Mauri väisti koko Tuomarilan puolta eikä mennyt seuraavana sunnuntaina edes kirkkoon. Hän teki työtä kovin ahkerasti, mutta oli niin hajamielinen, että käveli perunamaalle, kun piti mennä pellolle, ja vei hevosille ohria kaurojen asemesta. Pekka vilkaisi häneen syrjäsilmällä, mutta ei sanonut mitään.

Kesäkuussa Mauri luki lehdestä, että tuomari oli nimitetty hakemaansa virkaan. Samana päivänä hän näki Margitin. Äkkiarvaamatta he yhtaikaa astuivat kyläkaupan myymäpöydän ääreen. Margit tervehti hymyillen, mutta Mauri kalpeni aivan. Hän hillitsi itsensä, toimitti ostokset ja kääntyi mennäkseen. Margit myöskin oli nopeasti valmis, ja he palasivat yhdessä oikopolkua pitkin männikön läpi.

Mauri ei tietänyt mitä puhua. Vihdoin hän sanoi kömpelösti:

— Margit näyttää iloiselta.

— Vai niin. Sittepä ei kukaan näe, että olen itkenyt tänään.

Tytön ääni oli huoleton. Hän naurahti heleästi.

— Miksi Margit on itkenyt? — rohkeni Mauri kysyä.

— Eikö ihminen olekin kummallinen olento? Sitäkin olen välistä itkenyt, että me asumme täällä, ja nyt kun muutamme pois, minä ikävöin Sveitsiämme. Tiedätkö, että me muutamme?

— Tiedän.

— Minä ikävöin unelmaa, joka ei toteudu koskaan, — sanoi Margit melkein omissa ajatuksissansa. Itsekin hän ihmetteli, kuinka hän tuli niin puhuneeksi Maurille.

Hän oli äsken saanut kirjeen Wienistä ystävältänsä Else Barlitzilta, jonka kanssa hän yhäkin oli säännöllisessä kirjevaihdossa. Else kertoi Raimundin astuneen professorinvirkaansa, ja nyt hän luultavasti aikoi perustaa oman kodin. Niin, voihan Else uskoa Margitille salaisuuden: Raimund oli usein Trude Wernerin parissa — etevän tyttökoulunopettajattaren, sen joka kerran julkaisi esitelmän — muistaahan Margit. Else ei pitänyt hänestä, hän oli niin kovin viisas ja tietysti olevinansa. Paljon mieluummin Else olisi toivonut veljellensä herttaisen, kultaisen Margitin. Oikeastaan hän ei voinut ymmärtää, miksi ei käynyt niin.

Juuri sitä Margit myöskään ei ymmärtänyt. Raimund oli jättänyt kaiken selittämättä. Ja siinä nyt Margit kulki Maurin rinnalla, muistellen mennyttä mielikuvaansa, juhannusyön juhlaa tai kuutamohäitä joen ihanalla rannalla. Niitä Sveitsi ei saanut nähdä milloinkaan, oi, nyt ei milloinkaan, se ainakin oli varma.

Mauri näki Margitin vaipuvan mietteisiin. Hän ei hetkeäkään kuvitellut, että sanat toteutumattomasta unelmasta olisivat häneen tähdätyt, mutta ne antoivat hänelle äkillisen rohkeuden. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi aivan välittömästi: — Samoin minäkin ikävöin oman onneni unelmaa, joka ei voi toteutua.

Hän katsoi Margitiin sellaisin silmin, että tyttö ymmärsi, vaikka Mauri ei sitä aavistanut. Margitin poskille kohosi kuuma puna. Hän alkoi puhella tavattoman vilkkaasti, ensin sitä ja tätä, ikäänkuin vaan puhuaksensa, kunnes löysi aineeksi kesäsuunnitelmat. Jäähyväiskesän pitää olla kaunis ja valoisa, täynnä muistoja. Tehdään retkiä, kalaretkiä, marjaretkiä, kävelymatkoja näköalapaikoille — tai ratsastetaan.

— Sinullahan on niin kauniita, hyviä hevosia. Minä pidän ratsastamisesta äärettömän paljon. Tulethan sinä, Mauri? Kesäkiireitäkö? No, kyllä kai väki ne hoitaa. Tämä on nyt viimeinen kesä…

Mauri oli kuin lumottu. Hän ei tietänyt mitä ajatella. Hänen olisi pitänyt kääntyä omasta tienhaarastaan, mutta hän saattoi Margitia, kunnes Tuomarilan rakennus pilkotti puiden välistä. Hänen olisi tullut kieltäytyä kaikesta houkuttelevasta, mitä Margit maalaili hänen silmäinsä eteen, mutta hän lupasi mennä mukaan. Hän oli jo kyllin taistellut vastaan, hän ei enää ponnistanut tahtoansa. Miksei saisi nähdä mieletöntäkin unta, selittämättömän suloista? Tämähän oli jäähyväiskesä…

Maurin käännyttyä kotiin Margit kiirehti askeleitansa. Hän antoi ostokset äidilleen ja juoksi ylishuoneeseensa. Hermostuneesti hän heittäysi leposohvalle, puhjeten pidätettyihin kyyneliin.

— Se on mennyttä! Niin, se on kuitenkin ainiaaksi mennyttä! Mitä minä sitä nyt enää ajattelen? Miksi en yhtä hyvin ajattele muuta?

Hän itki kauvan, hillittömästi. Sitte hän nousi, asettuen peilin eteen tukkaansa järjestämään.

Päättäväisenä hän astui ovelle, alas mennäksensä.

— Niin, nyt minä ajattelen muuta. Se on Raimundille parahiksi. En salli hänelle sitä kerskausta, että — että — Ei, voin minäkin onneni löytää.

7.

Mauri kirjoitti kirjettä nopein ottein:

"Hyvä Kyllikki!

Sinä valitat, että olen käynyt kovin vaiteliaaksi. Minähän olen nykyään täysi maanviljelijä, ja niille on kesä kiireisin aika, samalla kuin se seminaarilaisille on joutilain. Paraikaa tehdään heinää. Eilen oltiin takamailla Susikorvessa. Paikkakunnan kesävieraat ja muu nuoriso tekivät sinne huviretken tyhjissä heinäreissä. Margit ja minä ratsastimme. Siellä kahvit keitettiin ja ateriat syötiin, tietysti otettiin työhönkin osaa, ellei muuten, niin teutaroimalla kuivissa heinissä, aivan kuin lapsina ennen. Minua, työmiestä, se aluksi melkein hävetti. Sitte ajattelin: yksi päivä lapsuutta vielä kerran — ei siitä kenkään moittine. Lopuksi oli hilpeät tanhut, koko työväki mukana. Kyllä maalaiselämä on ihanaa. Minä olen vilkastunut monin verroin, uskotko sen? Nuorten iloisia retkiä onkin usein, milloin suinkin aika myöntää. Tuomarilaiset muuttavat pois syyskuussa, ja kaikki koettavat parhaansa mukaan ilahuttaa Margitia.

On minulla sentään vakavatkin hetkeni, hyvin vakavat toisinaan. Nykyään on kuin kaksi olentoa minussa. Toinen pyrkii nuoruuteen ja elämän kesäiseen onneen, toinen miettii syviä, suuria ongelmoita.

Kerroit raamatunkeskusteluista seminaarineitosten kesken. Te olette ihmeellisiä, monipuolisia joka suuntaan. Te teette työtä kovalla vauhdilla, ehditte syventyä raamattuunne ja samalla harrastaa nuorten reippaita, iloisia leikkejä. Minäkin tavallani koetan tätä kaikkea, mutta en kykene alkuunpanijaksi enkä ole mikään johtajaluonne. Odotan sinua kansakoululle. Sitte tulee toimeen moni asia, jonka puute nyt on tuntuva. Joskus aivan painaa omaatuntoani, etten ryhdy kaikenlaisiin valistustehtäviin, joita tarvittaisiin; mutta eihän toiselta puolen ole viisasta yrittää enempää, kuin minkä kunnolla jaksaa ajaa perille.

Vanha Matleena pitää toisinaan raamatunkeskusteluja minun kanssani, jotten jää niistäkään aivan osattomaksi. Tuonaan hän kysyi, enkö koskaan käy uskovien seuroissa. Minä en tietänyt, millaisia ne ovat. — Siellä ommellaan ja kudotaan lähetykselle, — selitti Matleena. Minä arvelin, että ne eivät siis olekaan miehiä varten, vaikka samassa muistinkin, että äitisi opetti meitä parsimaan sukkia. — Miehet tekevät puutöitä, — selitti Matleena, — ja toiset kutovat verkkoja. Joku lukee Lähetyssanomia, ja sitte kaikki laulavat. — Ehkä joskus menenkin sinne katsomaan. Minusta vaan on alkanut tuntua siltä, kuin en oikein täydellä todella kuuluisi sellaiseen seuraan, ja siksi minua ujostuttaa, vaikka siellä on pelkkiä yksinkertaisia miehiä ja naisia. Kuuluu sitäpaitsi myös olevan uusi kappalainen rouvinensa. Pelkään, että he pitäisivät minua hurskaampana kuin olen."

Mauri, joka kiireisesti oli alottanut kirjeensä, ikäänkuin suorittaakseen välttämättömän tehtävän, kirjoitti edelleen tasaisesti ja hitaasti, usein vaipuen ajattelemaan.

"Eikö minun pitäisi pyrkiä hurskaammaksi kuin olen? Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Ken ei etene, on taantumassa. Sinä olet päässyt paljon eteenpäin, sen minä kaikesta huomaan."

Mauri istui yhä miettien. Sitte hän lopetti kirjeen melkein kesken, liitti terveiset ja merkitsi nimensä.

Rouva Kotiranta ja Kyllikki olivat päässeet kuudeksi viikoksi maalle seminaarikaupungin lähistöön, hoitamaan sikäläisen tyttökoulun kesäsiirtolaa. Äiti piti taloudesta huolen, tytär opetti ehtolaisia ja järjesti lasten päiväpuuhat. Hän tuli juuri uimasta, raikkaana ja punaposkisena, ehdotellen kilpajuoksua nuorelle parvellensa, kun postityttö toi kirjeen.

Kyllikki silmäsi käsialaa, ilostuen huomattavasti. — Juoskaa, tytöt, kuka ensinnä ennättää maantien portille! — huusi hän heille. — Minäkin juoksisin, mutta nyt luen kirjeeni. Älkää huoliko odottaa.

Luettuaan Kyllikki ei ollut yhtä iloinen kuin kuoren nähtyänsä. Hän meni tavallisuuden mukaan äitinsä luo, vieden hänellekin Maurin kuulumiset, mutta silmät eivät säteilleet, kuten usein ennen.

— Mitä arvelet, äiti? — kysyi hän verkkaan.

— Mauri näyttää viihtyvän isäntämiehenä. Joka oikeata tietä kulkee, hän saa palkan. Sitä me rukoilimme hänelle.

— Ei mutta äiti — etkö huomaa, etkö lukenut? Hän puhuu kiireistänsä, ja toisessa hengenvedossa hän jo kertoo noista nuorten retkistä. Hän huvittelee Margitin kanssa, mutta ei osaa johtaa valistusharrastuksia, ja lähetyksen ompeluseura on muka liian hurskas hänen kaltaisellensa. Hän näkee taantuvansa, eikä sure ja säikähdä. Äiti, eihän tämä ollenkaan ole entinen Mauri! Ja se on varmasti Margitin syy.

— Ja minun Kyllikki tyttöni on kiivas ja mustasukkainen, — sanoi rouva Kotiranta.

— Voi äiti, niin kaiketi minä olen. — Kyllikki seisoi hämillään ja tuskaisena. — Pitäisikö minun iloita siitä, että Margit kiemailee ja kietoo hänet? He eivät kumminkaan sovi yhteen. Minä kirjoitan ja varoitan.

— Ei, Kyllikki. — Äiti pysähtyi järjestämästä pesuvaatteita ja istuutui penkille, vetäen Kyllikin viereensä.

— Ei sinun sovi moittia Margitia hänelle, mutta sinä voit häntä viitata Jumalan luo. Et voi varoittaa, mutta voit rukoilla, että Jumala lähettää selvän varoituksen.

— Siihen tarvitaan kärsivällisyyttä ja uskoa, — sanoi Kyllikki.

— "Tässä on pyhäin kärsivällisyys", sanoo Herra. "Tässä ne ovat, jotka Jumalan käskyt ja Jeesuksen uskon pitävät." Sinä olet hänen omansa, lapseni.

— Minä koetan hillitä mieleni, — sanoi Kyllikki, taistellen kuohuvia tunteitansa vastaan. — Äiti, sinä neuvot oikein — nyt niinkuin ennenkin.

Hän kirjoitti vastauksensa rukoillen, rauhallisella sydämellä:

"Hyvä Mauri!

Olen oikein iloinen siitä, että et enää kaipaa yliopistokaupunkia, vaan olet löytänyt tyydytyksen paikassa, jonka Jumala osotti sinulle. Kokemuksesi voi olla vahvistuksena monelle. Minä olen tähän asti saanut kulkea juuri sellaista tietä, jonka itselleni suunnittelin; mutta jos joskus isän käsi veisi minut pimeälle polulle, koetan muistaa, että Jumalan tie aina valkenee.

Sinä arvelit minun päässeen eteenpäin. Oi, sydämeni on kyllä paha ja nurja, enkä minä kykene ennätyksiä mittailemaan. Sen kuitenkin tiedän, että rakastan Herraani. Jos sinäkin rakastat, eihän sinun silloin tarvitse pelätä, että ulkokultailet mennessäsi uskovaisten seuraan. Yksi hiili hehkuu heikosti, monet yhdessä nostavat liekin. Jos pelkäät rakkautesi laimenevan, mene juuri silloin!

Et sinä pyytänyt neuvojani, sinä vaan kysyit: Kyllikki, kuinka se tapahtuu? Anna anteeksi, että kirjoitin näin, enkä voi nyt muuta kirjoittaakaan. Minä rukoilen sinulle Jumalan varjelusta.

Kyllikki."

Samana iltana, jona Kyllikin kirje saapui määräpaikkaansa, oli suuret kutsut Tuomarilassa. Kuu kumotti taivaalla, ja moniväriset paperilyhdyt valaisivat kalliokomeroita ja puiden luomia pimentoja. Etäisessä lehtimajassa Mauri ja Margit istuivat kahdenkesken. He puhelivat vapaasti ja iloisesti. Yhteisillä kesäretkillä oli Maurin arkuus haihtunut haihtumistaan.

Margitin pieni kengänkärki piirteli hiekkaa, sormet silpoivat väkevätuoksuista jasmiininkukkaa, ja silmät leikkivät katseilla, huulet sanoilla.

— Se oli niin kaunis, se sinun Lehtoniemesi. Sielläpä kelpaa asua.
Kuinka hämmästyneeltä eukko vanhus näytti, kun me ratsastimme pihalle!
Eikö hän ennen ole nähnyt hevosia?

— Hän ei ole ennen nähnyt sinua — ei ainakaan Lehtoniemessä.

— Lieneekö nähnyt ensimmäisen ja viimeisen kerran — mitä arvelet, Mauri? — Silmäys oli veitikkamainen ja koko olento kiehtova kuin satukeijukaisen.

— Olisit tervetullut aina — mutta sinähän lähdet pois.

— Entäpä jos jäisin?

— Jäisit? — Mauri sävähti.

— Hämmästytkö sinä? — Margit nauroi. — Niin, kyllä Sveitsi todella olisi liian tyhjä jäädäkseni. Ei sitä vielä ole myytykään. Luultavasti uusi tuomari sen ostaa, niinkuin isä edelliseltä. Mutta ei minulla lähtemiseen ole halua. Kauvas itään he menevät — siellä on täysi erämaa. Tuskinpa siellä äitikään viihtyy.

Mauri tunsi veren kohoavan kasvoihinsa.

— Margit, mihin sinä jäisit?

— En sano, ellet arvaa.

Maurin sydän tykytti haljetaksensa.

— Olisiko minun Lehtoniemeni sinun asunnoksesi arvollinen? Margit — en uskalla sitä uskoa. Sano —

Tyttö sädehti ja hymyili.

— Usko nyt siis vihdoinkin!

Se ilta oli sadun satu ja unen unelma. Kuvitelman ja todellisuuden rajat hävisivät Maurin käsityksestä. Ah, kuinka saattoi olevaisuus olla niin ihana, hetket niin hohtavat, koko kaikkeus riemun kyllyyteen vaivutettu! Mauri oli hurmiossa, jommoista hän ei ennen tietänyt edes aavistaa. Suudelmat polttivat hänen huuliaan. Margit, ihanainen, hänen, hänen ikiomansa!

Myöhään yöllä hän tuli kotiin ja löysi Kyllikin kirjeen pöydältänsä. Hän avasi sen ja luki, vaikka jokainen kirje oli hänelle yhdentekevä tällä hetkellä.

Mauri heräsi todellisuuteen kuin pyörtynyt raikkaasta vesisuihkusta. Vielä toistamiseen hän luki Kyllikin rivit. Sitte hän alkoi kävellä edestakaisin huoneessansa. Hän pysähtyi pienen seinäkuvan eteen, jonka alle oli painettu "Via dolorosa". Niin, Jumalan tie oli kerran hänelle valjennut. Hän oli rehellisesti taistellut ja vilpittömästi rukoillut silloin. Mutta nyt?

Tunteiden kuohu laskeutui, kuin meren vaahtoiset aallot illan hiljetessä, ja omantunnon ääni puhui selkeästi ja vakavasti:

— Mauri, Mauri, missä olet? Elämäsi tärkeimmän askeleen sinä astuit huumauksen vallassa, ilman ainoata rukouksen huokausta!

Ja Maurin sydän lisäsi: — Osan, jota rohkeimmat toiveeni eivät olleet tavoittaneet, minä sain kuin kultaomenan puusta helmaani — ja otin ilman ainoatakaan kiitoksen kuisketta Jumalalle!

Levottomuus ja katumus täytti hänen mielensä. Hän koetti nyt kiittää ja rukoilla, mutta ajatusten oli vaikea pysyä koossa. Kaiken muun ohella soi hänen korvissaan lakkaamatta: — Mitähän Kyllikki ajattelee, kun saa tietää? Mitähän Kyllikki kirjoittaa?

8.

Toisena aamuna Mauri heräsi, olennossa omituinen, epäselvä tuntemus siitä, että jotain oli tapahtunut. Oliko se riemuisaa, oliko se raskasta ja painostavaa? Kesti kotvan, ennenkuin hän pääsi tajuihinsa ja muisti kaiken.

Tänään piti elonleikkuun alkaa. Hyvä, Pekka saa sen järjestää, ja väki tulkoon toimeen isännättä. Mauri oli luvannut heti aamulla lähteä Margitin vanhempain puheille.

Nyt hän oli selvillä, hypähti nuolena vuoteesta ja alkoi pukeutua. Uusi vaalea kesäpuku ylle, kiiltävä kaulus ja hieno solmuke.

Margit oli luvannut olla ylhäällä varhain, hyvin varhain. Mauri katsoi kelloa, se oli puoli yhdeksän. Hän oli kauvan nukkunut yövalvontansa jälkeen. Väkihän ehtii aamiaiselle, ellei hän kiirehdi.

Ennenkuin hän pääsi poikkeamaan Tuomarilan tienhaarasta, tuli väki jo vastaan. Mauri oli kovin hämillänsä, mutta koetti näyttää reippaalta tervehtiessään hyvää huomenta. — Huomenta, — kuului monista suista. Mauri huomasi salaista kuiskintaa ja näki ihmetteleviä, myöskin ilvehtiviä katseita. Pekka oli kovin totinen ja muljotti syrjäsilmällä.

Mauri joudutti askeleitansa. Miltähän tuntuu perille tullessa? Miten hänet otetaan vastaan? Onkohan Margit jo puhunut vanhemmillensa?

Oli, kaikki oli täysin selvää. Morsian lehahti puutarhakuistilta suoraan hänen syliinsä, ja tuomari ja tuomarinna tervehtivät häntä herttaisesti tulevana poikanansa. Margit oli kertonut salaisuuden heti yöllä. Isä oli varsin tyytyväinen, sillä pikku lemmikin suru oli häntä painanut Berliinistä asti. Äiti olisi tietysti toivonut hienomman vävyn, mutta hänkin nielaisi puolittaisen mielipahansa. Mauri oli sievä ja siisti nuorukainen, muuta ei voinut sanoa, ja lisäksi rikas. Rahoilla saa paljon aikaan, sekä komeutta että iloa. Onneksi ei talonpoikaissukulaisiakaan ollut elossa, ei ainakaan likeisiä. Ja Maurilla oli hyvä kielipää, sen Margit oli usein sanonut. Pieni häämatka Ruotsiin, vaikkapa kauvemmaksikin — no niin, kyllä kaikki muodostuu, kun on hyvää tahtoa.

Nyt auringonpaisteisena aamuna koko huvila säteili. Tuomarinnakaan ei näyttänyt vähintä jälkeä yöllisistä tunteistansa. Maurin piti tietysti sanoa heitä tädiksi ja sedäksi, kunnes nimitys vaihtuisi vielä läheisempään. Se oli tapahtuva pian. Margit toivoi kiihkeästi häitä — koti-Sveitsissä, syyskuutamon aikana. Hänellä oli omat päähänpistonsa, sillä lintusella. Pitkät kihlaukset olivat vanhemmistakin ikäviä, ja nyt lisäksi oli kodin muutto edessä. Olihan Mauri kovin nuori, mutta talonsa puolesta valmis menemään naimisiin koska tahansa; ja Helsingistä voi saada huonekaluja ja liinavaatteita Margitille minä päivänä vaan tilasi. Sunnuntaihin asti pidetään kihlaus salassa ja julkaistaan se kuulutuksella. Heti sen jälkeen lähetetään hääkutsut. — Kuinka hirveän hauskaa! — riemuitsi Margit. — Se on niin originellia, ettei kukaan meidän tuttavistamme vielä ole niin tehnyt! — Ja Wieniin myöskin hääkutsu, — päätti hän mielessänsä. — Ennätän kumminkin ennen Raimundia.

Maurin oli aivan pää pyörällä ehdotusten nopeudesta, mutta oikeastaan tämä oli hänellekin kaikkein mieluisinta. Supattelu ja salapuheet kiusasivat häntä kovin. Hän pelkäsi väen puhuvan jo nytkin.

Hieno aamiainen oli valmistettu kihlattujen kunniaksi, samoin päivällinen. Mauri ei saanut lähteä koko päivänä, ei, ei. Tänään Margit pyytämättä otti esiin viulunsa. Mauri suli säveliin, onnellisena, hurmaantuneena jälleen. He kävelivät puistossa ja istuivat samassa lehtimajassa kuin eilisiltana. Margit nojasi Maurin olkapäähän, kietoi valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja ojensi punahuuliaan. Mauri sulki hänet syliinsä hehkuvin tuntein. Hetket riensivät, päivä kallistui iltapuoleen.

Harmiksiko sen piti tapahtua? Kotiin mennessään Mauri taas kohtasi illalliselle palaavan työväkensä, vieläpä juuri Tuomarilan tienhaarassa. Hänen oli ilkeä olla, mutta hän ponnisti kaiken arvokkaisuutensa.

— Tuleeko isäntä huomenna pellolle? — kysyi Pekka harvakseen.

— En, — vastasi Mauri jotenkin tuikeasti. Hän huomasi kätketyn nuhteen. — Viime vuonnahan Pekka itse kehoitti minua makaamaan ja ratsastamaan hevosella. Nyt minulla on tärkeämpi este.

Pekka ei puhunut enempää, eivätkä toisetkaan. Joukko kulki eteenpäin kiusallisen äänettömyyden vallitessa aina kotipihalle asti.

Mauri oli hyvin tyytymätön, itseensä eniten. Mutta ei nyt ollut aikaa sitä ajatella. Tuomarilaiset olivat luvanneet tulla huomenna Lehtoniemeen "talon tarkastukselle", jotta nähtäisiin mitä oli kuntoon pantava ennen häitä tai heti jälkeen, Margitin mukavuudeksi ja viihtymiseksi. Maurin täytyi tänä iltana itse katsastaa joka loukko. Ja mitä hän hankkisi päivälliseksi heille? Hilma, keittiötyttö, ei varmaankaan osannut laittaa hienoa ruokaa. Hätäännyksissään ja levottomana Mauri kiirehti Matleenan luo.

— Matleena, meille tulee päivällisvieraita huomenna, oikein hienoja. Tehän olitte ennen keittäjänä, osaatteko te neuvoa Hilmaa? Mitähän pitäisi olla ruoaksi — varmaan jotakin paistia…

— Keitäs tänne tulee? — kysyi Matleena, joka ei hätäilemistä ymmärtänyt. Hän oli sekä utelias että ihmeissään.

— Tuomarin väki vaan — mutta sehän nyt on yhdentekevää, minä pyytäisin Matleenan neuvoja pian. Osaako Matleena Hilman kanssa valmistaa vasikanpaistia, jos minä lähetän teurastamaan?

— Eikö se vasikka aiottu pitää? — kysyi Matleena.

— Mutta sitä nyt ei pidetä. — Mauri kävi kärsimättömäksi. —
Osaatteko te paistaa?

— No tottahan. — Matleena alkoi kertoa niistä häistä ja niistä hautajaisista, joissa hän oli keittänyt ja paistanut. Mutta Mauri keskeytti hänet.

— Sopisikohan sitte rusinasoppa ja pannukaakku? Niitä Hilma joskus on pyhinä tehnyt.

— Johan siitä tulee kuin hääruokaa, — vakuutti Matleena. Hänellä näytti olevan enemmänkin sanomista, jotain sydämellään, mutta Maurilla ei ollut aikaa kuulla.

Keveämmin mielin hän kiirehti vanhaan rakennukseen käskyjänsä jakelemaan rengille, jonka tuli teurastaa, ja Hilmalle, joka paraikaa pesi illallisastioita.

— Mitenkäs minä joudan laittaa paistit ja sopat ja pannukaakut, kun väenrokkakin on tehtävä? — kysyi tyttö pelästyneenä.

— Kyllä se menee, kun Matleena auttaa… Vaikkapa jättäisitte rokan.
Voihan väkikin kerran saada rusinasoppaa ja pannukaakkua.

Hyvänen aika! Kyllä nyt oli jotakin tavatonta tekeillä. Heti Maurin mentyä Hilma lähti livistämään toisten tyttöjen luo, kertoakseen kummia kuulumisia. Suuresti hän hämmästyi, kun isäntä jo ennen häntä oli väentupaan kerinnyt. Hän haki tyttöjä Lehtoniemeen lattioita pesemään, vielä tänä iltana.

Miina katsoi tyhmistyneenä Maijaan, ja Maija heitti niskojansa. Vanha Pekka ei voinut olla sanomatta, että kuinka ne aamulla viideltä ylös pääsevät, jos pitkän työpäivän jälkeen vielä on yökuuraukset.

— Minä hyvitän sen teille erikseen, — sanoi Mauri tytöille. — Kunhan vaan heti tulette. Kutsuttakoon pari vierasta apulaista pellolle. Miinaa ja Maijaa voidaan tarvita kotona.

Hiljainen Mauri oli kuin tulessa ja valkeassa. Yöllä hän ei saanut unta pelkästä ajatuksesta, että jotain kumminkin ehkä oli hullusti. Jospa Kotirannan täti ja Kyllikki olisivat olleet täällä! He tietäisivät asettaa kaikki hyvin. Siellä oli turvallista ja suloista, missä he toimivat ja järjestivät.

Aamulla Mauri omin käsin poimi monta vihkoa sinilemmikkejä joen rannalta. Ne olivat hänen sydämensä tervehdys Margitille.

Tuomarilaiset tulivat. He havaitsivat paikan miellyttäväksi ja rakennuksen kyllin tilavaksi. Seinäpapereita ei vielä ollut — ehkä Margit voi ne valita käydessään kaupungissa. Maurin oma huone oli hyvin sisustettu, mutta muihin tarvittiin toisenlaiset huonekalut. Ne kyllä tuomari oli valmis lahjoittamaan — siitä oli jo kotona suostuttu. Ensi keväänä Maurin sopi ottaa puutarhuri järjestämään ympäristöä. Tuohon ruohokenttä — tänne ruusuja ja koristepensaita. Kyllä kaikki tulee hyväksi, kyllä Margit voi viihtyä.

Päivällinen onnistui loistavasti, ainakin Hilman ja Matleenan mielestä. Tuomarinna vaan tuli sen johdosta muistaneeksi palvelijakysymystä. Helsingistä saa aina palvelijattaria, täällä maalla ja likimmässä kaupungissa kaikki muuttavat marraskuun ensi päivänä. Oli varmaan parasta, että hankittiin Margitille keittäjä ja sisäkkö Helsingistä. Sinnehän kuitenkin oli lähdettävä myötäjäisiä ostamaan.

Mauri kuunteli ja antoi tädin ja Margitin suunnitella. Tietysti he ymmärsivät parhaiten. Hän tosin laski ajatuksissaan, että kahden lisäpalvelijan pitäminen tuotti suuren menon. Sille ei mitään voinut. Itse hän oli syönyt samaa ruokaa kuin väki, mutta oli aivan luonnollista, ettei Margit ollut tottunut sellaiseen. Matleena oli tähän asti siivonnut Maurin huoneet ja Santtu kantanut veden ja puut. Nyt kai Matleenan piti muuttaa vanhaan rakennukseen, jättääksensä sijan sisäkölle. Santtu sopi puutarhan kitkijäksi ja vedenkantajaksi edelleenkin…

Margitin liverrys keskeytti laskelmat. Hän oli todellakin ihastuttava. Hän otti pannukaakkua kaksi kertaa, hän liiteli ympäri aterian jälkeen, ja ulkona ja sisällä kaikki oli hänen mieleistänsä — kuvitelmissa, sellaisena, jommoiseksi se oli tuleva.

— Tuoko on se vesikivi, josta kerran puhuit? Siinäkö minun piti soittaa? Kyllä, milloin vaan tahdot, joka ilta…

Ja Mauri unohti arkisen todellisuuden, uneksien niitä ihania runoiltoja.

Koivun koko väki oli selvillä siitä, että talossa oli käynyt morsian.
Nuoret olivat kahdenvaiheilla, pitikö iloita vai pahoitella. Hauskaahan
se tietysti olisi ollut, mutta kun tuli tuommoinen perin hieno ihminen.
— Hetaleryökkinä, — sanoi Pekka. Hän oli vihoissansa.

Vanha Matleena oli ainoa, joka rohkeni puhua asiasta Maurille. Hän oli rukoillut nuoren isäntänsä puolesta eikä voinut vaieta.

— Se oli kaunis ja iloinen nuori neiti, — sanoi hän. — Onko hän jumalinen myöskin?

— Miten Matleena kysyy… Eikö Matleena ole nähnyt häntä kirkossa?

— Eivät ne kaikki ole Jumalan lapsia, jotka kirkossa käyvät.

— Onhan Jumala kaikkien Isä, — vastasi Mauri vältellen. — Ei meidän pidä tuomita.

— Älkää vetäkö ijestä epäuskoisten kanssa, — pääsi Matleenan huulilta. Hän jo arvasi, etteivät asiat olleet hyvin. — Ei se ole onneksi kellekään. Minunkin miesvainajani oli komea katsella, mutta sellainen tuhlari ja huikentelevainen, että monta kertaa minä itkin ja kaduin.

— Matleena! — keskeytti Mauri nuhdellen.

— Te ette tiedä mitä puhutte. — Sitte hän käänsi selkänsä ja lähti ulos.

Alipihalta kaikui hänen korviinsa Pekan äänekäs laulu:

— "Erokirjan takasivu se oli vallan musta, ja siihen oli kirjoitettu, että en minä huoli susta".

Närkästyneenä Mauri palasi omaan huoneeseensa. Tänä iltana hänen korvansa olivat kuurot varoituksille. Hän oli valinnut osansa ja tahtoi sen pitää.

III

VIA DOLOROSA

1.

Joen rantapolkua Lehtoniemeen kulki kaksi naista, äiti ja tytär. He olivat tulleet Koivun vanhaan valkamaan kansakoulun puolelta. Äiti oli mustiin puettu, kapea valkoinen röyhelö kaulan ympärillä. Tyttärellä oli vaaleansininen kansallispuku, ilman monia helmiä ja helyjä. Runsas ruskea tukka aaltoili hajallansa kirjonauhan varassa. Kädessään hän piteli pientä kääröä.

— Äiti, — sanoi tytär, — katso, kuinka vedenpisarat kimaltelevat. —
Hän ajatteli lisäksi: — Niinkuin kyynelhelmet.

— Mauri saa kirkkaan hääpäivän, — sanoi äiti.

He kulkivat vaiti eteenpäin. Sitte neitonen kumartui taittamaan lemmikkejä, joita sinisenään kasvoi rannalla. — Nämä minä ojennan Maurille, — hän itseksensä päätteli poimiessaan.

— Sinullahan ei olekaan kukkia, — sanoi äiti. — Nuo sopivat siniseen pukuusi.

Sanaa sanomatta tyttö kiinnitti ne vyöllensä. — Niin, — johtui hänen mieleensä, — Maurilla on niitä kyllin.

He tulivat portille ja siitä siistille, lakaistulle pihalle, jossa koivut nuokkuivat. Keskellä kohosi kaunis rakennus, hirret vielä valkeina uutuuttaan. Lippu liehui katolla viiripuussa, ja kuisti oli koristettu kukilla ja seppeleillä.

Nuori tyttö kuvitteli: — Aivan kuin koivut ja köynnökset viittaisivat:
"Tervetuloa, Kyllikki!"

— Täällä on täydet juhlakoristeet, — sanoi äiti.

Neitonen havahti. — Niin, Margitille.

Piha oli aivan hiljainen, talo samoin.

— Eiköhän ketään ole kotona?

Keittiöstä tuli vanha vaimo, mustissaan ja siistittynä hänkin, viheriäraitainen silkkihuivi kaulalla. Hän niiasi vieraasti, mutta samassa tunsi.

— Kah, opettajan rouva ja Kyllikki neiti!

— Hyvää päivää, Matleena.

— Häihin kai rouva ja neiti ovat tulleet. — Tervehdittiin, käteltiin. — Pyytäisinhän minä sisälle ja keittäisin kahvia, mutta en minä täällä nyt enää ymmärrä… Ne ovat kaikki häätalossa, akranaami itse ja uudet palvelusneitsyet. Minut vaan käskettiin tänne huoneitten vartijaksi.

— Ei mitään kahvia, juurihan olemme häihin menossa. Voimmeko hetkeksi istua tähän porraspenkille, ettemme joudu liian varhain? Kyllikki toi pienen lahjan uuteen kotiin.

Hän aukaisi käärön, jossa oli sievä yksinkertainen kahviliina, sinikelloilla kirjailtu.

— Saisinko asettaa tämän heidän ruokasalinsa pöydälle? — kysyi
Kyllikki.

— Tehkää vaan hyvin ja käykää sisälle, — kehoitti Matleena. Hän jatkoi tuttavallisesti kuiskaten: — Täällä onkin nyt vallan peräti hienoa, kun on tavaroita joka päivä tuotu, toisia toistaan komeampia, ja maalareita on ollut ja paperien panijoita…

Vieraat katselivat ihmetellen ympärillensä. Tämäkö oli Maurin koti? Niin, Margitin ja Maurin… Salissa korkeat kuvastimet ja vaaleat huonekalut ruusunpunaisine päällisineen. Makuuhuoneessa vihertävää, ruokasalissa tammenväriä. Hienosti valitut seinäpaperit, ikkunoissa uutimet ja ovissa verhot, kaikki uutta ja väreihin sopivaa. Pöydillä oli kasveja ja kukkalaitteita, ruusuja, liljoja, unikkomaljoja. Lemmikkejä ei ollut eikä muita kedon kukkasia.

Kyllikki levitti sinikelloliinansa ruokapöydän suuren, tummaruutuisen liinan keskelle. Hän katseli ympärillensä, eikö missään vielä olisi tyhjää kukkamaljakkoa. Oli, tuolla uuninreunalla korkea, kapea lasi. Hän jo kosketti lemmikkejä pannakseen ne siihen, mutta hienotunteisuus pidätti hänet.

— Minä menen poimimaan muutamia eläviä sinikelloja, näiden siskoja, — sanoi hän.

Ne huojuivat hiljaa pientarella. Kyllikki poimi.

— Ei, en viihtyisi siellä, — hän ajatteli. — Minä olen kuin niityn kukka. Näinkö vieraaksi hänen kotinsa on muuttunut! Lieneekö hän jo vieras itsekin? — Hänen sydämensä tuntui sanomattoman haikealta.

Sillä välin Matleena kertoi huoliansa opettajan rouvalle.

— Ei siitä koskaan hyvää tule. Kun puuttuu Jumalan siunaus, silloin kaikki puuttuu. Tuomarin neiti on maailman lapsi, mutta isäntä ei silmin näe eikä korvin kuule.

— Rukoilkaa hänen ja nuoren rouvan puolesta hartaammin kuin ennen milloinkaan, — sanoi rouva Kotiranta vakavasti.

Kyllikki palasi kukkinensa. Sitte he hankkiutuivat lähtemään.

— Jumalan rauha nyt tälle kodille!

— Ah äiti, äiti, — kuiskasi Kyllikki, — kuinka minä jaksan? — Hänen tyyneytensä oli paennut ja tunteet aaltosivat.

— Jumalan voimalla, — vastasi äiti.

Häätalossa he jo eteisessä kohtasivat Maurin, joka otti vieraita vastaan. Nähdessään Kotirannan tädin hän unohti kaiken sovinnaisuuden ja riensi häntä syleilemään kuten omaa äitiä.

— Kiitos, rakas täti, että tulitte — niin pitkän matkan päästä! Ja
Kyllikki —

Kolmeen vuoteen he eivät olleet toisiansa tavanneet. Kumpikin katseli tarkastaen. Kyllikki, sama sorja, reipas tyttö kuin ennenkin — silmät vaan syvemmät ja varsi kehittyneempi. Niinkuin tuulahdus kevätajoilta, niinkuin sinikukka joen rannalta, hyvä, puhdas ja uskollinen. Ja Mauri — oikeastaan hänkin oli sama. Hiukan päivettyneempi, miehevämpi ja samalla hienompi, mutta lapsuuden avoin, selkeä ilme silmissänsä. Vai oliko se aivan yhtä selkeä? Kyllikki ei ollut mikään ihmistuntija. Hän vain näki Maurin säteilevät kasvot.

— Varmaan hän on onnellinen, — ajatteli Kyllikki. Joskus hän oli tuntenut kiusausta toivoa, ettei hän olisi… että hän huomaisi, havahtuisi, löytäisi oikean omansa… Oi Jumala, kuinka sydän on nurja! Tee se hyväksi ja vapaaksi itsekkäisyydestä! Mauri on onnellinen… kiitos, Jumala! Ystävän sydän ei saa muuta pyytää.

Tuli uusia vieraita, eikä Mauri voinut viipyä, niin paljon kuin olisikin ollut puhelemista ja kyselemistä. Rouva Kotiranta ja Kyllikki siirtyivät tervehtimään isäntäväkeä ja vetäysivät sitte syrjäiselle paikalle juhlallisuutta odottamaan.

Sali oli kauniisti koristettu ja täynnä hienostoa. Pitäjän talonpoikia ei ollut kutsuttu ensinkään. Maurin läheisimmistä ei ollut muita kuin Kotirantalaiset ja pari entistä koulutoveria. "Häitä ei pidä morsian eikä ainakaan sulhanen, vaan morsiamen vanhemmat", oli tuomarinna selittänyt. Kyllikki tunsi olevansa hyvin vieras koko joukossa, hänen äitinsä ehkä vieläkin vieraampi, mutta he eivät kumpikaan silti ujoksuneet läsnäoloansa eikä yksinkertaista, muista poikkeavaa pukuansa. He eivät olleet tottuneet arvostelemaan ihmisiä ulkokuoren mukaan. Se antoi rauhaisaa itsetuntoa ja itsenäisyyttä.

Margitin kaupunkilaiset soittotoverit olivat muodostaneet pienen juhlaorkesterin. Se viritti vienoja, haaveellisia säveliä, ovet aukenivat, ja morsian isänsä taluttamana astui sisälle. Mauri otti hänet vastaan, pastori asettui paikallensa, ja pyhä toimitus alkoi.

Kyllikki katseli Margitia. — Sinä ihana tyttö, sinä keijukainen silkkipukuinesi, utuharsoinesi, myrttiseppele kutripäässä — oletko sinä Maurin arvoinen?

Hänen kädessään oli suuri vihko keltaisia ruusuja. — Tällaisia sinä kerran annoit minulle, — oli Mauri sanonut. — Ne ylioppilaskukkani minä muistan aina. — Margit oli ihastunut Maurin hienosta valinnasta, mutta samalla joutunut hämilleen. Eihän Maurin tarvinnut tietää, että hän silloin oli puolelle tusinalle jaellut kukkasia. Mutta Kyllikki muisti morsiusvihosta juuri tuota samaa hetkeä — tyttöä, joka kori käsivarrella pujottausi Maurin luo kukkinensa, ja poikia, jotka seuraavalla välisillalla keltaruusuissa helottivat.

Vihkilupaus kaikui niin juhlalliselta: "Rakastan sinua myötä- ja vastoinkäymisessä." Kuuluivatko nuo vanhat sanat muiden korvissa kuluneilta? Ei Kyllikin. Ne ratkaisivat nyt hänenkin koko elämänsä kohtalon. Tästälähin oli rikos ajatella Mauria sillä tavalla kuin tähän asti. Margit omisti hänet ainiaaksi.

Hääpäivälliset olivat komeat, ja monta puhetta pidettiin. Soitto oli kaunista, tanssi tulista, viinit hehkuvia… Sulhanen ei juonut. Margit oli kyllä katsonut häneen kiehtovasti, pyytäen: — Tämän kerran, minun sukulaisteni tähden! — mutta Mauri kielsi, ottaen hedelmänestettä. — Näin minä kiitän yhtä kauniisti onnentoivotuksista, — vastasi hän, koettaen hymyillä.

Taas oli puisto valaistu, satumaisemmin nyt kun ennen konsanaan. Kuu paistoi täytenä, niinkuin Margit oli toivonut. Hän istui Maurin kanssa ulkoparvekkeella, kun serkun ääni kutsui saliin sähkösanomia kuulemaan. — Lue äänekkäästi, me kuuntelemme täällä, — sanoi Margit.

Onnentoivotusten muodossa ei ollut paljon eroa, nimet vaan vaihtelivat. Yksi sana sai Margitin ovelle: "Wienistä." Hän kuunteli henkeänsä pidättäen.

"Kukkaselle heleintä päivänpaistetta. Täti Barlitz, Else, Raimund."

— Täällä on myöskin kirje morsiamelle, Wienistä lähetetty.

Margit tuskin malttoi kuunnella sähkösanomia loppuun. Sitte hän heti meni serkun luo, pyytäen kirjettänsä. Hän luki sen omassa kamarissaan. Ei Maurin tarvinnut sitä nähdä.

Else kirjoitti, että he kaikki olivat kovin hämmästyneet hääkutsusta. Sekö siis olikin syy, miksi Margit ja Raimund eivät menneet kihloihin? Ehkä Margit jo silloin rakasti suomalaista sulhoansa, jolla oli niin kummallinen nimi, romanttinen ja barbaarinen: Mauri Koivu. Osasikohan Else edes lausua sen? Muuten Raimundin suhteen taisivat viime uutiset olla ennenaikaisia. Luultavasti hänellä oli pelkkiä kielitieteellisiä harrastuksia Trude Wernerin kanssa. Hän yhä kaihoten muisteli Margitia, niin Else ainakin arveli huomanneensa. Hän oli ollut kovin vakava näinä päivinä… Raimund oli hyvä veli, Else olisi suonut hänelle kaiken onnen — mutta sehän oli mahdotonta. Juuri eilen hän oli sanonut: "Pieni Margit, tulkoon hän onnelliseksi!" Sitä nyt Elsekin toivoi sydämestään, lähettäen tuntemattoman terveiset miekkoselle sulhaselle…

Margit punastui ja vaaleni. Raimund ei ollutkaan kihloissa! Raimund rakasti häntä yhä! Else luuli niin…

Ei, mutta eihän se ollut mahdollista. Miksi Raimund sitte oli hylännyt hänet? Miksi hän tänään vietti häitä Maurin kanssa, jos olisi voinut — Ah, tämä oli hirmuista, sitä ei kestänyt ajatella. Ajatukset täytyi tappaa, heti, ettei kukaan huomannut, ettei tietänyt itsekään…

Else kirjoitti perättömiä, aivan varmaan. Voi sitä rakasta Else lasta — hän kuvitteli kauneinta ystävällensä, mutta totuutta hän ei aavistanut. Sen kätki poveensa poloinen morsian — ei, onnellinen, säihkyvä — hän tahtoi olla, hänen täytyi olla! Sillä perättömiä Else oli kirjoittanut…

Taas valtasi Margitin sellainen hurja vilkkauden puuska, joka hänet joskus oli viime vuonna yllättänyt. Hän oli tähän saakka vetäytynyt häätanssista syrjempään, kun ei Maurikaan ollut tanssin ystävä. Sitäpaitsi heidän molempain tuli pitää seuraa kaikille vieraille, myös sedille ja tädeille. — Erittäin minun tädilleni kenraalskalle, — oli Margit Maurille neuvonut. — Puhu hänelle ruotsia, hän ei ymmärrä suomea. Ja muillekin, jos mahdollista. Mauri kulta, ole nyt oikein kohtelias ja viehättävä! — Mauri ymmärsi, että Margit omalla tavallaan tarkoitti parasta, ja hän oli koettanut. Kiusallista se oli kaikki tyyni, sillä arvostelevat katseet iskeytyivät häneen joka taholta. Jospa häät jo olisivat loppuneet ja hän olisi päässyt nuorikkonsa kanssa lähtemään! Hieno suku oli tosiaankin välttämätön ikävyys. Se kumminkin auttoi, että Margit herkeämättä pysyi hänen rinnallansa, viehkeänä ja suloisena. Pitkä silkkinen laaho aivan kuin itsestänsä kiertyi pois pienten valkoisten kenkien tieltä, huntu hulmahteli ja kukkavihon harsonauhat häilyivät. Hän hymyili kuin päivänsäde, karkoittaen pilvet kauvas. Kauneimmin hän hymyili Maurille, omallensa.

Mutta nyt! Mikä häneen tuli? Hän ei enää välittänyt sedistä ja tädeistä eikä katsonut ja etsinyt Mauria, hän vaan tanssi. Kun morsian asettui esille, ikäänkuin tarjoutuen, silloin kaikki kilvan veivät hänet karkeloon. — Puolalainen mazurka! — huusi hän torvensoittajille. Sitte: — Pompadour, Pas d'Espagne, Pas de zéphyre!

Kaikki ihailivat hänen tanssiansa. Sitä olisi voinut rahasta katsella. Mutta Mauri, joka ei näistä yhtäkään osannut, käytti tilaisuutta saadakseen vihdoinkin viettää vähän aikaa Kotirannan tädin ja Kyllikin seurassa. Hän oli sitä halunnut koko illan. Tädin luona hän olikin pari kertaa hetken viivähtänyt, mutta Kyllikin kanssa ei vielä vaihtanut sanaakaan tervehtimisen jälkeen.

Missä Kyllikki oli? Mauri lähti salista. Tuollahan hän istui, keskustellen rovastin apulaisen kanssa puutarhapenkillä. Mauri läheni heitä.

— Neiti Kotiranta kertoo kaikenlaista hyvää seminaarikaupungista, — sanoi apulainen. — Minä tunnen ne olot hyvin. Olin siellä virassa ennen muuttoani tänne.

— Niin, niinhän olitte, — sanoi Mauri. Häntä ei ensinkään miellyttänyt, että apulainen istui siinä. Hänellä olisi ollut paljon sanomista Kyllikille, mutta tässä keskustelun täytyi muodostua perin ylimalkaiseksi.

— Pastori Luoto kertoo myöskin hyvää täältä, — sanoi Kyllikki tyynellä, luonnollisella tavallaan. — Onko sinulla aikaa, Mauri? Etkö jäisi tähän kanssamme?

Mauri istuutui.

— Siitä ompeluseurasta, josta Matleena on puhunut sinulle… Sen jäsenillä on myöskin keskustelu- ja rukouskokouksia. Tiedätkö niistä?

— En, ei ole nyt ollut aikaa. Miten ne ovat järjestetyt?

Näkyi selvästi, että Mauri kysyi pikemmin kohteliaisuudesta kuin omasta harrastuksesta. Pastori ryhtyi tekemään seikkaperäisesti selkoa, mutta Kyllikki vaikeni. Mauri sanoi: — Niin, — vai niin —, mutta kuunteli kuin toisella korvalla. Silloin Kyllikki katkaisi keskustelun.

— Tuletko, Mauri, kanssani kalliolle? Siitä valaistus varmaan näyttää ihanalta. Suokaa anteeksi, pastori. — Hän nousi, ja Mauri samoin.

— Tuolta me usein lapsina katselimme jokea ja puistoa. Haluaisin nähdä sen vielä kerran.

Sinne oli vain kivenheiton matka. He kiipesivät hakattuja kiviportaita myöten ja pysähtyivät ulkonevalle paadelle. Taikamaailmana puisto hohti kirjavissa valoissansa, ja kuu hopeoitsi joen pintaa, luoden pitkän, värehtivän kuultosillan. Sävelaallot kulkivat lempeän tuulen mukana, milloin hiljemmin, milloin voimakkaammin. Ihmiset olivat aivan lähellä ja kuitenkin tuntuivat jääneen kauvas.

— Mauri, — sanoi Kyllikki. — En tiedä, olinko epäkohtelias, mutta minä luulen, ettemme tapaa toisiamme enempää. Kohta vieraat rupeavat lähtemään, ja huomenna te matkustatte Ruotsiin.

— Minäkin etsin sinua, — sanoi Mauri.

— Ei minulla muuta ole sanottavaa kuin kiitos kaikesta… lapsuuden kauniista, onnellisista muistoista. Ja sitte parhaat toivotukseni.

— Kiitos sinulle, Kyllikki, — Maurin ääni väreili tulvivasta liikutuksesta, joka hänet äkkiä yllätti. — Sinä olet ollut minun suojelusenkelini. Ole yhä vieläkin! Minä tunnen sitä tarvitsevani.

Kaikki vieras, teennäinen ja kahlehtiva oli kuin kerrallaan pudonnut pois. Maurin sydän suli avoimeksi ja pehmeäksi.

— Jeesusta sinä tarvitset, — sanoi Kyllikki hiljaa. — Minä tiedän sen, olen tietänyt sen jo ennen. Hän täyttää kaipauksesi.

Hetken he seisoivat ääneti, katseet tähdättyinä epämääräiseen etäisyyteen. Sitte tyttö sanoi: — Nyt on kyllin. Meidän on aika lähteä.

Valssin sävelet soivat salissa. Maurin tullessa Margit tanssi vielä.
Serkku juuri jätti hänet, ja Mauri meni hänen luoksensa.

— Tuletko nyt minun kanssani viimeisen kierroksen? — kysyi hän, mutta pysähtyi samassa. — Mikä sinun on, Margit? Voitko pahoin?

Morsian oli kalpea, nojasi päätänsä taaksepäin ja hengitti nopeasti: — Ei mitään, se menee ohi. Häitänihän minä vaan olen tanssinut… Jo riittää.

Ulkona tuomarin vaunut ajettiin portaitten eteen. Yhteisesti hyvästellen morsiuspari astui niihin. Margit liehutti pitsinenäliinaansa. Huomenna vielä tavataan!

Koivulla palvelusväki ja alustalaiset pitivät juhlaa. Heille oli hääpöytä valmistettu, ja viulun vingutus ja töminä tanssituvasta kuului kauvas kujalle. Vaunujen vierintä ja kavioitten kapse houkutteli päitä ikkunoihin. — Morsiuspari tulee! — huudettiin. Tanssi lakkasi, viuluniekka kiepsahti ovelle soittamaan, ja rohkeimmat huusivat "Eläköön!"

Vaunut pysähtyivät. — Tule, Margit, he haluavat nähdä sinua, — sanoi
Mauri.

Se oli Margitista yhtä kiusallista kuin Maurin mielestä uusien sukulaisten seura häätalossa. Hän seisoi hetken aikaa tuvan lattialla koko komeudessansa, nyökkäsi tervehdykseksi ja salli katsella itseänsä.

— Kuinka ne töllistelivät, — sanoi hän Maurille päästyänsä jälleen onnellisesti vaunuihin. Hän oli puolittain hyvillään, puolittain äkeissänsä.

— Ihana morsian ja lisäksi heidän emäntänsä, — sanoi Mauri.

— Odottakaa, — Mauri pidätti ajajaa. — Hilma, pyytäkää Pekkaa vähän puheilleni.

Pekka ei ollut tuvassa. Kuului menneen saunaan maata.

Mauri hymähti Margitille. — Siinä ainakin yksi, joka ei ole utelias. Nukkukoon vanhus rauhassa! Olisin suostunut hevosista huomiseksi, mutta ehdin sen kyllä aamullakin.

Matleena mustissaan niiasi Lehtoniemen portailla. — Niinkuin hautajaisiksi puettu, — supatti Margit hermostuneesti. Hän nyökkäsi kättelemättä ja astui ohi. Maurin tarjottuun käteen tarttuen Matleena toivotti Jumalan siunausta, "että Herra asuisi teidän kanssanne". Sitte hän kuului sanovan: — Kotirannan rouva ja neiti kävivät täällä. Neiti pani lahjan ruokasalin pöydälle.

Margit oli saanut niin paljon lahjoja, ettei pieni liina lisänä mitään merkinnyt. Mutta Mauri katsoi hellästi sinikelloja, sekä ommeltuja että poimittuja. Hän puolestaan ei ollut ystävyydenosotuksilla pilattu.

Matleenan poistuttua Mauri avasi sylinsä Margitille. — Tervetultua, rakas, viihdy täällä ja ole onnellinen!

Margit vastasi suudelmalla. Mutta Maurista tuntui, etteivät he onnesta säteilleet kumpikaan. He olivat väsyneitä. Yön lepo oli tosiaankin tarpeen.

— On hyvä, että saamme levätä ja sitte lähteä häämatkalle, — sanoi
Mauri, ikäänkuin rauhoittaaksensa omaa huolekasta sydäntänsä.

— Ja sinä opit ruotsia Tukholmassa, — virkkoi Margit vilkkaammin. — Sinä teit hirveän virheen, kuin puhuit tädin kanssa. Pyysit häntä käymään meillä ja sanoit "vår nya hem". Etkö sen vertaa tiedä, että "hem" on neutri?

— Tiedän, — vastasi Mauri punastuen. — Minun ei olisi pitänyt puhua ruotsia, kun en ole harjaantunut.

— Kyllä, tietysti… Kuule, meidän pitää puhua keskenämme kotona, sitte et unohda. Täti ihastuu ensi kerralla…

— Ei, Margit, — sanoi Mauri niin pontevasti, että nuori rouva äimistyi sanattomaksi. — Me olemme aina puhuneet keskenämme suomea, ja suomi on kotikielemme. En ole nainut tätiäsi, vaan sinut.

Margit käännähti makuuhuoneen peilin edestä.

— Tule nyt riisumaan pois kruununi! Etkö tiedä, se kuuluu asiaan. Joka romaanissa kerrotaan, että sulhanen hääiltana irroittaa kruunun morsiamen päästä. Sinäpä et tunne mitään tapoja!

Se oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta. Mauri koetti täyttää toivomusta, mutta veti tottumattomine sormineen neuloja Margitin ihmeellisistä kampauslaitteista. Margit tuskastui. — Tulkoon sitte Signe, hän ainakin osaa. Hän on ollut tädin sisäkkönä.

Mauri huokasi, heittäen turhan yrityksen. Hänen hääiltansa ei ollut ollenkaan runollinen. Hän sanoi surumielisesti hyvää yötä Margitille, rukoili vuoteessaan kauvemmin ja hartaammin kuin pitkiin aikoihin ja valvoi unta saamatta aamun sarastukseen asti.

Ja Margit valvoi. Hänellä oli tunne kuin pikku lintusella, joka itse on lentänyt häkkiin. Kaukana, kaukana hänen kukkaiset niittynsä ja laululehtonsa… Ristikko on sulkeutunut, hän ei pääse irti, jos haluaisikin. Niin, miksikä haluaisi? Ne lehdot eivät ole hänen saavutettavissaan… Tämä osa kaiketi on paras mahdollinen…

2.

Sellainen oli elämä — nyt he sen tiesivät kumpainenkin. Kiviriippa hartioilla, kirvoittamaton koko vaelluksen ajaksi.

Häämatka vielä oli käynyt päinsä. Heitä oli aluksi saattanut uutuuden hurmaus, sitte vaihtuvien ilmiöiden monikirjavat sarjat. Margit tosin oli nähnyt paljon enemmän ja suurenmoisempaa, mutta Maurille kaikki oli uutta, ja hän nautti näkemistänsä välittömällä ihastuksella. Tuomari kustansi matkan, joka yleensäkin tehtiin vanhempien suunnitelman mukaan. Ei ollut puutetta mistään, ei huolta huomisesta.

Kunhan Mauri vaan ei olisi ollut niin taitamaton ja tottumaton matkustamiseen. Tuon tuostakin hän sai kuulla korvain täydet kömpelyydestänsä. Kerran he myöhästyivät junasta, kun hän ei kyllin nopeaan toimittanut tavaroita leimatuiksi, ja kerran he joutuivat hotelliin, jossa vuoteisiin pantiin käytetyt lakanat ja tarjottiin ruokaa puolipuhtaalta pöytäliinalta. Ruotsin puhuminen kangersi auttamattomasti. Margitia hävetti ja harmitti. Alakuloisena Mauri tunsi itsensä velalliseksi eikä puolustautunut. Mutta pahinta oli, että jokainen Margitin mielenpurkaus kuitenkin himmensi sädekehää, jonka hän kerran oli kirkkaana kietonut mielikuvitelmainsa immen pään ympärille.

Kuta enemmän päivät toivat vaihtelua ja huvitusta, sitä herttaisempi Margit oli. Joskus vilahti esiin kihlausajan lempilintu. Hän tuhlasi hellyyttänsä ja hyväilyjänsä, hän liversi ja sirkutteli, saaden Maurin kaipaavat tunteet hetkellisesti tulvimaan yli ääriensä. Sitä kipeämmin koski havahtuminen. Taivaan lähettämä sade tai Maurin tekemä kompastus — yhdentekevää. Margit torui ja tuskitteli kuin hemmoteltu lapsi, keksi oikkuja ja vaati kymmeniä palveluksia. Silloin Mauri tavallisesti turvautui kirjoihin. Margit syventyi uusimpaan romaaniin ja Mauri johonkin mieltäkiinnittävään teokseen, joka esitti Ruotsin maantiedettä tai kansanelämää, valaisten heidän vaikutelmiansa.

Junamatkoilla he melkein aina lukivat kumpikin sohvannurkassansa. He tuskin tulivat ajatelleeksi, että siinä oli mitään tavatonta. Mutta muuan pieni morsian, joka saman vaunun vastakkaisella puolella istui sulhonsa vieressä, kuiskasi hänelle: — Kuule, nuokin kertoivat olevansa häämatkalla! Eihän heillä ole mitään puhumista toisilleen! — Ja sulhanen vastasi: — Meille pisinkin matka olisi liian lyhyt. Me tarvitsemme koko elinajan, sanoaksemme kaiken, mikä sydämemme täyttää!

Mutta nyt oli lyhyt huvimatka lopussa. Kultakehys oli poissa taulun ympäriltä, tekokoristukset juhlanäyttämöltä karisseet. Arkinen todellisuus odotti, ja sen edessä he kaksi ihmistä seisoivat, velvoitettuina käsi kädessä ottamaan sen vastaan.

Maa oli routainen, harmaja, pilvet heittivät lumihyhmää, joki velloi ruskean sekaisena. Samankaltainen oli tunne heidän sydämissäänkin. Täällä kotona he nopeaan käsittivät sen, minkä matka laupiaasti oli puolittain peittänyt: he olivat sisäisesti ventovieraat toisillensa, heillä ei ollut mitään yhteistä. Margit oli oikun lumouksesta selvinnyt, Mauri pettynyt oman mielikuvituksensa luomasta enkelinkuvasta.

Heidän nuoruutensa oli onni onnettomuudessa. Se auttoi heitä hetkittäin unohtamaan ja näkemään unta. Se kykeni täyttämään heidät työn tai lapsekkaan hauskuuden ilolla, kunnes seuraava tuokio taas pusersi rinnasta huokauksen.

Margit oli pian katsellut kauniit huonekalunsa ja liinakaappinsa valkeat aarteet. Pian hän myöskin oli emännyyden viehätyksen kokenut loppuun. Hän tahtoi päivälliseksi kukkakaalia, mutta sitä ei Koivulla kasvanut. Sitte hän pyysi linnunpaistia, mutta Sandra keittäjätär kysyi, mistä hän sen otti. Valmistaa hän kyllä osasi, mutta hankkimaan hän oli tottunut ainoastaan torilta, kuten Helsingissä oli tapa. Margit tuli itkien Maurin luo. — Toimita minulle lintu ja kukkakaalia! — pyysi hän. Mauri lähetti rengin metsälle ja palvelustytön pappilasta kysymään, saisiko kaalia ostaa. Vanha rovasti oli kutsuttu lepoon heidän ollessansa matkalla, ja ruustinna oli jäänyt yksin. Ehkei hän tarvinnut kaikkia varastojansa. Kerran se onnistui, mutta toisena päivänä Margit taas oli pulassa. Hän halusi kalaa ja kuuli Sandralta entisen vastauksen: — Mistä sitä saa? — Margit etsi Mauria, mutta hän oli ulkona. — Ulkona, vaikka sataa, — nureksi Margit. — Sandra, menkää alitalosta kysymään rengeiltä ja piioilta! — Neitsyt toi vastauksen, ettei näihin aikoihin tuoretta kalaa kaupittu lähempänä kuin kaupungissa. — Tehkää sitte mitä tahdotte, — huudahti Margit kyllästyneenä, — tottahan ihmiset täälläkin jotain syövät. Sandra saa yksin pitää huolen ruoasta. — Eikä hän sen koommin keitoksiin sekaantunut.

Margit istui koruompeluinensa salin ruusunpunaisella sohvalla. Mitä iloa hänellä nyt oli elämästä? Mauri kulki metsiä ja maita, kun muka talo tarvitsi hänet. Olihan tultu toimeen ilman isäntää heidän ulkomaanmatkansakin aikana! Mutta Mauri oli paha, ei rakastanut enää… Ja maatalossa oli hirvittävän ikävää ja aivan mahdoton olla emäntänä. Mitä hänen piti tehdä?

Maurin tullessa korutyö makasi pöydän alla ja Margit nyyhki katkerasti, pää sohvatyynyyn nojautuneena.

Ei ollut Maurin omakaan mieli päivänpaisteinen. Talossa miesten toimet olivat jommoisellakin tolalla, mutta karjapuolella kaikki johto puuttui. Entinen karjakko oli keväällä mennyt naimisiin, hankittuansa sijaisen. Jos Maurin ajatukset eivät kesäaikana aina olisi kulkeneet Tuomarilaan, olisi hän silloin jo huomannut tehneensä huonon vaihdoksen. Mutta hän oli laiminlyönyt silmälläpidon, ja mukavuuden vuoksi hän ennen matkaa summakaupalla pestasi koko palvelusväkensä seuraavaksikin vuodeksi. Nyt navetta oli likainen, maito vähentynyt ja koelypsykirjat aivan sekaisin. — Jospa reippaan emännän käsi tähän tarttuisi, — Mauri huokasi itsekseen. — Ei muuta kuin isäntä ylikarjakoksi! Olisihan minulla ilmankin huolia kyllin.

Hän oli navetassa tahraantunut ja märkä kylmästä syyssateesta. Hienoon saliinsa ja hienon vaimonsa luo hän ei uskaltanut tulla ennen täydellistä pukeutumista.

— Margit, rakkaani, miksi itket? — hän kysyi hellästi. Omassa alakuloisuudessaankin hänen tuli kesäkukkaansa sääli. — Mitä olet toiminut täällä? Onko sinun ikävä?

— Tietysti — mitäpä muuta voisi olla? Koko päiväksi jätät minut yksin olemaan… En minä kestä tätä elämää…

— Eihän sinua haluta mukaani sateeseen, etkä sinä välitä talon töistä ja ihmisistä.

— Piikoja ja talonpoikia ja lehmiä — koska minä semmoisiin olisin tottunut? Hyi, Mauri, sinä teet pilkkaa!

— Margit, — sanoi Mauri jäntevästi, ponnistuksella hilliten itseänsä, — talonpojan pojalle sinä olet vaimoksi tullut, ja tämä on minun ympäristöni ja työmaani, sen sinä olet alusta tietänyt. Mutta sinua en ole pakottanut mihinkään velvollisuuteen, jota pidät vastenmielisenä. Olenko?

Maurin odottamaton vakavuus hämmästytti Margitia. Hän huomasi kovasti loukanneensa, vaikkei hän oikeastaan mitään pahaa ollut tarkoittanut. Siinä hän nyt seisoi hämmennyksissään, osittain katuvaisenakin.

— Minä vaan tahdoin sanoa… minä arvelin, että olisit voinut keksiä jotakin — vaikkapa lukenut minulle…

Hänen äänensä pehmeni helläksi: — Mauri, et saa enää mennä pois, minä pelkään, kun pimeä tulee!

— En mene tänään, kyllä minä luen, jos tahdot.

Margit kuivaili kyyneleitänsä.

— Miksi aina vaan sataa? Joka päivä on satanut tänä syksynä.

— Eihän toki joka päivä. Juuri eilen kävimme ratsastamassa. Ehkä piankin jo aurinko paistaa. — Mauri koetti taas olla oikein ystävällinen ja kekseliäs. — Minusta oli ennen poikana hauska poimia puolukoita vielä melkein lumen alta. Menemmekö huomenna poimimaan, jos on kaunis ilma?

Margitin muoto vähän valkeni. — Mennään, Mauri! Sinä oletkin hyvä…
Hän kietoi kätensä Maurin kaulaan.

— Missä sinun viulusi on? — kysyi Mauri. — Et ole soittanut säveltäkään, sitte kuin tulimme kotiin.

Margit tuli samaa muistaneeksi. Kukapa ne syyt ymmärtää? Näin se lienee ollut:

— Silloin voi soittaa, kun on iloinen tai murheellinen, mutta ei kun on kyllästynyt ja pahalla mielellä. — Hän pyyhkäisi kutrit otsaltansa. — Nyt taas olenkin iloisempi. Kyllä minä soitan.

Mauri istui keinutuoliin kuuntelemaan. Hänen silmissään oli syvä, surumielinen katse. — Yksin minä saan kuormat kantaa, — hän ajatteli. — Olisin tarvinnut toverin ja auttajan, mutta hän on kuin lapsi, jota minun tulee huvittaa. Kansastansa hänet on vieroitettu, ja työn iloa hän ei tunne. Kuinka tämä jatkunee ajan pitkään?

Kun Margit herkesi soitosta, seisoi Mauri katselemassa pientä seinäkuvaa. "Via dolorosa" — tuskien tie.

— Mikä tuo on? — kysyi Margit. Hän läheni ja luki allekirjoituksen.
— Vie se pois, — sanoi hän hermostuneena, — sehän on kuin paha enne.
Tuskia minä pelkään aivan hirveästi.

— Se taulu on minulle erityisen rakas, — vastasi Mauri vakavasti.
Hän aikoi sanoa enemmänkin. Kerran Tuomarilassa hän oli luullut, että
Margit ymmärsi elämän totisuutta. Nyt hän sitä epäili eikä jatkanut.

— Sinulla on merkillinen maku, — sanoi Margit pyörähtäen korollansa. — Mutta minä en voi sitä nähdä, minä pelkään. Anna se sille mustapukuiselle ihmiselle, joka hääiltana otti meidät vastaan ja säikytti minua. Hänkin oli kuin enne. Missä hän nyt on?

Maurin täytyi muistella, mistä oli kysymys.

— Matleenako? Alitalon eteiskamarissa hän asuu. Hän on avulias ja uskollinen, häneltä saat monta neuvoa, jos tarvitset.

— Vie se hänelle, — toisti Margit.

— Niinpä vien, — sanoi Mauri äkkiä päättävästi. — Haluankin puhella hänen kanssansa. Minä sanon, että se on yhteinen lahjamme; tuon sen nuoren rouvan toivosta.

Margit kääntyi pois hämillään, ja Mauri otti seinältä taulun. Hän kääräisi sen paperiin ja lähti ulos nopein askelin.

Matleena lauloi virsiä, kuten tavallisesti iltasilla. Täräjävä sävel kuului jo portaille. Hän ei ollut edes lamppua sytyttänyt, vaan istui hämärässä, ulkomuistista veisaten:

— "En rauhaa löydäkään maan päältä, pois aina ikävöitsen täältä…"

— Oi, minäkin jo ikävöitsen, — ajatteli Mauri.

Matleena otti nuoren isäntänsä ilolla ja ihastuksella vastaan, ja taulusta hän tuli niin liikutetuksi, että Mauri sai täyden palkan kieltäymyksestänsä. — Margitin oikku oli Jumalan johdatus, — hän ajatteli.

— Niin, niin, — sanoi Matleena. — Ristiä me tarvitsemme vanhat ja nuoret. Risti pakottaa Jeesuksen tykö, muuten menisimme maailmaan.

— Se on tosi sana, — vastasi Mauri.

Sinä hetkenä jotakin tapahtui hänen sielussansa. Hän näki välähdyksessä, että hänkin oli mennyt maailman tielle. Nyt hän kaipasi ja halasi Jeesusta, yksinäisen sydämen ystävää, taakkojen kantajaa; ja sanattomana hän kumarsi hartiansa ristin kuorman alle. Täytyi käydä näin — ah, täytyi.

Matleena katsoi isäntäänsä tutkivasti.

— Taidatte tekin olla ristin koulussa, — sanoi hän.

Mauri vaan ojensi kätensä ja puristi Matleenan kättä.

Hän palasi hiljaisempana ja nöyrempänä, selvästi tietoisena sydämensä korkeasta kaipauksesta. Sen piti täyttyä ja toteutua, maksoi mitä maksoi.

3.

He olivat nuoret ja kokemattomat kumpainenkin; he eivät mitään huomanneet tai ymmärtäneet, ennenkuin Sandra sanoi Margitille:

— Rouvan ei pitäisi ratsastaa, se ei ole terveellistä tuossa tilassa.

— Mitä? — Margit puolittain hämmästyi, puolittain närkästyi.

— Rouva on hyvä ja kysyy vaan tohtorilta. — Sandra katsoi Signeen ja
Signe Sandraan, ja kumpikin hymyili merkitsevästi.

Margit jäi miettimään. Seuraus oli, että hän hätäyksissään kiiruhti
Maurin luo. — Sandra luulee… Sandra sanoo… Mauri, onko se totta?
Menenkö minä lääkärille? Sano, eihän se ole totta?

Mauri ymmärsi ja katsoi pitkään Margitia. Kuinka se ei ollut johtunut hänen mieleensä? Ehkä kukkanen siksi olikin hiukan kalpeampi, vaikka Mauri oli parhaansa pannut valmistaaksensa hänelle kaiken mahdollisen ilon. Sokeahan hän oli ollut — ja samoin itse Margit, lapsukainen.

Se selveni Maurille suurena, yllättävänä riemuna. Margitin levottomuus aivan vilahti hänen ohitsensa. — Oma Margit, kuinka Jumala on hyvä! Se rakas pieni yhdistää meidän sydämemme, etkä sinäkään enää ole yksin!

Mutta Margit jo itki hermostuneen kiihkeästi. — Ei ei, ei! — Hän torjui käsillään, kun Mauri läheni.

— Jos minä kuolen… En minä tahdo edes sairaaksi tulla! Ja ratsastaminen on minun ainoa huvini… Eikä minusta ollenkaan ole hauska hoitaa pieniä lapsia…

— Mennään lääkärin luo, Margit, hän neuvoo meitä. Sinä olet nytkin terve ja reipas — kyllä Jumala auttaa. Margit kulta, älä itke — et saa itkeä! Minä kun kuvittelin, että yhdessä iloitsisimme…

Maurin oli vaikea käsittää, ettei Margit todellakaan toivonut lasta. Sanoin he eivät koskaan olleet puhuneet siitä — mutta joskus sanaton kieli on selvempää. Ah, silloin voi erehtyä, kun kummankin sydämessä asuu aivan eri maailma. Tai ehkäpä Margitin kyyneleet johtuivat pelkästä yllätyksestä?

Seuraavana sunnuntaina Margit tahtoi tulla Maurin kanssa kirkkoon. Se oli ensi kerta pitkästä ajasta, aivan kuin lahja Maurille. Oliko tämä nyt uusi ihana alku, äitiysvastuun ensi hedelmä?

Pastori Koitere, kappalainen, saarnasi Hengen voimalla vakavasta tekstistä: "Jo on kirves pantu puiden juurelle. Jokainen puu, joka ei kanna hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen." Tehkää parannus, kääntykää teiltänne! Usko ei ole tyhjiä tunteita eikä koreita sanoja, se on elämää. Mitä Herra näkee, kun hän katsoo kotiisi ja sydämeesi? Elätkö itsellesi, vai saako hän elämäsi hedelmät? Oma elämä ristille, Jeesus-elämä voimaksemme! Hedelmätön puu ei Herralle kelpaa, se on tulen oma.

Kirkkokansa istui hievahtamatta. Syvä hiljaisuus täytti temppelin, ja moni sydän sai piston.

— Se oli hirveä pappi, — sanoi Margit Maurille. — Entistä kappalaista minä kuuntelin mielelläni. Tulin kirkkoon hakemaan jotakin rauhoittavaa, mutta hän on ihminen, joka voisi järkyttää toisen sairaaksi.

— Ei rauhaa tule ilman herätystä, — sanoi Mauri. Mutta Margit ei ymmärtänyt, mitä hän puhui.

Pian Mauri joutui havaitsemaan, että hänen hyvät toiveensa olivat ennenaikaiset. Margit ei iloinnut odotuksestansa eikä tasaantunut vastuunalaisuuden tiedosta. Pieninkin asia kiihotti häntä, hän tuskaili ja hermostui yhä enemmän. Lopuksi Mauri ei osannut muuta keksiä, kuin että hän matkustaisi vanhempiansa tervehtimään.

Silloin hän ensi kerran pitkästä ajasta loi mieheensä kiitollisen katseen.

— Sinä olet hyvä, kun ehdotat sitä, — sanoi hän.

Kuumeentapaisesti hän alkoi laittautua matkalle. Signen piti tulla hänen kanssansa, hän oli palvelevainen ja kohtelias. — Sitte minä viivyn, Mauri, salli minun viipyä! Ethän sinä tarvitse minua? — Hän oli taas hellä ja kiihkeä, mutta matkainto hehkui ylinnä.

— Viivy, kunnes vähän kaipaat, — sanoi Mauri surumielisesti. — Kyllä minä ymmärrän, että sinun on hyvä olla siellä.

Ja niin oli Mauri yksin jälleen. Taas oli talvi ja lumi kattoi metsän ja maan. Ulkona pihalla varpuset hyppivät, nokkien lumelta tyhjän vertaa. Mauri avasi ikkunan ja heitti jyviä niille. — Linnut, pienet linnut, kuinka te lennätte luokseni, niinkuin ystävän! Sinä, varpunen, sirkutat kiitosta, sinä huomaat minun tarkoittavan hyvää. Oma lintuni lensi pois… Hän ei kaipaa minua.

Tyhjyyden tunteeseen Maurin sydämessä liittyi kumminkin kevennys, jota hän ei voinut kieltää. Hän sai olla oma itsensä, pelkäämättä toisen tyytymättömyyttä. Hän voi täysin tarmoin antautua talon työhön, joka hetki tuntematta, että joku kotona oli pahoillansa, kaivaten seuranpitäjää. Kylälle mennessään hänen ei ollut pakko ensi sijassa vierailla lääkärin ja apteekkarin luona, joiden rouvista Margit piti eniten. Hän sai istua pappilassa vanhan ruustinnan ja pastori Luodon, apulaisen seurassa, joka nyt oli armovuodensaarnaajana. He puhuivat melkein aina hengellisistä kysymyksistä. Maurin sydän janosi enemmänkin kuin keskustelemista. Hän ikävöi henkilöä, ystävää, elävää Jeesusta. Mutta pappilassa tuntui ikäänkuin hänen viittansa tuulahdus ohikulkiessa. Sekin virvoitti kaipaavaista.

Kappalaistalo oli kauvempana kirkolta. Siellä eivät Mauri ja Margit olleet yhdessä käyneet, eikä Mauri yksinkään pastori Koitereen aikana. Rouvaa hän tuskin tunsi, paitsi Matleenan kehumisista, milloin ompeluseuraa mainittiin, ja kirkosta, jossa papinpenkissä aina istui sileätukkainen, punaposkinen nainen, ympärillään parvi pellavapäitä. Kappalaisen lähempää tuttavuutta Mauri hartaasti toivoi. Se saarna, joka Margitille oli ollut "hirveä", oli jättänyt syvän jäljen Maurin sydämeen.

— Seuran keskustelukokous on iltapuolella pikku pappilassa, — sanoi Luoto kerran Maurille, saattaessaan häntä maantielle. Silloin Mauri päätti mennä mukaan. Matleenakin sai suuren ilon. Ei hän niin kauvas olisi jaksanut kävellä, mutta nyt itse isäntä otti rekeensä.

Heti saavuttuaan perille Mauri tunsi herttaista viihtymistä. — Tällainen on oikea koti, — hän ajatteli. Arkihuoneessa pöytä ja pitkät penkit, kotikutoiset verhot ikkunoissa ja lämpimät raitamatot lattialla. Uunissa tuli räiskyi, huokuen lämmintä vastaan, pöydällä kahvi höyrysi pyöreine vehnäsineen. Jokainen tulija sai kaksi ystävällistä kädenpuristusta ja lisäksi niiaukset pellavapää-tyttösiltä. Ei kukaan näyttänyt arkailevan. Rouva istui Matleenan vieressä, pastori oli vetänyt polvellensa poikasen, joka oli tullut vanhempiensa kanssa, ja omat pienet tytöt kilvan tarjoilivat leipää, puhellen pajatellen iloisesti.