He eivät olleet vielä nähneet yhtään uutisasuntoa, kun ciboleron maja oli laaksoon tultaessa ensimäinen; siirtolaisten karjalaumat kävivät kuitenkin jo täällä saakka laitumella, ja nythän oli jo karjan kotiinajon aika. Mutta ei näkynyt karjaa eikä paimenia. Autioina olivat niityt.
Mitä se merkitsi?
Joka hetki kasvoi levottomuus, mutta Carlos ja Antonio koettivat sitä salata, rauhottaakseen toisia. — Tie ei tuntunut loppuvan ensinkään. Nyt olivat he erään käänteen kohdalla ja tulivat tammilehtoon. Jo muutamien askeleitten päästä piti ciboleron majan näkyä. Silloin säpsähti cibolero äkkiä. Hevonen hypähti sivullepäin; Carlos nousi seisaalleen jalustimille ja katseli katselemistaan äänettömänä taloa kohden.
Rakennusta ei vielä voinut nähdä pensaikolta, mutta sen aukoista näkyi musta linja, joka näytti luonnottomalta ja kauhealta, ja pensaikon yläpuolella leijaili jotain savuntapaista utua.
"Voi, Jumala! Mitä onkaan tapahtunut?" huudahti hän tukahtuneella äänellä.
Heti kannusti hän hevostaan; nuolena se kiiti lyhyen matkan. — Ratsastaja hyppäsi maahan, tunkeutui kaktusaidan läpi — ja seisoi hiiltyneillä raunioilla.
* * * * *
Heti perässä tuli muulijono Antonion jouduttamana. Arriero juoksi majaan ja löysi sieltä herransa hiiltyneillä hirsikerroksilla, pää alas vaipuneena ja kädet pitkässä tukassa.
Antonion tulo sai hänet kohottamaan päätään, mutta vaan hetkiseksi.
"Laupias Jumala! Äitini — sisareni!" siinä ainoa mitä cibolero tuskassaan saattoi sanoa.
"Laupias Jumala!" kertasi hän vieläkin kuin unissaan, ja entistä syvemmälle painui pää rinnalle, jota raskaat huokaukset tärisyttivät. — Hän tunsi kuoleman tuskaa, sillä vaistomaisesti aavisti hän koko tapauksen.
SEITSEMÄS LUKU.
Löytö.
Niin liikuttava oli tämä näky, että uskollinen palvelija tunsi sen kovasti koskevan sydäntään. Vaiti ollen kunnioitti hän isäntänsä suurta tuskaa. Silloin juolahti hänen mieleensä, että ystävän lohdutus olisi varmaan tässä paras, ja nopeasti hävisi hän.
Carlos ei huomannut hänen poistumistaan. Ajatukset koettivat päästä johonkin selvyyteen. Mutta samalla tajusi hän, ettei tällaiseen saamattomaan toivottomuuteen voinut heittäytyä pitkäksi aikaa. Toimia täytyi, ja pikainen apu saattoi vielä paljon parantaa. —
Hän nousi ylös, kohotti päänsä, ja edessään oli hänen paras ystävänsä don Juan, joka laski kätensä hänen olalleen.
Mutta rancheron kasvoilta kuvastui syvä huoli, mikä ei toiveita herättänyt. Siksipä huokasikin vaan cibolero:
"Äitini, sisareni?"
"Äitisi on minun luonani", vastasi don Juan.
"Missä on Rosita?"
Don Juan ei voinut heti vastata. Kurkusta ei tuntunut ääntä lähtevän. Vuolaat kyynelkarpalot virtasivat pitkin hänen poskiaan. Ne puhuivat selvää kieltä.
"Ystäväni", sanoi Carlos, "sano kaikki, puhu katkerinkin totuus. Onko sisareni kuollut?"
"Ei, ei! Herra siitä hyvin varjelkoon!"
"No puhu sentään! Onko hän ryöstetty?"
"On".
"Kutka sen ovat tehneet?"
"Intiaanit."
"Oletko varma siitä, että sen ovat tehneet intiaanit?" kysyi Carlos, luoden omituisesti tutkivan katseen ystäväänsä.
"Olen varma siitä. Itse olen heidät nähnyt. Äitisi —"
"Äitini? Mitenkä hän voi?"
"Ei hänellä ole enää mitään hätää, mutta kovasti hän on kärsinyt. —
Kannoin hänet täältä kotiini —
"Kerron lyhyesti kuinka kaikki kävi. Muutamia päiviä sitten ovat intiaanit riehuneet täällä siirtolan läheistöllä; karjalaumoja ja paimenia ahdistelivat he; suuren osan eläimiäni veivät he, ja levittivät suurta kauhua kaikkialle. Lähetin tiedustelijoita eri tahoille ja sain kuulla intiaanien taas uudelleen olevan liikkeessä."
"Kävivätkö he ranchoni kimppuun; eikö sitä voitu estää?"
"Ei ehditty. Sanan saatuani intiaanien liikkeistä laitoin meillä kaikki kuntoon puolustusta varten. Joka hetki odotin hyökkäystä. He kulkivat tästä ensin ohitse, mutta palasivat pian jälleen. Luulivat kai olevan helppoa ahdistaa meitä, mutta siinä suuresti erehtyivät, sillä hacienda oli vahva kuin pieni linna ja kuumat tuliaiset olisivat ne saaneet. Siitä syystä kai katsoivatkin paraaksi poistua nopeasti. Silloin tuli mieleeni surullinen aavistus. — Ajattelin turvatonta kotiväkeäsi, ja lähdin tänne huolimatta pimeästä ja siitä, että yutaeja oli lähettyvillä."
"Sanoit heidän olleen yutaeja; olisivatko he todellakin ryöstäneet sisareni?"
"Useat paenneet lammaspaimenet ovat tunteneet heidät sotamaalauksistaan, ja minäkin olen varma siitä, sillä muuan tiedustelijoistani on tarkkaan kuvaillut heidän ulkomuotonsa. Kuulin heidän juuri poistuvan kiiruhtaessani tänne auttamaan kotiväkeäsi. Kovasti säikähdin nähdessäni talosi liekkien vallassa ja äitisi makaavan tajuttomana kynnyksellä. — Sisaresi oli kadonnut."
"Madre de Dios! — Jumalan äiti! — Oliko hän kadonnut?"
Uudelleen itki ranchero.
Cibolero koetti lohduttaa ystäväänsä.
"Don Juan", sanoi hän lujalla äänellä, "tiedän, että olette aina ollut ystävä ja veli minulle ja omaisilleni. Kärsinyt olette samoin kuin minäkin; aavistamatta on sattunut onnettomuuden isku. — Mutta rohkeutta vaan; kuivatkaa kyyneleenne! Katsokaahan, en minäkään enää itke. Mutta eivät myöskään väsyneet silmäni unta saa ennenkuin Rosita on pelastettu tai kostettu. Toimikaamme siis viipymättä! Kertokaa kaikki mitä tiedätte täällä esiintyneistä intiaaneista. Kaikki haluan tietää. Ehkä pääsemme piankin jäljille."
Hätääntynyttä nuorta miestä lohdutti suuresti saada purkaa sydämensä ja aikalailla vahvisti häntä se, että sai voimakkaasta cibolerosta seuralaisen morsiantaan etsiessä. Ranchero koetti muistutella pienimpiäkin yksityisseikkoja viimepäivien tapahtumista, m.m. senkin, että intiaanit olivat ilmestyneet ylängöille vasta kolme päivää sitten; ja että senjälkeen alkoivat tuhotyöt siirtolan läheisyydessä, karjanryöstöt y.m.
Niinikään kertoi hän sotilaitten uutteruudesta, ja kuinka he joka aamu kävivät retkeilyllä etsimässä vihollista; — vieläpä oli hän itsekin tarjoutunut miehineen seuraamaan linnanpäällikköä, mutta tarjous oli hylätty.
"Onko linnanpäällikkö hylännyt sellaisen tarjouksen?" kysyi Carlos hyvin ihmeissään.
"Hänen mielestään olimme sotilaille pikemminkin esteeksi kuin hyödyksi. Lupasin omasta ja väkeni puolesta tarkoin noudattaa hänen määräyksiään, mutta ei sekään auttanut. Todellisena syynä luulen olevan sen, että hän on minulle vielä suutuksissaan juhannus-juhlista asti."
"No mitä sitten tapahtui?"
"Sotilaat palasivat noin tunnin verran aikaa sitten ja sanoivat seuranneensa jälkiä Pecos-joelle saakka. Vastaiselta rannalta olivat he nähneet intiaanien jälkien johtavan laajalle ylätasangolle ja keskeyttivät siitä syystä takaa-ajon. — Siten he ainakin selittivät aikaisen paluunsa."
"Jos lausun oman mielipiteeni", sanoi don Juan väkinäisesti hymyillen, "niin luulen kaupunkilaisten olevan hyvinkin mielissään intiaanien lähdöstä, ja etteivät ryhdy enää mihinkään muihin hommiin. Olen nyt omasta puolestani koonnut pienen miesjoukon ajaakseni heitä takaa. Useat kieltäytyvät kauhulla seuraamasta, mutta oma väkeni ainakin on rohkeata. — Jumalan kiitos, että te tulitte! Te ryhdytte johtoon, ja kaikki voi vielä kääntyä hyväksi."
"Rukoilkaa taivasta", sanoi Carlos, "ettei olisi jo liian myöhäistä seurata jälkiä. — Toivokaamme kuitenkin. — Toissayönähän sanoitte sen tapahtuneen? No sitten voi vielä toivoa. Ei ole sitten satanut eikä tuullut kovasti. Jäljet ehkä vielä näkyvät. Olisi vaan hyvä vainukoira. — Missä on Cibolo?"
"Koira on meillä. Luulimme ensin, että se oli tapettu tai laahattu pois, mutta puolenpäivän aikaan se palasi lian peittämänä ja keihäänhaava ruumiissa. Se on kai päässyt karkuun intiaanien kynsistä."
"Sepä on hyvin merkillistä. — Olisiko se jättänyt emäntänsä? —
Ketähän se etsi? — Voi, Rosita raukka, uskollisimpasikin ovat sinut
jättäneet! — Voi sisar raukka! Nähnenkö sinua enää milloinkaan! Voi,
Jumala armahda!"
Suru murti uudelleen hänen kalpeat kasvonsa, mutta suurella ponnistuksella voitti hän epätoivonsa.
Kädet nyrkissä ja silmät tulta iskien hypähti hän seisaalle ja huudahti:
"Olkoon tasanko kuinka laaja tahansa, ja olkoot jäljet mitenkä haihtuneet tahansa, ciboleron silmä on tarkka. Hän on löytävä sinut, rakas sisar! Vaikkapa aamusta iltaan täytyisi vaeltaa niin sinut löydän. Älä pelkää, Rosita! Veljesi jo rientää sinun avuksesi, ja armahda sitä heimoa, joka on uskaltanut sinut ryöstää!"
Pian vaihtui sentään ciboleron kiihtymys vakavaksi harkinnaksi.
"Yö on jo tullut", sanoi hän ystävällisesti don Juanille, "menkäämme äitiä katsomaan. Ajo aljetaan huomenna."
Kauvan istui cibolero kuumetta sairastavan äitinsä vuoteen ääressä tuskallisissa mietteissä.
Yön hiljaisuudessa kuului vaan vanhan rouvan huokauksia. Lopulta nousi
Carlos hiljaa ryhtyäkseen varustelemaan seuraavan päivän retkeä.
Kaikki tarkastettiin huolellisesti, aseet, satulat ja hevoset. Palvelijain varustaminen kiinnitti koko heidän huomionsa. Muulien selkään nostettiin eväät, sillä Carlos ei aikonut ennen palata kuin oli valansa täyttänyt — joko vapauttanut sisarensa, tai kostanut hänen puolestaan. Lujasti oli hän päättänyt ahdistaa vihollisia vaikka tasangon reunoille, heidän salaisimpiinkin komeroihinsa.
Molempia miehiä painosti sama huoli. Nuori ranchero kärsi yhtä paljo kuin cibolerokin. Mitä olisi elämä ilman Rositaa? Ei hänkään saanut unta, ja jos se tuli, oli se lyhyt ja herääminen sitä kauheampi.
Usein kumartui Carlos katsomaan äitiään. Monia suunnitelmia laati hän. Vaikeata oli hänen ratkaista sitä kysymystä, mitä heimoa ryöväri-intiaanit olivat.
Ne eivät voineet olla apacheja eivätkä comancheja, sillä niitä hän oli tavannut kotimatkalla; ne olivat ystävällisiä entiseen tapaansa eivätkä tietäneet mitään hyökkäyksestä San Ildefonsoon. Varmaankaan eivät ryövärit olleet tehneet niin pitkämatkaista retkeä palatakseen sitten niin vähäinen saalis mukanaan. Mutta olivatpa he nyt kumpaa heimoa tahansa — ajatteli Carlos — niin varmaan vapauttavat he tytön heti, kun saavat kuulla, että hän on ciboleron sisar. — Varmaankaan ne eivät olleet apacheja eikä comancheja.
Mutta keitä siis? Yutaejako? Niin luulivat laaksolaiset, ja samaa mieltä oli don Juan. Jos siinä huhussa oli perää, niin hän saattoi olla huoleti, sillä hän kävi kauppaa tämän mahtavan ja sotaisen heimon kanssa, vaikka se nyt oli sotaretkillä pohjoisessa. Mutta toiveitten sijaan tuli aina uusia huolia kun hän ajatteli jicarilleja. He olivat arkoja ja julmia, sitäpaitsi vihamielisiä hänelle. He olisivat ilolla häneltä päänahan nylkeneet. Surullinen oli sisaren kohtalo, jos hän oli joutunut heidän valtaansa. Se hirvitti Carlosta.
Aamu jo alkoi valjeta. Seuralaiset olivat jo jalkeilla ja valmiina lähtöön. Hevoset ja muulitkin olivat jo kunnossa, ja don Juan sanoi jättävänsä johdon cibolerolle. Carlos meni jättämään hyvästi äitiään. Tämä viittasi poikansa lähemmäksi kuullakseen hänen heikkoa puhettaan.
"Poikani," sanoi hän Carloksen kumartuessa vuoteelle, "siunaan yritystäsi hakea Rositaa; mutta tiedätkö minkälaisia intiaaneja saat ajaa takaa?"
"En, äiti, mutta luulen, että he ovat pahimpia vihollisiamme jicarilleja".
"Onko niillä partaa ja onko niillä jalokivisormuksia?"
"Ei, äiti, miksi sitä kysyt, tiedäthän ettei niillä ole. — Äiti raukkani", kuiskasi hän huolestuneena don Juanille, "isku on heikontanut hänen järkeään."
"No seuraa sitten jälkiä", sanoi hän heikosti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan poikansa kuiskausta, "ne ehkä johtavat —;" hän veti Carloksen lähemmäksi ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.
"Mitä, äiti?" kysyi hän hämmästyneenä, "luuletko tosiaankin niin?"
"Se on vaan arvelu, mutta minulla on siihen syytä. Tyydy siihen! — mutta lähde nyt seuraamaan jälkiä, pian huomaat ovatko minun vanhat silmäni pettäneet".
"Luota minuun. Olen vannonut. Tässä käteni sen vahvistukseksi!"
"Lupaa vielä olla varovainen kaikissa toimissasi. Ei hätäillä."
"Älä pelkää, äiti. Pian palaan. Jumala sinua varjelkoon!"
Kättä puristettiin, jäähyväissuutelo annettiin, ja sairas jäi yksin.
Pian senjälkeen kulki ratsastajajoukko ulos talon portista tielle, joka johti pois laaksosta.
Vielä peitti hämärä maita, mutta cibolero tunsi hyvin seudun. Ja pianhan jo koitti päiväkin.
Lähes penikulman päässä don Juanin talosta haarautui tie. Eteläinen vei sinne, mistä cibolero eilen palasi, läntinen johti sinne, missä sotilaat olivat olleet, eräälle Pecos-virran kaalamolle. Sen näki vieläkin kavionjäljistä.
Helppoa olisi ollut vaikka nelistäen seurata näitä jälkiä, mutta cibolero ei pitänyt silmällä ainoastaan isoa tietä; hänen huomionsa kiintyi myöskin tien ohessa oleviin eläintenjälkiin. Ja se hidastutti matkaa. Tätä tietä olivat intiaanit epäilemättä ajaneet don Juanin karjaa, noin viittäkymmentä eläintä. Jäljet olivat arvion mukaan kahden päivän vanhoja.
Jo olivat he lähellä jokea, kun Cibolo-koira äkkiä kääntyi vasemmalle ja pysyi sillä suunnalla. Carlos ymmärsi heti, ettei se ollut sattuma, vaan että viisaalla eläimellä oli siihen syynsä. Pian huomasi hän sotilashevosten jäljistä erkanevan toiset jäljet suoraan pohjoiseen.
Se herätti erityisesti ciboleron ja rancheron huomiota, että koira kääntyi juuri tälle suunnalle, jossa ei ollut tietä, ei edes polkua, muutamia hiljantulleita hevosenjälkiä vaan.
Olisikohan koira ennen ollut täällä?
Carlos laskeutui hevoseltaan tutkimaan jälkiä.
"Tästä on kulkenut neljä hevosta ja yksi muuli!" sanoi hän. "Kahdella hevosella on ollut kengät etujaloissa, toisilla ei ensinkään. Kaikkien seljässä on ollut ratsastaja; muuli oli ehkä kuormitettu — sitä talutettiin — ei, se ei ollut mikään kuormajuhta!" selitteli cibolero jälkiä tutkien.
Muutamissa minuuteissa oli cibolero päässyt näihin tärkeisiin tuloksiin, eikä hänen johtopäätöksiään saattanut epäillä.
Kaikki seuraajat ihmettelivät johtajansa tarkkaa huomiokykyä, paitsi
Antonio, joka oli siihen jo tottunut.
"Aika sopii", sanoi Carlos don Juanille. "He ovat kulkeneet tästä eilen, aamulla varhain. Oletteko varma siitä, että he jo ennen keskiyötä lähtivät teiltä?"
"Vallan varma", vastasi ranchero. "Vasta keskiyöllä minä kannoin äitinne kotiini. Sen muistan varmaan."
"Montako intiaania luulette olleen teillä, don Juan?"
"Montaa ei heitä ollut. Enempää ei selvään näkynyt kuin kolme tai neljä. Oli pimeä. Muutamat vaan kiljuivat, ja luulen niitten olleen, jäljellejääneitä, jotka kiljuivat ilosta kun rancho paloi. Retkikunta ei kaiketi ollut lukuisa."
"Kaikesta päättäen ovat nämä juuri heidän jälkiään."
"Luuletteko todella niin?" kysyi ranchero.
"Niin, katsokaahan, eikö se ole merkillistä?"
Carlos näytti koiraa, joka palasi takaisin ja vinkui ikäänkuin pyytäen seuraamaan.
"Se on merkillistä, varmaankin on koira jo kerran ennen ollut täällä", huomautti don Juan.
"Se on minunkin mielipiteeni, mutta jäljet eivät haihdu vielä yhteen tuntiin, ja me voimme sittekin niitä seurata."
"Mutta ei sentään, se olisi ajan haaskausta," jatkoi cibolero. "Sotilaat eivät varmaankaan käyneet kaukana; he olivat jo ennen iltaa laaksossa; ja minun täytyy tietää minnepäin he ratsastivat ennenkuin jätän tavallisen kulkutien. Ratsastakaamme vielä eteenpäin tiellä päästäksemme selville siitä asiasta?"
Kiihtyneenä kannustivat kaikki hevosiaan ciboleron perään, joka yhä tarkasteli tien molemmille puolille.
Vähän ajan päästä olivat he ehtineet Pecos-joelle, sille kaalamolle, jolta sotilaat olivat kääntyneet takaisin.
Carlos huomasi, etteivät sotilaat olleet menneet yli, mutta että siitä sensijaan oli kulkenut joukko eläimiä ajajineen, kuten rannalla olevista jäljistä saattoi nähdä.
Hän viittasi muuta väkeä seuraamaan joen yli ja sanoi don Juanille:
"Amigo, luulenpa, että voitte vielä saada takaisin karjanne."
"Kuinka niin luulette?"
"Ajajat ovat olleet täällä vuorokausi sitten. He eivät voi olla kaukana."
"Kuinka sen tiedätte?"
"Oh, se ei ole vaikeata, miehet ovat istuneet juuri niillä hevosilla, joitten jäljet tässä näkyvät. Eläimet voimme kai nähdä jo tuolla vuorilla."
Carlos näytti harjanteita, jotka ulottuivat hyvän matkaa ylätasangolle ja näyttivät olevan noin kolmannespenikulman päässä kaalamosta.
"Sinnekö menemme?" kysyi ranchero.
"Ei ihan vielä", kuului vastaus. Cibolero ei ollut vielä tehnyt varmaa päätöstä. Hän punnitsi syitä ja vastasyitä. Lopulta näkyi hän päässeen varmuuteen ja sanoi melkein juhlallisella äänellä:
"Se lienee varminta. Huolimatta kauheista epäluuloistani voin sentään olla väärässä; — mutta olisiko äiti voinut erehtyä? — Ehkä molemmat jäljet vielä yhtyvät." Viimeiset sanat lausui hän melkein itsekseen, ja vaikka don Juan ne kuuli, ei hän niitä ymmärtänyt. Hän aikoi juuri pyytää cibolerolta selitystä, kun tämä samassa kannusti hevostaan ja käski miehiä seuraamaan perässään jälkiä. Noin tunnin ratsastettuaan tuli joukkue erääseen rotkoon.
Kukapa voisi kuvata heidän hämmästystään rotkossa nähdessään sen täynnä zopiloteja, korppikotkia joita sadottain istui kallionkielekkeillä tai maassa siipiään räpytellen. Arosusiakin oli joukossa, samoinkuin muulle seuralle vastenmielinen karhu, joka oli varmaan tehnyt pitkän matkan halki ylätasangon. Eläimet taistelivat ruuasta, jota tällä kertaa kuitenkin oli erittäin runsaasti. Rotkon pohjalla nim. oli neljä tai viisikymmentä eläimenraatoa, joita don Juan ja hänen paimenensa hyvällä syyllä uskoivat rancheron karjan jätteiksi.
"Jopa minä sitä arvelin", sanoi Carlos, jonka äänestä soi synkkä huoli. "Jo sitä arvelin, mutta en olisi luullut mahdolliseksi sellaista roistomaisuutta. Mikä kurja teko! Hän pelkäsi, että jos eläimet olisivat jääneet henkiin, ne olisivat palanneet kotiin, ja koko juoni olisi paljastunut. Ah sitä konnaa! Hän se on varmaan ollut, äitini on ollut oikeassa."
"Mitä, kuka sitten, Carlos?" kysyi don Juan, jota hämmästytti vaiteliaan johtajan katkonaiset lauseet.
"Älkää kysykö nyt, don Juan, kaikki selitän myöhemmin; pääni tuntuu palavan, ja sydän lyö haletakseen. Odottakaahan vähän kunnes ehdin tyyntyä. Teko on ollut vallan kamala, ihan helvetillinen! Mutta sitä ei oltu suunniteltu niin viekkaasti, ettei cibolero olisi saanut siitä selvää. Arvotus on ratkaistu, tiedän jo kaikki! — Kurja raukka, vielä kostan sinulle! Don Juan, Antonio, seuratkaa minua, jälkiä on helppo seurata. Tiedän jo vallan liiankin hyvin mihin ne johtavat. Eteenpäin!"
Hän iski kannukset heponsa kylkiin, ja nopeasti ratsastettiin jälleen kaalamolle takaisin.
Viimeiset tapaukset olivat mitä suurimmassa määrässä hämmästyttäneet
Carloksen seuralaisia.
Vielä eivät he ymmärtäneet asemaa, mutta viipymättä seurasivat he johtajaansa Pecos-joelle. Koira kiiruhti edellä. Se haukahti välistä ja sillä näkyi olevan yhtä suuri kiire kuin herrallaankin.
Tuskin olivat he kulkeneet jälkiä seuraten neljännestunnin, kun Cibolo kääntyi äkkiä suoraan kaupunkia kohden.
Tähän saakka eivät ratsastajat vielä olleet lausuneet ihmettelyään ciboleron omituisen käytöksen johdosta, mutta nyt vasta he kummastuivat, kun tunsivat jälleen koiran osottamat jäljet. Carlos yksin oli vaiti, hän oli odottanut tätä löytöä. Hänen kasvoillaan ei ollut hämmästyksen vaan hirveän uhan leima. Syvälle päähän painuneet silmät hehkuivat kamalasti kuin jonkin sisällisen tulen polttamina; yhteenpuristetut, vaaleat huulet ilmaisivat jyrkkää päättäväisyyttä. Harvoin hän enää katsahti jälkiin, liiankin hyvin hän tiesi jo minne ne johtivat.
Heidän oli kahlattava mutaisen joen yli, josta koira vaivalla raahasi itsensä kuivalle. Sen pitkiin karvoihin jäi punertavaa savea. "Kas tuota!" huudahti don Juan ystävilleen. "Väri on aivan samaa, jota koirassa oli kun se tuli rancholle. Nyt tiedetään missä se on ollut."
"Tiedän sen, amigo", sanoi Carlos, "mutta suo minun nyt vaieta ja miettiä."
Jäljet johtivat edelleen kaupunkiin päin. Ne eivät menneet enää takaisin laaksoon vaan kiersivät vielä korkeammille seuduille.
"Herra", sanoi Antonio, ratsastettuaan isäntänsä rinnalle, "nämä eivät ole intiaanien hevosjälkiä; voinpa panna vetoa, että tästä on kulkenut upseerien hevosia ennen meitä."
Cibolero istui satulassaan niin ajatuksiinsa vaipuneena, ettei näkynyt huomanneen, mitä Antonio sanoi eikä siihen mitään vastannutkaan.
Tämä luuli siitä syystä ettei herransa ollut häntä kuullut, ja uudisti siitä syystä huomautuksensa.
"Rakas Antonio", sanoi cibolero heittäen surullisen ja ystävällisen katseen vanhaan seuralaiseensa, "pidätkö minua sokeana vaiko tuhmana?"
Tätä ei lausuttu kiukkuisella äänellä, mutta Antonio huomasi, että herransa halusi olla yksin, ja peräytyi jälkijoukkoon.
Ratsastettiin milloin nelistä milloin ravia. Eläimet jo alkoivat väsyä; mutta vielä ei oltu perillä.
Vihdoin tultiin sille paikalle mistä polku johti mutkitellen ylängöltä laaksoon, sama polku, jota myöten Carlos juhannuksena oli ratsastanut kallion kielekkeelle. Carlos käski silloin muun joukon seisahtua ja ratsasti Don Juanin kanssa kallion reunalla asti. Kallionkielekettä sanottiin Nina perfida'ksi s.o. petolliseksi tytöksi. Täältä saattoi nähdä yli koko lakeuden ja kaupungin.
Kuinka toisellainen olikaan heidän mielialansa nyt kuin silloin juhannus-juhlissa, kun Carlos oli suorittanut rohkean ratsastusnäytteensä!
"Näettekö tuota rakennusta?" kysyi cibolero viitaten erääseen yksinäiseen asuntoryhmään heidän ja kaupungin välillä.
"El presidio."
"Niin, se on el presidio."
"Mitä sillä tarkotatte?"
"Sisareni on siellä."
* * * * *
Jätämme nyt hetkiseksi ystävämme mietteisiinsä, ja käymme tervehtimään miestä, joka samalla hetkellä käveli asuntonsa pengermällä.
Sen toisella sivulla kulki myöskin pari muuta miestä samaa yksitoikkoista kävelyään, mutta ne olivat vartiosotilaita karbinit olalla, jota vastoin edellinen oli korkea-arvoinen upseeri, itse siirtolan pelätty kuvernööri, linnanpäällikkö eversti Vizcarra.
Rakennus oli juuri äskenmainittu presidio, ja pengermä oli upseerien rakennuksen tasaisella katolla. Upseerien asuntoryhmä oli erotettu muusta linnotuksesta yhtä korkealla muurilla kuin itse suojamuuritkin. Tämä pengermä oli rauhotettu alue, jonne ei miehistö saanut tulla muuten kuin jonkin erityisen syyn tähden.
Eversti oli puettu mitä suurimmalla huolella, ja mielihyvällä katseli hän kultanyöristä pukuaan, kiiltonahkasaappaitaan ja sormuksilla koristettuja käsiään.
Itserakas hymy leikki hänen huulillaan, mutta joskus näkyi huolen pilvikin kulkevan hänen otsallaan.
Jokin kalvava ajatus varmaankin häntä vaivasi, sillä hän säpsähti väliin ja näytti levottomalta joskus, aivankuin joku olisi voinut kuunnella hänen sisimpiä mietteitään.
"Oh, sehän oli vaan uni!" mutisi hän. "Mitäpä sitä enää ajattelen? Miksen iloitsisi menestyksestäni?" Unet vierivät kuin virta, sanoo sananlasku. "Huoli pois ja ilo sijalle! Elämä on lyhyt!"
"Mitä se on?" huudahti hän äkkiä, luodessaan sattumalta katseensa Nina perfidaan.
Eikö se siis ollutkaan unta; olisivatko unikuvat tulleet tosiksi?
Tuollahan oli kalliolla ilmielävänä se haamu, joka oli koko yön häntä vaivannut, eikä nyt päivälläkään suonut hänelle rauhaa!
Eversti kalpeni säikähdyksestä, vaivoin saattoi hän hengittää; suonenvetoisesti tarttui hän aitaan.
Hänen silmänsä tuijottivat kallioon. Siellähän oli elävänä se ratsastaja, jonka kuva yöllä oli häntä vainonnut. Kuva alkoi elää.
"Jumalani, Jumalani, hän se on", huokasi eversti. "Hevonen! — Hän itse; kaikki! — Vallan kuin unessa — Hän se on — en voi häntä katsoa, en voi!" Onneton mies käänsi toisaalle päänsä ja peitti kasvot käsillään, aivankuin olisi tahtonut päästä katsomasta näkyyn. Mutta hetken päästä pakotti jokin salaperäinen voima häntä katsomaan uudelleen kalliolle. Näky oli hävinnyt. Kallio oli alaston kuin ennenkin.
"Olen varmaan uneksinut valveillani!" mutisi miesraukka itseään lohdutellen. —
"Eihän siellä ketään ole voinut olla, ei ainakaan. — Ja kuinka olisikaan se mieslurjus jo ehtinyt palata? Onhan hän monien penikulmien päässä villien keskuudessa. —
"Se oli ilmeisesti vaan näköhairahdus, ha, ha, ha! —
"Ihmettelenpä tosiaan mikä minulta on näön vienyt! Olenpa kuin noiduttu. Ei suinkaan uni ole voinut sitä tehdä! — Mutta tyttöhän kiljui ja katseli minua niin kummallisesti kun menin hän luokseen! — En enää viitsi ajatella asiaa. Täytyy hakea jotakin huvittavaa!"
Hänen toiveensa näkyi kohta toteutuvan, sillä portailla tuli jo ylös penkereelle kapteeni Roblado, joka iloisesti hyvää huomenta toivottaen tervehti päällikköään.
"Terve tuloa, amigo, olkaa hetkinen seurassani!" sanoi eversti, joka tunsi mielensä keventyvän.
"Voinko todellakaan olla nauramatta", huudahti Roblado. "Naamiaiset onnistuivat hyvin kai? — Kaikkea ihomaaliakaan en ole vielä saanut pois, ja kurkkuni on varmaankin viikon vielä käheänä sellaisen kiljumisen jälkeen. Syystä voimme ylpeillä yrityksestämme. — Olihan vallan naurettavaa tuo hyökkäys paimenten kimppuun; ja ne hajotetut karjalaumat, mikä oivallinen teurastus kivääreillämme! Ämmälle isku päähän! talo liekkeihin; sotamaalaukset, ja kiljunta sellainen, ettemme pitkiin aikoihin voineet puhua; sehän oli vallan suuremmoista! — Onnistuimme erinomaisesti, mutta kyllä osamme myöskin hyvin esitimme. —
"Viekas Gomez esitti osansa tässä näytelmässä moitteettomasti, ja José kiljui niin, että varmaan luulivat olleen sata päällehyökkääjää neljän asemasta. — Se on paras metku mitä täällä vielä minun ollessani on tehty. — Mutta mikä teidän on eversti? Miksi on otsanne synkkä? Mikä on vienyt hyvän tuulenne jo näin varhain?"
"Muuan uni", kuului alakuloinen vastaus. "Muuan kauhea uni, joka kiusasi minua koko viime yön."
"Tekö, urhea soturi, antaisitte unien peljättää itseänne? — Leikkiä kai laskette?"
"Näin todellakin kauheata unta, Herra varjelkoon sitä toteutumasta!"
"No kertokaahan se! Minä osaan selittää unia, ehkä voin tämänkin unen selittää teidän mieliksenne."
Vakavana alkoi eversti kertoa:
"Te autoitte minua eilen, ja lähditte kun työ oli suoritettu. Mutta ette tiedä mitä sitten tapahtui. —
"Miehet olivat sitoneet vaatteen tytön silmille palatessaan Pecos-joelle, — se tapahtui teidän neuvostanne ja oli älykkäästi keksitty — jottei tyttö tietäisi mihin hänet viedään, tai kuka hänet oli vanginnut. Mutta tyttö näyttää mielipuolelta. Menin häntä katsomaan siinä intiaanipuvussani; halusin selittää hänelle, ettei ollut mitään peljättävää, mutta hän ei minua kuunnellut.
"Kauheata oli nähdä hänen vääntelevän käsiään ja hänen tuijottavaa katsettaan. Hän pakeni minua kuin käärmettä. Olen jo katunut koko yritystä. Kun vaan pääsisin häntä näkemästä! Näin ajattelin tytön luota lähtiessäni, riisuin yltäni ja koetin nukkua."
"Kuten epäilemättä oli tarpeellistakin, eversti, kolmipäiväisen ratsastuksen ja häärinän perästä. Mutta entäs se unenne?"
"Join lasin viiniä poistaakseni tytön aikaansaaman ikävän mielialan. Mutta se vaan kiihotti minua. En voinut nukkua. Kaikki äsken kertomanne tapaukset pyörivät elävinä sieluni silmissä. Näin elukanraadot rotkossa, kuulin liekkien räiskeen ja näin tytön äidin vaipuvan maahan. — Mutta se oli vasta unen alkua. — Nukuin. Sitten tuntui minusta kuin olisin ollut Nina perfidalla kahden ciboleron kanssa. Hän tuntui saaneen selvän kaikesta ja oli houkutellut minut kalliolle kostaakseen minulle sisarensa puolesta. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä, mutta hän veti minua jättiläisvoimin jyrkänteen reunalle. —
"Siinä me sitten taistelimme kauvan, hirveän kauvan, kunnes olin kokonaan uupunut. Silloin heitti hän minut jyrkänteeltä alas. —
"Tunsin putoavani yhä syvemmälle ja syvemmälle. —
"Ylhäällä näin ciboleron sisarineen, ja ihan kallion reunalla seisoi se noitavaimo ja nauroi kamalasti, hullua naurua, ja löi yhteen pitkiä, luisia käsiään. —
"Putosin yhä syvemmälle, mutta pohjaa ei vaan tullut; tätä putoamista kesti niin kauvan, että lopulta heräsin hirveään tuskaan. —
"Herääminen oli niin kamalaa, etten luullut unta nähneenikään. —
"Ah, hyvä toveri, se oli kauhea uni!"
"Mutta joka tapauksessa vaan uni!" sanoi Roblado, joka oli itse tullut vallan kalpeaksi.
"Ja kuule edelleen. En ole vielä lopettanut. Tulee vielä kauheampaa. —
"Juuri hiljan, noin neljännestuntia sitten, kun tässä penkereellä kävelin edestakaisin ja mietin kaikkea tätä, väliin naurahdellen tuskalleni, väliin tehden uusia suunnitelmia vastaisiin nautinnoihin, tulin sattumalta katsoneeksi ninakalliolle; ajatteles, Roblado, ja kuvaile kauhuani — siellä oli kallion reunalla ratsastaja, joka selvästi näkyi taivasta vasten; ja se oli vallan ciboleron näköinen! —
"Tunsin täydellisesti hänen kauniin hevosensa ja amerikalaisen ryhdin.
Olin ihan varma siitä. —
"Hämmästyin niin, että luulin näkyjä näkevinäni, katsoin hetkiseksi muualle — ja sillävälin oli näky haihtunut. —
"Kaikki se kävi niin äkkiä, että luulin sen olevan mielikuvitusta; eihän ketään juuri voinut olla kalliolla; — mutta; jollen olisikaan erehtynyt, Roblado, jos tuo rohkea mies todella asettuisi meidän tiellemme?"
"Älkää sellaista ajatelko, eversti, poistakaa mielestänne sellaiset houreet!" sanoi kapteeni, joka itse tunsi ilkeän mielialan painostusta.
"Olen samaa mieltä kuin tekin", sanoi eversti, nähtävästi tyyntyneenä; "se oli varmaankin vaan mielikuvitusta; se on ainakin hyvin todennäköistä; niin, sehän on vallan luonnollista."
"Ensiksikin, herra eversti, on täältä hyvästikin viisituhatta askelta kalliolle; on siis ollut teidänkin tarkalle silmällenne mahdotonta erottaa ciboleroa muista ratsastajista. Toiseksi on mainittu puhvelinmetsästäjä kymmenien penikulmien päässä tästä hyvätuoksuisesta havannasikaaristani, etsimässä henkensä kaupalla pahanhajuisia puhvelinvuotia ja kuivattua lihaa. Toivokaamme, että hänen kuparinväriset ystävänsä ryöstävät häneltä ensin meiltä saamillaan kultarahoilla hankitut korut, ja sitten riistävät häneltä sen ihaillun vaaleatukkaisen päänahan. —
"Ja mitä taas uneen tulee, herra eversti, niin on se luonnollinen seuraus eräistä tapauksista. Ciboleron ratsastusnäyte oli teillä mielessä, ja siitä syystä olitte unissa hänen kanssaan tuolla vuorella; eikä saata luulla häntä erittäin ystävälliseksi teille, jos hän kaikki tietäisi ja kohtaisi teidät tuolla kalliolla kahdenkesken; — siinä unenselitys!"
"Entäs se vanha rouva? Jos hän haihtuukin teidän mielestänne, niin ei ainakaan minun."
"Unohtaisinko minä akan, jonka löin maahan? Ha, ha, ha!"
Se lurjus nauroi saadakseen toverinsa siihen käsitykseen, että tapaus oli vähäpätöinen. Se muuten kyllä tuntui hänestä hyvinkin ilkeältä.
"Ja nyt, rakas ystävä, saatte heittää mielestänne kokonaan pois nuo ajatukset — ainaiseksi!"
"En voi, Roblado. Uni ahdistaa minua alituisesti. Jokin paha aavistus vaivaa minua, ja toivon jo hartaasti, että olisin jättänyt tytön majaansa. — Toivoisinpa totisesti, että hän olisi siellä jälleen. Ennen en voi olla entinen Vizcarra, ennenkun se tyttö on jälleen kotonaan."
"Kuinka voitte puhua niin, eversti, voitteko jättää kostonne niin vähään? Pääsisikö rikas ranchero niin helpolla, ja hävytön cibolero ilman muuta? Silloinhan alkaisivat minun huoleni Catalinan suhteen uudelleen; sillä niinkauvan minulla on vapaat kädet puuhailla don Ambrosion luona kuin cibolero haeskelee sisartaan."
"Eihän teidän tarvitse peljätä, että hän antaisi tyttärensä tuolle kerjäläiselle; ja mitä tulee minun kostooni, niin, hyvä ystävä, kaikki olisi sovittu, jos vaan pääsisin eroon tytöstä."
"Jos tällä puheella totta tarkotatte, eversti", sanoi Roblado, joka näki, ettei mikään vakuuttelu enää auttaisi, ja tahtoi pitää päällikön ystävänään, "niin voidaanhan asia pian niin järjestää, ettei kenellekään mitään pahaa tapahdu. —
"Viedään hänet vaan takaisin samaa tietä jota tuotiinkin. Meidän täytyy vaan vielä kerran panna toimeen naamiaiset."
"Uskotteko niin, kapteeni?" huudahti eversti tarttuen Robladon käteen.
"Puhun täyttä totta."
"Selittäkää suunnitelmanne, niin olen hyvin kiitollinen. Mutta kiiruhtakaa, sillä tätä levottomuutta en voi kauvempaa kestää!"
"No niin", sanoi Roblado katsellen viekkaasti everstiin, "meidän täytyy vielä kerran pukeutua intiaaneiksi — meidän täytyy…"
Mutta tässä keskeytyi hän äkkiä.
Vizcarra päästi raskaan huokauksen. Hänen silmänsä näyttivät pullistuvan ulos päästä, huulet kalpenivat, otsasta kohosi tuskanhiki, ja koko miehen ruumis tärisi kuin kuumeessa.
Mitähän se oli?
Vizcarra seisoi aivan penkereen aitauksen vieressä, josta hän saattoi nähdä kasarmin pääportille johtavalle tielle. Hän katseli yli suojamuurin ja viittasi kädellään erääseen suuntaan.
Roblado, joka oli istuutunut erääseen nojatuoliin, hypähti ylös nähdessään äkkinäisen mielenliikutuksen, ja katsoi everstin viittaamaan suuntaan.
Hiekkainen ja hikinen ratsastaja nelisti tiellä. Hän oli jo niin lähellä, että hänet saattoi tuntea.
Oikeassa oli ollut Vizcarra mitä tulee näkyyn Nina perfidalla.
Se oli cibolero Carlos.
KAHDEKSAS LUKU.
Linnanpäällikön penkereellä.
Kuultuaan sanan: "Sisareni on tuolla", ja nähtyään el presidion, jossa hänen morsiamensa oli vangittuna, ei nuori ranchero voinut pidättää tunteitaan. — Selväksi kävi hänelle nyt se, minkä cibolero jo oli arvannut. He eivät olleet seuranneet intiaanien jälkiä, vaan kavalien upseerien ja näiden apumiesten Gomezin ja Josén.
Nämä neljä olivat tehneet kaikki edellisenä päivänä tapahtuneet julmuudet, ja surmattuaan kivääreillään karjan — nuoren rancheron ylpeyden aiheen —, jotteivät eläimet palaisi taloon, samalla ryöstivät he viattoman tytön rauhallisesta kodistaan kätkeäkseen hänet johonkin. Samalla olivat he teeskennelleet pitävänsä hyvää huolta yleisestä turvallisuudesta ja hankkineet itselleen kansalaisten suosion.
Don Juania suututti niin tämä kavaluus, että hänen oli vaikea pysyä alallaan satulassa kuullessaan Carloksen selityksen. Miksi viipyi hän vielä kalliolla? Miksei jo rientänyt ryöväreitä vastaan? Olisivatpa silloin saaneet tuntea, mihin pystyy epätoivoon saatettu urhea mies.
Ciboleron tarkka silmä keksi penkereellä Vizcarran juuri samalla hetkellä, kuin linnanpäällikkö tuijotti kalliolle.
"Kärsivällisyyttä! kärsivällisyyttä!" puhui Carlos itsekseen. "Kosto lähestyy jo."
Hän ratsasti jälleen pienen joukkonsa luo ja kehotti Antoniota tulemaan neuvotteluun hänen ja don Juanin kanssa. Antoniolla oli jo oma mielipiteensä asiasta, jota ei vielä ollut lausunut, mutta kun Carlos nyt ehkä aikoi vallottaa tytön takaisin linnasta, sanoi hän:
"Tiedättehän, herra, etten ole pelkuri; mielellään uhraan vaikka henkenikin teidän puolestanne, mutta olkaamme varovaisia?"
Näistä sanoista muisti cibolero äitinsä varotuksen; oli hetki hiljaisuutta; cibolero näytti tekevän uusia suunnitelmia. —
Selvästi älysi hän kaikki vaikeudet sisartaan väkivallalla vallottaessa linnasta; rakennus oli vahva ja vaikea vallottaa; linnaa, jossa sisar varmaan oli, ei hän tuntenut; mutta voiko sitäkään toivoa, että ne roistot päästäisivät sisaren vapaaksi hänen pyynnöstään?
Epäilemättä kieltäisi eversti hänen olevankaan linnassa; sehän olisi rikoksen tunnustamista. Sellaista kaiketi ei voinut tehdä se mies, joka oli asetettu muita suojelemaan; siten menettäisi hän asemansa, kunniansa, kaikki. Ja mitä todistuksia oli Carloksella tähän koiranjuoneen nähden? Ainoastaan muutamilla sotilailla oli tieto tästä ryöstöstä, ja he varmaan olivat uskollisia upseereilleen.
Eivät San Ildefonson asukkaatkaan uskoisi sitä, jos cibolero sen kertoisi. Hänelle naurettaisiin, ehkä hänet vielä vangittaisiinkin.
Saattoiko köyhä puhvelinmetsästäjä syyttää siirtolan kuvernööriä sellaisesta rikoksesta? Olihan tällä silloin tuhansia keinoja kostaa hänelle.
Lopulta keksi hän keinon.
"Toverit", sanoi hän, "muu ei auta kuin julkisesti vaatia sisartani, ja heti. Mutta olisi hullua teidän kaikkien seurata minua. Mitäpä voisi parikymmentä urheatakaan miestä tehdä usealle sadalle asestetulle sotilaalle? He vaan suotta panisivat henkensä vaaraan. Minä lähden ihan yksin. —
"Toivon sattumalta saavani keskustella everstin kanssa kahden, vaikkapa vaan hetkisen. Hänhän on päällikkönä linnassa, jos hän siis myöntyy, onnistuu se. —
"Hänen täytyy siis myöntyä."
Carloksen ääni tätä sanoessaan, ja se, että hän tarttui vyössään olevan suuren metsästyspuukon varteen, selvästi osotti mitä hän ajatteli.
"Hänen täytyy siis myöntyä!" toisti cibolero, "ja pian nukkuu hän ikuista lepoa, jos onni minua suosii. Vaarasta en välitä, mutta kostaa minun täytyy, ja ihan täydellisesti."
"Mutta kuinkahan sinä pääset keskustelemaan everstin kanssa. Hän ei siihen suostu. Eiköhän valepuku auttaisi?" kysyi don Juan.
"Ihonvärini ja vaaleat hiukseni minut heti ilmaisisivat, ja maalaaminen vie liian paljon aikaa. Joka hetki on kallis, ja kenties juuri tässä neuvotellessamme häviää hänen pelastuksensa hetki. Älkää minusta välittäkö, sallikaa minun vaan mennä; mutta jos haluatte osottaa ystävyyttänne, niin seuratkaa minua erääseen paikkaan, jossa voitte odottaa tuloani, ja josta voitte tulla avukseni, jos pako on ainoa pelastus! Mutta pian! Minulla on kiire, ja aika tulee pitkäksi."
Näin sanoen hyppäsi cibolero satulaan, ja seuralaiset saattoivat häntä pitkin jyrkkää, laaksoon vievää polkua. Pian tulivat he eräälle paikalle, jossa oli taaja lehto tammia ja pensaita. Se oli taaja ja paha kulkea, mutta se suojeli samalla hyvin vierailta katseilta. Carlos käski miestensä nousta ratsailta ja sijoitti heidät niin, ettei heitä presidiosta voitu nähdä.
"Odottakaa minua täällä, rakas ystävä!" sanoi hän don Juanille. "Odottakaa minua täällä rauhassa vaikka iltaan asti; minulla on mukanani talismani, joka varmaan auttaa ja tekee ihmeitä! Katsokaahan tätä rahakukkaroa, se on täynnä kultaa! Ja tässä on", sanoi hän mustangiaan näyttäen, "sellainen ystävä, joka tarpeen tullessa tuo minut tuulen nopeudella jälleen teidän luoksenne."
Vielä kerran puristi hän rancheron kättä huusi a'dios. Päästyään ulos lehdosta kannusti hän hevostaan ja ratsasti nopeasti linnan pääporttia kohden. Uskollinen Cibolo seurasi ratsastajaa, aivankuin ei olisi uskaltanut jättää häntä. —
* * * * *
"Pyhä neitsyt, hän se on!" huudahti Roblado suuresti hämmästyneenä. "Se lurjus itse, tosiaankin!"
Näin huudahti kapteeni, kun eversti näytti hänelle ciboleroa.
"Tiesinhän sen, tiesinhän sen", huokaili eversti, "hän se istui ratsunsa seljässä tuolla kalliolla. Se ei siis ollut mitään mielikuvitusta!"
"Onko siis tuuli tuonut hänet tänne?" huudahti Roblado hypähtäen seisaalleen ja koettaen peitellä ilkeätä tunnetta asemasta; "vai mikä pahahenki on hänelle vienyt sanan tapauksista San Ildefonsossa? Katsokaapa vaan kuinka pian hän teitä hakee eversti; hän varmaan tietää jo kaikki!"
"En voi jäädä tänne. En voi tavata häntä, Roblado. Kysykää mitä hän tahtoo? Minä menen alas."
"Se on myöhäistä, hän on jo nähnyt teidät", kuului kapteenin vastaus. "Se herättäisi varmaan hänen epäluuloaan, jos kieltäytyisitte puhuttelemasta häntä. Ja kun hän tulee noin yksinään, tulee hän varmaankin pyytämään apua intiaaneja ajaakseen takaa."
"Luuletteko niin?" kysyi Vizcarra, jota tämä olettamus hieman rauhotti.
"Se on ihan varmaa. Totuutta ei hän voi tietää, jollei hän sitten ole liitossa paholaisen kanssa.
"Puhukaa hänelle täältä penkereeltä ja antakaa hänen esittää asiansa! Jos hän tulee hävyttömäksi, niin saa hän katua ajattelemattomuuttaan calabozossa (vankilassa). Mutta jos hän pyytää avukseen vaan joitakuita sotilaita, niin parasta on suostua hänen pyyntöönsä. Sillähän saatte hänestä ystävän, ha, ha, ha!"
Se ohjelma miellytti Vizcarraa. Hän päätti noudattaa sitä. Ratsastaja oli jo muuten muurin juurella.
Loppumatkaa ei cibolero nelistänyt, vaan ratsasti hiljaa, ottaen kasvoilleen kunnioittavan muodon. Hän näytti sitäpaitsi nöyrältä ja huolestuneelta. Roblado oli oikeassa; sellaiselta näytti mies, jolla oli jokin pyyntö tehtävänä.
Päästyään lähelle otti ratsastaja päästään leveälierisen hattunsa ja tervehti upseereita, joitten päät ja hartiat näkyivät penkereen aidan yli. Hän pidätteli hevostaan, tervehti nöyrästi uudelleen odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
"Mitä haluatte?" kysyi Roblado.
"Haluaisin saada puhutella herra linnanpäällikköä."
Tämä pyyntö tehtiin niin nöyrällä äänellä, että se heti rohkaisi Vizcarraa, ja kapteenikin tuntui päässeen ahdistavasta mielentilasta, kun peljätty mies oli tuolla alhaalla nyt niin nöyränä.
"Täällä minä olen", sanoi Vizcarra, "mitäs sinulla on asiaa, poikani?"
"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne, jos cibolero raukka pyytää apuanne sellaisessa tapauksessa, jossa ei voi itse mitään. Te olette jo osottanut asialle niin suurta huomiota, ja teidän harrastuksianne kiitetään kaupungissa niin yleisesti, etten luule teillä olevan mitään pyyntöäni vastaan."
"Johan sitä sanoin", kuiskasi Roblado esimiehelleen, "kaikki käy hyvin."
"Antakaas kuulua sitten, jollei pyyntönne ole vallan mahdoton", sanoi eversti hyväntahtoisesti. "Mitä on tapahtunut?"
Tarkotuksella lausuttiin nämä sanat niin kovalla äänellä, että vartiosotilaatkin sen kuulisivat ja huomaisivat mikä tärkeä henkilö hän oli. Mutta cibolerokin korotti ääntään, vaikka toisesta syystä, ja sanoi vihaansa hilliten:
"Pyydän teidän armoanne suosiollisesti kuuntelemaan, kun suoraan kerron mikä kauhea työ on tapahtunut. Intiaanit ovat toissayönä hyökänneet köyhän ranchoni kimppuun kylän ulkolaidassa, polttaneet sen, lyöneet tainnoksiin vanhan äitini. Sisar raukkani —".
"Olen kuullut jo kaikesta siitä", sanoi eversti lempeällä äänellä; "ja vielä enemmänkin; lähdin miehineni ajamaan villejä takaa heti kun sain tiedon tapauksesta; mutta olette kai kuulleet, että etsintäretkemme meni turhaan."
"Sen olen kuullut, ja tiedän kaikki mitä teidän armonne on tehnyt asian hyväksi. Sain kuulla siitä palattuani matkalta, enkä voi kylliksi lausua kiitollisuuttani."
"Sitä ei tarvitsekaan, olen vaan täyttänyt velvollisuuteni; valitan suuresti teidän kohtaloanne; niin, lupaan teille, että kun linnaan vaan saadaan lisää varustusväkeä, niin minä teen laajan retken villejä vastaan. — Mutta mitä te aijoitte pyytää?"
"Pyytäisin teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte joukkonne vielä kerran lähteä ajamaan takaa intiaaneja, joko omassa johdossanne tai jonkun urhoollisen upseerinne. Minä seuraan mielelläni oppaana, enkä liene liiaksi itserakas, jos sanon parhaiten tuntevani tiet ja polut näillä seuduilla. Jos siihen suostutte, niin panen vetoa kaiken kunniani jälkienetsijänä siitä, että voin seurata jälkiä vieköötpä sitten minne tahansa!"
"Voisitteko todella tehdä sen?" kysyi Vizcarra luoden katseen kapteeniin, jolloin molemmat vaan vaivoin saattoivat salata vastenmielisen tunteensa.
"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, viekööt mihinkä tahansa."
"Se lienee mahdotonta!" sanoi Roblado kiivaasti. "Jäljethän ovat jo kahden päivän vanhat, ja sitäpaitsi olemme me seuranneet niitä aina Pecos-joelle saakka, vaikka turhaan. Olisi siis suotta enää niitä seurata."
"Caballeros", jatkoi cibolero itsepäisesti, "minä vakuutan varmaan löytäväni jäljet. Ei mikään polku ole minulle siinä työssä liian vaikea, eikä mikään tie liian pitkä. Jollei päivä riitä niin jatketaan yöllä. Mutta teidänhän ei tarvitse ottaa osaa ajoon, eikä päämäärä ole ehkä niinkään kaukana kuin näytte luulevan."
Upseerit kauhistuivat ja ilmeisesti kalpenivat.
"Se on hulluutta, hyvä ystävä", sopersi Roblado. "Mitä ajattelettekaan?
Villit ovat jo hyvin kaukana, ylätasangolla tai vuorilla."
"Anteeksi, kapteeni, jos uskallan olla toista mieltä. Heidät voimme kyllä saavuttaa, sillä luulenpa tietäväni mihin heimoon he kuuluvat!"
"Mihin heimoon?" kysyivät upseerit melkein yhtaikaa. "Olivatko he yutaeja?"
"Eivät", vastasi cibolero hyvin huomaten upseerien hätääntymisen; "ne olivat jicarilleja, vihollisiani."
"Sehän voi olla hyvinkin mahdollista", sanoi eversti keventynein mielin. "Paimenraukat säikähtivät kai niin, etteivät sen tarkemmin heitä katsoneet. Oli sitäpaitsi yö. Mutta miksi luulette heidän olleen jicarilleja?"
"Heitä oli niin vähän, eivätkä yutait kulje niin pienissä joukoissa. Jos teidän ylhäisyytenne uskoisi johdettavakseni edes pienen sotilasjoukon, niin löytäisin varmaan heidän jälkensä ja tavottaisin ryövärit, jollei muualla, niin ainakin heidän piilopaikoissaan vuorilla?"
Kapteeni hymyili tyytyväisenä ja veti everstin vähän taaksepäin aidasta.
"Kaikki käy hyvin!" sanoi Roblado kuiskaten. "Peli on voitettu. Antakaa vaan sen aasin johdettavaksi pieni miesjoukko, niin teette hänelle palveluksen ja vielä suuremman itsellenne! Hyvät ildefonsolaiset kiittävät kuvernööriään, kun hän köyhänkin asiaa niin innokkaasti ajaa."
"Mutta otaksukaapas, että tuo tarkkasilmäinen mies todella löytää meidän jälkemme, tai eläinten?"
"Älkää turhaan olko levoton! Ensiksikään ei hän kulje rotkoon päin, ja toiseksi tulen minä johtamaan joukkoa. Jollen minä pidä hänen ehdottamastaan tiestä, niin eihän meidän tarvitse sitä kulkea. Hän luultavasti tietää vuoristossa jonkin jicarillipesän, jonka tahtoo hävittää. Auttakaamme häntä siinä, siitähän on meille vaan kunniaa. Hauskoja koristuksiahan olisivat kasarmin portilla jotkut päänahat, ha, ha, ha!"
"Minä puolestani olen tyytyväinen kaikkeen, kun minun vaan ei tarvitse olla sen miehen seurassa, ja jollei teitäkään se retki huvita, niin komentakaa sinne Gomez!"
"Pidän varmimpana itse johtaa retkeä; mutta ei ole hetkeäkään aikailtava; mitä enemmän harrastusta, sitä suurempi kunnia! Ilmottakaa nyt, eversti, cibolerolle se hyvä sanoma, minä varustan sillä aikaa retkeä!"
Kapteeni kiiruhti penkereeltä alas, ja pian kuului sen jälkeen torvenääni käskevän satuloimaan hevoset.
Tämän keskustelun aikana istui Carlos liikkumatta mustan hevosensa seljässä. Häntä katselivat uteliaina ympärillä olevat joutilaat rakuunat, mutta pian kutsui torvi heidät talleihin. Sen ääni vaikutti iloisesti ciboleroon, sillä nyt hän tiesi pyyntöönsä suostutun.
Hetken päästä ilmestyi eversti penkereen aidan luo ja sanoi ylpeännäköisenä, että ciboleron pyyntöön oli suostuttu.
"Kiitän teidän armoanne tästä suuresta suosiosta; haluaisin vaan tietää tuleeko joukko minun johdettavakseni."
"Etevin upseerini kapteeni Roblado tulee retken johtajaksi; parhaillaan varustelee hän matkaa; saatte odottaa häntä", kuului Vizcarran varma vastaus; hän näytti siihen lopettavan keskustelunsa ciboleron kanssa.
Ei ollut hetkeäkään hukattava; muuten saattaisi sopiva hetki päämäärän saavuttamiseksi mennä käsistä. Roblado oli poissa. Kuuluvalla äänellä jakeli hän määräyksiään. Retkelle määrätyt sotilaat istuivat jo ratsailla, ja tie penkereelle oli avoinna.
Tuskin oli eversti jälleen alottanut kävelynsä penkereellä, kun cibolero äkkiä hyppäsi maahan ratsailta, otti pitkän pyssynsä, jonka hän tähän asti oli kätkenyt laajan viittansa liepeisiin, sekä vyössään olevan pitkän veitsen, ainoat aseensa, ja meni portille.
Muuatta seikkaa hän epäili. Päästäisikö portilla oleva vartija hänet sisälle? Jollei, niin hänen täytyi kuolla!
Päätös oli pian tehty, ja lujasti pusertaen puukonpäätä lähestyi hän porttia.
Hän meni sisälle, ja se onnistui hyvin, kaikeksi onneksi sekä hänelle että vartijalle. Vartija näytti uniselta ja huolimattomalta; hän oli kuullut Carloksen puhuvan upseerien kanssa, eikä siitä syystä mitään epäillyt, varsinkin kun cibolero kysymykseen: "Kuka siellä?" vastasi, että päällikkö tahtoi häntä puhutella penkereellä.
Carlos oli siis päässyt jo pihalle. Nopeasti juoksi hän katolle johtaville portaille ja nousi ääneti niitä ylös. Mokasinit pitivät niin vähän ääntä, että Carlos ehti jo kulkea pari askelta penkereelläkin, ennenkuin eversti huomasi mitään, kulkiessaan siinä edestakaisin niissä hauskoissa mietteissä, että nyt pääsee mukavasti koko ilkeästä jutusta.
Siellä siis oli tuskin kuuden jalan etäisyydellä ryöstetyn tyttöraukan veljestä ryöväri, teeskentelevä roisto — kuuden jalan päässä ciboleron tarkasta pyssystä aavistamatta lainkaan uhkaavaa vaaraa. Ei hän nähnyt paljastettua puukkoa eikä rihlapyssyä.
Carlos olisi voinut ampua häntä selkään, se jo juolahti hänen mieleensä, mutta heti hän sen aikomuksen karkotti. Surmata hän oli tosin päättänyt miehen, mutta ei sillä tavalla. Varovaisuuskin jo saattoi hänet miettimään jotain muuta tapaa. Puukko tekisi hyvää ja hiljaista jälkeä, ja helpottaisi siten hänen pakoaan. Siitä syystä laski hän pyssyn hiljaa lattialle aitaa vasten nojalleen.
Raudan kalskahdus aitaan, vaikka se heikosti kuuluikin, kantoi sentään everstin korvaan. Hän kääntyi äkisti ympäri ja näki suureksi kauhukseen kutsumattoman vieraansa.
Aluksi aikoi hän pelottaa miehen katseellaan, mutta ciboleron muoto oli niin uhkaava, ei rukoileva enää kuten äsken, että everstin valtasi tuska.
"Kuinka uskallatte tunkeutua tänne, mies, mitä…"
"Ei niin lujaa, herra eversti" kuului uhkaavansointuinen ääni, "ei niin lujaa puhetta, eversti, se voitaisiin kuulla."
Jos jo ääni oli säikäyttänyt pelkuria everstiä, niin sitä enemmän hän kauhistui, kun ciboleron kädessä välähti pitkä metsästyspuukko; ja miehen ryhti oli niin kamalan epätoivoisen uhkaava, että se näytti sanovan: "tottele tai olet ruumiina!"
Omantunnon soimaama mies menetti kaiken itseluottamuksen, kurkusta ei ääntä lähtenyt; äkkiä selvisi hänelle koko ciboleron juoni. Hänen pyyntönsä saada sotilaita oli vaan keino päästä everstin kimppuun. Cibolero oli päässyt hänen jäljilleen, hänen rikoksensa oli tunnettu, ja Rositan veli oli nyt tullut joko saamaan hyvitystä tai kostamaan.
Viimeöiset unikuvat tulivat nyt uudelleen hänen mieleensä, kun kamala todellisuus oli hänen edessään. Hänen silmänsä harhailivat kaikkialle apua etsien, mutta lähellä ei ollut yhtään ihmistä, ei laajalla linnanpihallakaan, ei ollut mitään toivoa, kylmät kivimuurit vaan, ja edessä säälimätön vastustaja.
Huutaisiko hän portilla olevalle vartijasotilaalle? — Ciboleron puukko näytti sanovan, että jos hän sen tekee, saa hän iskun heti.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä.
"Sisareni!"
"Sisarenne?"
"Vaadin sitä teiltä heti."
"Carlos, en ymmärrä teitä, ei hän ole täällä, minä…"
"Valehtelija, eivätkö konnantyönne jo riitä? Kuuletteko kuinka raivoisasti koirani haukkuu tuolla ovella? Siellä on sisareni."
Tahdottomana katsoi eversti alas eräälle ovelle, josta koira turhaan pyrki sisälle, ja uudelleen välähti ciboleron puukko uhkaavasti.
"Sanokaa mitä se merkitsee! — Katsokaa!"
"En voi sitä selittää. Minä — minä en tiedä. Luuletteko, että…?"
"Te olette valmis vaikka minkälaiseen konnuuteen! — Tämän on, Jumala minua auttakoon, teidän viimeinen hetkenne, jos vielä valehtelette. — Petollinen roisto! Tunnen työnne! Tunnustakaa tai! —."
"Älkää tappako minua! Tunnustan kaikki. Hän, hän on tuolla. Vannon, ettei hänelle ole tehty mitään pahaa. Pankaa pois puukko, Carlos, vapisen sen nähdessäni."
"Tulkaa tänne, ryöväri, ihan muurin viereen! — Pian!" Cibolero oli näyttänyt erään paikan, josta näki osan pihaa. Hänen käskyään totteli eversti kohta, hyvin tietäen muuten kuolevansa.
"Käskekää nyt heti avaamaan hänen vankilansa, huutakaa se niille lurjuksille, jotka teitä siinä konnantyössä niin mielellään ovat auttaneet! Mutta jos sanalla tai viittauksellakaan kehotatte heitä tulemaan tänne ylös, niin työnnän kohta tämän puukon rintaanne!"
"Voi, Jumalani — älkää sitä vaatiko nyt! Hukka minut perii, jos se saataisiin tietää. Armahtakaa, armahtakaa, Carlos! Vannon henkeni kautta, että sisarenne vapautetaan. Jo tänä iltana saatte nähdä hänet."
"Ei, nyt kohta! Totteletteko, roisto! Luuletteko, että cibolero voi kärsiä ijankaiken? Käskekää miestenne aukaisemaan vankilan ovi, ja nopeasti! — Silmänräpäys vaan, ja…" Jo kohotti hän puukkonsa iskeäkseen.
"Voi, Jumalani! Hän murhaa minut — vielä hetkinen — odottakaa — tahdon — —."
"No, suostutteko?"
"Haa!"
Tämä viimeinen huudahdus oli vallan toisellainen, se oli ilonhuudahdus.
Kun eversti katseli portaille päin, mutta cibolero oli selin sinne, ei hän nähnyt sitä muutosta mikä tuli tähän jännittävään asemaan sen kautta, että kolmas henkilö saapui penkereelle. Äkkiä tarttui vahva käsi hänen kohotettuun käsivarteensa. Hän kääntyi äkkiä ympäri, kiersi kätensä vapaaksi ja näki edessään luutnantti Garcian.
"Teille ei ole minulla mitään asiaa", huusi cibolero, "älkää tulko lähelle!"
Upseeri oli jo temmannut pistoolin ja ojentanut sen, viitsimättä vastata, ciboleron päätä kohden, kun samassa Carlos hyökkäsi hänen päälleen.
Kuului laukaus. Molemmat taistelijat peittyivät ruudinsavuun. Kuului kumea putoaminen lattialle, ja toinen syöksyi ulos savupilvestä, nähtävästi vahingoittumattomana. Se oli cibolero. Hän oli kaatanut vastustajansa. Puukko oli verinen.
Carlos riensi nyt sinne missä oli viimeksi nähnyt everstin, mutta tämä oli kadonnut. Puolustajansa kaatuessa oli eversti ajatellut vaan pakoa. Hänen onnekseen oli penkereen toisessa päässä salaportaat. Sinne syöksyi hän; mutta cibolero huomasi hänestä vielä pään ja hartiat.
Myöhäistä oli häntä enää saavuttaa, ja vaarallista oli seurata häntä pihalle saakka, sillä laukaus oli jo varmaankin herättänyt miehistön huomion. Hän oli vallan epätoivoissaan ajatellessaan, että eversti pääsisi karkuun, mutta siinä samassa huomasi hän pyssynsä.
Sillä ehkä vielä ehtisi saavuttaa everstin.
Hän otti aseen ja ampui.
Pakenija oli jo ehtinyt kulkea muutamia portaita salaisessa käytävässä, joka tavallisesti suljettiin luukulla ylhäältä, ja iloitsi jo, että oli päässyt niin kauheasta vaarasta ehjin nahoin.
Silloin valtasi hänet äkkiä uteliaisuus; hän tahtoi nähdä mitenkä luutnantin ja ciboleron taistelu oli päättynyt, hän aikoi vaan hetkiseksi vilkaista taakseen, mutta juuri everstin päätään kääntäessä kuului laukaus, ja mies kieri alas pitkin portaita.
Carlos näki kuulan sattuneen, ja luulipa vielä everstin kuolleeksikin. Hän kuuli jo kostonhuutoja pihalta ja tiesi olevansa kuoleman oma jollei ehtisi nopeasti paeta.
Ensin aikoi hän paeta samaa tietä jota oli tullutkin; mutta piha oli täynnä aseellisia miehiä; ehkä pääsisi hän pois niitä pieniä portaita, joilta Garcia oli niin äkkiä ilmestynyt. — Sieltäkin jo kuului huutoja ja aseitten kalsketta. Ei siis pelastusta siltäkään taholta. Aikailematta hyppäsi hän yli ruumiin, juoksi pitkin penkerettä aidan luo ja katsoi alas.
Kauhea hyppy olisi tässä ollut, mutta yhtä suurta vaaraa uhkasivat sotilaat. Jo juoksi muutamia niistä penkerettä pitkin häntä kohden. Jo kuului karbinien räiskettä, ja kuulia mennä suhisi hänen korviensa ohi; ei ollut aikaa siekailla. Silloin näki hän kauniin hevosensa nurmella seisovan kaarevin kauloin. Se oli siis vielä siellä.
Tämän näyn elähyttämänä hyppäsi Carlos yli aidan ja pääsi onnellisesti maahan. Kimakka vihellys sai hevosen kohta hänen luokseen; nopeasti oli hän ratsailla ja samassa jo porhalsi täyttä karkua avonaisella kedolla.
Kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ja muuan asestettu sotilasjoukko koetti sulkea häneltä tien, mutta molemmista hän pelastui. Parin loikkauksen päästä oli cibolero jo taajan lehdon suojassa.
Joukko keihäillä varustettuja rakuunoita Robladon ja Gomezin johdossa seurasi häntä; ja vaikeata oli hänen varmaankin päästä sellaisen ylivoiman käsistä; mutta kuka voisikaan kuvailla takaa-ajajien kauhistusta, kun metsässä äkkiä näkyi joukko päitä ja kamala kiljunta kuului.
"Indios bravos, los barbaros! — Villejä intiaaneja!" — huusivat sotilaat, toiset pysähtyen, toiset kääntyen ympäri hakemaan apua linnasta.
Vaikka Roblado oli juuri aikonut joukkoineen lähteä ajamaan takaa intiaaneja, pysähtyi hän kuitenkin nyt hyvin säikähtäneenä odottamaan apuväkeä linnasta.
Koko varustusväki lähti liikkeelle, lehto ympäröitiin ja metsään uskallettiin lopultakin mennä, mutta ei mitään intiaaneja näkynyt.
Oliko helvetti heidät niellyt, vai oliko se harhanäky? Se ei se kuitenkaan ollut, koska maassa oli paljo kavionjälkiä kaikkialla.
Useita tunteja turhaan metsässä etsittyään palasi Roblado sotilailleen.
* * * * *
Garcia oli kuollut, mutta Vizcarra eli, vaikkei hänessäkään paljoa näyttänyt henkeä olevan, kun hänet nostettiin ylös putoamisensa jälkeen portailta. Itse pelkäsi hän jo viimeisen hetkensä lyöneen. Kasvot olivat kokonaan veressä. Kuula oli mennyt poskien lävitse ja vienyt mennessään useita hampaita, niin ettei eversti voinut puhua varmaankaan moniin aikoihin. Tämä ei kuitenkaan ollut vielä pahin puoli asiassa.
Huokaillen ja ähisten makasi eversti vuoteessaan; eikä ollut hänen hauska odottaa nuoren ja kokemattoman lääkärin selitystä, joka vihdoin monen tunnin kuluttua saapui, ettei haava ollut hengenvaarallinen, vaan tavallinen lihahaava. Sairasta vaivasi kova kuume, ja se piti häntä kauhujensa vallassa.
Cibolero oli päässyt hänen käsistään. Jos hän nyt parhaillaan suunnitteli uusia hyökkäyksiä? Jos Rositan vangitseminen tulisi yleisön tiedoksi, ja voitaisiin todistaa hänen osallisuutensa siihen? — Hän toivoi yön loppuvan, vaikka sen piti suoda hänelle virkistävää unta; hän pelkäsi yön pimeyttä, sillä sen suojissa saattoi murhamies helpommin toteuttaa aikeensa.
Koko päivän vallitsi suuri hämminki kasarmissa ja kaupungissa. Koko siirtolassa puhuttiin vaan tästä merkillisestä asiasta; se levisi kuin kulovalkea tasangolla.
Asiaa kerrottiin kahdella eri tavalla. Toisaalta kerrottiin villien ciboleron johdolla hyökänneen linnaan, vieläpä suurilukuisena joukkona, koskapa olivat uskaltaneet hyökätä itse linnaa vastaan, mutta että urhoolliset sotilaat olivat vimmatun taistelun jälkeen karkottaneet heidät. Moni oli saanut taistelussa surmansa. Linnanpäällikön kerrottiin kuolleen, ja oli odotettavissa uusi hyökkäys siirtolaa vastaan - ehkä vielä samana yönä.
Toisen kertomuksen mukaan olivat los indios mansos — tähän saakka rauhalliset intiaanit — nousseet kapinaan cibolero Carloksen johdolla, tehneet epäonnistuneen hyökkäyksen presidioon, siellä taistelussa oli kaatunut eversti ja muut upseerit ja tulevana yönä tehtäisiin uusi hyökkäys, johon kaikki tagnos — rauhalliset intiaanit ja ahkerat työläiset — ottaisivat osaa.
Molemmatkin huhut tuntuivat San Ildefonson tyynistä ja viisaista asukkaista vallan uskomattomilta. Miksi olisivat intiaanit hyökänneet linnaa vastaan, kun he olisivat helposti voineet ryöstää turvattoman kaupungin tai suuret haciendat? Tai miksi olisi cibolero juuri intiaanien etunenässä ryhtynyt hyökkäykseen, kun oli tunnettua, että hänen sisarensa juuri vähäistä ennen oli joutunut intiaanien käsiin? — Toinen kertomus tuntui pelkältä tarulta, kun tagnojen nähtiin kaikkialla rauhassa suorittavan peltotöitään. Ei kuulunut kaivoksiltakaan mitään levottomia tietoja. Mistä siis olisivat kapinoitsijat tulleet? Kaikki halusivat saada tarkempia tietoja sotilailta, ja pian kokoontui siitä syystä puolet kaupunkia kasarmien ympärille. Mutta ei sieltäkään voitu saada tyydyttävää varmuutta.
Sotilaitten kertomukset olivat salaperäisiä ja sekavia, ja ristiriitaisia heidän tietonsa ciboleron avunpyynnöstä; toiset heistä eivät itsekään voineet asiaa ymmärtää, ja ne taas, jotka jotakin tiesivät, eivät uskaltaneet paljastaa päälliköidensä menettelyä. Ei uteliaiden siis auttanut muu kuin palata kotiin ja siellä miettiä näitä merkillisiä tapauksia.
Muutamat arvelivat, että cibolero oli mustasukkaisuudessaan mennyt kostamaan kapteeni Robladolle, tullut estetyksi ja käynyt siitä syystä everstin kimppuun.
Vaikka liikkeessä olikin näin erilaisia kertomuksia, tuomitsivat ne kuitenkin kaikki ciboleron. Se niissä oli yhteistä.