V
Parhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes huvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.
Sehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!
Hänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.
Mistähän se johtui?
Ei hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt, irtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.
Tämähän oli erikoisen miellyttävää.
Ja maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä tarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui sangen hauskasti edestakaisin.
Tällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen tunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin kaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta ne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne oikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.
Olikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö arkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!
Mitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta, luotettavammalta.
Valle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan
Akuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.
* * * * *
Ihmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot! Suorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä saran vaoissa. Se oli sangen kaunista!
Ja tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!
Niin — mitä hän yritäkään ajatella?
Mitä lie ollut — tarpeetonta!
Kuinka oikeassa Gogol olikaan!
Matkustaessa saavat aivot levähtää.
Junailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli, halkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi piletin kohteliaasti takaisin ja meni.
Kenenkähän luo se nyt meni?
Valle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja muuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.
Junailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän kääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä Vallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?
Ehk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle jonkun ystävällisen sanan.
Kukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla tavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy kiintyneen kirjaansa.
Yleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.
Valle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin, mikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi häiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo kokonaan herännyt.
Harvinaisen miellyttävä olento!
Neitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti voimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti kaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat aliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä. Kasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen pehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen, ruusuisine lehtineen.
Useimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.
Neitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea silmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan toisaalle.
Ensin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli naurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä ennustava väre.
Mikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja syvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo naurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi vieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön sävy.
Neitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen huuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa maisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.
Mitähän hän mahtoi lukea?
Kun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa.
Pitääpä varoa.
Nyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa.
Kaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo
lehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin
Kajasvuon romaaneista.
Siis suomalainen neitonen!
Tarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.
Olkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta.
Lanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä
sohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla.
Hoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.
Vallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin edullisesti.
Tyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan nähnyt noin sopusuhtaista naista?
No, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja liikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi jalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa vallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.
Ilmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar. Täydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko kasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi säännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota kuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset melkein mielenkiinnottomiksi.
Entä sitten yleisvaikutus vielä kerran!
Valle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua, kiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja sopivaisuuden.
Taas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.
Nyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä jonkun verran.
Vallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän ollut soveliasta noin tuijotella.
Hämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama naurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että hän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.
Mikä ihme häntä nauratti?
— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle tuskastuneena.
Heti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen mielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan tarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista löytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa muoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin! Häntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.
Jotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen — tai ehkä romaaninsa tapahtumille.
Olipa nyt mitä olikin!
Valle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin tökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta ihania syyskesän maisemia.
Mutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan akkunaverhoon.
— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä samalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.
Silloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.
Kylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin avonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen punastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa hyllylle ja poistui osastosta.
No, nyt hän ei toki hymyillyt!
Valle oli tyytyväinen.
Samassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.
Valle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle puolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla, nähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.
Kohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.
Tuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla, suoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui somasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli virheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.
Valle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä suoraksi, ja lähti nopeasti perässä.
Ruokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.
Muutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli kiirehtiä junaan.
Se oli Vallelle mieluista.
Mutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen, jonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat neitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!
Neitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei hämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän silmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä kaikki.
Neitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille — vinottain Valleen — mutta selin.
Auta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!
Pitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli vaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi siinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten Valle tuota kauppasaksaa vihasi.
Hän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella, jota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt kauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.
Kiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin suinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.
Vähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen, mutta parempi näinkin kuin vallan ilman.
Vasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka voinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin joskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska tapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että hän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.
Mutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.
Vähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä. Korva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät etääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.
Vallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi ulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä, epämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.
Äkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin jo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin poron pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli yritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan. Vihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet nousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä kädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä korkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui vetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti eteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa lähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon. Kiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen ja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka kallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.
Valle heräsi.
Vaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen istui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.
Vähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi häneen — taas hymyilevä ilme silmissään.
Vallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli harmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!
Hän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.
Vaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka miten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa vaunun vastaiselle puolelle.
Näin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka samoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.
Junailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän tullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois pilettinsä.
Minnekähän tuo neitonen matkusti?
On sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen orjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on monessa muussa maassa! Hätäkö siellä!
Nyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään.
Jumala tiesi minne matkustaa!
— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.
Mutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies, ja sekotti sen homman.
Kaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa! — Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän olikin vallan eri asia, se.
Neitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.
Veturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman läheisyyden.
Valle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa junailijan asemalla.
Junan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen neitoselta, mutta sitä hän ei saanut.
Neitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi poistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin, että ihan suututti.
Kylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!
Tuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen täyteiselle asemasillalle.
Kylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut oikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.
Mistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti katsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta vieläkös!
Kauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi tyytymättömänä ympäri.
No, niin!
Siinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri, pikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin harvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata monenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella junailijaa.
Missä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa keskisillalla, että asialliset näkisivät!
Puoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään junailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa, kuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi kiljasi, ja juna lähti liikkeelle.
Valle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!
Hän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon ilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.
Mikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa! Tuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei näkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.
Pettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.
Vähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava sävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.
Miksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa matkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?
Tämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille ilvehtijöille!
Hän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja matkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden käänteessä!
Happamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.
VI
Valtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla, loisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon päärakennuksen punainen tiilikatto.
Ajotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle, jonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.
Noin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä pitkä puistotie Valtialaan.
Tämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja aseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie siltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten kolmion toiset sivut.
Maanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka, jota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti käyden tuskin viittä minuuttia.
* * * * *
Vallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä, ja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei tuntenut.
Kartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut menevänsä jalkaisin oikotietä.
Kun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat
Valtialan viljelysmaat.
Puistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta nähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät arvokkaan vaikutuksen.
Keskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua hallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi kuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä aatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.
Valle melkein hätkähti tuota mahtavuuden ja loiston leimaamaa näkyä.
Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli nähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin tenhoisan vaikutuksen?
Koivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten tammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon heijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin sieltä, täältä.
Maalari tänne pitäisi saada! Välttämättä maalari!
Kuva olisi tehtävä tästä — juuri tästä, ja tässä valaistuksessa.
Jos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti soittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.
Tuollainen näky maksaa vaivan uhrata muutamia tuhansia!
Nyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen piti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.
Häntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset noin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan tuskastui.
Kuski vain hymyili portilla.
Herralle kiitos! Jo oltiin ohi, ja kuski hyppäsi vaunuihin.
Vallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes ajaa osannut.
Olihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta siitä oli niin pitkä aika.
Mikä nyt!?
Hevoset hypähtivät äkkiä, ja lähtivät täyttä laukkaa eteenpäin.
Valle piteli kiinni vaunujen laidoista.
— Mitä nyt? kysyi hän henki kurkussa.
Kuski hillitsi hevoset taitavalla kädellä ja naureskeli.
— Mikä lie ollut jänösen poika tien poskessa.
— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti ympärilleen.
— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän varmana.
Vihdoinkin ajettiin hiekoitetulle ja kauniiksi haravoidulle pihamaalle.
Kartanonhoitaja oli vastassa ulkona, ja ohjasi isännän sisälle.
VII
Valtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin neljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen, holvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran eteishallin keskessä.
Tätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen arkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin halkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana roihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä ei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa. Huonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi maalattua puusohvaa.
Vielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja kellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja tarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone, josta johti pieni ovi salaportaaseen.
Myöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty kaksi kerrosta lisää.
Leveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt olivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että pitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.
Toisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät portaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali- ja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras päättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli metriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia. Eteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin alhaalla.
Kolmannen kerroksen eteisessä oli puinen lattia ja uudempiaikainen uuni.
Kartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa kerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja muutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.
Koko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja kattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat aikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille jumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin kilometrin päähän kartanosta.
Tähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai alkunsa rakennuksen päätypuolelta.
Kirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin huomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.
Pirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat täyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.
Se rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli antanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse käytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle ihmetystä herättävä ilmiö.
Mitä onkaan tällaisesta miehestä sanottava?
Hänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat nykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.
Pimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet tuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa, kierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa, ei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran makuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.
Kuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan miehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!
Ja miksi tämä peloton aatelismies oli näin järjestänyt?
Kuriositeetin vuoksiko?
Tuskin vaan.
Mutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun jostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon ottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein turvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä. Sinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt. Varma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.
Ja vielä seinien ulkopuolellekin ulottui tämä suunnitelma.
Rahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan tietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi näistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.
Ratsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa aisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen olennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.
Parempia suojelusvahteja ei sen aikainen valtaherra tarvinnutkaan.
Pirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen varastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.
Nyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä, ja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy, koristamaan seinää ja peittämään ovea.
Ilman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä useampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut huoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin kun he kartanossa vierailivat.
Martti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa, mutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa, joka kuitenkin oli hänen omansa.
Tuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen aines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin leimaamassa kartanossa.
Uusi, mullistava ajanjakso oli alkanut ja tehnyt sen mahdolliseksi.
Sosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan keskuuteen.
Tämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan olojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin rajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.
Samoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin taivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia salamoitakin.
Useat rintamassa seisoneet miehet saivat käskyn poistua maasta.
Ne aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi, ja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut luopumaan tiloistaan ilman arveluja.
Vaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin sellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia virkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten "hyvien" aikojen korkeudessa.
Nämä suurtilat eivät enään kannattaneet sellaista loisteliasta elämää. Niiden oli pakko siirtyä toisiin, säästävämpiin ja työteliäimpiin käsiin, jotka samalla ryhtyivät repäsevällä tarmolla toteuttamaan ajan vaatimia parannuksia takapajulle joutuneessa maanviljelyksessä ja kaikissa siihen kuuluvissa eri asteissa.
Tällaisten olojen vallitessa oli Vallen tarmokas isävainaja heittänyt koko omaisuutensa yhdelle kortille, ja ostanut Valtialan, kalustoineen, karjoineen, sisustuksineen päivineen — sellaisenaan kuin kartano silloin sattui olemaan. Laaja kirjasto, josta ainoastaan kallisarvoisimmat teokset pidätettiin myyjälle, ja täydelliset, kymmenien huoneiden kalustot jäivät paikoilleen.
Menestyksellisiksi ja onnellisiksi muodostuivat uudelle isännälle nämä, aluksi hyvinkin vieraat olot.
Varsinkin tämä historiallinen palatsi oli kokonaan ylellinen laitos yksinkertaisille ihmisille syvällä maansydämessä.
Mutta minkäpä sille! Kun se oli olemassa, niin asuttava siinä oli.
Talonpoikaisperhe alkoi vähitellen kotiutua loistavassa ympäristössään.
Ellei ukko-vainajalla olisi ollut muuatta surun syytä, niin kaikki olisi käynyt erinomaisesti.
Ja tämä syy oli Valle! Hänen ainoa poikansa ja perillisensä.
Ukko näki selvästi, että Vallella ei ollut vähimpiäkään taipumuksia eikä halua maanviljelykseen. Hänestä ei Valtialan tila koskaan saisi kunnollista asujaa. Sen ukko tiesi, ja se oli hänen suuri murheensa. Hän mietti jo vakavasti mennäkseen kolmansiin naimisiin, saadakseen mieleisensä sukunsa jatkajan ja mahtavan maatilansa perijän, joka asuisi taloa isänsä tavalla ja nousevan polvikunnan hyväksi. Mutta kaikki ukon mietiskelyt katkaisi äkillinen halvaus.
Ja Valle, tämä intelligentti kultuuri-ihminen, jonka harrastuksiin ei ensinkään sopinut maanviljelys ja karjanhoito, peri tämän ikivanhan aatelisen loistokartanon.
— Niin nurinkurisesti tässä maailmassa voi käydä, sanoi Valle itsekin joskus puhuessaan Valtialan tilasta.
Mikä ihme hänet olikin niin vieroittanut synnynnäisestä ja perinnäisestä maaperästään.
Syy oli kai siinä, että hänen kirjalliset ja taiteelliset taipumuksensa olivat saaneet jo varttumisijällä, koulukaupungissa, tarpeellisen määrän virikettä ja ravintoa.
Hän oli käynyt koulunsa Helsingissä, ja asunut koko ajan eräässä taiteilija-perheessä, jonka tuttavuudessa isä oli rouvan entisenä kotipitäjäläisenä. Tässä ympäristössä joutui Valle paljon seurustelemaan sellaisissa piireissä, joitten koko elämä eristi hänet isän tarkotuksista ja antoi aineksia hänen omien taipumuksiensa valveutumiselle.
Tätä asiain tilaa on pidettävä yhtenä tekijänä Vallen kehityksessä.
Ilman haluttomuuttaan maanviljelykseen, piti Valle itse ratkaisevana sen toimeliaisuuden puutteen, minkä hän oli pannut merkille luonteessaan.
Hän voi pöydän ääressä istua ja miettiä kaiken maailman asioita, ja panna niitä paperille. Hän voi kynällään tai puheellaan kiihottaa ihmisiä tuleen ja tappuroihin. Hän voi kirjoitella uria aukasevia kirjoitelmia taiteesta ja taiteellisista kysymyksistä, sanoa avartavan mielipiteen useista ajatussuunnista politiikan ja yhteiskunnallisen elämän aloilla, mutta siihen, mihin yhteiskunta perustuu — maata viljelevään toimeen — siihen hän ei pystynyt, eikä halunnut yrittääkään.
Valle ei ollut käytännöllisen toiminnan mies.
VIII
Valle pyysi kartanonhoitajaa osottamaan hänet heti huoneeseensa, saadakseen vähän peseytyä.
Kolmannen kerroksen puistonpuoleinen ja vierassalin viereinen kamari oli aina ollut hänen hallussaan niinä kertoina kun hän oli Valtialassa käynyt.
Hänen huoneensa vieressä oli kirjasto ja sen takana, pihan puolella,
Martin käytettävänä ollut huone.
Kartanonhoitaja seurasi Vallea iloisena ja tyytyväisenä kamarin ovelle asti. Siinä hän pysähtyi ja pyysi Vallea sitten alas konttoriin, antaakseen selostuksen asiain tilasta kartanossa.
Valle kyseli yhtä ja toista mitä hänen mieleensä juolahti, ja päästi sitten hoitajan poistumaan.
Vasta nyt, yksin jäätyään, tunsi Valle vähän kokoontuvansa tästä menon ja tapahtumain vauhdista.
Hän katseli ympärilleen.
Yhtä ja toista hän muisti tästä huoneesta. Samallainen oli kuin ennenkin. Avara ja vähän kolkon näköinen hänen mielestään.
Oli tämäkin nyt sattuma, joka hänet yhtäkkiä tänne heitti!
Sitten muisti hän suloisen matkatoverinsa, joka siten pääsi livahtamaan tipotiehensä.
Häntä harmitti kovasti.
On aivan suotta noudattaa tuollaisia typeriä soveliaisuustapoja.
Mihinkä ne vievät? Mihinkäpä typeryys muuhun kuin typeryyteen!
Salista kuului raskaita askeleita.
No, onpa se nyt kiireinen! Joko nyt tulee hakemaan!
Ovi aukeni hiljaa ja arkaillen, mutta sen sijaan kyllä koko leveydeltään, ja sentään sen täytti tulijan iso, leveäharteinen vartalo.
Valle rypisti ensin kulmiaan, mutta kohta hänen ilmeensä kirkastuivat. Iloisesti hän huusi hyvän päivän vanhalle tuttavalle, joka hitaasti, kömpelösti ja arkaillen taivalsi yli kynnyksen, sivellen nolona pitkää harmahtavaa tukkaa, lakittomassa päässään.
— No, eipä nyt — vai Rontus-Kalle! Päivää, päivää! Teitpä hyvin kun tulit tervehtimään näin heti, sanoi Valle, tervehtien Kallea ystävällisesti.
Rontus-Kalle oli ikänsä ollut Vallen isän palveluksessa ja siirtynyt kuten muukin perhe Valtialaan.
Kalle ei ollut mikään vikkelä-ajatuksinen viiripää. Ajatteleminen yleensä ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Se työ kävi kovin hitaasti, eikä siitä sittenkään tahtonut sen valmiimpaa tulla. Jotkut pitivät häntä vähän pehmeämielisenäkin. Mutta hän oli hyväsydäminen ja rehti kuin kulta.
Lapsista oli Kalle aina pitänyt kovin paljon, mutta erikoisesti oli hän aina ollut ihastunut Valleen. Jo siitä asti kun Valle taapertamaan pääsi, oli hän kulkenut, Kallea kädestä pitäen, uskollisena Kallen seuralaisena ympäri taloa. Ja aina pahan paikan sattuessa oli Kalle siepannut poikasen roteville käsivarsilleen. Kymmeniä kertoja oli Valle soutanut Rontus-Kallen jaloilla iltapuhteilla ja muina loma-aikoina, Kallen maatessa selällään pirtin lattialla tai sängyssä.
Heidän välilleen oli muodostunut erikoinen, läheinen ja lämmin suhde. Jos isä ja äiti mihin menivät, niin Rontus-Kallen huostaan jätettiin poikanen. Ja silloin oli hän turvassa. Rontus-Kalle suojeli poikasta kuin silmäteräänsä.
Silloin, kun poika lähetettiin kouluun, tuli Kallelle ikävä. Hän meni yksinäisyyteen tallin parvelle ja itki. Sieltä hänet Vallen isä vihdoin löysi ja toi sisälle.
Sittemminkin oli kova kohtalo uudestaan ja uudestaan erottanut nämä ystävykset. Viime aikoina melkein kokonaan.
Harvoin Valle enään muistikaan entistä karhumaista leikkitoveriaan.
Niin oli elämän pyörre hänet vieroittanut.
Rontus-Kalle puolestaan ei koskaan unohtanut pikku suosikkiaan, jommoinen Valle hänen mielestään yhä vieläkin oli.
Mutta Rontus-Kallelle se olikin helpompaa. Hänellä oli niin tuiki harvoja muistettavia.
Valle ohjasi vanhan ystävänsä, ystävällisesti kädestä pitämällä, istumaan ja alkoi hänen kanssaan kotoisen, entistapaisen juttuamisensa.
Kallen silmistä loisti ilo.
Kysyttyään miksi ei Kalle ollut pihamaalla vastassa, sai hän vaivalla puserretuksi ilmoille Kallen mielipiteen.
Hän ei ollut tahtonut tavata toisten joukossa. Hän tahtoi tavata nyt ensikerran yksin — ainoastaan he molemmat, kahdenkesken —
Vallelle tuli jotakin sumeata silmäkuoppaan.
Ajatella — sellaista lapsellisen viatonta kiintymystä, melkein äidillistä hellyyttä!
Ja hän, Valle! Mitä hän oli tehnyt? Oli melkein unohtanut. Ei muistanut edes sen vertaa, että olisi tuonut vanhalle leikkitoverilleen pienen lahjan. Minkä tahansa!
Kuinka sellainen olisi ihastuttanutkaan tuota herttaista ihmistä!
Valle nousi hitaasti, ja meni akkunan luo katselemaan puistokäytäville.
Mutta hän voisi vielä korjata asian. Hän voisi konttorista soitella kaupunkiin ja tilata jotakin. Rahaa ei Kallelle voinut antaa. Sellaisella välineellä ei ollut Kallelle mitään merkitystä, sen hän tiesi ennestään.
Kalle istui ja hypisteli saamattomana kuluneitten saappaittensa varsia, tietämättä pitäisikö lähteä tai istua alallaan.
Tästä sai Valle äkillisen päähänpiston. Hän tilaisi Kallelle oikein komeat juhlasaappaat. Tukevat ja pitkävartiset. Sen hän tekisi.
Samalla hän soittaisi myöskin maalarille, koska kartanonhoitaja oli arvellut, että sää pysyisi muuttumattomana vielä jonkun aikaa.
Helilä oli ehkä myös ollut Reginan-päivillä, ja voisi ehkä kertoa sieltä jotakin. Kyllä kai Regina, ainakin muodon vuoksi, oli jotakin sanonut hänestä! Tai oliko ehkä kokonaan vaiennut?
Rontus-Kalle yskäsi vähän, herättääkseen huomiota.
Valle katsoi nopeasti kelloaan, kuin peittääkseen jotakin, jota ei olisi saanut huomata. Sitten pyyhkäsi hän kevyesti otsaansa, ikäänkuin ajatuksen jäljet olisivat, kentiesi, siinäkin näkyneet.
Vai niin! Hän seisoi taas akkunassa ja ajatteli Reginaa. Omituista!
Mikähän se tuolla käytävällä, puitten lomitse vilahteli?
Aurinko heitti vinosti viimeisiä säteitään puiston nurmikoille ja teille.
Siellä vilahteli vaalea leninki, nopeasti hypähdellen sinne tänne. Oikein! Nyt hän näki. Solakka, pehmeäpiirteinen ja sulavaliikkeinen nainen kirmasi siellä vallattomasti talon Vahtikoiran kanssa.
Aukinainen, viljava tukka hehkui tummalle kullalle auringon säteitten kimmellyksessä, ja hulmuavat helmat kietoutuivat toisinaan kiinteästi ihoon asti, antaen miellyttävän aavistuksen pehmeitten ja joustavien muotojen ääriviivoista.
Valle tunsi ihastuksensa ja mielenkiintonsa kohoavan nopeasti.
— Kuka tuo on? kysyi hän intoilevalla äänellä, irrottamatta silmiään hyppelehtivästä naisesta.
Rontus-Kalle nousi tavallista nopeammin katsomaan, mielissään, että tuo tuskallinen äänettömyys vihdoinkin loppui.
— Tuoko valkoinen hirvi, vai — kysyi hän, leveästi hymyillen.
— Mikä? kysyi Valle tiukasti, vilkaisten Kallea.
— Hirvihän se, tuo — yritti Kalle hitaasti ja arasti.
Samassa katosi nainen pensaitten taakse.
Valle vilkaisi vielä Kallea, selvä epäilyksen ilme katseessaan. Hänen ystävänsä oli nähtävästi tullut yhä yksinkertaisemmaksi vuosien kuluessa.
Hän lupasi käydä vielä illalla Kallea tervehtimässä väen puolella. Nyt hänellä oli asioita kartanonhoitajan kanssa, ja oli mentävä konttoriin.
Kalle loisti tyytyväisyydestä ja onnesta kun he yhdessä astelivat leveitä portaita alas alikertaan.
Valle oli kokolailla tyytymätön itseensä.
Hän teki sen johtopäätöksen, että Seurahuoneen päivällisten jälkeen naiset ylipäänsä olivat alkaneet olla vallan liiallisella tavalla hänen huomionsa esineinä.
Tuntui kuin Regina olisi loihtinut häneen salaista taikaa.
IX
Vallen astuessa sisään oli konttorissa asioitsemassa muuan mies, joka kumarsi hänelle ystävällisesti.
Kartanonhoitaja kiirehti selittämään, että tämä oli aluskunnan puolesta ilmottamassa alustalaisten kokoontumisesta nyt kohdakkoin väenpirttiin neuvottelemaan.
— Vai niin, vai niin, sanoi Valle ja meni kättelemään miestä.
Miehen vakava ilme näytti sulavan puristaessaan känsäisellä kourallaan isäntänsä kättä.
No, mutta — Mäkirannan Kustihan se on, sanoi Valle iloisena. Minun entinen pallo-toverini! En aikonut tunteakaan.
Kusti hymyili hyväntahtoisesti.
— Olenhan minä — sanoi hän pehmeästi.
Valle tarkasteli Kustia lähemmin.
He olivat jotenkin saman ikäiset, mutta kovin oli Kusti, ennen niin reipas ja roteva, kutistunut ja vanhentunut.
— Noinkohan se raskas työ nopeasti kuluttaa, ajatteli Valle, mutta ei kohteliaisuudesta tahtonut ihmettelyään ilmaista.
Kusti oli hänen synnyinkotinsa naapurista, pienestä talosta, josta nuorimmat veljet — Kusti niiden mukana — saivat lähteä maailmalle onneansa hakemaan. Jo useampia vuosia oli Kusti kuulunut Valtialan alustalaisiin.
Vielä Vallen ensimäisenä ylioppilasvuotena oli Kusti pitäjänsä komein poika, reipas ja notkea. Ja nyt!
Kyseltyään yhtä ja toista sai Valle tietää, että Kusti oli ollut naimisissa jo kymmenen vuotta, ja että heillä oli viisi lasta. Nuorin, joka oli tyttö, viedään huomenna ristille.
Valle ei tietänyt minkälaista ilmettä hän näyttäisi, iloistako vai surullista.
Hän koetti tutkia Kustin kasvojen eleitä, mutta niissä oli taas yhtä kovat piirteet kuin äsken, tullessaan. Eihän niistä päässyt perille.
Hän kääntyi konttoripöydän luo.
— Mikä tyttösen nimeksi pannaan? koetti hän kysyä iloisella äänellä.
— Laila, kuului kuivasti oven suusta.
Valle otti nopeasti kirjeenkuoren pöydältä, kirjoitti siihen ristityttösen nimen, ja alireunaan: kumminlahja Valle Valtialalta. Sitten otti hän lompakostaan sileimmän satamarkkasen ja pani sen kuoreen.
— Kusti antaa nyt merkitä minutkin kummiksi, sanoi hän sulkiessaan kuorta. En minä luultavastikaan ehdi olemaan läsnä, mutta sama kai tuo on.
Valle nousi ja kääntyi Kustiin.
— Tämän minä pyytäisin jättää kummityttärelleni, sanoi hän ojentaen kuoren Kustille.
Epäröiden ja vastahakoisesti tarttui Kusti kirjekuoreen. Tuntui, ettei hän halua tätä lahjaa. Huulet vähän liikahtivat, mutta ei hän mitään sanonut.
— Jos Kusti tallettaa sen pankkiin, niin siitä kasvaa sievonen morsiusapu parissakymmenessä vuodessa, sanoi Valle niin iloisesti kuin suinkin.
Kustin pää nyökähti vähän ja huulet taas liikkuivat, mutta ei hän sanonut mitään. Katseli vain koteloa kädessään.
Mitä mahtoi hän miettiä?
— Niin, heti auringon laskun jälkeen me sitten kokoonnumme, sanoi Kusti yksikantaisesti ja valmistautui lähtemään.
— Näkemiin sitten vaan, sanoi Valle tuttavallisesti. Siellä tavataan.
Mies painoi lakin päähänsä ja lähti.
Kysyvänä kääntyi Valle kartanonhoitajaan ja istui häntä vastapäätä pöydän ääreen.
Kartanonhoitajalta sai Valle kuulla, että Kusti oli alustalaisten muodostaman yhdistyksen puheenjohtaja ja sielu.
— Tämä selitti Kustin vastahakoisuuden lahjan suhteen. Se voisi asettaa hänet epäilyksenalaiseksi toverien keskuudessa. Hän menettäisi ehkä luottamuksensa ja joutuisi omissakin silmissään ikäänkuin rintaman ulkopuolelle, ajatteli Valle.
— Hän on muuten pahimpia kiihottajia väestön keskuudessa, sanoi kartanonhoitaja.
Valle luuli kuulevansa kuin moitteen vivahduksen kartanonhoitajan äänessä antamansa lahjan johdosta.
— Jokainen taistelee etujensa puolesta, sanoi hän lyhyesti.
Kartanonhoitaja aikoi ruveta selittelemään kokouksen syitä ja asian nykyisiä vaiheita, mutta Valle keskeytti hänet siitä, pyytäen ensin kuulla kartanonhoitajan mielipiteen Rontus-Kallen jalan suuruudesta.
Hämmästyneenä selitti hoitaja, että Kalle aina käyttää hänen hylkäämiään kenkiä, vaikka vähän ahtaita ne tuppasivat Kallelle olemaan.
Tästä selviytyi Valle pian. Hän tilaisi pari numeroa isommat, varmuuden vuoksi.
Valle tilasi kaksi puhelua peräkkäin. Toisen suutarilleen, ja toisen maalarille.
Nyt hän oli valmis kuuntelemaan kartanonhoitajan selostusta.
Kartanonhoitaja oli tunnon-tarkka mies. Ennen kaikkea katsoi hän aina kartanon etua. Sen Valle tiesi. Täydellä luottamuksella kuunteli hän täsmällistä ja asiallista esitystä.
Hän sai tietää, että verotus ja päivätyöt olivat mahdollisimman tiukalle kohotetut, joten aluskunta tunsi jonkinlaista rasitusta, jolle eivät tarkat välikirja-muodot kuitenkaan antaneet mitään lievitysmahdollisuuksia.
Toisin oli Valtialan maantie-osuuden laita. Sen kunnossapito kuului aluskunnalle, mutta välikirjain sanamuodosta voi tulla siihenkin johtopäätökseen, että tämä työ ei kuulu itse verotukseen, vaan olisi korvattava aluskunnalle.
Tarkastettuaan kyseenalaista kohtaa huomasi Vallekin siinä jonkinlaista paikallista epäselvyyttä, mutta itse välikirjan kokonaislaadintaan ja sen henkeen nähden ei alustalaisilla ollut hänen mielestään oikeutta puolellaan.
Samaa mieltä sanoi kartanonhoitaja juristien olevan.
Mitä olisi tehtävä?
Valle mietti. Jos alustalaiset kerran ovat saaneet sen päähänsä, että heillä on liikarasitusta, niin ajavat he mielipidettään eteenpäin tavalla tai toisella, joko lakolla tai käräjöimisellä. Siitä taas syntyy haitallista hankausta ja välien rikkomusta, joista voi olla enemmän haittaa kuin koko tiejutusta.
— Asia oli kiireellinen sentähden, että syyssyynit ovat jo ilmotetut, sanoi kartanonhoitaja.
— No, tahtooko aluskunta päästä velvollisuudesta, tehdä korjaus- ja kunnossapitotyöt? kysyi Valle.
Sitä eivät he tahtoneet. He tekisivät kyllä työt, välikirjoissa määrättyjä vaihtoehtoisia päivätyöpalkkoja vastaan.
Vallen mielestä alustalaisten vaatimuksiin oli suostuttava, mutta kartanonhoitaja oli eri mieltä.
Keskustelu sai tavallaan väittelevän muodon, mutta pysyi sentään jotenkin tasapuolisena kun Valle ei kertaakaan erehtynyt esiintymään valta-asemansa puolustajana. Silloinhan olisi keskustelun jatkaminen ollut mahdotonta.
— Kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden, väitti kartanonhoitaja.
— Mutta suurella kartanolla on velvollisuuksiakin lääniänsä kohtaan, sanoi Valle vakavasti.
Tehtiin laskelmia. Kartano oli tuottanut tänäkin vuonna verrattain hyvin. Siihen kyllä vaikutti suurimmalta osaltaan metsä, jonka isävainaja oli taitavasti järjestänyt vuotuiseen lohkomyyntiin.
Sitten laskettiin maantie-työt rahassa. Siitä tuli kyllä koko nätti summa, mutta Valle pysyi sittenkin mielipiteessään. Eihän hän saisi päivääkään rauhaa jos hän tietäisi, että hänen maatilallaan rettelöidään ja riidellään. Siitä tulisi kirjoituksia lehtiin, ja hänen olisi pakko myydä koko harmin kapine.
Kartanonhoitaja pysyi myöskin mielipiteessään. Hän sanoi, että hänen kantansa tunnettiin aluskunnassa, eikä siitä siis voinut perääntyä isännän väliintulon tähden.
Tämähän oli paha paikka. Tästähän voi muodostua kabinetti-kysymys.
Valle oli ollut pääkaupungin yhteiskunta-elämässä monessa pulmallisessa vyyhden-selvittelyssä, mutta eiväthän ne näin pahalta olleet tuntuneet.
Ne asiat siellä olivat sentään kauempana. Tämä teki oikein rinnus-otteen vaikutuksen.
Samassa soi telefooni.
Valle tilasi suutariltaan kaikkein parhaimmat pitkävarsisaappaat, punaisilla sahvianinahka-suilla. Kaksi miestä piti panna heti ylityöhön, ja jalkineet olivat lähetettävät viimeistään ylihuomen-aamulla.
Sitten soitti hän Helilälle.
Tämä ainainen ylvästelijä määräsi hinnaksi kymmenentuhatta kuuden neliömetrin kankaasta, mutta Valle tunsi miehen tavat ja lateli ehdot. Viisisataa markkaa neliömetriltä eikä penniäkään enempää. Ja huomen aamujunalla on lähdettävä, muuten tilaus on peruutettu.
Kartanonhoitaja katseli masentunein mielin tuota selväpiirteistä ja lyhytsanaista miestä, joka noin kevyellä tarmolla ajoi tahtonsa perille.
Hän ajatteli kai omaa kohtaansa; miten hänen kävisi, ja mitenkä hän muodostaisi menettelynsä?
Valle nousi telefoonista ja katseli sisäisellä levottomuudella kartanonhoitajan vakavia kasvoja ja miettivää katsetta.
Sukeutuisikohan tästä nyt tosiaankin oikein vakava juttu. Hän jo katui sydämestään, että oli tänne tullutkaan.
— Minun asemani käy sitten mahdottomaksi, mutisi kartanonhoitaja.
— Ja minun, ajatteli Valle.
Hän rupesi kävelemään ja miettimään.
Näkihän sen ihan selvästi, ettei tästä pulmasta päässyt ilman jommankumman perääntymistä. Ellei ehkä voisi keksiä jonkinlaista välimuotoa. Mutta mikä se sellainen voisi olla? Se täytyisi sitten olla jokin temppu. Ei asiallinen, vaan muodollinen.
Hän pysähtyi akkunan luo katselemaan ulos hämärtyvää piha-maata. Hm! Täällä hän nyt oli. Syksyllä maalla. Näin äärettömän hiljaista ja rauhallista! Aivan toista kuin Helsingissä.
Nyt kai Heliläkin jo hommasi lähtöään.
Ja Regina!
Eihän hän muistanutkaan kysyä mitään Helomaan kesteistä!
Kiivaalla liikkeellä kääntyi Valle akkunasta. Taas akkuna ja Regina!
Hän otti hermostuneesti sikaarin kotelostaan ja rupesi sitä sytyttelemään.
Tuossa istui vaiteliaana ja mietteissään tuo harmaantunut, taitava maanviljelijä, joka uskollisesti oli hoitanut hänen tilaansa ja vuosi vuodelta lisännyt hänen tulojaan. Eihän häntä voinut päästää sortumaan mokoman pikkujutun takia. Olihan se ihan mahdotonta!
Ovatko hänen aivonsa sitten niin kömpelöt, ettei tähän voi keksiä mitään pelastusta?
Miksi sitten ratsastella sanaleikeillä Helsingin seurapiireissä ja vaatia itselleen intelligentin miehen mainetta, ellei tätä pulaa pysty selvittämään.
Valle oli oikein vakavasti vihainen itselleen, pysähtyi hajasäärin keskilattialle ja päätti, ettei hän siitä hievahda ennenkuin keksii pelastuksen.
Kartanonhoitajan hyvä suhde työväkeen on ensikädessä pelastettava. Sen hän älysi selvästi.
Entä hänen oma suhteensa!
No, mitäpä sellainen merkitsi hänelle, joka ei oleskellut edes samalla paikkakunnallakaan.
Näistä ajatusyhtymistä ehkä syntyy jotakin.
Yhtäkkiä hänen mielensä kirkastui.
— Lähdetään kokoukseen, sanoi hän iloisella äänellä. Minä järjestän niin, että me kaikki tulemme olemaan tyytyväisiä.
Kartanonhoitaja katsoi epäillen isäntäänsä, nousi hitaasti ja lähti vastenmielisesti Vallen perässä konttorista.
X
Huolimatta sähkövalaistuksesta oli avara väenpirtti puolihämärä paljosta tupakansavusta.
Penkit ja kaikki mahdolliset istumapaikat olivat täynnä vilkkaasti keskustelevia miehiä.
Kiivaimmat seisoivat keskilattialla, puhuen ja huitoen käsillään.
Maantie-asia oli nyt lopullisesti ratkaistava. Päätöksen tulosta kuulemaan olivat tulleet myöskin kartanon kaikki vapaina olevat palvelijat, joille maantie-asia ei yhtään kuulunut, mutta joita se jännitti kovasti.
Lavanalustan puolella, uunin nurkassa supattelivat kartanon parikymmentä palvelustyttöä, tietämättä mistä oikeastaan oli kysymys, mutta kaikki tuntien voimakkaasti, että tappio tai voitto koski koko työtätekevää luokkaa.
Nuoremmat ja syrjäisemmät unohtivat asianmukaisen vakavuuden, ja laskettelivat sanasutkauksia silloin tällöin, ja naiset hihittivät tukahutettua naurua nurkassaan.
Puolipeitettyjä arvosteluja isännästä kuului sieltä täältä penkkirivistä.
Mitä hän oikeastaan mahtaa tehdä siellä Helsingissä? On kouluja käynyt mies, eikä ole minkäänlaista virkaa.
Kirjoittelee vaan sanomalehtiin! Näin suuren kartanon isäntä! On sekin.
Tulisi asumaan taloaan, eikä antaisi tuon kartanonhoitajan täällä komennella!
Puhelu muodostui vähitellen aivan kova-ääniseksi ja sukkeluudet yhä rohkeammiksi.
Joku ehdotti, että lähtisivät kotia ja antaisivat maantien hoitaa itse itsensä.
Joku nuorukaisista ehdotti, että hankitaan hanuri ja ruvetaan tanssimaan.
Mistään ehdotuksista ei kuitenkaan tullut mitään. Ne vain synnyttivät uusia ja ilo alkoi nuorison parvessa kohota yhä korkeammalle.
Pää käsiin nojautuneena, kyynärpäät polvilla, istui Kusti, ottamatta osaa minkäänlaiseen keskusteluun. Hän istui omissa mietteissään, ja odotti mitä tuleman piti.
Kustin muistissa oli Vallella ollut aina paras sija hänen lapsuutensa leikkitovereista. Häntä suretti kovin, että hän, olojen pakosta noustuaan kartanoa vastaan, oli joutunut seisomaan silmä silmää vastaan entisen, parhaan leikkitoverinsa eteen.
Häntä suretti jos Valle ehkä ei tahtonut ymmärtää, että Kusti kävi luokka-etujen taistelua itse järjestelmää vastaan, eikä mieskohtaisesti, satunnaista kartanonomistajaa vastaan.
Häntä suretti myöskin, jos hänen täytyisi, asiansa eduksi ja toveriensa tähden, luopua tuosta hyvästä sydämestä annetusta kummilahjasta. Se tulisi varmaankin loukkaamaan Vallea. Hän tunsi sen. Siksi kapinoivat hänessä ristiriitaiset tunteet maailman nurjuutta vastaan.
Nämä ristiriitaiset kamppailut vallitsivat Kustin niin kokonaan, ettei hän mitään havainnut pirtin melusta.
Hän heräsi kuitenkin äkkiä sangen voimakkaaseen nyhjäykseen, joka oli työntää hänet suinpäin lattiaan.
Hän katsoi ympärilleen.
Tiukkaan ahdatulta penkiltä, hänen vierestään, oli Rontus-Kalle noussut rajusti seisomaan. Kallen valtavan ruumiin liike oli hipaissut hänen kylkeään ja olkaansa.
Keskilattialla seisoi nuori mies hajasäärin, kädet taskussa, ja kertoi suurella äänellä jotakin pilkallista, jolle naurettiin.
Se oli kartanon hiljattain pestattu kuski. Sama mies, joka oli kyydinnyt Vallen asemalta.
Kuski kertoi tästä, hänen mielestään puolipöhköstä kartanon herrasta, kaikellaisia huomioitaan omituisella velmuavalla tavallaan, miten tämä hieno herra oli pidellyt vaunujen laidoista kiinni ja pelännyt putoavansa, ja miten hän oli säikähtänyt pientä peltohiirtä, luullen sitä jänikseksi.
Tällöin oli Rontus-Kalle noussut.
— Ja kun minä menin porttia avaamaan piti herran ottaa ohjakset hansikkaisiin käsiinsä, jatkoi kuski kertomustaan. Mutta hän ei osannutkaan ajaa. Hän veti vuorotellen ohjista, tällä tavalla näin.
Tässä näytti kuski sahaavaa liikettä, vuorotellen kumpaisellakin kädellä. Ja kuuntelijat nauroivat.
— No, saikos porttipoika juomarahaa? kysyi joku joukosta.
— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa, virnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen, niin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle ja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun pohjalta.
— Älähän siinä soita suutasi, ehti Kusti sanomaan.
Mutta hänen äänensä hukkui voimakkaampien joukkoon.
— Miten sitten herra ajoi portista? uteli joku naisääni.
— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa seisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan meidän hieno isäntämme.
Samassa syöksähti Rontus-Kallen jättiläisvartalo kuskin eteen.
Pirtissä tuli kuoleman hiljaisuus.
Kallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin ilman puutteessa.
Hän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella rinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.
Naiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut mennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille tunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.
Onneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja kartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.
Valle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen paiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.
Nopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä äänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia kertoja nimeltä.
Vähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen käsivarret alas taakkoineen.
Hirvittävä oli tämä voima, joka piteli ilmassa heiluvaa, kalpeata miestä.
Mutta yhä alemmas laskeutuivat käsivarret — yhä alemmas.
Kuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan.
Mutta yhä painuivat käsivarret.
Rontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja käsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.
Mutta vielä oli hätä yhtä suuri.
Valle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla voimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.
Hän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla, entisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.
Rontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän, kauhistuneen katseen.
Hurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän eleen.
Vilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi raskaasti seisaalleen.
Henkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan lähimmälle tuolille.
Valle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin ison lapsen peräpenkille istumaan.
— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli Valle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla sinun luoksesi nyt illalla.
— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään kuskiin päin, katsomatta häneen.
— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle hiljaisella, hyvittelevällä äänellä.
— Mitä on tapahtunut? kysyi kartanonhoitaja tiukasti.
Kukaan ei vastannut mitään.
— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja kysymystään kuskille.
Kuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi voinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka oli kokonaan hänen.
Valle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi kaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden rettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis selittämään.
Keskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään tapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin oli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä asiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan. Ja hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta niin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon lörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.
Näin miettien pyysi Kusti saada väen puolesta selittää kohtauksen kulun.
Kusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut leikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen tehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä suuttui.
Tämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla puheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.
— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin en salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta, keskeytti Valle.
— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan tälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia ammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti parempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä osaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin me molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla aloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa meidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi raueta.