Valkoinen päällikkö: Kertomus Pohjois-Meksikosta

VALKOINEN PÄÄLLIKKÖ

Kertomus Pohjois-Meksikosta

Kirj.

KAPTEENI MAYNE REID

Suomentanut

Siimes Kanervio

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1909.

SISÄLLYS:

 1. Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.
 2. Vedonlyönti.
 3. Kansanjuhla.
 4. Cibolero kohtaa villiheimoja.
 5. Valkoinen päällikkö.
 6. Ryöstö.
 7. Löytö.
 8. Linnanpäällikön penkereellä.
 9. Turmiollinen kirje.
10. Jälkien seuraajat.
11. Ihmismetsästäjäin kuolema.
12. Cibolero vangitaan.
13. Carlos täyttää valansa. Loppu.

ENSIMÄINEN LUKU.

Meksikolaisia kansanhuveja ja -leikkejä.

Seuraavassa kertomuksessa mainitut tapaukset sattuivat jo yli sata vuotta sitten siinä osassa Pohjois-Amerikaa, joka silloin vielä kuului Espanjan alusmaihin Uudessa maailmassa, nim. silloin Meksikon pohjoisimmassa osassa.

Tämän laajan alueen kautta kulkee Kalliovuorten jatko ja sen haarautumat, joista erästä sanotaan Sierra Blancaksi.

Kun vuorivaeltaja siihen aikaan katseli joltakin näistä vuorenkukkuloista ympäröivää maisemaa, näki hän idässä suunnattoman tasangon, sen liepeillä laajoja metsäseutuja ja hedelmällisiä viljelysmaita, niitten joukossa San Ildefonson ihanan laakson, jonka läpitse juoksi mutkitellen pieni Pecos-joki.

Astuessaan vuorilta alemmas laaksoon huomasi hän uutisasunnoita, kyläkuntia, vieläpä väkirikkaan ja kukoistavan kaupunginkin presidioineen (linnoineen), jonka valleilla liehui Espanjan lippu. Mainituilta kukkuloilta voi etäämpänä nähdä useita muitakin kaupungeita, kauppaloita ja kyliä.

Kaikki ovat ne jo aikoja sitten hävinneet maan päältä; niiden nimet on unohdettu, ja vähän vaan tunnetaan niiden historiaa, sitä surullista kohtaloa, mikä tuli näitten kerran niin onnellisten pikkuyhteiskuntien osaksi. Tarinoita niistä vaan enää kulkee.

Syynä onnettomuuksiin ja lopulliseen hävitykseen oli intiaaneissa kauvan kytenyt kostonhimo sortajiaan kohtaan, mikä vihdoin aiheutti suuren kostosodan koko seudulle.

Sitä käytiin suurella julmuudella. Kaupungeita, kyliä ja uutisasunnoita hävitettiin perustuksiaan myöden, onnettomat asukkaat surmattiin, jolleivät ehtineet paeta, ja niin täydellinen oli hävitys, etteivät meidänaikuiset tutkijat löydä muuta kuin vähäpätöisiä jälkiä entisistä asumasijoista.

Seuraavassa kertomuksessa puhutaan eräistä tapauksista, mitkä sattuivat tämän kostosodan aikana San Ildefonson laaksossa. Sekin oli onnettoman sodan alueella.

* * * * *

Eräänä juhannuspäivänä olivat el presidio [presidiolla tarkotetaan kaupunkia, jossa on linnotus, se voi myöskin tarkottaa vaan linnotusta varustuksineen] de San Ildefonson asukkaat kokoontuneet kaupungin ulkopuolelle suurelle ruohoiselle tasangolle odotellen alkaviksi niitä juhlaleikkejä, joita erittäin loistavasti vietettiin juuri San Juanin — Pyhän Johanneksen — päivänä.

Koko seudun väestö näytti kokoontuneen tänne, sillä jokainenhan tahtoi päästä tai ottaa osaa juhliin.

Siellä olivat jo molemmat jalosukuiset padres — siirtokuntaan kuuluvat munkit — pitkissä karkeissa viitoissaan, ruususeppele ja ristiinnaulitunkuva vyöstään roikkuen; heitä seurasi kaupungin kirkkoherra, joka helposti tunnettiin mustasta viitastaan, leveälierisestä hatustaan ja mustista silkkisukistaan. Kirkkoherra hymyilee tapansa mukaan yleisölle, joskus se taas katselee sitä vakavasti, jopa synkästikin, näyttelee taas väliin valkoisia, jalokivisormuksilla koristettuja käsiään auttaessaan jotakuta señoraa paikalleen.

Vielä eivät ole juhlaleikit alkaneet, sydämiä riemastuttaakseen, mutta paljon on siltä jo näkemistä.

Katselkaamme!

Edessämme on rivi penkkejä, jotka asteettain kohoavat niin, että etäämpänäkin istuvat voivat hyvin kaikki nähdä. Ne kai ovat las familias principales-henkilöille — s.o. ylhäisimmille perheille.

Ja niin onkin, sillä tuollahan istuu rikas kauppias don José Rincon rehevän rouvansa rinnalla ja katselee itsetietoisena ja ylpeänä neljää komeasti puettua ja yhtä hyvinvoivaa tytärtään. Ja tuollahan tarkastelee el alcalde — pormestari — juhlavarusteita arvokkaan näköisenä! Hänen virka-arvoansa todistavat selvästi virkasauvan tupsut. Hänkin odottaa perheensä keskuudessa juhlallisuuksien alkamista.

Toisilla penkeillä on varakkaita tilanomistajia puolisoineen; niistä on rikkain hacendado, señor Gomez del Monte, jolla on hallussaan lukemattomia karjalaumoja ja laajoja maita.

Mutta suurinta huomiota herättää kuitenkin rakastettava ja kaunis Catalina de Cruces, rikkaan vuorikaivannonomistajan don Ambrosion tytär, ja moni itserakas nuori herra pitää itseään onnellisena, jos saa häneltä ystävällisen katseen tai hymyilyn. Sellainen oikea caballero seisoo nytkin hänen vieressään; se on isän suosima kosija, kapteeni Roblado, jolle kultaisten olkalappujen ja kultakudosten koristama puku antaa, yhdessä ylpeän käytöksen kanssa, jonkinlaisen ylhäisen leiman.

Nyt tunkeutuu koko joukko katselijoita toiselle puolelle, sillä siellä tulee linnotuksen päällikkö señor Vizcarra. Huojuvine hattutöyhtöineen, kultakoristeisine takkineen ja ylpeine ryhtineen muistuttaa suurikokoinen neljänkymmenenvuotias eversti aikalailla riikinkukkoa. Suopea hymy kohdistuu etupäässä naisiin. Vilkkaasti keskustelee hän milloin kirkkoherran milloin tuomarin kanssa.

Linnotuksen sotilaat jäljittelevät lystikkäällä tavalla käynnissään ja puheessaan upseereitaan, joita on saapuvilla kolme. Kannukset kilisten ja sapeli maata laahaten pysähtyvät sotilaat milloin minkin ryhmän luo, missä heitä mielellään kuunnellaan. He ovat varmoja siitä suotuisasta vaikutuksesta, minkä heidän henkilönsä tekee yleisöön.

Seudun nuoret tytöt, sekä rumat että kauniit, ovat kaikki juhlissa. Koreat liivit, lumivalkeat hiat ja kaulukset, kirjavat hameet, helmet ja hepeneet puhuvat heidän suuresta halustaan miellyttää miehiä.

Kaupungin miespuolinen nuoriso on sekin juhlapukineissaan lukuisasti läsnä. Se erkanee suuresti los pueblos-väestä — köyhät kaivostyöläiset — ja köyhästä kaupunkilaisväestä, varsinkin lähetysoppilaista. Meksikon pueblolla on yllään pussinmuotoinen takki, lyhyet nahkahousut, sandaalit ja leveälierinen hattu.

Sadottain kuljeskelee täällä noita vähävaraisempia miehiä. Heidän vaimonsa ja tyttärensä kaupittelevat nurmikolla pienten pöytien ääressä hedelmiä y.m., ostajia odotellen. —

Mutta keitä ovat nuo rohkeat ja ylpeät ratsastajat, joitten hevoset ovat koreissa hetuleissa tehden kauniita hyppäyksiä? Mainiosti osaavat he ohjata ratsujaan ja tänään saavat he vielä koetella kilpailuissa taitoaan. Heitä on useita satoja; kuuluvat eri säätyihin. Useimmat ovat ilmottautuneet osanottajiksi kilparatsastuksiin y.m. — Tuolla tervehtivät toisiaan nuoret hacendadot ja rancherot — suuret ja pienet tilanomistajat —; vaquerot — karjanpaimenet ja cibolerot — puhvelinpyydystäjät — arvioiden tulevien kilpailijoidensa voimia. Heillä on kaikilla raikasväriset puvut, hyvin erilaiset, ja moni hieno señorita heitä ihastuksella katselee.

Ohjelman alussa on n.k. coleo de toros. [Coleo de toros voitanee parhaiten suomentaa sanalla häränheitto.] Tämä meksikolaisten mielileikki suoritetaan siten, että ratsastajat nelistäen ahdistavat pakenevaa härkää, kukin ensimäisenä koettaen saada sitä hännästä kiinni ja siitä heitetyksi juoksussa nurin. Leikki on aika vaarallista, sillä usein haavottuu hevonen tai ratsastaja tai molemmatkin. Jos hevonen kompastuu, joutuu se ratsastajineen armotta päälle ajavien kilpailijoiden jalkoihin. Koetukseen vaaditaan suurta voimaa, taitoa ja rohkeutta, ja siitäpä syystä haluaakin nuori meksikolainen tyydyttää kunnianhimoaan juuri tällaisessa yrityksessä.

Kun viimeiset juhlavarustukset oli suoritettu, huutaa muuan kuuluttaja että coleo alkaa. Katsojat peräytyvät nyt sivulle, jotta näyttämöksi jää suuri ala härän hurjaa pakoa varten.

Useat naiset rientävät carretaseihin — kärryihin — joilla katsojat ovat saapuneet juhliin. Mutta vähän peläten nousevat niihin señoritat, sillä voisihan härkä syöksyä yleisön keskuuteen. Ennenkin oli sellaista tapahtunut. Luonnollisesti tuntevat ylhäiset señorit ja señoritat itsensä varsin turvatuiksi penkeillään näyttämön sivulla. —

Tänään kilpailevista oli kaksitoista parasta valittu ensimäiseen kilpailuun, ja heidät asetettiin nyt riveihin. Samantekevää on niissä yhteiskunnallisessa asemassa he ovat; koreapukuinen ranchero istuu ciboleron rinnalla, jolla on koti aavalla tasangolla; ja heidän rinnallaan ratsastaa linnotusväen rakuuna, haluten näyttää ratsastustaitonsa etevämmyyttä.

Merkki annetaan ja härkä päästetään lähelläolevasta corralista (talosta), jossa sitä on pidetty. Sen saattajat kulkevat ratsain härän sivulla, lassoilla pidellen härkää sarvista, valmiina nykäisemään härän polvilleen, jos se yrittäisi niskotella. Härkä näyttää jo vallan raivoisalta, sillä sen silmät välähtelevät vihaisina, ja otsalla oleva tuuhea tukka häilyy kiukkuisesti. Ei sitä näy enää tarvitsevan paljoa härsyttää, sillä se jo pieksee hännällä kylkiään, puhkoo ilmaa pitkillä sarvillaan, tohisee pahasti ja kuopii maata jaloillaan. Se on varmaan hyvärotuinen espanjalainen härkä.

Kaikki katselevat härkää suurella mielenkiinnolla.

Puhutaan sen ominaisuuksista, ja kun muutamat katselijoista väittävät sitä liian lihavaksi voidakseen coleossa juosta tarpeeksi nopeasti, ja toiset taas ovat päinvastaista mielipidettä, niin lyödään vetoja siitä ajasta mikä kuluu ennenkuin härkä on hännästä maahan kellistetty.

Kun ajattelee että tähän kilpakoetukseen oli valittu vahvin, nopein ja villein härkä, mitä löytää voitiin, niin saattaa käsittää voittoa vaikeaksi ja suuriarvoiseksi, varsinkin kun ei saanut käyttää edes lassoa. — Kun härkä on ärsytetty, niin juoksee se melkein yhtä nopeasti kuin nelistävä hevonen — ja mitä taitoa ja voimaa, tottumusta ja varmuutta tarvitaankaan ennenkuin ratsumies saattaa lähestyä rajua eläintä, tarttua sen häntään ja temmata se nurin! Mutta kun se onnistuu niin onkin se leikki lopussa.

Ainoastaan suurissa Meksikon kaupungeissa on todellinen Plaza de toros — härkätaistelukenttä —, pienet kaupungit saavat tyytyä avonaiseen kenttään, jolla taistelut suoritetaan.

Yleisön jännitettynä katsoessa mitä tuleman pitää, kuljetetaan härkä muutamia satoja askeleita eteenpäin, pää avonaista kenttää kohden. Härkään ammutaan vielä pari palavaa nuolta, ja raivoissaan syöksee se eteenpäin yleisön huutaessa ja melutessa.

Silloin ratsastavat kisaveikot sen perään vielä huudoillaan härkää kiihottaen. Aluksi järjestetty ratsastajien rivi hajautuu. Eteenpäin syöstään hurjaa vauhtia. Kannuksia ja piiskoja käytetään ahkerasti.

Härkä juoksee sillävälin nopeasti eteenpäin, eivätkä parhaatkaan ratsastajat saavuta sitä niinkään nopeasti, varsinkin kun härälle on annettu vähän ennakkoaikaa.

Silloin vihdoin pääsee muuan vahvalla ruskealla hevosella ratsastava rakuuna härän sivulle, tarttuu sen häntään lujasti ja koettaa usealla voimakkaalla heitolla saada härkää nurin. Mutta se ei onnistu. Äkkiä kääntyy härkä sivullepäin ja jättää petetyn ahdistajan kauvaksi jälkeensä.

Lähin seuraaja, muuan nuori hacendado, joka ratsastaa komealla mustalla hevosella, koettaa sitten vuoroonsa onneaan. Mutta joka kerta kun hän ojentaa kätensä tekee härkä käänteen. Lopulta saa hacendado otteen härän häntään, mutta silloinkin vapautuu se ahdistajastaan hacendadon suureksi kiukuksi.

Häpeissään ratsastaa hän pois kuten äsken rakuuna, sillä järjestyssääntöjen mukaan saa tällaisen koetuksen tehdä vaan kerran kussakin kilpailulajissa.

Yhä kauvemmaksi juoksee härkä ahdistajien seuraamana.

Muuan toinen rakuuna koettaa sitten onneaan, mutta yhtä huonolla menestyksellä kuin edellisetkin.

Järjestyksessä seuraa sitten kolme vaqueroa. He saavat osakseen vaan yleisön pilkkanaurua! Ja suurta riemua herättää katsojissa ratsastajan ja hevosen kaatuminen, vieläpä silloinkin kun härkä niitä puhkoo sarvillaan.

Monesta haavasta jo vuotaa veri, eikä kahdestatoista kilpailijasta ole enää jäljellä muita kuin yksi. Urhealle nelijalkaiselle taistelijalle huudetaan: "bravo toro! bravissimo!"

Jo lähestyy ratkaiseva hetki. Yleisö vaikenee. Ylpeänä ratsastaa viimeinen kilpailija. — Jo ensi katseella näkee, että siinä on kentän paras hevonen ja komein ratsastaja.

Mutta ovatko myöskin paraat kilpailussa? Siitä kysymys.

Ratsu on pikimusta mustangi, jolla on pitkä ja tuuhea häntä. Komealta se näyttää vihreällä nurmikolla. Sen kaareva kaula ja jalomuotoinen pää herättävät yleistä ihastusta, kun se nelistäessään tuskin koskee maahan.

Ratsastaja on parinkymmenenneljänvuotias mies, jonka vaaleakiharaiset hiukset ja vaalea kasvonväri suuresti erkanevat muiden kilpailijoiden tummasta, auringonpolttamasta hipiästä.

Hänen yllään on täydellinen rancherovaatetus koreine neulouksineen; purppuranpunainen manga [Manga on yhdenvärisestä vaatteesta neulottu päällysviitta, jota reunustavat sametti-, kulta-, hopea- tai silkkitupsut. Sarape on muuten samallainen, on vaan koristettu kirjavammaksi. Se on aina meksikolaisen yllä paitsi kotona.], kauniimmasta ja kalliimmasta kankaasta kuin tavallinen sarape, riippuu miellyttävästi hänen olkapäiltään. Saadakseen kädet vapaiksi on hän heittänyt rikaspoimuisen viitan päätä taaksepäin, ja kun tuuli avaa sen poimut ja näyttää katselijalle koko sen väriloisteen, niin mielellään katselee jokainen tätä uutta kilpailijaa, vierasta ratsastajaa, jolla on niin uljas ryhti. Haluttiin tietää hänen nimensä.

"Cibolero Carlos!" Kuului silloin eräs ääni selvästi yli kentän.

Nähtävästi tunsivat jotkut hänet jo ennestään, mutta useimmat eivät tunteneet.

"Miksei hän ole aikaisemmin esiintynyt ahdistamaan härkää?" Kysyi muuan.

"Carramba! — Varmasti olisi hän jo ennen voinut sen tehdä!" vastasi muuan. "Hän on vaan tahtonut antaa muitten ensin koettaa, hyvin tietäen ettei siitä mitään tulisi!"

"Mira! Mira! — Katsokaapas!" —

Mainittu arvelu oli epäilemättä oikea.

Ensi silmäyksellä saattoi arvata, että tämä ratsastaja tulisi voittamaan härän. Hevonen nelisti tosin vielä lyhyeen, mutta sen heristetyistä korvista ja pärskyvistä sieramista saattoi päättää, että sitä jo ajo kiihotti, ja että vaan kireälle vedetyt suitset pidättivät sen vauhtia.

Kun huuto "mira!" kuului, niin näytti ratsastajassa tapahtuneen äkkinäinen muutos. Vielä oli hän noin parinkymmenen askeleen päässä härästä, mutta silloin syöksyi hepo lujaan vauhtiin ja oli pian pelättävän vastustajan sivulla; sitten nähtiin ratsastajan tarttuvan pitkään, ojossaolevaan härän häntään, kumartuvan syvälle eteenpäin, sitten äkkiä kohoutuvan satulassaan ja heittävän nurmelle kellelleen härän, joka sätkytteli koipiaan ilmassa.

Nopeasti, suurella taidolla ja helppoudella näkyi koko temppu suoritetun.

Hämmästynyt yleisö puhkesi kovaääniseen ja kestävään hyvähuutoon. Onnellinen voittaja kumarsi vaatimattomasti joka puolelle. Pian senjälkeen katosi hän katselijain sekaan.

Yksi ja toinen oli kyllä huomaavinaan, että cibolero kiittäessään erittäin haki silmillään kaunista Catalina de Crucea, ja että señorita vastasi lempeällä silmäniskulla ja suloisella hymyllä. Mutta voiko se olla mahdollista? Alentuisiko rikkaan don Ambrosion perijätär palkitsemaan ciboleron kunnioittavaa tervehdystä suosiollisella hymyllä?!

Varma oli kuitenkin, että muuan toinen silmäpari, erään viehättävän valkoverisen naisen, katseli ihastuneena nuorta sankaria.

Kun cibolero lähestyi sitä carretaa, jossa tyttö oli, ilmeni selvästi tytön riemu. — Mutta kun heidät näki rinnakkain, huomasi selvästi, että he olivat sisarukset — samat kasvonpiirteet, sama hipiä, sama ryhti ja vartalo!

Nuoren tytön takana carretassa istui vanha vaimo, jonka pitkät alasriippuvat hiukset olivat vallan valkoiset. Ei hän mieltään muuten ilmottanut, mutta hänen silmistään loisti mitä suurin ilo.

Muutamat katselivat vanhusta uteliaisuudella, toiset taas kauhulla, useat olivat kuulleet hänestä merkillisiä juttuja.

"Esta una bruja — una hechicera! — Hän on noita-akka!" kuiskailtiin siinä; ei kukaan kuitenkaan puhunut siitä niin, että Carlos tai nuori tyttö olisi sen kuullut. Kaikkien kammoama vanhus oli nuorten äiti.

Ciboleron kaatamalla härällä ei näyttänyt olevan mitään halua jatkaa tuimaa juoksuaan. Se ravasi vaan hiljalleen eteenpäin siksi kunnes se jälleen lassolla pyydystettiin kiinni ja annettiin palkinnoksi voittajalle.

Kilpailuja jatkettiin. Uusi härkä tuotiin tantereelle, ja kaksitoista uutta ratsumiestä koetteli onneaan. Joko heillä sitten oli yhtä hyvät hevoset kaikilla, tai oli härkä niin väsyksissä, ettei se enään jaksanut juosta kyllin nopeasti, joka tapauksessa sattui niin, että kilpailijat saavuttivat härän yhtaikaa, jopa toiset sen sivuttivatkin; mutta silloinpa kääntyikin härkä äkkiä ympäri ja alkoi katselijain suureksi kauhuksi juosta suoraan katsojaryhmää kohden.

Kuului huikeita huutoja. Penkeillä olevat ylimystönaiset huusivat samoinkuin carretoissa olevatkin, sillä muutamassa sekunnissahan oli härkä varmaan siellä. Ratsumiehet olivat kaukana härän jäljessä. He olivat hämmästyneet äkkinäistä käännettä.

Kaikeksi onnettomuudeksi ei ollut enää kukaan ensimäisistä kilpailijoistakaan ratsailla, ja kukapa olisi jalkasin uskaltanut käydä estämään raivostunutta härkää?

Joka hetki kasvoi hämminki ja neuvottomuus yleisön keskuudessa, olihan usean henki uhattu. Vaunuissaolijoita uhkasi suurin vaara, sillä vaunurivi ulottui kauvas kentälle. Mutta härkä näytti syöksyvän suorastaan penkkejä kohden, aivankuin aikoen siltä kohtaa puhkaista tien itselleen.

Mutta juuri silloin nähtiin erään miehen lasso kädessä astuvan ulos vaunurivistä. Hän oli jalkasin. Päästyään ulommaksi heitti hän lassonsa kohden härkää. Lasso tarttui sarviin, ja härän juoksu seisahtui. Hetkeäkään hukkaamatta juoksi mies lähellä olevan puun luo ja kietoi lasson toisen pään sen ympäri. Heti senjälkeen kuului kumea rusahdus: härkä oli ehtinyt köyden päähän ja syöksyi nurinniskoin juuri katsojain lavan eteen.

"Bravo! Wiva!" kuului sadoista kurkuista kun ihmiset olivat ehtineet vähän tointua säikähdyksestään. Yhä uudelleen huusivat he: "Wiva! Wiva! Carlos el cibolero!"

Sillä hän se oli, joka jo toisen kerran samana päivänä oli osottanut erinomaista urhoollisuuttaan ja taitavuuttaan pelastaen useita hengenvaarasta.

Ei oltu härkää tosin vielä kokonaan voitettu, rajotettu vaan suljettuun piiriin, mutta se näytti kuitenkin voimattomalta. Ja kun se vielä kerran koetti rynnätä katsojia vastaan, ja nämä hätääntyneinä perääntyivät, niin heittivät heti useat ratsumiehet lassoja sen sarviin ja niskaan vetäen sen maahan niin rajusti, ettei se enään kilpatantereelle voinut lähteä. —

Kun tämän päivän kilpailuita varten oli määrätty vaan kaksi härkää, niin oli samalla el coleo de toros päättynyt.

TOINEN LUKU.

Vedonlyönti.

Suoritettiin vielä muutamia vähäpätöisempiä ratsastuskilpailuita ajan kuluksi varustauduttaessa päivän varsinaiseen juhlaan. Niinpä koetettiin lasso heittää juoksevan ihmisen tai eläimen jalkaan ja kaataa maahan. Ratsumiehet ja nuorukaiset jalkasin koettelivat taitavuuttaan, mutta useat pitivät tällaista kisailua liian helppona.

Seurasi sitten hatun otto maasta. Ratsastaja heittää sombreronsa [sombrero on hyvin leveälierinen hattu, joskus on se koristettu hopea- tai kultasolkisella vyöllä, joskus jalokivilläkin] — hattunsa — maahan ja koettaa temmata sen käteensä ratsastaessaan täyttä nelistä ohitse.

Useimmat suoriutuvat hyvin tästä kokeesta, nuoremmat vaan katselevat ihmetellen sellaista taitavuutta.

Varsinkin on vaikeata täyttä laukkaa ratsastaen ottaa maasta niin pieni esine kuin raha, ja parhainkin caballero saa siinä koetuksessa koettaa parastaan.

Linnotuspäällikkö Vizcarra astui nyt esiin ja ilmotti kädenliikkeellä haluavansa sanoa jotakin. Hän laski espanjalaisen dollarin pehmeälle ruoholle ja sanoi:

"Tämän rahan saa se, joka sen voi ottaa maasta ensi koetuksella. Lyön vetoa viisi kulta-unzasta [unza de oro = 16 pesoa; noin 90 mk], että kersantti Gomez suorittaa sen tempun."

Syntyi hiljaisuus. Olihan se jo sellainen aarre, että vaan Kroisos saattoi uhrata sen vedonlyöntiin! Vihdoin huusi muuan nuori ranchero:

"Eversti Vizcarra!, En tosin halua lyödä vetoa sitä vastaan, ettei kersantti Gomez voisi sitä temppua suorittaa, mutta siitä uskallan lyödä vetoa, että täällä on toinenkin joka voi sen tehdä. Mutta siinä tapauksessa pyydän teitä lisäämään panoksenne kaksinkertaiseksi."

"Kuka se toinen on?" kysyi Vizcarra.

"Cibolero Carlos!"

"Hyvä on, hyväksyn vedon. Mutta älkäämme rajottako kilpailua ainoastaan häneen," jatkoi eversti kääntyen yleisöön päin. — "Panen vetoa yhden peson joka kerta kun palkinto voitetaan, mutta huomattava on, että kukin ratsastaja saa koettaa vaan yhden kerran!"

Useita taitavia ratsastajia houkutteli ruoholle laskettu kiiltävä kultaraha koettelemaan taitoaan. Mutta harvojen onnistui edes koskettaa siihen tai siirtää sitä syrjään. Silloin tuli vihdoin kersantti Gomezkin, joka oli ensin yrittänyt härkäottelussa.

Vielä näytti hän synkältä ensimäisen tappionsa jälkeen. Hän oli epäilemättä hyvä ratsastaja, ja vaikkei hänen ruumiinrakenteensa näyttänytkään edellyttävän erityistä notkeutta, niin todisti kuitenkin varovaisuutta se tapa millä hän kiristi satulavyötään.

Pian ratsasti hän tasaista ravia rahaa kohden, alkoi sitten nelistää ja kumartui alas. Hän saikin rahan käteensä ja oikasi jo itsensä suoraksi satulassa kun samassa raha putosi hänen sormiensa lomitse maahan.

Voimakas hyvähuuto kajahti kun nähtiin raha rakuunan käsissä. Joittenkuitten mielestä oli sellainen mielenosotus ehkä mieleinen siirtokunnan päällikölle, jota enemmän pelättiin kuin rakastettiin. Useat sentään huusivat tyytymättömyydestä kun näkivät rahan putoavan nurmelle.

Gomezin voitonmahdollisuudet olivat nyt menneet, ja odottaen katseli yleisö kiiltävän mustan hevosen selässä ratsastavaa ciboleroa.

Tämä nuori mies oli jo herättänyt nuorten neitosten suurta ihastusta, mutta miehet eivät oikein pitäneet hänen vaaleasta ihostaan; ei ollut niinkään helppoa voittaa vastenmielisiä ennakkoluuloja tätä vaaleata nuorukaista kohtaan, joka oli toista rotua kuin he itse, vaikka amerikalaisen esiintyminen — sillä se hän oli — maan alkuasukkaista syntyneissä, puolivilleissä tagnoissa saattoi ehkä herättää eleille sen aina kyteneen toivon, että idän vaaleaverisistä miehistä heille vielä tulee vapauttajat espanjalaisten painavasta ikeestä.

Cibolero ei katsonut tällaista temppua varten ensinkään tarpeellisiksi minkäänlaisia ennakkovarusteluita, heitti vaan huolettomasti taaksepäin komean viittansa liepeet. Nopeasti nelisti ratsu, jota cibolero ohjasi suureksi osaksi polvillaan, rahaa kohden. Sen kohdalle päästyä kumartui cibolero, otti rahan ja heitti sen suoraan korkealle ilmaan, samalla pidättäen hevosensa paikallaan. Raha putosi hänen ojennetulle kämmenelleen.

Kaikki tämä suoritettiin niin ilmeisellä helppoudella ja suloudella että nekin, jotka eivät kilpailijasta pitäneet, yhtyivät toisten kanssa innokkaasti huutamaan "vivas!"

Kersantti Gomez — joka edellisenä vuonna oli voittanut näissä kilpailuissa — näytti alakuloiselta; eikä juuri paljoa loistavammalla tuulella ollut Vizcarra. Häntä ei niin paljoa suututtanut suosikkinsa häviäminen kuin menetetyt kauniit kultarahansa, ja se, että yleisö pääsi nauramaan hänelle, vedon ehdottajalle. Siitäpä syystä kasvoi hänessä yhä suurempi vastenmielisyys juhlapäivän sankaria kohtaan, kehittyen lopulta todelliseksi vihaksi.

Seuraavassa kilpailussa vaadittiin ratsastajalta suurta rohkeutta ja tottumusta hevosen ohjaamisessa. Hänen piti nim. ratsastaa täyttä nelistä kentän laidassa olevan syvän rotkon, "Zequian", reunalle.

Zequia — kanava peltojen kastelemista varten — oli niin leveä, että paraskaan hevonen tuskin olisi voinut hypätä sen yli, ja niin syväkin se oli, ettei suinkaan ollut mieleistä sinne sukeltaa.

Ratsastajan piti lentää täyttä nelistä kanavan reunalle ja pysäyttää hevosensa parin hevosen mitan päähän jyrkänteen reunasta. Reunamaa oli ihan kovaa, muutenhan olisikin yritys ollut mahdoton.

Useat suoriutuivat kilpailusta hyvin, ja innokkailla hyvähuudoilla heidät palkittiin. Kaunis oli näky kun eteenpäin lentävä hevonen silmänräpäyksessä pysähtyi äkkijyrkänteelle pää eteenpäin kurotettuna ja sieramet pärskyen.

Suurta naurua sensijaan saivat osakseen muutamat nuorukaiset, jotka eivät uskaltaneet ratsastaa kyllin lähelle, tai sitten syöksyivät päistikkaa likavetiseen kanavaan, josta suurella vaivalla saivat rämpiä kuivalle, vaatteet mudan ja liejun peitossa, yleisön nauraessa.

"Miksei cibolero kilpaile?" kysyttiin. Hänen ystävänsä selittivät vallan oikein, ettei sopinut hänen, äsken näytettyään taitavuuttaan niin loistavalla tavalla, kilpailla tällaisissa vähäpätöisemmissä koetuksissa. — Eikä Carlos todella halunnutkaan niin helppohintaisia voittoja.

Mutta eversti hautoi mielessään jotain ilkeätä juonta, ja toverin sai hän pian kapteeni Robladosta. Edellistä suututti rahojensa menettäminen, jälkimäistä se ilmeisesti suosiollinen tapa, jolla ihana Catalina katseli voittoisaa ciboleroa.

Upseerit halusivat jollakin häpeällisellä tavalla nöyryyttää Carlosta. He tulivat hänen luokseen ja tiedustelivat miksei hän ottanut osaa kilpailuun, minkä pitäisi olla cibolerolle varsin helppo tehtävä.

Syvästi loukkasi Carlosta se halveksiva äänen sävy, jolla hänen toimensa nimi lausuttiin. Aivan kuin olisi ollut jotakin halveksittavaa siinä, että metsästäjän tavoin etsi puhvelin jälkiä, surmasi niitä ja myymällä niiden vuotia ja lihoja ansaitsi elantonsa!

Hilliten kuitenkin kiukkunsa sanoi hän lyhyeen ja tyyneesti:

"Se ei mielestäni maksa vaivaa."

"Vai niin, poikaseni!" huudahti Roblado ivallisesti, "luulenpa arvaavani oikean syyn. Olisi ehkä vähän vastenmielistä sunnuntaihepenissään meloa kanavan pohjalla, sillä ette kai väitä vähäiseksi tempuksi pysäyttää hevosta kanavan jyrkänteelle?"

Tahallaan oli kapteeni puhunut niin kovaa, että kauvempanakin olijat saattoivat sen kuulla. Vieläpä hän hymyilikin ivallisesti.

Ja juuri sellaisen likakylvyn olisivat upseerit niin mielellään suoneet cibolerolle. He toivoivat jonkin sattuman, hevosen kompastumisen tai muun sellaisen auttavan heidän aikeitaan. Nauruahan synnyttää aina kurasta maalle kömpivä mies, vaikkapa olisi kuinka monta voittoa saanut. Ja sitä juuri ne toivoivat "don" Carlokselle!

Kukapa tietää vaikka cibolero olisi aavistanut heidän kurjat toiveensa?

Kauvan istui loukattu nuorukainen sanaakaan sanomatta satulassaan. Hän mietti oliko syytä Robladon ivan tähden ryhtyä tähänkin kilpailuun. Kielto olisi ehkä taas synnyttänyt pilkkaa muutamissa.

Vaistomaisesti aavisti hän upseereilla olevan pahaa mielessä. Häntä suututti kovasti näitten miesten lurjusmaisuus, sillä hän tunsi heidän entisenkin elämänsä, vaikka olikin heille tuntematon. Tänään olivat he taas osottaneet halpamielisyyttään, ja vielä kaikui hänen korvissaan Robladon ivanauru.

Vihdoin vastasi hän:

"Kapteeni Roblado, sanoin jo, ettei sellainen kilpailu minusta näytä maksavan vaivaa. En haluaisi rikkoa hevosen suuta niin turhan tähden. Kymmenvuotias poikakin saattaisi tuolla kanavan reunalla hevosen pysäyttää, mutta jos te haluatte —"

"Mitä sitten?" kysyi Roblado kerkeästi, joka puoleksi näytti aavistavan ciboleron aikomuksen.

"Jos te haluatte panna vetoa yhden kultarahan — sillä olen köyhä metsästäjä enkä voi enempää siihen uhrata — niin haluanpa koettaa jotakin sellaista, mitä ei kymmenvuotias muchachito (pikkupoika) niinkään helposti uskaltaisi."

"Mitähän se sitten onkaan, señor cibolero?" kysyi upseeri ivallisesti.

"Haluan seisauttaa hevoseni tuolla kalliojyrkänteellä!"

"Pari hevosen mittaa kallion reunasta?"

"Pari hevosen mittaako? — Ei, muutamia jalkoja; — puolta sitä matkaa, mikä tässä kilpailussa on kanavan reunalla."

Sellainen ehdotus hämmästytti suuresti kaikkia läsnäolijoita. Se näytti niin huimapäisen rohkealta, ettei sitä todeksikaan voitu luulla. Molemmat upseeritkin hämmästyivät ja luulivat ciboleron leikkiä laskevan.

Carloksen mainitsema kallionkieleke oli sitä vuorenselkämää, mikä ympäröitsi laaksoa.

Se ulottui hyvän matkaa vuorenselkämästä ulos ja näkyi hyvästi kaikkialle laaksoon. Se kohosi ainakin 1000 jalkaa laaksoa ylemmä ja oli melkein vuoren korkuinen. Se oli muodostunut kalkki- ja hietakivikerrostumista. — Heikkohermoisille oli jo tuskallista katsellakin sinne ylös; arvata saattaa, että sieltä oli vielä paljoa kauheampaa katsella alas.

Ja puhvelinmetsästäjä tarjoutui nyt vedon perästä pysäyttämään ratsunsa täydestä nelisestä tuon kallionkielekkeen jyrkällä reunalla muutamien jalkojen päässä reunasta! Eipä siis kummakaan vaikka ihmiset olivatkin suuresti ihmeissään. Toisilleen huudahtelivat he:

"Se on mahdotonta, se on hulluutta! Ei kaiketi hän sillä totta tarkotakaan, tekee vaan pilaa upseereista."

Carlos istui kuitenkin tyynenä mustanginsa selässä odottaen vastausta.
Vähän aikaa mietittyään sanoi Roblado:

"Hyväksyn vedon!"

"Minäkin panen vetoa yhden kultarahan," sanoi eversti.

"Señores," vastasi cibolero, nähtävästi nyreissään, "ikävä kyllä en minä voi hyväksyä muuta kuin yhden vedon. Tämä kultaraha on ainoa rikkauteni, ja kukapa minulle lainaisi onzaakaan?"

Hän hymyili tätä sanoessaan, mutta ympärilläolijat näyttivät vakavilta, sillä heitä suretti se julma kohtalo, johon cibolero näytti tahallaan syöksyvän.

"Kaksikymmentä kultarahaa, Carlos! Niinpaljo kuin vaan tahdot!" huusi muuan siinä läheisyydessä, "mutta ei tuollaiseen uhkayritykseen; väärin olisi auttaa sinua siinä."

Iloisesti hämmästyen huomasi Carlos puhujan siksi samaksi nuoreksi rancheroksi, joka jo kerran oli tänään ryhtynyt häntä puolustamaan.

"Kiitoksia, don Juan", vastasi cibolero, "tiesin teidän tahtonne; mutta olkaa huoletta, rahoja ette menetä. — Ha! ha! ha! olisinko istunut kaksikymmentä vuotta ratsailla antaakseni jonkun gachupinon pilkata itseäni?" [Gachupino on pilkkanimi espanjalaisista tai heidän puhdasrotuisista jälkeläisistään. Se on aztekien kieltä. Intiaanit olivat saaneet sanan espanjalaisten kannuksista.]

"Hei mies!" kiljasivat Vizcarra ja Roblado yhtaikaa katsellen uhkaavasti puhujaan ja tarttuen miekankahvaan.

"Oh, hyvät herrat, älkää pahastuko!" sanoi Carlos heittäen heihin ivallisen katseen. "Se tuli sanottua vahingossa. Olisin hyvin pahoillani jos siitä loukkaantuisitte."

"Hillitse toisten kielesi paremmin, poikaseni!" uhkaili Vizcarra kiukkuisesti; "saattaisipa arvokas henkilönne muuten joutua ikävyyksiin."

"Suuri kiitos, herra eversti!" vastasi cibolero nauraen; "neuvonne näyttää hyvältä, koetan noudattaa sitä."

Nuori mies tuskin enää huomasikaan everstin kiukkua ja kirouksia, kun hänen sisarensa hyvin kiihtyneenä juoksi hänen luokseen. Tieto uhkayrityksestä oli jo levinnyt koko yleisölle.

"Voi veli Carlos!" huudahti hän syleillen hänen polveaan. "Onko totta, ihan totta?"

"Mikä sitten, hermanita — pikkusisar —?" kysyi hän nauraen.

"Että sinä —"

Eikä hän voinut päättää lausetta, viittasi vaan vuorelle.

"Totta se on, Rosita — ja miksei olisi? Vapisethan sinä! Älä pelkää minun tähteni! Vakuutan sinulle, ettei se ole vaarallista; olenhan usein suorittanut yhtä vaikeita töitä."

"Rakas veli, tiedänhän minä, että sinä olet taitava ratsastaja; ei ole parempaa täällä eikä muuallakaan —, mutta ajattele kuinka suuri vaara siinä on, — voi Jumala — ajattele sitä —"

"Tyynny, rakas sisareni! Hämmentynyt mielesi sokaisee näkösi. Ethän tahtoisi ainoan veljesi joutuvan häpeään! Mennäänpä kuulemaan äidin mieltä; olen varma, ettei hän pane vastaan!"

Näin sanoen käänsi hän hevosensa ja ratsasti vaunujen luo. Nuori tyttö kulki sinne hitaasti jäljessä, huomaamatta, että yleisö mielenkiinnolla katseillaan häntä seurasi. Tuska loi hänen kauniille kasvoilleen omituisen viehätyksen. Se varsinkin pisti eversti Vizcarran silmiin. Hän jutteli tunteistaan kapteeni Robladolle, joka oli hänen toverinsa nautinnoissa niinkuin virkatoimissakin. Mutta kun poika ja äiti alkoivat keskustella, tulivat he muitten uteliaitten joukkoon vaunujen luo kuullakseen mitä puhuttiin.

"Rosita haluaa estää aikeeni, äiti", sanoi Carlos. "Tiedäthän, äiti, mihin työhön aijon ryhtyä. Luovun siitä vaan sitten jollet sinä sitä salli. Mutta toivon sinun siihen suostuvan, sillä kunnia-asia on pitää sanani."

Viimeiset sanat lausui hän erityisellä ponnella, jottei vaimolta olisi jäänyt huomaamatta asian pääpaino.

"Rositako tahtoisi sinua estää! Hän menköön kangaspuilleen ja laittamaan koruja naisille, siinä hänen tehtävänsä; mutta sinä, poikani, pystyt suurempiin töihin, sillä suonissasi virtailee sankarillisen isän verta. Hänpä suoritti aikoinaan tekoja, ha, ha, ha!"

Tämä merkillinen nauru ja vanhan vaimon villi katse vapisuttivat kuuntelijoita.

"Mene vaan!" huudahti hän työntäen hiukset taaksepäin, kohoten seisomaan ja ojentaen kätensä, "mene, Carlos el cibolero, ja näytä noille kurjille raukoille, mateleville orjille, mitä vapaa amerikkalainen kykenee tekemään! — Kalliolle! Kalliolle!"

Carlos halusi lopettaa keskustelun, sillä jo näki hän upseerien ja pappien vaihtavan keskenään merkitseviä silmäyksiä. Vaimon käytös oli suuresti heitä hämmästyttänyt.

Puristaen lämpimästi äitinsä kättä ja suudellen häntä jäähyväisiksi nosti Carlos sisarensa vaunuihin, nousi ratsaille ja kiiruhti kalliota kohden. Hetkisen tarkasteli hän vielä señorein ja señoritain ryhmiä, joissa vilkkaasti keskusteltiin uhkayrityksen johdosta.

Moni tunteellinen sydän sykki jännityksestä kiivaammin ja moni toivoi ciboleron onnellisesti vaarasta suoriutuvan; mutta pakahtua oli sen tytön sydän, jota Carlos katseillaan haki. Ei tosin muodossa mitään erityistä muutosta näkynyt, mutta Carlos arvasi sen. Valkoisella nenäliinalla heilutti cibolero hyvästiä; sitten kiiruhti hän heponsa täyteen juoksuun.

Ei tiedetty ylhäisten eikä alhaisten piirissä ketä tämä tervehdys tarkoitti, vaikka siitä yhtä ja toista arveltiin.

Kaikki ratsastajat seurasivat ciboleroa polulla, joka mutkitellen johti vuorenrinnettä pitkin laaksosta kukkulan laelle. Kun kesti yli parikymmentä minuuttia ratsastaa kukkulalle ja kilpailukenttä oli muutenkin loitommalla, seurasivat ainoastaan upseerit ja jotkut harvat asiaan erittäin kiintyneet polkua ylös. Toiset ratsastivat kukkulan juurelle ainakin lähempää nähdäkseen itse jännittävää ratsastuskoetta.

Runsaan tunnin saivat ihmiset odottaa kentällä. Mutta aikaa koetettiin kuluttaa miten voitiin. Nopeasti pantiin kuntoon pelipöydät ja montspeli nieli usean taskuista kulta- ja hopearahat siirtäen ne toisiin taskuihin. Aina kuinka onnikin vaihteli. Toiset taas kiinnittivät kaiken huomionsa kukkotaisteluun.

Mutta kun ratsastajat ilmaantuivat vuoren laelle, taukosi leikki laaksossa. Kaikki katselivat vuorelle. —

Päästyään vuorelle määräsi Carlos paikan millä aikoi suorittaa ratsastusnäytteensä, ja valitsi siksi aikaisemmin mainitsemamme kallionkielekkeen. Noin sadan askeleen päästä jyrkänteen reunasta oli kallionharjanteella tasainen kenttä, jolla kasvoi lyhyttä grammaruohoa. Siellä ei pieninkään kivi voinut vahingoittaa hevosen kavioita.

Sinne päästyään tutki cibolero ruohokenttää mitä suurimmalla huolella. Vizcarra ja Roblado olivat aina hänen lähellään. Vaaran pelko pidätti kuitenkin toiset etäämmällä reunasta huolimatta siitä, että näköala oli juhlallinen.

Cibolero istui kuitenkin satulassaan tyyneenä kuin olisi ratsastellut alhaalla kanavan reunalla ja johti matkan mittausta ja rajaviivan merkitsemistä. Hevonen tuotti isännälleen kunniaa. Ei sekään mitään pelännyt, se näytti tottuneelta niinkin vaaralliseen ratsastukseen. Välistä se kurotti kaulansa ja hirnahti iloisesti huomatessaan alhaalla laaksossa toisia hevosia. Carlos ohjaili hevostaan joskus hyvin lähelle reunaa totuttaakseen sitä jyrkänteen näkyyn ennen ratkaisevaa koetta.

Rajaviiva merkittiin vajaan parin hevosenmitan päähän jyrkänteen reunasta. Siinä kasvoi vielä ohut nurmikerros. Mutta kun upseerit tahtoivat vielä siitäkin lyhentää matkaa, vastustivat toiset sitä yleisesti.

Nuori ranchero puolusti ystävänsä etuja tässä kauheassa leikissä ja tahtoi rehellistä peliä. Vaikka hän vaan oli karjanomistaja, kuului hän kuitenkin varallisuutensa tähden yhteiskunnan etuoikeutettuihin ja uskalsi siitä syystä, rohkea mies kun muuten oli, puolustaa Carloksen oikeuksia välittämättä upseerien vihaisista silmäyksistä.

"Carlos!" huudahti hän mittauksia toimitettaessa, "ottakaa tämä kukkaroni, huomaan ettette aijo luopua järjettömästä kokeestanne, mutta en kuitenkaan voi sallia, että niin vähäisestä rahasummasta panette henkenne alttiiksi! Ottakaa se ja pankaa vetoa niinpaljosta kuin tahdotte!"

Carlos silmäili täysinäistä kukkaroa, jossa näytti olevan iso summa, kuitenkin arveli hän hetkisen. Kiitollisuus loisti hänen silmistään, mutta tarjousta ei hän silti ottanut vastaan, vaikka ranchero olisi sen niin mielellään suonut.

"Ei, hyvä don Juan!" sanoi hän liikutettuna. "Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, mutta apunne täytyy minun kuitenkin hyljätä. Lainatkaa minulle yksi onza, ei enempää! Sen avulla voin panna vetoa linnanpäällikön kanssa. — Ajatelkaapa kuinka äkkiä köyhä cibolero on tullut varakkaaksi mieheksi! Nyt voi hän jo panna vetoa kaksi kultarahaa, joista toinen on hänen omansa!"

"No niin", sanoi don Juan, "jollette te haluakaan koettaa onneanne, niin minä sen teen. — Eversti Vizcarra!" sanoi hän tälle, "otaksun teidän haluavan saada rahanne takaisin? — Ystäväni panee teidän kanssanne vetoa kaksi onzaa, minä puolestani panen kymmenen!"

"Hyväksyn vedon," sanoi linnanpäällikkö ylpeästi.

"Uskaltaisittekohan panna kahdesti saman summan?" kysyi ranchero.

"Minäkö uskallan?" kivahti eversti suuttuneena tällaisesta kysymyksestä. "Vaikka neljästi jos haluatte, hyvä herra!"

"No niin, siis nelinkerroin!" kuului tyynesti ärsyttävä vastaus.
"Neljäkymmentä onzaa siitä, että Carlos suorittaa ratsastusnäytteensä!"

"Jo riittää turha löpinä, rahat ulos!"

Rahat laskettiin. Ne otti haltuunsa eräs läsnäolijoista. Palkintotuomarit valittiin. — Kun kaikki valmistukset oli suoritettu siirtyivät katselijat kauemmaksi jättäen ciboleron ratsuineen kallionkielekkeen kentälle. Kaikki seurasivat hänen liikkeitään mielenkiinnolla. — Ensin astui hän maahan ratsailta ja ja heitti yltään mangan nurmelle, jottei se häntä haittaisi. Sitten tarkasti hän kannustensa hihnat, pukunsa ja hattunsa. Piiskansa ja metsästyspuukkonsa jätti hän don Juanille.

Sitten kiinnitti hän koko huomionsa hevoseen, joka koko ajan oli seisonut hiljaa paikallaan, ylpeänä ja kaulaansa kaarehtien kuin hyvinkin tietäen mitä tapahtuisi. — Tarkkaan tutki Carlos päitsimet, suitset ja kuolaimet. Leukahihnan veti hän vähän kireämmälle. Hyvin tarkasti hän erittäinkin satulahihnat. Mahavyön päästi hän hetkeksi auki ja asetti satulan oikealle paikalle. Sitten kiristi hän mahavyön uudelleen, polvella tuupaten sen oikein kireälle.

Kaiken tämän varovaisuuden saattaa hyvin käsittää. Sillä jos jokin hihna katkeisi tai jokin solki murtuisi, niin voisi urhea ratsastaja syöksyä ikuisuuteen.

Kun kaikki hänen mielestään oli täydessä kunnossa, tarttui hän suitsiin ja hyppäsi kevyesti satulaan. Ensin ohjasi hän hevostaan hitaasti pitkin jyrkänteen reunaa, ainoastaan muutamien jalkojen päästä siitä, totuttaakseen sitä näkyyn ja vahvistaakseen sen hermoja, mutta pian kiristi hän hevosensa tasaiseen raviin ja siitä neliseen.

Jo tämä ratsastus oli kauheata katsella, ja alhaalla olijat seurasivat sitä vavisten ja ihmetellen.

Sitten kääntyi hän jälleen keskemmälle nurmea ja päästi ratsunsa nopeaan neliseen — juuri sellaiseen, jolla hän aikoi kokeensa suorittaa — ja veti niin äkkiä suitsista, että mustangi oli pudota istuvilleen. Sitä koetta jatkoi hän sitten ainakin kymmenisen kertaa, nelistäen ja pysäyttäen, hevosen pää milloin kentälle päin milloin jyrkänteelle päin. Tosin olisi hevonen päässyt lujemminkin, mutta siitä ei oltu ennakolta sovittu, ja mahdotonta olisi ollut vaatiakin pysäyttää hevosta niin lyhyen matkan päähän jyrkänteestä, jos se olisi juossut kilpa-ajovauhtia. Vaikka se olisi siihen paikkaan ammuttu, niin sen vauhtia ei olisi voinut pysäyttää. Reipas nelinen riitti tässä tapauksessa, ja sitä mieltä olivat palkintotuomaritkin, kun Carlos heiltä sitä kysyi.

Vihdoin nähtiin ciboleron kääntävän hevosensa kallionkärkeä kohden ensin otettuaan varmemman asennon satulassa. Hänen päättävästä katseestaan saattoi arvata, että nyt se tapahtuu.

Keveä kannusten isku pani hevosen ripeään juoksuun ja niin nelistikin se jo täyttä laukkaa suoraan jyrkänteen reunaa kohden.

Joka silmä tähtäsi rohkeaan ratsastajaan, joka sydän löi kuin kuumeessa, ei ääntäkään kuulunut suuresta väkijoukosta. Kuului vaan mustangin tasainen kavionisku kovalla nurmikolla.

Jännitystä ei kestänyt kauvan. Parikymmentä harppausta toi ratsastajan jo noin kuuden hevosenmitan päähän reunasta.

Suitset olivat vielä löysällä — Carlos ei tahtonut niitä kiristää — hän tiesi, että vähänkin niitä nykästessä hevonen pysähtyisi. Ja sehän olisi vienyt hukkaan koko koetuksen — hän olisi pysähtynyt ennen rajaviivaa. — Vielä harppaus, toinen ja kolmas! —

"Voi, hän on mennyt viivan yli, hän syöksyy varmaan alas!"

Niin huudahdettiin ympärillä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui katselijain kauhu suureksi iloksi, ja sadoista kurkuista kuului voimakas "viva!"-huuto sekä alhaalta että ylhäältä.

Hevonen näytti jo olevan hyppäämäisillään syvyyteen, kun ratsastaja siinä samassa veti ohjakset kireälle, ja hepo seisahtui heti, iskien jalkansa tanakasti maahan. — Sen etujalat olivat kolme jalkaa vaan jyrkänteen reunasta.

Tässä asennossa otti ratsastaja sombreronsa, heilutti sitä ilmassa ja pani jälleen polttavalle otsalleen. Kauniilta näyttivät ratsastaja ja hevonen sieltä korkeudesta laaksossa olijoille tummansinistä taivaanlakea vastaan.

Selvästi näkyi alhaalle voittajan kädet ja jalat samoinkuin hevosenkin piirteet. Ja kun tämä ryhmä ei hetkiseksi liikahtanutkaan, näytti se pronssipatsaalta, kallio jalustanaan.

Ei tämä näky sentään kauvaa pysynyt, sillä hyvähuutojen vielä yhä kaikuessa käänsi cibolero nopeasti heponsa ympäri ja katosi vuorelle.

Rohkea teko oli suoritettu, ja äsken vielä ahdistuksesta sykkivät sydämet pääsivät taas vapaaseen liikkeeseen.

KOLMAS LUKU.

Kansanjuhla.

Suurella riemulla tervehdittiin laaksossa ciboleroa, mutta eniten ihastutti häntä kuitenkin niitten silmien ystävällinen välke, joita hän erityisesti yleisön joukosta etsi, ja suurin palkinto oli hänelle kun tyttö huiskutti nenäliinaansa.

Kiireesti halusi hän päästä jälleen näkemään äitiään ja sisartaan. Päästyään heidän luokseen tervehti hän heitä kättä puristaen ja suudellen.

Hänen rinnallaan oli uskollinen ystävä don Juan. Hauska oli nähdä tätä nelihenkistä ryhmää, jossa näytti vallitsevan luja keskinäinen ystävyys.

Vaikka don Juan oli rikas, nuori tilanomistaja ja karjatarhojen omistaja, ja hänen nimensä eteen siitä syystä kohteliaisuudesta liitettiin sana "don", niin ei hän siitä huolimatta ollut syntyynsä nähden paljoa ciboleroa korkeammalla. Jollei hän kuulunutkaan seudun varsinaisiin säätyhenkilöihin — muuten kunnia josta hän vähät välitti — niin tunnettiin hänet kuitenkin yleensä rohkeaksi ja rehelliseksi nuoreksi mieheksi.

Hän haki parhaillaan juhlapaikalta parhaita virvokkeita vaunuissa oleville ystävilleen.

Suuri ero oli rancheron ja linnanpäällikön kasvonilmeissä. Edellinen oli ollut ystävälleen apuna ja sai sitäpaitsi saaliikseen monta kultarahaa. Hän oli iloinen ja tyytyväinen. Linnanpäällikkö kulki ympäri otsa vihaisissa rypyissä, kosto ja kiukku sydämessään!

Juhlien päättäjäisiksi julistettiin viimeinen kilpailu: "kukon tempaaminen".

Tämä kilpailu suoritetaan siten, että täyttä nelistä ratsastaen temmataan alas kukko, joka jaloistaan on sidottu niin korkeaan oksaan, että ratsumies siihen juuri ulottuu. Temppua on lisätty vielä sillä, että kukon kaula voidellaan hyvin rasvalla tai suovalla.

Kun joku on onnistunut saamaan kukon alas — hän saa sen myöskin pitää palkintonaan — niin koettavat toiset kilpailijat riistää sitä häneltä. Voittajan pitää kiertää määrätty rata ja palata sitten jälleen sen puun luo, josta kukko riippui. Joskus sattuu, että voittajalta tällä matkalla kukko riistetään. Se jää silloin riistäjän haltuun. Näytös loppuu siten, että voittaja tarjoo saaliinsa lemmitylleen, joka sitten ilolla tanssiaisissa pitää kukkoa kainalossaan fandangoa tanssiessaan.

Kolmannen kerran esiintyy rakuuna Gomez kilpailijoiden keskuudessa ja jo onkin hänen onnistunut saada, pitkä kun on, kukko oksalta. Mutta mitenkäs kävikään. Muuan nokkela vaquero tempasi sen häneltä piiriä ympäri ratsastettaessa.

Carlos ei ollut aluksi enää tässä kilpailussa, sillä hyvin käsitti hän, vaikkapa olisikin ystäviään ilahuttanut, liiaksi saavansa vihamiehiä ja kadehtijoita. Eikä hän sitä tahtonut. Mutta kun ympärilläolijat härnäilivät, ettei hän ehkä enää uskalla, pelkäsi ehkä edellisiä voittojaan, niin nähtiin sankarimme uudelleen kilpakentällä.

Tämä kilpailujen viimeinen ohjelmanumero erosi vähän edellisestä. Maahan kaivettiin pieni kuoppa ja siihen peitettiin lumivalkea haikara niin että pitkä kaula vaan oli maanpinnan yläpuolella. Kun kilpailijan piti täyttä laukkaa ratsastaen ohimennessään temmata haikara maasta, niin se ei ollut ensinkään helppoa kun haikara heilutti kovasti päätään.

Useat olivat jo turhaan koettaneet. Silloin esiintyi Carlos. Nopeasti ja taitavasti tempasi hän valittavan linnun pehmeästä mullasta, jolloin lintu iloisesti räpytteli vapautuneita siipiään. Mutta silloinpa täytyi suojella itseään toisilta kilpailijoilta. Milloin käänsi hän äkkiä hevosensa yhtäälle milloin toisaalle, milloin taas sen äkkiä pysäytti, mestarillisia käänteitä tehden. Ja lopulta onnistui hänen päästä radan loppuun.

Jo oli monen sievän kaunottaren poski punastunut toivosta saada haltuunsa suositun sankarin voitonmerkki, mutta samassa nähtiinkin linnun vapaana lentävän tiehensä. Carlos oli siitä ottanut vaan pari sulkaa ja vei ne Catalina de Crucen eteen.

Tuskin oli hän ehtinyt sen tehdä, ja Ambrosion tytär suosiollisesti kiittää "gracias caballero" — kiitos, herra — kun Ambrosio kiukusta hypähti pystyyn ja lähellä oleva Roblado heitti sulat nurmelle. Cibolero otti ne ylös vallan tyynesti ja pisti hattuunsa, jota hän vielä reippaasti heilautti hyvästiksi señoritalle ja poistui sitten.

Vähitellen alettiin sitten valjastaa aaseja ja muuleja raskaitten maalaisvaunujen eteen, ja pian oli koko kenttä autio ja tyhjä. Ennen niin vilkasliikkeisellä paikalla harhailivat enää aavikon sudet etsien jotakin syötävää nälkäisiin vatsoihinsa.

Illalla kokoontuivat kaupungin kaduille ne, jotka halusivat ottaa osaa pyhän Johanneksen kunniaksi toimeenpantavaan juhlakulkueeseen. Saattueen etupäässä kantoi viisi nuorta miestä raskasta pyhimyksenkuvaa suurella vaivalla ja ponnistuksella ympäri kaupunkia. Tämä kuva oli sangen merkillinen ilmiö. Se oli tehty vahasta ja kipsistä, ja koristettu kauhtuneilla silkkivaatteilla ja kaikellaisella muulla sälyllä, niin että se näytti pikemmin joltain intiaanien jumalalta kuin katoolisen kirkon pyhimykseltä. Vaikka meistä sellainen näytelmä saattaisikin tuntua sopimattomalta, herätti se kuitenkin silloin San Ildefonson asukkaissa suurta hartautta. Hurskaasti kumarsivat he polviaan, rukoilivat innolla hyvää pyhimystä ja saivat uutta halua ja voimaa hyviin töihin.

Maallismieliset sitävastoin kiiruhtivat la casa de cabildon — raatihuoneen — tanssiaisiin, missä ei tehty eroa säädyn ja arvon eri asteitten välillä. Siellä hyörittiin sekaisin, upseerit täysissä pukineissaan, pormestari juhlatakissaan, ahkerat kaupunkilaiskutojattaret ja sievät maalaistytöt.

Kaikki tanssivat halukkaasti, näky oli viehättävä, ja kaikki olivat huvitettuja.

Kaunis Catalinakin oli siellä. Hänen silmänsä näyttivät harhaillen etsivän jotakuta, ja äkkiä ne saivatkin suloisen kiillon, sillä ovensuussa näkyi nuorukainen, jolla oli valkoisia haikaransulkia hatussa.

Carlos tuli tanssisaliin ystävänsä don Juanin seuraamana. Hän tuli näin myöhään vasta sentähden, että oli ensin käynyt saattamassa kotiinsa äitinsä ja sisarensa.

Kun hämärä alkoi peittää maisemia, ja useat jo olivat väsyneitä, poistui tanssipaikalta jo väkeä, varsinkin hienompaa. Vaan kaikkein innokkain nuoriso karkeloi aamunkoittoon saakka.

NELJÄS LUKU.

Cibolero tapaa villiheimoja.

Omituisimpia luonnonmuodostuksia laajoilla amerikkalaisilla tasangoilla on Llano estacado s.o. paalutettu tasanko, kuten metsästäjät sitä kutsuvat.

Se muodostaa ylätasangon, joka on noin 600 m. korkeammalla ympäröivää seutua ja kulkee etelästä pohjoiseen. Leveimmältä kohdaltaan se on noin 40 penikulmaa, mutta pituutta on siinä yli 60 penikulmaa. Se on alaltaan melkein yhtä laaja kuin Irlanti.

Se on osittain autiota, vallan puutonta tasankoa, paikottain taas kasvaa siellä kituvaisia akasioita. Joskus sitä taas leikkaavat syvät rotkot, joita jyrkät kalliot usealta puolen reunustavat.

Rotkojen pohjalla on suuria murskaantuneita kallionlohkareita; siellä täällä on suuria rämeikköjä ja kasvullisuus supistuu muutamiin vaivaisseetreihin.

Ainoastaan muutamin paikoin voidaan kulkea näitten rotkojen ja syvänteitten yli, mutta itse ylätasangolla kulkee kautta koko sen pituuden luotettava tie. Grammaruoho muodostaa vihreän nurmikon.

Tasangon eteläpäässä herättää huomiotamme muuan omituinen luonnonilmiö. Siellä on nim. kokonainen vyöhyke hiekkakunnaita. Monet niistä ovat 30 m korkuisia, mutta kätkevät silti laguneja, joissa vesi säilyy aina.

Llano estacadoa rajottavat pohjoisessa, lännessä ja etelässä Kalliovuoret, sekä Canadia- ja Pecosvirrat. Idässä ei ole niin selviä rajoja.

Ei yksikään ihmisolento ollut rakentanut asumasijojaan tälle tasangolle, eivätkä edes intiaanitkaan halunneet sinne pysähtyä pitemmäksi aikaa kuin mitä oli välttämätöntä lepoon pitkien matkojen jälkeen; olipa siellä sellaisiakin seutuja, joihin eivät nämäkään aavikoilla tottuneet kulkijat uskaltaneet mennä.

Suurimman haitan tuotti matkustavaisille vedenpuute, sillä ruohoa oli kaikkina vuodenaikoina yltäkyllin, mutta parhaimmankin tien varrella sai olla joskus ilman vettä penikulmamääriä. Eräs tällainen tie Santa Fén ja San Antonio de Bexarin kaupunkien välillä Teksasissa oli viitotettu paaluilla, jotta kulkijat eivät eksyisi. Siitä johtui koko tasangon nimi.

Harvoin näki Llano estacadolla kulkijaa; vaan cibolerot ja comancherot — intiaanikaupustelijat — siellä liikuskelivat. Suurissa seurueissa kulkivat he metsästämässä puhveleita tai kaupustelemassa intiaaniheimojen kanssa, vaikka heitä enemmän houkuttelikin seikkailurikas elämä kuin saaliintoivo.

Ciboleron varustukset olivat siihen aikaan yksinkertaiset; hänellä oli jousi ja nuolia, metsästyspuukko, pitkä keihäs ja lasso. Ampuma-aseelle ei hän niin erittäin suurta arvoa pannut. Suurta huomiota kiinnitti hän hevoseen, joka oli aina hyvä ja mikäli mahdollista jalorotuinen. Tavaroita oli hänellä vähän. Muutamia säkillisiä karkeata leipää, joka oli intiaanien mieliruokaa, kirjavata ja koreata sälyä yhtä toista, helakoita viittoja ja kankaita y.m. Niillä vaihtoi hän vaarallisella matkallaan puhvelinlihaa ja vuotia. Sitäpaitsi hankki hän intiaaneilta hevosia, muuleja ja aaseja, joita intiaanit ehkä vähää ennen olivat varastaneet meksikolaisilta.

Omituinen oli puhvelinmetsästäjän seurue. Sillä useilla oli mukanaan vaimo ja lapset kuin intiaaneilla. Kullakin joukolla oli johtajansa. Intiaanit ottivat kyllä mielellään luokseen tällaisia kaupustelijoita, mutta koettivat samalla pettää ja varastaa minkä suinkin saattoivat.

Härät tai muulit vetivät tavallisesti raskaita ja kömpelösti tehtyjä tavaravaunuja. Ne näyttivät suurilta hinkaloilta, jotka oli pantu soikeitten, melkein nelikulmaisten pyörien päälle. Kulkiessaan kitisivät ja kolisivat ne vallan tavattomasti.

* * * * *

Noin kahdeksan päivää Juhannus-juhlien jälkeen kulki muuan seurue Pecos-joen erään kaalamopaikan yli. Siinä oli viisi henkilöä, nim. eräs puoli-intiaani, kolme intiaania, jotka ajoivat härkävaunuja, ja joukon johtaja cibolero Carlos. Puoli-intiaani, nimeltään Antonio, oli kulkueen arriero eli muulinajaja, ja johti vaivaloista kulkua kaalamon yli. Carlos ratsasti joukon edellä tietä tutkistellen. Hän oli vaihtanut komean mangansa, purppuravyönsä ja koreat samettihousunsa yksinkertaisempiin vaatteisiin, jottei herättäisi intiaanien ahneutta. Sillä nämä olisivat varmaan ensi tilassa nylkeneet häneltä päänahan saadakseen haltuunsa sellaiset aarteet.

Matka oli Carlokselle hyvin tärkeä. Juhlissa voittamillaan ja don Juanin auliisti lainaamilla rahoilla oli hän ostanut yhtä ja toista korusälyä intiaaneja varten, samoin joukon espanjalaisia aseita.

Päästyään joen yli jatkoi pieni joukkue matkaansa Llano estacadolla.

Leveätä rotkoa myöten pääsi kulkue ylätasangolle, missä oli edessä pensaaton tasanko. Ei tarvinnut cibolero opasta. Kukapa olisikaan tuntenut paremmin paalutetun tasangon kuin hän? Hän käänsi mustan hevosensa erästä Punaisen virran (Red River) haarajokea kohden Lousianassa, kun oli kuullut siellä liikuskelevan nykyään suuria puhvelilaumoja.

Ensi kertaa oli hän tässä osassa tasankoa, eikä hän nytkään olisi sinne tullut, jolleivät comanchit liittolaisineen olisi olleet yksinomaisia valtiaita niillä mailla, joilla hän oli ennen metsästellyt, missä he, alituisesti ahdistamalla puhvelilaumoja, olivat tehneet ne aroiksi ja villeiksi.

Toisin oli laita Punaisen virran seuduilla. Se oli puolueetonta maata, jossa tosin käytiin verisiä taisteluita waco-, pawnee- ja cherokesi-intiaanien välillä, kun tahdottiin riistää viholliselta saalis, mutta siitäpä johtuikin puhvelien suuri lisääntyminen, sillä villit vainosivat rajummin vihollisiaan kuin puhveleita.

Carloksella oli hyvät metsästysaseet, samoin Antoniolla, ja intiaaneista oli pari osottautunut taitaviksi metsästäjiksi. Cibolero oli vaan täydentänyt asevarastoaan eräällä pitkäpiippuisella amerikalaisella pyssyllä, joka lienee tarkoitettu jotakin suurempaa saalista varten, sillä puhvelit olisivat pelästyneet kovia laukauksia.

Tämä ase oli kallis muisto rakkaasta isästä ja entisestä kodista
Pohjois-Amerikassa. Perhe oli vasta myöhemmin siirtynyt Meksikoon.

Ei voinut olla parempaa ampujaa kuin cibolero käyttäessään tätä isävainaansa asetta, joka jo oli tehnyt hänelle useita suuria palveluksia, kuten rakas mustangikin. —

Väsyttävää olisi kuvata yksityisseikoittain matkueen vaivaloista kulkua aavan tasangon halki. Hyvin oli tarpeen ciboleron erinomainen tarkkanäköisyys, suuret kokemukset ja taito. Vedenpuutteesta huolimatta ei yhtään vetojuhtaa kuollut.

Annettuaan juhtien viimeisellä vesipaikalla juoda kyllikseen, lähdettiin iltapäivällä matkalle ja kuljettiin koko yö, jolloin levättiin pari tuntia ja annettiin juhtien syödä kasteesta kosteata ruohoa, ja sitten jatkettiin matkaa taas uusin voimin iltapäivään saakka. Levättiin vähän ja taas jatkettiin matkaa.

Muutamien päivien kuluttua alettiin laskeutua ylätasangon itäistä rinnettä alangolle, jossa juoksi se aikaisemmin mainitsemamme Punaisen virran lisäjoki.

Täällä näytti maisema kokonaan muuttuneen. Heidän edessään oli laaja, vihreä aro mataline kukkuloilleen ja laaksoineen, joissa kirkasvetiset joet juoksivat. Kunnaitten rinteillä kasvoi puita. Kasvullisuus oli yleensä rehevä ja kukkia oli kaikkialla lukemattomia eri lajeja.

Ei tarvinnut ciboleron kauvan kulkea tässä ihanassa seudussa ennenkuin huomasi jäljistä, että siellä oli liikkeellä puhvelilaumoja, ja jo seuraavana aamuna oli hän keskellä suurta puhvelilaumaa, joka rauhassa käyskenteli nurmella ja söi, välittämättä ensinkään matkamiehistä.

Matkan päähän oli nyt päästy. Cibolero saattoi jo katsoa edessään käyskentelevää muhkeata karjaa kuin omakseen. Oli vaan sopivalla tavalla saatava se kotiin turvaan, ja siitä syystä oli metsästykseen ryhdyttävä viipymättä. Paljon työtä oli varmaan lihan valmistamisessa ja kuivaamisessa, ja kauppaan nähden intiaaniheimojen kanssa toivoi hän saavansa sopivan tilaisuuden seuraavassa kuussa.

Luonnon kauneutta ihailevana miehenä valitsi Carlos itselleen kauniin leiripaikan. Hän pysäytti joukkueensa nurmelle erään pienen joen rannalle. Lehtevät pekani- ja kinapuut tekivät katvea ja pieneen silkkiäispuulehtoon pystytti toivehikas cibolero telttansa.

Ripeästi ryhtyivät metsästäjät työhön ja runsaasti tuli saalista. Kun aurinko toisen kerran laski mailleen, oli heillä jo kaadettuna parikymmentä muhkeata puhvelia. Carlos ja Antonio olivat ahkerasti käyttäneet jousiaan. Intiaanit nylkivät ja palottelivat puhvelit. Lopuksi leikeltiin liha ohuihin viipaleisiin ja jätettiin kuivamaan päivänpaisteeseen. Carlos arveli tältä samalta paikalta saavansa niin paljo vuotia ja lihaa kuin suinkin jaksoi kotiin kuljettaa. Ja syyllä saattoi hän toivoa voivansa edullisesti myydä vuodat San Ildefonsossa ja muissa uusmeksikolaisissa kaupungeissa.

Kolmantena päivänä näytti kuitenkin puhvelilauman käytös muuttuneen. Ne olivat äkkiä tulleet villeiksi ja varovaisiksi. Joskus juoksi niitä pois laumottain vaikkei Carloksen miehet niitä hätyyttäneetkään.

Oikein siis arveli cibolero, että joku intiaaniheimo metsästi läheisyydessä, sillä kun hän eräältä kukkulalta katseli laajemmalle laaksoon, näki hän verrattain lähellä erään kukkulan takana intiaanileirin, jossa oli yli viisikymmentä majaa, jonkinlaisessa leirintapaisessa järjestyksessä.

Ne olivat keilanmuotoisia, tehty seipäistä, joitten yläpäät oli sidottu yhteen ja alapäät levitetty piiriin. Päälle oli heitetty puhvelinnahkoja.

"Wacomajoja!" huudahti Carlos kohta kun hänen tottunut katseensa sai eteensä nuo omituiset majat.

"Mitä sanotte, herra! Olisivatkohan ne niitä! Mistä sen päätätte?"

Antonion kokemus oli ilmeisesti pienempi kuin hänen herransa, sillä
Carlos oli jo lapsuudestaan saakka elänyt näillä aroilla.

"Itse majoista juuri sen näen", sanoi Carlos.

"Minä puolestani pitäisin sitä comancheleirinä", sanoi puoli-intiaani, "sillä sellaisia juuri olen nähnyt 'puhvelinsyöjillä'".

"Sinä erehdyt, Antonio", sanoi hänen herransa; "comanchit tosin pystyttävät telttaseipäänsä samoin kuin wacotkin, mutta edellisillä ei ole savureikää, ja ne ovat sitäpaitsi kapeampia."

"Wacot eivät ole vihamielisiä meille", jatkoi cibolero, "ei meillä liene syytä peljätä heitä. Toivonpa päinvastoin, että voimme tehdä hyviä kauppoja heidän kanssaan. — Mutta missä he ovat?" ihmetteli hän, "enhän näe yhtään miestä enkä naista, lapsia enkä edes eläimiäkään koko laaksossa. Ei suinkaan leiriä ole jätetty kylmilleen? Eivätkä intiaanit varmaankaan jätä kulkusalle noin hyviä telttoja kaluineen. — Varmaankin metsästelevät he jossain tässä lähistöllä ja teurastavat pian ehkä koko puhvelilauman".

Vielä tarkasteli cibolero intiaanileiriä, kun samassa kuului kovaa huutoa. Yhä enemmän läheni melu, ja pian näkyikin suuri joukko, useita satoja ratsastajia kulkevan hitaasti leiriä kohden. Heidän vaahtoisista hevosistaan saattoi päättää, että he olivat suorittaneet raskaan päivätyön ja saaneet hyvän saaliin.

Heitä seurasi jonkin matkan päässä vielä suurempi joukko. Siinä oli hevosia ja muuleja kantaen suuria lihataakkoja ja melkein vaipuen niitten painosta maahan. Ajomiehet hätyyttivät niitä kiiruhtamaan.

Siinä oli menoa ja mylläkkää: vaimoja, poikanulikoita, parkuvia kakaroita ja suuret joukot koiria.

Intiaanit eivät ensin huomanneet Carlosta ja Antoniota, mutta kun lopulta eräs heidät huomasi, päästi hän kohta kaikuvan varotushuudon, ja silmänräpäyksessä istuivat sotilaat jälleen satulassa valmiina mahdolliseen taisteluun. Muuan ratsastajista kiiti heti ilmoittamaan jälkijoukolle uhkaavasta vaarasta. Intiaanien kasvot näyttivät säikähtäneiltä.

He luulivat varmaan verivihollistensa pawneeien olevan niskassaan.

Carlos päästi heidät kuitenkin pian tästä pelosta ratsastamalla kukkulalle, niin että he saattoivat nähdä hänet kokonaan.

Muutamilla jo aikaisemmilla retkillään oppimilla viittauksilla selitti hän heille rauhalliset aikeensa ja "amigo" — ystävä — vielä lisäsi heidän luottamustaan. Muuan nuori waco ratsasti silloin kukkulaa ylös, mutta pysähtyi päästyään kuulomatkan päähän cibolerosta.

Puhe heidän kesken kävi vaillinaisesti, mutta onneksi osasi waco jonkin sanan espanjaa, ja viittaillen sitten puhettaan täydensivät. Lähettilään selitykset lienevät hyvin tyydyttäneet intiaaneja, koskapa he lähettivät hänet toistamiseen neuvottelemaan ja pyytämään ciboleroa seurueineen vieraakseen.

Carlos hyväksyi luonnollisesti tarjouksen, ja pian istui hän kaikessa sovussa punanahkojen keskellä syöden vierasvaraista puhvelinliha-illallista, iloisesti heidän kanssaan jutellen.

Ulkomuodoltaan kunnioitusta herättävä ja varmaankin heimon keskuudessa arvossapidetty päällikkö näkyi suuresti kiintyneen Carlokseen. Hän puhui sotilaistaan, retkistään ja taisteluistaan, ja halusi puolestaan mielellään nähdä kaupunkia ja kuunteli jännitettynä vieraansa kertomusta. Kun hän kuuli vieraalla olevan muassaan kankaita, lupasi hän seuraavana aamuna tulla niitä ostamaan ja antaa heimonsakin tehdä kauppaa.

Intiaanit olivat todella wacoja, kuten cibolero oli arvannut. Heitä pidettiin yleensä suuressa arvossa.

Hyvillä mielin palasi Carlos omaan leiriinsä varmasti tietäen seuraavana päivänä tekevänsä hyviä kauppoja. Päällikkö oli luvannut muuleja. Ja sehän oli matkan tarkotuskin.

Seuraavana aamuna tuli intiaanipäällikkö Carloksen leiriin, muassaan suuri joukko heimolaisia. Pian oli koko ciboleron leirilaakso täynnä iloista elämää ja häärinää. Naisia ja lapsia tunkeili tavaroitten ympärillä. Kaikkia he halusivat nähdä. Huudahdellen ihastelivat he kaunisvärisiä kankaita, eivätkä voineet kyllikseen katsella kiiltäviä ja välähteleviä helyjä. Sitten saivat miehet valita, ja moni silmä välähti iloisesti, kun vaatekääröjen keskeltä ilmestyi kalliita miekkoja ja komeita pikareita.