— Mutta ei talossa — ei se voi olla talossa! — poika kuiskasi kuin unessa.
Hän kävi huvilan ympäri. Sen takana, lavealla pihalla sijaitsi muutamia yksinkertaisemman ja vaatimattomamman näköisiä rakennuksia, jotka nähtävästi olivat tarkotetut palvelusväelle. Täällä, samoin kuin päärakennuksessakaan, ei näkynyt valoa yhdestäkään ikkunasta; vain kuutamo heijastui pimeistä ikkunoista elottomana, epätasaisena loisteena. "En pääse poies täältä, en pääse koskaan!" Sergei tuskaisena ajatteli. Hänen mieleensä muistui hetkiseksi ukko, vanha posetiivi, yömajat kahviloissa, aamiaiset vilpoisten lähteitten partailla. "Ei tule enää mitään, ei mitään sellaista!" Sergei toisti suruisena itsekseen. Mutta kuta toivottomammiksi hänen ajatuksensa kävivät, sitä enemmän väistyi hänen mielestään pelko jonkin tylsän ja tyvenenhäijyn epätoivon tieltä.
Hieno, ikäänkuin voihkiva vinkuna sattui äkkiä hänen korvaansa. Poika pysähtyi hengittämättä, jännittynein lihaksin, ojentautuen varpailleen. Ääni toistui. Se tuntui tulevan kivisestä kellarista, jonka ääressä Sergei seisoi ja josta johti ulkoilmaan rivi pieniä ja karkeita, nelikulmaisia lasittomia aukkoja. Astuen jotain kukkalavaa pitkin lähestyi poika seinää, painoi kasvonsa yhtä henkireikää vasten ja vihelsi. Hiljainen, varova melu kuului jostain alhaalta, mutta vaikeni samalla.
— Arto! Artoshka! — Sergei kutsui vapisevasti kuiskaten.
Kiihkeä, hillitön haukunta täytti äkkiä koko puutarhan, kajahtaen sen kaikissa nurkissa. Tähän haukuntaan sekaantui iloiseen tervehdykseen yhtyneenä sekä valitus, että viha, että ruumiillisen kivun tunne. Saattoi kuulla, miten koira kaikin voimin tempoili pimeässä kellarissa, pyrkien vapautumaan jostakin.
— Arto! Koiraseni! — Artoshenjka! — — säesti sitä itkevällä äänellä poika.
— Tss, kirottu! — kuului alhaalta petomainen bassoääni huutavan. —
Uu, sinä raato!
Jokin kolahti kellarissa. Koira alkoi pitkän, katkeilevan ulvonnan.
— Uskallappas lyödä! uskallappas lyödä koiraa, kirottu! — Sergei huusi vimmoissaan, raapien kynsillään kivistä seinää.
Kaiken, mikä senjälkeen tapahtui, Sergei muisti hämärästi, ikäänkuin jonkin kauhean kuumehoureen. Kellarin ovi lensi jysähtäen auki, ja siitä juoksi ulos talonmies. Pelkissä alusvaatteissaan, paljain jaloin, parrakkaana ja suoraan kasvoihin valaisevan kirkkaan kuutamon kalventamana hän tuntui Sergeistä jättiläiseltä, vimmastuneelta satuhirviöltä.
— Kuka täällä kuljeksii? Ammun! — jylisi hänen äänensä ukkosena puutarhassa. — Varkaita! Ryöstävät!
Mutta samalla hetkellä syöksähti pimeästä avatusta ovesta haukkuen
Arto, kuin valkoinen kimmoisa kerä. Sen kaulassa lepatti nuoranpätkä.
Mutta poika ei joutanut välittämään koirasta. Talonmiehen uhkaava ulkomuoto täytti hänet ylenluonnollisella kauhulla, kahlehti hänen jalkansa, jähmetti hänen heikon pikku ruumiinsa. Mutta onneksi ei tätä kangistumista kestänyt kauan. Melkein tajuttomasti Sergei päästi läpitunkevan ja pitkän kauhun-ulvonnan ja syöksyi juoksemaan päätä pahkaa, tietä näkemättä, pelosta mielettömänä pois kellarin luota.
Hän kiiti kuin lintu, ponnistaen maata voimakkaasti ja taajaan jaloillaan, jotka äkkiä tulivat vahvoiksi kuin kaksi teräsjousta. Hänen rinnallaan nelisti Arto iloisesti haukkuen. Takana tömisi raskaasti hiekkatiellä talonmies, möristen vimmaisena joitain haukkumasanoja.
Sergei syöksähti vauhdilla porttia vasten, mutta silmänräpäyksessä hän pikemmin vaistomaisesti tunsi kuin ajatteli ettei siitä pääse. Valkoisen kivimuurin ja sen varrella kasvavain kypressien välissä oli kapea, pimeä salapolku. Arvelematta, yksistään pelon tunteen valtaamana Sergei kumartuen livahti siihen ja läksi juoksemaan pitkin muuria. Kypressien terävät neulaset, jotka sakeasti ja vahvasti tuoksuivat pihkalle, löivät häntä kasvoihin. Hän kompasteli juuriin, lankeili satuttaen kätensä verille, mutta nousi heti, edes tuntematta tuskaa, ja juoksi jälleen eteenpäin, melkein kaksinkerroin kumartuneena, kuulematta omaa huutoaan. Arto syöksyi hänen jälestään.
Niin hän juoksi pitkin kapeata käytävää, jonka toiselta puolen muodosti korkea muuri, toiselta taaja kypressirivi, juoksi kuin pieni mieletön peto, joka on joutunut loppumattomaan satimeen. Hänen suunsa oli kuiva, ja jokainen hengenveto pisti rintaa tuhansin neuloin. Talonmiehen jalkojen töminä kuului milloin oikealta, milloin vasemmalta, ja päättömänä syöksähteli poika milloin eteen, milloin taaksepäin, juosten muutaman kerran portin sivu ja sukeltaen uudelleen pimeälle, ahtaalle piilopolulle.
Vihdoin Sergein voimat pettivät. Hurjan pelon jälkeen alkoi hänet vähitellen vallata kylmä, eloton tuska ja veltto välinpitämättömyys kaikesta vaarasta. Hän istuutui puun alle, painoi uupumuksesta voimattoman ruumiinsa sitä vasten ja ummisti silmänsä. Yhä lähempänä ja lähempänä narskui hiekka vihollisen raskaitten askelten alla. Arto vingahteli hiljaa pistäen kuononsa Sergein syliin.
Kahden askeleen päässä pojasta kahahtivat käsien syrjään painamat oksat. Sergei kohotti tajuttomasti katseensa ylöspäin ja hypähti äkkiä yhdellä ponnahduksella pystyyn, uskomattoman ilon valtaamana. Hän huomasi vasta nyt, että muuri vastapäätä sitä paikkaa, missä hän istui, oli hyvin matala, alle puolentoista kyynärän. Sen harjaa tosin peittivät muurisaveen kiinnitetyt pullonsirpaleet, mutta Sergeitä ei tämä arveluttanut. Silmänräpäyksessä hän tarttui Arto'ta poikkipuolin ja nosti sen muurille etukäpälien varaan. Älykäs villakoira ymmärsi hänet mainiosti. Nopeasti se ponnistihe muurille, heilautti häntäänsä ja haukkui voitokkaasti.
Sen jälestä ilmestyi muurille myös Sergei, juuri samalla kertaa, kun kypressien taipuvien oksain lomasta katsahti suuri, musta olento. Kaksi notkeata, vikkelää ruumista — pojan ja koiran — hypähti nopeasti ja pehmeästi maahan, tielle. Heitä seurasi kuin lokavirta ilkeä, raivostunut haukkumasanojen tulva.
Oliko talonmies vähemmän sukkela kuin molemmat ystävykset, oliko hän väsynyt kiertojuoksusta puutarhassa, tai eikö hän suorastaan toivonut saavuttavansa pakolaisia, mutta hän ei ajanut heitä takaa sen enempää. Siitä huolimatta he vielä kauan juoksivat lepäämättä, — vahvoja kumpikin, sukkelia ja ikäänkuin pelastumisen ilon siivittäminä. Villakoiraan palasi pian sen tavallinen kevytmielisyys. Sergei katseli vielä pelokkaana taakseen, mutta Arto hyppäsi jo häntä vasten, heilahuttaen riemuissaan korviansa ja nuoranpätkää, ja yritti yhä vauhdista osua nuolaisemaan häntä aivan huuliin.
Poika tuli entiselleen vasta lähteen luona, sen saman, jossa he edellisenä päivänä olivat suurustaneet ukon kanssa. Laskeutuen yhdessä suulleen kylmän lähteensilmän äärelle koira ja ihmislapsi pitkään ja ahnaasti nielivät raikasta, hyvänmakuista vettä. He töykkivät toisiaan, nostaessaan hetkiseksi ylös päänsä hengähtääkseen, jolloin heidän huuliltaan helähtäen putoili vesi, ja painausivat jälleen, uudestaan janoisina lähdettä vasten, voimatta riistäytyä siitä irti. Ja kun he vihdoinkin erkanivat lähteeltä ja läksivät kulkemaan edelleen, niin vesi läiskyi ja pulpahteli heidän täysissä vatsoissaan. Vaara oli sivuutettu, kaikki tämän yön kauhut olivat ohi jälkeä jättämättä, ja heistä oli kummastakin hauskaa ja kevyttä kulkea pitkin valkeata tietä, jota kuu kirkkaasti valaisi, tummien pensasten välillä, joista jo tuntui aamun tuoreus ja virkistyneitten lehtien makea tuoksu.
"Yldyz"-kahvilassa Ibrahim otti pojan vastaan nuhtelevasti kuiskaten.
— Ja mite sine kuljeskele, poikka? Mite sine kuljeskele? Vai-vai-vai, ei se on hyve —
Sergei ei tahtonut herättää ukkoa, mutta sen teki hänen asemastaan Arto. Se etsi silmänräpäyksessä vanhuksen permannolla viruvien ruumisten kasasta, ja ennenkuin hän ennätti tulla tajuihinsa, nuoli se iloisesti vinkuen hänen poskensa, silmänsä, nenänsä ja suunsa. Ukko heräsi, huomasi nuoran villakoiran kaulassa, huomasi vieressään makaavan pölyn peittämän pojan, ja ymmärsi kaikki. Hän aikoi kääntyä Sergein puoleen saadakseen selvitystä, mutta ei voinut saada hänestä mitään. Poika jo nukkui, kädet levällään ja suu avarasti auki.
Koiran onni.
Kello oli kuusi tai seitsemän eräänä kauniina syyskuun aamuna, kun puolentoista vuoden vanha pointteri Jack, ruskea, pitkäkorvainen, iloinen koira läksi yhdessä keittäjätär Annushkan kanssa torille. Se tunsi mainiosti tien ja juoksi sentähden kaiken aikaa varmana edellä, haistellen sivumennen katukäytävän vesijohtopaaluja ja pysähdellen katujen risteyksissä, kääntyäkseen katsomaan keittäjätärtä. Huomattuaan hänen myöntävät kasvonsa ja käyntinsä se päättävästi kääntyi toiselle kadulle ja lähti vilkkaasti nelistämään eteenpäin.
Katsottuaan sillä lailla taakseen tutun makkarakaupan luona ei Jack löytänytkään Annushkaa. Se syöksähti takaisin niin kiiruusti, että sen vasen korvakin käännähti nurin nopeasta juoksusta. Mutta Annushkaa ei näkynyt seuraavastakaan kulmasta. Silloin Jack päätti etsiä häntä vainuamalla. Se pysähtyi, ja varovasti kulettaen kaikkiin suuntiin kosteata likkuvaa kuonoansa se koetti tuntea ilmasta Annushkan leningin tutun hajun, likaisen keittiönpöydän ja harmaan saippuan hajun. Mutta tällä hetkellä kulki Jackin ohi kiirehtivin askelin joku nainen ja kosketti häntä kylkeen kahisevalla hameellaan, jättäen jälkeensä ilettävän kiinalaisen hajuveden voimakkaan tuoksun. Jack heilautti harmistuneena päätään ja aivasti, ja Annushkan jäljet hukkuivat lopullisesti.
Mutta pointteri ei tullut yhtään alakuloiseksi tämän johdosta. Se tunsi hyvin kaupungin ja saattoi senvuoksi aina hyvin helposti löytää tien kotiinsa: tuli vain juosta makkarapuodin luo, makkarapuodilta vihanneskaupalle, kääntyä sitte vasemmalle suuren harmaan talon ohi, jonka kellarikerroksesta aina niin maukkaasti tuoksui palaneelle voille, — ja siinä se jo oli omalla kadullaan. Mutta Jack ei pitänyt kiirettä. Aamu oli raikas ja kirkas, ja puhtaassa, vienon-läpikuultavassa ja hiukan kosteassa ilmassa saavuttivat kaikki hajuvivahdukset tavattoman hienouden ja selvyyden. Juostessaan postin ohi häntä suorana kuin keppi ja värisevin sieraimin, Jack saattoi varmasti sanoa, että tähän oli korkeintaan minuutti sitten pysähtynyt suuri hiirenkarvainen vanhahko doggi, jolle tavallisesti syötetään kauravelliä.
Ja tosiaankin, juostuaan parisataa askelta se näki tämän doggin, joka hölkytti arvokasta ravia. Doggin korvat olivat leikatut lyhyiksi, ja sen kaulassa riippui heilahdellen avara, kulunut kaulanauha.
Doggi huomasi Jackin ja pysähtyi, kääntyen puolittain taaksepäin. Jack kieraisi tanakasti häntänsä ylöspäin ja alkoi lähestyä vierasta, ollen katsovinaan jonnekin syrjään. Hiirenkarvainen doggi teki samoin hännällään ja irvisti leveästi valkein hampain. Sitten he molemmin murisivat, kääntäen kuonot toisistaan poispäin ja ikäänkuin läkähtyen.
— Jos se minulle sanoo jotain, joka loukkaa minun kunniaani tai yleensä kaikkien kunnon pointterien kunniaa, niin isken kiinni sen kylkeen, vasemman takajalan juureen, — Jack ajatteli. Doggi on tietysti minua vahvempi, mutta se on kömpelö ja tuhma. Kas, seisoo pöllö kylin eikä aavista, että on pannut vasemman jalkansa hyökkäykselle alttiiksi.
Ja äkkiä — Tapahtui jotain käsittämätöntä, miltei ylenluonnollista. Hiirenkarvainen doggi äkkiä romahti selälleen ja jokin näkymätön voima veti sen katukäytävältä keskikadulle. Tämän jälkeen tarttui hämmästynyttä Jackia lujasti kurkun ympäri sama näkymätön voima — Jack ponnisti vastaan etujaloillaan ja heilutti raivoisasti päätään. Mutta näkymätön "jokin" pusersi niin kaulasta, että ruskea pointteri meni tainnoksiin.
Hän tuli tuntoihinsa ahtaassa rautahäkissä, joka tärisi ja hypähteli pitkin kadun kivitystä, ja sen kaikki huonosti yhteenruuvatut osat narisivat. Voimakkaasta koiranhajusta Jack heti arvasi, että häkkiä oli jo monta vuotta käytetty kaikenikäisten ja -rotuisten koirien tyyssijana. Kuskipukilla häkin edessä istui kaksi ihmistä, joiden ulkomuoto ei herättänyt mitään luottamusta.
Häkissä oli jo koolla varsin kirjava seurue. Ennen kaikkea Jack huomasi hiirenkarvaisen doggin, jonka kanssa hän oli ollut riitaumaisillaan kadulla. Doggi seisoi kuono kahden rautapuikon välissä ja vingahteli säälittävästi, sillävälin kun vaunujen tärinä heilutti hänen ruumistaan eteen- ja taaksepäin.
Keskellä häkkiä makasi älykäs kuono luuvaloisten käpälien välissä vanha valkoinen villakoira, joka oli keritty jalopeuran muotoiseksi, hetaleet polvissa ja hännänpäässä. Villakoira näkyi suhtautuvan asemaansa täysin tyvenesti, ja ellei se olisi aika-ajoin huokaissut ja räpyttänyt kulmakarvojaan, olisi voinut luulla sen nukkuvan. Sen vieressä istui aamukylmästä ja liikutuksesta väristen sievännäköinen hyvinhoidettu vinttikoira pitkine hentoine jalkoineen ja terävine kuonoineen. Aika-ajoin se haukotteli hermostuneesti, kiertäen tällöin torvelle pienen vaaleanpunaisen kielensä ja liittäen jokaiseen haukotukseen pitkän ohuen vingahduksen — Lähempänä häkin takaseinää painautui lujasti ristikkoa vasten musta, sileä mäyräkoira, keltaiset täplät rinnassa ja silmäkulmissa. Se ei mitenkään saattanut tointua hämmästyksestä, joka antoi tavattoman naurettavan ilmeen sen pitkälle krokodiilinruumiille käyrine mataline jalkoineen ja vakavalle kuonolle melkein maata laahaavine korvineen.
Paitsi tätä enemmän tai vähemmän hienoa joukkuetta oli häkissä vielä kaksi epäiltävää pihakoirapahasta. Toinen niistä oli niitten koirien kaltainen, joita kaikkialla nimitetään Bouton'eiksi ja joille on ominaista alhainen luonne; se oli takkuinen, punaruskea ja sillä oli tuuhea häntä, joka kiertyi 9-numeron muotoiseksi. Se oli joutunut häkkiin ennen kaikkia muita ja näytti siihen määrään tottuneen poikkeusasemaansa, että jo kauan oli etsinyt tilaisuutta ryhtyäkseen mieltäkiinnittävään keskusteluun jonkun kanssa. Viimeistä koiraa tuskin yhtään näkyi; se oli painautunut pimeimpään nurkkaan ja makasi siinä keräksi kääriytyneenä. Koko aikana se oli noussut vain yhden kerran, murahtaakseen Jackille, joka oli tullut sitä kovin lähelle, mutta tämä riitti herättämään koko satunnaisessa seurueessa mitä suurimman vihamielisyyden sitä kohtaan. Ensiksikin se oli sinipunerva väriltään, jollaiseksi sen oli maalannut työhönsä menevä maalarijoukko. Toiseksi seisoivat sen karvat pystyssä ja lisäksi erillisinä tukkuina, ja kolmanneksi se silminnähtävästi oli vihainen, nälkäinen, rohkea ja voimakas; tämä näkyi siitä sen laihtuneen ruumiin päättävästä ponnahduksesta, millä se oli karannut pystyyn hämilleen joutuvaa Jackia vastaan.
Äänettömyyttä kesti noin neljännestunnin. Vihdoin Jack, jota ei missään elon vaiheissa jättänyt terve huumori, huomautti välinpitämättömällä äänensävyllä:
— Meidän seikkailumme alkaa käydä mieltäkiinnittäväksi. Hauskaa nähdä, missä nämä herrat ensi kertaa pysähtyvät.
Vanhaa villakoiraa ei miellyttänyt ruskean pointterin kevytmielinen sävy. Se käänsi päänsä verkkaan Jackiin päin ja katkaisi kylmästi ivaten:
— Voin tyydyttää uteliaisuutenne, nuori koiraseni. Herrat pysähtyvät rankkuritarhalle.
— Miten? — sallikaa — suokaa anteeksi — en kuullut, — sopersi Jack, tahtomattaan lyysähtäen, sillä sen jalat alkoivat vapista. — Te suvaitsitte sanoa: rank —
— Niin, rankkuritarhaan, — vahvisti yhtä kylmästi villakoira ja kääntyi poispäin.
— Suokaa anteeksi — Mutta en ymmärtänyt teitä aivan tarkkaan — Rankkuritarha — Mikä laitos se on — rankkuritarha? Ettekö tee hyvin ja selitä? —
Villakoira vaikeni. Mutta koska vinttikoira ja mäyräkoira yhtyivät Jackin pyyntöön, täytyi vanhuksen, joka ei tahtonut olla epäkohtelias naisille, esittää muutamia yksityiskohtia.
— Se on, nähkääs, mesdames, sellainen suuri piha, jota ympäröi korkea teräväpiikkinen lauta-aita ja jonne suljetaan kaduilta kiinniotettuja koiria. Minulla on ollut onnettomuus kolmasti joutua tähän paikkaan.
— Mitäs kummaa se on! — kuului käheä ääni pimeästä nurkasta. — Minä ajan sinne jo kahdeksatta kertaa.
Epäilemättä kuului nurkasta tuleva ääni sinipunervalle koiralle. Seurue joutui hämilleen tämän raadellun persoonan sekaantumisesta keskusteluun eikä sen vuoksi ollut kuulevinaan sen sanoja. Yksistään Bouton, jota kiihotti nousukkaan lakeijamainen palvelushalu, huusi:
— Olkaa hyvä ja älkää sekaantuko, kun ei teiltä kysytä!
Ja heti sen perästä se liehakoiden katsoi arvokasta hiirenkarvaista doggia silmiin.
— Olen ollut siellä kolme kertaa, — villakoira jatkoi, — mutta aina tuli isäntäni ja otti minut sieltä. (Teen työtä sirkuksessa, ja kuten ymmärrätte, pannaan minulle arvoa) — No niin, tähän epämieluiseen paikkaan kootaan kerrallaan pari tai kolmesataa koiraa —
— Sanokaahan, onkos siellä säädyllistä seuraa? vinttikoira kysyi keimaillen.
— Sattuupa kyllä. Meitä ruokittiin siellä tavattoman huonosti ja niukasti. Aika-ajoin katosi tietymättömiin joku vangeista, ja silloin söimme päivälliseksi lientä, joka oli keitetty —
Puheensa vahvistukseksi villakoira teki pienen paussin, loi katseensa kuulijoihin ja lisäsi teeskellyn kylmäverisesti: — joka oli keitetty koiranlihasta.
Hänen viimeiset sanansa saattoivat seurueen kauhun ja suuttumuksen valtaan.
— Raato vieköön! miten hävyttömän alhaista! — huudahti Jack.
— Minä heti pyörryn — voin pahoin, — kuiskasi vinttikoira.
— Se on kauheata — kauheata! voihki mäyräkoira.
— Olen aina sanonut, että ihmiset ovat konnia! hiirenkarvainen doggi murahti.
— Mikä kauhea kuolema! — Bouton huokasi. Ja vain sinipunervan koiran ääni kaikui pimeästä nurkasta synkän pilkallisena:
— Vaan eipäs se liemi mitään — ei ole hullumpaa — vaikka tietysti muutamat daamit, jotka ovat tottuneet kananpoika-kotletteihin, arvelevat että koiranliha saattaisi olla hiukan mureampaa.
Kiinnittämättä huomiota tähän julkeaan huomautukseen villakoira jatkoi:
— Vihdoin minulle kävi isäntäni puheista selville, että perikatoon joutuneitten toverimme nahkaa käytetään naishansikasten tekoon. Mutta — olkaa lujat, mesdames — mutta tämä ei riitä. Sitä varten, että nahka tulisi hienompaa ja pehmeämpää, se nyljetään elävästä koirasta.
Kauhun huudot keskeyttivät villakoiran sanat:
— Miten epäinhimillistä! —
— Miten alhaista! —
— Mutta sehän on uskomatonta! —
— Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!
— Pyövelit! —
— Ei, pahempia kuin pyövelit!!
Tätä kiihkoisaa kohtausta seurasi jännittynyt ja surullinen äänettömyys. Jokaisen kuulijan mielessä esiintyi kauhea kuva, miten nahka nyljetään elävältä.
— Hyvä herrasväki, eikö sitte tosiaankaan ole keinoa kerta kaikkiaan vapauttaa kaikki rehelliset koirat häpeällisestä ihmisen orjuudesta? — huusi vimmoissaan Jack.
— Tehkää hyvin ja osottakaa tämä keino, — sanoi vanha villakoira pilkallisesti.
Koirat vaipuivat mietteisiin.
— Purra kuoliaaksi kaikki ihmiset ja sillä hyvä! murahti doggi kiukustuneella bassolla.
— Se juuri onkin kaikkein varmin ajatus, — kannatti Bouton orjamaisesti. — Ainakin rupeavat pelkäämään.
— Ni-niin — purra kuoliaaksi — h-hyvä on, vanha villakoira vastasi. — Entä mikä mielipide on teillä, kunnioitettava herra, metsästyspiiskoista? Suvaitsette tuntea ne?
— Hm — — yskähti doggi vastaan.
— Hm — — toisti Bouton.
— E-ei, ilmoitan teille, hyvä herra, me emme voi taistella ihmisiä vastaan. Olen paljon kokenut avarassa maailmassa ja voin sanoa, että hyvin tunnen elämän — Ottakaamme esimerkiksi vaikkapa sellaiset yksinkertaiset kapineet kuin koirankoppi, metsästyspiiska, ketjut ja kuonokoppa, — kapineet, jotka luullakseni ovat tuttuja teille kaikille, arvoisa herrasväki? — Olettakaamme, että me, koirat, ajan pitkään pääsemmekin selville siitä, miten niistä voi vapautua — Vaan eikö silloin ihminen heti keksi täydellisempiä laitoksia? Keksii ehdottomasti. Katsoisittepa, minkälaisia koirankoppeja, ketjuja ja kuonokoppia ihmiset rakentavat toisilleen! Täytyy alistua, hyvä herrasväki, ja sillä hyvä. Sellainen se on luonnon laki.
No jopas ryhtyi filosofeeraamaan, — mäyräkoira sanoi Jackin korvaan.
— En voi sietää vanhuksia ja heidän opetuksiaan.
— Aivan oikein, mademoiselle — Jack kohteliaasti heilahutti häntäänsä.
Hiirenkarvainen doggi sieppasi alakuloisen näköisenä suullaan häkkiin lentäneen kärpäsen ja sanoi itkevästi ääntään venyttäen:
— Oh, sitä koiran elämää! —
— Mutta missä sitte on oikeudenmukaisuus, — alkoi äkkiä kiihtyä tähän saakka vaiennut vinttikoira.
— No, sanokaahan vaikka te, herra villakoira — suokaa anteeksi, minulla ei ole kunnia tietää nimeä —
— Arto, voimistelun professori, nöyrin palvelijanne — kumarsi villakoira.
— No, sanokaahan sitte minulle, herra professori, tehän näytte olevan sellainen kokenut koira, puhumattakaan opistanne: sanokaa, missä sitte tässä kaikessa esiintyy korkein oikeudenmukaisuus? Eivät suinkaan ihmiset ole siinä määrin meitä ansiokkaammat ja paremmat, että rankaisematta nauttivat sellaisia julmia etuoikeuksia.
— Eivät parempia eivätkä ansiokkaampia, rakas neiti, vaan vahvempia ja viisaampia, — Arto katkerasti vastasi. — Oi! minä tunnen mainiosti näiden kaksijalkaisten eläinten siveellisyyden — Ensiksikin he ovat ahnaampia kuin yksikään koira maailmassa. Heillä on kyllin paljon leipää, lihaa ja vettä, jotta kaikki nämä hirviöt voisivat olla aivan kylläisiä koko ikänsä. Mutta kuitenkin on jokin kymmenesosa heistä anastanut käsiinsä kaikki elintarpeet, ja vaikkeivät itse voi niitä syödä, niin pakottavat kuitenkin jäljellä olevan yhdeksän kymmenesosan näkemään nälkää. No sanokaas, tehkää hyvin, tokko ei kylläinen koira suo kaluttua luuta naapurilleen?
— Suopi, ehdottomasti suopi, — myönsivät kuulijat.
— Hm! — rykäisi epäillen doggi.
— Sitäpaitsi ovat ihmiset häijyjä. Kuka voi sanoa, että koira tappaisi toisen rakkaudesta, kateudesta tahi vihasta? Me puremme toisinaan — se on totta. Mutta me emme tapa toisiamme.
— Niin on todella, — vahvistivat kuulijat.
— Sanokaapas vielä, — valkoinen villakoira jatkoi: — tokko koira ryhtyy kieltämään toista hengittämästä raitista ilmaa ja vapaasti lausumasta ajatustaan koiran onnen järjestämisestä? Vaan ihmisetpä tekevät niin.
— Hitto vieköön! — puuttui voimakkaasti puheeseen hiirenkarvainen doggi.
— Lopuksi sanon, että ihmiset ovat tekopyhiä, kateita, valheellisia, epävieraanvaraisia ja julmia — Ja kuitenkin ihmiset vallitsevat ja tulevat vallitsemaan sentähden että — sentähden että niin on järjestetty. On mahdotonta vapautua heidän valtansa alta — Koko koiran elämä, koko koiran onni on heidän käsissään. Meidän nykyisessä asemassamme tulee jokaisen meistä, jolla on hyvä isäntä, kiittää kohtaloa. Vain isäntä saattaa vapauttaa meidät ilosta syödä toverien lihaa ja sitte tuntea, miten nahka elävältä nyljetään.
Professorin sanat saattoivat seurueen alakuloiseksi. Kukaan ei enää lausunut sanaakaan. Kaikki tärähtelivät ja heilahtelivat avuttomasti häkin töksähdellessä. Doggi ulisi valittavalla äänellä. Bouton, joka pysyttelihen sen luona, ulvahteli hiukan sen seuraksi.
Pian tunsivat koirat, että heidän ajopelinsä pyörät kulkevat hiekkaa pitkin. Viiden minuutin kuluttua häkki ajoi leveästä portista sisään ja saapui keskelle valtavaa pihaa, jota ympäröi tiheä, ylhäällä naulojen reunustama lauta-aita. Pari sataa koiraa, rutilaihoja, likaisia, hännät riipuksissa ja surullisin kuonoin tuskin laahusteli pitkin pihaa.
Häkin ovi avautui. Kaikki seitsemän äskentullutta koiraa astuivat siitä ulos ja noudattaen vaistoaan liittyivät joukkoon.
— Hei, kuulkaahan te siellä, miksikä teitä — Hei, te, professori, — kuuli villakoira takanaan jonkun äänen.
Hän kääntyi ympäri: hänen edessään seisoi mitä julkeimmin hymyten sinipunerva koira.
— Ah, tehkää hyvin ja heittäkää minut rauhaan ärähti vanha villakoira.
— Ei ole aikaa teidän kanssa.
— Ei, minä vain yhden pikku huomautuksen — Tehän siellä häkissä puhuitte viisaita sanoja, vaan teittepäs kuitenkin pienen virheen — N-niin.
— Heitätkö minut rauhaan, hitto vie! Minkä sitte vielä pienen virheen?
— Siitä koiran onnesta puhuessanne — Tahdotteko, että heti näytän teille kenen käsissä on koiran onni?
Ja äkkiä, luimistaen korviaan ja ojentaen häntänsä suoraksi sinipunerva koira syöksyi juoksemaan niin riivattua vauhtia, että vanhalta professorilta suu jäi selälleen. — "Ottakaa kii! Pidättäkää!" huusivat vartiat, kiiruhtaen poisjuoksevan koiran jälkeen.
Mutta sinipunerva koira oli jo aidan luona. Hypättyään maasta yhdellä ponnahduksella se pääsi ylös, jääden riippumaan etukäpälistään. Vielä kaksi suonenvedontapaista liikettä, ja sinipunerva koira vierähti aidan yli, jättäen sen nauloihin hyvän puoliskon kyljestään.
Vanha valkoinen villakoira katseli kauan hänen jälkeensä. Se oli ymmärtänyt virheensä.
Eläinnäyttelyssä.
Johann Müllerin kiertävässä, äkkiä laudoista kokoonkyhätyssä eläinnäyttelyssä eivät vartiat vielä olleet ennättäneet sytyttää lamppuja iltaesitystä varten. Kaiken yli lepää raskas hämärä. Rautaiset ristikot, häkit, aituukset, penkit, kattoa kannattavat pylväät, vesiammeet ja hiekkalaatikot näyttävät tässä syysillan sammuvassa välkkeessä sikin sokin heitetyiltä. Ilma on täynnä pienten petoeläinten, kettujen, näätien ja ilvesten kirpeätä hajua, johon on sekaantunut pilaantuneen raa'an lihan ja lintujen lannan haju.
Kylmästä vavahdellen ja painautuen toisiaan vasten vangit raskaasti uinuvat häkeissään. Tällä hetkellä he lepäävät yleisön tunkeilevasta uteliaisuudesta.
Keltaiset, harmaat, punapyrstöiset papukaijat istuvat höyhenet pörrössä orsillaan, joihin ne ovat jalastaan kiinnitetyt hienoilla ketjuilla. Suuri ruma norsu, joka pimeässä etäältä näyttää muodottomalta möhkäleeltä, uinailee siirtyen alustallaan jalalta toiselle, ja milloin aukoo notkean kärsänsä, milloin sulkee sen. Apinat ovat lyöttäytyneet taajaan kasaan asumuksensa kaukaisimpaan nurkkaan. Muutamat halaavat toisiaan hellästi kaulasta; yksi pitää päätään naapurinsa sylissä. Heidän kaikkien kasvojen ilme on surullisen-alistuva, ja nyt he enemmän kuin koskaan näyttävät ihmisiltä. Eläinnäyttelyn etäisimmässä nurkassa, matalalla orrella istuu vanha kotka, kynittynä, paljaana ja köyrtyneenä. Se ei nuku. Sen liikkumattomat silmät katsovat pimeyteen ainaisella alistumattomalla ja ylpeällä vihalla.
Raskaan, painostavan hiljaisuuden keskeyttävät toisinaan kummalliset äänet: milloin ikäänkuin pitkä huokaus pääsee jonkun valtavasta rinnasta, milloin kuuluu voihke, milloin mielipuolen hyeenan katkonainen naurunhohotus, hyeenan, joka äskettäin on sairastunut ja nyt tuntikausia pyörii tavattoman nopeasti yhdessä kohti, kunnes se voimatonna kaatuu maahan.
Caesar nukkuu ja vingahtelee unessa hiljaa kuin houraileva koira. Yksi sen valtavista keltaisista käpälistä pistää ulos siitä ristikon alaraosta, josta ruoka pistetään sisään, ja riippuu huolettomasti alas. Päänsä se on pistänyt toisen, polvesta taipuneen käpälänsä alle, ja ylhäältä näkyy vain tuuhea tumma harja. Sen vieressä makaa sen naaras, joka on kääriytynyt keräksi kuten nukkuva kissa. Caesar nukkuu levottomasti ja vavahtelee toisinaan. Hengitys lentää kuumina höyrypilvinä sen leveistä sieraimista.
Levotonta, mutta autuasta unta näkee Caesar.
Päivän helteen jälkeen jäähtyvän erämaan taivaalle on noussut kuun suunnaton loistava kehrä, ja erämaa on elpynyt ja herännyt ja alkanut puhua miljoonin äänin. Herännyt on hänkin, aavikon valtias, ja hitain askelin astuu hän metsästä, jonne puolipäivän aurinko hänet karkotti ja missä hän veristen pitojen jälkeen, sammutettuaan janonsa lähteestä, on nukkunut yöhön saakka. Mikä avaruus on hänen kuninkaallisten kasvojensa edessä! Näkyy vain sininen taivas ja ääretön erämaa. Koko valtavalla rinnallaan hengittää leijona raikastuvaa ilmaa ja tärisyttää äkkiä aavikkoa huumaavalla, kuninkaallisella mylvähdyksellä. Ja kaikki vaikenee kauhun valtaamana! Pärskyen ja tömistäen syöksyvät pystyyn ja kiitävät yli aavikon pelästyneet antilooppi- ja zebralaumat —
Leijona hiipii sen puron luo, jonne puhvelilaumat joka päivä tulevat vettä juomaan, ja kätkeytyy kivien väliin. Ei yksikään lihas sen samettiruumiissa liikahda, mutta se on kokonaan kyyristynyt ja valmis suunnattomaan hyppäykseen. Kaukana kuuluu raskas töminä; maa tärisee ja vavahtelee raskaitten sorkkien alla. Puhvelit ovat tulossa veden partaalle. Etumaiset levottomasti ja kuuluvasti nuuskivat maata ja huiskuttavat hännällään kylkiänsä. Leijona ei liikahda, mutta sen takajalat ovat kahden vireeseen painetun teräsvieterin tavoin joka silmänräpäys valmiit oikenemaan hirvittävän nopeasti.
Vihdoin lauma on juonut kyllikseen ja palaa takaisin. Caesar on jo valinnut uhrinsa, nuoren, mustan härän, jolla on jäntevä niska ja rautaiset jalat. Kevyellä äänettömällä liikkeellä leijona kohoaa ilmaan. Yksi hyppäys — ja hän on jo puhvelin niskassa, takakäpälät painuneina sen ruumiiseen, etukäpälät syvällä kaulan lihaksissa. Kauhuissaan ja raivostuneena eläin syöksyy eteenpäin, hyppii, turhaan koettaen heittää päältään kauhean taakan, ja kaatuu silmänräpäyksessä hiekalle poikkipurruin niskoin. Caesarin kita höyryää kuumaa eläimenverta, ja taasen kaiuttaa hän aavikkoon kuninkaallisen voitonkarjuntansa.
Häkissään vingahtelee nukkuva Caesar ja näkee toisen unen.
Hänen edessään kohoaa kraalin teräväpiikkinen ja kauhean korkea ja vahva aituus. Leijona kyykistyy hiukan maahan — silmänräpäys — ja hän on jo aituuksen sisäpuolella; katoksen alla seisovat tiheässä ympyrässä hevoset, joiden silkinhieno iho värisee. Leijona syöksyy niitä kohti, mutta tällä hetkellä herää koko kraali. Leimahtaa pyssytuli, paukkuvat laukaukset, ja ihmiset kerääntyvät huutaen, viheltäen ja hihkuen. Mutta Caesar ei tahdo päästää saalista käsistään; hän on jo tarttunut varsaa niskaan ja laahaa sitä maata pitkin aituuksen luo. Viha ja hevosenlihan maku antavat hänelle suunnattoman voiman. Heilahtaen valtavaa päätään hän heittää eläimen selkäänsä; lennähtää yhdessä sen kanssa korkealta aituuksen yli toiselle puolen ja katoaa yön pimeyteen.
* * * * *
Vartia on sytyttänyt lampun. Sen valo on sattunut Caesarin silmiin, ja se on herännyt. Ensiksi ei leijona pitkiin aikoihin voinut tulla tajuihinsa; vielä tunsi se tähän saakka kielellään tuoreen veren maun. Mutta kun se oli käsittänyt kauhean todellisuuden niin se hypähti nopeasti pystyyn ja alkoi karjua niin suuttuneella äänellä, kuin eivät koskaan vielä olleet kuulleet apinat, laamat ja zebrat, jotka leijonan mylviessä aina vapisevat. Naarasleijona heräsi ja yhtyi makuultaan sen ääneen.
Caesar ei enää muistanut untansa, muttei tämä ahdas häkki ristikkoineen, nämä vihatut lamput eivätkä nämä ihmisolennot vielä koskaan olleet sitä niin ärsyttäneet. Se syöksähteli nurkasta toiseen, murisi häijysti naarasleijonalle, kun tämä sattui tielle, ja pysähtyi vain raivostuneella mylvinällä ilmaistakseen tyrmään suljetun Caesarin koko voimattoman, mutta kauhistuttavan vihan.
— Ast-tukaa sisään herrasväki! Alk-kaa petojen selittäminen. Ast-tukaa sisään! — huusi sisäänkäytävän luona saksalainen vartia.
Herrasväki, jota oli kymmenen, kaksitoista rouvaa lapsineen ja hoitajineen, muutamia lukiolaisia ja junkkareita sekä kolmisenkymmentä hyvin puettua miestä, lähestyi vartian ympärille. Vartia asettui selin ensimäiseen häkkiin ja alkoi selittää, nakutellen kepillä ristikkoa:
— Tässä on am-merikkalainen piikkisika. Sen ruumis on varustettu pitkillä terävillä piikeillä, jotka se heittää sitä takaa-ajaviin vihollisiin —
Selityksensä hän lausui kuluneella äänensävyllä, pitämättä vähääkään väliä itse piikkisiasta, ja siirtyi sitte seuraavaan numeroon.
— Ja tässä on musta pantteri, eli musta kuolema, kutsutaan toisella nimellä haudankaivajaksi. Repii auki hautoja ja syö ruumiita nahan ja luitten ja vieläpä hiusten kanssa. Väist-täkää, hyvä herrasväki. Lapset eivät näe —
Yleisö kumartui ristikkoa kohden, mutta ei nähnyt mitään, paitsi kahta viheriää hehkuvaa silmää aivan häkin nurkassa.
— Ehkei siälä ookkaan mitään pantteria! huomautti parvekkeelta joku ääni.
Sitte vartia selitti "gamadrilla, joka kulkke kevelemeen kuuvalo, kun on kuuvalo, ja jos ei on kuuvalo, niin ilman kuuvalo, ja aterioitse krokodilin munia". Sitte hän näyttää laatikossa olevaa keilon-käärmettä Ceylon-saarelta, "teme keerme ei on myrkkyllinen, se vain pusertaa muskelillaan, mutta site itse ei saa nehde, sille jos avaa laatikko niin keerme nopeasti juokkse pois".
Vihdoin väkijoukko pysähtyy leijonahäkin eteen.
— Ja tässä on afrikalainen leijona. Sen nimi on Caesar. Se maksaa 25,000 markkaa. Yhdessä naarasleijonansa kanssa, joka maksaa 11,00 markkaa — vartia alkoi puhua laulavalla nuotilla.
Sitte hänen käteensä ilmestyi jostain läkkinen laatikko ja kilistäen siinä olevia kuparilantteja ja ojentaen sitä yleisöä kohti hän sanoi:
— Heti alkaa loistava esitys: leijonain kesytys ja villieläinten ruokinta. Antakaa, hyvä herrasväki, mitä kukin voi, eläinnäyttelyn palvelusväen hyväksi.
Ja samalla kertaa hän vapaalla kädellään soitti kelloa, joka ilmaisi näytännön alkua. Kymmenen juutalaismusikanttia rämähytti iloisen marssin.
* * * * *
— Karlchen, soitetaan, — sanoi siisti vanha saksatar, astuen esiin kassastaan ja avaten oven pukuhuoneeseen, jossa eläintenkesyttäjä pukeutui.
— Heti, — Karlchen vastasi. — Sulkekaahan äiti ovi. On kylmä.
Karl Müller, eläinnäyttelyn isännän veli, seisoi pikkuruisessa lautaisessa pukuhuoneessa, kuvastimen edessä, ja oli jo puettu vaaleanpunaiseen trikoohon, jolla oli vadelman punainen vyötärys vatsan alapuolella. Vanhempi veli, Johann, istui vieressä ja seurasi tarkasti Kaarlen pukeutumista, antaen hänelle tarvittavat esineet. Johann itse ontui pahasti (kesy leijona oli runnellut hänen oikean jalkansa) eikä koskaan esiintynyt kesyttäjänä, vaan antoi vain veljelleen häkkiin vanteet, bengaalitulen ja pistoolit.
— Tässä on punamaalia, — Johann sanoi, ojentaen veljelleen rasian. —
Ota hiukan.
Karl oli todellakin kalpea. Heti soiton ensi sävelet kuullessaan hän tunsi, miten veri virtasi hänen kasvoiltaan ja kuumana aaltona syöksähti sydämeen, ja miten hänen kätensä kylmenivät ja omituisesti sitkistyivät. Mutta tämä kiihtymys ei ollut pelon kiihtymystä. Jo kaksi vuotta oli Karl kesyttänyt leijonia ja joka päivä kokenut saman tunteen — hermojen kiihtymyksen.
Soitto, trikoopuku, väkijoukon pelokas ja kunnioittava uteliaisuus, bengaalituli ja lopuksi mieletön rohkeuden puuska näytöksen kestäessä häkissä ja kauhea siveellinen voima, jonka hän tällä hetkellä tunsi koko olennossaan ja varsinkin katseessa, joka pakotti leijonan arasti peräytymään nurkkaan. — Kaikki tämä kiihotti häntä edeltäkäsin, jo hänen pukeutuessaan.
Siveltyään poskilleen kerroksen punaväriä ja mustattuaan lyijykynällä silmäluomensa, mistä silmät tulivat suuriksi ja loistaviksi, Karl kiinnitti kaulaansa vadelmanpunaisen kauluksen jota koristi agramantti ja helyt, ja katsahti peiliin. Siitä katsoi häntä vastaan rohkeat ja kiihtyneet, hyvin kauniit kasvot, jyrkkine, itsepintaisine leukoineen ja suurine vaaleansinisine silmineen, jotka katsoivat julkeasti hymyten.
— Vapa! — käski katkonaisesti Karl, silittäen pukuaan kuvastimen edessä.
Vanhempi veli antoi hänelle kiireesti pitkän ruoskan ja lähestyi itse ovea avatakseen sen selälleen hänen astuessaan ulos, ja kopeloi huolellisesti revolveria taskussaan —
Karl heitti kuvastimen piirongille ja teki käsin ja jaloin muutamia nopeita liikkeitä, jotta notkistuisi. Veli katsahti häneen kysyvästi. Karl nyykäytti päätään ja astui Johanneksen avaamasta ovesta joustavin kiireisin askelin eläinnäyttelyyn. Johann kulki jälestä soittaen kelloa, ja siisti vanha eukko siunasi kassasta käsin salaa ristinmerkillä nuorta kaunista lellipoikaansa.
Kymmenen askeleen päässä häkistä Kaarlen pysäytti vartia ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa. Se oli paha enne. Kesyttäjän ei koskaan tule sekunniksikaan pysähtyä, sillä peto seuraa häntä silmillään heti hänen astuttuaan pukuhuoneesta.
— Caesar on levoton? Murisee? — Karl kysyi tahallisen äänekkäästi komeillen yleisön nähden pelottomuudellaan. — Oi, se on tyhjää! Se on heti oleva kuin karitsa.
Caesar seisoi painaen kasvonsa aivan rautaristikkoa vasten. Sen kissansilmät suunnattomine pupilleineen kiilsivät ahnaasti ja pelokkaasti samalla kertaa. Sen raivo, joka ei vieläkään ollut asettunut, kasvoi äkkiä kun se näki tutun vaaleanpunaiseen trikoohon puetun olennon, jota se tahallaan ei katsonut, mutta jonka kaikkia liikkeitä se seurasi petoeläimen jännittyneellä tarkkaavaisuudella.
Karl astui nopeasti avautuvien katselijarivien välitse, hyppäsi sukkelaan irtotikapuiden kolme porrasta ja oli kohta pienessä häkin eteisessä, josta avautui rautainen ovi suureen häkkiin. Mutta tuskin oli hän tarttunut ripaan, kun Caesar yhdellä hyppäyksellä oli oven edessä, painoi päänsä sitä vasten ja mylväisi, huokuen Kaarlea vastaan kuumaa hengitystä ja mädänneen lihan hajua.
— Caesar zurück! — huudahti Karl, ja suuntasi petoon tiukan katseensa, lähestyen vartavasten ristikkoa kasvoineen. Mutta leijona kesti katseen, eikä perääntynyt, vaan irvisti. Silloin Karl pisti ristikon läpi raipan ja alkoi lyödä Caesaria päähän ja käpäliin.
Caesar karjui, muttei perääntynyt eikä kääntänyt katsettaan poispäin.
— Riittää! — huudahti joku yleisöstä, taustalta. Riittää! — yhtyi huutoon koko väkijoukko.
— Genug! — sanoi Johann hiljaisella ja hätäisellä äänellä ja veti viitan alla huomaamattomasti taskustaan revolverin.
— Nein! — katkaisi vihaisesti Karl ja löi jälleen kaikin voimin leijonaa päähän. — Caesar zurück.
Vaan Caesar äkkiarvaamatta syöksähti pystyyn koko pituudeltaan ja löi käpälällään ristikkoa niin voimakkaasti, että koko häkki tärisi.
— Riittää! Lopettakaa! — katsojat huusivat ja jäivät samalla kertaa liikkumattomina paikoilleen, kuin kytketyt.
— Feuer! — Karl huudahti. Hetkellinen epäröimisen tunne, joka oli vallata hänet alussa kun leijona ei totellut, jätti nyt sijaa suuttumukselle, ja hän päätti nyt hinnalla millä hyvänsä pakottaa pedon tottelemaan.
Johann tempasi vartian tuomalta hiilipannulta hehkuvan rautavavan ja ojensi sen veljelleen, sekä samalla sytytetyn kepin, jossa säkenöiden paloi bengaalituli.
Tulen sokaisemat katsojat eivät huomanneet Kaarlen nopeaa liikettä, mutta näkivät miten Caesar ääneensä kivusta voihkien hypähti oven luota, ja samassa silmänräpäyksessä oli kesyttäjä häkissä.
Eläinnäyttelyssä tuli aivan hiljaista; kuului vain, miten bengaalituli sähähteli Kaarlen kädessä, ja miten Caesar voihki ja murisi häkin nurkassa.
Mitä sitte tapahtui — siitä ei kukaan ollut selvillä. Kuului Kaarlen tärisyttävä huuto, Caesarin ja naarasleijonan kauhea karjunta, kolme huumaavaa paukahdusta, katsojain pelästyneitä huutoja sekä mieletön epätoivoinen vanhuksen ulvonta: "Karlchen! Karlchen! Karlchen!"
Häkin lattialla makasi Karl, kokonaan raadeltuna, runnelluin käsin, jaloin ja kylkiluin, mutta vielä elävänä; hänen takanaan naarasleijona, jonka pääkalloon oli osunut Johanneksen luoti, ja sen vieressä — viimeisessä kuolinkamppauksessa — Caesar.
Kalpeat, pelästyneet katsojat seisoivat häkin ympärillä kauhusta mykkinä eivätkä liikkuneet paikaltaan, välittämättä vartiasta, joka pyyteli poistumaan eläinnäyttelystä.
Norsu.
I
Pikku tyttö on sairas. Joka päivä käy hänen luonaan tohtori Mihail Petrovitsh, jonka hän on tuntenut jo hyvin kauan. Toisinaan hän tuo muassaan vielä kaksi vierasta tohtoria. He kääntelevät tyttöä seljälleen ja vatsalleen, kuuntelevat jotakin, painaen korvansa ruumista vasten, ja vetävät silmäluomista ja katsovat. Tätä tehdessään he jotenkin arvokkaasti tuhisevat, heidän kasvonsa ovat ankarat, ja keskenään he puhuvat käsittämätöntä kieltä. Sitte he siirtyvät lastenkamarista vierashuoneeseen, jossa äiti heitä odottaa. Päätohtori — pitkä, harmaapäinen, kultaiset silmälasit nenällä — kertoo hänelle jotain vakavasti ja pitkään. Ovi on auki, ja tyttö näkee ja kuulee kaikki sängystään. Paljoa hän ei käsitä, mutta tietää, että kysymys on hänestä. Äiti katsoo tohtoria suurin, väsynein ja itkettynein silmin. Hyvästellessään päätohtori sanoo äänekkäästi:
— Pääasia on, ettei hänen ole ikävä. Täyttäkää kaikki hänen päähänpistonsa.
— Ah, tohtori, kun hän ei tahdo mitään.
— No, en tiedä — koettakaa muistella, mistä hän ennen piti, ennen sairastumistaan. Leikkikaluja — joitain namusia —
— Ei, ei, tohtori, ei hän tahdo mitään.
— No, koettakaa jotenkin huvittaa häntä — No, vaikka jotenkin — Annan teille kunniasanani, että jos teidän onnistuu saada hänet nauramaan, huvittaa häntä, — niin se on oleva paras lääke — Hyvästi, armollinen rouva!
II
— Rakas Nadja, rakas tyttöseni, — sanoo äiti, eikö sinun tee mieli mitään?
— Ei, äiti, ei tee mieli mitään.
— Tahdotko, että panen kaikki nukkesi istumaan vuoteeseen. Asetamme nojatuolit, sohvan, pöydän ja teevehkeet. Nuket juovat teetä ja puhelevat ilmasta ja lastensa voinnista.
— Kiitos, äiti — Ei tee mieli — On ikävä —
— No hyvä, tyttöseni, annetaan nukkien olla. Vaan ehkä kutsun tänne luoksesi Katjan tai Zhenitshkan. Sinähän pidät heistä niin kovasti.
— Ei tarvitse, äiti. Oikein totta ei tarvitse. En minä tahdo mitään, en yhtään mitään. Minun on niin ikävä.
— Tahdotko, että tuon sinulle suklaata?
Mutta tyttö ei vastaa ja katselee kattoon liikkumattomin, ilottomin silmin. Hänellä ei pakota mikään eikä edes ole kuumetta. Mutta hän laihtuu ja heikkenee päivä päivältä. Mitä hänelle tehdäänkään, hänelle se on ykskaikki, ei hän tarvitse mitään. Niin makaa hän kokonaisia päiviä ja kokonaisia öitä, hiljaa ja surullisena. Toisinaan hän uinahtaa puoleksi tunniksi, mutta untakin hän näkee jostain harmaasta, pitkästä ja ikävästä kuin syyssade.
Kun lastenkamarin ja vierashuoneen, sekä edelleen tämän ja työhuoneen välinen ovi on avattu, niin tyttö näkee isän. Isä kävelee nopeasti nurkasta toiseen, ja yhä vain polttaa, polttaa. Toisinaan hän tulee lastenkamariin, istuutuu pikku vuoteen laidalle ja hiljaa silittelee Nadjan jalkoja. Sitte hän äkkiä nousee pystyyn ja käy ikkunan luoksi. Hän viheltelee jotain, katsoen pihalle, mutta hänen olkapäänsä vavahtelevat. Sitte hän kiireesti painaa nenäliinan toista silmäänsä vasten, ja poistuu työhuoneeseensa ikäänkuin suuttuneena. Sitte hän taas juoksee nurkasta toiseen, ja yhä — polttaa, polttaa, polttaa — Ja työhuone käy tupakansavusta aivan siniseksi.
III
Mutta eräänä aamuna tyttö herää hiukkasen tavallistaan virkumpana. Hän on nähnyt unta jostain, mutta ei voi mitenkään muistaa mistä, ja katsoo kauan ja tarkkaavasti äitiään silmiin.
— Tarvitsetko jotain? äiti kysyy.
Mutta tytön mieleen muistuu äkkiä uni ja hän puhuu kuiskaten, ikäänkuin salaisuutta.
— Äiti — voinko saada — norsun? Muttei sitä, joka on kuvassa —
Voinko?
— Tietysti, tyttöseni, tietysti saat.
Hän lähtee työhuoneeseen ja sanoo isälle, että tyttö tahtoo norsun. Isä pukee heti päällystakin ylleen, painaa hatun päähänsä ja lähtee jonnekin ajamaan. Puolen tunnin kuluttua hän palaa, tuoden kalliin, kauniin leikkikalun. Se on suuri harmaa norsu, joka itsestään nyökyttää päätään ja huiskuttaa häntäänsä; norsun selässä on punainen satula, ja satulassa kultainen teltta ja siinä istuu kolme pikkaraista ihmistä. Mutta tyttö silmäilee leikkikalua yhtä välinpitämättömästi kuin kattoa ja seiniä, ja sanoo veltosti:
— Ei. Ei se ole yhtään sellainen. Minä tahdoin oikean elävän norsun, vaan tämähän on kuollut.
— Katsohan vain, Nadja, — isä sanoo. — Me vedämme sen heti vireeseen, ja siitä tulee ihan, ihan kuin elävä.
Norsu vedettiin pienellä avaimella, ja päätään nyökyttäen ja huiskuttaen häntäänsä se alkoi siirtää jalkojaan, kävellen hitaasti pitkin pöytää. Tyttöä ei tämä ensinkään huvita, vaan vieläpä ikävystyttääkin, mutta jottei pahottaisi isän mieltä, hän lempeästi kuiskaa:
— Kiitän sinua oikein, oikein kovasti, rakas isä. Minä luulen, ettei kellään ole niin hauskaa leikkikalua… Mutta — lupasithan jo aikoja sitte viedä minut eläinnäyttelyyn katsomaan oikeaa norsua — etkä kertaakaan vienyt —
— Mutta kuulehan, rakas tyttöseni, käsitäthän että se on mahdotonta. Norsu on kovin suuri, se ulottuu kattoon saakka, ei se mahtuisi meidän huoneisiin — Ja mistä minä sen sitte hankkisin?
— Isä, en minä tarvitse niin suurta — Tuo minulle vaikka pikkunen, mutta elävä. No, vaikka noin, noin pikkunen — Vaikka norsun poikanen.
— Rakas tyttö, teen sinulle mielelläni kaikki, mutta sitä en voi. Sehän on sama kuin jos sinä äkkiä sanoisit minulle: isä, hanki minulle aurinko taivaalta.
Tyttö hymyilee suruisasti.
-. Miten tyhmä sinä olet, isä. Luuletko etten tiedä, ettei aurinkoa voi ottaa, sillä se polttaa. Eikä kuutakaan voi. Ei, minä tahtosin pikku norsun — oikean.
Ja hän sulkee hiljaa silmänsä ja kuiskaa:
— Olen väsynyt — Anna anteeksi, isä —
Isä repii tukkaansa ja juoksee työhuoneeseen. Siellä hän jonkun aikaa vilahtelee nurkasta toiseen. Sitte hän päättävästi heittää lattialle puoleksi palaneen paperossin (josta äiti häntä aina toruu) ja huutaa sisäkölle:
— Olga! Tuokaa palttoo ja hattu!
Eteiseen tulee hänen vaimonsa.
— Minnekä sinä, Sasha? — hän kysyy.
Mies hengittää raskaasti, napittaessaan päällystakkiaan.
— En tiedä itsekään, Mashenjka, minne — Mutta minusta tuntuu siltä, että tosiaankin tänä iltana tuon tänne meille oikean norsun.
Vaimo katsoo häneen levottomana.
— Rakas, oletko terve? Eikö päätäsi pakota? Oletko ehkä nukkunut huonosti viime yönä?
— En ole nukkunut ensinkään, — hän vastasi vihaisesti. — Tahdot nähtävästi kysyä, olenko järjissäni? Kyllä, vielä. Hyvästi! Illalla sitte kaikki näkyy.
Ja hän poistuu, paukuttaen lujasti ulko-ovea.
IV
Kahden tunnin kuluttua hän istuu eläinnäyttelyssä, ensi rivillä, ja katsoo, miten kesytetyt eläimet isäntänsä käskystä tekevät erilaisia temppuja. Älykkäät koirat juoksevat, heittävät kuperkeikkaa, tanssivat, laulavat musiikin säestäminä, ja panevat yhteen sanoja suurista pahvikirjaimista. Marakatit — toiset punaisissa hameissa, toiset sinisissä housuissa — kulkevat nuoralla ja ratsastavat suurella villakoiralla. Suunnattomat punaisenruskeat leijonat hyppäävät palavien vanteiden lävitse. Kömpelö hylje ampuu pistoolilla. Lopuksi tuodaan esille norsut. Niitä on kolme: yksi suuri, ja kaksi aivan pientä kääpiötä, mutta kuitenkin paljon suurempikokoisia kuin hevonen. On ihmeellistä nähdä, miten nämä suunnattomat eläimet, jotka näyttävät niin kömpelöiltä ja raskailta, tekevät mitä vaikeimpia temppuja, joihin ei pystyisi edes hyvinkään sukkela ihminen. Erittäinkin kunnostautuu kaikkein suurin norsu. Se nousee ensiksi takajaloilleen, istuutuu, nousee päälleen seisomaan, jalat ilmassa, kulkee pitkin puisia pulloja, kulkee vierivällä tynnyrillä, kääntää kärsällään suuren pahvikirjan lehtiä, ja istuu vihdoin pöytään, sitoo liinan kaulaansa ja aterioitsee aivan kuin hyvinkasvatettu poika.
Näytös päättyy. Katsojat hajaantuvat. Nadjan isä lähestyy eläinnäyttelyn isäntää, paksua saksalaista. Isäntä seisoo lautaisen väliseinän takana ja pitää suussaan suurta mustaa sikaria.
— Suokaa anteeksi, — sanoo Nadjan isä. — Ettekö voi luovuttaa norsuanne minulle kotiin joksikin aikaa?
Saksalainen levittää hämmästyneenä silmänsä ja suunsakin selälleen, niin että sikari putoo maahan. Rykien hän kumartuu, nostaa sikarin, pistää sen jälleen suuhunsa ja lausuu vasta sitte:
— Luovuttaa? Norsun? Kotiin? En käsitä teitä.
Saksalaisen silmistä näkyy, että hänkin tahtoo kysyä, eikö Nadjan isän päätä pakota — Mutta isä selittää kiireesti mistä on kysymys: hänen ainoa tyttärensä, Nadja, sairastaa jotain merkillistä tautia, jota eivät edes tohtoritkaan oikein ymmärrä. Hän on jo kuukauden maannut vuoteessaan, laihtuu ja heikkenee joka päivä, ei ole huvitettu mistään, ikävöi ja sammuu hiljakseen. Tohtorit käskevät huvittaa häntä, mutta hän ei pidä mistään, — käskevät täyttää kaikki hänen toivomuksensa, mutta hänellä ei ole mitään toivomuksia. Tänään hänen mielensä teki nähdä elävän norsun. Olisikohan se mahdotonta?
Ja hän lisää väräjävällä äänellä, tarttuen saksalaista päällystakin napista:
— Niin, nähkääs — Minä tietysti toivon, että tyttöni paranee. Mutta — varjelkoon Jumala — jos hänen tautinsa äkkiä päättyisi huonosti — jos tyttö äkkiä kuolisi? — Ajatelkaahan vain: minua tulee koko elinikäni vaivaamaan ajatus, etten ole täyttänyt hänen viimeistä, kaikkein viimeisintä toivomustaan!…
Saksalainen rypistää otsaansa ja kynsii miettiväisenä pikkusormellaan vasenta kulmakarvaansa. Vihdoin hän kysyy.
— Hm — Kuinkas vanha on tyttönne?
— Seitsemännellä.
— Hm — Minun Liisani on myös seitsemännellä. Hm — Vaan tiedättekö, se käy teille kalliiksi. Pitää kulettaa norsu yöllä, ja vasta seuraavana yönä voi tuoda sen takaisin. Päivällä ei voi. Kokoontuu publikum ja se tulee yksi skandaali — Minä niinmuodoin kadotan kokonaisen päivän, ja teidän tulee minulle korvata tappio.
— Oi, tietysti, tietysti, älkää siitä huolehtiko —
— Ja sitte: salliiko polisi viedä yksi norsu yhteen taloon?
— Minä sen järjestän. Kyllä se sallii.
— Vielä yksi kysymys: salliiko teidän talonisäntä viedä taloonsa yksi norsu?
— Kyllä sallii. Minä olen itse tämän talon isäntä.
— Ahaa! Se on vielä parempi. Ja sitte vielä yksi kysymys: missä kerroksessa te asutte?
— Toisessa.
— Hm — Se on jo pahempi — Onko teidän talossanne leveät rappuset, korkea katto, suuri huone, leveät ovet ja hyvin luja permanto? Sillä tämä minun Tommy on 3 kyynärää 4 tuumaa korkea, ja 5 1/2 kyynärää pitkä. Sitäpaitsi se painaa 1800 kiloa.
Nadjan isä miettii hetkisen.
— Tiedättekö mitä? — hän sanoo. — Ajetaan heti meille ja katsotaan kaikki paikalla. Jos tarvitsee, käsken laajentaa seinä-aukot.
— Oikein hyvä! — suostuu eläinnäyttelyn isäntä.
V
Yöllä kuletetaan norsua vieraisille sairaan tytön luo. Valkoiseen peittoon verhottuna se arvokkaasti astelee keskikatua, nyökyttää päätään ja käärii vuoroin kärsänsä kokoon, vuoroin ojentaa sen suoraksi. Sen ympärille on myöhäisestä ajasta huolimatta kerääntynyt suuri kansanjoukko. Mutta norsu ei kiinnitä siihen huomiota: sehän näkee joka päivä satoja ihmisiä eläinnäyttelyssä. Vain kerran se hiukan suutahti.
Joku katupoika juoksi aivan sen jalkojen väliin ja alkoi kujeilla töllistelijäin huviksi.
Silloin norsu tyvenesti otti kärsällään hatun sen päästä ja heitti sen läheisen piikkiaidan yli.
Poliisi kulkee väkijoukon keskessä ja kehottaa sitä: — Hyvät herrat, tehkää hyvin ja hajaantukaa. Mitä tavatonta te siinä huomaatte? Ihmettelen! Ikäänkuin ette koskaan olisi nähneet elävää norsua kadulla.
Lähestytään taloa. Porraskäytävässä, samoinkuin pitkin koko tietä, jota norsun tuli kulkea, aina ruokasaliin saakka, olivat kaikki ovet avatut selälleen, jota varten oli täytynyt vasaralla avata ovisalvat. Samoin oli tehty kerran ennenkin, kun taloon tuotiin suurta ihmeitätekevää pyhäinkuvaa.
Mutta porraskäytävään saavuttaessa norsu pysähtyy itsepäisesti.
— Pitää antaa sille jotain namusia — — saksalainen sanoo. — Jokin makea pulla, tai jotain — Noo — Tommy! — Ohoo — Tommy!…
Nadjan isä juoksee läheiseen leipuripuotiin ja ostaa suuren pyöreän mantelikakun. Norsu näyttää haluavan niellä sen kokonaisena ja lisäksi sen ympärillä olevan pahvilaatikonkin, mutta saksalainen antaa sille vain yhden neljänneksen. Kakku maistuu Tommysta hyvälle, ja se ojentaa kärsänsä saadakseen toisen palan. Mutta saksalainen on viekkaampi. Pitäen kädessään namusta, hän nousee ylös portaalta toiselle ja norsu seuraa häntä pakosta, kärsä suorana ja korvat pystyssä. Porrasten käänteessä Tommy saa toisen palan.
Sillä lailla kuletettiin se ruokasaliin, josta edeltäpäin oli viety pois kaikki huonekalut, ja permanto paksusti peitetty oljilla — Norsun jalka sidotaan permantoon kiinnitettyyn renkaaseen. Sen eteen pannaan tuoreita porkkanoita, kaalia ja nauriita. Saksalainen asettuu viereiselle sohvalle. Sammutetaan tulet, ja kaikki panevat maata.
VI
Seuraavana päivänä tyttö herää aamun sarastaessa ja kysyy kaikkein ensiksi:
— Vaan entä norsu? Onko se tullut?
— On, — äiti vastaa, — mutta se käski että Nadja ensin peseytyisi, ja sitte söisi pehmeäksi keitetyn munan ja joisi kuumaa maitoa.
— Onkos se kiltti?
— Kiltti se on. Syö, tyttöseni. Heti menemme sitä katsomaan.
— Onkos se lystikäs?
— On hiukan. Pue lämmin röijy yllesi.
Muna oli nopeasti syöty ja maito juotu. Nadja nostetaan istumaan samoihin vaunuihin, joissa hän ajoi ollessaan vielä niin pikkuinen, ettei osannut yhtään kävellä, ja hänet viedään ruokasaliin.
Norsu onkin paljon suurempi kuin Nadja oli luullut, katsoessaan sen kuvaa. Kooltaan se on vain hiukkasen matalampi ovea, ja pituudeltaan täyttää puolet ruokasalista. Sen nahka on karkea, raskaissa poimuissa. Jalat ovat paksut kuin pölkyt. Pitkä häntä päättyy johonkin luudan-tapaiseen. Pää on täynnä suuria kyhmyjä. Korvat ovat suuret kuin takiaisen lehdet ja riippuvat alaspäin. Silmät ovat aivan pikkuruiset, mutta älykkäät ja hyvät. Torahampaat on leikattu poikki. Kärsä on kuin käärme ja päättyy kahteen sieraimeen, ja niiden välissä on taipuisa, notkea sormi. Jos norsu ojentaisi kärsänsä aivan suoraksi, niin varmaankin ylttyisi sillä ikkunaan.
Tyttö ei pelkää ensinkään. Häntä vain hiukan ihmetyttää eläimen suunnaton koko. Sensijaan alkaa hoitajatar, kuustoistavuotias Polja vinkua pelosta.
Norsun isäntä, saksalainen, lähestyy lastenvaunuja ja sanoo:
— Hyvää huomenta, pikku neiti. Älkää peljätkö. Tommy on kovin kiltti ja pitää lapsista.
Tyttö ojentaa hänelle pienen kalpean kätensä.
— Hyvää päivää, miten voitte? — hän vastaa. En pelkää tippaakaan.
Mikäs sen nimi on?
— Tommy.
— Hyvää päivää, Tommy, — lausuu tyttö ja kumartaa päällään. Sen tähden että norsu on niin suuri, ei hän uskalla sinutella sitä. — Miten olette nukkunut viime yön?
Hän ojentaa sillekin kätensä. Norsu tarttuu varovasti hänen hentoihin sormiinsa ja puristaa niitä taipuisalla, vahvalla sormellaan paljoa enemmän hellävaroen kuin tohtori Mihail Petrovitsh. Tätä tehdessään norsu nyökäyttää päätään, ja sen pienet silmät ovat aivan tiirullaan, ikäänkuin se nauraisi.
— Mutta sehän ymmärtää kaikki? — tyttö kysyy saksalaiselta.
— Oi kyllä, aivan kaikki, pikku neiti!
— Mutta se vain ei puhu?
— Niinpä juuri, se vain ei puhu. Minulla, tiedättekö, on myös tyttö, yhtä pieni kuin tekin. Hänen nimensä on Liisa. Tommy on hänen kanssaan suuri, hyvin suuri ystävä.
— Jokos te, Tommy, olette juonut teetä? — tyttö kysyy norsulta.
Norsu ojentaa jälleen kärsänsä ja puhaltaa aivan tytön kasvoihin lämpöisen voimakkaan henkäyksen, niin että kevyet hiukset tytön päässä hulmahtavat hajalleen.
Nadja nauraa ja paukuttaa käsiään. Saksalainen nauraa sakeasti. Hän on itse sellainen suuri, paksu ja hyvänluontoinen kuin norsukin, ja Nadjasta tuntuu, että he ovat kumpikin toistensa näköisiä. Ehkä he ovatkin sukua keskenään?
— Ei, ei se ole juonut teetä, pikku neiti. Mutta se juo mielellään sokerivettä. Myöskin se pitää hyvin paljon pullista.
Tuodaan tarjottimella pullia. Tyttö kestitsee norsua. Se tarttuu sukkelasti sormellaan pullaan, ja kätkee sen renkaaksi kiertyvällä kärsällään jonnekin alas pään alapuolelle, jossa sillä liikkuu lystikäs, kolmikulmainen, karvainen alahuuli. Kuuluu, miten pulla kahisee kuivaa nahkaa vasten. Samoin tekee Tommy toiselle pullalle, ja kolmannelle, neljännelle ja viidennelle, ja nyökäyttelee kiitollisuuden merkiksi päätään, ja sen pikkuruiset silmät ovat mielihyvästä tiirullaan. Ja tyttö nauraa ilosta.
Kun kaikki pullat on syöty, esittää Nadja norsulle nukkensa:
— Katsokaahan, Tommy, tämä hienosti puettu nukke on Sonja. Hän on hyvin kiltti lapsi, mutta hiukan juonikko eikä tahdo syödä soppaa. Ja tämä on Natasha — Sonjan tytär. Hän on jo alkanut lukea ja tuntee melkein kaikki kirjaimet. Ja tuo on Matrjoshka. — Se on minun kaikkein ensimäinen nukkeni. Katsokaahan, sillä ei ole nenää, ja pää on liimattu kiinni, ja hiukset ovat lähteneet. Mutta eihän kuitenkaan sovi ajaa muoria pois talosta. Eikö niin, Tommy? Hän oli ennen Sonjan äitinä, mutta palvelee nyt meillä kyökkipiikana. No, ruvetaanpas leikkimään, Tommy: te olette isä ja minä olen äiti ja nämä ovat meidän lapsia.
Tommy suostuu. Se nauraa, tarttuu Matrjoshkaa kurkkuun ja vie sen suuhunsa. Mutta se on vain leikkiä. Pureksittuaan hiukkasen nukkea se laskee sen jälleen tytön polville, tosin hiukan märkänä ja rypistyneenä.
Sitte Nadja näyttää sille suurta kuvakirjaa ja selittää:
— Tämä on hevonen, tämä on kanarialintu, tämä on pyssy — Tässä on lintu häkissä, tässä sanko, peili, uuni, lapio, varis — Ja tämä, katsokaahan, tämä on norsu! Eihän se ole yhtään näköinen? Tokko norsut ovatkaan noin pieniä, Tommy?
Tommyn mielestä ei niin pieniä norsuja ole missään maailmassa. Yleensä se ei pidä näistä kuvista. Se tarttuu kärsällään lehden reunaan ja kääntää sen.
Lähenee päivällisaika, mutta tyttöä ei mitenkään saa norsun luota.
Avuksi tulee saksalainen:
— Sallikaa minun järjestää tämä asia. He syövät yhdessä päivällistä.
Hän käskee norsua istumaan. Norsu istuutuu totellen, minkä johdosta koko huoneiston lattia jymähtää, astiat kaapissa tärähtävät ja alikerrassa kalkkirappaus varisee katosta. Sitä vastapäätä asettuu tyttö istumaan. Heidän välilleen nostetaan pöytä. Norsun kaulan ympäri sidotaan liina, ja uudet ystävykset alkavat syödä päivällistä. Tyttö syö kananlihasta keitettyä lientä ja pienen kotletin, ja norsu kaikenlaisia vihanneksia ja salaattia. Tytölle annetaan pikkuruinen lasi viiniä ja norsulle lämmintä vettä sekä lasillinen rommia, ja se imee mielihyvällä tämän juoman kärsällään suuhunsa liemimaljasta. Sitte he saavat jälkiruokaa — tyttö kupillisen kaakaota ja norsu tällä kertaa puolen pähkinäkakkua. Saksalainen istuu tällä haavaa isän kanssa vierashuoneessa, ja juo olutta yhtä suurella nautinnolla kuin norsukin, mutta vain suuremmat määrät.
Päivällisen jälkeen saapuu joitakin isän tuttuja, ja heitä varoitetaan jo eteisessä norsusta, etteivät pelästyisi. Ensin he eivät usko, mutta sitte, nähtyään Tommyn, he painautuvat ovea vasten.
— Älkää pelätkö, se on kiltti! — tyttö heitä tyynyttää.
Mutta vieraat poistuvat nopeasti vierashuoneeseen ja lähtevät pois, viittäkään minuuttia istumatta.
Saapuu ilta. On myöhä. Tytön on aika mennä levolle. Mutta häntä ei saa lähtemään norsun luota. Niin hän vaipuukin uneen sen vieressä, ja vasta nukuksissa viedään hänet lastenkamariin. Hän ei edes tunne, miten hänet riisutaan.
Tänä yönä Nadja näkee unta, että hän on mennyt naimisiin Tommyn kanssa, ja että heillä on paljon lapsia, pieniä, iloisia norsunpoikasia. Norsu, joka yöllä vietiin takaisin eläinnäyttelyyn, näkee myös unta armaasta, kiltistä tytöstä. Sitäpaitsi se näkee unta suurista pähkinä- ja mantelikakuista, portin kokoisista…
* * * * *
Aamulla tyttö herää reippaana, virkeänä, ja kuten ennen muinoin, kun hän vielä oli terve, huutaa kuuluvasti ja kärsimättömästi, että talo raikaa:
— Mai-to-aa!
Tämän huudon kuultuaan äiti iloisena tekee ristinmerkin sänkykamarissaan.
Mutta tyttö muistaakin samassa eilispäivän ja kysyy:
— Entä norsu?
Hänelle selitetään, että norsu on mennyt asialle kotiinsa, että sillä on pikkuisia lapsia, joita ei saa jättää yksin, että se käskee sanoa terveisiä Nadjalle, ja että se odottaa häntä luokseen vieraisille, kun hän tulee terveeksi.
Tyttö hymyilee viekkaasti ja sanoo:
— Ilmoittakaa Tommylle, että minä olen jo aivan terve.
Joella.
— Nuoriherra! Halloo, nuoriherra? — kuului ikkunan takaa kiirehtivä kuiskutus.
Makasin vuoteessani riisuutumatta, ja miten koinkaan taistella unteluutta vastaan, mutta juuri tällä hetkellä se alkoi jo vallata minut raukeaan helmaansa. Kuiskausta seurasi varova, mutta itsepintainen sormen naputus ikkunaan: minua kutsui ulos vanha kokkimme Jemeljan Ivanovitsh, jonka kanssa olimme sopineet, että lähdettäisiin yöksi pyytämään rapuja lihasyötillä. Nousin ja avasin akkunan, koettaen olla aikaansaamatta kolinaa. Minuutin kuluttua olin jo maassa, Jemeljan Ivanovitshin vieressä, väristen unesta ja kiihkosta, jonka minussa herätti odottava nautinto.
Oudokseltaan en aluksi voinut erottaa mitään. Yö oli niin musta, kuin tapaavat olla vain kuumat ja kuunvalottomat heinäkuun yöt Etelä-Venäjällä. Liikkumattomassa, ikäänkuin veltossa ilmassa tuntui resedan sitkeä, makea tuoksu, joka täytti aituuksen, ja kukkivien niinipuiden vieno, mutta äitelä haju — Ei yksikään ääni rikkonut syvää hiljaisuutta, lukuunottamatta vankkurien etäistä, hiljenevää kolinaa.
— Eihän äiti herännyt? — Jemeljan Ivanovitsh kysyi hätäisesti kuiskaten.
— Ei, ei, ei kukaan ole kuullut — Oletteko ottanut kaikki, Jemeljan
Ivanovitsh? Haavinkin? ja lihan? ja kannun?
— Tss — älkää kolistako, nuoriherra — Jos äiti herää, niin rupeaa torumaan meitä molempia — No mennäänpä sitten.
Me astuimme ha'an laitaa kapeata tietä pitkin, jota reunusti molemmin puolin tiheä ja paljon ihmisen pituutta korkeampi sekapensaikko — Minusta yhä tuntui, että seuraavalla hetkellä kompastun johonkin esteeseen, pysähdyin senvuoksi usein ja ojensin käteni eteenpäin, ummistaen lujasti silmäni. Minusta oli hiukan kaameata, mutta vaikutelmien uutuus ja ennen kaikkea niiden luvattomuus soi niille selittämättömän ihanuuden, sellaisen ihanuuden, että minä nyt vieläkin, 25 vuoden kuluttua, tunnen tätä yötä muistellessani iloisen ja tuskallisen ahdistuksen rinnassani.