian, valoisana juhannusyönä tai viimeistään elokuun kuutamossa, Tuomarilan kauniissa Sveitsissä joen rannalla! Margit viserteli kuin lintunen, onnellisena, huomisesta huolehtimatta.

Hänen ensimmäiset morsiusviikkonsa eivät kuitenkaan muodostuneet niin sekoittumattoman hurmaaviksi kuin hän oli kuvitellut. Sulhasen äiti selitti päättävästi, että häitä ei sopinut viettää, ennenkuin professorinpaikka oli taattu ja morsian myöskin valmistunut tulevaan kutsumukseensa, joka ei ollut pelkkää leikkiä ja leijailemista. Tohtori itsekin alkoi arvella, kun tunteiden äkillinen, yllättävä kuohu vähän oli laskeutunut. Entä jos professorinvirka runsaampine leipineen luistaisi ohi? Ihanan Margitin tavat ja vaatimukset olivat hiukan huolestuttavia. — Vie minut taas illalla oopperaan! Ota vaunut, minun valkoiset kenkäni tahraantuvat raitiossa. Raimund, emmekö tänään syö illallista tuossa hotellissa, jossa oli niin hyvää jälkiruokaa? Näin me naituinakin teemme; minä en osaa ensinkään keittää, tiedätkös! — Tule, Raimund, katsomaan tähän ikkunaan! Näetkö, noin herttainen otsakoriste! Minusta olisi äärettömän hauskaa panna se päähäni kultusministerin tanssiaisiin. Sano, ostetaanko? — ja sitte hymy niin kiehtova ja katse niin veitikkamainen ja armas, että sulhanen ei voinut muuta kuin astua sisään ostamaan hänelle. Mutta rahat maksettuansa tohtori Barlitz oli pahalla tuulella koko illan ja vielä seuraavan päivän lisäksi. Mistä hän voi tietää, saiko tyttö niin suuret myötäjäiset, että ne riittivät kaikkiin hänen mielitekoihinsa ja vielä vähän muuhunkin?

Tuomarin saapuessa Wieniin tohtori selitti kylmänlaisesti, että hänen nyt oli mahdotonta matkustaa Suomeen, sillä virkaanvalmistus pidätti hänet toistaiseksi. Vanha professoritar tiesi, ettei se ollut totta. Hän katsoi poikaansa tutkivasti silmiin ja kielsi kihlauksen julkaisemisen. Ensin Margit itki kauniit silmänsä punaisiksi, sitte hän närkästyi ja lähti pää pystyssä, vaikka mieli oli kuin pelästyneen, pahaa aavistavan lintusen. Berliiniin hän sai kirjeen, jossa tohtori purki kihlauksen.

Margit oli epätoivosta aivan suunniltaan. Hän itki taukoamatta, ei tahtonut nähdä tauluja eikä museoita, ei suostunut edes lähtemään ulos. Hän oli aina tottunut saamaan tahtonsa täytetyksi; nyt ei mikään auttanut. Kuumimmilla kyynelillään hän ei voinut ostaa takaisin onneansa.

Tuskaa seurasi välinpitämättömyys. Laivamatka Itämeren yli oli mitä ihanin. Muut matkustajat heittelivät leivänmuruja valkosiipisille kalalokeille, jotka parvina seurasivat laivaa. He leikkivät päivin seuraleikkejä ja illalla ihailivat auringon laskua siintävän meren helmaan. Margit oli toisten mukana. Yhdentekevää hänelle, oliko vai ei.

Sellaisena hän saapui Tuomarilaan. Hän oli kaikkeen kyllästynyt: huvituksiin, ihmisiin ja omaan nuoreen elämäänsä. Hänellä ei ollut mitään tekemistä eikä harrastamista.

Hänen tullessaan oli lauvantai-ilta. Kirkonkellot ilmoittivat pyhäaattoa kirkkaasti heläjävin äänin. Länteen siirtyvä aurinko kultasi lempeällä valolla vihreätä aaltoilevaa viljaa ja tuoreina tuoksuvia apilaniittyjä. Vehmaitten rantaäyräittensä välissä joki värehti kuin välkkyvä hopeavyö.

Luonnon suuri rauha vaikutti hyväätekevän lääkkeen lailla väsyneeseen, haavoitettuun sydämeen. Kotona omassa valkeassa ylishuoneessansa Margit itki viihdyttäviä kyyneliä ja nukkui syvään, suloiseen uneen ensi kerran pitkästä ajasta.

Olihan siinäkin jonkinlainen lohdutus, mitä äiti hänelle vakuutti: —
Kyllä sinä unohdat, pikku Margit. Melkein on onnellisempaa, ettei joudu
aivan nuorena naimisiin, sillä oma koti voi sitoa monella tavalla.
Koeta iloita elämästäsi ja odottaa uutta rakkautta!

Seuraavana päivänä, sunnuntaina, Margit kumminkin heräsi vakavalla mielellä. Aamiaispöydässä tuomari puhui aikovansa kirkkoon, koska kylältä oli tuotu tieto, että jumalanpalveluksen jälkeen oli tärkeä kirkonkokous. Sanaa sanomatta Margit otti rasiasta suuren, unikoilla koristetun hattunsa ja lähti mukaan. Hän ei tällä kertaa arvostellut alttaritaulun epätaiteellisuutta eikä vanhojen eukkojen täräjävää laulua. Hän kuuli äsken hankittujen urkujen kauniit soinnut, joihin yhtyi lukkarin tenoori ja muuan miellyttävä, puhdas baritooniääni. Virren sanatkin puhuivat hänen tunteillensa:

"Oi, viekas onni maailman tuo kohta murheen katkeran…"

Margitin silmiin kohosi kyyneleitä, mutta samassa hän kääntyi katsomaan, kuka lauloi baritoonia. Hän näki Mauri Koivun. Näytti, ikäänkuin Maurikin olisi katsonut häneen, vaikkei hän kuitenkaan tervehtinyt. Margit muisti, että se kai ei sopinut kirkossa kesken virttä. Hän kiinnitti taas silmänsä virsikirjaan, koettaen päästä äskeiseen kirkkotunnelmaan; mutta liikutus oli hälvennyt, kunnes kappalaisen ylen tunteellinen, herkästi vaikuttava saarna sen palautti.

Margit oli kirkonkäyntiinsä tyytyväinen. Hänen mielessään liikkui hämärä tunto, että on lohdullista olla hurskas ihminen, jos on sattunut kokemaan suruja elämässä.

Kirkkomäellä hän tapasi Maurin, joka viime vuonna tuskin kertaakaan oli johtunut hänen ajatuspiiriinsä. Nyt oli vähän hauska kuulla, mitä hän toimiskeli. Vai niin, vai oli hänen isänsä kuollut ja hän oli agronoomi ja tilanhoitaja.

— Sinäpä valitsit viisaasti, — sanoi Margit. — Sinä varmaankin viihdyt erinomaisesti täällä maalla. Luulen, että agronoomit ovat kadehdittavia ihmisiä.

— Kuinka niin? — ihmetteli Mauri. — Ennen Margit piti kaupungista.

— Pidinkö? Niin, minä olen nyt nähnyt niitä kyllikseni, pieniä ja suuria, Berliinin, Pariisin, Rooman, Wienin — en voi ajatella niitä ollenkaan. Minusta täällä nyt on hyvä olla.

— Eihän Margit kuitenkaan tänne jää? Täällä on niin pientä ja hiljaista.

Mauri katseli häntä kuin ulkomaan kukkaa, niinkuin lapsuutensa outoa ilmestystä kerran kurjenmiekkojen keskellä joen rannalla.

— Minä haluankin hiljaista, — vastasi Margit.

Mutta kotiin tultuansa Margit taas ajatteli, ettei tämä hiljaisuuskaan ollut hauska. Ei mikään ollut hauskaa. Kuinka voi saada elämän kulumaan, kun toiveet ovat särkyneet?

5.

Mauri tarttui tarmolla talonsa ohjaksiin. Hän otti meijerikoulun käyneen taitavan karjakon ohjaamaan naisväen toimia ja johti itse miesten työt. Pekan, viisikymmenvuotiaan poikamiehen, hän asetti isäntärengiksi. Pekka oli paimenpojasta alkaen palvellut talossa. Hän oli juro ja vähän omituinen, mutta Mauri tiesi kaikkien häntä kunnioittavan, sillä viisasneuvoisempaa ja uskollisempaa ei ollut toista.

Rovasti oli ollut oikeassa: hyvä tahto opettaa miehen. Niinkuin Mauri lyseosta aina oli saanut hyviä todistuksia, niin hän sai maanviljelysopistostakin. Kotona Pekka aivan ällisteli "akranaamiansa". Semmoinen pehmeä poika — hyvä kyllä luonnostaan, höyli ja nöyrä — mutta eihän siitä ennen ollut maantoimiin. Mistä se nyt tuommoiseksi on tullut? Kyllä Pekka ennen oli opistoista kuullut — mitä ne olivatkaan kaikki nimeltään, kansanopistoja ja maamieskouluja, kunhan ei vaan ollut kana- ja mehiläiskoulujakin. Hän oli pitänyt niitä uudenaikaisina hullutuksina. Nyt hänen arvonantonsa kohosi huomattavasti, ainakin semmoista opistoa kohtaan, jota Mauri oli käynyt.

Aamusin Mauri lähti väen mukana liikkeelle, ja pitkin päivää hän uurasti työssä. Ensin miehet katsoivat toisiinsa ja tytöt supattelivat. Ei tahtonut syntyä rattoisuutta eikä kodikkuutta. Pekka kysyi vihdoin, luuliko akranaami, ettei hän, vanha mies, pitänyt talon puolta. Olisihan akranaami voinut maata aamulla ja päivällä ratsastaa hevosella, niinkuin Tuomistolainen kuului tekevän.

Mauri taputti Pekkaa olalle, arveli että isäntä oli suorempi nimi kuin akranaami, ja vakuutti luottavansa Pekkaan ja väkeensäkin aivan täydellisesti. Mutta tietäähän Pekka, että isännän askeleet pellon höystävät. Sitäpaitsi hän ei ollut taloa ottanut laiskotellaksensa.

Pian rengitkin tottuivat hänen seuraansa ja rupesivat hänestä pitämään. Ei vielä milloinkaan Koivulla työt olleet sujuneet niin ripeästi ja iloisesti kuin Maurin ensimmäisenä isäntävuotena. Hän oli itsekin tyytyväinen ja kiitollinen, huomaten kuinka Jumala kaiken käänsi parhaaksi.

Kuta enemmän Mauri perehtyi taloonsa ja itse pani siihen työtä ja vaivaa, sitä rakkaammaksi ja läheisemmäksi se hänelle muuttui. Melkeinpä se oli kuin elävä olento, yksinäisen ystävä. Ei pelto pelkästään, ei karja, ei rakennus; ei myöskään humiseva koivikko eikä tyynenä juokseva joki. Ei mikään erikseen, vaan kaikki yhteensä. Hän ajatteli useasti rovastin kertomia muistelmia. Vanhan rakennuksen yläkerrassa asui nyt vuokralainen, eläkettä nauttiva kivulloinen nimismies ja hänen kaksi vanhanpuoleista, laihaa tytärtänsä. Yhtäläisyyttä tietenkään ei ollut olemassa, mutta ehkä juuri vastakohtaisuuden vaikutuksesta he aina johtivat Maurin mieleen Tapani ukon aikaisen vanhan herran ja Elina neidon. Samoihin muistoihin vei uusikin rakennus, Lehtoniemeksi nimitetty. Noilla paasilla koivujen alla nuori Elina varmaankin oli unelmoinut immenhaaveitansa, erämaan rauhassa, puhdas katse tähdättynä taivaan sineen tai kotijoen päilyvään pintaan, joka puiden lomista välkähteli. "Ehkä siitä vielä tulee jonkun toisen nuorikon lempilehto", oli rovasti sanonut.

Kesä kului nopeaan, syksy samoin, mutta talvi oli hiljainen ja oudon yksinäinen. Mauri kulki hämärän tullen edestakaisin huoneissansa. Niitä oli monta, liian monta. Enin osa väestä asui vanhan rakennuksen alakerrassa, täällä ainoastaan leski-Matleena ja Santtu, renkipoika, keittiön puolella. Silloin Mauri sytytti lampun, otti pienestä kirjastostansa sen uusimman lisän ja istuutui lukemaan. Joka kerta käydessään kaupungissa hän hankki kotiin kirjoja, milloin mitäkin: roomalaisia klassikoita, Kalevalan selityksiä, virolaisia satuja sanakirjoineen. Kaunokirjallisuutta hän osti harvoin; sitä hän mieluummin lainasi kylän kirjastosta. Hän ei tahtonut hyllyillensä mitään, jota hän ei ennakolta tietänyt arvokkaaksi.

Mutta joskus Mauri ihmetteli, ettei kirjojenkaan seura tuntunut riittävältä. Hän kaipasi ihmislasta, puhetoveria. Tai soittoa. Jospa hän olisi osannut soittaa mitä konetta tahansa! Se olisi yhtaikaa ilmituonut hänen sisimpänsä ja taas kielellänsä vastannut hänelle.

Väliin Mauri iltahämyssä käveli pappilaan, mutta rovasti oli nyt jo niin vanha ja heikko, että hän pääasiallisesti vietti päivänsä vuoteessaan. Mauri sai pari ystävällistä, rohkaisevaa sanaa; sitte hän taas palasi yksinäiseen kotiinsa tai pistäysi raihnaista nimismiestä ratostamaan, vaikka palkkioksi täytyikin juoda neitien kamferintuoksuista kahvia. Kappalainen ei Mauria erityisesti vetänyt puoleensa, pitäjän muut herrat vielä vähemmän. Nuori nimismies, lääkäri ja apteekkari pistivät yhteentultuansa tuutingiksi ja innostuivat tavallisesti keskustelemaan metsästysretkistänsä ja koirien kasvatuksesta. Silloin Mauri siirtyi joutavana syrjään, sillä hän ei juonut eikä metsästänyt. Tuomiston agronoomi, keski-ikäinen mies, harrasti suonviljelystä, mutta ei paljon muuta. Tolonen, kansakoulunopettaja, oli seurassa suuton sanaton, sillä välin kuin rouva puhui ummet ja lammet. Näistä kaikista Maurilla ei ollut kovinkaan suurta iloa. Sitte oli vielä Tuomarila. Miksi hänen sydäntänsä omituisesti sykähytti, kun hän ajatteli käymistä siellä? Eräänä aamupäivänä hän kuitenkin meni.

Hänet osotettiin tuomarin kamariin, jossa hän sai puolen tuntia istua tupakoivan vanhan herran vieressä, tehden selkoa maanviljelyksestänsä. Keskustelu rupesi arveluttavasti hidastumaan, kun äkkiä ovi aukeni, tulvahuttaen sisälle koko runsauden talvisia auringonsäteitä. Niiden keskellä seisoi Margit.

— Terve, Mauri, — sanoi hän sulavalla äänellänsä, — tule ruokasaliin lämpimäisille! Minä olen leiponut. Isä, kahvi on kuumana.

Maurista tuntui somalta, että keijukainen leipoi. Ne pienet valkoiset sokerileivokset maistuivat harvinaisilta. Tuomarinna oli vieraisilla veljensä luona kaupungissa, ja Margit hoiti emännyyttä sirosti ja herttaisesti. Maurin mielestä hänessä oli jotakin uutta, pehmeämpää ja kodikkaampaa, joka häntä erittäin kaunisti.

Kahvin jälkeen tuomari sai asiavieraan ja pyytäen anteeksi jätti nuoret kahdenkesken. Silloin Mauri rohkeni lausua entisaikaisen säännöllisen kysymyksensä: — Saisiko kuulla Margitin soittavan?

Margit oli viipymättä valmis.

— Minä olen tänä talvena soittanut kuin mieletön, tuntimääriä. Tiedätkö, soitto on erinomainen toveri. Nyt vasta minä olen sen oikein kokenut.

— Sen voin ymmärtää. Kodissani yksinäisinä iltoina kaipaan sitä useasti. Haluaisin kuulla, kun en itse osaa soittaa.

— Mutta miksi et ole tullut meille? Et kertaakaan kesän jälkeen! Minä olisin soittanut sinulle.

— Nythän minä tulin.

Margit tarttui viuluunsa, viritti sen ja valitsi nuotit.

— Niin, ei ole säestäjää, kun äiti on kaupungissa. Ehkä minä soitankin vaan lauluja, aivan yksinkertaisia.

Hän liikutti joustansa hitaasti, kuin uneksien. Sävelet olivat kaihoisia, valittavia. Niin ei Margit ennen koulukesinä soittanut.

Hän antoi jousensa vaipua.

— Olen vaan soittanut — ja opetellut taloutta. Mitä muuta olisin tehnyt koko pitkän syksyn?

— Margit on hyvin yksin.

— Aivan liian yksin. Mutta minua ei ole haluttanut minnekään, vaikka äiti miten kehoittaisi.

— Eikö musiikkiopistoon?

— En tiedä, ehkä ensi syksynä. Nyt en jaksanut. Ulkomaanmatkat väsyttävät.

— Eikö talouden oppiminen väsytä?

Margit naurahti, mutta se nauru ei ollut iloista.

— Wieniläinen professoritar, jonka luona asuin, selitti ettei elämä ole pelkkää leikkiä ja leijailemista. Minä muistan aina ne sanat.

— Minäkin olen kokenut, että elämä on vakava, — sai Mauri sanotuksi. — Se tuo taisteluita ja riistää pois paljon toivottua, mutta se antaa uutta sijaan. Se on rikas kumminkin — rikas ja ihana!

— Onko? — sanoi Margit hajamielisesti. — Voihan se olla. Tahdotko, että soitan iloisempia säveliä?

Hän otti viulunsa uudestaan ja tarttui jouseen. Hän soitti laulun toisensa perästä, kunnes Mauri vihdoin nousi lähteäkseen.

Mauri ihmetteli, mikä Margitin oli. Hän oli paljon muuttunut matkallansa. Niin, matkallako vai tänä yksinäisenä syksynä? Ja edukseenko vai vahingoksi? Epäilemättä edukseen. Mauri ei koskaan ennen ollut hänen kanssansa puhunut mitään totista ja tuttavallista. Oikeastaan he tunsivat toisiansa varsin vähän, vaikka olivat olleet tuttuja lapsesta asti. Hän oli ollut vaan runokeijukainen ja enkelinkuva Maurin haaveissa, mutta nyt hän siirtyi lähemmäksi, ikäänkuin Mauri olisi kaivannut hänen seuraansa yksinäisyydessään. Hän katseli taas huoneitansa, tyhjiä ja elottomia. Tuli leimusi takassa, luoden lämmintä, vaan ei kodin suloa. Kuinka toista, jos Margit tuossa ikkunan luona olisi soitellut viuluansa! Mutta hän ei tullut ensinkään Lehtoniemeen, tuskin oli nähnytkään Maurin uutta rakennusta. Tietysti hänen ei sopinut tulla yksinäisen nuorenmiehen kotiin. Ei kukaan tullut. Kylän säätyläisissä kierrettyänsä Mauri oli jälleen yksin.

Miksi hän etsikään säätyläisperheitä? Eikö hän kansaan kuulunut, kansan lapsi itsekin? Siinäpä olikin hänen yksinäisen talvensa virhe.

Mauri otti asian vakavalta kannalta ja päätti tästedes menetellä toisin.

5.

Sunnuntai-iltapäivänä Mauri oli istunut pitkän hetken lähimmän naapurinsa Mäkelän isännän pakinoilla. Isäntä oli laveasti jutellut viljamakasiinin lainoista ja säästökassasta ja tiedustellut Maurilta, mitä hän tiesi erilaisten henkivakuutusten ehdoista. Kumpi oli perheelle parempi, lapsenvakuutus vai isän henkivakuutus? Mauri oli kovin hämillänsä, sillä hän ymmärsi näistä vielä vähemmän kuin isäntä — hän, jolta lukeneena miehenä olisi viisautta odotettu. Hänen suureksi huojennukseksensa isäntä rupesi puhumaan kansakoulusta.

— Opettaja Kotirannan tytär on nyt kolmannella luokalla seminaarissa. Hän lupaa pyrkiä tänne opettajaksi vuoden perästä, ja hänet me otammekin.

— Se on hyvä, — sanoi Mauri vilkkaasti. — Luonnollisesti he mielellään palaavat entiseen kotiinsa. Tarkoitan, äiti ja tytär yhdessä.

— Koulun lisärakennukseen olisi aikomus ryhtyä piakkoin, — jatkoi isäntä. — Tarkastaja tuonaan sanoi, että semmoinen on laki. Ja tarvishan tässä on, vaikkei lakikaan pakottaisi. Siellä lapset istuvat ahtaaseen sullottuina, ja enemmän kai tulisi, jos mahtuisi. Tietääkö agronoomi, mistä halvimmalla saisi mukavan piirustusten tekijän? Minkälainen se on, se Lönni? Se on kuulemma tehnyt talouskoulun.

Mauri arveli, että hyvä rakennusmestarikin varmaan osaisi lisähuoneet piirustaa. He alkoivat yhdessä tuumia ja suunnitella, jotta Mauri vallan innostui. Oikein hyvällä mielellä hän palasi kotiinsa.

Lähestyessään taloa hän kotvaseksi pysähtyi joen rannalle. Jäät olivat jo sulaneet, kesä lähenemässä. Siis vuoden perästä tuolla vastapäätä oli jälleen asuva Kotirannan täti, hänen toinen äitinsä, ja Kyllikki, kasvinsisko. Hyvin oli Jumala tosiaankin kaiken johtanut. Sitte ei ollut enää puutetta kodista, jonka lämpimään sai mennä yksinäisyyden paleltaessa, ei ollut puutetta neuvoista, lohdutuksesta eikä osanotosta harrastuksiin, pienimpiin ja korkeimpiin. Ei ollut maailmassa ihmisiä, jotka niin hyvin häntä ymmärsivät kuin täti ja Kyllikki.

Ja sitte… sitte ehkä jonakin kesäisenä iltana hänkin, nuorimies, voi panna toimeen kutsut ystävillensä. Täti tulee emännöimään, Kyllikki auttaa, ja silloin uskaltaa Tuomarilastakin tulla vieraita. Hänkin uskaltaa tulla, joka on hento ja vieno kuin kevään henkäys, hän, joka tuo soiton sävelet ja satumaailman mukanansa maamiehen arkiseen asuntoon…

Mauri loi mielikuvituksessansa kauniin kuvan: Margit Pohjan immeksi puettuna, kultakutrit hajallaan, istuu Tapani tietäjän vesikivellä soitellen viuluansa. Veden kalasetkin kuuntelevat, niinkuin ennenmuinoin, linnut lehahtavat koivuihin, joiden oksat kumartuvat yli rantavetten, puut humajavat, kaisla huojuu ja aallot lipattavat ilosta säkenöiden: — Nyt hän on tullut! Nyt hän on tullut! Vanhan taitajan vaipunut käsi sai vihdoinkin seuraajan. Taas soitetaan Ahtolaisille, ja taas on lehto nuorikon lempipaikka. Hän jää tänne luoksemme.

Mauri havahti haaveistansa, punastuen kuin luvattomuudesta tavattu, vaikkei ketään ollut lähimaillakaan. Mikä parantumaton uneksija hän oli! Täytyi tarttua todellisuuteen oikein miehen otteella, jotta turhat kuvitelmat kaikkoisivat. Hän koetti ajatella kevätkylvöjänsä ja hevoshaan aidanpanoa ja alkoi kiireisin askelin kulkea kartanolle.

Navetan luona hän huomasi Santun ja muita poikia, jotka nopeasti vetäytyivät nurkan taakse, nähdessään hänen lähestyvän. Mauri meni jäljessä ja tapasi pojat nolostuneina, paperossintyngät hampaissa ja sormissa.

Nuori isäntä katsoi heitä vakavasti silmiin, kysyen: — Eikö teillä parempaa ajanviettoa ole?

Pojat tirkistelivät vuoroin toisiinsa, vuoroin maahan ja sivulle.
Vihdoin Santtu sanoi: — Ei.

Mauri aprikoi vähän aikaa. Sitte hän ehdotteli: — Tulkaa uuteen rakennukseen, minä luen teille jotakin.

Hän sai heidät väkinäisesti mukaan, vei huoneeseensa istumaan ja haki kaapista kertomuksen Elias Lönnrotin matkoista. Siitä hän rupesi lukemaan, välillä puhuen ja selitellen. Tunti kului jotenkuten, sitte hän huomasi parhaaksi laskea pojat menemään.

— Johan maa on sulana ja ilta valoisa, — sanoi hän. — Lähtekää pallosille tai kiekkoa lyömään, niin saatte iloa ja voimia. Tupakka vaan myrkyttää verenne ja veltostuttaa teidät.

Pojat menivät. Ensin he astuivat juhlallisesti, sitte livistivät juoksemaan. Maurista tuntui, että he olivat tyytyväisiä, kun pääsivät irti. Hän huokasi, tuntien itsensä avuttomammaksi kuin koko isäntävuotenansa. Mutta hänpä ei ollutkaan ennen koettanut lähestyä näitä nuoria veljinä, yksilöinä, työajan ulkopuolella. Mitähän nuo pojat olisivat tarvinneet ja kaivanneet? Ehkä reippailla juoksuleikeillä olisi voinut voittaa heidän luottamuksensa ja sydämensä? Hän puolestaan ei siihen kyennyt, ei ainakaan näin äkkipäätä. He olisivat vaan nauraneet, jos hän tottumattomuudessaan olisi yrittänyt johtajaksi.

Mauri muisti, että Kyllikki oli kerran kirjeessä innolla kertonut uusista laululeikeistä, joita he seminaarissa olivat oppineet voimistelutunneilla. Hän toivoi niiden työntävän syrjään piirihypyt joutavine renkutuksineen: "Saano, saano toodella, raakastatkos miinua?" — kuten Kyllikki väitti renkien ja tyttöjen pyörähdellessänsä laulavan pyhäiltoina.

Niin, kunhan Kyllikki on kansakoululla! Silloin pannaan toimeen oikeat kunnon leikit ja kootaan kaikki nuori väki, ja leikin lomassa lausutaan vakavakin sana ja totinen neuvo. Avonaisiin mieliin ja kiitollisiin sydämiin se pystyy. Sitte he taas ovat hyvässä yhteistoiminnassa, hän ja Kyllikki, kumpikin luonteensa mukaan.

Rohkaistuneena Mauri ajatteli näitä tulevaisuuden mahdollisuuksia. Hän huomasi yhä selvemmin työalansa laajuuden ja rikkauden. Täällä omassa talossaan hän voi olla syvälle pyrkivä tutkija, opettaja, kasvattaja, isänmaansa työmies henkiselläkin vainiolla — aivan yltäkylläisesti, mikäli vaan kykyä ja voimia riitti. Merkillistä, kuinka vähän hän näihin asti oli kiinnittänyt huomiota lähimmän ympäristönsä ihmisiin ja heidän yksityiselämäänsä. Se saattoi johtua hänen omasta suljetusta luonteestansa; ehkäpä myös jossakin määrin oli tapahtunut se mitä isä aikoinaan pelkäsi: hän oli kirjojensa ääressä sisäisesti vieraantunut maalaisympäristöstänsä. Talo oli nyt tuonut kahdenkertaisen siunauksen: ensin hän oppi rakastamaan sen maata ja luontoa, sitte hän opetteli liittymistä sen kansaan.

Keittiön puolelta kuului väräjävää laulua. Matleena vietti pyhäiltaansa virsikirjan ääressä. Mauri oli usein kuullut hänen hyräilevän, kuuntelematta tarkemmin. Mitäpä jos hän menisi vanhuksen kanssa puhelemaan? Olihan hänkin yksilö, elävä, tunteva olento, jota varmaan pieni ystävällisyys lämmittäisi.

Maurin ehtiessä ovelle Matleena juuri alotti uutta laulua, jonka sävel ei ollut tavallisen virren:

    "Oi minkä onnen, autuuden
    se usko myötäns tuo…"

Hän keskeytti laulamisen, pudottaessaan silmälasinsa. Samassa hän huomasi isäntänsä ja nousi nöyrästi, valmiina tekemään mitä käskettiin.

— Istukaa vaan, Matleena, — sanoi Mauri. Hänestä tuntui vallan hämilliseltä. — Minä kuulin teidän virtenne. Mistä kirjasta se on?

Matleena katsoi pitkään. Eikö akranaamilla ollutkaan asiaa?

— Laulakaa eteenpäin, laulakaa minullekin.

— Niin tämä virsikö? Se on monessa kirjassa. Siionin kanteleessa se on, ja näissä uusissa Hengellisissä, joita lähetyspappi myi.

Matleenan puhe alkoi luistaa. Hänelle selveni, että isäntä todella kyseli laulusta eikä mistään muusta.

— Tahtooko akranaami kuulla sen? Laulatteko te kanssa? — Hän ojensi kirjansa, jota Mauri oli kurkottunut katsomaan. — Voi voi, kuinka tämä nyt on hauskaa! Minä olen vaan tämmöinen vanha ihminen, ja akranaami —

— Älkää välittäkö noista ulkomaalaisista nimistä, — korjasi Mauri tapansa mukaan. — Hyvä Matleena, laulammehan kirkossakin kaikki yhdessä.

Hänestä itsestäänkin oli sentään vähän omituista, että he tässä lauloivat "Hengellisistä", hän ja vanha Matleena Lehtoniemen keittiössä. Mutta Matleena ilostui ja ihastui niin, että kyyneleet kihosivat silmäin. Laulun loputtua hän nyökkäsi Maurille merkitsevästi, hymyhuulin.

— Niin se on, että usko tuo autuuden, "kun itse Herran Jeesuksen se omaksemme suo. Se surut, murheet lieventää ja tuskat tuimat keventää." On niitä suruja ollut minullakin, mutta ei ne mitään paina ilon rinnalla.

Mauri ei osannut vastata, vaikka hänkin oli kokenut menneitten surujen ja taistelujen vaihtumista rauhaan ja tyydytykseen. Hän ei yleensä koskaan ollut avomielisesti puhunut hengellisistä asioista muiden kuin Kotirantalaisten kanssa. Opettaja vainaja oli hänen lapsensydämeensä kylvänyt uskon ja rakkauden Jumalaan, täti oli orasta vaalinut, ja Kyllikki, ikätoveri, oli ollut hänen ainoa todellinen uskottunsa. Suullisesti ja kirjeissä he olivat vaihtaneet ajatuksia ja kertoneet kokemuksiansa arkailematta ja luonnollisesti. Mutta muiden seurassa Mauri oli suljettu, ikäänkuin olisi pelännyt tuhlata sitä pyhimmän murusta, jonka omistamisesta hän oli tietoinen.

Matleena kummasteli, miksi akranaami oli vaiti. Hän unohti käskyläisen ja isännän suhteen, ja äidillinen huoli valtasi hänen vanhan sydämensä. Tuo rakas herttainen akranaami, joka hänen kanssaan tuli laulamaan — kuinka hän oli siivo ja alhainen ja hyvä, mutta niin nuori vielä ja orvoksi jäänyt. Ehkä hän ei oikein tuntenutkaan Jumalan lapsen osaa ja autuutta.

— Minä tässä puhun, niinkuin toiselle joka saman tietää, — puhkesi eukko sanoiksi. — Älkää pahastuko, jos minä kysyn, joko te olette tullut uskoon?

Näin suoraan ei kukaan ennen ollut kysynyt Maurilta. Hänen sydämensä tykähti, mutta hän vastasi kumminkin nöyrästi ja vakavasti: — Kyllä minä uskon Jumalaan.

— Niin, totta kai Jumalaan. — Matleena ei suinkaan ollut kuvitellut akranaamiansa miksikään kieltäjäksi; sehän olisi ollut sula loukkaus. — Sitä minä tarkoitan, että joko teillä on syntien sovitus ja autuus? Niinkuin tässä laulussa sanoo, että "miks iloiten en laulaisi ja kiittäis Jumalatani, kun mulle katoomattoman sen antoi tavaran".

Eukko katsoi häneen odottavaisena, ja Maurin hämiintyneessä mielessä ajatukset nopeasti risteilivät. Oliko hän koskaan riemuinnut ja kiittänyt "katoomattomasta tavarasta"? Lapsena hän oli haavemielin lukenut kultakaupungista ja laulavien enkelien joukoista, sillä se oli sanomattoman kaunista. Jumalaan hän uskoi ja luotti, sillä hän oli kokenut hänen hyvää johdatustansa valossa ja pimeydessä. Hän tahtoi kulkea Jumalan tietä ja täyttää Jumalan tahtoa, sillä hän tunsi sen parhaaksi, syvimmäksi onneksi. Hän rukoili, sillä hän ymmärsi omien voimiensa riittämättömyyden.

Täyttikö tämä sen, mitä Matleena tarkoitti?

Epävarmasti Mauri vastasi, nousten lähtemään: — Kyllä minä sitä toivon. Kiitos nyt vaan, hyvä Matleena.

Sinä iltana hän kauvan luki raamattua, miettien ja tutkistellen.
Matleenan sanat olivat jättäneet hänen mieleensä levottoman jäljen.
Syntien sovitus ja autuus — käsittikö hän niitä tosiaan?

— Elämä opettaa, — siihen ajatukseen hän vihdoin puoliyön aikana nukahti.

6.

Eräänä iltana Mauri luki sanomalehdestä, että heidän tuomarinsa oli hakenut toiseen tuomiokuntaan.

Uutinen iski häneen niinkuin sähkö. Miksi? Olihan kappalainenkin hakenut muuanne, vieläpä päässyt ja muuttanutkin vappuna, eikä hän siitä ollut millänsäkään.

Mauri ei ymmärtänyt itseänsä. Hänen mielikuvansa pyörivät taukoamatta tämän ainoan asian ympärillä, osittain tietoisesti, osittain tiedottomasti. Olivatkohan nuo toiset hakijat nuorempia vai vanhempia? Hän huomasi toivovansa niitä vanhemmiksi ja ansiokkaammiksi. Eikö hän siis olisi suonut tuomarille runsastuloisempaa paikkaa? Kyllä se oikeastaan oli hänelle turha, sillä hän oli rikas ilmankin — mutta ei Mauri sitä häneltä kadehtinutkaan. Hän vaan ajatteli, mikä kaipaus syntyisi. Ei suinkaan tuomarin tai tuomarin rouvan vuoksi! Tietysti ei — mutta —

Oliko mahdollista, että hän oikein kaipasi Margitia?

Margit oli ollut ulkomailla — kaipasiko Mauri silloin? Ei, hän oli itsekin kotoa poissa ja ajatteli lähinnä vaan tiedettä ja taloa ja tulevaa kohtaloansa, milloin ahkerasta opistotyöstä ennätti. Margit oli silloin hänen kaunis unimuistonsa, niinkuin entiskesä ja kukkanen…

Nyt Margit oli Tuomarilassa, soitti ja opetteli taloutta. Sinne oli lyhyt matka, eikä Mauri kuitenkaan useasti mennyt häntä katsomaan, vaikka hän oli kutsunutkin. Eikö se mene, joka kaipaa?

Ehkä toiset, ei jokainen. Maurille riitti se tieto, että hän oli lähellä, että saattoi kuvitella, mitä hän toimi, että voi mennä, jos rohkeni, ja onni voi tuoda hänet vastaankin kylätiellä. Mauri ajatteli häntä tuon tuostakin, se oli varma. Ja jokin epämääräinen, sanoiksi pukeumaton haave asui syvällä hänen sydämessänsä. Mikä se olikaan? Millainen? Siitä immestä, jonka lempilehtona Maurin uusi koti voisi olla… Ei — oliko se mahdollista? Hän ei sitä uskaltanut itsellensä tunnustaa.

Sen hän nyt kuitenkin ymmärsi, että jos Margit muutti pois eikä koskaan palannut, silloin syys riipi lehdet hänen koivuistansa, ja hänen kaunein satunsa oli valhe ja surullinen pettymys.

Kun se Maurille selveni, silloin hän pelästyi. Epämääräinen tunne muuttui nimelliseksi. Hän siis — hän siis rakasti Margitia! Hän — Margitia!

Ei hän sitä muuksi voinut selittää, mutta sehän oli kerrassaan mieletöntä.