Hirttoköysi oli sellaiselle miehelle melkein liian lievä rangaistus, ja jos hän vaan olisi saatu kiinni, niin kyllä hän olisi saanut hyvittää pahat työnsä.
Olihan sen lurjuksen kiittämättömyys vallan tavaton. Edellisenä päivänähän olivat juuri samat upseerit käyneet retkellä häntä auttaakseen! Hän oli varmaan tullut hulluksi, tai oli hänet äiti noitunut. Oliko nyt laitaa tappaa niin suosittu mies kuin luutnantti Garcia!
Kuollut upseeri ei tosin ollut erittäin ylhäinen, mutta ystävällisellä ja vaatimattomalla käytöksellään oli hän saavuttanut kaupunkilaisten suosion.
Sinä yönä ei San Ildefonsossa tunnettu ystävällisyyttä ciboleroa kohtaan. Oli sentään kaupungissa hänellä yksi ystävätär. Yksi sydän tunsi häntä kohtaan samaa rakkautta kuin ennenkin. Se oli Catalina, Crucesin tytär. Mutta ihmetteli hänkin sitä syytä, mikä oli aiheuttanut ciboleron toimimaan niin omituisesti.
Mutta oli syy mikä tahansa, missään tapauksessa ei hän olisi tuominnut Carlosta! Mitäpä välitti hän niistä parjauksista ja solvauksista, joita syydettiin hänen rakastettunsa niskoille? Vaikkapa hän oli surmankin tehnyt, niin ei se ollut syyttä tapahtunut. Siitä oli hän vakuutettu. Tunsihan hän Carloksen jo lapsuudesta, yhteisiltä leikkiajoilta saakka, ja sitten myöhemmältä nuoruudelta niin jaloksi mieheksi, ettei hänen viattomuuttaan voinut epäillä!
Hän oli Catalinan silmissä kuin kirkas tähti pimeällä taivaalla. Ei mikään voinut riistää siltä valoa. Tuskallista oli kuitenkin tämä kaikki nuorelle tytölle, ja syvä suru valtasi hänen mielensä, — se tiesi pitkää, ehkä ikuista eroa siitä miehestä, jonka läsnäolo oli hänelle niin mieleinen.
Carlos ei luonnollisesti uskaltanut enää tulla kaupunkiin, ei koko siirtolaan; kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän saattoi vaan onnettomuutta siirtolalle.
Sentähden ajautui hän erämaahan — vainottuna kuin susi tai puhveli — hänet ehkä vangittaisiin, surmattaisiin!
Katkeria ja surullisia olivat tyttöraukan mietteet. Koska saisi hän jälleen nähdä rakastettunsa? Ehkä ei milloinkaan!
YHDEKSÄS LUKU.
Turmiollinen kirje.
Kun Carlos pakomatkallaan ehti lehtoon, olivat takaa-ajajat päässeet vasta vähän matkaa linnasta. Kaukana takanaan kuuli hän aseenkalsketta ja saattoi siitä syystä jo iloita pelastuksestaan.
Ei hän lehtoa lähetessään ajatellut enään niinkään paljo omaa pelastustaan, sillä hän saattoi huoleti luottaa hyvään juoksijaansa, niin ettei hänen edes olisi tarvinnut mennä metsän kautta pakoon; mutta paljoa suurempaa huolta tuotti hänelle don Juan ja tämän miehet. Ne oli saatava turvaan vaarallisesta asemastaan. Mitenkä pelastaisi ystävänsä?
Ratsastaisiko mahdollisesti suoraan Nina perfidaa kohden ja houkuttelisi siten rakuunat pois koko metsän läheisyydestä? Siten voisi don Juan miehineen pelastua. Mutta hän tunsi ystävänsä kiivauden ja varomattoman uhkarohkeuden, siitä syystä luopui hän tästä aikeesta. Tämä ehkä olisi lähtenyt väkineen sopimattomaan suuntaan, ja silloin olisi rauennut tyhjiin Carloksen koko suunnitelma.
Senvuoksi ratsasti cibolero suoraan kohden lehtoa, missä don Juan valmiina ratsailla oli väkineen väijyksissä.
"Jumalalle kiitos, että taas olette turvassa!" huudahti nuori ranchero. "Tuolla niitä jo tulee tusinoittain; pian olisi voinut käydä niin, ettemme olisi teitä enää koskaan saaneet nähdä."
"Niin kyllä," sanoi Carlos, "mutta nyt olen kuitenkin hyvän matkaa heidän edellään."
"Mitäs nyt on tehtävä, hajotaanko metsään, vai pysytäänkö yhdessä koossa? Pian ovat he täällä!"
Cibolero älysi kohta, ettei pitänyt hajota metsään, sillä sotilaat saattoivat kiertää metsän, joka ei ollut niin erittäin laaja. Ja silloin olisi don Juanin miehet helposti voitu vangita yksitellen. Paha oli myöskin lähteä ratsastamaan yhdessä joukossa, sillä tagnojen muulit olivat jo väsyneitä, sotilasten sitävastoin virkeitä.
Mutta oli kolmas tapa, ja sitä päätti Carlos käyttää.
"Ratsastakaa pensastoon", kuului hänen varma äänensä. "Näyttäkää sieltä päänne ja olkapäänne sekä jousenne! Kiljaiskaa sotahuuto, mutta älkää muuten näyttäytykö heille! Tulkaa sitten tänne kohta ja seuratkaa minua!"
Näin sanoen ratsasti hän edelleen. Mutta tagnot menivät don Juanin ja Antonion johdolla pensastoon, heiluttelivat sieltä aseitaan ja päästivät niin kamalan kiljunnan kuin kokonainen intiaaniheimo.
Olisi tarvittu hyvin harjaantunut silmä erottamaan sitä kuinka suuri vaara todella oli. Se näytti pahemmalta kuin se olikaan.
Useat tagnot olivat avopäin, pitkät hiukset tuulessa hulmuten, ja erosivat siten hyvin vähän villeistä veljistään aavikoilla. Kaikilla heillä oli jouset ja nuolet kuin konsanaan sotajalalla olevilla intiaaneilla.
Carlos oli oikein laskenut tämän tempun vaikutuksen. Kuultuaan sotakiljunnan pysähtyivät rakuunat heti, sillä he luulivat kohdanneensa koko heimon intiaaneja, ehkä juuri samoja, joitten jälkiä edellisenä päivänä olivat seuranneet. He eivät uskaltaneet tunkeutua pensastoon ennenkun olivat saaneet lisäväkeä linnasta, vaikkapa silloin jo olisikin myöhäistä seurata punanahkoja.
Kun tagnot käskyn mukaan olivat kokoontuneet johtajansa ympärille, saivat he määräyksen nousta satulaan ja Antonion johdolla lähteä eräälle polulle, joka johti erästä toista rotkoa pitkin, kuin Nina perfidalle vievä, ylängölle.
Täältä korkealta saivat he katsella mitenkä sotilaat piirittivät metsän ja sieltä haeskelivat vihollisiaan.
Carlos ratsasti melkein pohjoista kohden ja aikoi tämän kaarron kautta päästä eräälle rotkolle alangolle.
Tämä rotko oli erään pienen joen pohjana, jossa sadeaikana oli runsaasti vettä, mutta joka nyt oli vallan kuivillaan. Pohjalla oli pieniä piikiviä, jotenka kavioista ei jäänyt mitään jälkiä, vaikka kivisoraan tulikin lovia monien entisten lisäksi.
Tässä rotkossa seisautti Carlos joukkonsa esittääkseen seuralaisilleen erään suunnitelman, jota jo kauvan oli hautonut päässään.
Koko joukosta eivät sotilaat tunteneet muita kuin hänet. Don Juan ja Antonio eivät olleet näyttäytyneet, eivätkä tagnotkaan muuta kuin hetkiseksi päänsä. Jos he siis lähtisivät kotiin, ei heille seuraisi mitään koko retkestä.
Ei kukaan tiennyt tästä retkestä. Kotiväkeä oli ankarasti varotettu vaikenemaan, ja lähtö oli tapahtunut niin varhain, että kyläläiset vielä silloin nukkuivat.
Carloksen kotiin tuomat muulit oli viety turvaan vähän matkan päähän ranchosta, eikä ciboleron paluusta tietäneet ihmiset mitään ennenkuin kohtauksesta linnanpenkereellä.
Don Juanin piti siis joukkoineen palata kotiin; Carloksen seuralaisten piti sitävastoin mennä hänen majalleen, laittaa se uuteen kattoon ja olla sen läheisyydessä. Eihän heidän tarvinnut olla edesvastuussa herransa töistä.
Ciboleron olinpaikkaa ei voitu ilmottaa kuin aniharvoille luotettaville ystäville.
Hyvin tiesi hän suojapaikkoja erämaassa; siellä oli hänellä yhtä suuri suoja kuin vuorenonkaloissa; kattoa hän ei kaivannut, tähtitaivas oli loistavampi katto kuin ylhäisten saleissa koskaan.
Pian oli cibolero laittanut kuntoon varustuksensa, ja auringon laskiessa erottiin.
Tagnot ratsastivat ulos rotkosta vuorotellen kulkien eri tietä laaksoon. Lopulta jäi rotkoon vaan cibolero, ranchero ja arriero.
Ystävykset ratsastivat rotkon päähän, kääntyivät oikealle ja tulivat
San Ildefonson laaksoon etelästäpäin.
Oli ihan pimeä, mutta ystävykset tunsivat hyvin tien. Puolenyön seuduissa ehtivät he rancheron kotiin.
Sitä ennen lähti Antonio tutkimaan oliko tie vapaa, ja eikö sotilaita ollut väijyksissä läheistöllä. Hän toi rauhottavia tietoja, ja pian oli Carlos äitinsä luona.
Hartaan tervehdyksen perästä kertoi Carlos äidilleen kaikki tapaukset, ja useasti ojensi vanhus kätensä pojalleen osottaen sillä hyväksyvänsä sen älykkään varovaisuuden, jota Carlos yleensä oli noudattanut.
Pian päättyi keskustelu, erota täytyi, sillä rancheron koti ei ollut enää turvallinen cibolerolle. Hänen täytyi lähteä erämaahan.
Lopuksi pyysi Carlos rancheroa suorittamaan muutamia toimia ja sanomaan terveisiä Catalina de Crucesille, sanoi liikutettuna jäähyväiset äidilleen ja ratsasti ulos maailmalle.
Äiti-vanhus toivotti pojalleen menestystä, ja kyyneleitä vieri pitkin hänen kurttuisia poskiaan: olihan pojan kohtalo nyt taas niin synkkä.
Antonio seurasi häntä ajaen muulia, jonka selkään oli sälytetty ruokavaroja. Matka kulki laakson läpi Llano estacadolle. —
* * * * *
Ciboleron jatkaessa yöllistä ratsastustaan pistäydymme katsomaan haavotettua Vizcarraa, joka kääntelehti levottomana vuoteessaan, omantunnontuskissa ja aavistellen pahoja tapauksia.
Eniten vaivasi häntä se, mitenkä pääsisi eroon Rositasta, josta kaikki tämä hänen nykyinen kurjuutensa oli johtunut, ja kiihkeästi odotti hän kapteenin paluuta, sillä tämä älykäs mies varmaan keksisi keinon, mitenkä saada tyttö jälleen omaistensa luo niin, ettei saataisi tietää hänen nykyistä olinpaikkaansa.
Hänen toivonsa toteutui.
Haettuaan turhaan lehdosta vihollisiaan ja seurattuaan jonkin matkaa luultujen intiaanien jälkiä, palasi Roblado presidioon kertomaan päällikölle tapausten kulkua.
Ei ollut juuri erittäin hauskaa saada kuulla, että murhamies oli päässyt karkuun. Mieluummin olisi eversti suonut makaavan tikarin lävistämänä kentällä sen miehen, joka oli niin tuhoisasti rumentanut hänen kasvonsa, ja saattoi milloin tahansa riistää häneltä aseman ja hengen.
Vaikeata oli everstille puhuminen, mutta hänen täytyi saada asiasta täysi varmuus, ja sentähden kysyi hän suurta kipua tuntien:
"Luuletko hänellä tosiaan olleen mukanaan intiaaneja?"
"En", sanoi Roblado. "Aluksi kyllä luulin niin, se on sotilaat uskoivat sitä, ja se johti minua harhaan. Nyt olen varma siitä, etteivät ne olleet indios bravos, vaan joitakuita hänen tagnoystäviään".
"Ja mitä aijotte nyt tehdä?" kysyi sairas, jolla ei ollut voimaa toimia eikä ajatella.
"Luulen, että saamme kauvan häntä pyydystellä. Gomez luulee niiden lurjuksien paenneen ylisen rotkon kautta ja olevan jo matkalla vuoristoon. Meidän täytyy sentähden kiiruusti ilmottaa toisille siirtokunnille, että tietävät olla varoillaan ja ottaa hänet kiinni, jos hän uskaltaisi ilmestyä heidän alueellaan. Mutta sitä hän ei uskaltane niinkään pian, ja meidän on kai saatava hänet kiinni viekkaudella."
"Mitenkä, sanokaa pian, Roblado!"
"Asia käy helposti. Ensiksikin elää hänen vanha äitinsä vielä, ja on sairaana tuolla laaksossa. Poika ei jättäne siitä syystä seutua; ja sitäpaitsi pidättää häntä muuan toinen vanha vetovoima."
"Tarkotatte kai häntä", sanoi eversti viitaten Rositan vankilaan päin.
"Aivan niin! Sanotaan veljen pitävän hyvin paljo sisarestaan. Kun viemme Rositan sellaiseen paikkaan, missä veli voi hänet tavata, niin varmaan voidaan hänet helposti vangita. Viemme siis tytön jälleen entisen kotinsa lähelle, ja —"
"Te nostatte tosiaankin raskaan taakan päältäni, Roblado. Tapahtukoon se niin pian kuin mahdollista. Mutta mitenkä aijotte menetellä?"
"Se on varsin helppoa", sanoi kapteeni. "Jo tänä yönä tai varhain huomenaamuna vievät Gomez ja José, intiaaneiksi puettuina, tytön sellaiselle paikalle kuin heille käsken. Siellä sidotaan hänet, jotta näyttää siltä kuin hän tosiaankin olisi ollut punanahkojen vankina. Sitten joudun minä, ajaessani takaa ciboleroa, sattumalta rosvojen läheisyyteen, ammun muutamia viattomia laukauksia, vapautan tytön ja jätän hänet kaupungin viranomaisille. Siinä koko temppu, ha, ha, ha! Mitäs siitä sanotte, eversti?"
"Se on kerrassaan mainio!" sanoi eversti keventynein mielin.
"Niin pääsemme kaikista epäluuloista, vieläpä saamme kiitosta. — Vanki on vapautettu ja jätetty ystäviensä haltuun — ja vieläpä juuri sen miehen sisar, joka koetti surmata teidät! Sanonpa teille, eversti — asian pitäisi huvittaman teitä —, että ciboleroa itseä tässä huiputetaan, ja hänen säikähdyksestä miltei hourupäinen sisarensa varmaan vannoo olleensa koko ajan intiaanien käsissä; vieläpä vakuuttaakin, että veli on erehtynyt".
"Suunnitelma on hyvä, amigo, se pitää toteuttaa jo tänä yönä", selitti eversti hyvin mielissään siitä, että jo näytti päässeen niin raskaista huolista.
Kuu sotilaat jo lepäsivät kasarmeissaan, lähti muuan merkillisesti puettu seurue ulos kasarminportista kulkien vuoristoon vievää tietä.
Siinä oli vaan kolme henkilöä. Yksi oli puettu hyvin viittoihin ja näytti naiselta; toisia olisi sulkakoristeista, maalauksista ja aseista päättäen voinut luulla intiaanisotureiksi, mutta he olivat vaan espanjalaisia ratsusotilaita, rakuunat Gomez ja José.
Seuraavana päivänä sattui sitten taas tapauksia, joista ildefonsolaiset saivat paljo puhumisen ja ihmettelemisen aihetta.
Puolenpäivän seuduissa ratsasti nim. joukko sotilaita läpi kaupungin. He olivat olleet etsimässä murhaajaa — joksi Carlosta nyt yleensä nimitettiin. Häntä he tosin eivät olleet tavanneet, mutta sensijaan kohdanneet indios bravos, joiden kanssa oli kiivaasti taisteltu.
Intiaanit olivat takaa-ajosta huolimatta voineet pelastaa haavotetut ja kuolleet, joten niitä ei oltu saatu, mutta sensijaan oli sotilaitten käsiin joutunut muuan naisraukka. Retken urhea johtaja kapteeni Roblado otaksui tyttöä samaksi, jonka intiaanit muutamia päiviä sitten olivat ryöstäneet eräästä ranchosta.
Tie linnaan ei tosin kulkenut kaupungin läpi, mutta kapteeni tahtoi ylpeillä retkestä, siitä syystä ratsasti hän torille, pysähtyi la casa de cabildon — raatihuoneen — eteen ja jätti tytön viranomaisten haltuun. Uteliasta väkeä oli kerääntynyt sinne kuuntelemaan urheiden sotilaiden kertomuksia. Kun jalo pelastaja sitten nousi ratsaille palatakseen presidioon, huusi väkijoukko alcaldin — pormestari ja tuomari — kehotuksesta eläköötä kapteenille.
"Jumala teitä palkitkoon, kapteeni!" huudettiin kaikkialta.
Vaivoin saattoi tämä ylistetty sankari pidättää nauruaan, ajatellessaan kuinka hyvin kepponen oli onnistunut, ja kuinka helppo oli pettää yksinkertaisia ihmisiä.
Sotilaitten poistuttua kerääntyi yleisö tytön ympärille. Mutta vähän hänelle osotettiin myötätuntoisuutta. Kaiken sääliväisyyden työnsi syrjään se tieto, että tämä oli sen saman lurjuksen sisar, joka oli murhannut Garcian ja niin kiittämättömästi kohdellut everstiä. Rosita oli yhtä kaunis kuin ennenkin, vaikkei puna hänen poskillaan ollutkaan yhtä helakka, ja vaikka katse oli omituisen harhaileva. Runsas, kullankeltainen tukka ja vaalea hipiä ihastutti ihmisiä nyt samoinkuin juhannuksenakin. Kysymyksiin vastasi hän vaieten tai sitten hyvin sekavasti. Joskus hypähti hän seisoalleen ja huudahti sekavin lausein 'indios', 'barbaros'.
"Esta loca! — Hän on hullu!" kuiskailivat ihmiset toisilleen. "Hän luulee vielä olevansa villien keskuudessa!" — Ehkä oli niin! Ei hän ainakaan ystävien seurassa ollut.
Alcaldi kysyi oliko läsnäolijoissa keitään tytön sukulaisia tai muita, jotka halusivat ottaa tytön luokseen. Seurasi hiljaisuus, kunnes esiintyi juuri paikalle tullut poblana — kansannainen —, ja selitti haluavansa viedä la pobrecitan — pikku raukan — kotiinsa. Sanoi tuntevansa tytön. Siihen suostuttiin mielellään. Vaimo tarttui suojattinsa käteen ja vei pois. Yleisö hajaantui eri tahoille.
Naiset nousivat lähellä oleville rattaille, joille vaimo oli laittanut mukavan sijan tytölle, ja ystävällisesti jutellen rohkaisi hän matkatoveriaan. Mutta ei Rosita häntä tuntenut. Tuskin olivat he ehtineet kaupungin ulkopuolelle, kun heitä vastaan tiellä tuli hieno nainen kauniin hevosen seljässä ratsastaen. Tämä kiiruhti heidän luokseen nähtyään rattaat, ja pian kumartui ylpeän don Ambrosion tytär katsomaan Rosita raukan harhaileviin silmiin.
Donna Catalina oli osottautunut uskolliseksi ystävättäreksi hädässä. Ikkunastaan oli hän nähnyt sotilaitten palaavan retkeltään ja sai pian selvän siitä mitä oli tapahtunut. Heti päätti hän auttaa vankia. Mutta itse ei hän uskaltanut hakea ciboleron sisarta kotiinsa, sillä mitä olisikaan siitä sanonut hänen isänsä, mitä ihmiset? Sentähden lähetti hän kamaripalvelijansa Josefan noutamaan Rositaa.
Pian olivat rattaat kunnossa ja hänen oma hevosensa satuloituna. Nuoren naisen sydän sykki ilosta, kun sai kuulla työnsä onnistuneen ja Rositan olevan turvassa. Suuresti hän iloitsi nähdessään tytön, mutta tämän harhaileva katse häntä suuresti huoletti, samoin silmien omituinen loiste. Rakkaita sanoja hän haasteli, mutta ei Rosita näyttänyt häntä ymmärtävän; olisivatko ihmiset puhuneet totta? Olisiko hän — ei, se ei voinut olla mahdollista! Levottomana koetti hän puhua lempeästi; hiljaa kuiskasi hän Carloksen nimen ja puhui vanhasta äidistä. — Silloin vihdoin näkyi Rosita heräävän kuin unesta, keveä puna tuli hänen poskilleen, silmiin tuli kyyneleitä, ja samassa jo heittäytyi hän rakkaan ystävättären syliin, joka oli valaissut hänen sielunsa hämärän.
* * * * *
Mutta missä mahtoi nyt olla koditon Carlos? — Catalina käski Josefan olla koko yön Rositan luona ja sitten ottaa Antoniolta selvää cibolerosta, jonka kovaa kohtaloa hän ei itse voinut mitenkään lieventää. Hyvästiä heittäessään jätti hän Josefalle kalliin sormuksen Antonion kautta cibolerolle jätettäväksi merkiksi hänen uskollisesta rakkaudestaan. — Vielä tervehti hän jäähyväisiksi Rositaa ja palasi kaupunkiin.
Kun kirkonkellot seuraavana aamuna kutsuivat jumalanpalvelukseen, peitti hämärä vielä maisemat. Catalina oli uskovainen ja hartaasti rukoili hän Jumalalta apua. Rukouksen vahvistamana tunsi hän taas voivansa kestää elämän koettelemuksia, ja rohkaistunein mielin palasi hän jälleen kotiin.
Siellä puuhaili hän kauvan kotoisissa askareissa. Silloin tuli Josefa hänen luokseen ja sujautti kirjeen emäntänsä kouraan. Antonio oli jättänyt sen hänelle, ja oltuaan Rositan luona yötä oli hän kiiruhtanut tuomaan sitä perille. Catalina juoksi huoneeseensa lukemaan kirjettä. Se oli seuraava:
"Rakas Catalina!
Kuinka onnelliseksi olettekaan tehnyt minut! Vielä tunti sitten olin kurjin ihminen maailmassa. Olin epätoivossa sisareni kohtalosta ja luulin teidän halveksivan minua. Vallan toisin ovat asiat nyt: pidän rakkaan Rositan kättä omassani, ja sormessani välähtelevä sormus todistaa, etteivät parjaukset eikä päälleni syydetty häpeä ole riistäneet minulta teidän ystävyyttänne.
Te ette pidä minua salamurhaajana, Jumalan kiitos; ja vannon, etten ole kunniaton roisto, vaan kostaja. Saatte tietää kaikki — kauheat juonet minua ja omaisiani vastaan —, sitä tuskin saattaisi uskoa, sillä niin suuri on roistomaisuus. Olen tosiaankin heidän uhrinsa. Viholliset vainoavat minua kuin verikoirat, en uskalla tulla siirtolaan, minua ahdistetaan kuin nälkäistä sutta, mutta mistään en välitä, kun vaan te olette ystävien joukossa.
Luotan hyvään hepooni ja uhmailen vihollisiani. Vielä kerran täytyy minun käydä kaupungissa nähdäkseni teidät! Työni ja ajatukseni selitän teille suoraan; kaikki konnanjuonen seikat saatte kuulla, en uskalla niistä kirjottaa. Älkää kieltäytykö kohtaamasta minua. Tahdon vapautua teidän silmissänne kaikista epäluuloista! Huomenyönä — puolenyön seuduissa — olen puutarhassanne, siinä mielipaikassanne. Älkää antako ystävänne turhaan odottaa!
Carlos."
Onnellisena pani Catalina kirjeen taskuunsa ja askarrellessaan usein mietti sen sisällystä. Niin kului tunti tunnilta, ja emännän tehtäviä näkyi riittävän runsaasti. Kaikkialla täytyi hänen olla tarkastamassa, että kaikki kävi hyvin. Vihdoin tuli ilta, silloin saattoi hän ihailla kukkien tuoksua, silloin muistella armastaan.
Hän istuutui eräälle penkille vielä uudelleen lukeakseen Carloksen kirjeen. Hän pisti kätensä taskuun ottaakseen sen, mutta voi taivas! Missä se oli? Taskussa se ei ollut enää. Hän hypähti ylös ja haki sitä kaikkialta missä oli ollut. Mutta ei sitä mistään löytynyt. Hän oli varmaan vetänyt sen vahingossa ulos taskustaan. Sen täytyi kuitenkin olla sitten hänen kamarissaan. Levottomuus eneni yhä. Joka paikasta hän etsi tuota vaarallista kirjettä. Tuskan valtaamana vaipui hän eräälle tuolille huudahtaen:
"Madre de dios! Missä se mahtaa olla?"
"Täytyy kysyäni Vicenzalta", sanoi hän; "sitä en tosin mielelläni tee kun tyttö on epäluotettava, ja jo kahdesti olen tavannut hänet petoksen jäljiltä. — Mutta hätäistä tuomiota ei saa tehdä, enkä minäkään sitä halua", sanoi hän itsekseen miettien, "mutta tytöltä täytyy kysyä. Hän on ehkä löytänyt kirjeen, katsonut sen arvottomaksi ja heittänyt tuleen. Onneksi ei hän osaa lukea! — Voi, olin unohtaa hänen sulhasensa, rakuuna Josén! Se kuuluu olevan huono mies, mutta Robladon ja Vizcarran suuressa suosiossa. Jos tyttö olisi löytänyt kirjeen ja näyttänyt sen sulhaselleen? Dios de mia alma! — Jumala minua armahtakoon!"
"Se olisi todella kauheata!" huudahti hän epätoivossaan käsiään väännellen. "Se olisi pahinta mitä Carlosraukalle saattaisi tapahtua! Mutta tästä epävarmuudesta täytyy päästä! — Vicenza! Vicenza!"
"Señorita!" kuului ääni viereisestä huoneesta.
"Tule tänne!"
"Kohta, señorita!"
Huoneeseen astui palvelustyttö, jolla oli yllään lyhyt hame ja valkoinen liivi ilman hioja. Kasvonväristä näki hänet mestitsiksi, (valkoihoisen ja intiaanin lapsia). Vaikkei hän suinkaan näyttänyt rumalta, oli hänen silmissään sentään sellainen viekkauden ja ilkeyden ilme, ettei hänessä voinut olla hyveitä eikä kunniallisuutta. Hänen töykeä käytöksensä osotti äärimäistä välinpitämättömyyttä, ja Catalina olisi jo aikoja ajanut hänet pois palveluksesta, jollei hän säälistä olisi pitänyt tyttöä, kun tyttö oli yksin maailmassa.
"Mitä haluatte, armollinen neiti?" kysyi palvelija katsellen arasti emäntäänsä kuin omantunnonvaivoissa.
"Vicenza — olen kadottanut erään paperin — erään paperilapun, joka oli kokoontaitettu näin, oletko löytänyt sen?"
"En, señora!" vastasi tyttö nopeasti.
"Etkö ole ehkä lakaissut sitä tunkioon tai heittänyt tuleen?"
"Ei, en ole, vakuutan sen! Lakaissut tai polttanut? En uskalla hävittää mitään paperia, kun en osaa lukea; voisihan se olla jotain tärkeätäkin."
Tyttö vastasi varmasti, näyttipä olevan kuin nyreissään siitä, että häntä uskallettiin epäillä huolimattomuudesta.
"Uskon sanaasi, Vicenza; ja mikset sitä sanoisikin, jos olisit sen löytänyt?"
"Sen olisin varmaan tehnyt".
"No se ei ollut erittäin tärkeä paperi, saat mennä Vicenza".
Tyttö poistui ärtyneen näköisenä.
Catalina koetti yhä vielä muistella mihin se onneton kirje mahdollisesti oli voinut joutua, siitä syystä ei hän huomannut Vicenzan kasvojen ilkeätä ilmettä ja ivairvistystä poistuessaan huoneesta. Hänen katseestaan olisi varmaan nähnyt, että hän tiesi kirjeestä enemmän kuin tahtoi ilmottaa.
Catalinan yhä etsiessä oli jo tullut ilta, ja lumihuippuisten vuorten taakse katoava aurinko täytti Catalinan mielen sillä iloisella toivolla, että jo muutamien tuntien kuluttua sai lohduttaa armastaan. Mutta samalla täytti huoli hänen mielensä.
* * * * *
Ärtyisellä mielellä oli Vizcarra, kun lääkäri oli lähtenyt hänen luotaan, osaamatta antaa mitään lievittäviä lääkkeitä. — Ja ikuisiksi ajoiksi oli everstin kasvoista kauneus mennyt. Sen sanoi peili. Eiköhän ollut mitään taidekeinoa tämän vamman koristamiseksi.
Kiukussaan pui eversti nyrkkiä ja vannoi kalliit valat kostavansa ilkiölle. Kidutuspenkki ja tuskallinen kuolema odotti pahantekijää! Mitä äitiin tuli, niin olihan häntä varten häpeäpaalu, vieläpä roviokin, josta hengenmiehet kyllä pitivät huolta rangaistakseen vanhan vaimon noituutta.
Robladokin oli saanut kokea esimiehensä ärtyisyyttä. Koko siirtola siitä sai kärsiä.
Kapteeni istui nyt huoneessaan kasarmissa ja hautoi uusia kostojuonia suositellakseen everstiä. Jo oli hän kuulutuksella julistanut suuren palkkion annettavaksi sille, joka saisi ciboleron kiinni joko kuolleena tai elävänä. Tämän kuulutuksen olivat allekirjoituksillaan vahvistaneet sekä sotilasvallan että kaupungin hallituksen korkein päällikkö, joka viimemainittu kaikin tavoin koetti suositella yhteiskunnan turvaajaa. Muutenkin oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin ciboleron kiinnisaamiseksi.
Kapteeni mietiskeli juuri näitä asioita, kun samassa kuului hiljainen koputus ovelle.
"Kuka se on?" kysyi hän ennenkuin käski astua sisälle.
"Minä, kapteeni", kuului heikko, kimeä ääni.
Kapteeni kai tunsi äänen, koskapa käski tulijan astua sisälle.
Ovi avautui, ja huoneeseen tuli kevein, hiipivin askelin pieni mies, jolla oli ilkeämuotoiset kasvot. Hänellä oli päällään rakuunan asepuku, miekka ja kannukset, ja näytti muuten sellaiselta kavalalta lurjukselta, joka pystyi mihin konnantyöhön tahansa. Se oli José, sama mies, joka oli mukana Rositan ryöstössä, ja sama, jonka Catalina tiesi Vicenzan sulhaseksi.
"No mitä asiaa sinulla on José?" kysyi kapteeni. "Oletko nähnyt kauniin
Vicenzasi? Onko sinulla joitakin uutisia?"
"En tiedä joko teillä, kapteeni, on tietoa siitä", sanoi pieni mies, joka näytti hyvin nöyrältä; "mutta Vicenza juoksi tänne henkimeneissä kertomaan eräästä asiasta".
"Anna kuulua sitten mistä on puhe!"
"Kun alcaldi eilen torilla kaupitteli sitä tyttöä kuin muutakin tavaraa, tuli sinne muuan nainen, joka sanoi tuntevansa tytön. Hän ottikin tytön mukaansa; he nousivat rattaille ja ajoivat eräälle pienelle rancholle. Nainen, joka sanoi tuntevansa tytön, vaikkei ollut koskaan häntä nähnytkään, oli señoritan uskottu palvelijatar Josefa".
"Onko se mahdollista? Onko Vicenza varma siitä asiasta?"
"Täydellisesti. Hän tietää vielä enemmänkin. Samaan aikaan kun vaunut lähtivät, antoi señoritakin satuloida hevosensa, ratsasti pois ja palasi vasta useitten tuntien perästä".
"Se oli tuhmasti tehty etten käskenyt ketään seuraamaan don Ambrosion tytärtä tälle ratsastusretkellä."
"Vicenza luulee, että señorita itse tahtoi ottaa selvän siitä, ettei villit intiaanit olleet tehneet tytölle mitään pahaa. He näyttävät olevan hyviä ystävättäriä. Hän tietää enemmän kuin muut cibolerosta ja mitä tämä puuhailee".
"Jaha, nyt ymmärrän!" sanoi kapteeni itsekseen. "Siitäpä syystä näyttikin se kaunis neiti niin vaiteliaalta, kun hänen isänsä merkitsi puolestaan niin suuren summan ciboleron päästä; nyt ymmärrän minkätähden hän näytti niin surulliselta eikä näyttänyt kuuntelevan, kun puhuttiin murhaajasta. Odotappas, kyyhkyläiseni, ehkä juuri itse aavistamattasi saat sen vaaleakiharaisen amerikalaisen ansaan".
Kapteeni oli lausunut nämä sanat itsekseen, eikä ensin huomannut, että José jäi vielä huoneeseen, kumarrellen hyvin nöyrän näköisenä, aivankuin haluten vielä sanoa jotain. Hän näytti hyvin viekkaalta.
"Onko sinulla vielä jotain sanottavaa, José?"
"Minulla on jotain, joka lienee hyvin tervetullutta?"
"Mitä sinä kouraasi kätket niin salaperäisenä?"
"Paperiliuskaa vaan", irvisteli sotilas. "Tässä se on!" sanoi hän ja availi samassa kirjettä, jotta se paremmin näkyi.
"Mitä se on?"
"Herra kapteeni kai ymmärtää sen paremmin kuin minä, koska en juuri paljoa osaa lukea. Señorita pudotti sen aamulla taskustaan, ja Vicenza tahtoi säästää ylösnostamisen vaivan, ja toi sen tänne. Tässä se on!"
Roblado ehti tuskin kuuntelemaan rakuunan viimeisiä sanoja kun jo tempasi kirjeen ja luki sitä ahnaasti. Luettuaan hypähti hän seisaalleen niin iloisena kuin olisi aarteen löytänyt.
"Käske pian tänne Gomez, mutta älä puhu tästä mitään kenellekään!" huudahti hän hämmästyneelle sotilaalle. "Ole valmis itsekin, tarvitsen sinuakin. Lähetä tänne Gomez heti!"
Sotilas teki kunniaa ja poistui nopeasti.
"Sepä oli onnenpotkaus! Vielä tänä yönä! Puolenyön tienoissa! Minulla on hyvästi vielä aikaa tehdä varustukseni. Jos vaan tietäisin varmaan paikan. Mutta sitä ei mainita kirjeessä".
Uudelleen luki hän kirjeen.
"Niin, mitä on tehtävä?" puheli hän itsekseen. "Señoritaa täytyy vartioida kunnes hän menee kohtauspaikalle. Sen voi Vicenza suorittaa, ja minä asetun sillaikaa sotilaineni väijyksiin. Tyttö saa johdattaa meidät sinne, ja meillä on kyllä aikaa hiipiä sinne niin, etteivät kynsistämme pääse. — Jospa vaan saisin käsiini sen miehen, joka aikoo ryöstää kultakalani!"
Kuului taas koputus ovelle.
Kersantti Gomezin käskettiin tulla sisälle.
"Gomez, laittakaa kuntoon kaksikymmentä parasta miestä! Olkaa valmiina kello yksitoista! Teillä on vielä tarpeeksi aikaa, mutta olkaakin sitten heti valmis lähtemään kun käsken! Antakaa ladata karbinit: saatte ehkä työtä! Lähtekää varustautumaan!"
Yhtä ääneti kuin oli tullutkin lähti kersantti täyttämään määräystä.
* * * * *
Puuttui enää tunti puoliyöstä. Kuu loisti taivaalla ja valaisi yksinäistä ratsastajaa, joka kulki laaksosta vuoristoon. Hänen varovainen ratsastuksensa ja tarkastelevat katseensa osotti, että hän jostain erityisestä syystä halusi pysyä salassa. Samasta syystä kaiketi hän myöskin mieluummin ratsasti kallion varjossa ja valopaikkaan päästyään katseli entistä tarkemmin ympärilleen.
Pitkien kiertoteitten jälkeen tuli hän sellaiselle polulle, missä ei kallio eikä pensasto häntä suojannut, ja silloin saattoi nähdä hänet cibolero Carlokseksi. Hänen uljas mustanginsa ravasi reippaasti, ja sudenkarvainen Cibolo-koira seurasi jäljessä.
Catalinan rakastettu oli jo ehtinyt erääseen lehtoon lähelle kartanoa. Oli enää ratsastettava erään niityn poikki. Sitten oli hän myöhäisen retkensä päämäärässä, don Ambrosion puutarhassa. Leveä joki erotti niityn puistosta, jossa kasvoi ihania kukkia ja muhkeita puuryhmiä. Kaksi siltaa kulki veden yli. Toinen oli kauniisti rakennettu, ja sen keskellä oli portti, joka voitiin lukita. Usein nähtiin Catalina de Crucesin kulkevan tämän sillan yli kun hän halusi pidentää kävelymatkaansa aina kauniille nurmikolle asti.
Lehtoon päästyään hyppäsi Carlos maahan ratsailta ja jätti hevosen valloilleen sidottuaan ohjakset satulannuppiin. Puhuteltuaan ystävällisesti uskollista seuralaistaan riensi cibolero metsänrinteeseen, josta saattoi hyvin nähdä yli niityn puutarhasilloille.
Muutamien minuuttien kuluttua oli kaupungin kirkonkellon aika ilmottaa puoliyön hetken tulleen.
Silloin näkyi nuori, tiiviisti mantillaansa verhoutunut tyttö tulevan pitkin komeata, puistoon johtavaa käytävää. Hetkiseksi pysähtyi hän aivankuin olisi kuullut jostain epäilyttävää ääntä, mutta hän nähtävästi luuli erehtyneensä koskapa taas jatkoi matkaansa. Päästyään keskelle siltaa, otti hän taskustaan pienen avaimen, avasi sillä portin ja palasi jälleen puistoon.
Tuskin oli Carlos huomannut nuoren tytön ilmestyvän kuuvaloon, kun hän kiiruhti sillalle päin. Cibolo olisi mielellään seurannut herraansa pitemmältäkin, mutta silloilla taputti isäntä sen päätä, puhui sille muutamia sanoja koira laskeutui maahan pitkäkseen.
Ymmärsiköhän se, että oli vartioitava?
Seuraavana hetkenä tervehti iloinen metsästäjä ystävätärtään, ja kuukin näytti hymyilevän ikäänkuin iloissaan nuorten kohtauksesta.
Muuan ruohopenkki siinä läheisyydessä tarjosi lepoaan. Yö oli hiljainen ja tyyni. Eivät he aavistaneet kuinka lyhyt tämä rauha tulisi olemaan. Mistäpä he olisivat vaaraa pelänneet?
Catalina raukka! Kotoa lähtiessään ei hän tiennyt, että ilkeät silmät seurasivat jokaista hänen liikettään. Eikä hän ollut erehtynyt kuullessaan jotakin outoa ääntä lehtokujalla kulkiessaan. — Vicenza oli vaan muutamien askeleitten päässä hänestä.
Kun mestitsityttö oli nähnyt emäntänsä varustautuvan yölliseen kohtaukseensa, oli hän jo etukäteen hiipinyt kujalle odottamaan.
Nyt makasi hän piilossa erään pensaan takana ja näki vahingoniloisena emäntänsä saapuvan. Sanaakaan ei jäänyt häneltä kuulematta ja katsellakin hän koetti.
Ensi hetkinä olivat Catalina ja Carlos niin liikutettuja, etteivät tahtoneet saada sanaa suustaan. Catalina alkoi ensin puhella.
"Kuinka voi sisarenne?" kysyi hän. "Onko hänen järkensä jälleen selvä?"
"Hän voi paremmin nyt ja asuu entisessä kodissamme, jossa äiti häntä hoitelee".
"Oletteko ollut hänen luonaan? Onko hän kertonut —?"
"Että muuan hyvä ystävätär on pelastanut hänen sielunsa pimeyden kahleista ja antanut hänelle uutta rohkeutta elää. Voi, Catalina, mitenkä voin teitä kyllin kiittää ystävällisyydestänne minua ja omaisiani kohtaan!"
"Älkää nyt siitä puhuko, vaan iloitkaa pikemmin siitä, että se pikkutyttö, jonka kerran pelastitte koskenkuohuista, nyt jo on kasvanut niin suureksi, että voi teidän esimerkkinne mukaan taistella elämän myrskyjä vastaan".
"Kukapa tietää mihinkä Rosita olisi laahattu, jollette olisi suojellut häntä?"
"Lapsi raukka! Varmaan on hän saanut kärsiä paljo niitten villien käsissä!"
"Raa'at villit tosiaankin! Oikean nimen te heille annoitte, vaikkette tiedä kestä puhutte. Selittääkseni menettelyäni näinä viime päivinä ja puolustaakseni itseäni olen uskaltanut ratsastaa tänne. Ei mikään salaisuus saa erottaa teitä minusta. Kaikki saatte kuulla. Kuulkaa!"
Carlos kertoi sitten yksityiskohdittain kaikki tapaukset, ja suuresti ihmetteli Catalina sellaista hävyttömien juonien paljoutta.
"Voi niitä jumalattomia!" huudahti hän. "Kukapa olisi voinut sitä aavistaakaan! Asia näyttää uskottavalta vaan kun te sen kerrotte. Olen tosin kuullut heidän tehneen jo ennenkin monta konnantyötä, mutta tämä menee jo yli ymmärryksen. Santima madre! — Pyhä Jumalan äiti! — Mitä petoja ne ovat!"
"Nyt tiedätte millä oikeudella minua on sanottu murhaajaksi!"
"Voi, Carlos, älkää sitä ajatelko! En ole hetkeäkään pitänyt teitä syyllisenä; tiesin teidän asianne hyväksi ja oikeaksi. Älkää peljätkö! Koko maailma saa sen pian tietää."
"Koko maailma?" toisti Carlos katkerasti. "Minulla ei sitä ole enää olemassa; ei ole minulla kotia. Ihmiset, joitten keskuudessa olen elänyt, pitävät minua nyt vieraana, — maanpakolaisena. Minua ajetaan kuin metsän petoa, ja päästäni on luvattu suuri palkkio. Kuinka voisin niinollen jäädä tänne? Kuolema, niin vähintään kuolema minua odottaa. Minun täytyy lähteä täältä ja palata jälleen sille maalle, josta vanhempani lähtivät. Siellä ehkä saan uuden kotiseudun. Mutta katkerata on erota teistä!"
Catalina oli kyynelsilmin kuunnellut niin suurta tuskienkertomusta, mutta äkkiä näkyi iloinen toivonväre hänen huulillaan, se näkyi hajottavan epätoivon synkät pilvet.
"Varmaankaan ei ole eromme pitkällinen; luotan isäni jaloon mieleen. Hän on rehellinen mies. Hänen oikeudentuntoonsa luottavat ylhäiset ja alhaiset. Juuri tämän rehellisyytensä tähden vihaa hän nyt teitä ja auttaa teidän kiinniottamista, sillä teistä on hänelle puhuttu tavattomasti pahaa. Kaikkea alhaista moittii ja rankaisee hän, ja varmaan hän auttaa teitä, jota ennen poikanaan rakasti, saatuaan kuulla oikean kertomuksen teitä vastaan tehdyistä roistomaisuuksista. Hänestä saatte oikeutenne parhaan puolustajan ja hyvän nimenne puhdistajan, ja ilkeät ihmiset saavat nähdä kuinka espanjalaisen tarmokas käsi jaksaa hankkia oikeudelle voiton. Jos rakastatte Catalina de Crucesia, niin luottakaa hänen isänsä oikeudentuntoisuuteen —"
Sanat katkesivat hänen huulilleen. Hänen tarkka korvansa oli kuullut epäilyttävää kahinaa. Kuului oksien ja lehtien rapinaa, vaikkei tuulenhenki liikkunut.
"Mitähän se oli?"
Pensasto etsittiin kohta, mutta ei siellä huomattu mitään epäilyttävää. Kuunvalo oli siellä tosin vaan hämärää, mutta siellä oli siltä kylliksi valoisaa, jotta saattoi nähdä kaikki esineet ympäristöllä. Ei ollut lähellä ketään. Olikohan se kenties koira? Carlos kävi sillalla. Cibolo makasi edelleen tyyneesti vartiopaikallaan. Se oli sitten varmaan jokin sisilisko tai käärme.
Silloin juolahti Catalinan mieleen äkkiä kauhea ajatus — hävinnyt kirje — tytön merkillinen käytös. — Jos —
Hyvin tottuneena intiaanien viekkauteen tutki Carlos edelleen tarkoin epäilyttävää paikkaa; täytyihän hänen nykyisissä oloissaan olla äärimmäisesti varovainen kaikkialla. Vielä kerran meni hän lehdistön sekaan, laskeutui polvilleen tutkimaan maata ja ruohoa. Heti hypähti hän seisaalleen hämmästyksestä huudahtaen.
"Te olette tosiaan oikeassa, Catalina! Epäilemättä on täällä ollut joku; juuri tässä paikassa on hän maannut. Mihinkähän hän on mennyt? Se on ollut nainen. Tässä on vielä rintaneula."
"Vicenza!" huudahti Catalina vapisevin huulin. "Ei kukaan muu ole se voinut olla. Dios de mia alma! — Herra armahda! Hän on kuullut joka sanan. Mikä on saattanut hänet näin katalaan tekoon?"
Lyhyesti kertoi sitten Catalina, kuinka Vicenzan käytös oli muuttunut senjälkeen kun hän sai Josén sulhasekseen. Se mies oli usein tuonut herraltaan kirjeitä hänen isälleen, ja tunsi suurta vastenmielisyyttä rakuunaa kohtaan. Vicenza oli tullut valheelliseksi ja kavalaksi ja oli jo aikoja sitten menettänyt emäntänsä luottamuksen. Sitten kertoi hän kirjeen häviämisestä ja otaksui tytön löytäneen sen. Siitä syystä pyysi hän ystäväänsä kiireesti poistumaan kohtauspaikalta.
"Niin, parasta lienee minun lähteä, vaikken pelkääkään vihollisten karbineja enkä miekkoja niinkauvan kun oivallinen hevoseni on läheisyydessä."
Hän ojensi liikutetulle tytölle kätensä jäähyväisiksi ja hiljaa kuiskattiin "a'dios!"
Don Ambrosion tytär kiiruhti jälleen kotiinsa ja Carlos meni sillalle. Sinne ehdittyään kuuli hän Cibolon äkkiä alkavan murista. Hän seisahtui kohta. Kaikki oli hiljaa; ei lehti liikkunut, ei linnun siipi rävähtänyt.
Uudelleen murisi koira yhä vihaisemmin. Sitten alkoi se rajusti haukkua ensin hiljempaa varotettuaan. Siitä päätti cibolero, että jokin vaara uhkasi; mutta omasta hengestään välittämättä tahtoi hän nähdä Catalinan pääsevän turvaan. Hän palasi jälleen puistoon, mutta kun ei enää nähnyt vilaustakaan armaastaan, palasi hän nopeasti sillalle ja katseli tarkasti ympärilleen. Mutta mitä se oli?
Kavionkapsetta kuului puutarha-aidan takaa — joukko ratsastajia nelisti esiin molemmilta puolilta. Toinen joukko kuului pysyttelevän yhdessä koossa, toinen sitävastoin hajonneen. Heti senjälkeen kuuluivat sillanpalkit natisevan, jolloin koira päästi kamalan haukunnan, ja sitten näkyi ratsastajanhaamuja rannalla ja puitten välissä. Pakoon ei enää voinut päästä. Puutarha oli saarrettu.
KYMMENES LUKU.
Jälkien seuraajat.
Sopimuksen mukaan oli Vicenza väijynyt puistossa siksi kunnes kuu oli niin paljo laskenut, että hän saattoi vaaratta hiipiä pois. Hän oli liikkeissään niin varovainen, ettei kukaan huomannut hänen poistumistaan, ja jollei muuan hänen alleen taipunut oksa olisi oijetessaan vähän kahahtanut, ei señoritakaan olisi mitään huomannut.
Nopeasti juoksi mestitsityttö odottavan Robladon luo ja kertoi kohtauksesta, ja siitäpä sitten johtui, että cibolero muutamissa hetkissä oli ympäröity. Mitä piti tehdä?
Jo mietti hän kääntyä rakennukseen päin noustakseen siellä penkereelle ja hypätäkseen sieltä sopivasta paikasta maahan. Sitten voisi hän pimeän turvissa päästä kiertoteitä niitylle ja sieltä pakoon. Mutta pian hylkäsi hän tämän suunnitelman. Pihalta kuului aseitten kalsketta. Sekin oli siis jo vartioitu. Hänelle tuttu ääni käski sotilaita hyökkäämään. Puistokäytävälläkin näkyi jo sotilaita.
Nopeasti katsahti cibolero puutarhan muuriinkin, mutta se oli liian korkea, jotta sen yli olisi päässyt ilman mitään apuneuvoja. Muuta tietä ei ollut kuin rynnätä väkivallalla yli sillan. Siinä syntyisi vimmattu taistelu, mutta hän ei peljännyt. Muutamilla hypyillä oli Carlos jälleen lehdossa; pieni joki esti hänet siltä kohtaa pakenemasta.
Äänten sorinasta arvasi hän, että veden toisella puolella oli paljo vihollisia. Komento-sanoja kuului antavan vihattu Roblado.
Muutamat sotilaat hyppäsivät nyt alas ratsailta ja hyökkäsivät sillalle, kapteeni etunenässä.
Uskaltaisiko pakolainen nyt tulla sillalle? Sehän olisi hänelle varma kuolema.
Eikä ollut kuitenkaan enää valitsemisen varaa. Siekailematta hyökkäsi Carlos pistooli ojossa sillalle. Siellä tuli häntä vastaan mies toiselta puolen. Portti erotti hänet enää vihollisesta. Se oli Roblado.
Sanaakaan eivät he lausuneet. Kapteeninkin pistooli oli vireissä. Hän laukaisi, mutta ei osunut, ja peljäten vihollisensa pyssyä lähti hän pakoon miestensä luo. Samassa jo laukesi ciboleron pistooli, ja kapteeni keikahti virtaan.
Carlos aikoi juuri avata porttia, kun samassa rakuunat tähtäsivät karbineillaan häneen.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä uusi aije, ja sen pani hän kohta täytäntöön.
Kun karbinit olivat paukahtaneet, ja savu haihtunut, ei metsästäjää näkynyt missään. Puutarhan kautta ei hän ollut voinut paeta, sillä sillä taholla sulki puolitusinaa rakuunoita häneltä tien.
"Häneen on sattunut kuula!" huusi useita ääniä. "Hän on pudonnut jokeen! Mira! — Katsokaa!"
Kaikki katselivat veteen. Selvästi oli sinne jotakin pudonnut, sillä vesi oli sekasin ja pyreili vielä. Mutta mitään ei näkynyt sen pinnalla.
"Hän on vajonnut ja makaa joen pohjalla", sanoi joku.
"Jollei vaan ole uimalla päässyt pakoon?" arveli joku. Ja samassa jo useat ratsumiehet etsivät rannoilta.
"Ei hän ainakaan tästä ole päässyt sivutse!" huusi muuan vähän etäämpää.
"Sitten on hän varmaan kuollut ja vajonnut pohjaan."
"Koetetaan saada ylös."
Ennenkuin ehtivät ryhtyä niin hyödyttömään toimeen, tuli paikalle kapteeni, joka oli vironnut joessa. Hän olikin saanut vaan pienen haavan käsivarteensa. Roblado käski miestensä hajota joen rannoille kiljaisten: "Mitä siinä töllistelette, kiiruhtakaa, muuten hän pääsee karkuun!"
Mutta pian seisahtui pelkästä hämmästyksestä se miesjoukko, joka oli kulkenut rannalla myötävirran suuntaan. Noin sadan metrin päässä heistä nousi mies vedestä ja seisoi pian suorana kuivalla rannalla. Ihmetellen aukoivat sotilaat silmiään paikaltaan liikahtamatta. Mutta heidän ihmettelemänsä mies juoksi nopeasti yli niityn metsänrinnettä kohden.
"Halloo!" kiljasi muuan rakuuna täyttä kurkkua. "Tuollahan se mies jo juoksee! Por todos santos! — Kaikkien pyhien kautta!"
Pyssynpaukkeen halki kuului kimakka vihellys, ja ennenkuin rakuunat vielä olivat ehtineet takaa-ajoon, nelisti viidakosta esiin niitylle musta hepo. Herransa tekemästä viittauksesta pysähtyi se, nopeasti oli mies satulassa ja kajahuttaen yli niityn kuuluvan pilkkanaurun nelisti hän täyttä karkua yli lakeuden ja hävisi pimeyteen.
Rakuunat ratsastivat heti perään, mutta vaikka he ponnistivat äärimmilleen hevostensa voimat, jäivät he kauvaksi jälkeen. Heidän täytyi keskeyttää turha ajo, niin katkeraa kuin olikin tunnustaa päällikölle huono tulos.
Sen kuultuaan raivostui Roblado silmittömästi, ja vähäinen oli haavan tuottama kipu sielun tuskan rinnalla.
* * * * *
Linnanpäällikön huono tuuli ei suinkaan parantunut tämän yöllisen seikkailun huonosta menestymisestä. Ja siitä syytti hän etupäässä Robladoa.
Hampaitaan narskuttaen kulki kapteeni huoneessaan edestakaisin, katkerasti uhkaillen kostaa cibolerolle, eikä ajosta ennen luopuvansa kuin oli saanut uhrinsa joko elävänä tai kuolleena.
"Vaikkapa se veisi puolet elämääni, niin kostaa tahdon sille viekkaalle ketulle!" sanoi hän itsekseen. "Minä tahdon sitä!"
Seuraavana päivänä oli muutamia asioita suoritettava. Toisista siirtoloista oli pyydettävä pari upseeria apuun haavottuneitten paranemisajaksi San Ildefonsoon.
Senjälkeen kuulutettiin julistus, jossa ciboleron päästä luvattiin vielä entistä suurempi palkkio. Urkkijoita lähetettiin eri tahoille hakemaan ciboleroa, ja hänen ranchoansa samoin kun don Juanin haciendaa vartioitiin tarkasti.
Otaksuttiin nimittäin, että cibolero saattaisi jonakin yönä hiipiä sinne ja ryhtyä varustuksiin lähteäkseen omaisineen maasta pois. Se oli estettävä. Ja siitä syystä vartioitiinkin hänen äitiään ja sisartaan melkein kuin vankeja.
Niinpä siis oli ryhdytty kaikkiin mahdollisiin toimiin pakolaisen kiinnisaamiseksi, ja Roblado oli juuri istuutunut erääseen nojatuoliin levätäkseen monissa huolissaan, kun samassa kamaripalvelija tuli ilmottamaan, että ulkona oli muuan henkilö, jolla oli kerrottavana tärkeitä tietoja pakolaisesta.
"Päästä hänet sisälle!" sanoi kapteeni ärtyisesti.
Huoneeseen astui sangen vastenmielisen ja hävyttömän näköinen mies, jonka seurasta ei kapteenikaan juuri näkynyt pitävän. Mutta mikäs auttoi? Kostosuunnitelmiinsa täytyi käyttää kaikellaista väkeä.
"Mitä teillä on asiaa!" kysyi hän karskisti.
"Haluaisin mielelläni ansaita rahaa. Ciboleron päästä maksetaan nykyään paljo; ja vaikken itse voikaan teitä johtaa jäljille, niin tiedänpä pari miestä, jotka siihen pystyvät erinomaisesti. Heitä tulin suosittelemaan."
"Kutka vesselit sen ovat saaneet selville, missä se mies piileksii?"
"Pari jälkien seuraajaa. Ettekö ole kuullut puhuttavan mulatista ja zambosta?"
"Olen kuullut kehuttavan heitä hyviksi metsästäjiksi. No mistä ne ovat löytäneet pakolaisen luolan?"
"Vielä he eivät ole löytäneet pesää, mutta jäljet sinne. Pelkäämättömiä lurjuksia he ovat, ja niin taitavia kaikissa intiaanikujeissa, että ovat toveriensa keskuudessa päässeet siitä suurempaan maineeseen kuin itse cibolero. Sitäpaitsi vihaavat he pakolaista katkerasti. Mulatti on ennen ollut amerikalaisen isällä orjana, mutta on karannut, ja vihaa nyt vaaleatukkaista ciboleroa kuten kaikkea muutakin, mikä muistuttaa hänen entistä herraansa; ja zambo taas kadehtii ciboleron suurta metsästäjänmainetta. Molemmat ovat he kykeneviä miehiä, viekkaita ja väkeviä, mutta mulatti on pääjehu kaikissa koiranjuonissakin. Tarjotkaa heille hyvä palkkio, niin cibolero on pian teidän vallassanne!"
"Rahat olisivat he voineet jo aikaa sitten ansaita, onhan palkkiosta kuulutettu kautta koko siirtolan?"
"Miehet palasivat vasta eilen Ylätasangolta, ja ovat suoriutuneet matkaltaan niin hyvin — tässä iski mies merkitsevästi silmää —, että ovat saaneet aika lailla kokoon kultaa."
"Luuletteko heidän sitten ryhtyvän tähän asiaan? Hehän ovat vapaita miehiä, ja nyt koonneet varojakin, ehkeivät halua antautua näin vaaralliseen yritykseen?"
"Vaarasta ei ole heille mitään estettä, siitä uskallan panna pääni panttiin. He ovat rohkeita ja kavalia. Jos vaan tarjoatte heille tarpeeksi kultaa, niin tuovat he teille ciboleron korvat, päänahan, tai vaikkapa koko ruumiinkin, jos niin haluatte, kolmen päivän kuluessa tästä lukien."
"Mitäs etua teille sitten on tästä asiasta?"
"Tapasin heidät eilen puolenpäivän matkan päässä kaupungista — olin erään suuren haciendan asioilla. Kerroin silloin heille murhaaja Carloksesta, ja heillä näytti olevan halua puuttua asiaan. Ehdottelin siitä syystä, että minä rupeaisin välittäjäksi. Osa voitosta tulee siis minulle."
"Minun täytyy joka tapauksessa itse puhua heille. Lähettäkää jompikumpi heistä tänne!"
"Anteeksi, kapteeni. Se voisi herättää huomiota, ja silloin voisi cibolerokin saada tiedon asiasta. Parasta olisi teidän käydä heitä tapaamassa. Minun luonani asuu eräs pieni intiaanipoika; hän voisi opastaa teidät heidän luolalleen vuoristossa. Hän tuntee tien ja vaikenee, sen takaan."
"Ehkä olisi varminta lähettää joitakuita rakuunoita heidän mukanaan; cibolero ei varmaankaan ole yksin. Sanotaan erään puoli-intiaanin olevan hänen luonaan — hänen oikean kätensä jo pitemmän ajan —, ja se mies voisi herransa kanssa lähettää hyvät ystävänne toiseen maailmaan tuossa tuokiossa."
"Se on heidän asiansa. Pelkään vaan, etteivät he oikein pitäisi teidän ehdottamastanne hienosta seurasta. Kun he vaan löytävät pakolaisen pesäpaikan, niin tekee luja käsi ja hyvä puukko parempaa jälkeä, kuin tusina teidän miehiänne."
"Lähettäkää sitten intiaanipoika luokseni huomenaamuna. Haluan saada koko tämän asian päätökseen niin pian kuin mahdollista. Te saatte runsaan palkkion."
Ilkeännäköinen mies lähti pois, ja Roblado tunsi itsensä paljo tyynemmäksi.
Tuli ilta, tuli yö, ja yhä istui kapteeni vaan nojatuolissaan lähtemättä makuuhuoneeseen. Verenvuoto oli häntä heikontanut, ja vaikkei ollutkaan pelkoa käden menettämisestä, tunsi hän olevansa hyvin levoton ja kiihtynyt.
Kaikellaiset mielikuvat häiritsivät ajattelemista, ja hän toivoi jo, että välipuhe salamurhaajien kanssa olisi tehty, sillä häntä värisytti ajatellessaan toisen vahvaa kättä ja toisen tarkkaa silmää. Rauhattomasti nukkui hän vähän aikaa, eikä ollut uni virkistävää.
Varhain seuraavana aamuna oli Robladon hevonen satuloituna. José auttoi haavan tähden vielä heikkoa herraansa nousemaan ratsaille — ja niin lähti hän pientä tammilehtoa kohden.
Nuori intiaanipoika Esteban juoksi muutamia askelia edellä. Neljännestunti kuljettiin tavallista tietä, mutta sitten käännyttiin sivutielle, ja puolisentuntia vielä ratsastettuaan tuli kapteeni erään kalliorinteen juurelle.
Hän oli päässyt matkansa päämäärään ja oli nyt metsästäjien majan edustalla.
Se oli ränstynyt kota. Muutamat maahan lyödyt paalut kannattivat kallionkylkeen nojaavaa rimakattoa. Kattona oli juccas-lehtiä, asetettuina taajaan vierekkäin. Ovena oli vahvoja juccas-lautoja, jotka oli sidottu vahvoilla puhvelinnahkaköysillä.
Ikkunana oli aukko seinässä. Se suljettiin luukulla, joka niinikään roikkui puhvelinnahkaköydessä. Paaluihin kiedotut niiniköynnökset ja nuoret oksat oli savella muurattu majan kolmeksi seinäksi, neljäntenä oli jyrkkä kallioseinä.
Ei vienyt mikään perattu tie tälle kurjalle asunnolle, jonne harvoin kulkija eksyi, niin hyvin se oli kallion ja pensaitten peitossa.
Majan toisella sivulla oli kivenlohkareista muurattu aitaus.
Siinä oli kolme laihaa muulia, seljät täynnä haavoja, ja yhtä monta mustangia, nekin kurjassa kunnossa.
Siinä lähellä oli pieni peltotilkkukin, mutta se oli huonossa ruokossa.
Likaheinä tahtoi tukahuttaa vähäiset maissi- ja kalebastaimet.
Yhtä kurjalta näytti majan sisäpuolikin, joka oli yhtenä huoneena. Siellä oli vaan muutamia huonoja, kaikkein välttämättömimpiä talouskaluja, aseita, metsästystarpeita, verkkoja, vuotia ynnä muuta sellaista yhdessä mylläkässä.
Kaikkialla oli siivotonta ja likaista, seinät olivat ruokottomat. Maassa oli kalebassin kuoria ja saviastioita, ja kivikiukaalla palavasta tulesta nouseva savu haki vaivoin tietään kattoon tehdystä räppänästä.
Pari inhottavaa naista puuhaili ateriaa. Jo heidän näöstäänkin olisi luullut ruokahalun katoavan, mitä sitten puhettakaan puoleksi pilaantuneen, suolatun puhvelinlihan inhottavasta katkusta.
Onneksi Robladon ei tarvinnut mennä majaan, kun tapasi metsästäjät ulkona sen edustalla.
Mulatti oli kellellään nurmella ja zambo makasi kahden puun väliin vedetyssä riippumatossa, kuten entisellä kotiseudullaan sierra calientessa — kuumassa rantavyöhykkeessä.
Miehet olivat kauheannäköisiä mutta sitä paremmin näyttivät ne
Robladosta soveltuvan kostotyöhön.
Tarkastellessaan miesten julkeita, tummia kasvoja ja heidän jänteviä raajojaan, ei hän hätääntynyt, sillä nepä juuri näyttivät parhailta miehiltä hänen kataliin tarkotuksiinsa. Kumpikin heistä olisi huoleti voinut käydä taisteluun ciboleron kanssa, sillä he näyttivät molemmatkin suuremmilta ja väkevämmiltä kuin hän.
Mulatti oli toisia etevämpi ruumiin koossa, voimissa, murhanhimossa ja älykkäisyydessä.
Koko maasta olisi tuskin voinut löytää kamalampia kasvoja, paitsi zambon. Ne olivat lähes samallaiset.
Hänen ihonsa oli vaaleankeltainen ja ohut parta peitti poskia ja huulia. Hänen huulensa olivat neekerien malliin paksut ja punaiset, ja niitten takaa välähteli karsina kauheita sudenhampaita.
Silmät olivat päähän vajonneet ja niiden valkuaisissa oli keltaisia laikkuja. Kulmakarvat olivat paksut ja tuuheat.
Nenä oli leveä, sieraimet tavattoman laajat, korvat suuret, tukka paksu ja kiharainen; likainen, kirjava pumpulihuivi oli käärittynä turbaniksi pään ympärille. Kasvoilla oli rohkeuden ja villin julmuuden ilme. — Ne herättivät kauhua.
Miehellä oli yllä nahkavaatteet, kuten tavallisesti tasankojen metsästäjillä.
Päähine vaan oli erikoinen, se muistutti hänen olostaan etelävaltioissa.
Zambon kasvot villine ilmeineen olivat yhtä kauhistuttavat.
Ero oli sentään värissä. Se oli kuparinkarvainen ja hyvin tumma, yhdistäen itseensä sekä neekerin että intiaanin värin — ne molemmat rodut, joista hän oli saanut syntynsä.
Otsa ja huulet olivat neekerin, mutta suorat, alas hartioille valuvat hiukset muistuttivat intiaania.
Yläruumista peitti osittain karkea pumpulipaita, jossa ei ollut hioja, rinta oli puoleksi paljas. Laajat, karkeakutoiset pumpulihousunsa oli hän vyöttänyt ylleen kuluneella vyöllä. Pukuun kuului vielä karkea sarape, mutta sen oli hän nyt heittänyt sivulleen.
Roblado sattui tulemaan juuri parhaaseen aikaan näkemään erästä perhekohtausta, joka oli hyvin kuvaava kauhealle zambolle.
Hän oli kohonnut puoleksi istualleen verkkokeinussaan, mielihyvällä poltellen paperossia ja hätistellen kärpäsiä muokkaamattomasta puhvelinnahasta tehdyllä piiskallaan.
Hän huusi toiselle naiselle, joka juuri oli tullut majan ovelle: "Nina! Tahdon ruokaa! Joko guisadon on valmista?" (Guisadon on lihasta valmistettua muhennosta).
"Ei vielä, saat odottaa hetkisen", vastasi vaimo, aikoen mennä jälleen sisälle.
"No anna sitten minulle tortilla (maissileipä) ja chile coloradoa!" (chilepippuria).
"Tiedäthän, rakas ukkoseni, ettei chilepippuria ole kotona", kuului vastaus.
"Nina, tule tänne, haluan puhua sinulle!"
Nainen tuli ulos ja lähestyi verkkokeinua, vaikka epäillen.
Zambo makasi liikkumatta, kunnes nainen oli tullut tarpeeksi lähelle, sitten iski hän äkkiä viereensä kätkemällään piiskalla vaimoa yli selän kaikin voimin.
Naisella ei ollut selkänsä suojana muuta kuin ohut paita, siksi kiemurteli hän tuskissaan ja koetti päästä pois iskujen alta, mutta miespeto oli jo ehtinyt saada hänestä kiinni ja iski lakkaamatta uhriaan, kunnes oli vihansa lauhduttanut.
"Kas niin, Nina, sydänkäpyseni! Sinulla kai on seuraavalla kerralla tortilla ja chilepippuria, jos sattuisin niinkuin haluamaan", ivaili hän vaimoraukalleen, joka lyyhistyi kokoon majan edustalle.
Senjälkeen laskeutui hän taas pitkälleen keinuunsa, päästäen kaikuvan, raakamaisen naurunhohotuksen, johon mulattikin yhtyi.
Samassa tuli Roblado majan edustalle, missä nämä kunnonmiehet ottivat hänet kunnioittaen vastaan. Äskeisen tapauksen he olivat jo unohtaneet, sillä olipa nyt hyvää ansiota odotettavissa.
He kumarsivat syvään, ja kapteeni selitti lyhyesti asiansa. Kapteenia pyydettiin astumaan majaan, mutta hän katsoi parhaaksi pysyä ulkona, joko sitten inhoten majan likaa, tai peljäten joutua niin ahtaalle alalle kahden sellaisen rosvon kanssa.
Naiset ja intiaanipoika Esteban lähetettiin pois korvankuulomatkalta, ja kylmäverisesti ehdotti sitten Roblado, että miehet hakisivat ciboleron ja valtaisivat hänet millä tavalla parhaaksi näkivät.
Metsästäjät lupasivat toimittaa ciboleron kapteenin haltuun hyvästä palkkiosta, joka maksettaisiin kaksinkertaisena, jos he saisivat ciboleron kiinni elävänä.
Mitä sotilaitten apuun tuli, niin sitä katsoivat sekä mulatti että zambo arvolleen alentavaksi, eikä heillä sitäpaitsi ollut halua jakaa toisten kanssa tapporahoja. Kun asia oli siten järjestelty kaikkien mielen mukaan, ratsasti kapteeni takaisin presidioon. Haavan kipua ei hän enää juuri tuntenutkaan, ja unohtunut oli eilinenkin vastoinkäyminen — ciboleron pelastuminen, sillä nyt ainakin oli hän varma kostonsa onnistumisesta!
Ihmismetsästäjät alkoivat heti varustautua kauhealle retkelleen.
* * * * *
Puoli tuntia senjälkeen nousivat mulatti ja zambo — Manuele ja Pepe — ratsaille, varustettuina pyssyillä, nuolilla ja jousilla.
Zambon satulannupista riippui lasso, jolla cibolero aijottiin köyttää. Sitäpaitsi oli heillä pistooleja ja puukkoja vyössä. Ratsastajia seurasi kaksi isoa ja julmannäköistä koiraa.
Viekkaat metsästäjät halusivat kätkeä jälkensä, siitä syystä olivat he valmiit kulkemaan pitkiä kiertoteitä ja kaalaamaan kaukana yli Pecos-joen. Sitten kiipesivät he hevosineen ylös jyrkkää kallionrinnettä ja ratsastettuaan useita tunteja vaivaloisesti rotkoissa ja jyrkänteissä lähenivät he vähitellen päämääräänsä.
Sillä missäpä voisi pakolainen olla muualla kuin juuri siinä luolassa, jonka he vaan tiesivät, ja joka oli varmaan paras kätköpaikka koko seudulla.
Carloshan tunsi kaikki polut ja rotkot tällä seudulla niin tarkkaan, että hänen täytyi tietää tämäkin luola; ja siitä olivatkin ihmismetsästäjät niin vakuutettuja, että miettivätkin vaan, millä lailla hänet oli vangittava. Sitä he nyt suunnittelivat.
Cibolero sitävastoin ei voinut tietää heidän aikeistaan, sillä kaikki luulivat heidän olevan kymmenien penikulmien päässä erämaassa. Sen katsoivat he suureksi eduksi asialleen.
Ja siinä olivat he oikeassa. Sillä jos cibolero olisi tietänyt heidän palanneen, niin ei hän olisi pitänyt luolaa enää luotettavana turvapaikkana, eikä koko maatakaan. Palkkio hänen päästään oli jo siksi suuri, että se varmaan houkuttelisi vainoamiseen sellaiset taitavat jälkien seuraajat ja muuten niin konnamaiset miehet kuin nämä.
Ilolla he sentähden näkivät edessään sen luolanoven, johon heidän uhrinsa todennäköisesti oli kätkeytynyt.
Tämä luola näytti kuin luonnonoikusta aijotuksi jollekin pakolaiselle. Kahdelta puolen suojelivat sitä ylipääsemättömät vuoret. Sen suulta näki kauvaksi laaksoon, jotenka jo etäältä voi nähdä ahdistajat.
Vizcarrankaan lähettämää sotilasjoukkoa ei ciboleron olisi tarvinnut peljätä, koskapa hän tiesi salaisen uloskäytävän. Kapea, jyrkkä ja vaarallinen polku johti nim. luolasta Llano estacadolle. Ja sinne päästyään ei hänellä olisi ollut hädän pahaistakaan, sillä äärettömällä ylätasangolla sai turhaan etsiä jälkiä.
Kirkasta ja puhdasta vettä pureili eräästä pienestä vuorijoesta luolan sisällä, ja kun sitä oli niin lähellä, niin saattoi luolassa tulla toimeen isot ajat.
Jälkien seuraajat olivat sitoneet hevosensa erääseen lehtoon luolan lähelle ja odottivat kärsimättömästi yön tuloa. Se oli sama rotko, missä don Juanin karja oli surmattu. Kaikkialla oli jo valkenevia luita. Korppikotkat, sudet ja karhut olivat kalvaneet niistä lihat.
Päivällä heidän uhrinsa tuskin uskaltaisi tulla ulos kätköstään, mutta illalla ja yöllä ei häntä olisi voinut löytää luolan ulkopuoleltakaan.
Yö oli tullut. Kuu valaisi taivaalta kaikella loistollaan kallioita, rotkon seinämiä, ja puuryhmiä; vaan silloin tällöin kulki sen yli jokin pilvenhattara, pimittäen hetkiseksi seudun.
Valppaina rosvot katselivat ympärilleen. He olivat piilossa kallionlohkareitten takana ja kuuntelivat jokaista ääntäkin.
Tällä korkealla seudulla, jossa ilma oli ohutta ja puhdasta, kuului pieninkin ääni kauvaksi. He kuulivatkin sellaista, mutta sen aikaansaivat yöllä liikkuvat eläimet. Kuului harmaan karhun kuorskuntaa, arosuden ulvontaa, huuhkaimen huuhuntaa, ja yökehrääjän kimeitä ääniä.
Oli jo kulunut puolisen tuntia, ja he alkoivat peljätä yön kuluvan ilman saaliin ilmestymistä Silloin kuului joku tulevan rotkon toisesta päästä. Kuului kavionkapsetta ja kivisoran vierintää.
Rosvot odottivat liikahtamatta; he tarkastelivat rotkon tietä, joka kulki pitkin piikivistä muodostunutta pohjaa.
Tietä pitkin tuli muuan ratsumies.
"Tuolla hän tulee; se on vaaleatukkainen amerikalainen! Katsohan,
Pepe!" sanoi mulatti.
"Sinä olit, Manuele, tosiaankin oikeassa otaksumisessasi. Ne olivat oikeat jäljet, ne veivät luolaan. Otamme hänet kun hän palaa. Tuolla hän on!"
Zambon vielä puhuessa näkyi luolasta poistuvan synkkä varjo. Rosvot olivat vakuutettuja siitä, että se oli heidän uhrinsa.
"Veli Emanuele", kuiskasi Pepe, "jos hän ratsastaa lähemmä, niin ammu hevonen! Näin kirkkaassa kuutamossa varmaan osaat hyvin. Kun hevonen on ammuttu, on mies helppo saada kiinni."
"Ei käy päinsä, poikani! — Haluaisitko saada hänet kiinni jalkaisin? — Hän pääsee kallioitten välistä karkuun ja pysyy siellä monta päivää. — Hän juoksee nopeammin kuin me. Etkö sitä tiedä? — Vanha suunnitelma on paras — annamme hänen kulkea rauhassa sivutse. — Kun hän sitten palaa, saamme hänet varmaan kiinni!"
"Mutta Manuele!"
"Oletko sinä minua viisaampi? Sanotko taas mutta?" sadatteli mulatti ystäväänsä, joka ei enää tehnyt vastaväitteitä. "Ei, Pepe, kärsivällisyys tässä on paras! — Mutta katsos!"
Tällä huudahduksella kiinnitti hän toverinsa huomion siihen, että hevosen ampuminen oli mahdotonta.
Ratsastaja ei tullut kantomatkallekaan kulkiessaan heidän sivutseen.
Hän ratsasti keskellä tietä.
He eivät enää aikoneetkaan ampua. He makasivat aivan ääneti painaen koiria maahan ja varottaen niitä ääntä päästämästä.
Hevosen hidas kulku osotti ciboleron varovaisuutta.
Täydessä kuuvalossa tunsi helposti ciboleron komeasta ryhdistään, vaaleasta ihostaan ja vaaleista hiuksistaan. Helppo oli myöskin tuntea hänen kaunis mustanginsa.
"Mitäs hänen edellään kulkee?"
"Kas, sitä en ennen huomannutkaan. Kirottua! Se on koira. — Ja minkälainen sitten vielä!"