Siten kului koko päivä iloisessa häärinnässä, eikä illalla ollut Carloksen koko varastosta mitään jälellä, mutta sensijaan oli hänen leirinsä lähellä kokonainen lauma muuleja, ainakin kolmekymmentä, paaluihin sidottuina.
Villit olivat kaupanteossa hyvin rehellisiä, petosyritystäkään ei tehty
Hyvin oli kantanut satoa ciboleron 10 onzaa!
Kotona tiesi hän saavansa muuleista hyvän hinnan, sitäpaitsi aikoi hän lastata ne puhvelinvuodilla ja kuivatulla lihalla. Tämä aroretki tulisi kaikesta päättäen luonnistamaan hyvin, ja puoleksi se jo oli onnistunutkin. Unta odottaessaan kuvitteli cibolero jo mielessään vastaista rikkautta ja tyyntä kodin onnea.
Seuraavana päivänä jatkettiin innolla metsästystä. Olihan nyt tarpeeksi kuormajuhtia, eikä tarvinnut pelätä, että täytyi jättää liikoja lihoja tai vuotia mätänemään kedolle. Juhtia oli hänellä nyt omiensa kanssa 35 ja sitäpaitsi kahdet vankkurit, joihin mahtui tavaraa ainakin sadan dollarin arvosta.
Intiaanien kanssa oli hän vaihtanut muutamia valmiita puhvelinnahkoja. Vaihtotavaraksi oli kelvannut kaikki: napit, kultahetuleet, hänen sombreronsa soljet y.m. Hänen miehensä olivat tehneet samoin. Aseet vaan oli säästetty.
Wacoilla oli samallaiset aseet, jotenka he eivät niitä halunneet. Ciboleron pitkän pyssyn he tosin olisivat mielellään ottaneet, mutta sitä hän ei olisi myynyt vaikka olisi saanut kaksikymmentä muulia siitä.
Siten jatkettiin metsästystä muutamia päiviä. Mutta puhvelit alkoivat sillä välin tulla yhä levottomammiksi. Hän huomasi kuljeksivia joukkoja saapuvan yhä enemmän pohjoisesta päin, vaikka wacot metsästivät etelään päin. Siihen oli siis toinen syy, mutta mikä?
Yö tuli, ja metsästäjät panivat maata. Cibolerokin laskeutui makuulle.
Antonion vuoro oli vartioida puoliyöhön, jolloin toinen hänet päästäisi.
Luja ratsastus ja jännittävä ajojahti olivat kuitenkin niin raukaisseet puoli-intiaanin, että hän unenvastustuksestaan huolimatta nukahti vartionsa viimeisellä tunnilla. Mutta sitten hän äkkiä kavahtikin seisaalleen kun muulilaumasta alkoi kuulua töminää ja korskahduksia.
Mitähän se oli? Oliko laumassa arosusi vai karhuko?
"Lähden herättämään Carloksen", ajatteli Antonio.
Hiljaa meni hän ciboleron makuusijalle ja nykäsi nukkujan kättä. Kohta oli nuori metsästäjä jalkeilla ja tarttui pyssyynsä. Se varmaan nytkin pulasta pelastaisi.
Carlos kuiskasi muutamia sanoja Antoniolle, ja pian oli hän herättänyt toisetkin miehet aseisiin vaunupiiriin, joka oli kuin pieni linnoitettu corral, aitaus. Vaunukorit suojelivat heitä kyllä nuolilta. Leirissä ei palanut tulta, se oli kokonaan pimennossa, varsinkin kun silkkiäispuut sitä pimittivät. Sen sijaan voivat he nähdä tasangolle.
Esteenä oli kuitenkin sinnepäin taaja pensaikko. Ja sen takana saattoivat viholliset piileksiä.
Metsästäjät olivat vaiti, he kuuntelivat tarkkaan oliko kenties vihollisia läheistössä.
Kerran näytti siltä kuin joku ihmisenmuotoinen olento olisi ryöminyt muulilaumaa kohden, joka oli heistä noin sadan askeleen päässä. Mutta oli vielä niin hämärä, ettei mitään voinut varmasti nähdä. Liikkuja eteni niin hitaasti, että se näytti joskus olevan ihan paikallaan.
Kauvaa ei Carlos odottanut. Hän tahtoi tietää lähestyikö todella joku elävä olento leiriä. Siitä syystä ryömi hän hiljaa liikkujaa kohden, pitäen sitä aina silmällä. Antonio seurasi häntä. Lopulta he tarkalla katseellaan huomasivat sen tosiaan liikkuvaksi olennoksi.
"Ei epäilystäkään!" kuiskasi cibolero.
Samassa korskahtelivat muulit vielä entistä kovemmin, ja peloissaan tömistyttivät maata.
"Se on varmaankin karhu", kuiskasi Carlos. "Se kömpelys ei näy jaksavan enää kulkea. Kun se vaan ei säikäyttäisi muulejani. Luulenpa melkein, että ne eivät laukausta niinkään säikähtäisi".
Näin sanoen ojensi hän pyssynsä, tähtäsi niin hyvin kuin hämärässä saattoi ja ampui.
Laukaus sai varmaan liikkeelle kaikki pahat henget. Sadasta kurkusta kuului kiljuna, ja sadat kaviot tömistivät maata. Koko muulilauma joutui liikkeeseen. Ne tempasivat itsensä irti paaluista, ja koko lauma juoksi ulospäin laaksosta täyttä laukkaa.
Joukko ratsastajia seurasi niitä ja ajoi armottomasti pimeässä yössä. Ennenkuin cibolero oli ehtinyt tointua hämmästyksestään, olivat muulit ja intiaanit jo tiessään. Koko laumasta ei jäänyt paikalle ainoatakaan eläintä. Niin varmaksi luultu paikka oli nyt autio ja tyhjä.
"Sepä kävi joutuin", lausui cibolero synkkänä. "Koko kauniista muulilaumastani ei ole ainoatakaan jälellä. Kirotut intiaaniroistot!"
Hän oli täysin vakuutettu siitä, että varkaat olivat wacoja, ehkä juuri samoja, joilta hän oli muulit päivällä ostanut.
Jo entuudesta muisti hän samallaisia tapauksia. Kauppiaat olivat saaneet joskus ostaa toiseen kertaan tavarat.
"Kirotut intiaanilurjukset!" sadatteli Carlos kiukuissaan vielä toisenkin kerran. "Vieläkö ihme, että he olivat minulle niin vieraanvaraisia. He olivat varmaan jo etukäteen suunnitelleet varastavansa kaikki takaisin. Julkisesti eivät he sitä uskaltaneet, vaan yön turvissa. Nyt olen taas köyhä mies!"
Viimeiset sanat lausui hän kiukuissaan ja huolestuneena.
Ihanista tulevaisuudenunelmistaan oli hän täten joutunut äkkiä synkkään todellisuuteen. Haihtuneet olivat toiveet riippumattomuudesta ja onnesta. Koko omaisuus ryöstetty! Vaivaloinen aavikkomatka edessään. Synkkänä tuijotti maahan muutoin niin iloinen cibolero. Pahaksi onneksi olivat hänen omat kuormamuulinsakin seuranneet muita. Vaunuhärät ja hänen hevosensa olivat jääneet.
Mutta saattaisivatko ne edes kuljettaa matkalla välttämättömät ruokavarat? Köyhempänä kuin tullessaan täytyi hänen lähteä tästä ihanasta laaksosta, jossa jo oli ehtinyt niin suloisesti unelmoida tulevaisuudesta!
Näissä synkissä mietteissä katseli cibolero ryövärien katoamaan suuntaan. Jo arveli hän lähteä heitä ajamaan takaankin. Pianhan saavuttaisi hänen nopea hevosensa heidät. Mutta mitä hyötyä siitä olisi? Henkensä vaan menettäisi?
Syvään huokaisten palasi hän corralille varustautumaan uusien hyökkäyksien varalle. Hän käski kuljettaa härät sinne ja sitomaan ne vaunuihin, etteivät mahdollisesti jälelläolevat intiaanit niitäkin ryöstäisi.
Vaikka kaikki olivatkin hyvin väsyksissä, ei kukaan silti voinut nukkua. Vuorotellen oltiin nyt valppaassa vartiossa.
VIIDES LUKU.
Valkoinen päällikkö.
Carlos oli viettänyt surullisen yön. Kauhulla ajatteli hän mitenkä hänen silloin kävisi, jos villit palaisivat vielä laaksoon hänet lopullisesti ryöstääkseen. Ikävältä tuntui hänestä ajatella sitäkin, kuinka kotiseutulaiset ottaisivat ivalla vastaan hänet, palatessaan kotiin keppikerjäläisenä. Ei ollut myöskään ajateltavissa, että hallitus ryhtyisi puuhaamaan mitään erityistä retkeä muutamien vaivaisten muulien vuoksi. Ei linnanpäällikkö eikä ylpeä Roblado varmaankaan auttaisi ciboleroa?
Mutta eikö hän voisi saada apua muualta? — Silloin heräsi hänessä ajatus itse ratkaista kohtalonsa. Päivän koittaessa aikoi hän mennä wacojen leiriin ja selittää heille ryöstön koko ilkeys. Mutta epätietoista oli vieläkö intiaanit olivat leirissään. Mutta uudet ajatukset ponnahuttivat hänet ylös. Jollei hän saanutkaan muulejaan takaisin, niin kostaa hänen kuitenkin piti.
Carlos tiesi wacoilla olevan vihollisia, vieläpä ihan rajan takana.
Sellaisia olivat m.m. pawneet.
"Kova on kohtaloni, mutta kosto on sentään suloinen!" ajatteli hän. "Jos lähtisin etsimään pawneita ja puhuisin heille kostosuunnitelmistani? — Mitähän jos tarjoisin heidän avukseen keihääni, jouseni ja tarkan pyssyni? En ole tosin ennen tavannut heitä, enkä tiedä mitenkä he ottaisivat minut vastaan, mutta hyvän liittolaisen he saisivat minusta. Tiedänpä varmaan miestenikin seuraavan minua ja taistelevan mielellään herransa puolesta. Menenpä tosiaankin hakemaan pawneita!"
Nopeasti teki cibolero yleensä päätöksensä ja pani ne myöskin kohta täytäntöön. Ei saata ihmetellä hänen päätöstään kun muistaa kuinka kurjasti intiaanit olivat häntä pettäneet. Sitäpaitsi toivoi hän saavansa osan muuleistaan takaisin kun vaan saisi apua pawneilta.
Jo oli hän aikeessa ilmottaa päätöksensä seuralaisilleen; kun samassa
Antonio kiiruhti hänen luokseen.
"Herra", sanoi arriero, joka oli myöskin vakavasti miettinyt asiaa, "ettekö ole huomanneet mitään eriskummallista tässä tapauksessa?"
"Mitä sitten?"
"Siinä että useat rosvoista olivat jalkaisin."
"Se on totta, huomasin sen."
"Usein olen minäkin nähnyt comanchien rosvoavan karjalaumoja, mutta he liikkuvat aina ratsain."
"Mitäpä se merkitsee? Meidän rosvomme olivat wacoja eivätkä comancheja."
"Voi olla, mutta olen aina kuullut wacojen olevan oikeita hevosintiaaneja, jotka aina suorittavat tällaiset temput ratsain."
"Asia on tosiaankin niin", vastasi cibolero, ja näytti arvelevan asiaa.
"Minusta tuntui heidän menettelytavassaan poikenneen wacojen tavoista."
"Sitäpaitsi tuntuu minusta muuan toinen seikka vähän merkilliseltä tässä hyökkäyksessä", huomautti arriero. "Ettekö ole, herra, sitä huomannut?"
"En mitään muuta erityistä. Kaikki tapahtui niin odottamatta. Mitä sinä huomasit muuta?"
"Ettekö kuulleet kiljunnan välillä kimeitä pillien ääniä?"
"Kuulitko sinä?"
"Useita kertoja."
"Missä minun korvani ovat olleet?" huudahti cibolero. "Oletko ihan varma siitä?"
"Vallan varma, herra!"
Carlos tuumiskeli asiaa. Lopulta näytti hän päässeen johonkin tulokseen ja lausui:
"Niin se on varmaan ollut, totisesti!"
"Kuinka sitten?"
"Että juuri pawneepillit niin säikäyttivät muuleja!"
"Sitäpä minäkin arvelen. Comanchit eivät kilju niin korkealla äänellä, eivät myöskään kiawait, enkä koskaan ole kuullut wacojen antavan sellaisia merkkejä. Mikseivät ne olisi voineet olla pawneita? Usein he kuljeksivat näin retkillään jalkaisin, eivätkä ole yleensä wacojen tavoin kuin kasvaneet hevosen selkään. Sitäpaitsi on tällainen salakavala yöllinen hyökkäys hyvin heidän viekkaan luonteensa mukainen."
Äkkiä oli ciboleron mielipide muuttunut. Antonion otaksuma oli hyvin todennäköinen. Ensinnäkin on pillienpuhallus pawneitten erityinen merkinantotapa, ja toiseksi kulkevat he usein retkillään jalkaisin. Vaikka he yleensä ovatkin ratsastavia intiaaneja, kulkevat he silti usein jalkaisin pitkiä matkoja etelään, toivoen viekkautensa palkaksi saavansa ratsut alleen kotiin palatessa, mikä myöskin useimmiten tapahtuu.
Carlos katui jo melkein sitä, että oli epäillyt wacoja niin kurjasta menettelystä, mutta samassa alkoi häntä arveluttaa muuan toinen seikka. Mitähän jos he olisivat vaan pettääkseen häntä jäljitelleet pawneepillejä? Pakenivathan he juuri wacoleiriä kohden? Oikein hänen tuli mielensä pahaksi ajatellessaan, että ihmiset, jotka ystävällisellä käytöksellään olivat herättäneet hänen myötätuntonsa ja luottamuksensa, taas niin ilkeällä tavalla olisivat sen menettäneet. Mutta toisaalta todisti wacojen puolesta se seikka, että he olivat metsästelleet etelässäpäin, jotavastoin puhveleita ilmeisesti viime päivinä oli ahdisteltu pohjoisesta päin.
Mietteet eivät kuitenkaan johtaneet mihinkään lopulliseen varmuuteen. Sitävarten täytyi toimia; ja siitä syystä päätti hän ratsastaa wacoleiriin katsomaan varastettuja muulejaan tai ainakin ottamaan selvää asiasta.
Kun auringon ensi säteet valaisivat kukkuloitten huippuja, ja hämärä alkoi hälvetä, tutkiskeli Antonio jälkiä leirin läheistössä. Ja pian huomasikin hän merkillisiä asioita.
Lähellä muulien seisontapaikkaa näkyi maassa jotakin. Se ei voinut olla pensas. Se oli kuin jokin makaava eläin. Suuremmalta se näytti kuin susi.
Arriero näytti herralleen esinettä. Molemmat katselivat sitä. Oli kuitenkin vielä siksi hämärä ja matka pitkä, etteivät voineet tarkkaan erottaa mitä se oli. Mielellään olisi cibolero poistunut turvallisesta vaunuaitauksesta katsomaan esinettä, mutta täytyi olla varoillaan.
Kun päivä kokonaan valkeni riensivät he paikalle ja saivat arveluittensa vakuudeksi nähdä kauhean totuuden.
Heidän edessään makasi ruoholla kuollut intiaani. Kasvot olivat maata vasten, ja ohauksessa oli haava, josta näkyi verta juosseen kedolle. Se oli kuulan jälki. Amerikalaisen pyssynlaukaus oli siis osunut. He kumartuivat katsomaan ruumista ja käänsivät sen selälleen. Villi oli täydessä sotavarustuksessa, mutta alasti lantioihin saakka. Rinta ja kasvot oli maalattu hirveillä kuvilla.
Eniten herättivät ciboleron huomiota pään koristeet. Aina ohauksiin ja korviin asti oli pää paljaaksi keritty, keskelle vaan oli jätetty hiustukko, joka oli lujaan palmikoitu. Siihen oli kiinnitetty kirjavia sulkia, ja se riippui kuin naisten palmikko pitkin selkää. Sellainen komeapalmikkoinen päänahka on intiaanisoturin suurin ylpeys. Sen riistäminen viholliselta on sankarityö.
Tulipunaiset pilkut poskilla ja ohauksilla olivat kauheana vastakohtana jo ilmenneelle kalmanvärille huulissa ja muualla ruumiissa. Hetkisen tarkasteli cibolero vielä ruumista ja viitaten päähän ja mokassiineihin sanoi tyytyväisenä: "pawnee".
Katkeruus wacoja kohtaan oli hänen mielestään haihtunut. Hän tunsi heitä kohtaan samaa myötätuntoa kuin ennenkin. Eikä intiaanin kuolema hänen mieltään painostanut, päinvastoin tunsi hän tyytyväisyyttä kun tiesi voivansa puolustautua ylivoimaakin vastaan.
Ihmisen surmaamista olisi hän kyllä muissa olosuhteissa katunut, mutta olihan tämä heimolaisineen tullut tuhoamaan viattoman miehen onnea.
Wacot olivat siis viattomia. He ehkä auttaisivat häntä saamaan muulinsa vielä takaisin.
Se saattoi hyvinkin olla mahdollista, koska nämä heimot olivat verivihollisia. He auttaisivat häntä vihollisen ajamisessa jo siitäkin syystä, että heidän oma leirinsä oli vaarassa.
Itse aikoi hän lähteä viemään heille sanaa ja samalla lupautua miehineen liittyä heihin.
Ensin aikoi hän lähteä kohta, mutta sitten tuli hän ajatelleeksi, että pawneet jo ehkä olivat ehtineet hyökätä wacojen kimppuun, koskapa yöllä olivat paenneet juuri sille taholle.
Se oli hyvinkin todennäköistä.
Hyökkäys Carloksen leiriin oli tapahtunut ensimäisen yövartion aikana, ja puolenyön seuduissa olivat villit sitten kiljuen paenneet ajaen muuleja edellään. Heillä oli siis hyvää aikaa aamuyöllä hyökätä wacoleiriin. Ja se oli sitäkin luultavampaa kun intiaanit mieluummin juuri silloin tekevät hyökkäyksensä, vihollisten maatessa raskaassa unessa.
Siitä syystä pelkäsikin cibolero myöhästyvänsä ja wacojen jo joutuneen turmioon. Mutta siitä huolimatta päätti hän lähteä auttamaan heitä.
Käskettyään miestensä tarkkaan vartioida leiriä ja puolustaa sitä tarpeen tullen viimeiseen saakka, otti hän pyssynsä ja jousensa, nousi mustanginsa selkään ja ratsasti wacoleiriä kohden. Matkalla eteni hän hyvin varovaisesti. Jokaista pensasta, puuta ja lehtoa hän tarkasti, joka kukkulan rinnettä tähysteli, ettei vihollisnuoli sieltä lentäisi. Eikä se tarpeetonta ollut, sillä saattoivathan pawneet hyvinkin jossain tällä matkalla väijyä häntä.
Ei hän pelännyt. Voimaan ja taitavuuteen nähden olisi hän helposti suoriutunut mistä vastustajasta tahansa, jopa kolmestakin kerrallaan. Sitäpaitsi saattoi hän täydellisesti luottaa hyvään hepoonsa, jota yksikään intiaanihevonen ei olisi voinut nopeudessa saavuttaa. Mutta saattoihan käydä, että he äkkiä ympäröisivät hänet, ennenkuin hän ehtisi wacoleiriin!
Tämä saattoi hänen varovaisuutensa äärimmilleen. Hän epäili villikalkkunan kuherrusta tammenoksilla, ja kauluskanan kaakatusta jollain kukkulalla; metsäpeuran vihellys ja arokoiran heikko haukunta pani hänet pysäyttämään hevosensa, vaikka ne muulloin olivat hänelle tuttuja ääniä.
Tänään täytyi epäillä kaikkea, sillä hän tiesi kuinka taitavia intiaanit ovat luonnonäänien matkimisessa. He antavat niillä merkkejä toisilleen.
Selvästi huomasi hän yölliset pawneejäljet. Lukuisat muulinkavion jäljet nurmikolla ja sandaalien monet jäljet jonkun ylikahlatun joen rantahiekalla todistivat sotajalalla olevan intiaaniheimon lukuisuutta.
Hänen kauniit muulinsa veivät seljässään monta miestä, mutta valtavampi oli vielä jalkamiesten luku. Sitä suuremmalla varovaisuudella kulki cibolero. Jo oli hän ehtinyt puoliväliin wacoleiriä, ja yhä vaan kulkivat vihollisjäljet samalle suunnalle. Varmaankin olivat niin tarkkavainuiset intiaanit kuin pawneet haistaneet hyvän saaliin wacojen leirissä. Eläimiä oli siellä varsinkin paljo.
Jo kuvitteli cibolero mielessään intiaanien taistelua. Varmaankin tapahtui hirmutöitä, kun elämästä ja kuolemasta oteltiin!
Äkkiä keskeytti kaukainen huuto ciboleron mietteet. Hän pysähtyi heti, mutta oli vielä niin etäällä, ettei huutoa selvemmin voinut erottaa. Sekavaa meteliä kuului. Hän säpsähti. Se oli siis tapahtunut! Wacot ja pawneet taistelivat. Raaka kiljunta todisti, että kamppailu oli kauheimmillaan.
Väliin kuului voitonhuutoja ja ilon karjuntaa, väliin taas halkoi ilmaa ja kuului yli taistelun melun terävä pillin ääni, tietäen kostoa tai voittoa.
Vallan hyvin tiesi Carlos mitä nämä äänet merkitsivät. Aikaisemmin olisi hänen pitänyt rientää auttamaan ystäviään! Pelastus ehkä oli riippunut vaan muutamista minuuteista. — "Liian myöhään cibolero", ajatteli hän, "ystäviäsi et enää voi pelastaa!"
"Eteenpäin!" huudahti kuitenkin rohkea ratsastaja kannustaen hevostaan.
Taistelun rymäkkä kuului kukkulan toiselta puolen. Toista puolta ratsasti hän ylös täyttä nelistä ja sieltä saattoi hän nyt nähdä koko wacoleirin laaksossa.
Hänen edessään raivosi villi, eläimellinen taistelu. Hyvin saattoi hän sitä seurata, nähdä sen kaikki kauhut.
Noin kuusisataa punaista ratsastajaa kiiti arolla. Keihäät ojossa syöksyivät he vihollisia vastaan. Ilmassa suhahtelivat nuolet Toiset iskivät tomahawkeillaan. Kaikkialta kuului kauheata huutoa. Hyökkäyksiä tehtiin ryhmittäin. Hevosetkin näkyivät purren ja potkien ottavan osaa taisteluun. Muutamat intiaaneista olivat, saadakseen varman jalansijan, hypänneet maahan ratsuiltaan ja heiluttivat sieltä tuhoisia tapparoitaan vihollisen pään menoksi. Jotkut nuoret soturit piiloutuivat puiden taa ja ampuivat sieltä otollisella hetkellä nuoliaan, tai lävistivät keihäällä vihollisen selän.
Siten jatkui kiivas taistelu.
Ei kuulunut yhtään pyssyn laukausta. Ei torvien räiske eikä rummunpärinä kiihoittanut taistelijoita; eivät tykit ukkosena jyrisseet, ei savu taistelukenttää peittänyt. Sellaista ei korvan tarvinnut kuulla eikä silmän nähdä, jotta katselija olisi tullut vakuutetuksi siitä, että edessä oli villein näytelmä mitä nähdä voi — taistelu tasangolla.
Hyökkääjien sotahuuto, ja ahdinkoon joutuneitten pillienvihellys, aaltoilevat soturijoukot, voitto- ja kostohuudot, isännättöminä laukkaavat hevoset, siellä täällä makaavat intiaanit, joilta oli päänahka riistetty, ja verinen päälaki auringon valossa loisti, vierellään verinen keihäs tai kirves. Kaikki tämä todisti taistelun vakavuutta. — Cibolero kukkulallaan käsitti koko aseman kauheuden. Jo ensi silmäys sen sanoi.
Helppo oli hänen eroittaa pawneet täydellisestä sota-asustaan ja heidän sulkakoristeisista palmikoistaan. Wacoilla, joitten päälle epäilemättä oli hyökätty, ei ollut muuta tuntomerkkiä kuin metsästyspaitansa ja nahkahousunsa. Joiltakuilta puuttuivat nekin. Sitäpaitsi liehuivat heidän pitkät hiuksensa vapaasti tuulessa.
Ensin aikoi cibolero ratsastaa alas kukkulan rinnettä ja ryhtyä taistelemaan wacojen rinnalla. Ystäviensä ankara ahdistaminen ja niitten rosvojen näky, jotka muutamia tunteja sitten olivat tehneet hänestä kerjäläisen, saattoi hänen verensä kovaan kuohuntaan ja kiihotti häntä kostoon. Monet punanahat istuivat juuri häneltä ryöstämiensä muulien selässä. Carlos tahtoi saada edes osan niistä takaisin.
Jo oli hän aikeessa kannustaa vireätä mustangiansa ja sekaantua taisteluun, mutta se sai silloin sellaisen käänteen, että hän jäi paikoilleen — pawneet pakenivat.
Hän huomasi yhä useampien heistä kääntävän viholliselle selkänsä.
Samassa näki hän kolmen pawneesoturin rientävän sitä kukkulaa kohden, jolla hän oli. Suurin osa heimoa pakeni taistellen toiselle suunnalle, mutta nämä kolme olivat joutuneet erilleen muista.
Nopeasti kätkeytyi cibolero erään pensaikon taakse odottamaan intiaaneja.
Samassa kuului heidän takanaan wacojen sotahuuto ja Carlos näki kaksi wacoa ajavan takaa pawneita.
Kun pakenijat huomasivat ahdistajiaan olevan vaan kaksi, pysähtyivät he ryhtyäkseen taisteluun.
Ensi kahakassa kaatui jo toinen waco, ja toinen, jonka Carlos tunsi wacojen päälliköksi, joutui yksin taistelemaan kolmea vastaan.
Nyt sekaantui cibolerokin verileikkiin. Hänen pyssynsä pamahti, ja kohta suistui yksi pawnee satulasta. Toiset eivät tietäneet kuka ampui. Wacopäällikkö hyökkäsi rajusti päälle ja halkaisi valtavalla sotakirveen iskulla toisen pawneen pään. Mutta kun ei hän kyllin nopeasti voinut kääntää kovassa vauhdissa olevaa hevostaan, iski pawnee, jättiläiskokoinen mies, keihään takaapäin hänen selkäänsä. Kovasti rääkäisten kaatui waco kuolleena maahan.
Ciboleron nuoli suhahti nyt ilmassa, myöhään tosin pelastaakseen päällikön, mutta varhain kyllä kostaakseen. Nuoli lävisti pawneen sydämen melkein samalla hetkellä kun hän heitti keihäänsä, ja kuolleena vaipui hän wacon viereen. Vielä kaatuessaankin puristi hän suonenvedontapaisesti keihäsvartta.
Carlos katseli mielenliikutuksella kaatuneita. Kun oli tarpeetonta viipyä kukkulalla, ja wacot hyvinkin saattoivat tarvita hänen pyssyään ja joustaan, riensi hän nopeasti alas laaksoon, missä asema sillävälin oli huomattavasti muuttunut.
Pawneet olivat kadottaneet paljo parhaita sotureitaan, ja huomatessaan kaatuneitten heimolaistensa suuren luvun, peljästyivät he ja syöksyivät pakoon.
Sitten alkoi takaa-ajo, johon cibolerokin otti osaa, silloin tällöin laukaisten pyssynsä ja surmaten ryöstäjiään.
Hänen tuoma apunsa oli varmaan hyvin tervetullut wacoille, mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että joku joukko pakenevia pawneita ehkä menee hänen leirilleen uuteen ryöstöön.
Hän erosi siitä syystä vainoojista ja ratsasti leirilleen. Antonio oli hyvin iloinen herransa pikaisesta paluusta.
Ylpeydellä näytti hän mihin toimeen hän miesten kanssa oli ryhtynyt corralin suojelemiseksi. Kaikkia täytyi Carloksen katsoa.
Parvi intiaaneja oli kyllä ratsastanut leirin ohi, mutta tunsivat kai verisen tappionsa jälkeen haluttomuutta ryöstöön.
Nämä tiedot vakuuttivat hänelle leirin turvallisuuden, ja kohta lähtikin hän jälleen taistelukentälle, jättäen arrieron vartioimaan corralia.
Äskeisellä kukkulalla pysäytti hän mustanginsa, sillä wacopäällikön ruumiin ympärillä oli suuri joukko surevia heimolaisia. He alkoivat laulaa kuolonvirttä, joka soi synkänkamalasti.
Takaa-ajosta palanneet sotilaatkin yhtyivät toisten lauluun.
Cibolero laskeutui alas ratsailta ja läheni joukkoa. Toiset katselivat häntä ihmetellen, toiset taas, jotka olivat nähneet hänet taistelussa, tulivat häntä tervehtimään.
Muuan vanha soturi tarttui Carloksen käteen, johdatti hänet ruumiin luo ja viittasi sen kasvoihin, ikäänkuin aikoen sanoa: "Siinä makaa nyt kuolleena päällikkömme!"
Ei hän eivätkä toisetkaan soturit tienneet mitä Carlos oli tehnyt samalla kukkulalla. Kaikki olivat olleet sellaisessa taistelun tuoksinassa toisaalla, etteivät olleet sinne katselleet. Sitäpaitsi esti näkyä taaja pensasto. Vanhus tahtoi siis tavallaan selittää tapausta, eikä Carlos puhunut mitään.
Sen hän huomasi, ettei waco voinut selittää tapausta.
Maassa oli kuolleena viisi intiaania, eikä yhdeltäkään oltu päänahkaa nyljetty. Sehän oli arvotus. Eihän ne suinkaan olleet toisiaan tappaneet pawneet?
Yksi waco ja yksi pawnee olivat vähän erillään muista, mutta kaksi pawneeta ja wacopäällikkö olivat yhdessä kasassa.
Päällikön käsi oli vielä lujasti kiinni sotakirveen varressa, ja pawneen halkaistu pää kyllä osotti kirveen tekemää jälkeä.
Se oli kyllä selvää. Mutta kuka oli sitten tappanut päällikön surmaajan? Siinä kysymys. Joku tästä joukosta oli varmaan jäänyt eloon siitä hirveästä ottelusta, joka muutamissa minuuteissa oli vaatinut viisi uhria. — Jos se olisi ollut joku pawnee, olisi hän varmaan nylkenyt wacopäälliköltä päänahan, sillä se olisi tehnyt hänestä kuuluisan miehen elinijäkseen. Jos se taas oli joku waco, niin missä oli hän? Ei kukaan voinut selittää tätä merkillistä tapausta.
Kun takaa-ajossa oli vielä joitakuita sotureita, päätettiin odottaa heidän paluutaan. Uudelleen laulettiin kuolonvirttä. Vihdoinkin olivat kaikki soturit paikalla suuressa kehässä kuuluisan vainajan ympärillä.
Silloin astui joukosta esiin päällikön arvoinen waco, viittasi kädellään vaikenemaan ja merkiten haluavansa puhua heimolle.
Vallitsi hiljaisuus kun soturi alkoi puhua: "Wacot! Keskellä voitonriemua valittavat teidän huulenne, ja teidän sydämistänne vuotaa suuri tuska. Emme näe kaatuneita taistelukentällä, sillä emme voi siirtää katsettamme tästä vainajasta, joka oli isämme ja veljemme. Kylmänä ja elottomana lepää hän jalkojemme juuressa, tämä kansamme suuri päällikkö, joka kuoloa silmiin katsoen niin monasti johdatti meidät ihaniin voittoihin. Voi, miksi juuri voitonpäivä tuli hänen kuolinpäiväkseen? —
"Kuinka olisimmekaan riemuinneet vihollisten tappiosta, jos hän olisi nyt elävänä joukossamme! —
"Surkaa, veljet, kauvan surkaa, mutta lohduttakaa itseänne sillä tiedolla, ettei hän ole kuollut kostamatta! —
"Hänen surmaajansa makaa myöskin kuolleena nuolen lävistämänä. Kuka teistä on hänet surmannut?"
Tällä kohtaa puheessaan pysähtyi puhuja kuin vastausta odottaen. Mutta kaikki vaikenivat.
"Wacot!" jatkoi hän jälleen, "näettehän, että päällikkömme surmaajalla vielä on päänahka jäljellä? — Kenelle teistä, urhoolliset soturit, kuuluu tämä voitonmerkki? Hän lähestyköön kuollutta ja ottakoon oikeutensa mukaan päänahan!"
Taas tuli hiljaisuus. Ei kukaan tullut omistamaan tekoa. Ei puhunut cibolerokaan mitään. Hän ei ymmärtänyt tarpeeksi wacokieltä, mutta hän arvasi puhuttavan kuolleesta päälliköstä.
Puhuja jatkoi uudelleen:
"Veljet! Vaatimattomuus kaunistaa urhoollista soturia, ja vaiteliaisuus on hänelle kunniaksi, mutta tänään kehotan päällikkömme puolesta kostajaa esiintymään saadakseen kiitoksen ansiokkaasta teostaan. Olemme hänelle ikuisesti kiitollisia!"
Jatkaessaan puhetta hänen äänensä vapisi:
"Teen teille erään ehdotuksen"
Kaikki kuuntelivat jännityksellä.
Korotetulla äänellä jatkoi nyt waco:
"Tapa on heimomme keskuudessa sellainen, että päällikkö valitaan urhoollisimpain joukosta. Ehdotan, että tässä kaatuneen päällikkömme ruumiin ääressä valitsemme hänen seuraajakseen sen, joka hänen puolestaan on kostanut."
Näin sanoen viittasi waco kaatuneeseen pawneesoturiin. —
"Minä äänestän sitä, joka on surmannut pawneen", sanoi kohta muuan soturi.
"Minä samoin!" huusi muuan toinen.
"Häntä kaikki äänestämme!" vakuuttivat soturit.
"Täten siis julistetaan", lausui puhuja, "että jolle pawneen päänahka kuuluu, hän on wacokansan päällikkö!"
"Sen vakuutamme juhlallisesti!" sanoivat läsnäolijat, pannen valansa merkiksi oikean kätensä sydämelleen.
"Jo riittää!" sanoi vanha soturi, kun muutamat nuoremmat alkoivat kovin äänekkäästi osottaa suosiotaan. — "Kuka on siis wacoheimon päällikkö, astukoon esiin!"
Seurasi täydellinen hiljaisuus. Miehet katselivat toisiaan että kuka esiintyisi. Ilolla olisi häntä tervehditty.
Carlos ei aavistanutkaan sitä kunniaa mikä häntä odotti. Vaiti seisoi hän punasten soturien keskuudessa ja seurasi uteliaisuudella heidän toimiaan. Muuan hänen lähellään seisova intiaani, joka osasi vähän espanjaa, ihmetteli Carlokselle tapausta ja selitti hänelle mitä oli tapahtunut.
Jo aikoi metsästäjä esiintyä ja vaatimattomasti tunnustaa ampuneensa nuolen, kun samassa muuan arvokas soturi lausui:
"Miksipä olisimme kauvemmin epätietoiset? Helppohan on saada selvä ampujasta. Jos vaatimattomuus kahlehtii soturin kielen, niin puhukoon hänen aseensa! — Kas tässä on vielä hänen nuolensa vihollisen sydämessä. Se meille kyllä puhuu ampujastaan. Katsokaa, varressa on merkki?"
"Todellakin!" huudahti vanha soturi, "siitähän nähdään."
Hän meni kuolleen pawneen luo, tempasi nuolen hänen ruumiistaan ja piti sitä korkealla ilmassa.
Ympärilläolijat huomasivat heti hämmästyksellä, että nuolen kärki oli rautainen.
Ei kellään wacolla voinut olla sellaista asetta. Kukapa muu siis olisi voinut olla ampuja kuin vieras, jonka silmistä loisti tyytyväisyys nähdessään nuolensa. Häntä katseltiin nyt ihmetellen, ja viimeinenkin epäilys haihtui, kun muuan waco huomasi toisen pawneen kaatuneen kiväärin kuulasta. Jokainen siis tiesi, että valkonaama oli kostanut päällikön kuoleman. Olivathan he kauppaa tehdessään nähneet hänen pitkän pyssynsä.
Kun he tahtoivat osottaa hänelle kiitollisuuttaan, astui hän esille ja kertoi äskeisen tulkin kautta vaatimattomasti päällikön kuolemasta, ja siitä mitä hän oli tehnyt tässä kahakassa.
Hyväksymisen hyminä kuului sotilaitten piiristä kertomuksen päätyttyä, ja monet riensivät osottamaan kiitollisuuttaan cibolerolle, puristamalla hänen käsiään ja monella muulla tavalla.
Useimmat punanahat tiesivät ciboleron yöllisen pyssynlaukauksen juuri olleen heille varotusmerkkinä. Ja se saattoi pawneitten yöllisen hyökkäyksen epäonnistumaan. Vallan toisin olisi voinut käydä, jollei tuo varotuslaukaus olisi kajahtanut. Sitäpaitsi oli cibolero auttanut heitä vielä itse taistelussa, kostaen heidän päällikkönsä kuoleman.
Kiitollisuus kohosi ihastukseksi, ja hyvähuudot huumasivat korvia.
Kun melu ja kiihtynyt mieliala olivat jonkun verran asettuneet, astui taas piiristä esiin se vanha wacosoturi, joka oli esiintynyt puhujana, ja jota varmaan pidettiin suuressa arvossa, ja lausui Carlokselle seuraavat sanat:
"Valkoinen päällikkö! Olen puhunut heimojen urhoollisimpien miesten kanssa. He ovat minun kanssani yhtä mieltä siitä, etteivät sanat riitä kylliksi selittämään kiitollisuuttamme. Neuvottelustamme olet jo saanut tietää, ja olet kuullut, että olemme valinneet itsellemme uuden päällikön. Emme aavistaneet, että urhoollisin taistelussa oli valkoinen veljemme. Mutta pitäisikö meidän siitä syystä rikkoa sanamme, että sinä olet toista heimoa, toisellainen väriltäsi ja muodoltasi? Niin emme ajattele. Ja tällä samalla paikalla vahvistamme siis valamme!"
"Vala vahvistetaan!" kuului kaikkialta sotilaitten piiristä samalla kuin he laskivat kätensä sydämelleen.
"Valkoinen soturi!" jatkoi wacopuhuja, "vala on meille pyhä. Me osotamme sinulle korkeinta kunniaa mitä voimme. Ei sitä ole ennen koskaan osotettu muille kuin wacoheimon omille sankarisotureille. Ei urhoollisimmankaan päällikön poika, jolta on voimaa ja urhoollisuutta puuttunut, ole hallinnut wacoheimoa. Emme pelkää jättää kohtaloamme sinun käsiisi, olemme ylpeitä 'valkoisesta päälliköstä'; ja hän johtaa meitä ja neuvoo meitä. Johda meitä mihin tahdot, me seuraamme sinua! —
"Tunnemme sinut paremmin kuin luuletkaan. Liittolaisemme comanchit ovat sinusta puhuneet. Tunnemme hyvin cibolero Carloksen. Tiedämme sinut suureksi soturiksi ja tiedämme senkin, ettei sinua kotiseudullasi kunnioiteta arvoasi vastaavalla tavalla. Suo meille anteeksi suorapuheisuutemme. Koettele meidän sanojemme totuutta, äläkä palaja sinne missä selkääsi tahdotaan nöyryyttää ja missä ahneus ja kateus estävät miehuullisia tekojasi. Jää meidän joukkoomme, me rakastamme ja kunnioitamme sinua! —
"Sinä olet uskollisten miestesi keskellä, ja jolleivät muut siteet sinua pidätä kotiseudullasi, niin tule meidän päälliköksemme!"
Kun puhuja oli vaijennut, kertasivat kaikki piirissäolijat hänen sanansa. Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus.
Carlos oli niin hämmästyksissään, ettei hän hetkiseksi voinut sanaakaan sanoa. Tämä omituinen ehdotus, tehtynä niin merkillisissä olosuhteissa, kummastutti häntä suuresti. Merkillistä oli hänestä sekin, että hänet tunnettiin, vaikkei hän puolestaan tuntenut ketään koko heimosta.
Viimemainitusta seikasta sai hän siis kiittää comancheja, joitten kanssa hän tosiaankin oli tehnyt silloin tällöin kauppoja, ja yleensä ollut ystävällisessä suhteessa heihin, niin että joku oli käynyt häntä tervehtimässäkin rauhan aikana San Ildefonsossa.
Mutta omituista oli se, että villit olivat huomanneet hänen suhteensa kansaansa, sillä näyttihän tosiaankin siltä kuin eläisi hän maanpaossa. Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan aikaa miettiä kaikkia merkillisiä seikkoja, sillä intiaanisoturit odottivat vastausta.
Ja mitä hän vastaisi? Saattoiko hän, köyhä cibolero, jolla oli omassa yhteiskunnassaan niin mahtavia vihollisia, hyljätä niin kunnioittavan tarjouksen? Kotona pidettiin häntä tuskin orjaa parempana, täällä tulisi hän hallitsijaksi, kokonaisen kansan päälliköksi!
Vaikka wacoja kutsuttiin villeiksi, niin oli hän huomannut heidät rehellisiksi ihmisiksi. Ehkäpä haluaisivat hänen äitinsä ja sisarensakin vaihtaa sivistyneen yhteiskunnan levottoman elämän erämaan rauhaan? Mutta uskalsiko hän vaatia niin paljon heidän rakkaudeltaan? Ja Catalina! Väärin olisi temmata häntä toimialaltaan erämaahan villien keskuuteen!
Ei hän kauvaa arvellut, hän oli tehnyt päätöksensä.
"Jalot soturit!" lausui hän. "Käsitän täydellisesti sen suuren kunnian, jota minulle osotatte. — En voi sanoin lausua kiitollisuuttani. Puheeni on siitä syystä lyhyt mutta avomielinen. — Totta on, etten juuri suurta kunnioitusta ole saanut osakseni nykyisessä isänmaassani, asettuessani sinne asumaan. Kaikkein köyhimpien kirjoissa elän kansani keskuudessa, mutta siitä huolimatta kiinnittävät monet siteet ja pyhät velvollisuudet minut sinne. Mikään muu ei saattaisi minua hylkäämään teidän ylevämielistä tarjoustanne. — Wacot, olen puhunut!"
"Se riittää, urhea valkoinen päällikkö", sanoi vanha wacosoturi. "Ei ole meidän asiamme udella sinun syitäsi. — Jollemme saakaan tervehtiä sinua päälliköksemme, niin toivomme sinun aina pysyvän ystävänämme, vaikka oletkin poissa keskuudestamme! Vielä enemmänkin! Suo meidän jollain tavalla osottaa kiitollisuuttamme! Vähäisen lahjan voivat wacot tarjota, mutta sitä lahjaa seuraavat sitä runsaammat onnentoivotukset ystävällemme. —
"Iloisen sanoman kerron sinulle. Suuresti sait kärsiä pawneitten ryöstöstä, omaisuutesi on nyt meidän hallussamme, ja saat sen jälleen poistuessasi meidän majoistamme. Jos haluat suoda meille suuren ilon, niin jää vieraaksemme muutamiksi päiviksi nauttimaan yksinkertaista vieraanvaraisuuttamme! Sano, jääthän?"
Pyyntöön yhtyivät toiset, ja cibolero otti kutsun vastaan.
* * * * *
Noin kahdeksan päivää senjälkeen nähtiin atajon, s.o. muulijonon, kaikkiaan viiteenkymmeneen, kulkevan raskaasti kuormitettuina puhvelinnahoilla ja kuivatulla lihalla Llano estacadon itäistä rinnettä ylös ja suuntaavan matkansa luodetta kohden laajalla ylätasangolla. Johtajana oli erään muulin selässä ratsastava puoli-intiaani.
Kolmet härkien vetämät raskaat vankkurit seurasivat muulijonoa. Intiaanit ajoivat härkiä. Ne peljättivät kauhealla kolinallaan kauvaksi akasialehdoissa hiiviskelevät arosudetkin.
Muuan ryhdikäs ratsastaja istui komealla, pikimustalla ratsullaan kulkueen etupäässä. Silloin tällöin kääntyi hän katsastamaan tyytyväisyydellä rikkauttaan, lastattuja muulejaan. Se mies oli hyvä tuttavamme cibolero Carlos.
Wacot olivat todella suurellisesti osottaneet hänelle kiitollisuuttaan. He tiesivät hänen matkansa tarkotuksen, he tiesivät mitä kaikkea hän metsästysretkeltä toivoi. Ja siinä oli nyt heidän jäähyväislahjansa: raskaasti kuormitetut muulit.
Mutta vielä arvokkaampi lahja oli ciboleron povitaskussa. Siellä oli kallista ainetta, jonka intiaaniystävät olivat antaneet, ja uutta olivat vielä luvanneet lisää, kun hän toisen kerran tulisi heidän luokseen.
Mitähän siinä pussissa oli? Ehkä rahoja, ehkäpä jalokiviä? Hiekkaa se vaan oli, mutta se oli keltaista ja kiiltävää. Se oli kultaa.
KUUDES LUKU.
Ryöstö.
Olemme nyt seuranneet ciboleron vaivaloista vaellusta asumattomilla tasangoilla ja nähneet hänen villien vieras-ystävänä syövän heidän vaatimattomia aterioitaan, etupäässä puhvelinlihaa.
Siirrymme nyt San Ildefonson linnanpäällikön verrattain uljaisiin huoneisiin, jossa Juhannuksen jälkeisenä päivänä pieni, valittu seura koetti herkullisen pöydän ääressä unohtaa murheita ja huoliaan.
Lukuisat ruokalajit olivat jo vuoronsa pöydässä kulkeneet.
Meksikolaiset pidot olivatkin siihen aikaan varsin herkulliset monine kansallisine ruokalaitteineen ja mehukkaine hedelmineen. Vieraat joivat jo viiniä.
Aikaa kulutettiin hauskasti juttelemalla, ja puhelu tuli yhä vilkkaammaksi, kunnes äkkiä sattumalta mainittiin nimi, joka sai vakaviksi kaikkien kasvot. Se oli cibolero Carlos.
Sitä nimeä mainittaessa useat kasvot muuttuivat. Kapteeni Roblado rypisti synkkänä kulmakarvojaan. Linnanpäällikön silmistä välähti viha ja kostonhimo. Munkit ja kirkkoherra saivat nähtävästi mitä vastenmielisimpiä tunteita ajatellessaan vääräuskoista puhvelinmetsästäjää.
Nimen oli maininnut muuan keikaroiva nuorukainen Echevarria, jonka koko olento todisti turhamielisyyttä.
"Ritarisanani kautta tosiaan hävyttömin ihminen, minkä vielä koskaan olen tavannut. Sellainen retkale — nahkojen ja suolalihan kaupustelija, puhveliteurastaja — uskaltaakin kohottaa katseensa — mutta luulenpa, että kauniin señoritan isä pian toimittaa hänelle matkapassin, hittovieköön!"
"Tosiaankin on hän sietämättömän hävytön!" sanoivat useat vieraat.
"Minusta näytti siltä, ettei nuori neiti katsellut häntä ensinkään epäsuosiollisesti", kuului joku sanovan pöydän alapäässä.
"Erehdytte", huudahti Roblado kiihkeästi, "hän halveksii ciboleroa samoin kuin isänsäkin".
"Mutta kuka se puheenaoleva mies sitten oikeastaan on?" kysyi uteliaana muuan nuori herra.
"Oivallinen ratsastaja joka tapauksessa, sitä kaiketi ei herra linnanpäällikkö voi kieltää!" sanoi don Ramon, muuan vieraista, vähän ilkeänpisteliäästi vilkaisten everstiin.
Vizcarran muoto synkistyi vielä enemmän tästä huomautuksesta.
"Te menetitte koko sievosen rahasumman sen miehen ratsastustemppujen tähden", huomautti siihen vielä lisäksi kirkkoherra nauraen.
"En ainakaan hänelle", vastasi eversti koettaen hillitä kiukkuaan, "vaan sille toiselle lurjukselle, joka kaiketi oli hänen ystävänsä. Kauniita ystävyksiä tosiaankin!"
"Kun panee vetoa sellaisten henkilöitten kanssa, niin sillä on se ikävä puoli, ettei heiltä koskaan voi saada mitään takaisin, kun heitä tapaa vaan sellaisissa erikoisissa tilaisuuksissa".
"Mutta kuka se nuori mies sitten oikeastaan on?" kyseltiin taas uudelleen.
"Kukako on? Tavallinen cibolero — puhvelinteurastaja, johan sen sanoin".
"Niin kyllä, mutta eikö hänen vaiheissaan sentään ole mitään merkillistä? Hänellähän on vaalea iho ja vaaleat hiukset, ja sehän on hyvin harvinaista meksikolaisten keskuudessa. Mitä kansallisuutta hän on?"
"Sanotaan hänen olevan amerikalaisen", selitti don Ramon.
"Se oli hänen isänsä", sanoi eversti. "Mutta yksi täällä seurassa tietää enemmän cibolerosta. Pater voi kertoa yhtä ja toista siitä merkillisestä perheestä".
Yhteisestä vaatimuksesta kertoi pappi sitten vieraille ciboleron perheestä seuraavaa:
Carloksen isästä ei juuri paljoa tiedetty ennenkuin hän yhtäkkiä muutti laaksoon asumaan. Sellaiset tapaukset olivat siihen aikaan harvinaisia uusmeksikolaisessa siirtolassa; mutta vielä suurempaa huomiota herätti se, kun amerikalainen toi muassaan amerikalaisen vaimon — Carloksen äidin — saman vanhan vaimon, joka herätti niin suurta huomiota kansanjuhlilla Juhannuksena. Turhaan oli pater koettanut käännyttää perhettä ainoaan autuaaksi tekevään uskoon, sillä vanha metsästäjä — se oli hänen ammattinsa — kuoli kuten oli elänytkin, pilkaten pappien oppia; ja hänen leskensä huhuiltiin puuhailevan itse paholaisen kanssa. Jollei entinen linnanpäällikkö — Vizcarran edeltäjä — jostain tuntemattomasta syystä olisi heitä suojellut, niin varmaan olisivat papit karkottaneet maasta tämän kerettiläisperheen, joka niin kovasti suututti seudun oikeauskoisia.
"Mutta, hyvät herrat", jatkoi kavala pappi, luoden syrjäsilmäyksen everstiin, "sellaiset uskottomat ihmiset ovat myöskin vaarallisia kansalaisia. Heissä itää levottomuuden siemeniä, heistä voi koitua vaara koko yhteiskuntajärjestykselle. Katsokaa vaan ciboleroa! Hän on oikea isänsä poika, yhtä itserakas ja kavala, mitäpä hän muuten pitäisi yhtä noitten epäiltävien tagnojen kanssa [tagnot olivat muuan heimo sivistyneitä intiaaneja], joita hänellä on palveluksessaankin? — Sellaisia poikia kuin häntä on tarkoin pidettävä silmällä, etteivät vielä tuota valtiolle suuria huolia".
"Se on kyllä tosi. Jos asia niin on, niin heitä on valvottava", sanottiin usealta taholta. Mutta pian alettiin taas puhua hauskemmista asioista, ja iloista naurua kuului kotiin palatessa, vaikka moni liikuskelikin hiukan epävarmasti.
* * * * *
Useimmat olivat jo lähteneet, mutta linnanpäällikkö pyysi Robladoa jäämään vielä hetkiseksi juttelemaan erään kolmannen henkilön kanssa.
Kapteeni katsoi tutkivasti esimieheensä, mutta sytytti samassa uuden sikaarin ja lausui leikkisästi:
"Kohta on puoliyö, ja silloinhan tavallisesti kuullaan aaveita. Toivon sentään, ettei teillä, herra eversti, ole aikomus manata aaveita esille?"
Hymyillen siveli eversti partaansa ja maistoi parasta viiniä ikäänkuin vahvistukseksi suunnitelmalleen, jota oli kauvan hautonut mielessään. Sitten lausui hän:
"Ei, kapteeni, se joka nyt tulee, ei kuuluu henkimaailmaan, vaan on tosiaankin lihaa ja verta. Siirtykääpä tänne vähän lähemmä, jotta saan selittää teille, mikä on mieltäni painostanut aina sitten sen juhlapäivän! — Minun täytyy saada kostaa cibolerolle, joka on saattanut minut naurunalaiseksi koko siirtokunnan silmissä, ja kostaa täytyy sille toisellekin, joka narrasi minulta kauniit kultarahani. Mutta hiljaa, jo kuuluu koputusta!"
Samassa avautui ovi, ja rakuuna Gomez astui huoneeseen. Levottomana ja hämillään katsoi hän everstiin, mutta tämä kehotti häntä tulemaan peremmälle ja esittämään asiansa kapteenista välittämättä. Pian selveni tämän yöllisen käynnin tarkotus. Gomez oli saanut everstiltä tehtäväkseen, urkkia ciboleron olosuhteita; rakuuna oli sen tehnyt ja oli odottanut vaan vieraitten poistumista päästäkseen everstin puheille.
Nyt sai linnanpäällikkö kuulla, että cibolero asui äitineen ja sisarineen laakson äärimmäisessä majassa, hyvin erillään muun maailman elämästä.
Niin piilossa oli ciboleron pieni talo, etteivät ohikulkijat sitä juuri huomanneetkaan pensaitten ja kallionkielekkeitten keskeltä.
Rakuuna tiesi kertoa, että perheellä oli omaisuutta vaan muutamia eläimiä ja kuormavankkureita, että ciboleron palveluksessa oli neljä tagno-intiaania, ja että tämä aikoi muutamien päivien päästä matkustaa Llano estacadolle metsästämään puhveleita.
Urkkija oli sitäpaitsi saanut tietoonsa mihin linnanpäällikön rahat oli käytetty, ja että don Juan, jota hän arveli Rositan sulhaseksi, oli vielä lainannut rahaa cibolerolle vaihtotavaran ostoa varten.
Hyvin tyytyväisenä urkinnan tuloksiin tarjosi eversti rakuunalle viiniä, ja kun ei hänellä ollut muuta kerrottavaa sai hän lähteä.
"No mitäs arvelette, kapteeni, jos käyttäisimme hyväksemme ciboleron poissaoloa kostaaksemme hänelle? Se olisi nyt varsin helppoa. Ajatelkaapa hänen kauhistustaan, kun hän palaa pitkältä matkaltaan, eikä enää tapaakaan kotona rakasta sisartaan! Ja mitä antaisikaan tytön sulhanen, varakas ranchero, jos vaan löytäisi morsiamensa?"
"Mitä puhuttekaan, eversti! Aijotteko ryöstää tytön!" huudahti kapteeni hämmästyneenä.
"Juuri niin! Ensiksikin saadakseni kostaa, ja toiseksi saadakseni lunnasrahoja, siksipä pyydänkin teidän apuanne. Mutta mitä näenkään, tehän näytte vallan säikähtävän, vaikka olette usein ennen olleet tällaisissa iloisissa seikkailuissa!"
"En kiellä apuani tälläkään kertaa; mutta kuinka voitaisiin tämä työ suorittaa? Pientä salassa tehtyä pilaa en säikähtäisi vaikka siihen tarvittaisiin kaikkien pahojen henkien apu, mutta mitä sanoisikaan kansa tästä?"
"Pelkäättekö kansaa? Keksikää vaan jokin nerokas juoni. Teidän täytyy keksiä jokin suunnitelma, jonka mukaan pääsemme päämääräämme, vieläpä sen jälkeen näytämme turvattomien pelastajilta. Ajatelkaa sitä, että cibolero väijyy teidän ihanaa Catalinaanne, ja lopulta sen kultakalan teiltä tempaakin, jollette toimita hänelle muuta ajateltavaa. Ja siten juuri jouduttekin ihmisten nalkutettavaksi! Velkojat ahdistavat silloin yötä ja päivää hienoa caballeroa, jolta köyhä cibolero on vienyt saaliin ohi suun."
"Ei sanaakaan enää, herra eversti!" huudahti kapteeni, kauhulla ajatellen sellaista mahdolliseksi. "Suostun kaikkeen mitä tahdotte. Eikähän täällä muuten kukaan uskalla käydä ahdistamaan linnanpäällikköä."
"Olisipa hauska nähdä rancheron kasvoja kun hän luulee kadottaneensa pikku morsiamensa!" sanoi eversti ilosta käsiään hykerrellen. "Kokonaisen pussillisen kultaa on hän uskaltanut ciboleron tähden, mitenkä paljo uskaltaisikaan hän sisaresta? — Keksipä nyt, veliseni, sopiva temppu mitenkä me ensin voisimme ryöstää aarteen ja sitten sen onnellisina löytäjinä keventää vähän rancheron kultakuormaa!"
Pelko menettää ihana Catalina ja hänen suuri perintönsä, ja toisaalta halu ansaita löytörahat vaikutti nopeasti Robladoon. Se mies oli muuten tottunut kaikellaisiin konnankoukkuihin. Hän oli juuri aikeissa viedä viinilasin huulilleen kun samassa huudahti:
"Suurenmoista, Vizcarra! Pyhän neitsyeen nimessä, jopa luulen sen löytäneeni!"
"Hyvä, hyvä! Tiesinhän teidät parhaaksi auttajaksi; mutta puhukaa!" pyysi eversti.
"Vuorokauden kuluessa voi tyttö olla teidän hallussanne, eikä viekkainkaan kettu löydä tietä siihen pimeään luolaan. Mikä mainio ajatus! Niin sen juuri pitää käymän eikä muuten. Asia on selvä, amigo!"
"Älkää enää kiusatko minua, selittäkää jo suunnitelmanne!"
"Odottakaahan kunnes ehdin ottaa ryypyn! Janottaa jo pelkkä sellainen keksintökin."
"No juokaa sitten!" huudahti eversti täyttäen mielihyvissään toisen lasin.
Roblado tyhjensi lasinsa yhdessä siemauksessa, siirtyi lähemmäs everstiä ja kertoi tälle tuttavallisesti kuiskaillen suunnitelmansa. Se näkyi suuresti miellyttävän kuulijaa, koskapa tämä äkkiä nousi seisaalle huudahtaen "bravo!"
Hetkisen käveli hän sitten edestakaisin huoneessa, puhkesi äänekkääseen nauruun ja huudahti:
"Caramba, hyvä veli! Tehän olette vallan nero! Enpä tiedä kuka teidät voittaisi. Santisima virgen! Suunnitelma on hyvin laadittu ja lupaan panna sen täytäntöön ensi tilassa!"
"Miksi viipyä? Miksei kohta täytäntöön?"
"Olette oikeassa. Kohta se on pantava toimeen tämä pieni huvinäytelmä."
* * * * *
Sillä välin tapahtui siirtokunnan sisä- ja ulkopuolella sellaisia asioita, jotka ehkä saattoivat estää herrojen kaunista hanketta toteutumasta.
Jo saman vuorokauden kuluessa levisi huhu, että intiaanit olivat tehneet hyökkäyksen. Sana levisi talosta taloon. Kerrottiin, että joukko indios bravos (ryöväri-intiaaneja) — ei tiedetty varmaan olivatko ne apacheja, yutaeja vaiko comancheja — oli näyttäytynyt täydessä sotamaalauksessa ja muussa asussa siirtokunnan lähettyvillä.
Hyökkäystä saatettiin odottaa koska tahansa. Vielä varmemmin kerrottiin, että intiaanit olivat hyökänneet eräitten lammaspaimenien kimppuun ylängöillä lähellä kaupunkia, surmanneet koirat ja vieneet paljo lampaita piilopaikkoihinsa. Paimenet olivat vaivoin päässeet pelastumaan.
Toiset väittivät näitten intiaanien olevan sotamaalauksista päättäen yutaeja ja kuuluvan siihen samaan heimoon, joka Pecos-joen itäpuolella oli ahdistellut kauniin Taos-laakson asukkaita. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin se, että he ennen palaamistaan kotiseuduilleen Rio del Norten lähteille tekisivät hyökkäyksen San Ildefonsoon, jonka rikkauksista puhuttiin yli koko maan? Muuten elettiin täällä täydessä rauhassa apachien ja comanchien kanssa, eikä oltu yleensä annettu pienintäkään aihetta sotaan.
Pahaa päivää seurasi vielä kamalampi yö, sillä villit uskalsivat jo ahdistaa itse kaupunkilaisia.
Eräältä rancherolta varastivat he kaikki nautaeläimet ihan paimenten nähden, jotka olivat niin säikähdyksissään, että kiittivät onneansa kun pelastuivat ehjin nahoin isäntänsä huoneisiin.
Ei ketään oltu vielä murhattu, luultavasti siitä syystä, ettei kukaan uskaltanut tehdä vastarintaa. Vielä ei tosin oltu taloja ahdisteltu, mutta se kai johtui intiaanien vähälukuisuudesta. Pian saattoi heitä kuitenkin olla kokonaisia laumoja, ja silloin saattoi tapahtua suurempia väkivaltaisuuksia.
Kaikki olivat levottomia. Kauvempana yksinäisissä taloissa asuvat ihmiset siirtyivät lähikartanoihin tai kaupunkiin. Kaupungin portit suljettiin yön tultua, ja valleilla kävelivät vartijat.
Oli syytä pelätä pahinta. Ennenkin olivat villit elämöineet mitä kauheimmalla tavalla, surmanneet miehet ja laahanneet mennessään naiset ja lapset. Vielä oli moni valkoihoinen heidän vankinaan turhaan pelastusta odottaen.
Linnanpäällikkö näytti kuitenkin kokonaan muuttuneen toiseksi mieheksi. Valppaana kulki hän sotilaineen lähiseuduilla, teki tarkastusmatkoja aina vuorille asti ja osotti muutenkin sellaista rohkeutta ja huolellisuutta siirtolaisia turvatakseen, että nämä alkoivat oikein kunnioittaa häntä ja pitää pelastajanaan. Ne monet jotka ennen olivat syyttäneet häntä pelkuruudesta, kiittivät nyt häntä ja kehuivat hänen uhrautuvalla esiintymisellään pelastaneen siirtokunnan perikadosta.
Ensi kertaa oli hänellä nyt toimessaan tilaisuutta näyttää kuntoaan.
Kaikkialla valvoi hän asukkaitten turvallisuutta ja neuvotteli heidän kanssaan ystävällisesti kaikista puolustusta koskevista seikoista. Tarkasti valvoi hän vartionpitoa. Ei siirtokunnalla vielä milloinkaan ollut ennen ollut sellaista sotilasturvaa!
Useita päiviä kesti levottomuutta, mutta suurempaa pahaa eivät intiaanit sentään tehneet.
Koko tämän ajan elivät ciboleron omaiset yksinäisessä talossaan kahden, ilman suojaa, ja pelkäsivät silti ehkä vähemmän kuin muut.
Siihen oli erityiset syynsä. Nämä naiset olivat jo tottuneet näkemään vaarallista ja vaivaloista elämää. Sitäpaitsi oli heidän kotinsa köyhä. Minkäpä vuoksi intiaanit tulisivat sinne ryöstämään, kun läheisessä naapuristossa oli paljo varakkaampia taloja, joissa oli enemmän saalista?
Sitäpaitsi rauhotti heitä vielä muuan toinen seikka. Carlos oli tehnyt kauppoja kaikkien lähettyvillä olevien intiaaniheimojen kanssa ja tunsi hyvin heidän päällikkönsä, joilta oli saanut monta ystävyydenosotusta juuri siitä syystä että hän oli amerikalainen. Amerikalaiset olivat aina kohdelleet inhimillisesti punanahkoja, ja siitä syystä nämä heitä kunnioittivatkin enemmän kuin meksikolaisia. — Vasta myöhempinä aikoina muuttuivat nämä olosuhteet kokonaan.
Kun cibolero matkallaan tapasi ryöstöretkellä olevia intiaaneja, kehotti hän näitä säästämään ranchoaan San lldefonson laidassa. Ja sen ne olivat luvanneet. Siitä syystä saattoi hänen kotiväkensä olla rauhassa, punaiset ystävät eivät heille tekisi mitään pahaa.
Ainoa heimo, jonka kanssa Carlos ei ollut oikein hyvissä väleissä, oli kurja Jicarilla-heimo Santa Fé-vuorten koillispuolella.
Se oli muuan haara apacheja, mutta eli erillään siitä ja poikkesi muutenkin etelän kuuluisien "sudensyöjien" tavoista.
Nämä seikat etupäässä saattoivat ciboleron kotiväkeä noudattamasta don Juanin ystävällistä kutsua — hän ratsasti usein tervehtimään morsiantaan — muuttaa näinä levottomina aikoina rancheron lujasti varustettuun kartanoon, jossa oli paljo suojelusväkeä.
Äiti vaan hymyili sellaiselle turhalle pelolle, eikä Rosita tahtonut jättää yksin vanhaa äitiään.
Mutta hyvä olisi ollut jos eivät olisi niin rohkeasti luottaneet turvallisuuteensa!
Oli kulumassa kolmas yö siitä kuin intiaanit alkoivat ryöstönsä San Ildefonson seuduilla. Naiset olivat jo jättäneet kangaspuunsa lepäämään ja aikoivat itse lähteä nukkumaan, kun samassa Cibolo — heidän suuri susikoiransa — muristen syöksyi ovelle. Tämä uskollinen eläin oli heidän paras vartijansa, ja se näytti ciboleron, ainoan miespuolisen vartijan lähdettyä vielä entistä valppaammalta. Kaikki äänet se kuuli.
Cibolo oli aina ollut Rositan leikkitoverina, ja tyttö piti hyvää huolta koirastaan. — Koira oli nyt levoton. Vihainen murina muuttui pian kiivaaksi haukunnaksi. Se oli varmaan kuullut jonkun vieraan lähestyvän asuntoa. Vaistomaisesti tuntui se aavistavan, ettei yöllinen vierailu merkinnyt hyvää.
Ovi oli tosin lukittu, mutta vanha rouva, joka ei mitään pahaa aavistanut, avasi sen, edes kysymättä keitä vieraat olivat.
Suuresti kauhistuivat naiset kun samassa kuului kamala intiaaniulvonta, ja nuijanisku kaatoi vanhan vaimon lattialle.
Vaikka koira raivoisasti hyökkäsi vihollisten päälle, syöksyi ovesta huoneeseen useita villejä, kauheasti maalattuina, huutaen ja aseitaan heiluttaen. Kiivaasta vastustuksestaan ja kovasta huudostaan huolimatta oli tyttö pian sidottuna erään muulin seljässä.
Huoneesta ryöstivät rosvot kaikki arvoesineet ja sytyttivät talon tuleen; lähtien nopeasti pakomatkalle.
Rosita näki liekkien kohoavan pimeälle yötaivaalle, näki äitinsä makaavan tunnottomana, ja tuli hänet varmaankin pian polttaisi. — Tyttö koetti nousta ylös, mutta hän oli lujasti sidottu. Tuskassaan saattoi hän vaan tukahtuneella äänellä huokasta: "Voi Jumala! Voi Jumala! Kuinka käy äiti-raukalleni?"
Melkein samaan aikaan tai ehkä vähän jälkeen tämän ryöstön kävi intiaaneja myöskin don Juanin talolla. Kiljuivat kauheasti ja ammuskelivat nuolia oviin ja muualle ja lähtivät sitten pois.
Don Juan oli suuresti huolissaan ciboleron turvattoman naisväen tähden, siitä syystä hiipi hän pimeän yön suojassa sinne, kuultuaan intiaanien jo lähteneen.
Suuresti kauhistui hän nähdessään eräässä tienkäänteessä etäällä loimottavat liekit, ajattelematta lähettyvillä mahdollisesti väijyviä intiaaneja, kiiruhti hän pelastamaan rakkaita tuttujaan. Muutamien minuuttien kuluttua oli hän, nopeasti juostuaan, jo palopaikalla. Jo aikoi hän rohkeasti hypätä muutamien alassyöksyvien palavien hirsien yli, jo oli hän temmannut puukkonsa kostaakseen mahdollisesti ryöstäjille, kun hän samassa kauhukseen huomasi Rositan äidin makaavan verissään, kalman kalpeana liekkien kirkkaasti valaisemalla lattialla.
Vielä eivät olleet liekit häneen tarttuneet, mutta se saattoi tapahtua koska tahansa, ja savukin voi hänet pian tukahuttaa, jollei hän jo ollutkin kuollut.
Voimallisin käsivarsin kantoi ranchero vanhan tajuttoman vaimon pois liekkien ulottumilta ja riensi uudelleen etsimään rakasta Rositaansa, epätoivoisena huudellen häntä nimeltä.
Ei kuulunut ihmisääntä vastaukseksi.
Vain liekkien räiske, luhistuvan rakennuksen ryske, yötuulen humina ja huuhkainten huuto vastasi hänelle. Toivo oli loppunut!
Epätoivoisena, melkein tajuttomana palasi hän vaimon luo ja kumartui tutkimaan häntä. — Vielä oli hän hengissä, ehkä oli pelastettavissakin. Hän kostutti taintuneen huulia ja kohotti korkeammalle hänen päätään hengityksen helpottamiseksi. Ilo kuvastui rancheron kasvoista, kun vanhus avasi silmänsä ja liikutti huuliaan. Isku oli hänet vaan tainnuttanut. Nyt oli hankittava pehmeämpi vuode. Hän nosti vanhuksen syliinsä ja kantoi tuttua tietä pitkin asunnolleen.
* * * * *
Seuraavana aamuna levisi tieto tästä intiaanien uudesta tuhotyöstä kautta koko siirtolan ja lisäsi vielä enemmän asukkaitten pelkoa. — Linnanpäällikkö teki uudelleen urouden ihmeitä. Vahvan sotilasosaston etunenässä karahutti hän läpi kaupungin, komensi korkealla äänellä ja osotti muutenkin innostustaan, sitten ratsasti hän samaa tietä pitkin, jota myöden intiaanit todennäköisesti olivat uhriaan kuljettaneet.
Jo aikaisin iltapäivällä palasi kuitenkin sotilasosasto, tapansa mukaan selittäen:
"Villejä ei ole tavattu".
He kertoivat olleensa aina Pecos-joen rannalla asti, jonka toisella rannalla olevat jäljet selvästi osottivat, että yutait olivat jatkaneet matkaansa Llano estacadolle, jotenka takaa-ajo oli siihen keskeytetty. Se tieto yleensä rauhotti asukkaita, sillä arveltiin, että intiaanit jo tyytyivät ryöstämäänsä saaliiseen ja jättäisivät vihdoinkin kaupungin rauhaan. Intiaanit kaiketi yhtyivät johonkin suurempaan heimoryhmään läheisyydessä.
Vähää sen jälkeen kuin urhea isänmaanpuolustaja oli palannut, kulki samaa tietä siirtolaa kohden toinen kulkue. Se ei kuitenkaan ollut mikään ratsastajajoukkue, vaan jono raskaasti kuormitettuja muuleja, joita tomuset ja väsyneet intiaanit ajoivat, ja härkien vetämiä kuormavankkureita. Sen edellä oli vaan yksi ratsumies, jonka puvusta ja koko käytöksestä saattoi päättää hänet karavanin omistajaksi.
Huolimatta retken monista vaivoista ja miestä sekä hevosta peittävästä hiekasta, oli helppo tuntea ratsastaja. Se oli — cibolero Carlos.
Niin lähellä oli hän jo siis retkensä päämäärää. Vielä penikulma matkaa tasangolla, sitten saisi hän nähdä rakkaan kotinsa ja sulkea syliinsä omaisensa.
Unohtuneen tuntuivat kaikki vaivat; sydän löi riemukkaammin hänen ajatellessaan sitä hetkeä, jolloin muhkea muulijoukko pysähtyisi vaatimattoman kodin edustalle, ja äiti ja sisar rientäisivät ulos tervehtimään kauvan kaivattua. Kuinka he ihmettelisivätkään — ajatteli hän — hänen menestystään, rikkauttaan, ja etupäässä sitä, että neljäviikkoiseksi laskettu matka niin pian oli suoritettu!
Nyt saisi rakas sisar uuden puvun — ei yksinkertaista, villaista naguasta [rimsuilla koristettu alushame], vaan loistavasta ulkomaan silkistä tehdyn, sievän mantillan, vieläpä silkkikengät ja silkkisukat!
Ylpeydellä ajatteli hän kuinka korealta pikku sisko näyttäisi ensi juhlissa, varsin don Juanin silmissä. Vanhalle, hyvälle äidille katettaisiin pöytään teetä, kahvia ja suklaata, josta hän niin paljo pitää; atolea [atole on muuan tavallinen meksikolainen juoma] hänen ei koskaan tarvitsisi juoda. Rancho sitäpaitsi ei sellaisena enää mitenkään voinut kelvata; uusi rakennus oli rakennettava, somempi ja mukavampi. Vanhaa majaa voitaisiin sitten käyttää tallina. Varmaankin saisi hän muuleistaan niin paljo rahaa, että saattoi ostaa isohkon maapalstan siihen kuuluvine eläimineen. Ja olihan hänellä vielä sitäpaitsi isot joukot nahkoja ja lihoja; ja kultahietaa! Mitä saattaisikaan tapahtua, jos cibolerosta tulisi ranchero, joka itsenäisesti hoitaisi omaa tilaansa? — Hänen silmänsä loistivat ilosta sitä ajatellessa!
Nämä unelmat täyttivät Carloksen mielen kotimatkalla. Ja vielä suurempia tuloksia toivoi hän uudesta matkasta wacoleiriin. Hän oli varma siitä, että vaan köyhyys esti häntä naimasta Catalinaa. Jos hän rikastuisi, niin mikäpä silloin enää häntä estäisi? — Olihan jo kaikille tunnettu asia, että don Ambrosio vielä muutamia vuosia sitten oli köyhä gambucino [kullankaivaja, joka tekee työtä omissa nimissään], kuten hänkin, kunnes hän sattumalta löysi kultarikasta maata, ja tuli mahtavaksi kaivosmieheksi.
Uusissa, muuttuneissa olosuhteissa ottaisi don Ambrosio varmaan mielellään vastaan Carloksen, josta hän jo pikkupoikana oli pitänyt, ja joka oli ollut hänen tyttärensä leikkitoverina. Se varmaan onnistuisi, jos Carlos vaan pääsisi rikkaaksi ja ylhäiseksi. Mikseipä viimemainituksikin? Olihan äiti usein sanonut hänen verensä olevan yhtä jalosyntyistä kuin konsanaan jonkun hidalgon — aatelismiehen!
Tällaisia kauniita kuvia häälyi ciboleron sielunsilmissä koko matkan ajan; aina hän niitä ajatteli, päivin ja öin. Kuta enemmän koti lähestyi, sitä kärsimättömämmäksi hän tuli. Jo aikoi hän usein iskeä kannukset heponsa kylkiin ja kiiruhtaa kotiin edellä, jättäen karavaaninsa tulemaan hiljalleen perässä. Mutta hauskemmalta hänestä tuntui sentään tulla kotiin oikein juhlallisesti koko laumansa kera ja siten vakuuttaa kotiväelle kaikkea oikein todeksi. — Varmaankin he makeasti nauraisivat kuultuaan, että hän oli valittu intiaanipäälliköksi ja tehnyt reippaine seuralaisineen retken itään!
Uskollista ystäväänsä don Juania lähtisi hän kohta tapaamaan. Hänen kanssaan oli onni jaettava.
"Omituista on kuitenkin", ihmetteli hän, "ettei koko tiellä ole ketään, eikähän vielä ole niin myöhäinenkään. Missähän kaikki ihmiset ovat? Jollei tällä tiellä näkyisi niin paljo hevoskavion jälkiä, niin saattaisipa melkein luulla, että intiaanit ovat peljättäneet siirtolan asukkaat. Mutta se ei mahda olla asian laita, sillä nämä ovat rakuunain hevosen jälkiä, eikä se pelkuri linnanpäällikkö varmaankaan uskaltaisi niin kauvaksi, jos vaan intiaaneja olisi lähiseuduilla.
"Ehkä vietetään jotain juhlaa, ja kaikki ovat sentähden menneet kaupunkiin?
"En kuitenkaan muista mitä pyhimystä tänään juhlittaisiin. — Antonio varmaan sen tietää. — Kuules, Antonio, muistatko mikä juhla tänään on?"
"En, herra!" kuului väsynyt vastaus.
"Missä sitten ihmiset ovat?"
"En tiedä, merkillistä se vaan on", kuului arrieron lyhyt vastaus.
"Luuletko, että intiaanit ehkä ovat peljättäneet väestöä?"
"En luule, herra, sillä nämä ovat vallan tuoreita rakuunain hevosten jälkiä! Ei ole vielä tuntiakaan siitä kuin ovat täällä olleet. Luuletteko intiaanien silloin uskaltaneen näyttäytyä?"
Puhujan äänessä ja katseessa oli siksi ivallinen vivahdus, että cibolero heti arvasi tarkotuksen.
"Niin, ymmärrän kyllä tarkotuksesi, että linnanpäällikön hyvinvarustetut miehet pötkisivät pikemmin pakoon nähdessään intiaanien maalatut kasvot kuin ryhtyisivät taisteluun. Hauska olisi nähdä niin erilaisten soturien taistelevan keskenään. Kuinkahan siinä kävisi Uuden Meksikon urhoollisten puolustajien?"
Molempia nauratti.
He kulkivat edelleen, mutta ketään ei tullut vastaan isolla tiellä. Heidän pilapuheensa kuoli, ja alakuloiseksi tuli Carloksen mieli, ajatellessaan yksinäistä kotiaan ja sitä, etteivät rakkaat omaiset olisikaan vastassa. Häntä alkoi arveluttaa.