Kerroin asian Nevankoskelle.
»Älä hätäile! Parin tunnin päästä on käännös valmiina. Silloin onkin jo pimeä kuin säkissä. Minä lähden viemään paperit. Minua eivät tunne. Pukeudun tummaan pukuun. Kukaan ei minua pimeässä näe. Mr Fairholme odottaa käsikirjoitusta vielä tänä iltana.»
»Tänä iltana ei kumpikaan mene mihinkään», sanoin vakavasti. »Seuraus voisi olla tikarinisku selkään. Käsikirjoitus jääköön huomiseksi.»
Nevankoski vain hymyili. Kun paperit olivat valmiit ja allekirjoitetut, oli minun mahdotonta pidättää häntä. Mustiin puettuna hän pujahti hotellin takaovesta pihalle ja kadulle.
Tilapäinen päähänpisto saattoi minut lainkaan päästämään ystäväni tälle retkelle. Minun oli äkkiä johtunut mieleeni, että se kenties ei olekaan rabbiini, vaan rabbiinin poika, joka oli palkannut syrialaiset minua vainoamaan. Mustasukkainen sulho oli ehkä nähnyt minun puhuttelevan Rachel Baumgartenia! — Ja suutelevan hänen kättään! — Kuinka hra Nierot olikaan kerran sanonut? — Naisseikkailut voivat itämailla milloin hyvänsä tuottaa kaksikymmentä senttimetriä kylmää terästä kylkiluiden väliin!
Kaksinkertaista hairahdustani sain syvästi katua. Viidentoista minuutin päästä ystäväni tuli takaisin, kelmeänä ja hengästyneenä. Hän ontui pahoin, ja vasemmasta kädestä oli sormi katkennut.
Kaksi roistoa oli alkanut häntä seurata. Lopulta ystäväni oli juossut henkensä edestä kautta pilkkopimeiden katujen. — Kylläpä hän nyt kaipasi revolveriaan, jonka olivat häneltä kesällä takavarikoineet tullissa! — Eräässä kadunkäänteessä hän oli kyykistynyt maahan heti kulmauksen taakse, mutta oli joutunut siinä rakennuskivien roukkioon. Ahdistajat olivat jo samassa kiitäneet sivutse. Silloin hän oli puikkinut samaa tietä takaisin, poikennut uudelle syrjäkadulle ja vihdoin suurella vaivalla päässyt hotellin turviin.
Lääkäri saatiin taloon. Vioittunut sormi lastoitettiin, nyrjähtänyt jalka, joka tällä välin oli ennättänyt rumasti ajettua, sai siteen ja jääpussin. »Kolmen viikon kuluttua voitte päästä jalkeille.»
Siinä oltiin! Minä olin ankarissa tunnonvaivoissa ja kysyin lääkäriltä, eikö Nevankoski voisi koettaa matkustaa minun kanssani kotiin. Kulkisimme mahdollisimman mukavasti, lyhyintä tietä.
Lääkäri ravisti päätään: »Hän saisi silloin ontua elämänsä loppuun saakka.»
Aamulla englantilaiset, joille olin kirjoittanut selostuksen tapahtumasta, tulivat miehissä hotelliin vastaanottamaan niin merkillisen arvon saanutta asiakirjaa. Mr Fairholme oli alkanut katsoa seikkaa vakavammalta kannalta ja ilmoitti aikovansa varmemmaksi vakuudeksi tallettaa kaikki retkikuntaa koskevat asiapaperit englantilaiseen konsulinvirastoon.
Otin hänet syrjään ja kysyin, eikö ollut syytä epäillä hra Nierotin antaneen rabbiinille tiedon käsikirjoituksen olemassaolosta.
Mr Fairholme pudisti päätään miettivästi: »Rabbi Jonathanin osallisuus tähän lienee selvä, vaikkemme voi sitä laillisesti todistaa. Mitä mr Nierotiin tulee, pelkään, että into on johtanut teidät harhaan. Hän näytti minulle toissa päivänä rabbi Jonathanilta saamansa tulkinnan saviastiamme kirjoituksen sisällyksestä. Siinä samassa hän mainitsi nauraen, että te sen johdosta olitte tehnyt jonkinlaisen viittauksen hänen tuttavuuksistaan. Mielestäni mr Nierot on tässä asiassa täysin puhdistanut itsensä.»
Mies oli todellakin perehtynyt sekä itämaiseen että länsimaiseen diplomatiaan!
Kun olin päättänyt pysyä koko päivän kotona hotellissa ja olin huomisaamuna matkustava junassa Jerusalemista, jätin nyt retkikunnan englantilaiset jäsenet hyvästi.
Hra Nierot, jolle olin lähettänyt kirjalliset jäähyväiset, koska en tahtonut jättää sairasta ystävääni viime päivänä yksin, tuli illalla huoneeseeni. Hän oli puettuna ratsastuspukuun.
Hän tahtoi hyväksyä selitykseni, että minun oli täytynyt ajan voittamiseksi laatia kirjoitukseni yhdessä hra Nevankosken kanssa, mutta mitä hän ei voinut hyväksyä, oli seikka, että hän kuului retkikuntaan yksinkertaisena palkattuna jäsenenä.
»Minun työstäni on ollut retkikunnalle suurempaa hyötyä kuin kenenkään muun», hän rehenteli. »Minä järjestin maa-alueiden ostot. Kaivaustöissä on aina, milloin vaikeuksia on ollut voitettavana, minun taitooni turvauduttu. Vaadin osallisuutta yhtiön kaikkiin taloudellisiin etuihin.»
»Luulen, että mr Fairholme on antanut arvoa teidän työllenne», lausuin. »Minä en voi tehdä asiassa mitään. Teidän tulee kääntyä mr Fairholmen puoleen ja pyytää, että hän esittää asianne Lontoossa olevalle johtokunnalle.»
»Nyt te ette tiedä mitä puhutte», hän kivahti. »Olenko minä kuka hyvänsä? Minulle ovat kaikki ovet avoimet! Mikä estäisi minua menemästä vaikkapa jo viikon päästä Rothschildien puheille? Luuletteko, ettei tämä asia herättäisi heidän mielenkiintoaan?» — Hän tuskin osasi hillitä itseään.
Vastasin tyynesti: »Tuota puhetta nimitetään kaikilla Euroopan kielillä kiristämisyritykseksi. Ehdotan vieläkin, että käännytte mr Fairholmen puoleen, mutta en neuvoisi teitä käyttämään hänen luonaan samanlaista kieltä, ainakaan vierastenmiesten läsnäollessa.»
Hän lähti kiukkuisena, kopauttaen piiskallaan ratsassaappaansa vartta.
Kuultuaan Nierotin uhittelun Nevankoski makasi pitkän aikaa ääneti.
Vihdoin hän lausui harkittuun tapaansa:
»Nyt vasta ymmärrän Nierotin laskelmat, joista aina oli jäänyt minulle jotakin epäselvää. Ymmärsin kyllä, että hän alusta pitäen oli aikonut kavaltaa meidät, mutta en tiennyt, että hänen tarkoituksensa oli kääntyä juutalaisten rahamiesten puoleen. Voidakseen aikeitaan toteuttaa hänen täytyi koota mahdollisimman paljon tietoja hankkeistamme sekä ennen kaikkea kirjallisia todistuskappaleita. Näissä toimissaan hän käytti rouvansakin apua!
»Mutta Nierot ei ole mikään tuhma mies. Hän tajuaa, että raharuhtinasten pakeille ei pääse ilman kaikkein parhaita, ensiluokkaisia suosituksia. Isä Justinuksen puheista hänelle selvisi rabbi Jonathan ben Jochain syvä oppi, tavattoman suuri maine ja vaikutusvalta juutalaisissa piireissä. Siinä mies, joka osaa arvostella toimiamme ja niiden merkitystä, eritoten juutalaisten harrastuksien kannalta katsoen, ja jonka lausunnolla on pontta ja kantavuutta! Toimeenpannut asunnontutkimukset osoittivat hänelle, missä määrin asiamme kiinnitti rabbiinin mieltä. Hän lähti nyt rabbiinin puheille ja lupasi hankkia hänelle jäljennöksen kirjoitettavasta tiedonannosta, sillä ehdolla, että hän saa rabbiinilta suosituskirjeen Rothschildeille. — Lupaamaansa asiakirjaa hän ei tosin saanut käsiinsä, mutta rabbiini summasi yhteen omat arvelunsa sekä Nierotin suulliset selitykset ja antoi kuin antoikin Nierotille suosituksensa. Hänellä on nyt rabbiinin suosituskirje lompakossaan. Muuten hän ei olisi ollut niin koppava ja röyhkeä.»
»Olet kyllä oikeassa», myönsin. »Me olemme heti ensi päivästä alkaen tehneet sarjan auttamattomia virheitä. Mutta pelkät suusanalliset selitykset eivät riittäne raharuhtinaissa. Niin kauan kuin Nierot ei voi esittää toimistamme pienintäkään asiallista todistuskappaletta, käynee hänelle vaikeaksi tuottaa meille vahinkoa.
»Mutta tahtonet ehkä sanoa», arvelin, »että minun itseni olisi tullut tässä asiassa kääntyä, alusta pitäen, juuri juutalaisten puoleen — Muistathan, mitä lausuin sinulle jo toista vuotta sitten: Jos asia on meille rahakysymys, niin menkäämme juutalaisten puheille! Jos se on puhdas tieteellinen kysymys, niin pysykäämme heistä kokonaan erillämme. — Juutalaiset ehkä kyllä voisivat tehdä hypoteesieni johdosta kaivauksia, mutta missään tapauksessa ei kukaan sivullinen saisi koskaan tietää kaivausten tuloksia. Juutalaisten käsissä koko se tuhatvuotinen tieteellinen aineisto, mikä mahdollisesti voinee olla tavattavissa Jerusalemin-alaisissa vuorten uumenissa, tulisi iät päivät pysymään heidän omana yksityisenä salaisuutenaan, johon länsimainen tutkimus ei lainkaan pääsisi käsiksi. Mahdollisia löytöjänsä salaamaan heitä kehoittaisi jo yleensäkin kansallisen eristäymisen periaate, mutta erittäin tässä tapauksessa pakottamalla pakottaisivat laki ja profeetat sekä Talmud. — Mikä merkitys muuten tällaisella oletetulla aineistolla voisi olla länsimaisen kulttuurimme puhdistamiseksi monesta ikivanhasta itämaisesta harhaluulosta, olisi luonnollisesti turhaa ruveta näillä tiedoin arvioimaan! — Kuinka hyvänsä, tässä suhteessa en tunnusta mitään virhettä tapahtuneeksi! Emmehän kumpikaan ole ryhtynyt näihin asioihin rikastuaksemme.»
Varhain seuraavana aamuna jätin murheisena hyvästi vuoteeseen kytketyn ystäväni, josta minulla näinä kuukausina oli ollut arvaamattoman paljon apua, ja matkustin junassa Jaffaan sekä edelleen kautta Levantin kotia Suomeen.
Kolme viikkoa myöhemmin keskeytettiin retkikunnan syksyiset kaivaustyöt.
Nevankoski ynnä retkikunnan muut jäsenet jättivät Jerusalemin.
8.
Kuinka asiat sittemmin kehittyivät edelleen, voin aivan lyhyesti kertoa.
Niiden johtuessa huippuunsa olinkin kaukana tapausten keskustasta.
Oli määrä, että kaivaustyöhön jälleen ryhdyttäisiin aikaisin keväällä. Jollei mitään erityisempää sattuisi väliin, niin minun oli tarkoitus saapua Jerusalemiin vasta kuukautta myöhemmin.
Retkikunnan varustautuessa matkaan lähetin Lontooseen asianmukaisen työsuunnitelman sekä liitteenä käännöksen eräistä varsin tärkeistä muinaisheprealaisista kirjoitelmista. Kuten ennenkin, olivat tiedonantoni kaksikieliset, kirjoitetut ruotsiksi ja englanniksi. Viimemainittua tekstiä laadittaessa oli Nevankoski minua avustanut. Olimme mahdollisimman tarkasti koettaneet kääntää englanninkielelle heprealaisen kirjoituskokoelman, jonka esitystapa ja tyyli oli vaikeatajuista, kuten itämaisten tekstien ylimalkaan. Olinkin varustanut nämä kirjoitelmat seikkaperäisillä selittävillä muistutuksilla.
Kaikki nämä asiakirjat olin erityisistä syistä, mr Fairholmen pyynnöstä, antanut asianmukaisen julkisen notarion todistaa minun kirjoittamikseni ja allekirjoittamikseni.
Lähetystäni seurasi kirje, jossa vakavasti esitin hra Nierotia vapautettavaksi retkikunnan palveluksesta.
Viikon päästä sain mr Fairholmelta hämmästyttävän kirjeen. Kun hänestä heprealaisessa kirjoituskokoelmassa oli eräitä hämäriä kohtia, ja hän halusi verrata englanninkielistä käännöstä ruotsinkieliseen, niin hän — koskapa ei voinut muidenkaan puoleen kääntyä — oli mennyt asiassa hra Nierotin luokse. Tämä olikin osoittanut eräitä virheellisyyksiä englantilaisessa tekstissä ja luvannut ottaa sitä heti parannellakseen. Hän sai asiakirjat huostaansa. Jo kahden tunnin kuluttua hän toi ne lievästi korjattuina takaisin.
Nyt mr Fairholmea oli eräs seikka alkanut epäilyttää. Asiakirjat osoittivat, että niistä oli otettu kopiopainimella jäljennös. Hän tahtoi siis tietää, oliko jäljentäminen mahdollisesti tapahtunut jo ennen, kuin olin lähettänyt asiakirjat hänelle Lontooseen.
Harmistuneena sähkötin vastauksen:
Nierot ottanut jäljennöksen. Heti erotettava.
Retkikunta matkusti heti tämän jälkeen Jerusalemiin — ilman Nierotia.
Eron saatuaan hän kuului äkkiä muuttaneen Ranskaan.
Jerusalemista alkukevään kuluessa minulle saapuneet tiedot kaivaustöiden edistymisestä olivat varsin tyydyttäviä. Tunnelisokkeloiden käytävät olivat yhä edelleen kivillä ja soralla täytetyt, mutta eräistä syrjäkomeroista oli tavattu runsaita heprealaisia muinaismuistoesineitä. Jebusealaisten tunnelialue oli vähitellen sivuutettu. Seuraavat tiedonannot olivat yhtä ilahduttavia. Ylenmäärin arvokkaita muinaismuistolöytöjä oli tehty. Mielenkiintoisia seikkoja oli sattunut väliin, ja viimeisessä kirjeessä sanottiin, että minun tuli ensi sähkösanomalta olla valmis matkustamaan Jerusalemiin.
Tässä kirjeessä mainittiin sivumennen, että eräs ranskalainen mies, hra Mouche, oli saapunut kaupunkiin sekä esiintynyt mahtipontisen itsevaltaisena ja uhkaavana englantilaisten edessä, vaatien kaivaustöitä viipymättä lakkautettaviksi. — Hotellissa hän oli maininnut olevansa muka parisilaisen pankkiirin, parooni Emile Rothschildin asiamiehiä.
Englantilaiset eivät tietysti olleet välittäneet hänestä vähääkään. He olivat lyhyesti viitanneet hra Mouche'ille Turkin hallitukselta saamiinsa erioikeuksiin, joiden nojalla tekivät muinaistieteellisiä kaivaustöitään hallituksen suojeluksen alaisina.
Kun hra Mouche oli tahtonut pyrkiä työmaalle, niin siellä oleva vakinainen sotilasvartio oli karkoittanut hänet ilman muuta.
Olin kotona jo järjestänyt kaikki asiat, lähteäkseni matkaan minä päivänä hyvänsä, kun odottamani sähkösanoma saapui.
Avasin sen jännityksellä. — En ymmärtänyt mitä luin! En käsittänyt lainkaan sen sisällystä:
Työ keskeytetty. Älkää lähtekö matkaan. Lähemmin kirjeellisesti.
Fairholme.
Sähkösanoma oli lähetetty Port Saidista ja oli kaapeliteitse kulkenut
Lontooseen, josta se oli tullut Suomeen.
Ennenkuin mr Fairholmen kirjeen olin ehtinyt saada, tunsin täydellisesti koko jutun. Kaikki saatavissa olevat sanomalehdet kertoivat ankarasta katumellakasta Jerusalemissa, jonka muhammedilainen väestö oli kiihtynyt hurjaan raivoon. Lehdet tiesivät kertoa englantilaisista aarteenkaivajista, Omarin moskean häväistyksestä ynnä aarteenkaivajain ja rosvojen häpeällisestä paosta.
Alkuperäiset mellakantekijät olivat jo aikoja sitten menneet kotiin nukkumaan, mutta sanomalehtikirjoitusten tulva oli ehtymätön. Syytökset, puheet aarteiden ryöstöistä, seikkailijoista, epätieteellisistä penkomisista ja humbuugista jatkuivat yhä edelleen. Mahtava hyökyaallokko läikkyi edestakaisin kolmen, neljän kuukauden ajan maailman sanomalehdistössä.
Minä tiesin heti ensi päivästä, että Omarin moskean häväistyksestä ei voinut olla puhettakaan; tajusin selvästi, mikä taitavasti toimeenpantu kiihotus oli saattanut muhammedilaiset liikkeelle, kiihotus, joka oli peräisin kokonaan ulkopuolelta islamia; ymmärsin ilman muuta, mitkä salaiset voimat olivat aiheuttaneet nämä repäisevät sanomalehtikirjoitukset, joita sittemmin maailman sanomalehdistössä niin uutterasti vatkailtiin.
Mr Fairholmelta sain perätyksin kaksi kirjettä, joissa tehtiin selkoa mellakasta. Jerusalemin kuvernööri oli jo edellisenä iltana antanut retkikunnan jäsenille viittauksen olemaan varuillaan. Jo sitä ennen olivat englantilaiset, kiihtymyksen ensi oireiden johdosta, pitäneet neuvoa Turkin hallituksen tarkastusmiesten kanssa sekä lähettäneet kymmenen jykevää laatikkoa Jaffaan, jossa ne viranomaisten tarkan valvonnan alla sijoitettiin englantilaisten huvialukseen.
Sivumennen mainittakoon, että kun tästä asiasta myöhemmin tehtiin välikysymys Turkin parlamentissa, niin asianomainen ministeri vastineessaan katsoi hyväksi ilmoittaa lyhyesti ja kuivasti, että laatikot olivat sisältäneet »työkaluja, savikokkareita ja kiviä».
Aamuna, jolloin Jerusalemin mellakka puhkesi ilmi, olivat arabialaiset kaikista muhammedilaiskortteleista lähteneet liikkeelle. Koko mahdottoman laaja temppelialue, jonka keskellä Kubbet es-Sachra — Omarin moskea — väikkyy kuin kultaisella kuvulla katettu kahdeksantahkoinen safiiri, kertyi täyteen kirjavaa, hälisevää kansaa. Pian hurjistuneet huudot soivat: »Kubbet es-Sachra on häväisty! La illa Il Allah! Kuolema englantilaisille! Kuolema kristityille!»
Raivoissaan arabialaiset vyöryen tunkeutuivat moskeasta johtavalle pääkadulle, täyttäen sen kokonaan.
Tällä välin kuvernööri oli lähettänyt pikalähetit rautatieasemalle sekä englantilaisten luokse. Retkikunnan jäsenten tuli heti astua ylimääräiseen junaan, joka oli odottava heitä ulkopuolella kaupunkia kilometrin päässä asemalta.
Kuvernööri itse lähti yksin, ilman saattuetta, ilman sotilaskomennuskunnan suojelusta kapinoitsevia vastaan. Pashan loistavaan pukuun puettuna, valkoisella ratsullaan istuen, mahtavana, pyylevänä, liikkumattomana kuin kuvapatsas ja käsi käskevästi oikaistuna, hän oli askelittain kohoavan kadun päässä korkealla nähtävänä meluavan kansan edessä, vaatien kuuliaisuutta.
Kuvernööri tahtoi tietää, mitä mellakoitiin — mistä tyytymättömyys — mikä oli valitusten aiheena?
Tunnettuun turkkilaiseen tapaan hän siinä käytti vanhaa, hyvää viivyttelytaktiikkaa. Hän tahtoi, mieliä rauhoittaessaan, ennen kaikkea voittaa aikaa. — Puolessa tunnissa oli päästy niin pitkälle, että kuvernööri saattoi vakuuttaa tahtovansa tarkoin tutkia valituksenalaista asiaa, — ja englantilaiset olivatkin jo ennättäneet junassa pelastua.
Kansanvyöryä kuvernööri ei tosin voinut kauemmin hillitä, mutta ilman verenvuodatusta oli mellakalta taittunut kärki. Se ei enää kohdistunut kristittyihin yleensä, vaan yksinomaan englantilaisen retkikunnan jäseniin, joiden asuntoa kohti hurjasti huutavat joukot painuivat. Kun huomattiin englantilaisten päässeen pakoon, niin raivostunut kansa särki huvilarakennuksen ovet ja ikkunat sekä löi säpäleiksi ja raastoi rikki koko sen kallisarvoisen kalustuksen.
Sillä välin Jerusalemin kaupunki ja sen ympäristö oli miehitetty turkkilaisilla sotilasvartiostoilla, joiden onnistui pidättää reuhaajat enemmistä hurjuuksista.
Mellakan salaiset toimeenpanijat olivat heti sähköttäneet Jaffaan, yrittäen nostattaa myös sikäläisen muhammedilaisen väestön englantilaisiamme vastaan. Mutta ennenkuin kansa oli alkanut tungeksia satamassa ja ehtinyt käsittää, mistä oikeastaan oli kysymys, niin retkikunnan jäsenet jo istuivat purressa, jota huvialuksen merimiehet vinhasti soutivat ulommas. Kolme laukausta, jotka ammuttiin heidän jälkeensä vanhanaikaisista pitkäpiippuisista tuliluikuista, eivät enää tuottaneet vahinkoa, ja huvialuksessa oli jo höyry täydessä paineessaan.
Tämä oli Jerusalemin katumellakka. Englantilaisten seikkailijain ja rosvojen häpeällisen paon teki mahdolliseksi oman henkensä uhalla paikkakunnan korkein turkkilainen käskynhaltija. Moninaisilla sineteillä varustetut — »työkaluilla, savikokkareilla ja kivillä» täytetyt laatikot ovat vielä tänä päivänä avaamattomina Maltassa.
Mitä sanomalehtisyytöksiin tulee, supistui meidän vastineemme pääasiallisesti siihen, että lyhyesti osoitimme, että mikään häväistys ei ollut kohdannut Omarin moskeaa. Asianhaarat näkyivät vaativan meitä olemaan tarkemmin selostamatta muinaistieteellisiä tutkimuksiamme, — ja tämä oli myös isä Justinuksen empimätön mielipide. Syytökset epätieteellisyydestä ja humbuugista jaksoimme helposti kestää, kun hän sen jaksoi. Kuitenkin julkaisimme laajahkon arkeologisen teoksen, joka käsitti kaivaustöitämme jebusealaisalueella ja sen tunneleissa tekemiämme löytöjä, mikäli ne koskivat muinaisia keramiikkitöitä.
Sanomalehdistön melusta oli kuitenkin ollut tärkeä seuraus. Muhammedilaisten uskonkiihko pysyi yhä edelleen voimassa Jerusalemissa. Heidän vihamielisyytensä kaikkia eurooppalaisia kohtaan jatkui pitkiä aikoja eteenpäin. Syksyllä eräs hurjistunut dervishi koetti surmata ylhäisen englantilaisen ladyn Omarin moskeassa.
Toista vuotta kesti, ennenkuin jälleen saatoimme yrittää jatkaa kesken jääneitä muinaistieteellisiä tutkimuksiamme.
Tällä välin Turkin entinen ministeristö oli kukistunut. On epätietoista, mitä päteviä taivutuskeinoja lienee käytetty uutta ministeristöä kohtaan, mutta varmaa on, että tämä oli ottanut kiertääkseen niitä myönnytyksiä, jotka me jo olimme hallitukselta itseltään saaneet täydellä yksinoikeudella kymmeneksi vuodeksi. Niinpä sattuikin, että jälleen ryhtyessämme kaivaustöihin oli meille likimpään naapuristoon ilmestynyt kilpailija — parooni Emile Rothschild.
Hänen miehensä avasivat kaksi pystysuoraa kaivosta varsin lyhyen matkan päähän meidän kaivauksistamme. Kuten muinoin Ilvolan taustan eläjät, parooni Rothschildin sekä englantilaisten ylimysten retkikunnat keittivät jauhopuuroaan eri padoissa, mutta samalla tulella! —
Tämä työ kuitenkin pian keskeytyi kummaltakin. Balkanin sota tuli väliin, ja vähän myöhemmin sodan ukkonen jyrisi yli Euroopan. Tutkimusten jatkaminen jäi tulevaisuuden varaan.
Viimeksi tavatessani Nevankosken tuli puheeksi parooni Rothschildin pohjattomat pääomat ja ne edut, jotka hänellä näiden johdosta oli meihin nähden. Tulin siinä lausuneeksi: »Voisin vielä sulattaa sen, että nykyiset kaivaustyömme keskeytyisivät vaikkapa miespolvien ajaksi, kunhan tietäisin, että meidän tarkoittamamme vuori kerran on tuleva perinpohjin tutkituksi, ja että tutkimusten kaikki tulokset vastaisuudessa todella joutuvat vapaasti tieteen käytettäviksi.
»Mutta se vaara, jota alusta alkaen olen pelännyt, on nyt edessä. Jos juutalainen retkikunta tekee täällä menestyksellisiä kaivaustöitä, niin heti sen jälkeen koko vuoremme piiri joutuu ainaisiksi ajoiksi kaikilta arkeologeilta eristetyksi alueeksi. Juutalaiset pitäisivät kaivaustöittensä todelliset tulokset länsimaiselta tieteeltä iäti salassa. Seikat, joiden merkitys voisi olla arvaamattoman suuri koko maailmankatsomuksemme muodostumiselle, jäisivät hermeettisesti suljetun vuoren kätköön. — Pahin, mikä olisi voinut tapahtua, on nyt tapahtumaisillaan.»
Nevankoski virkkoi: »Emme hätäile! Parooni Rothschild on kuin muurahainen, joka koettaa pistää tuntosarviaan granaattiomenan kovaan kuoreen, silloin kuin me olemme itse granaattiomenan sisällä. Ja vaikka hän räjähdyttäisi kahtia vuoret ja laaksot Öljyvuoresta hamaan Azaliin, niin että toinen puoli vuorta lähtisi kulkemaan pohjoiseen ja toinen etelään, voimme kuitenkin aina järjestää niin, että olemme kaivaustöissämme hänestä kukonaskelta edellä.»
KARMEL-VUOREN PROFEETTA
Pienehkössä, mutta mukavassa ja siistissä »Bianca» laivassa, joka kulki Levantin satamain välillä Port Saidista pitkin rannikkoa Beirutiin, Smyrnaan ja Konstantinopoliin, olin ateriain ajaksi saanut istuinpaikan, yhdessä englantilaisen lääkärin, mr Brookin kanssa, norjalais-amerikkalaisen monimiljoonikon ja hänen perheensä pöytään.
Laivamatkoilla tuttavuuksien teko käy kuin itsestään, ja H. N. Norman Esq., toiminimeä Skram & Norman, Boston, ei ollut niitä miehiä, jotka panevat kynttilänsä vakan alle. H. N. Norman Esq:llä oli kaksi omaa valtameren laivalinjaa, joissa hänellä oli osakkeiden enemmistö. Hän oli sekä Skram että Norman. Hän oli mies, jonka jokaista liikettä pidettiin silmällä Wall Streetillä. Hän katsoi kunniakseen, että oli a selvmade man, oman tarmonsa tekemä mies.
Hänen puolisonsa, mrs Norman, syntyjään amerikkalainen, oli hiljainen, hyväntahtoinen ihminen, joka näkyi elävän kokonaan tyttärensä hyväksi.
Miss Gundy Norman — hän oli kaikkien matkustajain ja koko laivapäällystön ihailun esineenä. Tyytymättömänä päänahkoihin, joita oli koonnut vyöhönsä Bostonissa, New Yorkissa ja Washingtonissa, hän nyt oli lähtenyt eräretkelle vanhaan maailmaan.
Viimemainitun seikan H. N. Norman Esq. kuiski äänekkäällä tavallaan korvaani baaripöydän ääressä, tilatessaan kahta cocktailia.
Päästäkseen Parisiin ja Lontooseen oli miss Gundy uskotellut isälleen, että tätä vaivasi koti-ikävä, halu saada jälleen nähdä viidenkolmatta vuoden perästä vanhaa Norjaa. Norja oli tyttärellä verukkeena. Vain Ranska ja Englanti olivat hänellä mielessä. Ja sen oli isä oitis ymmärtänyt. — Mitäpä miss Gundy välittäisi syrjäisestä Norjasta? Hän oli syntynyt Bostonissa aikoina, jolloin toiminimi Skram & Norman ensin alkoi saada tuulta purjeisiinsa.
»Älykäs tyttö, mutta vietävän kunnianhimoinen! Tuskin tyytynee vähempään kuin duke'iin tai countiin — herttuaan tai kreiviin! — No niin, siihen rahat kyllä riittävät!»
Totta puhuen, heti samalla kuin Norja tuli puheeksi, oli mr Normanissa herännyt vastustamaton halu käväistä entisessä kotimaassaan. — Hänen isänsä oli ollut vanhan, puolilahon parkkilaivan omistaja Bergenissä. Laivan haaksirikon ja heti sen jälkeen tapahtuneen liikkeen vararikon johdosta oli poika lähtenyt Amerikkaan. — Kaikki nuoruudentunnelmat olivat jälleen kohisseet täysi-ikäisen miehen mielessä. Muistiin oli palautunut kaikki tuo vanha, sen sydämellinen yksinkertaisuus, syntymäkoti ja lapsuudenajan uskonnollinen elämä. — Isäukko oli ollut Sanaa rakastava mies, joka kurissa ja Herran nuhteessa oli kasvattanut lapsiaan. Kotona luettiin vain Hans Nielsen Haugen hengellisiä kirjoja. Mr Norman osasi vielä tänä päivänä kannesta kanteen ulkoa »H. N. Hauges testament til sine venner.
Kertoessaan näitä miljoonamies oli alkanut käyttää omaa äidinkieltään.
Hän piteli minua takinnapista kiinni ja lausui ilonsa siitä, että
suomalaisena ymmärsin norjankieltä. Hänellä itsellään oli serkkuja
Suomessa.
»Jobbaavat tukkiasioilla ja kultalöytöjen valtauksilla Suomen Lapissa. — Loistavia prospekteja! — Olisivat tyrkyttäneet osakkeitaan minullekin Amerikkaan, mutta olin liian vanha repo mennäkseni satimeen.»
No niin, kun H. N. Norman Esq. oli suostunut matkustamaan Eurooppaan, oli hän päättänyt, että jos hän kerran riistää itsensä irti kaikista suurista liikeasioistaan Bostonissa ja New Yorkin pörssissä sekä lähtee näyttelemään tytärtään herttuoille ja kreiveille, niin hän samalla matkalla tahtoo nähdä, paitsi Norjaa, myöskin kaikki ne Raamatun pyhät paikat, joista oli lapsena haaveksinut.
Hän oli siis esittänyt perheelleen matkasuunnitelman, mihin ensi aluksi kuului Egypti ja Niilinvirta — jonka Mooses oli muuttanut vereksi —; Jerusalem ja Betlehem ynnä Jordani — jonka rannalla Johannes Kastaja oli saarnannut; Efesos, Tessalonika ja Korintti — joissa apostoli Paavali oli perustanut seurakuntia —, sekä vihdoin Rooma — marttyyrien pyhä Rooma ja paavilaisten turmelema Rooma. Heti hänen puolisonsa olikin innostunut matkaan. Ja kerran ihmeeksi tytär oli antanut vanhempainsa määrätä, vaikka miss Gundyssä kyllä oli temperamenttia — olipa, peijakas vieköön!
Tässä miljoonamiehessä ja nousukkaassa ilmeni omituinen luonteen kahtiajako. Liikemies ja pörssihuijari, joka amerikkalaisilla keinoilla oli hankkinut itselleen suunnattoman omaisuuden, oli toiselta puolen naiivin avomielinen ja herkkätunteinen, lapsellisen yksinkertainen tietämättömässä typeryydessään. Lapseen juurrutettu uskonnollisuus ja entisen satamakeinottelijan kiroilemistavat viihtyivät sulassa sovussa rinnatuksin hänessä. Ristiriitaisuudet yhdisti persoonallinen itseluottamus, tieto, että hän ymmärsi kaikki asiat paremmin kuin muut ja oli täysipätöinen kaikkialla. Rikastuessaan Amerikassa hän oli pysynyt luonteeltaan aito norjalaisena, mahtailevana suupalttina. — Hän oli todellakin merkillinen tuttavuus!
Perhe tuli nyt Jerusalemista ja oli laivaan astunut Jaffan satamassa, josta tohtori Brook ja minäkin olimme tulleet laivaan. Mr Brook oli aikaisemmin ollut Intiassa, tutkimassa koleraa ja paiseruttoa, ja oli viimeksi käynyt Jerusalemissa pitaalitaudin ilmiöitä tarkastamassa. Hän oli vakaa tiedemies, käsityskannaltaan materialisti. Puhuessaan hän ei katsonut tarpeelliseksi säästää kuulijaa, vaan käytti sulaa laiskuuttaan jyrkkiä, vähemmän valittuja sanoja.
Laivan tupakkasalissa mr Norman tiedusteli meiltä lähemmin »Jerusalemin hengellisiä virtauksia» — kuten hänen sanansa kuuluivat. — Hän näkyi tällä haavaa olevan kokonaan uskonnollisiin seikkoihin kiintynyt. Nykyajan Palestina ei ollut tuottanut hänelle mielenpettymystä.
Mr Brook painoi peukalollaan Virginia-tupakkaa puiseen piippunysäänsä ja lausui:
»Länsimailla uskonto on ihmisten ulkonaisena pukuna. Toisin itämailla! Intiassa, Persiassa, Arabiassa, Syriassa ja Palestinassa uskonnollinen mieli ja uskonto on itse elämään liittynyt. Jerusalem on kolmen maailmanuskonnon yhtymäpaikka. Kaikki uskonnot ja uskonlahkot ovat siellä julkitaistelussa keskenään.
»Jerusalemin asukkaat ovat uskontonsa mukaan luokitetut. Siellä ei ole arabialaisia, syrialaisia, kreikkalaisia, italialaisia, saksalaisia, englantilaisia, vaan muslimeita, kreikan- ja roomankatolisia, armenialaisen ja koptilaisen kirkon tunnustajia, protestantteja, reformeerattuja ynnä lisäksi lukemattomia kristittyjä lahkolaisia. Vain juutalainen on aina juutalainen. Kastettunakin hän on vain kääntynyt juutalainen. Sen sijaan kastettua arabialaista katsotaan kristityksi.
»Yhteiskunnallisen aseman Jerusalemissa määrää papillinen arvo. Ylimandriitti on Jumalan asettama ruhtinas, likainen munkki taivaallinen kenraalikonsuli. Tiedemiehellä ei Jerusalemissa ole mitään arvoa. — Sitä paitsihan on aina syytä epäillä hänen kuuluvan paholaisen joukkioihin!
»Entä Jerusalemin uskonnolliset kiistat? — Islamin maailmassa on seitsemänkymmentäkaksi uskonlahkoa. Kristittyjen lahkot noussevat satamäärään. — No niin, menkäähän pääsiäisyönä Pyhän Haudan kirkkoon! Siellä itse pääpyhäkössä rooman- ja kreikankatoliset, armenialaiset ja koptilaiset tappelevat keskenään. Lyövät nyrkeillään, repivät ja kynsivät silmät päästä toisiltaan. — Turkkilaiset ovat lopen harmittomia filosofeja. He pitävät mellakkain varalta pyhäkön eteisessä vakinaisen muhammedilaisen sotilasvartioston. Siellä se istuu yötä päivää tupakoiden ja kahvia juoden.»
Kun näin miss Gundy Normanin kävelevän kannella, jätin herrat jatkamaan juttujaan ja lyöttäydyin hänen seuraansa. Hän oli häikäisevä nuori nainen, tuhatilmeinen impi, huvitteluhaluinen ja intomielinen, äkkipikainen ja oikullinen, puoleensa vetävä ja luotaan torjuva. Muodoltaan ja ryhdiltään kuin Artemis-Diana, viinellä ja jousella varustettuna! Mielihyvällä olisin tälle metsästäjättärelle luovuttanut päänahkani — minkä verran sitä lienee minulla enää jäljellä! — Sanoinkin sen hänelle, nostaen lakkiani.
Miss Norman purskahti nauruun ja vakuutti ilkamoiden, että sileät päänahkat ovatkin tätä nykyä Amerikassa hänen ystävättäriensä parissa suuremmassa arvossa kuin muut.
»Toden totta! Vain sileistä päänahkoista välitetään.»
»Mutta isänne puheen mukaan teidän voitonmerkkivalikoimanne on jo niin monipuolinen, että olettekin kyllästynyt entisiin eräretkiinne. Te olette nyt teroittanut tomahawkinne Euroopan herttuoita ja kreivejä varten.»
»Vannotteko silmäänne? Niinkö hän sanoi? No mutta! — Oh, onpa hän vaatimaton kunnianhimossaan. — Minä tahdon vallita! En suostu olemaan kenenkään liitteenä! — Kyllä minä hänelle vielä näytän. — Isä on hyvä isäukko, mutta kyllä minä hänelle vielä näytän.»
Mr Norman ja tohtori Brook olivat tulleet kannelle istumaan, ja nyt tytär avasi isänsä nähden kokonaisen ilotulituksen patterin minua, poloista vastaan.
Ah, ne ovat vaarallisia, amerikkalaiset naiset! Voi meitä, Aatamin lapsia!
Laiva läheni Haifaa, jonka yläpuolella kohoaa korkeana karjunselän muotoisena harjanteena Karmel-vuori, syöksyen kärsällään päistikkaa Välimereen.
Miljoonamies rohkaisi luontoaan ja tuli meidän väliimme. Hän tahtoi kysellä, oliko tämä paikka raamatunhistoriallisesti merkillinen. — Tytär loi minuun ilkkuvan katseen, ikäänkuin lausuakseen: »Enkö osaakin kostaa?»
Selitin mr Normanille, että edessämme oli Karmel-vuori, jossa profeetta
Elia taisteli Baalin pappeja vastaan. Sen huipulta voi nähdä koko
Galilean kunnaineen ja laaksoineen.
Osasin lisätä: »Kapteeni sanoi laivan viipyvän neljä tuntia Haifassa.»
»Elian vuori! Alttari polttouhrirovioineen!» huudahti norjalainen innoissaan. »Ja Galilea!»
Miss Gundyn pää oli juonikkaan veitikkamaisesti kallellaan. Jättäen isänsä käsivarren hän lausui minulle: »Ja teistä me saamme hyvän oppaan ylös vuorelle. Jos minä väsyn, niin saan tukea teistä.»
Isä kääntyi nopeasti mr Brookin puoleen: »Tottahan te tulette mukaan?»
»Ei kiitoksia! Kuumassa ilmastossa en liiku askeltakaan klo 12:n ja 5:n välillä.»
H. N. Norman Esq. alistui voimattomana ja nöyrästi tyttärensä tahdon alle, kuten nähtävästi tuhat kertaa aikaisemmin.
Pieni Haifa satamineen on itämaan ani harvoja siistejä kaupunkeja. Täällä on vuoren alla heti niemen kainalossa saksalainen siirtokunta huvilarakennuksineen, puutarhoineen ja viinimäkineen. Toiselle puolen kaupunkia sionistit, joiden tarkoituksena on vähitellen kansoittaa Palestina juutalaisilla uutisasukkailla, ovat perustaneet oman siirtolansa vuorenrinteen lappeelle, lähelle komeaa palmupuistikkoa.
Mr Normania ja hänen tytärtään ohjasin läpi Haifan katujen. Nousimme erästä vuorelle johtavaa tietä ja olimme pian keskellä viiniviljelyksiä, joiden köynnökset jo olivat rypäleistään riistetyt, mutta joiden lehviköt säleistöjen kannattamina hohtivat mehevän vihreinä, kellervinä ja hehkuvan punaisina värilautumina.
Itämaita olin aina ennen luullut väikkyvän ulkoilman, loistavain värien, kirjavain pukujen ja silmänilojen maaksi. Kaikkea tuota näin vasta täällä ensi kerran. Sinisenä kyllä taivas aina kaartuu yli näiden seutujen. Mutta kaikkialla muualla olin nähnyt martoaan myöten raastettuja maita, harmaita, puuttomia vuoria tai ruskeankeltaisia kivikkoerämaita, pukujen likaa, saastaa ja räikeää kurjuutta.
»Katsokaas tuonne! Katsokaas!» huudahti miss Norman. Pysähdyimme puolivälissä rinnettä.
Karmel-vuori kohosi vihreänä vastassamme. Keskellä viinimäkiä nähtiin aprikoosi- ja granaattiomenapuistikkoja. Ylempänä versoivat manteli- ja luumulehviköt villeinä; tummat myrttiviidakot muodostivat syviä tiheikköjä. Harjanteita reunustivat äreät, itsepäiset tammet, ja vuorenhuippua kruunasivat juhlalliset pinjat.
»Ei — tuonne! Katsokaa tuonne!»
Pengermällä heti vasemmalla meistä, keskellä luonnon ihanuutta ja yltäkylläisyyttä, seisoi, istui tai lepäili juhlapukuinen kansa, tarkkaavasti kuunnellen pitkään, valkoiseen viittaan puettua miestä, joka näkyi puhuvan tai saarnaavan heille. Hänen liikkeensä olivat tyvenet ja hillityt; puhe oli mukaansa tempaava, ääni kantava ja pehmeän soinnukas. Hän puhui jotakin paikalliskieltä, nähtävästi syriaa, jota en ymmärtänyt, vaikka saatoimme selvästi erottaa yksityisiä sanojakin. Kuulijoina oli miehiä, naisia ja lapsia — syrialaisia, arabialaisia, joitakuita turkkilaisia, vieläpä eurooppalaisiakin. Heidän pukunsa olivat hohtavan puhtaat; läsnäolijat näkyivät suosivan iloisia värejä. Huomasin, että turkkilaiset ja arabialaiset naiset esiintyivät hunnuttomina.
»Mikä siellä on? Kuka hän on?»
»Nähtävästi 'Karmel-vuoren profeetta'», vastasin. »Uskontofilosofi, joka opettaa kansaa. Hän asuu täällä Elian vuoren rinteellä.»
Karmel-vuoren uskontofilosofista olin aikaisemmin kuullut Jerusalemissa paljonkin puhuttavan. Syntyjään hän kuului olevan itämaan muinaisia hellenistejä, joihin oli sekaantunut syrialais-aramealaista ja mahdollisesti myöskin persialaista verta. Merkillisintä oli, että hän itse luki polveutuvansa kirkkoisä Origeneen lähimmästä suvusta. Hänen muinaiset esi-isänsä olivat muuten olleet läheisessä yhteydessä myöskin juutalaisen essealais-veljeskunnan kanssa ja olivat myöhemmin kuuluneet monoteleettein kristilliseen uskonlahkoon. Libanonin ja Hermon-vuoren seuduilla nämä alkuperäiset hellenistit olivat aikakausien kitistessä saranoillaan pysyneet verraten puhdasverisinä sekä säilyttäneet sukunsa ikivanhoja katsantokantoja ja uskonnollisia käsityksiä.
Jo pari miespolvea sitten oli Persiassa syntynyt eräs uskonnollinen liike, joka on tunnettu Bahaismina ja johon kuuluu kolme miljoonaa tunnustajaa kaikkialla itämailla Välimeren rantoja myöten. Tämän liikkeen nykyinen johtaja, vanha, harmaapäinen Abdul Baha, joka on toiminut myöskin Palestinassa, on alkujaan ollut Karmel-vuoren profeetan opettajana ja näkeekin hänessä bahaismin kehittäjän ja täydentäjän.
Karmel-vuoren profeetan käytännöllinen siveysoppi lienee pääasiassa sama kuin bahaistisen liikkeen. Kuitenkin hän näkyy omaperäisesti muodostaneen maailmankatsomuksensa, sulattaen siihen länsimaisia käsityskantoja. Hän on eurooppalaiseen tieteeseen tutustunut, lukee ja puhuu englanninkieltä.
Jerusalemissa kuulin, että tämä filosofi vaeltaa opettaen Samariassa, Galileassa ja pohjoisella rannikkoalueella Libanonia, Hermon-vuorta ja Jordanin-takaisia seutuja myöten. Hänen oppilaansa kulkevat laajalti itämailla, Persiassa saakka. Kaikkialla bahaismi sulautuu tähän uuteen liikkeeseen. Uskontofilosofin saapumisesta Jerusalemiin oli paljon puhuttu. Toistaiseksi hän näkyy vältelleen tätä uskonnollisten kiistain pesäpaikkaa.
Muuten hän oli aikaisemmin kärsinyt vainoa turkkilaisten viranomaisten puolelta, vieläpä istunut kuusi vuotta vangittuna Akkossa. Mutta mikään ei ole häntä lannistanut. Opettajana hän on innokkaampi kuin koskaan ennen, ja on vielä parhaissa miehuutensa voimissa.
Selitin lyhyesti näitä seikkoja mr Normanille ja hänen tyttärelleen.
»Onko hän kristitty?» kysyi mr Norman.
»Hän on kastettu maroniitti ja siis kristitty. Ajattelijana hän on dogmiton. Mutta siveysoppi, jota hän opettaa, on täysin kristillistä. Uskonnollisten eripuraisuuksien raastamilla itämailla hän julistaa rakkauden Jumalaa, kaikkien ihmisten veljeyttä, rauhaa ja suvaitsevaisuutta. Naista hän tahtoo kohottaa alennustilastaan. Aviollista puhtautta, naisen täydellistä tasa-arvoa miehen rinnalla —»
»Niinkö? — Mutta silloinhan —.» Miss Norman katkaisi äkkiä puheensa. Hän katseli vilkkaalla asianharrastuksella filosofia ja opettajaa, jonka lämpimästi vakuuttava ääni kuului meidän luoksemme.
Myös mr Normanin mieli oli kiintynyt. Jatkaessamme matkaa vuorenhuipulle päin hän pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi:
»Ymmärtääkseni hänen uskonnossaan ei kuitenkaan ole mitään uutta.»
»Eipä tietenkään», vastasin, »mutta meidän aikana se voisi länsimaillakin vaikuttaa uutena. Luullakseni hän muuten esiintyykin vain siveydenopettajana. Keskeistä hänen ajattelussaan kuuluu olevan ihmisen suhde Jumalaan, joka hänestä ei ole mikään epämääräinen abstraktsioni, kuten niin usein länsimaisessa filosofiassa. Hänen siveysoppinsa perustelu lienee laatuaan aivan erikoinen. Näistä seikoista en ole kuitenkaan onnistunut saamaan selväpiirteistä esitystä.»
»Mikä hänen nimensä on?» kysyi miss Norman.
»Itämaiseen tapaan hän on omaksunut ajattelijanimen Pandoros, mutta on yleisemmin tunnettu 'Karmel-vuoren profeettana'. Hänen vaikutuksensa näillä seuduin kuuluu olevan varsin suuri. Monet itämaan naiset näkevät hänessä henkisen ja siveellisen pelastajansa. Kaikkialla, missä hänen oppiaan on levitetty, riistävät muhammedilaiset naiset hunnut kasvoiltaan. Hän opettaa ehdotonta yksiavioisuutta, sopusointuista, luonnonmukaista eloa, puhtautta, viatonta elämäniloa. Mitään askeettisuutta ei ole hänen opissaan.»
»Eikö hän ole saarnannut Euroopassa?» kysyi miss Norman innokkaasti.
»Kuulin mainittavan, että hän on aikonut pitää esitelmiä Lontoossa.»
»Ja Bostonissa? New Yorkissa? Washingtonissa? — Oi, meidän maassa hän herättäisi myrskyisää riemastusta! Saapuisimme kaikki häntä kuulemaan.» Miss Normanin suuret, ilmeikkäät silmät säteilivät.
Hehkuvassa päivänpaahteessa olimme nousseet Karmel-vuoren harjanteelle. Tapasimme kunnaan, mistä oli avoin näköala kahden puolen. Vasemmalla kädellä levisi allamme aava, välkkyvä meri. En koskaan ollut nähnyt Välimerta niin tummansinisenä kuin täältä ylhäältä, kuudenkymmenen asteen näkökulmasta katsottuna.
Toisella puolen aukenivat eteemme vihanta Esdralonin laakso ja Galilean maisemain loivat kunnaat valkoisine kylineen ja kaupunkeineen ynnä Taborin komea kukkula päivänsäteiden helossa. Kauempana hälvenivät Genetsaret-järveä ympäröivät vuoret vaaleaan sinipunervaan. Autereinen ilma saattoi kaikki ääriviivat pehmeän utuisiksi ja loi maisemat salaperäisen tenhoisaan valaistukseen.
Osoitin seuralaisilleni: Kaana — Nain — Natsaret — Tabor-vuori!
Mr Norman oli ääneti. Miljoonamies tarvitsi tavantakaa nenäliinaansa. Miss Normanin silmäripsissä näin kyynelen kiiltävän. — Oliko tämä näennäisesti niin ilkamoiva, tyhjänpäiväisiä huvituksia ja kevyitä voittoja tavoitteleva, itsekäs nuori tyttö syvällisempi luonne, kuin olin osannut arvostellakaan?
Sanaakaan puhumatta palasimme verkalleen vuorenrinnettä alas.
Eräässä kulmauksessa, saavuttuamme keskelle viiniviljelysten pengermiä, tapahtui meille äkkiyllätys. Jäimme tiepuoleen seisomaan.
Syrjäpolkua tullen astui ohitsemme luontevan arvokkaana ja plastillisen tyynin elein Karmel-vuoren profeetta. Hänen sivullaan kulki nuori eurooppalainen, valkoinen kypärähattu päässä. Lähinnä seurasivat muutamat nuoret miehet valkoisiin viittoihin puettuina ja heidän jäljessään pitkänä jonona juhlapukuinen kansa, hilpeästi hälisten.
Filosofin profiili oli säännöllinen; pää kohosi pystyyn suorakaiteen asennossa, ja kaula muodosti keveän kaaren harteiden viivaan nähden. Koko hänen olennossaan oli jotakin helleeniläistä, sopusuhtaista ja miehekästä. Seemiläistä vinokulmaisuutta ja kiihkojen tuottamaa velttoutta ei ollut hänen piirteissään. Huoliteltu, pehmeä parta oli tummahko, hiukan ruskeaan vivahtava, helakka iho päivänpaahtama.
»Ah, näittekö?» huudahti miss Norman. »Näittekö?» Hän lähti kiireesti seuraamaan saattuetta, kiskoen väsynyttä ja hengästynyttä isäänsä perässään.
Kansanjoukolla oli sama matka kuin meilläkin. Filosofi saattueineen pysähtyi laivalaiturille. Huomasimme pian, että yhdyskunta oli jättämässä hyvästit eurooppalaiselle herralle, joka oli kävellyt Karmel-vuoren profeetan rinnalla.
Odottaessamme purtta, joka oli vievä meidät hiukan ulompana ankkuroituun laivaamme, sain tilaisuuden lähemmin tarkastella matkaan lähtevää. Hienopiirteinen, uljas nuori mies, germaanilaista tyyppiä. Hänen älykkäissä kasvoissaan ilmeni hengen terveys ja tasapaino. Kaikki eleet osoittivat, että hän oli hienosti sivistynyt.
Kysyin miss Gundyltä, mitä hän arveli: »Eivätkö tuollaiset
Schillerin-kiharat ole kurssissa Bostonissa?»
Neidin katseet, jotka olivat olleet profeettaan kiintyneinä, nyt saivat toisen suunnan. — Näinkö oikein? Säpsähtikö miss Gundy? — Huulet avautuivat, ja helakka väri kohosi hänen poskilleen. Hänen silmänsä eivät enää erinneet nuoresta eurooppalaisesta.
Veneeseemme tuli Haifasta eräs herra, joka kohteliaasti pyysi esittää itsensä. Nimikortissa oli tohtori Levi Moritz, Wien. Hän oli juutalainen ja mainitsi olleensa Haifassa järjestämässä sionistien siirtokunnan asioita. Karmel-vuoren profeetan kanssa vilkkaasti keskusteleva eurooppalainen jäi vielä laiturille seisomaan. Nähtävästi hän tahtoi tulla laivaan vasta viime tingassa.
Kysyin tohtori Moritzilta, tiesikö hän, kuka tämä herra oli?
»Berliniläinen tohtori ja ylimääräinen professori, Paul von Felseneck. — Fysiikka ja kokeellinen sielutiede. — Mutta nyt on miehestä tullut narri. Puolen vuotta hän on maannut Haifassa ja juossut erään hurmahengen perässä. Aikoo kirjoittaa muka filosofista teosta.» Hra Moritz äyhkäsi ylenkatseellisesti.
»Hän on siis Karmel-vuoren profeetan oppilas?» tiedusti miss Norman heräten ajatuksistaan.
»Mokomakin profeetta — mutta se sikseen! — Luulen, neiti, että teidän kielellänne voisimme sanoa: 'opetuslapsi'!» Hra Moritzin lauseessa piili kaksinkertaista ironiaa. Juutalaisena hän vihasi uskontofilosofia, joka esiintyi heidän oman siirtokuntansa alueella.
»von Felseneck? Vanhaa aatelia — vai?» tokaisi miljoonamies väliin. »Mahdollisesti count?»
»Kreivi ei kylläkään. — Parooni kuitenkin. Vanhaa soturisukua. Hänen isänsä on aatelislinnan omistaja ja kamariherra.»
»Ah, Berlinin hovipiireihin kuuluva! Keisarin tuttu!» — H. N. Norman
Esq. loi tarkoittavan katseen tyttäreensä.
Miss Gundy Norman nykäytti niskaansa harmistuneesti. Tultuamme laivaan hän lähti suoraa päätä kojuunsa.
»Bianca» puhalsi. Viimeinen vene toi aatelisen professorin laivaan. Heti sen jälkeen ankkuri nostettiin ja lähdimme jälleen kyntämään Välimerta.
* * * * *
H. N. Norman Esq. osasi toimia tarmokkaasti ja määräperäisesti. Ilmankos hänestä oli tullutkin mies, jonka jokaista liikettä seurattiin Wall Streetillä! Muutamia kiiltäviä, ensi kerran pyöriviä kultarahoja stewardille, ja paroonin istuinpaikka oli illalliseksi varattu miss Gundyn viereen.
Itse hän otti paroonin hoteisiinsa, kohta kun tämä oli laivaan astunut.
»Filosofi? Kun on oma aatelislinna, niin on oikeutettu noudattamaan vaikka kuinka kalliita mielihaluja!» — Omia samantapaisia oikeuksiaan H. N. Norman Esq. ei suinkaan kätkenyt lukittuun lippaaseen. Puhuiko hän parooni Felseneckille myöskin kaikkea muuta, mitä hän oli minulle kertonut, en todella tiedä. Tyttären vuoksi toivoin, että hän älyäisi hiukan hillitä avomielisyyttään. Joka tapauksessa huomasin, että hänessä oli sen verran hienotunteisuutta, ettei hän vienyt uskontofilosofin ihailijaa baaripöydän ääreen, cocktailia saamaan.
Minun oli ollut helppo tehdä tuttavuutta professorin kanssa. Hänen puheensa oli asiallista ja vilkasta, usein säkenöivääkin. Ääni oli sointuvan väririkas. Varmaankin hän oli harjaantunut puhuja. Muuten hän esiintyi luontevasti ja teeskentelemättömästi. Hieno, miellyttävä mies.
Hän kertoi fysiologisissa ja sielutieteellisissä kokeiluissaan tehneensä eräitä havaintoja, jotka näkyivät saattavan häntä lähemmäksi materian ja psyken välistä arvoitusta. Lisäksi hän, tutkiessaan katodisäteitä, oli johtunut hämmästyttäviin tuloksiin, mitä materiaan tulee.
»Mitä oikeastaan on materia? Atomitkin purkautuvat. Kemiallisten ilmiöiden alaiset atomit jäävät, hajonneina viimeisiin osiinsa, kemiasta riippumattomiksi! Mutta niin sanottuun sieluunkaan kemialliset toiminnat eivät vaikuta.»
Jo aikaisemmin hän oli vakaantunut siitä, että pelkkä materialismi on väärä maailmankatsomus. Luonnontieteellinen tarmokäsite ei riitä selittämään tietoisuuselämän syntyä. Samoin tarmon pysyväisyyden laki kumoaa ilman muuta kaikki kaksiaiheiset metafysiikat, joiden mukaan vuorovaikutus tapahtuu hengen ja aineen välillä. Taas yksiaiheinen »monismi», josta niin paljon puhutaan, on nykyisessä muodossaan milloin toisnimistä materialismia, milloin on siihen näön vuoksi yhdistetty Spinozan abstraktista panteismiä, ilman että siitä edes pidetään johdonmukaisesti kiinni. Tämä on esimerkiksi Hæckelin monismi.
»Meillähän on vielä Höffdingin yksiaiheinen maailmankatsomus», huomautin. »Hänen identtisyyshypoteesinsa. Materia ja psyke — aine ja 'sielu' — ovat kaksi saman olemuksen yht'aikaista ilmenemismuotoa.»
»Aivan oikein, mutta tämä on puhdas harkintapäätelmä, hypoteesi, jonka pätevyyttä ei ole tutkittu. Ellen erehdy, Höffding sanoo, että 'sielu' ja ruumis eivät ole erinäisiä substansseja. Aivoissa ja hermostossa tapahtuu yht'aikaa sekä ulkonainen että sisäinen vaikutelma. Syntyy tietoisuuden ilmiö. Vuorovaikutus, joka tässä esiintyy, tapahtuu alkeispolvissa, jotka kukin erikseen ovat sekä aineellisia että sielullisia. Yksi olemus vaikuttaa kahden ilmenemismuodon alaisena.
»On huomattava, että Höffding ei yritäkään selittää, mikä tämä yksi 'olemus' on, ja mitä hermostossa tapahtuu sen toimiessa, tai mikä välittää jännitysvoiman jatkuvaa siirtymystä hermostossa. Minusta Höffdingin mukaan itse sielullinen yksilöllisyyskin jää yhä edelleen arvoitukseksi.
»Kuinka hyvänsä, hänen hypoteesinsa antaa aihetta sekä fysiologisiin että psykologisiin kokeiluihin.»
Nyt hra Felseneck luuli kokeittensa kautta saaneensa eräitä uusia lähtökohtia. Huimaavia näköaloja oli avautunut! Hänen kykynsä oli kuitenkin pääasiallisesti kokeellinen. Mutta kokeilujen suuntaamiseen jonkin tarkoituksen saavuttamiseksi vaadittiin deduktiivista kykyä, taitoa tehdä otaksumisia ja harkintapäätelmiä.
Hän oli silloin lukenut lyhyen selostuksen Karmel-vuorella esiintyvän uskontofilosofin maailmankatsomuksesta. Hän näki siinä eräitä yhtymäkohtia omien herääväin ajatelmiensa kanssa ja päätti lähemmin tutustua tämän uskontofilosofin näkökantoihin. Tätä varten hän oli ollut Haifassa kuusi kuukautta. Hänellä oli siellä ollut kokeitaan varten oma laboratorio. Hra Felseneck oli ahkerasti seurustellut filosofin kanssa ja tehnyt alkutöitä laajempaan tieteelliseen teokseen.
»Deduktiivinen kyky on vanhastaan ollut suuri itämaisissa kansoissa, samoin kuin muinaisissa kreikkalaisissa. Valtavia deduktiivisia neroja olivat esimerkiksi Amos, Jesaia sekä myöhäissyntyinen juutalainen, Spinoza. Hellaassa oli loistava sarja puhtaasti johtoperäisesti mietiskeleviä ajattelijoita.
»Karmel-vuoren filosofissa yhtyy muinaisten helleenien ja itämaalaisten veri. Sukutiedot ja ulkomuoto viittaavat rotusekoitukseen, jossa on lähemmin kreikkalaista kuin itämaista perintöä. — Välimeren itärannoilla Cæsareasta Antiokiaan asti oli vielä ristiretkien aikana vahva hellenistinen asutus. — Tämä filosofi on englanninkielen välityksellä hankkinut itselleen laajat tiedot nykyajan länsimaisesta tutkimuksesta. Hän on itsetakeinen ajattelija. Varsin mielenkiintoinen on hänen jumalakäsitteensä ja siveysoppinsa.»
Olimme istuneet korituoleissamme kannella. Välimeren pinta liikkui tuskin huomattavin mainingein; lännestä käyvä lauhkea henkäys toi sen verran vilpoisuutta, että iltapäivän lämpö ei rasittanut. Häikäisevänä helotti lännen taivas, meri kimmelsi, soilui ja siinsi. Laivan pärskyvässä keulavedessä delfiinit kellahtelivat kuppuroiden, ja vanaveden yläpuolella valkoiset lokit parveilivat.
Professorin selostus oli juuri saamaisillaan mielenkiintoisen käänteen, kun mr Norman häikäilemättömään tapaansa keskeytti meidän puhelumme. Hän oli muuttanut pukuaan ja esiintyi kiireestä kantapäähän gentlemannin asussa. Kaulustinneulassa säkenöivä mahdottoman suuri timantti ilmaisi, mikä hän oli miehiään.
»Parooni von Felseneck — herra parooni! — Mutta näitä sikareita teidän pitäisi koettaa.» Hän vei professorin puoliväkisin tupakkasaliin.
Jäin kannelle kävelemään. Alkoi olla paras ja miellyttävin aika vuorokautta. — Mitä miss Norman viipyikään tukahduttavassa kojussaan? — Hän ilmeisestikin tuntee isänsä liian hyvin eikä tahdo nähdä tämän hienoa seurustelutapaa tai joutua hänen etevän diplomatiansa esineeksi. Miss Gundy ei tiedä, että isä on jo aikaa sitten järjestänyt paroonilleen istumapaikan tyttärensä viereen!
Hra Moritz teki minulle seuraa ja alkoi puhua sionistien asutuspuuhista. Odottaessani miss Normania näyttäyväksi olisin mieluummin kävellyt yksin. Päästäkseni irti tohtorista, jossa ilmeni melkoinen määrä kiihkomielisyyttä, ehdotin, että lähtisimme tupakkasaliin.
Siellä englantilainen lääkäri oli joutunut väittelyyn professorin kanssa. Astuessani sisään kuulin mr Brookin lausuvan:
»Aine ja siihen liittyvä voima on itsessään kaikki kaikessa. Maailma on ikiliikkuja.»
Hra Felseneck vastasi: »Tämä on varsin johdonmukainen näkökanta, mutta sen aluepiiri on suppea. Yli määrättyjen, ahtaiden rajojen se ei ulotu. Kokonaiskäsitystä kaikkeudesta se ei anna.
»Tiedämme, että näkyvä materia ei ole yhtenäinen. Ainemolekyylit jakautuvat atomeihin. Jokaisessa atomissa on tarmo, jonka mekaaninen voima voi muuntua valoksi, lämmöksi, sähköksi, magneettisuudeksi, tai aikaansaada kemiallisia ilmiöitä. Fyysillisen tarmon loppusumma on alati muuttumaton. — Entä sielulliset tietoisuusilmiöt? Tässä esiintyy tarmoa, joka jää ulkopuolelle muunnosten sarjaa, — tarmoa, joka ei ole joutunut kirjoihin! — Mistä tämä uusi, tämä lisä, tämä plus?
»Siihen seikkaan teidän materialisminne ei voi antaa mitään vastausta.
»Itse atomit ovat näkymättömät. Me tunnemme ne ainoastaan kemiallisista ominaisuuksistaan. Mutta atomitkin ovat jaolliset. Hittorf, Thomson, Crookes, Perrin, Kauffmann, Lodge ovat saaneet ulottuvilleen vieläkin pienempiä aineosia, joita katodisäteet sinkovat ulos. Näitä on nimitetty elektroneiksi. Lodge lausuu, että elektronit ovat jonkinlaisia eetterin pyörteitä, eetterin staattisia tai hypoteettisia muodostumia.
»Omat kokeiluni ovat osoittaneet, että nämä eetterin hypoteettiset muodostumat eivät ole kemiallisten muutosten alaisia.
»Mikä siis on materia itsessään, jos se lopulta välttyy kemialtakin? Elektroneja, jotka sinkoutuvat lukemattomin sarjoin, emme semmoisinaan saa punnituksi.
»Entä mikä on eetteri? On lausuttu: punnitsematonta materiaa, joka ei synnytä kitkaa, joka on kimmoista ja yhtenäistä, joka tunkeutuu kaikkien atomien väliin ja täyttää kaikki avaruudet. Mutta nämä ominaisuudet ovat suoranaisia vastakohtia sen materian ominaisuuksille, jonka otamme kouraamme ja tunnemme kemiasta. Jos minä vielä lisään, että eetteri on kemiatonta, niin voitte itse nähdä, mihin olemme johtumassa. — Voidaan syystä kysyä: onko eetteri kaikki kaikessa?»
Tohtori Brook kivahti: »Atomit ja elektronit myönnän todellisiksi, mutta kiellän eetterin olemassaolon. Elektronit ovat alkeisia voimakeskustoja?»
Professori hymyili: »Voimakeskustoja tyhjyydessä? — Valon ja lämmön säteily, sähkön ja magneettisuuden ilmiöt todistavat eetterin olemassaolon positiiviseksi tosiasiaksi. Yhtä hyvällä syyllä voisimme epäillä punnittavan materian olemassaoloa.
»On merkillistä, että niin pian kuin materia ohentuu siinä määrin, ettemme saa sitä punnituksi, se samalla osoittautuu kemiallisista muutoksista vapaaksi. — Kuinka paljon itse asiassa tunnemme materiasta? Vähimmän osan maailmaa näemme silmillämme. Maailmankaikkeuden täyttävä, yhtenäinen eetteri on kokonaan näkymätön. Itse näkyvästä maailmasta, noista valtavista materian patoutumista, nebuloosoista, lukemattomista auringoista ja aurinkokunnista, on tietomme mitättömän pieni.
»Mikä materia on itsessään, jää arvoitukseksi. — Elektronit voinemme myöntää voimakeskustoiksi, se on: eetterin voimakeskustoiksi! — Kuinka hyvänsä, materian saamme varustaa kysymysmerkillä. Yhtä vähän tiedämme, mikä materiassa esiintyvä tarmo on. Vetovoiman ominaisuudet tunnemme, mutta arvoitukseksi jää, mikä se on itsessään.
»Te lausuitte äsken, että maailma on ikiliikkuja, — Mehän tiedämme, että kaikki on kehityksenalaista. Kehitys käy kaikilla aloilla yksinkertaisesta ja yhtäläisestä yhdistettyä ja monimutkaista kohti. Eläviin olioihin nähden johtaa kehitys yhä korkeampaan itsetietoisuuteen ja yksilöllisyyteen.
»Mikä on syy tähän yleiseen lakiin, jonka päämäärä näyttää tietoiselta?»
Mr Brook naurahti: »Elimellisessä maailmassa kehitys on riippuva olemassaolon taistelusta.»
»Aivan oikein, elimellisessä maailmassa. Mutta tämä taistelu ei ole vaikuttamassa taivaankappaleiden kehitykseen nähden. Olemassaolon taistelu tulee kysymykseen vain ahtaalla erikoisalalla. Se määrää eräänlaisen kehityksen suunnan. Se ei ole itse kehityksen perussyy.
»Materiassa oleva liike tapahtuu pienimmän vastuksen suuntaan, sanoo Spencer. Toisin sanoen, atomit mahdollisimman mukaan välttävät taistelua. Tässä siis jälleen eräs kehityksen kulkulinja! Itse kehityksen perussyytä emme tunne.»
Mr Brook pisti uutta tupakkaa piippuunsa ja lausui halveksivasti: »Onkin hullutusta kysyä muka 'äärimmäisiä syitä'. Riittää, kun toteamme olevan maailman tosiasiat.»
Professori alleviivasi sormellaan lausuttavansa pöydän vihreään verkaan: »Äärimmäinen syy, joka itsessään sisältää kaikki, jää kyllä Suureksi Käsittämättömäksi. Mutta puhuessamme aineesta, voimasta ja ikiliikkujasta olemme äärimmäisestä syystä vielä kaukana. Positiivinen tiede on pysähtynyt varsin hajanaiseen, suppeaan maailmankatsomukseen.
»Kemia jakaantuu elimettömään ja elimelliseen kemiaan. — Eräänlaisen materian molekyylit ja atomit eivät ole yhtenäisiä ja ovat kemiallisten vaikutusten alaisia. Toisenlainen materia — eetteri — on yhtenäinen ja kemiaton.
»Olevassa maailmassa tunnetaan kaksi erisuuntaista kehityslinjaa.
»Näihin tietoihin materialismi tyytyy. Tieteellisen tutkimuksen olemukseen kuuluu kuitenkin pyrkimys päästä kokonaiskäsitykseen, joka itseensä yhdistää kaikki hajalliset tietomme todellisuudesta. Tähän ovat tuhannet järkevät ihmiset kaikkina aikoina pyrkineet; tämä pyrkimys on luopumaton. Tiede tajuaa jättäneensä probleemit ratkaisematta ja jääneensä puolitiehen, kunnes kokonaiskäsitys on saavutettu.
»Materialismi on itse materian alalla pysähtynyt kaksiaiheisuuteen. Iäti selittämättömäksi siltä lisäksi jää itsetietoisuuden synty.»
Hra Felseneck nousi pöydän takaa ja istahti vapaaseen asentoon peräseinän sohvalle.
»No niin, minä tahdon pitää kiinni sielullisesta yksilöllisyydestä. Sielunelämämme on kehityksenalainen, mutta kaikissa vaiheissa pysymme samana, jakaumattomana yksilönä. Tietoisuuden sisällys ei ole liittyneenä fyysillisiin tai kemiallisiin prosesseihin. Niin sanottu 'sielu' on kemiaton eikä siis saata olla kemiallisten vaikutelmain tulos.
»Nyt eräät viime vuosina tekemäni fysiologiset kokeet näkyvät viittaavan siihen, että aivojen ja hermoston salaperäinen toiminta, jännitysvoiman siirtyessä jatkuvasti hermostossa, tapahtuu eetterin värähdyksinä. Syntyy tietoisuuden ilmiö. Mutta mikä siinä tapauksessa on eetterin oma sisin olemus?
»Muistelkaamme, mitä vanhastaan tiedämme eetteristä! Eetteri täyttää kaikki avaruudet; se sulkee itseensä jokaisen atomin, on yhtenäinen ja kemiaton. Vetovoiman kaukovaikutus on eetterin välityksestä riippuva. Eetteri siis esiintyy maailmankaikkeuden rakenteen ylläpitäjänä. — Valon ja lämmön säteily tapahtuu eetterin värähtelyinä. Eetteri siis tekee elämän mahdolliseksi maailmankaikkeudessa. — Sähköilmiöt ja yleensä kaiken fyysillisen tarmon aiheuttamat liikkeet esiintyvät eetterin värähtelyinä.
»Voimme mennä pitemmälle! Jaollisen, kemiallisen materian molekyylit ja atomit purkautuvat jakaumattomiksi, kemiattomiksi elektroneiksi. Toistaiseksi olen Lodgen kanssa sitä mieltä, että elektronit ovat eetterin staattisia muodostumia — tai puhuakseni Kauffmannin sanoin — voimakeskustoja eetterissä. Jos niin on asianlaita, silloinhan eetteri lienee katsottava koko näkyvän maailman rakentajaksi, itse kaikkeuden substanssiksi.
»Mutta jos myöskin sielulliset ilmiöt ovat saman eetterin aikaansaamat, niin on selvää, että tässä substanssissa ei ole ainoastaan extensio — ulottuvaisuus —, vaan myöskin cogitatio — tajunta —.»
Professori oli puhuessaan kääntynyt yksinomaan mr Brookin puoleen, mutta me muutkin olimme tarkkaavasti seuranneet hänen esitystään.
Tohtori Moritz nyt iski puheeseen kiinni: »Huomaan, että te tahdotte tulla Spinozan panteismiin. Mooseksen lain tunnustajain jyrkkä yksijumalaisuus ei voi tyytyä persoonattomaan jumalakäsitteeseen. — Sanotaan, että suku on pahin! No niin, Spinoza muinoin erotettiinkin meidän yhteydestämme. — Jo Schopenhauer huomauttaa, että panteismin lause: 'Jumala ja maailma ovat yhtä', on vain kohtelias sanontatapa, jolla Herra Jumala pannaan viralta.»
»Spinoza on kaikkien aikain valtavimpia ajattelijoita», lausui hra Felseneck. »Mutta häneltä puuttui nykyajan luonnontieteen saavutukset ja kokeellisen tutkimuksen apuneuvot. Spinoza pysähtyi abstraktiseen ylimalkaisuuteen; hänellä ei ollut tilaisuutta sovelluttaa ajatuksiaan konkreettisiin todellisuusilmiöihin.
»Näyttää todella siltä, kuin eetteri — josta jo Lorentz sanoo, että se on ominaisuuksiensa puolesta luonnontieteen suurimpia arvoituksia, — olisi itsessään kaikki kaikessa, ja kuin sen olemuksen ilmenemismuodot olisivat yht'aikaa sekä aineellisia että sielullisia. Kun pidetään kiinni tästä ajatuskannasta, sivuutetaan Spinoza.
»Jos jakaumattomat elektronit ovat voimakeskustoja, joissa on aineellista tarmoa ynnä häipyvän vähäisen psyykillistä tarmoa, voimme sanoa jo edeltäkäsin tuntevamme toisia voimakeskustoja, joissa on psyykillistä tarmoa ynnä häipyvän vähän aineellista tarmoa. Näkyy voitavan olettaa, että kummatkin muodot ilmenevät eetterissä. Edellisistä rakentuvat aineelliset atomit ja koko mekaaninen maailma; jälkimmäiset olisivat — joko uinuvassa tai toimivassa tilassa olevain — jakaumattomain itselöllisten olioiden keskiöitä. Leibnizin monadit saisivat uuden kantavuuden. Sielullinen yksilöllisyys saisi selityksensä, ja edessämme olisi — ei abstraktinen, vaan konkreettinen — tahtova, ajatteleva, tunteva, persoonallinen Jumala.»
»Jos ymmärrän oikein», lausuin, puuttuen keskusteluun, »olette tässä itse asiassa esittänyt Karmel-vuoren profeetan jumalakäsitteen?»
»Tämä on hänen uskontofilosofiansa perusta. Hänestä Jumala on maailmankaikkeuden täyttävä, persoonallinen olio, jonka ulottuville positiivinen tiede voi päästä, jonka voimme tuntea, joka on meissä ja jossa elämme.»
»Entä Karmel-vuoren profeetan siveysoppi?» kysyin.
»Ennenkuin ryhdymme siihen», lausui professori, »pyydän esittää eräitä fysiologis-psykologisia tosiasioita.
»Yksilöllisessä persoonassa, ihmisessä, jossa on itsenäinen psyykillinen voima, syntyy joka hetki henkisiä vaikuttimia, tahdon, ajatuksen ja tunteen ilmauksia, joiden tehoa voidaan erityisillä apukeinoilla saada mitatuksi. Nyt luulen voivani todistaa, että nämä voimanilmaukset esiintyvät eetterin värähtelyinä. Koska eetteri on kitkatonta, niin täten syntyneet eetterin värähtelyt jatkuvat aivoista ja hermostosta yhä edelleen äärettömiin ja iankaikkisiin. Nämä puolestaan vaikuttavat toisiin yksilöihin ja aikaansaavat heidän hermostossaan ja aivoissaan vastaavia eetterin värähtelyjä. — Tässä selitys eräisiin sielunelämän ilmiöihin, kuten aavistuksiin, kaukoviesteihin, seikkaan, että samat aatteet eri aikoina uusiutuvat tai että samoja tieteellisiä ja käytännöllisiä keksintöjä useat henkilöt voivat tehdä eri paikoissa samaan aikaan. — Sivumennen mainittakoon, että kaikki liike koko maailmankaikkeudessa tapahtunee väreilevässä kierrelinjassa, silloinkin kun sen kaari on niin pieni, että se näyttää suoralta linjalta. —
»No niin! Jos eetterin oma olemus on itsetietoinen, niin silloinhan tahtomme, ajatuksemme, tunteemme ilmaukset aiheuttavat vaikutelmia myöskin eetterin tietoisuuteen.
»Palatkaamme nyt Karmel-vuoren filosofiin ja hänen jumalkäsitteeseensä! Samoin kuin kristinuskon mukaan, hänestä elämän korkein voima on rakkaus. Tämän johdosta — koska Jumala on meissä ja me elämme Jumalassa — hän päättää, että rakkaus on Jumalan sisin olemus. Edellisestä käy vielä ilmi, että ihmisen kaikki henkiset vaikuttimet aiheuttavat vaikutelmia Jumalan tietoisuuteen.
»Jos tästä pidetään kiinni, on uutta tietä johduttu tuohon, jota ihmishenki juuri kaihoaa: kaikkialla läsnäolevaan Jumalaan, joka on meidän välittömässä yhteydessämme. Ei viileänä, uinuvana oliona, johon Spinoza pääsi ajatuksissaan kohoamaan, vain iäisyyden näkökannalta katsoen, vaan elävänä Jumalana, joka joka hetki tuntee meidän kanssamme.»
Hra Moritz lausui ivallisesti: »Kärsivä Jumala!»
»Myötätuntoinen, rakkauden Jumala!» oikaisi hra Felseneck.
Hra Moritz nousi paikaltaan: »Jumalan kärsimyksistä haetaan yhä edelleen hengellistä ravintoa. — Pfui!» Hän jätti seuramme mielenosoituksellisella tavalla.
»Entäs kuinka tämän asian laita on?» lausui hra Brook. Hän puhui kiusallisen flegmaattisesti: »Elämän korkein voima on rakkaus — mutta olemassaolon taistelussa, joka määrää kehityksen kulun, voittaa väkevin!»
»Väkevin on korkeimmin kehittynyt», vastasi professori. »Korkeimmin kehittynyt on rakkaudesta rikkain. — Olevan maailman kumpaisetkin erisuuntaiset kehityslinjat huomaamme täten lopulta yhtyviksi! Itsekkyyden laki muuttuu vähitellen rakkauden laiksi. Saman lain näemme vallitsevan atomien vaaliheimolaisuudessa.
»Mutta tarkastakaamme muistutusta 'kärsivästä Jumalasta'.
»Jumala tuntee kaikki sisimmät vaikuttimemme itsessään. Tähän seikkaan filosofimme perustaa siveysoppinsa. Meidän kannaltamme katsoen ihmisen henkiset vaikuttimet, mikäli ovat ristiriidassa ikuisen tahdon kanssa, näkyvät tuottavan Jumalalle kärsimystä. Mutta ääretöntä Jumalaa, joka itsessään on rakkaus, ei voida mitata äärellisin mitoin eikä inhimillisen rakkauden vajavuuksien mukaan.
»Siitä huolimatta juuri meidän oman luontomme näkökanta on siveellisen velvoituksemme määrääjänä. Välitön yhteytemme Jumalan kanssa ja rakkauden laki vaativat meiltä — riippumatta hänen mahdollisesta mielihyvästään tai mielipahastaan — sitä rakkautta Jumalaan, että koetamme saattaa tahtomme, ajatuksemme, tunteemme sopusointuun ikuisen tahdon kanssa. — Silloin elämme Jumalassa oikein. — Meidän tulee pyrkiä tajuamaan Jumalan maailmanajatusta ja toimia sen mukaan. Tämä on hyvä; sen vastakohta on paha.
»Näistä lähtökohdista Karmel-vuoren filosofi kehittää siveysoppiaan edelleen ja johtuu yleiseen ihmisrakkauteen, rauhaan ja suvaitsevaisuuteen. Koko hänen maailmankatsomuksensa on hilpeän valoisa. Itse hän on herttaisimpia ihmisiä. Mitään hempeämielisyyttä tai velttoa lepoa ei ole hänen opissaan.»
Mr Norman, joka oli koko tämän selostuksen ajan istunut nyrpeänä ja ääneti, tunsi nyt olevansa omalla pohjallaan. Hän huudahti ihastuneena: »Nyt vasta alan ymmärtää jotakin kaikesta tästä! Herra parooni onkin täällä puhunut liian kauan pelkkää sekamelskaa. — Ei mitään vihaa silti! Meidän oman hallitsijahuoneemme prinssi entisessä Norja-Ruotsissa kulki minun nuoruudessani samalla tavoin jaaritellen. — Teidän viimeiset opetuksenne voin hyvin ymmärtää. Mutta sallikaa minun sanoa: samaa rakkaudenuskontoa opetettiin minulle jo lapsena, kun tuskin olin alkanut jokeltaa ensimmäisiä sanojani.»
Hra Felseneck hymyili: »Karmel-vuoren filosofi pyytääkin vain olla vaatimaton siveydenopettaja ajan ristiriitaisuuksissa. Luonnontieteiden loistavain voittojen jälkeen monen mielestä Jumalalla ei enää ollut tilaa maailmassa. Hän tahtoo, turvautumatta dogmeihin, puhdistaa siveyskäsitteitämme ja luulee voitavan aistiperäistä tietä saattaa Jumala jälleen lähemmäksi meitä.
»Karmel-vuoren filosofin merkitystä on muuten vaikea arvostella, jollei itse ole kuullut hänen opettavan kansaa. Hänen puheessaan on jotakin innostavaa, mieltä jalostavaa. Hän on antautunut kaikkien hyväin tajujemme ja korkeiden aatteittemme — puhtauden, totuuden, oikeuden, vapauden ja edistyksen palvelukseen. Yksinkertaisin sanoin hän johtaa ajatuksia ylemmäksi maata ja antaa kuulijoilleen yhteenkuuluvaisuuden tunteen rakkauden Jumalan kanssa.»
Mr Norman alkoi innokkaasti tiedustella professorilta elämäntakaisia asioita. Mr Brook oli jo hetken istunut torkuksissa, sammunut piippu kädessä. Ilta oli jo ehtinyt, ja jätin seuran. Astuessani tupakkasalin kynnyksen yli laivankannelle kuulin hra Felseneckin lausuvan: