"Kuinka tavaton kita ja suuret hampaat!" huomautti Pepe julmistuneena.
"Olen kuullut siitä puhuttavan, Pepe. — Sen pitäisi olla erinomainen vainukoira! — Sanonpa sinulle, että se elukka vielä tekee meille kolttoset. Onneksi tuulee toisaalle; — ei hätää. — Mutta katsos!"
Samassa pysähtyi ratsastaja ja tähysteli epäluuloisesti sille taholle, missä rosvot olivat piilossa.
Koira oli vainunnut jotain ja alkoi hiljaa urahdella.
"Koiraryökäle pilaa pian koko asiamme! — Näyttää siltä kuin se vainuaisi meidät. — Hyvä on, että tuuli puhaltaa meitä vastaan?"
Siitä huolimatta ei paljoa puuttunut, ettei cibolero huomannut heitä.
Jokin heikko kolahdus — ehkä hevosen kavion tömähdys nurmeen — oli herättänyt koiran epäluulon, vaikkei sen herra ollut sitä huomannut. Ei sentään koirakaan ollut varma huomiostaan, koskapa jo taas lähti juoksemaan edelleen. Ratsastaja seurasi perässä, ja pian katosivat molemmat näkyvistä.
"Nyt, Pepe, luolaan!"
"Erinomaista! Tästäpä hauskaa tulee."
Miehet ratsastivat pian senjälkeen luolaa kohden samaa tietä jota cibolero oli kulkenut.
Vihdoin näkivät he luolan aukon mustana pilkkuna vuoren kyljessä. Sanaakaan sanomatta hyppäsi mulatti maahan, viittasi zambon tekemään samoin ja alkoi tutkia sisäänkäytävää. Voihan joku olla luolassa arveli varovainen metsästäjä. Kuunneltuaan hetkisen luolan suulla päästi hän koirat sinne sisälle, ja kun ne eivät haukkuneet eivätkä osottaneet muitakaan epäluulon merkkejä, oli hän vakuutettu siitä, ettei luolassa ollut ketään. Hänkin meni luolaan, kulkien pitkin sen pimeintä seinäviertä. Sitten iski hän valkeata, varjostaen kuitenkin kädellään niin, ettei liekki näkynyt ulos. Tutkittuaan luolan ja huomattuaan sen tyhjäksi, meni hän jälleen ulos hakemaan zamboa ja hevosia.
Hevosille oli siellä hyvästi tilaa. Soihdun valossa tarkastelivat uudet tulokkaat nyt luolaa ja näkivät ne vähäiset varustukset, joita cibolero käytti siellä asuessaan. Siellä oli sarape, pieni kirves puitten hakkausta varten, pata, muutamia saviastioita, kuivattua lihaa ja leipää. Siinä koko varasto. Parempaa saalista olivat he toivoneet ja heittivät sentähden kiukkuisesti sivulle sen, mitä eivät katsoneet tarvitsevansa.
Sitten hakivat he itselleen sopivat hyökkäyspaikat, sammuttivat tulisoihtunsa ja odottivat väijyen saalistaan kuin pedot. —
Kun Cibolo rosvojen kohdalla oli murahtanut, mutta sitten taas lähtenyt juoksemaan, seurasi cibolero, kuten mainittiin, koiraansa tietä pitkin edelleen.
Aavalle tasangolle päästyään antoi hän mustanginsa juosta nopeammin ja saapui pian Pecos-joen rannalle. Sieltä ratsasti hän myötävirran suuntaan ja tuli erääseen taajaan lehtoon. Se oli kohtauspaikka. Kauvan ei hänen tarvinnut lähettiä odottaa. Muuan mies tuli hiipien yli kentän. Hän vihelsi hiljaa. Cibolero vastasi siihen sopimuksen mukaan, ja pian oli Antonio — hän oli lähetti — herransa luona.
"Onko sinua seurattu, Antonio?" kysyi cibolero, mielihyvillään nähdessään uskollisen ystävänsä kasvot.
"On kuten tavallisesti, herra, mutta minun oli helppo eksyttää vakoilijat jäljiltäni."
"Taivas suokoon, että vielä muutamia päiviä voisimme eksyttää vainoojiani, kunnes ehtisin pelastaa äitini ja sisareni vaarallisesta siirtolasta. En voi saada hetkeksikään rauhaa niinkauvan kun he ovat siellä. Mutta asiat ovatkin sentään jo niin valmiit, ettei vapautukseen ole kuin muutamia tunteja."
Antonio katsoi niin kummastuneena isäntäänsä, että tämä puolestaan ihmeissään kysyi:
"Onko mitään erinomaista tapahtunut? Minä uskon jo kaikkia. Puhu!"
"Voi, herra, surullisia uutisia minun täytyy teille kertoa!"
"Puhu sitten pian. Epätietoisuus kiusaa minua!"
"Keltainen metsästäjä ja hänen toverinsa ovat taas täällä."
Ciboleron suu vähän värähti. Ei hän sanaakaan vastannut siihen, mutta selvästi huomasi hän nyt vaaran entistä uhkaavammaksi, sillä mulatti ja zambo olivat mainioita metsänkävijöitä ja rahasta valmiit mihin konnuuteen tahansa.
"He ovat äkkiarvaamatta palanneet; mutta vielä pahempaakin on tapahtunut."
"Pahempaakin? Mitä?"
"He väijyvät teidän henkeänne."
"En luullut heillä olevan niin kiirettä siihen. — Mutta kuinka sen tiedät, Antonio?"
"Josefa on ottanut siitä selvää. Hänen veljensä on juoksupoikana isien luona luostarissa. Tänä aamuna lähetettiin hän näyttämään tietä keltaisen metsästäjän majalle. Hän palasi hyvin tyytyväisenä saatuaan hopearahan kapteenilta. Josefa epäili jotain ja koetti pojalta saada tietoja, vaikka poikaa oli uhkaillen varotettu vaikenemaan. Hän arveli metsästäjien kohta lähteneen retkelle. Puhelu kapteenin ja metsästäjien kesken oli ollut salainen. — Josefa riensi sitten kohta ilmottamaan asiaa minulle, sillä hän aavisti pahaa. — Minä luulen heidän parhaillaan etsivän teidän jälkiänne."
"Siinä olet oikeassa, en sitä epäilekään. Minä siis karkotetaan luolastani, se on nyt jotenkin varmaa. He aavistavat kyllä piilopaikkani. Minun täytyy hakea itselleni uusi. — Onpa tosiaankin onni, että sain heistä kuulla. He toivovat saavansa minut kiinni nukkuessani, mutta sen vaivan cibolero heiltä säästää."
"Mitä muuta tiedät?"
"Olen käynyt katsomassa äitiänne ja sisartanne, he ajattelevat aina teitä ja haluavat kuulla mitenkä voitte."
"Oletko nähnyt don Juania?"
"Don Juan vangittiin sen presidiojutun jälkeen, ja senjälkeen on häntä ankarasti vartioitu. Häntä syytetään osalliseksi teidän töihinne; tutkinto häntä vastaan aletaan kohta, kun teidät on saatu kiinni."
"Silloinpa melkein voisin toivoa heidän löytävän kätköpaikkani, sillä häntä he eivät voi mistään todistaa syylliseksi. Heidän täytyy vapauttaa hänet, sillä heille ei hän ole tehnyt mitään. Hän on vaan ollut minun ystäväni." —
"Eikö Josefalla ollut mitään sanottavaa neidiltään?"
"Mielelläni olisin vaijennut siitä, mitä tiedän señoritasta, mutta kun kerran kysytte, niin vastattava kai on. — Puutarhakohtauksen perästä on isä hänet sulkenut haciendaan. Josefa ei ole voinut tavata häntä; siinä kaikki."
Carlos oli kauvan synkissä mietteissä, mutta lopulta sanoi hän:
"Surullisia uutisia sinä tuot minulle tänään, Antonio, mutta kiitän sinua sentään tulostasi! Aijoin puhua sinulle suunnitelmastani hiipiä varovasti rancholleni ja vapauttaa omaiseni, mutta kertomasi uutiset pakottavat minun muuttamaan aikeeni. —
"Yksin on vaikeata taistella kahta niin vaarallista vihollista vastaan kuin mulatti ja zambo. Ja varmaankin he jo ovat jäljilläni. —
"Rauhota äitiäni ja sisartani ja tuo parempia uutisia huomenna! Jos jokin seikka estäisi minua tulemasta tänne, niin tule seuraavana yönä tai sitä seuraavana! Ratsastan nyt luolalle hakemaan vähät tavarani viedäkseni ne toiseen piilopaikkaan. — Kiitos runsaista ruokavaroistasi! — Tervehdi kotiväkeä — buenas noches, amigo — hyvää yötä, ystävä!"
Antonio hiipi jälleen varovaisesti laaksoon, mutta cibolero ratsasti ylätasangolle luolaansa kohden.
Arrieron uutiset saattoivat hänet synkälle tuulelle ja olisivat häntä peljättäneetkin, jollei sellainen tunne olisi ollut hänelle outo.
Keskustelun johdosta oli Carlos tullut entistään varovaisemmaksi ja jännitti kaikki aistimensa voidakseen menestyksellä suojella itseään.
Jos olisikin ollut edessä vaan avoin taistelu, vaikkapa niinkin vahvoja miehiä vastaan, niin ei hän olisi ollut niin levoton, mutta hän tiesi heidän tavattoman kavaluutensa. Hän tiesi, etteivät nämä rosvot koskaan hyökkäisi avoimesti hänen kimppuunsa, jollei heillä ollut suoranaista etua puolellaan; he mietiskelivät varmaan juonia vangitakseen tai surmatakseen hänet nukkuessa. Heidän juoniaan vastaan täytyi hänen siis erikoisesti olla varoillaan.
"He tietävät luolan", puheli cibolero itsekseen: "Jos he nyt poissaollessani ovat jo ehtineet sinne, niin mitäs on sitten tehtävä? — Niin, heillä on tosiaan ollut tarpeeksi aikaa ehtiä sinne, jos vaan ovat lähteneet retkelleen kohta Robladon keskustelun jälkeen. Onpa, taivaan kautta, minun aika pitää silmä kovana!"
Näin miettien kiristi hän ohjaksia niin, että hepo kulki vaan hiljalleen; hän kurottautui yli hevosen kaulan ja tähysteli pimeään yöhön. Pian oli hän rotkon alapäässä ja samalla tiellä, jolla rosvot olivat hänet ensin nähneet. Mutta kuu ei enää loistanut, eikä valaissut rotkoa.
"Olisipa juuri heidän kavaluutensa mukaista", ajatteli hän, "jos olisivat hiipineet rotkon kapeimmalle kohtaa odottamaan luolasta lähtöäni. Nuoli tai kuula osuu siellä minuun helposti, sillä he ovat maan parhaita ampujia. Mitäs jos jo olisivat siellä!"
Hän pysähtyi hetkiseksi, mutta jatkoi sitten taas matkaa. Cibolo saisi tutkia luolan jo edeltäpäin pyssynkantaman päässä hänestä.
"Jos he ovat siellä niin piilossa, ettei koirani heitä löydä, niin ovatpa tosiaan viekkaampia kuin luulinkaan. Jos taas koira heidät löytää, on minulla aikaa pelastua. — Tule tänne, Cibolo!"
Koira juoksi herransa luokse ja katseli häntä älykkäin silmin. Isäntä viittasi mihin suuntaan oli haettava ja sanoi: "Anda! — Mene!"
Se juoksi heti vainuamaan ympäristöä, Carloksen ratsastaessa yhä luolaa kohden.
Koira tuli levottomaksi vainutessaan metsästäjien jäljet rotkon keskellä.
Kuu valaisi jälleen kirkkaasti, ja Carlos näki, mitenkä koira syöksyi luolan suuta kohden.
Carlos aikoi huutaa koiran takaisin, kun se oli jättänyt muutamia kiviryhmiä tutkimatta, ja oli vaarallista edetä muuten, mutta koiran kiihko oli tavaton.
Cibolo oli varmaan päässyt tuoreille jäljille, niin vinhasti se juoksi — mutta silloinpa juolahtikin ciboleron mieleen, että vihollinen voi jo olla itse luolassa.
Jo haukahteli koira useasti, ja vaikkei sitä näkynyt, kuuli cibolero sen olevan luolan lähellä.
Heti pysäytti cibolero hevosensa. Edemmäs ei hän uskaltanut ratsastaa, eikä huutaa koiraakaan takaisin. Rosvot olisivat silloin, jos heitä oli luolassa, saaneet tietää, millä kohtaa hän oli.
Hän päätti senvuoksi odottaa, kunnes koira palaisi tai haukunnallaan osottaisi jotain löytäneensä. Saattoihan siellä olla jokin petokin, harmaa karhu tai susia.
Vaiti istui Carlos satulassaan valmiina kaikkeen. Hyvän pyssynsä oli hän asettanut eteensä poikittain, tarkoin tutkittuaan sytytysruudin.
Kaikkia ääniä kuunteli hän ja koetteli pimeässä tähystellä ympärilleen.
Mutta missä oli Cibolo? Odotus oli tosin lyhyt, mutta se alkoi tuskastuttaa.
Silloin kuului äkkiä yön hiljaisuudessa niin kamala kiljunta ja elämä kaikuvassa luolassa, että cibolero säikähti siinä istuessaan varoillaan.
Kuului siltä kuin koirat olisivat tapelleet, vai olisiko Cibolo tavannut karhun? — Ei, amerikalaisen tarkka korva erotti heti mylläkästä verikoiran haukunnan.
Heti selvisi hänelle asema — viholliset odottivat häntä luolassa — siitä meteli — villi meteli lähti keltaisen metsästäjän koirasta. —
Pakolainen aikoi ensin kääntää hevosensa ja ratsastaa kiireesti pois rotkosta, mutta sitten muutti hän mieltä. — Hän kuunteli.
Vimmattu taistelu jatkui yhä, ja koirankiljunnan keskeltä kuuli Carlos miesääniä, jotka kiihottivat koiria ja puhuivat keskenään.
Vihdoin kuului taistelu päättyneen, verikoira vaan enää sillointällöin päästi kiukkuisen haukahduksen, mutta sekin jo vaikeni.
Amerikalainen päätti siitä, että Cibolo oli joko surmattu tai lähtenyt ihmisten ahdistamana pois luolasta. Edellisessä tapauksessa oli odottaminen turhaa, jälkimäisessä taas koira kyllä hänet hakisi vaikka kymmenen penikulman päästä.
Sentähden käänsi hän hevosensa ja ratsasti kiireesti alas rotkoa.
YHDESTOISTA LUKU.
Ihmismetsästäjäin kuolema.
Rotkon päähän päästyään pysähtyi Carlos samojen kallionlohkareitten taa, joilta rosvot ensin olivat häntä väijyneet.
Yhä edelleen satulassa istuen kuunteli hän ajettaisiinko häntä takaan.
Pian näki hän mustan esineen lähenevän hitaasti.
Suuresti iloitsi Carlos huomatessaan sen Ciboloksi. Se seurasi vaivaloisesti nyt herransa jälkiä. — Cibolo raukka! Pahasti oli sitä revitty, ja monista haavoista vuoti runsaasti verta. Kyljistä oli purtu suuria paloja ja kaulassakin oli iso haava. Koira näytti olevan ihan uupunut verenvuodosta ja pääsi vaan horjuen kulkemaan.
"Uskollinen toverini", sanoi Carlos, "sinä olet pelastanut minun henkeni! Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, jos se on enää mahdollista".
Näin jutellen nelijalkaiselle ystävälleen hyppäsi Carlos maahan, nosti koiran syliinsä ja nousi jälleen ratsaille.
Cibolero tiesi nyt varmaan keitä oli hänen piilopaikassaan.
Verikoiran haukunta todisti keltaisen metsästäjän siellä oloa, eikä
Zambon olosta ollut mitään epäilystäkään.
"Nyt ratsastan joen lähelle lehtoon odottamaan Antoniota ja kätkeydyn sinne", puheli hän itsekseen, "eivät ne lurjukset voi kuitenkaan jälkiäni seurata näin pimeänä yönä. Taivas kai suosii minua, koskapa ei näy tulevan kuuvaloakaan. Koko huomisen päivän voin piileksiä siellä, jolleivät näe jälkiäni, ja jos taas löytävät ne ja seuraavat niitä lehtoon, niin nopea ratsuni minut kyllä pelastaa. — Voi, Cibolo raukka, kuinka sinusta vuotaa verta! Kuinka kauheita haavoja! Koeta nyt kestää. Kohta kun päästään suojaan, koetan parantaa niitä. — Niin, lehtoon ratsastan. He eivät luule minun uskaltaneen sinne, kun se on siirtolassa päin, yöllä he eivät taas voi nähdä jälkiäni. — Voi, unohdinhan verikoiran! Jumala minua armahtakoon! Ne voivat nyt seurata minua yölläkin!" Hänen kasvoilleen ilmestyi pelko, ja osaksi koiran painon väsyttämänä, osaksi levottomuuden vaivaamana, laski hän päänsä vaipumaan rinnalle. Ensi kertaa oli pakolainen suurimman epätoivon ja lannistuksen vallassa.
Kauvan ratsasti hän siten pää kumarassa, mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän näkyi tehneen jonkin päätöksen, joka herätti hänessä uutta toivoa ja viritti hänen elintarmonsa.
"Ratsastanpa sittenkin sinne lehtoon", puheli hän itsekseen, "panen teidän taitonne koetukselle, verenhimoiset rosvot. Tänään ehkä saatte palkkanne, vaikka se voi ollakin toisellainen kuin mitä odotitte!"
Näin miettien kohensi hän ryhtinsä, nosti Cibolon mukavampaan asentoon ja ratsasti nopeammin. Ei hän kiirehtinyt pelosta joutua kiinni, sillä hevosensa nopeuteen saattoi hän aina luottaa, mutta Cibololle oli pikainen apu tarpeen.
Silloin tällöin puhutteli hän ystävällisesti koiraansa, jonka veri vuosi hänen reisilleen ja pitkin hevosen kylkiä. Siinä hevosen kaulalla ja vinhassa juoksussa oli koiralla hyvin tukala olla.
"Kärsi vielä hetkinen, uskollinen toverini. Tärinä tekee sinulle kipeätä, mutta pian saat lievitystä".
Vajaassa tunnissa ehti hän Pecos-virran lehtoon, samaan paikkaan, jossa hiljan oli Antoniosta eronnut. Sinne pysähtyi hän.
Se oli toistaiseksi suojapaikkana yön ja seuraavan päivänkin, jollei häntä häirittäisi.
Pecos-virran ranta oli tällä kohtaa matalaa; se oli autiota, melkein puutonta lakeutta; siellä täällä vaan oli joitakuita puuryhmiä. Rannalla kasvoi pajukkoa. Sen aukoista voi nähdä isot alat virtaa.
Se lehto, johon cibolero nyt oli tullut, oli vähän erillään muista, jotenka sieltä näki laajemmalle tasankoa.
Lehto näytti etäämmälle laajemmalta kun joen pajukko näytti myöskin kuuluvan siihen. Sen keskellä oli puuton aukko, jossa kasvoi tasainen grammaheinänurmikko. Se oli noin sadan jalan laajuinen, ja sen toinen reuna oli ihan lähellä rantaa ja puuton, jotenka sille taholle näki yli joen kauas tasangollekin.
Matalaa pensaikkoa ja pientä akasiapuuta kasvoi aukon reunoilla. Kauvempana oli nuorta tammimetsää. Puitten runkoihin kietoutui runsaasti lianeja. Pensaitten läpi ei voinut nähdä, vaikka metsästäjä kyllä saattoi tunkeutua niitten lävitse. Yöllä näytti se läpipääsemättömältä tiheiköltä. Tasangon puolella aukkoa kasvoi melkein tammien korkuisia kaktuksia. Maa oli kuivaa ja hiekkaista. Ne seisoivat yksinään kuin valtavat patsaat — tai ehkä voisi niitä verrata pikemminkin jättiläismäisiin kynttilähaarukoihin — ja tekivät paikan omituisen näköiseksi.
Tänne siis oli pakolainen tullut hakemaan yösijaa ja suojaa.
* * * * *
Niin varmoja kuin rosvot olivatkin hankkeensa menestymisestä, alkoi heitä sentään arveluttaa nähdessään Cibolon tulevan luolaan.
Robladon palkkaamat salamurhaajat olivat ryhtyneet kaikkiin varokeinoihin.
Hevosensa olivat he taluttaneet syvälle luolaan ja itse asettuneet suurien kivien taa luolan seinävierellä, hyökätäkseen sitten sopivana hetkenä tiikerien tavoin uhrinsa kimppuun.
Koirat olivat heille suurena apuna. Odottaessa makasivat ne hiljaa, mutta ensi viittauksesta hyökkäisivät ne uhrinsa kurkkuun.
Mulatti oli tehnyt tämän nerokkaan suunnitelman, ja Zambokin tunnusti sen oivalliseksi.
Heidän salainen lähtönsä siirtolasta, kiertoteitä tulo luolalle, kärsivällinen odotuksensa, että Carlos lähtisi ulos luolasta, ja luolan älykäs valtaaminen - sanalla sanoen kaikki varustukset oli suoritettu hyvin ja älykkäästi.
Enemmän vielä varmistutti heitä onnistumisestaan se, etteivät luulleet ciboleron tietävän heidän paluutaan siirtolaan. Sitäpaitsi ei kivisorassa voinut nähdä heidän jälkiään.
Lieneekö väijyntää koskaan paremmin suoritettu kuin tämä.
Kärsimättöminä odottivat he sitä hetkeä, jolloin cibolero tulisi luolaan, hevostaan taluttaen.
Silloin aikoivat he kohta hyökätä koirineen hänen niskaansa ja sitoa hänet, ennenkuin mies ehtisi tarttua pyssyyn tai puukkoonsa.
Ei heidän uhrillaan näyttänyt olevan mitään pelastumisen mahdollisuutta. Oli kuitenkin yksi sellainen: se oli koira. Sen tiesi keltainen metsästäjä. Olihan hän huomannut kuinka se jo päivemmällä vainusi heidän läsnäoloaan.
Maine kulki siirtolassa ciboleron taitavuudesta kaikissa miesten sankarileikeissä, intiaanit kehuivat hänen suurta taitoaan ampua jousella, mutta harvat tiesivät minkä hyvän opetuksen hän oli antanut viisaalle koiralleen.
Metsästäjät ajattelivat näin: joko koira kulkee isäntänsä edellä luolaan ja haukunnalla ilmottaa siellä olevan vieraita, tai sitten kulkee se isäntänsä rinnalla tai perässä, jossa tapauksessa voi ampua ciboleron tai hänen hevosensa.
Aikansa kuluksi söivät metsästäjät luolasta löytämiään ruokia, vaikkeivät ne ensin maittaneet.
Mulatti kääriytyi luolasta löytämäänsä sarapeehen ja avasi muassaan tuomansa kurbitsisäiliön, jossa oli paloviinaa; sitten viettivät he yötä koko mukavasti.
Mutta odotus ei tullutkaan niin pitkäksi kuin olivat luulleet.
He olivat otaksuneet ciboleron ratsastavan kauvemmaksi — ehkä aina siirtolaan saakka — ja palaavan vasta aamupuoleen yötä.
Äkkiä säpsähti mulatti, joka alituisesti katseli luolan suusta isolle rotkotielle — oli vielä iltayö, — ja tarttui toverinsa käsivarteen.
"Katsos tuonne, Pepe poikaseni! — Tuolla tulee hän".
Kädellään viittasi hän ratsastajanhaamuun, joka tasangolta tuli rotkotielle.
Hämärässä saattoi vaan vaivoin erottaa sen ratsastajaksi.
"Carraï!" huudahti Zambo, koettaen tähystellä siihen suuntaan.
"Älä liiku, Pepe! — Hiljaa! — Pidätä koiraa! — Jää tänne, minä menen tuonne vähän ulommas! — Hiljaa!"
Zambo jäi paikalleen, mutta keltainen metsästäjä meni luolan suulle, taluttaen hihnasta verikoiraansa.
Sitten näkyi hän äkkiä säpsähtävän.
"Johan sen sanoin!" huudahti hän. "Kaikki menee helkkunaan! Ole varoillasi, Pepe! — Koira on löytänyt jo jälkemme!"
"Manuele, mitäs tehdään?" kysyi Zambo, levottomana hänkin.
"Ole piilossa vaan; Antaa sen koiran tulla tänne vaan! Tapetaan se täällä luolassa!"
Miehet menivät peremmälle ja jäivät odottamaan. He päättivät ottaa koiran kiinni ja kuristaa sen.
Aikomus ei onnistunut, sillä viisas koira ei mennyt liian syvälle luolaan, jäi vaan eräälle kivelle ja alkoi vimmatusti haukkua.
Mulatti päästi karkean kirouksen, irrotti verikoiransa ja syöksyi puukko ojossa Cibolon kimppuun.
Nyt alkoi koirien kesken raivoisa taistelu, jossa verikoira varmaan olisi hävinnyt, jollei ylivoima — mulatti, Zambo, verikoira ja susikoira — olisi hyökännyt yhtaikaa sen päälle hampain ja puukoin.
Koira ymmärsi, ettei se voinut sellaista ylivoimaa vastaan kauvan taistella, sentähden se, viisaasti kyllä, pakeni ajoissa. Pahoja haavoja se jo oli sentään ehtinyt saada.
Rosvot eivät ajaneet sitä takaa, he näet toivoivat, että cibolero tulisi itse luolaan katsomaan mikä oli syynä meteliin.
Mutta siinä he erehtyivät, sillä pian näkivät he ratsastajan kiiruusti katoavan rotkotietä pitkin.
Karkeasti sadattelivat silloin rosvot, kun saalis näkyi päässeen heidän käsistään. Sitten menivät he hevostensa luo ja taluttivat ne ulos luolasta. Luolan suulla he jälleen hetkisen kiroilivat ja mietiskelivät mitä piti tehdä.
Ei ollut älykästä kohta ruveta seuraamaan ciboleroa, sillä hän oli jo päässyt hyvän matkaa edelle. Cibolo oli pelastanut uhrin heiltä. Siksi he koiraa kovasti kirosivat. Mutta mitäpä se auttoi.
Zambo arveli, ettei pitäisi enää yöllä seurata ciboleroa. He eivät saisi kuitenkaan kiinni niin hyvää ratsastajaa. Päivällä oli helppo seurata hänen jälkiään.
"Narri sinä olet, poikaseni Pepe!" sanoi mulatti, katsellen melkein säälien toveriaan. "Seuratako hänen jälkiään päivällä? — Niin että hän näkee meidät. — Mitä mietitkään, poikaseni?"
"Mitäs tässä sitten tehdään, Manuele?"
"Onhan meillä verikoira, Pepe. Etsiihän se jäljet yhtä hyvin yöllä kuin päivälläkin. Varmaan se löytää valkoisen miehen tuossa tuokiossa".
"Sinä luulet hänen ehkä yöpyvän tässä jossain lähellä. Ei, Manuele, kyllä hän ratsastaa yhden kymmenisen penikulmaa, ennenkuin yötulensa virittää; emme häntä tänä yönä tavota, mutta huomenna".
"Tuhmahan sinä olet taas, Pepe! Väsyttäisikö hän hevosensa sillä tavalla? — Ei hän ratsasta pariakaan penikulmaa. — Ei tiedä olevan verikoiraa — ei luule meidän osaavan seurata jälkiä pimeässä. — Jollei sitä koiraa olisi ollut. Arvasinhan sen!"
"Ei se meitä enää häiritse!"
"Kuinka niin luulet, Pepe?"
"Minä iskin siihen puukkoni, veli Manuele. Pitkältä se ei linkuta perässä!"
"Toivoisin olevasi oikeassa! — Jollei sitä koiralurjusta olisi ollut, niin mies olisi köysissä. — Hän ei epäile mitään — pysähtyy pian — sen vakuutan. Hyökkäämme hänen kimppuunsa nukkuessa!"
"Eikä hänellä ole enää silloin koiraa, sen takaan".
"Se olisi hyvä, poikaseni! — Koetamme joka tapauksessa — tule!"
Näin sanoen nousi mulatti satulaan, ja koko seurue kulki rotkotietä alas.
Päästyään sille kohtaa, missä olivat nähneet ratsastajan häviävän, laskeutui mulatti maahan ja kutsui verikoiran luokseen. Muutamat sanat ja viittaukset riittivät sille selittämään mitä tahdottiin. Heti alkoi se nuuskia ja juosta. — Metsästäjä istui jälleen satulaan, ja molemmat saivat kannustaa hevosiaan voidakseen seurata verikoiraa.
Kuu ei tosin enää loistanut, mutta valkokarvainen koira oli helppo nähdä viheriällä nurmella.
Mulatti oli hyvin opettanut koiransa. Sana tai ääni sai sen hänen sivulleen, ja vaikka se mielellään kaikin voiminsa olisi halunnut seurata löytämiään tuoreita jälkiä, oli mulatti opettanut sen yöllä ajamaan otusta hitaasti eikä haukkumaan; toiset samanrotuiset koirat olisivat päästäneet kaikuvan haukunnan.
Pari tuntia kesti metsästäjäin kulkea, ennenkuin näkivät edessään sen lehdon, jossa cibolero vietti yötä.
Nähdessään sen viittasi mulatti sitä kohden kädellään ja sanoi seuralaiselleen:
"Katsos, Pepe poikaseni, tänne on koira meidät johdattanut! Panenpa onzan vetoa, että cibolero on täällä! — Niin totta kuin olen Manuele, niin täällä hän on!"
Päästyään noin 500 askeleen päähän lehdosta, huusi mulatti koiran takaisin jäljiltä ja käski sen seurata perässä. Samantekevää oli oliko vainottu lehdossa tai ratsastanut läheltä, koiran levoton käytös osotti, että saalis oli lähellä. Sentähden ei enää tarvittu viisaan eläimen apua. Nyt tarvittiin kavalaa metsästäjää, ja viekkaasti oli meneteltävä.
Keltainen metsästäjä ei ratsastanut suoraan lehtoon, vaan kiersi kaaressa, aina yhtä etäältä. Zambo ja koirat seurasivat häntä.
Päästyään rantaan vievän leveän tien aukolle näkivät he äkkiä kirkkaan valkean, joka sai heidät hämmästyneinä pidättämään hevosensa. He näkivät nyt selvästi nuotiotulen keskellä lehdon sisällä olevaa aukkoa.
"Johan sen arvasin, Pepe poikaseni!" sanoi mulatti hiljaa tyytyväisenä. "Se narri nukkuu kai tuolla — ei aavistakaan, että me voisimme yöllä seurata jälkiä — ei pidä yöilmasta — on tehnyt tulen — luulee olevansa turvassa. — Tietää paikan — viekkaasti ajateltu — tuli näkyy vaan kahdelta puolen. — Kas, tuolla on hevonenkin; Nyt se saadaan!"
Selvästi näkyi hevonen lähellä nuotiota.
"Onpa totisesti amerikalainen tuhmempi kuin luulinkaan", jatkoi mulatti. "Mutta katsos! Tuollahan se mies nukkuu! Tosiaankin!"
Tyytyväisenä viittasi mulatti mustaan olentoon lähellä tulta.
Ei epäilemistäkään, cibolero nukkui lähellä tulta.
"Santisima! Hän se on", selitti Zambo; "vallan tulen vieressä; hän on tuhma, mutta hän luottaa pimeään yöhön".
"Siellä ei ole koiraa; oikeassa olit Pepe! Hiljaa — nyt se ratkee! —
Ei enää sanaakaan — seuraa minua!"
He ratsastivat nyt kaartaen joen rantaa kohden. Suuri halu oli heillä hyökätä kohta uhrinsa päälle.
He tunsivat hyvin lehdon, sillä he olivat ampuneet siellä usein pensastosta hirviä. Lähellä rantaa sitoivat he hevoset ja koirat pajukkoon ja alkoivat hiipiä tulta kohden.
Yö oli tyyni. Ei lehtikään värähtänyt, ja pieninkin kahahdus olisi voinut kuulua tulelle. Kauvempaa kuului veden loiske Pecos-joessa, arosuden ulvontaa, ja yölinnun valittavaa ääntä. — Kaikki oli muuten hiljaa, ja vaikka rosvot kulkivat tiheätä pensastoa, ei risaustakaan kuulunut. Ei lehtien kahina, ei taittuvien oksien ritinä, eikä kuivan riisin kahina polven tai käden painosta ilmaissut ihmisten liikkeitä.
Miehet luikertelivat käärmeinä tiheikössä. Lopulta pääsivät he niin lähelle, että saattoivat helposti nähdä kaikki esineet tulen lähellä. Siellä näkivät he ciboleron mangan, sombreron, saappaat kannuksineen. Hevosen liekana oli lasso, jonka toinen pää varmaan oli sidottu nukkuvan käteen. Heti tunsivat he varman saalinsa.
Hevonen näkyi äkkiä säpsähtävän. Se polki maata, mutta oli sitten taas ihan hiljaa. Mikähän peljästytti valpasta ratsua? Olikohan petoja läheistöllä?
Ei, peto se ei ollut — jokin suurempi vaara uhkasi; onnettomuus uhkasi nukkuvaa pakolaista, eikä ollut ketään varottamassa häntä.
Aukon etelänpuolisesta pensaikosta pistihe näkyviin ihmisen kasvot. Ne näyttäytyivät vaan hetkiseksi, sitten ne jälleen katosivat. Kerran nämä kasvot nähtyään ei niitä enää saattanut unohtaa.
Kasvojen keltainen väri ilmaisi, että mies oli Manuele.
Minkälainen ilme niillä kasvoilla oli? Silmissä oli kauhean ilon ilme ja huulilla hirvittävä hymy! Se tiesi sitä, ettei onnettomalla uhrilla ollut armoa odotettavissa.
Pian ilmestyi mulatin naama uudelleen, ja tällä kertaa Zambonkin.
Molemmat katselivat nukkuvaa kohden. Menestys näytti varmalta — uhri oli heidän vallassaan.
Jälleen katosivat vakoojat. Mutta pian ilmestyi mulatin pää uudelleen aukosta ihan lähellä maata. Sitten seurasi koko ruumis. Ja kohta oli mulatti matkalla nukkujaa kohden. Zambo seurasi jäljessä. Pehmeä ruoho ei kahissut heidän allaan. He ryömivät vatsallaan ja näyttivät suurilta sisiliskoilta. He siirtyivät yhä eteenpäin perätysten.
Keltainen metsästäjä kulki edellä. Oikeassa kädessä oli hänellä pitkäteräinen metsästyspuukko, vasemmassa pyssy.
Molemmat olivat valmiit heittäytymään uhrinsa kimppuun, jos hän sattumalta äkkiä heräisi.
Vihdoin oli mulatti enää kolmen jalan päässä nukkujasta. Silloin kohosi hän polvilleen tehdäkseen loppuhyökkäyksen.
Kun hän oikasi itsensä, valaisi tuli hänen kasvonsa. Mutta silloin tulikin ratkaiseva hetki.
Kuului rihlapyssyn laukaus, ja erään lähellä olevan tuuhean tammen latvasta leiskahti tuli ja hulmahti savua. Mulatti hypähti ilmaan kauheasti karjaisten, levitti kätensä, horjui muutamia askelia eteenpäin, pudotti käsistään aseet ja kaatui suulleen tulta kohden. Zambokin hypähti seisaalleen ja, luullen nukkujan ampuneen, syöksyi hänen kimppuunsa. Rajusti iski hän puukkonsa nukkujan kylkeen. Mutta tämä makasi vaan yhtä rauhallisesti.
Mutta samassa peräytyi hän kauhusta huudahtaen ja pakeni, välittämättä haavottuneesta toveristaan, suoraa päätä tiheään pensaikkoon. Merkillinen ruumis makasi nuotion ääressä yhtä rauhallisesti.
Kun Zambo oli poistunut, kiipesi tammen oksia alas musta olento. Se oli sama tammi, josta laukaus oli ammuttu. Kuului kimeä vihellys, ja samassa oli ciboleron mustangi tammen juurella, laahaten lassoa.
Puolialaston mies pitkä pyssy kädessään istahti kohta sen selkään, jonka jälkeen ratsastaja kiiruusti katosi tasangolle.
Kukahan sitten oli se merkillinen olento nuotion ääressä, kun se ei ollut cibolero Carlos? Olihan siinä hänen mangansa — saappaansa — sombreronsa kaikki vaatteensa! — Mutta itse ei hän ollut niissä. Sitä vastoin oli juuri hän se, joka tammesta oli laskeutunut hevosen selkään.
Katsokaamme mitä hän puuhaili lehdossa yksin ollessaan, sillä aikaa kun rosvot olivat matkalla sinne. Siitä arvotus selviää.
Päästyään lehdon aukkoon pysähtyi Carlos ja alkoi kohta vaalia Ciboloa. Varovasti laski hän koiransa pehmeälle ruoholle, silitti hiljaa sen karvaa ja jutteli lohduttavasti, kuin koira olisi voinut sitä ymmärtää.
"Odota vielä hetkinen, vanha ystävä, tehdään olo täällä ensin turvalliseksi, sitten hoidellaan haavojasi!"
Mielellään hän ne olisi kohtakin sitonut, mutta ensin oli suoritettava muutamia tärkeitä töitä.
Hevosen syödessä nurmiheinää toteutti cibolero matkalla tekemänsä suunnitelman.
Ensin viritti hän tulen. Yö oli kylmä, ja niinkin karaistuneelle miehelle kuin cibolero teki nuotio hyvää. Kuivia oksia ja puunrunkoja oli kaikkialla, joten niistä helposti sai oivallisen kokon. Liekit valaisivat kirkkaasti koko aukon.
Mahtavat pitahayakaktukset kohosivat matalasta pensaikosta kuin kivipatsaat, ja herättivät hänen huomionsa.
Hän meni erään kaktuksen luo ja taittoi sen puukollaan. Sitten veisteli ja lyhenteli hän siitä oksia ja laahasi sen nuotion luo. Ei suinkaan hän aikonut heittää sitä tuleen?
Tuore, mehevä puuhan sammuttaisi tulen — Eikä hän niin aikonutkaan.
Hän asetti puun muutamien jalkojen päähän tulesta niin ja sovitteli oksat siten, että se näytti ruumiilta.
Sitten levitti hän avaran mangansa sen yli. Ei puuttunut kuvalta muuta kuin pää ja jalat. Ruohoista teki hän pään kokoisen pallon, kääri kaulahuivinsa taitavasti sen ympärille ja pani sitten hattunsa sen päälle kuin tahtoisi nukkuja suojella kasvojaan kasteelta tai moskiitoilta. Ruoholla täytetyt saappaat toimittivat jalkojen virkaa.
Se työ oli vaikein petoksen peittämiseksi, sillä metsästäjien tapaan olivat jalat tuleen päin. Varret asetti hän koukkuun kaktusreisiä vastaan ja jätti kannukset paikoilleen, niin että ne tulen valossa jo kaukaa välähtelivät. Viitan liepeet heitti hän sopivasti varsien suitten yli.
Lopuksi vielä silitteli hän työtään, korjaili viitan poimuja hiukan. Ja kuva oli tosiaan nukkuvan miehen näköinen.
Cibolero katseli sitten eri puolilta työtään ja arvattavasti piti sitä onnistuneena, koskapa huulille tuli tyytyväinen hymy. Jopa häntä vähän naurattikin.
Ja jokainen olisi varmaan pitänyt sitä väsyneenä matkamiehenä, joka nukkui kannukset saappaissa.
Carlos kutsui sitten luokseen hevosen, joka kohta tulikin; talutti sen vähään matkaan tulesta ja sitoi suitset satulannuppiin.
Hyvin opetettu eläin tiesi kyllä mitä tarkotettiin: se ei saisi syödä ennenkuin herra päästi ohjakset irti.
Sitten irrotti cibolero lasson; toisen pään solmi hän kuolaimiin, toisen pään vei kuvan käteen, jotta näyttäisi siltä kuin pitäisi nukkuja lasson päästä kiinni.
Vielä ei ollut kaikki kunnossa. Cibolero katseli puita ja huomasi silloin aukon reunassa suuren tammen, jonka vaakasuorat oksat ulottuivat kauvas aukolle. Latvapuoli oli taajalehväistä, ja lianit sitä vielä tihensivät. Tämä puu oli suurempi ja tuuheampi kuin muut.
"Kuin minua varten luotu", ajatteli cibolero. "Kolmenkymmenen askeleen päässä. Juuri parhaalla matkalla pyssylleni".
"He eivät nähtävästi tule isoa tietä joelta, sillä heidät voisi silloin helposti nähdä — sellaista varomattomuutta eivät jälkien seuraajat koskaan tee; siltä taholta he kaiketi tulevat, mutta ryömivät kai pensastosta ukkoani kohden".
Cibolero kiipesi sitten tammeen ja teki siellä oksien haarukkaan sammaleista mukavan sijan ja kiipesi jälleen alas. Sitten otti hän koiran syliinsä, nosti sen olalleen ja kiipesi jälleen puuhun, laski koiransa pehmeälle sammalvuoteelle; ja siinä tuntui Cibolo viihtyvän hyvin.
Carlos näytti tämän suoritettuaan rauhottuneen.
Pian löysi hän itselleenkin sopivan oksahaarukan. Hän kävi noutamassa pyssyn maasta. Selkänsä nojasi hän erääseen vahvaan oksaan, ponnisti jalkansa toiseen oksaan ja kolmanteen tuki hän käsivarttaan.
Pyssynpiipun asetti hän erääseen oksanhaaruun pitäen kiinni tukista.
Pyssy oli tosin ladattu, mutta vielä halusi hän sitä tarkastaa.
Olisihan kaste voinut kostuttaa sytytysruudin. Hän pani huolellisesti
uutta ruutia sytykkeeksi.
Cibolero ei heittänyt mitään sattuman varaan, jo ennestään tiesi hän varovaisuuden suuren hyödyn.
Eikä ollut ensinkään ihmeellistä, että hän nyt oli varovainen, sillä uhkasihan häntä entistä suurempi vaara. Kostean sytytysruudin tai väärään osuneen laukauksen vuoksi olisi hän voinut menettää henkensä. Sillä vaikeata oli paeta sellaisia vainoojia kuin mulattia ja zamboa.
Hyvin hän oli valinnut yösijansa. Sieltä näki hän yli koko aukon. Ei mitään jäänyt häneltä huomaamatta, ja tavallisella sitkeydellään päätti hän tyynesti odottaa, eikä suotta olla liiaksi rauhaton.
Siten kului tunti. Se tuntui hänestä ijankaikkisen pitkältä, sillä joka hetkihän saattoi varrota vimmattua taistelua.
Carlos raukka! Olisivatpa vihollisesi presidiossa tietäneet, kuinka uni karttoi silmääsi, ja kuinka suuria tuskia kärsit, niin ehkä olisivat heittäneet kostonsa.
Vihdoin kuitenkin odotus loppui. Hän näki mulatin keltaisen naaman pilkistävän pensastosta, ja mielellään olisi hän jo silloin laukaissut. Mutta pää katosi aina yhtä nopeasti.
Nyt tuli hän taas näkyviin. Jokohan nyt laskisi?
Lähemmäksi ryömi mulatti yhä toverinsa seuraamana.
Äärimmäisilleen jännityksissään odotti Carlos, kunnes mulatti kohosi polvilleen kasvot tulta ja tammea kohden. Se oli ratkaiseva hetki. Sormi koski liipasinta; tulisuihku suhahti tammen latvasta, ja ciboleron tarkka kuula oli lävistänyt mulatin pään.
Kun zambo kauhun vallassa oli poistunut läpi tiheikön, ja cibolero lähtenyt ratsullaan ajamaan häntä takaan, ei paikalle jäänyt ketään elävää olentoa.
Mulatin jättiläismäinen ruumis oli entisessä asennossaan, kädet levällään ja toinen käsi tulessa. Se sammutti allaan olevat kekäleet. Tulen valossa näyttivät hänen kasvonsa kamalilta.
Keltainen metsästäjä oli kuollut.
Hänen kättään nuoleksivat liekit eivät enää tuottaneet tuskaa.
Toverinsa hylkäämällä, eikä kenenkään suremana makasi siinä se konna, joka rahanhimosta oli tarjoutunut salamurhaajaksi.
Mutta mihinkä olivat toiset joutuneet? He näyttivät syösseen eri haaralle kuin toisiaan pakoon. Zambo oli juossut sille taholle mistä oli tullutkin. Ei hetkeksikään hän pysähtynyt, juoksi vaan hengen tiestä. Oksien kahina ja räiske todisti hänen hurjaa menoaan. Kaikki oli taas hiljaista. Ei kuulunut edes kaukaista kavionkapsetta.
Carlos ei ollut suinkaan lähtenyt zamboa pakoon. Zambo kyllä olisi välttänyt mielelläänkin kohtausta, mutta cibolero tahtoi saada tavata häntä.
Hän tiesi zambon nyt menettäneen kaiken rohkeutensa. Toverinsa kuolema niin merkillisellä tavalla oli saanut mustan miehen ihan kauhusta hulluksi.
Hän tahtoi vaan päästä pakoon — sen tiesi cibolero.
Carlos oli arvannut vihollisten lähenevän lehdon eteläpuolelta, senvuoksi olikin hän etupäässä sinnepäin tähystellyt. Hän oli oikein arvannut.
Edelleen arveli hän heidän jättäneen hevosensa vähän loitommalle samalle suunnalle etteivät kavionäänet kuuluisi. Siinäkin oli hän oikeassa. Ja selvää oli edelleen, että zambo rientäisi suoraa päätä hevosten luo. Sitä Carlos mietti nähdessään vihollisensa syöksyvän pensastoon.
Ja juuri niin menetteli zambo. Nähdessään toverinsa kaatuvan, ajatteli zambo heti pakoa.
Hän aikoi juosta hevosten luo niin pian kuin mahdollista, istua satulaan ja nelistää karkuun. Hän toivoi, ettei cibolero niin pian löytäisi hänen jälkiään; ja yön pimeydessä toivoi hän pääsevänsä pakoon lumousta ja näkymätöntä vihollistaan.
Mutta hän erehtyi.
Cibolero oli arvannut hänen aikeensa ja ratsasti nyt minkä mustangin kavioista lähti sinnepäin, missä arveli rosvojen hevosten olevan.
Tasangolla kääntyi hän oikealle kiertämään lehtoa joelle päin.
Joelle varmaan zambokin ratsastaisi; siellä voisi hänet ampua.
Carlos aikoi nyt ladata pyssynsä. Ei ollut ehtinyt ennen. Hän etsi ruutisarvea. Mutta se oli poissa. Samoin oli poissa kannikehihnakin. Ne olivat varmaan tarttuneet johonkin tammen oksaan, kun hän laskeutui alas.
Kiukussaan tästä seikasta aikoi hän juuri palata hakemaan niitä, kun samassa tiheiköstä vähän matkan päässä hiipi musta varjo. Se oli zambo.
Hetkisen oli Carlos epätietoinen. Pitikö hänen palata hakemaan ruutisarvea ladatakseen pyssyn ja päästää vihollisensa pakoon? Pitkää aikaa ei zambo tarvinnut päästäkseen hevosten luo. Sitten oli ciboleron enää vaikeata saavuttaa vihollisensa, kun tämä pääsisi ratsaille ja niinkin paljo edelle. Sitäpaitsi oli yö.
Toinen vihollinen oli tosin kuollut, mutta mielellään hän halusi päästä tästä toisestakin.
Siihen kehotti häntä viisaus ja kostonhimo, jota vielä oli kiihottanut salamurhaajien hankkeet.
Sitäpaitsi tiesi cibolero, ettei hänen henkensä ollut turvassa niin kauvan, kun vaan toinenkin rosvoista oli elossa. Sentähden ei zambokaan saanut hengissä lähteä. — Nopeasti teki Carlos päätöksensä, jätti pyssynsä maahan, käänsi hevosensa ja ratsasti nopeasti joellepäin. Pian oli hän vihollisensa luona.
Kun zambo näki, että tie hevosien luo oli suljettu, päätti hänkin antautua ratkaisevaan taisteluun. Mutta ennenkuin Carlos ehti hypätä alas hevoseltaan ja käydä vihollisensa kimppuun, valtasi pelko uudelleen zambon, ja kiiruusti heittäytyi hän pajukon läpi jokeen.
Sitä ei Carlos osannut arvatakaan. Hämmästyneenä ja pettyneenä näki hän vihollisensa pakenevan.
Seuraisiko hän perässä jalkasin vaiko hevosella? Ei ollut aikaa pitkältä siekailla, sillä jo nousi zambo vastaiselle rannalle ja juoksi tasankoa minkä vaan jaloista lähti.
Hevosen olisi ollut mahdotonta nousta äkkijyrkälle vastaiselle rannalle, eikä ollut aikaa hakea kaalamoa. Joka hetki oli kallis, ja zambo pakeni kuin vainottu hirvi.
"Minäkin koetan", sanoi päättäväinen cibolero ja syöksyi jokeen.
Pian ui hän toiselle rannalle. Nopeasti kiipesi hän rantatörmää ylös ja juoksi vihollisensa jälkeen.
Tämä oli tosin edellä noin pari sataa askelta, mutta cibolero oli paljoa nopeampi juoksija. Ennenkuin zambo oli ehtinyt juosta vielä parisataa askelta, oli matka heidän välillään jo lyhentynyt puoleksi. Selvää oli siis, että cibolero pian saavuttaisi zambon, vaikka tämä juoksikin hengen tiestä.
Ajoa kesti tuskin kymmentä minuuttia. Carlos läheni yhä. Zambo kuuli hänen askeleensa jo ihan takanaan. Hän huomasi, että oli suotta enää juosta. Sentähden pysähtyi hän odottamaan päällehyökkäävää vihollista. Seuraavassa hetkessä seisoivat he jo lähekkäin, tuskin kymmenen askeleen päässä toisistaan. Molemmilla oli käsissään suuret puukot, joitten terät hämärässä yössä kamalasti välähtelivät. Tuskin ehtivät he henkeä vetämään. Raivoisasti iskivät he yhteen ja alkoivat hirvittävän kaksintaistelun.
Kauvan ei tämä ottelu kestänyt, tuskin minuuttiakaan. Väkevin ottein pitivät he kiinni toisilla käsillään koettaen väistää iskuja, hypähtelivät ja kiemurtelivat. Mutta sitten kaatui toinen maahan raskaasti huokaisten. Zambo kaatui. Hetkisen kiemurteli hän tuskissaan maassa koettaen päästä jalkeille, mutta kaatui jälleen maahan. Vielä muutamia sätkähdyksiä, ja sitten makasi hän liikkumatta. Henki oli lähtenyt. Cibolero kumartui tarkastamaan ruumista. Hämärässä saattoi hän tuskin nähdä että kuolema jo löi leimansa näille inhottaville kasvoille. Huulet valkenivat ja silmät kangistuivat.
Kauvempaa ei tarvinnut Carloksen epäillä, tästä vihollisesta oli hän päässyt rauhaan elinijäkseen. Tultuaan siitä vakuutetuksi palasi hän hitaasti Pecos-joelle. Toisin tuntein ui hän nyt joen yli uudelleen, otti pyssynsä ja meni etsimään ruutisarveaan. Se olikin tammen alla. Ladattuaan kiväärinsä uudelleen, meni hän rosvojen hevosia hakemaan.
Ne löysi hän läheltä pajukkoa. Koirat makasivat erään puun juurella vähässä matkaa sieltä. Ne molemmat hän ampui. Hevoset irrotti hän ja laski vapaiksi tasangolle. Sitten palasi hän lehtoaukolle.
Siellä kantoi hän koiran alas puusta ja toi nuotiolle. Tuli oli jo osittain korventanut keltaisen metsästäjän. Inholla katseli Carlos tätä kamalaa näkyä, puki ylleen vaatteensa, istui ratsaille ja kulki mietteisiin vajonneena takaisin luolalle.
KAHDESTOISTA LUKU.
Cibolero vangitaan.
Kolme päivää oli kulunut siitä kun kapteeni Roblado kävi rosvojen luona, ja nämä hyvän palkkion yllyttäminä lähtivät hyvin toivein ihmismetsästykseen.
Aika tuntui upseereista ijankaikkisen pitkältä. Joka tunti odottivat he uutisia salamurhaajilta.
He eivät voineet epäillä metsästäjien intoa — siihen oli tapporaha liian suuri —, ja keltaisen metsästäjän tunnettu taito taas oli takeena hankkeen onnistumisesta.
Mutta kärsimättömästi he sittenkin vartosivat tietoja, ainakin sitä, että metsästäjät jo olivat jäljillä, vaikkeivät vielä olleet saavuttaneetkaan ciboleroa.
Hyvin he siitä syystä hämmästyivät, kun muuan paimen kertoi löytäneensä tasangolta kaksi miehen ruumista. Toisen oli hän tuntenut mulatti Manueleksi, toisen hänen arvoisaksi toverikseen Pepeksi. Varmasti olivat he murhatut. Ruumiit olivat olleet lähellä erästä lehtoa Pecos-joen rannalla. Sudet ja muut pedot olivat ne jo suureksi osaksi syöneet. Vaatteenriekaleista ja aseista vakuutti paimen ne tunteneensa.
Aluksi ei San Ildefonsossa ensinkään voitu selittää tätä merkillistä murhaa, mutta otaksuttiin, että indios bravos sen olivat tehneet.
Kuinkapa hyvät ildefonsolaiset olisivatkaan voineet aavistaa, että heidän oma kuvernöörinsä kapteeni Robladon kautta oli palkannut ciboleron salamurhaajiksi nämä rosvot, jotka niin arvaamatta nyt itse olivat joutuneet surman omiksi.
Luultiin intiaanien metsästysretkellä surmanneen nämä siirtolaiset.
Vizcarra käski heti rakuunaosaston lähtemään paimenen opastamana murhapaikalle. Rakuunat palasivat ja kertoivat asian kokolailla toisin kuin paimen.
Oli käynyt selville, etteivät intiaanien nuolet olleet surmanneet metsästäjiä, vaan jonkun valkoisen miehen pyssy.
Sitä otaksumaa vahvisti sekin seikka, ettei heidän hevosiaan oltu viety, vaan laskettu vapauteen tasangolle, ja että koirat oli ammuttu. Se nähtiin niitten raadoista joen rannalla.
Murhaaja tai murhaajat eivät olleet myöskään huolineet metsästäjien vaatteista eikä aseista, jota eivät suinkaan intiaanit olisi tehneet.
Kun koirien raatojen lähellä oli hevosen jälkiä, joista useat varmuudella sanoivat tuntevansa ciboleron mustangin kaviot, niin jo arvattiin, että murhaaja oli ollut cibolero.
Häntä epäiltiin sitäkin suuremmalla syyllä, kun cibolero ja keltainen metsästäjä aina olivat olleet vihamielisellä kannalla toisiinsa. Luultavasti oli mulatti ammuttu nukkuessaan nuotion ääressä, koskapa hänen ruumiinsa oli pudonnut tuleen ja osaksi hiiltynyt; toveri sitävastoin oli paennut, mutta cibolero oli saavuttanut hänet ja tappanut puukolla.
Siirtolaiset sadattelivat yhä kovemmin sitä jumalatonta miestä. Hänen nimeään mainittaessa ristivät ihmiset itsensä tai lausuivat rukouksen; äidit pelottivat hänellä pahankurisia lapsiaan.
Ciboleron nimi herätti laajalti suurempaa kauhua kuin intiaanien hyökkäys.
Taikausko sai nyt hyvää vauhtia.
Ei enää monikaan epäillyt sitä, ettekö hänen äitinsä ollut noita, ja hänen äitinsä avustamiksi tai yllyttämiksi luultiin ne monet ihmeelliset teot, joista poikaa syytettiin.
Jospa se kauhea mies vaan olisi voitu vangita! Mutta kukas paholaisen kiinni voisi saada ja rangaista?
Moni hurskas ja kunniallinen porvari ehdotti totuudessa, että Carloksen äiti — noita — vangittaisiin ja poltettaisiin. Jollei sitä tehtäisi, ei ciboleroa koskaan saataisi kiinni. Vasta kun noita oli poltettu, voitaisiin poika saada oikeuden rankaiseviin käsiin.
Todennäköisesti olisi näitten yltiöhaaveksijain mielipide voittanut rauhallisemmin ajattelevan vähemmistön, jollei samaan aikaan olisi sattunut tapauksia, jotka kokonaan muuttivat aseman.
* * * * *
Eräänä sunnuntai-aamuna tulivat ihmiset juuri ulos kirkosta, kun eräs hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti katuja ja pysähtyi plazalle — torille.
Kaikki seisahtuivat ihmettelemään kuka niin meluavasti häiritsi pyhärauhaa. Miehellä oli yllään rakuunan asepuku, ja hänen kasvoistaan saattoi päättää hänellä olevan tärkeitä uutisia.
Ratsastaja oli kersantti Gomez.
Pian oli uteliaita suuri joukko hänen ympärillään, ja tuskin oli hän ehtinyt lausua muutaman sanan, kun jo ilo remahti julki väkijoukosta.
Päivän pyhyys oli unohdettu, hattuja heitettiin ilmaan ja vivat-huutoja kuului kaikkialla.
Miehestä mieheen kulki sana:
"Pakolainen on vangittu!"
Voiko parempaa uutista odottaa?
Ratsastaja oli puhunut totta.
Carlos oli vangittu, ja nyt rakuunain hallussa.
Ei oltu häntä vangittu väkivallalla eikä viekkaudella. Petos oli suorittanut asian. Eräs hänen omasta väestään oli hänen pettänyt.
Mutta kuinka oli muuten niin valpas Carlos joutunut sellaiseen onnettomuuteen?
Catalina oli luvannut isälleen selittää asioitten oikean laidan ja tapausten kulun presidiossa. Siten paljastuisi upseerien katala menettely. — Niin toivoi Carlos, mutta siinä hän pettyi.
Don Ambrosio oli sairastunut, ja tytär pelkäsi hänen kuolevan.
Cibolero ei tahtonut eikä voinut jättää omaisiaan enää siirtolaan, mistä hän oli ajettu maanpakoon, ja missä ei heilläkään ollut mitään turvaa.
Tilapäinen asunto erämaassakin oli varmempi, kuin asunto vihollisten keskellä.
Vaikeata tosin oli kuljettaa pois tarkkaan vartioidut omaiset, mutta cibolero oli keksinyt siihen keinon.
Ja se olisi varmaan onnistunut, jollei hänen omassa väessään olisi petturiksi ruvennut muuan peoni, renki, joka oli ollut muassa viimeisellä metsästysmatkalla. Tämä mies ilmiantoi hänet vihollisille.
Carlos oli ranchossa suorittamassa viimeisiä valmistuksia.
Äiti ja sisar olivat hyvin iloissaan, kun kauvan kaivattu Carlos oli jälleen kotona. Innolla järjestelivät he asioita kuntoon. Hevosen oli hän piilottanut pensaikkoon vähän matkan päähän majasta. Koira ei pahaksi onneksi ollut hänellä mukana. Se sairasti vielä haavojaan luolassa.
Eräs hänen rengeistään oli vartioimassa. Koira oli ennen hoitanut sen tehtävän erinomaisesti.
Tämän rengin olivat Vizcarra ja Roblado hiljan lahjoneet, ja niinpä menikin petturi, sensijaan että olisi isäntäänsä suojellut, heti ilmiantamaan hänet presidioon, sanoen kapteenille:
"Cibolero on täällä. — Tulkaa heti!"
Heti ratsasti asestettu joukko majalle ja piiritti sen. Taistelussa haavottui ja kuoli usea rakuuna, mutta ylivoimalla sentään Carlos lopulta voitettiin, vaikka hän tekikin vimmattua vastarintaa.
Tuskin oli Gomez ollut viittä minuuttia torilla, kun torven ääni ilmotti sotilasosaston lähestyvän.
Keskellä sotilasryhmää oli cibolero, lujasti sidottuna muulin selkään ja lukuisan sotilasjoukon vartioimana.
Huhu sellaisesta yleistä mielenkiintoa herättävästä tapauksesta levisi kulovalkean tavoin kaupungissa, ja torille riensi kuka kynnelle kykeni katsomaan kuuluisaa cibolero Carlosta.
Ei enää nyt peljätty tätä koko seudun kauhua; hän ei voinut enää vahingoittaa.
Mutta ei Carlos yksin kiinnittänyt puoleensa yleisön huomiota. Siellä oli muutakin merkillistä katseltavaa.
Hetken päästä nähtiin lähestyvän erään toisen sotilasryhmän.
Ne kuljettivat hitaasti kahta muuta vankia.
He olivat naisia. Toinen, vanhempi nainen oli ciboleron äiti, ja nuori kalvakka tyttö hänen rinnallaan oli ciboleron sisar Rosita.
Luultuja noitia kuljetettaessa väkijoukon halki, iskivät heihin vaan tylyt katseet. Ihmiset kammosivat heitä. Sadatellen saatettiin heitä raskasta tietä vankilaan.
"Muera la hechicera! Muera!" — "Kuolemaan noita!" — kuului huutoja armottomasta kansajoukosta.
Ei edes nuori, katkerasti itkevä, hajahapsinen tyttö herättänyt sääliä tässä intohimojen sokaisemassa väkijoukossa. Kuului vaan kolkkoja huutoja:
"Muera las dos! Madre y hija!" — "Kuolemaan molemmat, äiti ja tytär!"
Sotilaitten täytyi suojella heitä ihmisten raivolta, kunnes heidät lopulta työnnettiin vankilaan.
Onneksi ei Carlos nähnyt sitä.
Hän ei edes tiennyt heitä vangitun. Hän luuli heidät jätetyn rauhaan kotiin, ajatteli vihollisten koston rajottuvan vaan häneen. — Ei hän tiennyt vihollistensa katalia aikeita.
* * * * *
Naiset vietiin calabozoon — kaupungin vankilaan, — mutta nuori ja voimakas cibolero, jonka irtipääsöä peljättiin, vietiin presidion holveihin, josta hänen oli mahdoton paeta.
Synkissä mietteissään ei hän huomannut sitä, kuinka illalla myöhään ovi avautui, ja joku tuli hänen koppiinsa.
Linnanpäällikkö ja Roblado tahtoivat nauttia kostostaan täydellisesti.
Yhdessä ystävineen olivat he juoneet iloissaan yrityksensä lopullisesta onnistumisesta. Nyt tulivat he pilkkaamaan sidottua vankiaan. He loukkasivat ja häpäisivät häntä kaikin tavoin, ja kauan kuunteli hän sitä vaieten.
Vihdoin loppui vangin kärsivällisyys. Vizcarran viimeinen raaka pilkka sai hänet vastaamaan, ja kun cibolero siinä viittasi muun muassa everstin kasvoihin saamaan kolahdukseen, oli Vizcarran kiukku vallan tavaton. Tikari kädessä hyökkäsi hän vangitun uhrin päälle ja olisi ehkä tappanut hänet, jollei Roblado olisi häntä hillinnyt.
Hän kuvaili everstille vastaista koston suloisuutta, josta niin paljo toivoivat. Everstihän aikoi pilata koko huvin.
"Antakaa sen kurjan raukan elää!" sanoi hän everstille, ivallisesti silmäillen Carlosta, "huomennahan on hänellä juhlapäivä, olisihan vahinko, jollei hän saisi myöskin juhlia!"
Everstikin vähitellen tyyntyi, purettuaan vihansa ukkosta ensin siten, että iski puolustukseen kykenemätöntä vankia nyrkillä kasvoihin. Sitten jättivät upseerit vangin yksin miettimään sitä huomenna luvattua 'juhlaa.'
Carlos saattoi syystä odottaa mitä pahinta. Armoa ei hänen tarvinnut toivoa kunnan — eikä sotilashallinnon puolelta.
Varmaan tarkotettiin 'juhlalla' sitä, että hän vietäisiin mestattavaksi.
Hänen sielunsa oli suuresti murheissaan, ei niinkään paljo itsensä kuin vangittujen omaistensa tähden.
Pitkän yön kuluttua tunkeutui ikkunaluukusta hiukan aamuhämärää.
Aina vangitsemisestaan asti ei hän ollut saanut syödä eikä juoda. Ei lohdutuksen sanaa, ei katsettakaan! Ei yksikään ystävä käynyt häntä katsomassa — ei näkynyt merkkiäkään siitä, että yksikään sydän sykki myötätuntoisesti hänelle, tai kärsi hänen puolestaan!
Tuli puolipäivän aika.
Hänet laahattiin ulos vankilasta. Sotilaat asettuivat järjestykseen hänen ympärilleen ja veivät hänet pois.
Mihin hänet vietäisiin?
Jokohan mestattavaksi?
Hänen silmiään ei oltu peitetty, senvuoksi näki hän kuljettavan torille, joka oli täynnä ihmisiä.
Ihmisiä oli asettunut niin paljo kuin oli mahtunut. Katoille ja parvekkeille ympäri torin. Siinä oli hacendadoja, rancheroja, vuorikaivoksien omistajia, kaivostyömiehiä ja muita.
Jokin merkillinen tapaus varmaan oli koonnut heidät tänne; ja sen näki heidän kasvoistaankin, että he odottivat jotakin merkillistä näytelmää, ehkä juuri sitä, josta Roblado oli puhunut.
Kaikkialla, missä vanki kulki, pilkattiin häntä.
Edelleen laahattiin häntä ja paiskattiin lopulta kaupungin vankilan kovalle lavitsalle.
Siinä asettui hän pitkälleen, kun lujaan sidotut kädet ja jalat estivät häntä istumasta.
Hän jäi yksin.
Se sotilaspatrulli, joka oli hänet tuonut, jätti vartijat lukituille oville ja poistui. Sitä todisti aseitten kalina.
Hetkisen makasi vanki liikkumatta, melkein ajattelematta.
Onnettomuus oli murtanut hänen voimansa, hän oli epätoivoinen kohtalostaan. Ei voinut ajatellakaan pääsevänsä täältä vapaaksi.
Eivät tosin seinät olleet erittäin paksut, eivätkä kiviset, vaan tehdyt huonosta tiilestä. Mutta hänhän oli vangittu ja sidottu! Sitäpaitsi ei hänellä ollut aseita eikä aikaa murtautua niitten läpi.
Varmaankin läheni jo hänen mestauksensa täytäntöönpano.
Ei hän peljännyt kuolemaa, mutta ero rakkaasta äidistä tuntui katkeralta; — hän ajatteli sisartaan ja hänen uhrautuvaista sydäntään; hän ajatteli lapsuutensa leikkitoveria, ystävätärtään ja rakastettuaan.
Eikä hän voinut edes heille lähettää mitään jäähyväistervehdystä?
Näissä synkissä mietteissä ei hän huomannut, kuinka valo kopissa joskus väheni.
Joku lepero — kerjäläinen — oli kiivennyt toisen hartioille katselemaan ikkunasta vankia.
Carlos kuuli naurua, karkeata pilkkaa ja äitinsä nimen.
Hetkisen päästä avautui ovi, ja Roblado huusi hänelle:
"Kas niin, tappelukukko, olemme luvanneet teille tänään huvitusta, ja sana on pidettävä. Nouskaa lavitsalle ja katsokaa torille! Siellä on erinomainen näky! Nouskaa ylös nopeasti vaan, niin saatte nähdä itse! Ha, ha, ha!"
Kapteeni purskahti käheään nauruun, ja siihen yhtyivät toisetkin käytävässä olijat. Ovi suljettiin jälleen, ja turhaan koetti Carlos selittää tämän kehotuksen sisällystä.
Mestattaisiinko torilla hänen viaton ystävänsä don Juan?
Hänen mietteensä keskeytyivät pian; ikkuna-aukossa näkyi taas pää, ja raaka ääni huusi:
"Halloo, Carlos, puhvelinteurastaja, katsokaas tänne torille! Täällä on teillä nähtävää. Katsokaapa äitiänne, noitavaimoa! Katsokaa kuinka hän irvistelee! Ha ha, ha!"
Ei myrkyllisen käärmeen puraisu — ei vihollisen nyrkinisku kasvoihin olisi voinut pikemmin ponnahuttaa Carlosta ylös kuin tämä puhe.
Mutta hän oli unohtanut siteensä; pari kertaa horjahti hän ja kaatui sitten polvilleen.
Hän koetti uudelleen ja varovammin; se onnistui. Lopulta pääsi hän vaivoin penkille ja saattoi katsella ulos ikkunasta.
Siellä näki hän sellaista, mikä sai melkein jähmettymään hänen verensä ja pusersi tuskanhien hänen otsalleen.
Mikä kamala näytelmä!
Hänen sydäntään ahdisti sanomaton tuska. Oli kuin joku olisi tarttunut siihen rautakourin ja sitä äkkiä pusertanut.
Osa toria oli väestä tyhjänä, ja rakuunat ajoivat tungeksijoita loitommalle.
Keskelle oli järjestetty istumasijoja upseereille, alcaldille, kaupungin hallinnon jäsenille ja siirtolan arvohenkilöille. Toisissa olosuhteissa olisi yleisö katsellut heitä, mutta nyt kiinnitti muu heidän huomiotaan. Se oli muuan ryhmä lähellä Carloksen vankilaa. Tämän ryhmän huomasi hän ensin. — Mutta sitten ei hän muuta nähnytkään, ei väkijoukkoa, eikä koreapukuisia herroja.
Hän näki seuraavaa:
Kahden pörrökarvaisen aasin selkään oli heitetty melkein maahan saakka ulottuvat karkeat, mustat loimet. Niitä talutti merkilliseen mustaan pukuun puettu lepero. Pari leperoa huiski piiskalla aaseja.
Kummankin aasin seljässä oli ihmisolento, jonka jalat oli sidottu aasin mahan alle. Kädet oli sidottu jonkinlaiseen punikeeseen aasin kaulalle. Siten tuli istujan selkä kumaraan, ja pää roikkui alaspäin. Asento oli muutenkin vaikea. He olivat naisia. He olivat paitasillaan vyötäisille asti, hiukset olivat hajallaan ja roikkuivat aasin kaulalle. Toinen naisista oli vanha ja harmaa, toinen taas elämänsä keväässä, hän näytti kauniilta ja hänellä oli runsas kullankeltainen tukka.
Voi, Jumala, mikä näky se oli Carlokselle! Nyt ymmärsi hän Robladon sanat. Uhreina olivat hänen äitinsä ja sisarensa. Hän tunsi heidät heti.
Ei sydämeen ammuttu nuolikaan olisi tehnyt kipeämpää kuin tämä näky.
Terävä, puoleksi tukahutettu huuto pääsi hänen huuliltaan, mutta siinä oli suuren tuskan tuimuus!
Senjälkeen oli hän vaiti. — Hän näytti marmorikuvalta, ei käynyt värähdystäkään kasvoissa — sydämen tykytys näkyi pysähtyneen, silmien katse oli tuijottava ja suu oli tiviisti kiinni.
Vizcarra ja Roblado nauttivat suuresti kostostaan, joka jo näytti hyvin onnistuneen. He seisoivat keskellä toria ja näkivät Carloksen vankilanluukusta. He hymyilivät tyytyväisyydestä, mutta cibolero ei nähnyt heitä.
Muuan kirkonkello alkoi soida, mutta vaikeni pian.
Se oli merkkinä kauhean toimituksen alkamiseen.
Mustapukuiset aasinajajat taluttivat eläimet loitommalle vankilasta.
Naisten kasvot olivat nyt osittain yleisöönpäin, mutta hiukset peittivät ne. Kaksi pappia läheni heitä heiluttaen ristiinnaulitunkuviaan ja mutisten naisille jotakin. Sitten peräytyivät he jälleen.
Sitten tulivat piiskamiehet. Merkin saatuaan kiinnittivät he ranteensa ympärille varren tyvessä olevan hihnanmutkan ja alkoivat voimakkaasti ruoskia melkein alastomia naisia.
Iskuja annettiin säännöllisesti, ne laskettiin. Joka iskua seurasi vako, ja jos siima sattui toisesti samalle kohtaa, tuli verinen viiru ohueen paidanselkämystään.
Mutta naiset eivät huutaneet, kummallista kyllä!
Tyttö vähän kääntelehti iskujen sattuessa ja valitti hiljaa, mutta ei huutanut. Karaistunut vanha äiti ei liikahtanutkaan. Ei mikään merkki osottanut hänen kärsivän.
Kun leperot olivat kukin kymmenen iskuansa jakaneet, kuului ääni kansanjoukosta:
"Basta por la nina! — kylliksi tytölle!"
Joukko yhtyi siihen, ja se lepero, jonka tehtävänä oli lyödä noidan tytärtä, kiersi kokoon piiskansa ja astui sivulle. Toinen iski äitiä täydet kaksikymmentäviisi kertaa.
Rummunpärrytyksellä annettiin merkki, että ruoskinta keskeytettiin.
Aasit talutettiin torin toiseen kulmaan.
Siellä alkoi ruoskinta uudelleen, ja julma lepero näytti lyövän entistä kovemmin, aivan kuin vanhan vaimon selkä ei olisikaan ollut verillä.