Valkoisella kivellä

VALKOISELLA KIVELLÄ

Kirj.

Anatole France

Suomentanut teoksesta: "Sur Ia pierre blanche"

Siimes K. [Siimes Kanervio]

Tampereella, Kansan Lehti, 1910.

SISÄLLYS:

Anatole France.
Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.
Tulevaisuuden yhteiskunta.

Anatole France.

Anatole France on syntynyt Parisissa huhtikuun 16 p. v. 1844. Isänsä France Thibaut oli ammatiltaan kirjakauppias. Jo nuorena alkoi France kirjoitella pieniä kirjallishistoriallisia tutkielmia ja runoja. Mutta vasta 37-vuotiaana hän kirjallaan "Sylvestre Bonnardin rikos" sai suurempaa huomiota osakseen. Tästä aikain taasen ei hän herättänyt suurempaa huomiota ennenkuin v. 1893, jolloin hän julkaisi teokset "Kuningatar Hanhenjalka" ja "Les Opinions de Jéröme Coignard", joilla hänen tuotantonsa siirtyy uudelle uralle.

Oltuaan tähän asti vain romanikirjailija, joka paljastaa ja psykologisesti selittää ihmisten sieluelämää tai säälien, kaiken yläpuolelle kohottuneena, tarkastelee heidän keskinäisiä taistelujaan ja riitojaan, astuu hän nyt itse elämään ja asettaa päättäväisesti harvinaisen suuren kykynsä ja rikkaat ajatuksensa demokratian palvelukseen. Hän arvostelee säälimättömästi yhteiskuntaa ja tapoja ja hänen romanin muotoon puettu arvostelunsa on yksinomaan alasrepivää. Hän osottaa militarismin sivistykselle vahingolliseksi, valtiohallinnon epäterveen järjestyksen, nykyisin voimassa olevan oikeusjärjestelmän luonnottomuuden.

Mutta France ei pysähtynyt tähän. Dreyfus-juttu vei hänet sosialismiin. Tämä siirtyminen ei tapahtunut äkkiä, hänessä huomaa jo puhtaasti sosialistista ajattelutapaa vuoden 1897 tienoissa, mutta vasta v. 1899 esiintyi hän täysin selvästi ja välittömästi sosialismin puolesta taistelijana. Eräässä työmiehille pitämässään esitelmässä sanoi hän m.m. "jos tutkitte, miten pääoman valta on syntynyt, niin voitte te sen helpommin voittaa." Ja hiukan myöhemmin lausui hän samantapaisessa tilaisuudessa: "Toverit, työväen luokka on älynnyt, että sen raskaassa taistelussaan valtiollisen ja yhteiskunnallisen vallan valloittamiseksi täytyy ottaa tieteet avukseen ja käyttää ajatuksen antamia tehokkaita aseita". Tästä aikain tuli France työläisten kesken tunnetuksi sosialistina porvarillisen maailman suureksi kummaksi ja kauhistukseksi.

Sosialistina on France enin tunnettu neljän kirjansa kautta, ("Jalavan alla", "Korinukke", "Ametistisormus" ja "Herra Bergeret Parisissa") jotka muodostavat sarjan: "Nykyajan historiasta", jotka ilmestyivät vuosina 1897-1900 sekä v. 1905 ilmestyneen "Valkoisella kivellä" nimisen kirjansa kautta.

Etenkin tämä viimeksimainittu osottaa kuinka kokonaan France on antautunut sosialistiksi.

S. K.

Siirtomaasodista ja maailmanrauhasta.

Ravintola Via Condottin varrella Romassa oli halpahintainen ja yleensä hyvä. Ruokasali oli ahdas, tapetit olivat savustuneet ja peruisin jo Pius IX:nen ajoilta. Seinillä oli vanhoja painokuvia, siellä oli herra de Cavour kilpikonnaluisine lorgnetteineen ja täysipartoineen, Garibaldin leijonakasvot ja Viktor Emanuelin hirvittävät viikset — klassillinen kokoumus vallankumouksen ja hallitusvallan symboleja, helposti käsitettävä todistus Italian kansan luonteesta, joka erinomaisen mestarillisesti, hienolla valtiollisella vaistolla ja pienellä ivalla asettaa rinnatusten tällaisia vastakohtia. Romassa vielä tänään vakuuttavat ukkosta salamoiva paavi ja pannaan julistettu kuningas joka aamu toisilleen mitä parhainta naapurisopua. Mahonkipuinen tarjoilupöytä oli täynnä kaikellaisia astioita. Vanha, kunnianarvoisa paikka, jolla oli varma suosionsa, osotti tällä halveksivansa uusimpia hotellitapoja.

Siellä kokoontui eräänä iltana jälleen ne viisi ystävystä, jotka yhdessä viettivät kevättä Romassa, nim. virkavapaa lähettiläs Josephin Leclerc, tohtori ja historioitsija Goubin, Nicole Langelier, vanhaa parisilaista Langelier-sukua, jonka jäsenet olivat olleet kirjanpainajia ja humanisteja, insinööri Jean Boilly ja Hippolyte Dufresne, joka oli vapaa, joutilas ja rakasti taidetta. He olivat juuri palanneet kävelyretkeltään forumilla, missä tehtiin edelleen kaivostöitä, ja istuivat nyt jutellen ja maistellen olkiverhoon puetuista pulloista chiantiviiniä.

— Se on totta, sanoi Nicole Langelier, että monet menettävät rohkeutensa katsellessaan tulevain tapausten syviin kuiluihin. Muuten on varmaa, että meidän aivan riittämättömät tietomme jo tapahtuneista seikoista eivät anna meille kyllin riittävää aineistoa voidaksemme tehdä varmat johtopäätökset tulevista asioista. Mutta kun nyt joka tapauksessa inhimillisten yhdyskuntain menneisyys on meille osittain tunnettu, niin ei näiden yhdyskuntain tulevaisuus, joka on jatkoa ja luonnollinen seuraus niiden menneisyydestä, ole meille kokonaan mahdoton edeltäpäin nähdä. Meille ei ole mahdotonta ottaa huomioon määrätyitä yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niistä olosuhteista, joiden vallitessa ne jo ovat syntyneet, nähdä edeltäpäin niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne jälleen ilmenevät ja kehittyvät. Me voimme vertailla meidän aikanamme alkavia tapaussarjoja niihin samallaisiin, jotka menneinä aikoina jo ovat päättyneet, ja tehdä siitä johtopäätöksiä tulevaisuuteen nähden.

Kun esim. pannaan merkille, että vaan noin sata vuotta sitten teollisuuspääoma voittoisasti seurasi käsityöläisten ja talonpoikain pikkupääomia, niin tulee houkutelluksi etsimään sitä muotoa, jonka tulee seurata pääomaa; kun tutkitaan sitä tapaa, millä feodalismin rasituksista ja vaivoista on päästy, niin voidaan käsittää, mitenkä vastaisuudessa voidaan lunastaa ne tuotantovälineet, jotka nykyään muodostavat yksityispääoman. Kun tutkii niitä suurenmoisia valtiokoneistoita, jotka nykyään ovat voimassa, niin luo itselleen määrätyn käsityksen siitä, minkälaisiksi sosialistiset tuotantotavat vastaisuudessa voivat kehittyä, ja kun tällä tavalla jokseenkin monissa kohdissa on tarkastellut inhimillisen teollisuuden nykyisyyttä ja menneisyyttä, niin voi todennäköisten syiden nojalla, vakuuttavien tosiseikkain puutteessa, ratkaista, pääseekö kollektivismi jonakin päivänä voimaan, ei siitä syystä, että se olisi oikeudenmukainen — sillä ei ole mitään syytä uskoa oikeuden voittoon —, vaan sen vuoksi, että se on välttämätön seuraus nykyisestä tilasta, kapitalistisen kehityksen tuote.

Ottakaamme, jos niin tahdotte, toinen esimerkki. Meillä on jonkinlaista kokemusta uskontojen elämästä ja kuolemasta. Varsinkin roomalaisen monijumalaisuuden loppu on meille jokseenkin tunnettu. Sen surkeasta lopusta voimme päättää kristinuskon lopun; näemme sen jo kallistuvan hautaansa kohden.

Samalla tavalla voidaan tutkia onko tulevainen ihmissuku sotainen vai rauhaa rakastava.

— Olisipa hauska tietää mitenkä se käy päinsä, sanoi Josephin Leclerc.

Hra Qoubin pudisteli päätään.

— Ei hyödytä mitään tutkia sitä. Tulos tiedetään edeltäkäsin. Sotia tulee olemaan niin kauvan kuin maailma pysyy.

— Ei ole mitään, joka sitä todistaisi, sanoi Langelier, ja menneisyyden tutkiminen saattaa meidät pikemmin uskomaan, ettei sota ole perusoleellista yhteiskunnalliselle elämälle.

Ja odottaessaan tilaamaansa minestraa, jota vaan ei näkynyt, kehitteli hän tätä ajatustaan, pysyen edelleen terveessä katsantotavassaan.

— Vaikka ihmissuvun ensimäiset ajat, sanoi hän, katoavat silmistämme läpinäkymättömään pimeyteen, niin on kuitenkin varmaa, etteivät ihmiset aina olleet sotaisia. He eivät olleet sellaisia niinä pitkinä kausina karjanhoitoelämäänsä, josta meillä on enää muistona pieni joukko yhteisiä sanoja kaikissa indoeuropalaisissa kielissä ja osottaen hyvin alkeellisia tapoja. Ja on useita syitä uskoa, että tyynet paimentolaisvuosisadat kestivät paljon kauemmin kuin maanviljelys-, teollisuus- ja kauppakaudet, jotka sitten pääsivät valtaan kehityksen pakosta ja saivat heimojen ja kansojen välille melkein alituisen sotatilan.

Aseilla useimmiten koetettiin hankkia omaisuutta, maata, naisia, orjia, karjaa. Sotaa käytiin ensin kylien välillä. Voitetut, jotka yhdistettiin voittajiin, muodostivat sitten kansakunnan, ja sotia käytiin senjälkeen kansain kesken. Suojellakseen hankituita omaisuuksia, tai hankkiakseen uusia, kiisteli kukin kansa naapurinsa kanssa korkealla sijaitsevista lujista asemista, joilta voitiin vallita maanteitä, vuorensolia, virtain kulkupaikkoja ja merien rantoja. Vihdoin tekivät kansat keskenään valtioliittoja. Sensijaan että kiistelivät maan tuotteista alkoivat yhä suuremmat ja suuremmat ihmisryhmät säännöllisesti vaihtaa tuotteita. Yhtäläisyydet tunteisiin ja etuihin nähden laajenivat. Roma luuli sen eräänä päivänä levittäneensä yli koko maailman. Augustus toivoi voivansa alottaa maailmanrauhan aikakauden.

Tiedetään kuinka tämä harhakuva hitaasti ja asteettain hävisi ja miten barbarilaumat tulvivat yli roomalaisen rauhan. Nämä barbarit, jotka asettuivat keisarikuntaan asumaan, katkoivat sen rauniolla toisiltaan kauloja neljätoista sataa vuotta ja perustivat verta vuodattaen uusia verisiä isänmaita. Sellaista oli kansojen elämä keskiajalla, ja sillä tavalla perustettiin suuret europalaiset valtiot.

Siihen aikaan oli sotatila ainoa ajateltavissa oleva tila. Yhteiskunnan kaikki voimat ponnistettiin ylläpitämään sitä.

Vaikka renessanssin aikana ajatuksen herääminen panikin muutamat harvat suuret henget miettimään paremmin järjestettyä suhdetta kansain kesken, niin antoi samaan aikaan keksintöinto ja tiedonjano uutta ravintoa sotaiselle vaistolle. Länsi-Indian löytäminen, Afrikan tutkiminen, merenkulku Tyynellä valtamerellä avasi suunnattomia aloja europalaisten ahneudelle. Valkoisten valtakunnat kilpailivat keskenään hävittäessään punaisia, keltaisia ja mustia rotuja, ja neljän vuosisadan kuluessa ryömivät ne mitä raivoisimmalla tavalla kolmea maailmanosaa. Ja sitä kutsutaan uudenaikaiseksi sivistystyöksi.

Näin lakkaamatta ryöstäessään ja väkivaltaa harjottaessaan oppivat europalaiset tuntemaan maan laajuuden ja ulkonaisen muodostuksen. Samassa määrässä kuin heidän tietonsa laajenivat, levittivät he myös hävitystyönsä alaa. Vielä tänäänkään eivät valkoiset seurustele mustien tai keltaisten kanssa muussa tarkotuksessa kuin tehdäkseen heitä orjiksi tai surmatakseen heitä joukottain. Ne kansat, joita me kutsumme barbareiksi, tuntevat meitä toistaiseksi ainoastaan rikoksiemme kautta.

Nämä meriretket, nämä tutkimusmatkat, joihin kiihotti julma ryöstönhalu, nämä tiet maitse ja meritse, joita avattiin vallottajille, seikkailijoille, ihmismetsästäjille ja ihmiskauppiaille, tämä raiskaava siirtomaavaltaus, tämä raakamainen liike, joka saattoi ja yhä vielä saattaa toisen puolen ihmiskuntaa hävittämään toista — ne ovat tuhoisia elinehtoja sivistystyön (civilisation) uudelle edistymiselle ja ne hirvittävät apuneuvot, jotka ovat valmistaneet maailmanrauhan vielä näkymättömälle tulevaisuudelle.

Ja tällä kertaa tulee koko maailma olemaan, huolimatta tavattoman suurista eroavaisuuksista, samallaisessa tilassa, jossa Roman valtakunta oli keisari Augustuksen aikana. Roomalainen rauha oli vallotusten työtä. Varmaankaan ei maailmanrauhaa saada aikaan samoilla keinoilla. Ei mikään valtio meidän päivinämme voi vaatia itselleen hegemoniaa niihin maihin ja meriin nähden, jotka peittävät vihdoinkin tunnettua ja mitattua maapalloa. Mutta koko ihmiskuntaa, eikä enää osaa siitä, alkavat jo yhdistää erityiset siteet, jotka tosin eivät ole niin näkyväisiä kuin sotilaalliset ja valtiolliset kukistuskahleet, mutta eivät siltä ole vähemmän todellisia; ja ne ovat samalla sekä notkeammat että vahvemmat. Ne ovat syvemmällä sisällä ja loppumattomasti vivahdusrikkaat, sillä ne solmitaan julkisen elämän hankausten läpi yhteiskunnallisen elämän todellisuuteen.

Yhä kasvava moninaisuus kulkuneuvojen ja kansainvälisten rahamarkkinain alalla, pakollinen yhtenäisyys kaikkien pääkaupunkien arvopaperi- ja tavarapörssien kesken, jotka turhaan koettavat onnettomien hätäteitten kautta vahvistaa itsenäisyyttään, kansainvälisen sosialidemokratian nopea kasvaminen — kaiken sen näyttää täytyvän ennemmin tai myöhemmin vahvistaa yhdistymistä mantereen kaikkien kansakuntain kesken. Ja vaikka juuri nykyään suurvaltain imperialistinen henki ja asestettujen kansakuntain ylimielinen kunnianhimo näyttää ivaavan näitä näkökohtia ja musertavan tällaiset toiveet, niin huomaa kuitenkin, että itse asiassa nykyaikainen nationalismi ainoastaan tietämättään pyrkii yhä laajemmalta yhdistämään älyjä ja tahtoja, ja että unelma suuremmasta Englannista, suuremmasta Saksasta, suuremmasta Amerikasta johtaa, mitä sitten tahdottaneekin tai mitä tehtäneekin, unelmaan suuremmasta ihmiskunnasta ja kansojen ja rotujen yhdistymiseen maan rikkauksien yhteistä hankkimista varten…

Keskustelu keskeytyi senvuoksi, että isäntä itse tuli kantaen höyryävää liemiastiaa ja hienonnettua juustoa.

Ja liemen lämpöisen, tuoksuavan höyryn ympäröimänä lopetti Langelier ajatuksensa seuraavasti:

— Vielä tulee epäilemättä olemaan sotia. Julmat vaistot yhdessä luonnollisten taipumusten kanssa, ylpeys ja nälkä, mitkä ovat häirinneet maailman rauhaa niin monien vuosisatain kuluessa, tulevat edelleen sitä häiritsemään. Suunnattomat ihmisjoukot, jotka pyrkivät muodostumaan ja kehittymään, eivät ole vielä löytäneet oikeata asemaansa eikä tasapainoansa. Kansain tarkkanäköisyys ei ole vielä järjestelmällinen voidakseen turvata yleisen onnen vapauden ja helpon kauppavaihdon kautta; ihminen ei vielä kaikkialla kunnioita ihmistä; ihmiskunnan kaikki osat eivät vielä ole niin lähellä toisiaan, että he voisivat sopusointuisesti yhtyä muodostaakseen soluja ja elimiä yhdessä ja samassa ruumiissa. Eivät edes nuorimmatkaan meistä saa vielä nähdä aseiden aikakauden häviävän. Mutta me aavistamme koittavan ne paremmat ajat, joita me emme saa nähdä. Pidentämällä alottamaamme kaarta tulevaisuuteen voimme aavistaen nähdä liikenteen eri rotujen ja kansojen välillä tulevan yhä taajemmaksi, tunteen inhimillisestä solidarisuudesta tulevan yhä yleisemmäksi ja vahvemmaksi, työn järjestettävän järjestelmällisesti ja perustettavan Maailman Yhdysvallat.

Maailmanrauha toteutuu jonakin päivänä, ei senvuoksi, että ihmiset olisivat tulleet paremmiksi — sitä emme näy voivan toivoa —, vaan siitä syystä, että uusi asiain järjestys, uusi tiede, uudet taloudelliset välttämättömyydet pakottavat heidät rauhantilaan, samoin kuin muinoin jo heidän elinehtonsa pakottivat heidät sotatilaan ja siinä pysymään.

— Nicole Langelier, muuan ruusu on pudottanut lehtensä teidän viinilasiinne, sanoi Giacomo Boni. Se ei ole tapahtunut jumalien luvatta. Juokaamme tulevaisen maailmanrauhan malja!

Josephin Leclerc kohotti lasinsa ja sanoi: Tällä chiantiviinillä on erikoisen hieno makunsa. Juokaamme rauhan malja, kun venäläiset ja japanilaiset taistelevat kiivaimmillaan Mandshuriassa ja Korealahdessa.

— Tämä sota, sanoi jälleen Langelier, osottaa maailmanhistorian suuria hetkiä! Ja voidakseen ymmärtää sen merkityksen on mentävä ajassa taaksepäin parituhatta vuotta.

Roomalaisilla ei varmaankaan ollut käsitystä barbarisen maailman suuruudesta, he eivät voineet aavistaakaan niitä suunnattomia ihmisjoukkoja, jotka sittemmin tulvivat keisarikunnan yli ja hukuttivat sen. He eivät aavistaneet, että maailmassa voisikaan olla muuta rauhaa kuin roomalainen. Ja kuitenkin oli sellainen olemassa, vanhempi ja laajempi, nim. kiinalainen rauha.

Ei niin etteivätkö he olisi olleet tekemisissä Serikan kauppiaisten kanssa. Nämä viimemainitut kuljettivat raakasilkkiä Pamirin ylätasangon pohjoisrajalle eräälle seudulle, jota sanottiin Kivitorniksi. Siellä kävivät keisarikunnankin kauppiaat. Vielä rohkeammat latinalaiset matkustajat kulkivat aina Tonkin-lahteen saakka tai pitkin Kiinan rannikkoa Hang-shang-fuhun eli Haroihin. Mutta roomalaiset eivät tietäneet, että Serika oli väkirikkaampi kuin heidän oma maansa, rikkaampi ja pitemmälle kehittyneempi maanviljelyksessä ja valtiotaloudessa.

Kiinalaiset sensijaan tunsivat valkoiset miehet. Heidän historiansa kertovat, että Keisari Antun, jossa tunnemme Marcus Aurelius Antoniuksen, lähetti heidän luokseen lähetystön, jossa luultavasti oli vaan merenkulkijoita ja kauppiaita. Mutta he eivät tietäneet, että oli olemassa roomalainen sivistys, paljo levottomampi ja väkivaltaisempi kuin heidän omansa, sitäpaitsi hedelmällisempi ja suunnattoman paljo leviämiskykyisempi, joka peitti osan samaa maapintaa, josta heidän sivistyksensä peitti toisen osan. Kokeneina puutarhureina ja maanviljelijöinä, taitavina ja rehellisinä kauppiaina elivät he onnellisina, kehittyneitten vaihtokauppatapojensa ja laajojen luottosuhteittensa kautta. Tyytyväisinä hienoon tietoonsa, erinomaiseen kohteliaisuuteensa, kokonaan inhimilliseen hurskauteensa ja muuttumattomaan viisauteensa eivät he tosiaankaan halunneet oppia tuntemaan mitenkä elivät ja ajattelivat ne valkoiset miehet, jotka tulivat Caesarin maasta. Ja hyvinkin mahdollista on, että Antunin lähettiläät tuntuivat heistä hiomattomilta ja barbarimaisilta.

Molemmat suuret sivistysmaailmat, keltainen ja valkoinen eivät tietäneet toisistaan juuri mitään aina siihen päivään asti, jolloin portugalit, purjehdittuaan Hyvän toivon niemen ympäri, alkoivat käydä kauppaa Makaon kanssa. Kristityt kauppiaat ja lähetyssaarnaajat asettuivat Kiinaan, jossa harjottivat kaikellaista väkivaltaa ja rosvousta. Kiinalaiset sietivät heitä, koska he yleensä ovat kärsivällisiä, mutta kun tuli sopiva tilaisuus, niin surmasivat he europalaisia valikoidun julmuuden kaikella hienostuneisuudella. Lähes kolmen vuosisadan kuluessa saivat jesuitat aikaan kaikkinaista sekasortoa Kiinassa. Meidän päivinämme ovat kristityt kansakunnat ottaneet sellaisen tavan, että kun järjestys häiriintyy tässä suuressa keisarikunnassa, niin he joko yhdessä tai erikseen lähettävät sinne sotilaita, jotka varastaen, väkivaltaa tehden, rosvoten, murhaten ja polttaen "palauttavat järjestystä". Vähän väliä tutkitaan maata täten rauhallisesti kivääreillä ja tykeillä. Aseettomat kiinalaiset joko eivät puolustaudu ensinkään tai puolustavat itseään huonosti; heitä surmataan joukottain miellyttävällä helppoudella.

He ovat kohteliaita ja hienotunteisia, mutta heitä syytetään siitä, etteivät pidä europalaisista. Heitä vastaan esitetään syytöksiä, jotka suuresti muistuttavat niitä, joita herra Chaillulla oli gorillaansa vastaan. Herra du Chaillu surmasi pyssyllään metsässä erään gorillan emän. Kuollessaan syleili emo vielä lastaan. Herra du Chaillu riisti poikasen emonsa rinnoilta ja raahasi sitä muassaan rautahäkissä läpi Afrikan myydäkseen sen Europassa. Mutta gorillan poika antoi hänelle paljo oikeutettua aihetta tyytymättömyyteen. Se ei rakastanut seuraa, se surmasi itsensä nälkään. "Minä en voinut", sanoo herra du Chaillu, "parantaa sen huonoa luonnetta". Me moitimme kiinalaisia ihan yhtä hyvillä syillä kuin herra du Chaillu gorillaansa.

Kun vuonna 1901 järjestys häiriintyi Pekingissä, niin palautettiin se tavallisilla keinoilla saksalaisen sotamarsalkan johdolla. Sillä tavalla hankittuaan itselleen sotamainetta tekasivat nämä viisi suurvaltaa taas yhden lukemattomista sopimuksistaan, jossa takasivat koskemattomuuden tälle samalle Kiinalle, jonka maakuntia ne jakavat keskenään.

Venäjä puolestaan valtasi Mandshurian ja sulki Korean Japanin kaupalta. Japani, joka v. 1898 oli voittanut kiinalaiset maalla ja merellä ja v. 1901 ottanut osaa suurvaltojen rauhanharrastuksiin, näki kylmällä raivolla ahneen ja hitaan karhun tulevan yhä lähemmäksi. Ja kun tämä suunnaton eläin jo ojensi kuononsa Nipponin mehiläispesää kohden, niin ryöpsähtivät keltaiset mehiläiset kerran ulos pesästään ja pistelivät karhun ruumiin kauttaaltaan kipeillä iskuilla.

"Se on siirtomaasotaa", sanoi muuan korkea venäläinen virkamies ystävälleni Georges Bourdonille. Jokaisessa siirtomaasodassa on periaatteena se, että europalaisen täytyy olla niitä kansoja etevämpi, joita vastaan hän taistelee; muussa tapauksessa ei sota ole enää siirtomaasotaa, mikä hyvin selvästi käsitetään. Tällaisessa sodassa kuuluu asiaan se, että europalainen hyökkää päälle tykistöllä, ja että aasialainen tai afrikalainen puolustautuu nuolilla, nuijilla, assegajeilla ja tomahavkeilla. Voi vielä sentään käydä laatuun sekin, että hän on hankkinut itselleen vanhoja piilukkoisia kiväärejä ja patruunakoteloita; mielellään senverran; se tekee vaan siirtomaasodan paljoa kunniakkaammaksi. Mutta missään tapauksessa ei hän saa olla asestettu tai opetettu europalaisella tavalla. Hänen laivastonaan pitää olla dshonkeja, pirogeja ja kanootteja, jotka on puusta koverrettu. Jos hän on ostanut laivoja europalaisista veistämöistä, pitää niiden olla kelvottomia. Kiinalaiset, joiden arsenalit ovat täynnä porslinigranateja, noudattavat siirtomaasodan sääntöjä.

Japanilaiset ovat vapautuneet. He käyvät sotaa niiden sääntöjen mukaan, joita ovat oppineet Ranskassa kenraali Bonnalilta. He ovat tietoihinsa ja älyynsä nähden paljo edellä vastustajiaan. Kun he taistelevat europalaisia paremmin, eivät he osota mitään kunnioitusta perinnäisiä tapoja kohtaan, ja he käyttäytyvät oikeastaan sellaisella tavalla, että se sotii, sanoisinko kansojen oikeutta vastaan.

Turhaan esittivät vakavat henkilöt, sellaiset kuin Edmond Théry, heille, että heidän pitäisi antaa voittaa itsensä europalaisten markkinain korkean edun tähden, parhaiten säädettyjen taloudellisten lakien mukaan. Taka-Indian prokonsuli, itse herra Doumer, turhaan kehotti heitä viipymättä kärsimään muutamia ratkaisevia tappioita maalla ja merellä. "Mikä taloudellinen huolestuminen pimittäisikään meidän sielumme", huudahti tämä suuri mies, jolleivät Besobrassov ja Alexejew enää saa muutamia millionia Korean metsistä! He ovat kuninkaita. Minä olen ollut kuningas kuten hekin; meidän asiamme on yhteinen, oi Nipponin asukkaat, olkaa lempeydessä niiden vaskenväristen kansarotujen kaltaisia, joita minä kunniakkaasti olen hallinnut Mélinen aikana!?

Turhaan puhui heille tohtori Charles Richet pääkallo kourassaan, että koska heillä oli hyvin etenevät leukaperät ja pohjelihakset huonosti kehittyneet, oli heillä edessään välttämättömyys väistyä venäläisten tieltä, jotka olivat lyhytkalloisia ja sellaisina suuressa määrässä eteviä sivistyksen levittäjiä, mikä näkyi jo siitäkin, että he upottivat viisituhatta kiinalaista Amur-jokeen. "Ottakaa huomioon se, että te olette renkaita apinan ja ihmisen välillä, sanoi herra professori Richet heille kaikessa ystävyydessä, ja siitä seuraa, että jos te voitatte venäläiset, tai finno-letto-ugro-slaavilaiset, niin olisi se samaa, jos apinat voittaisivat teidät. Ymmärrättekö?" Mutta he eivät halunneet mitään ymmärtää.

Mitä venäläiset ovat saaneet maksaa Japanin merellä ja Mandshurian vuorensolissa, se ei ole ainoastaan heidän oma ahne ja raaka politikansa Idässä, se on koko Europan siirtomaapolitika. He eivät sovita ainoastaan omia rikoksiaan, vaan koko sotilas- ja kauppakristikunnan rikokset. Tällä minä en tarkota sitä, että maailmassa olisi mitään oikeutta. Mutta merkillisiä käänteitä vaan nähdään, ja voima, joka vielä yksinään ratkaisee ihmisten teot, tekee joskus odottamattomia hyppäyksiä. Sen äkkinäiset heitot häiritsevät tasapainoa, jota jo luultiin vakiintuneeksi. Ja sen oikut, jolla aina on sääntönsä, joskus salaiset, saavat aikaan mieltäkiinnittäviä uudistuksia.

Japanilaiset menevät yli Jalu-joen ja lyövät venäläiset pakosalle Mandshuriassa ihan laskujen mukaan. Heidän merimiehensä hävittävät vallan loistavasti europalaisen laivaston. Heti näemme vaaran uhkaavan. Jos se todella on olemassa, niin kuka on luonut sen? Eiväthän japanilaiset hakeneet venäläisiä. Eivät keltaiset hakeneet valkoisia. Nyt vasta huomaamme keltaisen vaaran. Aasialaiset ovat monta herran vuotta saaneet peljätä valkoista vaaraa. Kesäpalatsin raiskaus, verilöylyt Pekingissä, ihmisjoukkojen upottaminen Blagovestjenskissä, Kiinan palotteleminen, eikös siinä jo ollut pelonsyytä kiinalaisille. Ja saattoivatko japanilaiset tuntea itsensä turvallisiksi Port-Arturin tykkien alla?

Me itse olemme luoneet valkoisen vaaran. Valkoinen vaara taas on synnyttänyt keltaisen vaaran. Sellaiset ketjut antavat vanhalle, maailmaa hallitsevalle välttämättömyydelle ulkonaisen leiman jumalallisesta oikeudesta, ja ihmetellä täytyy tätä jumalien ja ihmisten sokeata valtijatarta, kun näkee Japanin, joka hiljan vielä niin julmasti kohteli kiinalaisia, Japanin, tämän palkitsemattoman kanssarikollisen europalaisten rikoksessa Kiinassa, tulevan Kiinan kostajaksi ja keltaisen rodun toivoksi. Ei kuitenkaan näytä ensi katsannolta siltä, että keltainen vaara, jota europalaiset taloustieteilijät kauhistuvat, olisi verrattava Aasiata uhkaavaan valkoiseen vaaraan. Kiinalaiset eivät lähetä mitään lähetyssaarnaajia Parisiin, Berliniin tai Pietariin opettamaan kristityille fung-tshin oppia ja saamaan aikaan epäjärjestystä Europan asioissa. Mikään asestettu kiinalainen retkikunta ei ole tunkeutunut maihin Quiberon-lahdessa vaatimaan tasavallan hallitukselta extraterritorialitetia, se on sellaista oikeutta, että mandarineista kokoonpantu tuomioistuin saisi ratkaista ne asiat, joista europalaisten ja kiinalaisten kesken ei ole sovittu. Amiraali Togo ei ole tullut kahdellatoista panssarilaivalla pommittamaan Brestin rediä, suojellakseen Japanin kauppaa Ranskassa. Ranskan nationalismin kukka, suur-ranskalaistemme valiojoukko ei ole piirittänyt Kiinan ja Japanin lähetystöjä Hoche- ja Marceaukatujen varrella, eikä marsalkka Ojama niinollen ole johtanut Idän armeijoita Boulevard de la Madeleinelle vaatimaan rangaistusta muukalaisia vihaaville suur-ranskalaisille. Hän ei ole ylhäisen sivistyksen nimessä pannut Versaillesia palamaan. Aasialaisten suurvaltain armeijat eivät ole raastaneet Louvren tauluja eikä Elyséepalatsin porslineja Tokioon ja Pekingiin.

Ei, itse herra Edvard Thérykin myöntää, että keltaiset eivät ole vielä tarpeeksi sivistyneitä voidakseen niin uskollisesti seurata valkoisten esimerkkiä. Eikä hän uskalla ajatellakaan, että he koskaan voisivat päästäkään niin korkeaan siveelliseen kulturiin. Kuinkapa he voisivat saada meidän hyveitämme? Eiväthän he ole mitään kristityitä. Mutta asiantuntijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei keltainen vaara ole yhtään vähemmän vaarallinen siitä syystä, kun se on taloudellinen. Japani ja Japanin järjestämä Kiina uhkaavat kaikkialla maailman markkinoilla meitä kauhistuttavalla, suunnattomalla kilpailulla, ja tätä seikkaa jo vaan ajatellessaankin saavat taloustieteilijät niskavillansa pystyyn. Senvuoksi täytyy japanilaiset ja kiinalaiset hävittää. Siitä ei ole epäilystäkään. Mutta sota on myöskin julistettava Yhdysvalloille, jotta heidän terästrustinsa estettäisiin myymästä rautaa ja terästä halvemmalla kuin meidän tehtailijamme, jotka ovat huonommin varustettuja.

Sanokaamme kerrankin suora totuus. Luopukaamme edes hetkiseksi mairittelemasta itseämme. Vanha Europa ja uusi Europa (se on Amerikan oikea nimi) ovat saaneet aikaan taloudellisen sodan. Jokainen kansa taistelee toistaan vastaan teollisuudessa. Kaikkialla asestautuu tuotanto raivoisasti tuotantoa vastaan. Huonosti meille soveltuu ryhtyä valittamaan, kun me näemme uusien kilpailevien ja levottomuutta herättävien tuotteitten putoavan säännöttömille maailmanmarkkinoille. Mitäpä hyödyttää valitus? Me tunnemme ainoastaan vahvemman syyt. Jos Tokio on heikompi, on se väärässä, ja me annamme sen tuntea sen; jos se sitävastoin on väkevämpi, on se oikeassa, emmekä sitä mistään moiti. Onko maailmassa yhtään kansaa, jolla olisi oikeus puhua oikeuden nimessä? Me olemme opettaneet japanilaisille kapitalistisen järjestelmän ja sodan. He kauhistuttavat meitä, sillä he alkavat tulla meidän kaltaisiksemme. Ja se onkin tosi teossa jokseenkin kauheata. He puolustautuvat europalaisia vastaan europalaisin asein. Heidän kenraalinsa ja heidän meriupseerinsa, jotka ovat harjottaneet tieteitään Englannissa, Saksassa ja Ranskassa, tuottavat kunniaa opettajilleen. Useat ovat suorittaneet kurssit meidän erityiskouluissamme. Suurherttuamme, jotka pelkäsivät, etteivät sotalaitoksemme — heidän mielestään liiaksi kansanvaltaiset — mitään hyvää saisi aikaan, voivat olla vallan huoleti.

En tiedä minkälaiseksi sodan loppu muodostuu. Venäjän valtakunta asettaa Japanin järjestelmällistä tarmoa vastaan suunnattomat voimansa, joita kuitenkin heikentävät varastelevat virkamiehet ja kykenemätön ylempi upseeristo. Hajaumistilastaan huolimatta riittää sillä rahoja melkein ehtymättömästi. Se saa niitä rikkailta velkojiltaan. Japanin rahalähteinä sitävastoin ovat vaikeasti saatavat ja raskaat lainat, jotka se ehkä menettää juuri voittojensa tähden. Sillä englantilaiset ja amerikalaiset pyrkivät Japania auttaessaan heikontamaan Venäjää, mutta ei suinkaan tekemään Japania mahtavaksi ja peljättäväksi. Vaikeata on tietää, kumpi taistelevista valloista lopullisesti voittaa. Mutta jos Japani saattaa keltaisen rodun kunnioitusta herättäväksi valkoisten silmissä, on se tehnyt ihmiskunnalle suuren palveluksen ja tietämättään ja epäilemättä vasten tahtoaan valmistanut maailman rauhallista järjestäytymistä.

— Mitä sillä tarkotatte? kysyi herra Qoubin, jonka lautanen oli täynnä hyvämakuista frittoa.

— Pelätään, jatkoi Nicole Langelier, että Japani voitettuaan kohottaa Kiinan, että se opettaa tätä maata puolustautumaan ja säilyttämään rikkautensa. Pelätään sen luovan voimakkaan Kiinan. Yleisen edun tähden ei sitä pitäisi pelätä vaan toivoa. Vahvat kansakunnat vaikuttavat yhdessä maailman sopusoinnun ja rikkauksien luomiseen, heikot kansakunnat, sellaiset kuin Kiina ja Turkki ovat alituisena lähteenä levottomuuksiin ja vaaroihin. Mutta meillä on liian kiire pelkäämään ja toivomaan. Jos voittoisa Japani ryhtyykin järjestämään vanhaa keltaista keisarikuntaa, ei se onnistu siinä niinkään nopeasti. Vaatii aikansa opettaa Kiinalle, että on olemassa Kiina. Sillä se ei tiedä sitä, ja niinkauvan kuin se ei tiedä sitä, ei myöskään ole Kiinaa. Kansa on olemassa vaan silloin, kun se tuntee olevansa olemassa. On olemassa 350 millionaa kiinalaista, mutta he eivät tiedä sitä. Niinkauvan kuin he eivät ole laskeneet itseänsä, ei heitä oteta laskuun. Heitä ei ole olemassa edes lukuun nähden.

"Laskekaa järjestysnumerot!" Siinä ensimäinen määräys, minkä opettajakersantti antaa miehistölleen. Ja samalla opettaa hän sille yhteiskuntain perussäännön. Mutta 350 millionaa ihmistä tarvitsee pitkän ajan järjestäytyäkseen. Ullar, joka on vallan harvinainen europalainen senvuoksi, kun hän uskoo, että kiinalaisia pitää kohdella inhimillisesti ja oikeamielisesti, mainitsee kuitenkin, että tämän suunnattoman valtakunnan kaikissa piireissä on käymässä suuri kansallinen liike.

— Jos otaksummekin, sanoi Joseéphin Leclerc, että voittoisa Japani antaisi mongoleille, kiinalaisille ja tibetiläisille itsetietoisuutta ja tekisi heidät kunnioitettaviksi europalaisten mielestä, niin millä tavalla se paremmin turvaisi maailmanrauhaa ja hillitsisi kansojen vallotushalua? Jäisihän niille vielä käsiteltäviksi neekerikansakunnat! Mikä musta kansakunta saa mustat kunnioitettaviksi valkoisten ja keltaisten mielestä?

Nicole Langelier vastasi:

— Kukapa tietää ne rajat, joihin joku suurista ihmisroduista pysähtyy? Mustat eivät kuole sukupuuttoon joutuessaan europalaisten yhteyteen. Kukapa profeetta voisi ennustaa kahdelle millionalle mustalle afrikalaiselle, ettei heidän jälkeläisensä koskaan saa rauhassa vallita rikkauksiaan järviensä ja suurien jokiensa rannoilla? Valkoiset miehet ovat eläneet luola- ja paaluasuntoaikakausien läpi. He olivat silloin villejä ja alastomia. He kuivasivat silloin karkeita savitöitään auringon paisteessa. Heidän päällikkönsä muodostivat barbarisia tanssikuoroja. Tietoja ei ollut muita kuin poppamiesten. Sittemmin rakensivat he Partenonin, miettivät mittausopin ja muodostivat ajatuksensa tuotteet ja ruumiinsa liikkeet sopusoinnun lakien mukaisiksi.

Voitteko sanoa Afrikan neekereille: teidän keskuudessanne tulee töinen heimo aina murhaamaan toisia ja te telotatte aina toisianne kauneimmalla tavalla; kuningas Glegle heittää aina vastedeskin uskonnollisessa tarkotuksessa vankejaan yhteensidottuina korkeilta paikoilta, te tulette aina ihastuksella syömään sitä lihaa, jota haluatte vanhojen esivanhempienne mädänneistä ruumiista; tutkimusretkeilijät tulevat edelleenkin ampumaan pilkkaan teihin ja savulla tukehuttamaan teidät majoihinne; ylpeä kristitty soturi tulee aina vastedeskin karaisemaan rohkeuttaan hakkaamalla palasiksi teidän vaimojanne; hyväntahtoinen merimies, joka on tullut sumuisten merien takaa, potkii aina teidän pieniltä lapsiltanne mahat puhki notkistaakseen kangistuneita sääriään. Voitteko te varmasti ennustaa kolmannekselle ihmiskuntaa ainaista elämän kurjuutta?

En tiedä sanoa herääkö elämä Afrikassa jonakin päivänä sellaisella loistolla, kuten rouva Beecher Stove v. 1840 ennusti, mikä on tuntematon lännen kylmille roduille ja muodostuuko taide siellä ihaniin, uusiin muotoihin. Mustilla on suuri taipumus soitantoon. Voi olla, että syntyy ihastuttava neekeritaide laulun ja soiton alalla. Sillävälin edistyvät Etelä-Amerikan mustat nopeasti kapitalistisen sivistyksen tiellä. Herra Jean Finot antoi siitä hiljakkoin tietoja.

Viisitoista vuotta sitten ei heillä ollut yhteensä sataa hehtaria maata. Nyt on heidän maa-alueittensa arvo jo yli neljä milliardia markkaa. He olivat vallan sivistymättömiä. Nyt osaa jo viisitoista prosenttia heistä lukea ja kirjottaa. On mustia romaaninkirjottajia, mustia runoilijoita, mustia taloustieteilijöitä ja mustia hyväntekijöitä.

Mestitsit, joitten synty on peräisin isännästä ja orjattaresta, ovat erityisesti älykkäitä ja voimakkaita. Värilliset miehet, jotka ovat samalla sekä viekkaita että julmia, hienovaistoisia ja kylmästi laskevia, he pääsevät vähitellen — on muuan heistä itsestään kertonut minulle — voitolle lukumäärään nähden ja vallitsevat vielä kerran kreolien voimistunutta rotua, joka niin kevytmielisesti on harjottanut julmuutta mustia kohtaan. On ehkä jo syntynyt se nerokas mulatti, joka kalliisti kostaa valkoisten lapsille niiden neekerien veren, jota valkoiset ovat vuodattaneet lynckaamalla ja muuten!

Herra Goubin asesti sillä aikaa silmänsä kunnioitusta herättävällä lorgnettella.

— Jos japanilaiset voittaisivat, sanoi hän, riistäisivät he meiltä
Vähä-Indian.

— He tekisivät niinollen meille suuren palveluksen, sillä siirtomaat ovat kansojen vitsa, sanoi Langelier.

Herra Goubin vaan vaikeni suuttuneena.

— Minä en enää jaksa kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, sanoi Josephin Leclerc. Täytyyhän tuotteillemme saada menekkipaikkoja, alueita teollisuutemme ja kauppamme laajennusta varten. Mitä oikeastaan ajattelette, Langelier? On oikeastaan vaan yksi politika Europassa, Amerikassa, koko maailmassa, ja se on siirtomaapolitika.

Nicole Langelier vastasi aivan tyyneesti:

— Siirtomaapolitika on uusin muoto raakalaisuutta, tai jos paremmin niin tahdotte, sivistyksen huippukohta. En erota toisistaan näitä kahta sanaa, ne ovat samansisältöisiä. Mitä ihmiset sanovat sivistykseksi, se on tapojen nykyinen tila, mitä taas raakalaisuudeksi, se on tapojen entinen tila. Nykyisiä tapoja tullaan vastaisuudessa kutsumaan raakalaisuudeksi. Myönnän sen, että meidän tapojemme ja siveellisen katsantokantamme mukaan väkevät kansat hävittävät heikommat. Se on kansainoikeuden periaate ja koko siirtomaatoiminnan peruste.

Vielä sitten voimme tarkastaa sitä kohtaa, onko kansoilla aina hyötyä vallotuksistaan kaukaisissa maissa. Ei se ainakaan siltä näytä. Mitä ovat Meksiko ja Peru tehneet Espanjalle, Brasilia Portugalille, Batavia Hollannille? On erilaisia siirtomaita. On sellaisia siirtomaita, jotka ottavat vastaan onnettomia europalaisia viljelemättömille maille. Nämä siirtomaat ovat emämaalle uskollisia niinkauvan kuin ne ovat köyhiä, mutta eroavat siitä voimistuttuaan. On sellaisiakin, joita on mahdoton asua, mutta joista tuodaan raaka-aineita ja joihin kuljetetaan kauppatavaroita. Ja selvää on, etteivät sellaiset siirtomaat rikastuta emämaata, vaan niitä, jotka kauppaa siirtomaassa harjottavat. Useasti eivät ne ole edes sen arvoisia mitä maksavat. Ja sitäpaitsi saattavat ne emämaan joka hetki pelkäämään sodan onnettomuuksia.

Herra Goubin keskeytti:

— Entäs Englanti?

— Englanti on katsottava pikemmin roduksi kuin miksikään kansaksi. Anglosakseilla on vaan meri isänmaana. Ja tämä Englanti, jonka luullaan rikastuneen laajojen alueidensa tähden, on hankkinut juuri kaupalla varallisuutensa ja valtansa. Tätä maata ei pidä kadehtia sen siirtomaiden tähden, vaan sen kauppiaiden tähden, jotka ovat syynä sen hyvinvointiin. Ja luuletteko ehkä Transvaalin olevan juuri niin erityisesti hyödyksi Englannille? Mutta kuitenkin saattaa ymmärtää, että kansakunnat, jotka siittävät paljo lapsia ja valmistavat paljo tuotteita, etsivät maa-alueita tai kulutuspaikkoja kauvempaa ja takaavat niiden omistuksen itselleen viekkaudella ja väkivallalla.

Mutta me ranskalaiset — meidän taloudellinen kansamme, joka karttaa tekemästä enemmän lapsia kuin mitä isänmaa voi helposti elättää, joka tuottaa kohtuullisesti eikä juuri mielellään lähde seikkailuille kaukaisiin maihin, — tämä Ranska, joka tuskin loittonee puutarhastaan, mitä turkasta se tekee siirtomailla? Mitä se hyötyy niistä? Se on haaskannut paljo ihmisiä ja rahaa, jotta Kongo, Cochinkiina, Annam, Tonkin, Guyana ja Madagaskar voisivat ostaa puuvillakudoksia Manchesterista, aseita Birminghamista ja Liègestä, väkijuomia Danzigista, bordeaux-viinilaatikoita Hamburgista. Se on seitsemänkymmenen vuoden kuluessa rosvonnut ja ahdistellut arabialaisia, kansottaakseen Algerian espanjalaisilla ja italialaisilla!

Tällaisissa tuloksissa on julmasti ivaa, eikä voi käsittää, kuinka on voinut meidän omaksi vahingoksemme kehittyä tällainen valtakunta, joka on kymmenen, yksitoista kertaa itse Ranskaa suurempi. Mutta huomioon on otettava, että vaikkei Ranskan kansa hyödykään mitään siitä, että sillä on alueita Aasiassa, Afrikassa ynnä muualla, niin katsovat sen hallitusmiehet kuitenkin niiden hankkimisesta olevan suurta etua maalle. Ja siinä heitä kannattavat laivasto ja sotajoukko, jotka siirtomaaretkillä hankkivat virkaylennyksiä, eläkkeitä ja ritarimerkkejä, puhumattakaan siitä kunniasta, että voitetaan vihollinen. He saavat myöskin puolelleen papiston senkautta, että avaavat uusia aloja pakanain käännyttämiselle ja maa-alueita katolisille lähetysseuroille. Ne retket ihastuttavat edelleen laivanrakentajia, sotilasteknikoita ja muonanhankkijoita, jotka saavat yllin kyllin tilauksia. Edelleen hankkivat hallitusmiehet itselleen suuren joukon kannattajia näissä uusissa maissa, jakamalla oikeuksia suunnattomiin metsiin ja viljelysmaihin, ja tärkeämpää on heille vielä se, että he saavat enemmistönsä joukkoon kaikki parlamentin kauppakeinottelijat ja salahuijarit.

Edelleen mairittelevat hallitusmiehet tietämätöntä rahvasta, joka ylpeilee siitä, että sillä on niin valtava musta ja keltainen valtakunta, että se panee Englannin ja Saksan kalpenemaan kateudesta. Heitä pidetään suurina kansalaisina, isänmaanystävinä ja suurina valtiomiehinä. Ja vaikkapa he Ferryn tavoin saattavat joutua sodan tuhojen alaiseksi, niin antautuvat he mielellään siihenkin vaaraan, vakuutettuina siitä, että vahingollisinkin kaikista pitkämatkaisista retkistä tuottaa heille vähemmän vaivaa ja vähemmän vaaroja kuin hyödyllisin yhteiskunnallinen uudistus.

Nyt käsitätte miksi meillä on voinut olla imperialistisia ministereitä, jotka mielellään ovat tahtoneet suurentaa siirtomaa-aluettamme. Ja meidän täytyy joka tapauksessa onnitella itseämme ja ylistää hallitusmiestemme malttia ja kohtuullisuutta, etteivät ole meitä raskauttaneet vielä laajemmilla siirtomailla.

Mutta kaikki vaara ei ole poissa; meitä uhkaa kahdeksankymmenenvuotias sota Marokossa. Eikö siirtomaahulluus koskaan lakkaa?

Tiedänhän minä sen, etteivät kansat ole järkeviä. Vaikeata onkin käsittää kuinka ne sitä voisivat olla kun katselee mistä aineksista ne on koottu. Mutta vaistomaisesti ne usein käsittävät mikä niille on vahingollista. Joskus saattavat ne tehdä huomioita. Aikojen kuluessa saavat ne tuskallisia kokemuksia erehdyksistään ja virheistään. Joskus vastaisuudessa ne vielä huomaavat, että siirtomaat ovat niille vaarojen lähteenä ja syynä turmioon. Kaupan raakuutta seuraa kaupan sivistys; se alkoi väkivaltaisesti, se tulee jatkamaan rauhallisella tiellä. Nämä aatteet voittavat jo alaa parlamenteissakin. Ja ne vaikuttavat yhä enemmän aikaa myöden asioihin, ei senvuoksi, että ihmiset tulisivat epäitsekkäiksi, vaan siitä syystä, että he alkavat paremmin käsittää oman etunsa.

Suuri inhimillinen arvo on juuri ihminen itse. Jotta saataisiin maapallo hyvään kuntoon, sitävarten täytyy ensin saada ihminen hyvään kuntoon. Jotta voitaisiin käyttää hyväkseen maa, kaivokset, vesiputoukset, planeetan kaikki aineet ja voimat, siihen tarvitaan ihminen, koko ihminen, ihmiskunta, koko ihmiskunta. Maapallon kokonaan hyväkseen käyttäminen vaatii valkoisten, keltaisten ja mustien ihmisten yhdistettyä työtä. Rajottamalla, vähentämällä, heikontamalla, sanalla sanoen tekemällä siirtomaaväestöksi osan ihmiskuntaa, toimimme me itseämme vastaan. Meidän etumme on siinä, että keltaiset ja mustat ovat voimakkaita, vapaita ja rikkaita. Meidän hyvinvointimme ja rikkautemme perustuu heidän hyvinvointiinsa ja rikkauteensa. Mitä enemmän he tuottavat, sitä enemmän he kuluttavatkin. Mitä enemmän he hyötyvät meistä, sitä enemmän me hyödymme heistä. Nauttikoot vaan runsaasti meidän työstämme, niin me taas nautimme runsaasti heidän työstään.

Kiinnittäessämme huomiomme niihin liikkeisiin, jotka tempaavat yhteiskunnat mukaansa, niin alamme ehkä nähdä merkkejä siitä, että väkivaltaisuuksien aika kulkee loppuaan kohden. Sota, joka muinoin oli alituinen tila kansojen välillä, puhkeaa nykyään vaan harvoin, ja rauhanajat ovat tulleet paljoa pitemmiksi kuin sota-ajat. Oma maamme antaa tilaisuuden mieltäkiinnittävään huomioon. Ranskalaiset esittävät merkillisen piirteen kansojen sotahistoriassa. Kun muut kansat tappelivat vaan edun tai pakon tähden, niin ranskalaiset yksinään tappelivat huvikseen. On siitä syystä huomattava, että maanmiehemme ovat muuttaneet makua. Renan kirjoitti kolmekymmentä vuotta sitten:

"Joka tuntee Ranskan kokonaisuudessaan ja kaikissa vivahduksissaan, hänen täytyy tunnustaa, että se liike, mikä jo viidettäkymmenettä vuotta on ollut huomattavana, on oleellisesti rauhan liike."

Tosi seikka, ja monien huomiontekijöiden todistama on se, ettei Ranska v. 1870 ensinkään halunnut sotaa ja tieto sodan puhkeamisesta herätti suurta hämmästystä. Varmaa on, että harvat ranskalaiset nykyään ajattelevat sotaanlähtöä ja että kaikki mielellään ajattelevat armeijan olevan sodan välttämiseksi. Otan tästä katsantokannasta vaan yhden esimerkin tuhansista.

Herra Ribota, kansanedustajaa ja entistä ministeriä kutsuttiin kerran erääseen isänmaalliseen juhlaan, ja hän pyysi anteeksi poissaoloaan kaunopuheliaalla kirjeellä. Kun vaan puhutaankin aseiden riisumisesta, vetää herra Ribot synkän otsansa kurttuihin. Lippuja ja tykkejä rakastaa hän niin, kuten sopiikin entiselle ulkoministerille. Kirjeessään leimaa hän sosialidemokratien levittämät rauhanaatteet kansalliseksi vaaraksi. Hän huomaa niissä sellaisia kieltäytymisiä, joita hän ei voi sietää. Ei hän ole sotainen. Hänkin tahtoo rauhaa, mutta loistavan, suuremmoisen ja ylpeän rauhan kuin sota. Herrojen Ribotin ja Jaurésin välillä on ero ainoastaan tavassa. Rauhaa rakastavat he molemmat, Jaurés yksinkertaisella, Ribot loistavalla tavalla. Siinä kaikki. Porvareitten halu saada sellainen rauha, jota koristaa sodan merkit ja täyden kunnian kuvat, osottaa paljoa paremmin ja varmemmin kuin sosialidemokratia, joka pyrkii yksinkertaiseen ja vaatimattomaan rauhaan, kuinka auttamattomasti kosto- ja vallotusajatukset meillä häviävät, sillä siinä juuri nähdään sotainen vaisto paraillaan muuttumassa alkuperäisestä luonteestaan rauhalliseksi.

Ranska hankkii vähitellen omasta todellisesta voimastaan sen tietoisuuden, mikä on sen henkinen voima; se alkaa ymmärtää tehtäväänsä: kylvää aatteita ja harjottaa ajatuksen valtaa. Pian se huomaa, että sen ainoa voima ja pysyväinen valta oli sen puhujissa, filosofeissa, kirjailijoissa ja oppineissa. Ranskan täytyi myöskin kerran nähdä, että lukumäärään perustuva voima, joka niin usein oli sen pettänyt, lopullisesti on jättämässä sen, ja että jo on aika maan tyytyä siihen kunniaan, jonka arvostelukyky ja järjen käyttäminen sille takaavat.

Jeanne Boilly pudisti päätään: — Te tahdotte, sanoi hän, Ranskan opettavan kansoille yksimielisyyttä ja rauhaa. Oletteko varma, että sitä kuunnellaan ja seurataan? Onko sen oma rauha taattu? Eikö sen tarvitse pelätä uhkauksia ulkoapäin, suojella itseään vaaroilta, valvoa turvallisuuttaan, hoitaa puolustuslaitostaan? Ei yksi pääskynen kesää tee; yksi kansa ei saa aikaan maailmanrauhaa. Onko varmaa, että Saksa ylläpitää armeijoita vaan sitävarten, ettei sen tarvitsisi käydä sotaa. Sen sosialidemokratit tahtovat ylläpitää rauhaa, mutta valta ei ole vielä heidän käsissään. Eikä heidän edustajillaan ole vielä parlamentissa sitä vaikutusvaltaa, mikä heille syystä kuuluisi valitsijain valtaavan lukumäärän tähden. Ja uskotteko, että Venäjä, joka tuskin vielä on päässyt teollisuuskauteen, uskotteko, että se piankin pääsee rauhanaikaan? Kun se on ahdistanut Aasiaa, niin luuletteko, ettei se voisi käydä Europankin kimppuun?

Mutta vaikkapa otaksutaankin, että Europa rauhottuu, niin ettekö näe, että Amerika tulee yhä sotaisemmaksi? Senjälkeen kuin Kuba on tehty vasallivaltioksi, Havaji, Porto-Rico ja Filippinit riistetty, ei enää voi kieltää, että amerikalainen valtioliitto on vallottava kansakunta. Muuan yankee-sanomalehtimies Stead on sanonut, Yhdysvaltain täydellisesti kannattamana: "Maailman amerikalaistuminen on kulkemassa". Ja herra Roosevelt uneksii jo tähtilipun kohottamista Etelä-Afrikassa, Australiassa ja Länsi-Indiassa. Hra Roosevelt on sellainen imperialisti, joka haluaa maailmaa hallitsevaa Amerikaa. Meidän kesken sanoen ajattelee hän Augustuksen keisarikuntaa. Hän on onnettomuudekseen lukenut Liviusta. Roomalaisten vallotukset estävät häntä nukkumasta. Oletteko lukenut hänen puheitaan? Ne ovat sotaisia.

"Tapelkaa, ystäväni", sanoo Roosevelt, "iskekää yhteen ja lyökää lujasti. Selkään antaminen se kelpaa. Maanpäällähän eletään vaan toisia hävittääkseen. Epäsiveellisiä ovat ne, jotka muuta väittävät. Epäilkää ajattelevia ihmisiä. Ajatus vaimentaa. Se on ranskalainen pahe. Roomalaiset ovat vallottaneet maailman. He ovat sen menettäneet. Me olemme nykyajan roomalaisia."

Mitä kaunopuheliaita sanoja! Ja niitä kannattaa sellainen sotalaivasto, joka ennen pitkää on toinen maailmassa ja vuotuinen sotilasmenoarvio, joka nousee milliardiin ja viiteensataan millionaan markkaan!

Yankeet ilmottavat jo, että he neljän vuoden päästä alkavat sodan Saksan kanssa. Jotta me uskoisimme sen, täytyy heidän ainakin ilmottaa meille, missä he aikovat iskeä yhteen vihollisen kanssa. Tämä hulluus on jo arveluttavaa. Sitä seikkaa, että tsaarinsa alla orjuudessa oleva Venäjä ja vielä feodalinen Saksa ylläpitävät armeijoita sotaa varten, sitä haluaisi melkein selittää sillä tavalla, että ne ovat vanhoja tapoja ja jätteitä katkerasta menneisyydestä, mutta että uusi kansanvalta, Amerikan Yhdysvallat, liikemiesten yhtiö, joukko kaikista maista siirtyneitä kansalaisia, joilla ei ole mitään rotuyhteyttä, ei perintätietoja eikä muistoja, joka on heitetty päistikkaa dollaritaisteluun — että he äkkiä saavat halun heittää torpedoja panssarilaivain kylkiä vastaan, räjäyttää ilmaan vihollisjoukkoja, se on todistuksena siitä, että hillitön taistelu rikkauksien luomisesta ja käyttämisestä ylläpitää raa'an voiman kunnioitusta, että teollisuuden väkivaltaisuus synnyttää sotilaallista väkivaltaisuutta, ja että kauppakilpailu herättää kansojen kesken sellaisen vihan, ettei sitä voi muu sammuttaa kuin veri.

Tuo siirtomaavimma, josta äsken puhuitte, on yksi tuhansista muodoista tässä kilpailussa, jota taloustieteilijämme niin ylistelevät. Kuten feodalitila on kapitalistillakin sotatila. Suuret sodat teollisuusylivallasta — niiden aika on jo alkanut. Kansallisen tuotannon vallitessa kuten nykyään saavat tykit määrätä hinnat, perustaa tullikamareja, avata ja sulkea markkinapaikkoja. Kaupalla ja teollisuudella ei ole muuta tasottajaa. Hävittäminen on onnettomana tuloksena niistä taloudellisista ehdoista, joiden vallitessa sivistynyt maailma juuri nykyään elää.

Tulevaisuuden yhteiskunta.

Kello oli noin yksi yöllä. Ennen maatamenoa avasin ikkunan ja sytytin tupakan. Hiljaisuuden läpi kuului automobilin jyrinä. Se kulki ohi pitkin Avenue du Bois de Boulognea. Puut viilensivät ilmaa huojutellen tuuheita latvuksiaan. Muuten ei kuulunut hiljaisesta kaupungista mitään ääntä, ei edes hyönteisten surinaa.

Oli tähtikirkas yö. Niiden loisto näytti kuulakassa ilmassa vielä värikkäämmältä kuin tavallisesti. Useimpien loisto oli valkoinen. Mutta oli siellä keltaisia ja oranssivärisiäkin, kuten liekit sammuvissa lampuissa. Useat olivat sinisiä, ja yhden niistä huomasin niin vaaleansinisen, niin kuulakan näköisen ja lempeän, etten siitä voinut katsettani irrottaa. Ikävä kyllä, etten tiedä sen nimeä, mutta minä lohdutan itseäni sillä, etteivät ihmiset koskaan tiedä tähtien oikeata nimeä.

Ajatellessani, että kukin noista valopisaroista valaisee maailmoja, kysyn itseltäni, eivätkö nekin meidän aurinkomme tavoin valaise lukemattomia tuskia ja eikö kärsimys täytä taivaan syvyyksiä. Maailmoja voimme arvioida ainoastaan oman maailmamme mukaan. Me tunnemme elämää ainoastaan niissä muodoissa, joissa se ilmenee maan päällä, ja vaikka otaksuisimmekin, että meidän planetamme on huonommanpuoleisia, niin meillä tuskin on syytä uskoa, että kaikki menestyy erinomaisesti toisilla tähdillä, tai että olisi onnellista syntyä Altairen, Béteigneusen tai loimuavan Siriuksen säteitten alla, kun tiedämme kuinka surkeata on katsella vanhan aurinkomme valossa olevaa maata. En sitä valita, että minun kohtaloni olisi huonompi kuin toistenkaan ihmisten. Minulla ei ole vaimoa eikä lapsia. En ole rakastunut enkä kipeä. En ole erittäin rikas; en liiku paljoa maailmassa. Minä kuulun siis onnellisiin. Mutta onnellisilla on niin vähän iloa!

Minkälainen on sitten toisten kohtalo? Ihmisten puolesta täytyy tosiaankin valittaa. En siitä syytä luontoa; sen kanssa ei voi keskustella, sillä ei ole järkeä. En myöskään käänny yhteiskuntaa vastaan. Ei ole mitään tervettä järkeä siinä, että nostattaa yhteiskunnan luontoa vastaan. Yhtä järjetöntä on nostaa ihmisluonto ihmisyhteiskuntaa vastaan kuin nostaa muurahaisluonto muurahaisyhteiskuntaa vastaan, silliluonto silliyhteiskuntaa vastaan. Eläinyhteiskunnat johtavat alkunsa epäilemättä eläinluonnosta.

Maa on se tähti, jolla syödään; nälän tähti. Eläimet ovat siellä ahneita ja julmia. Ahneus on näihin asti ollut inhimillisen yhteiskunnan ensimäinen hyve ja luonnon siveellinen mestarityö. Jos minä voisin kirjottaa, niin kirjottaisin minä ylistyspuheen ahneudelle. Eikä se itse asiassa olisi mikään suuri kirja. Siveyssaarnaajat ja taloustieteilijät ovat sen tehneet jo satoja kertoja. Inhimillisillä yhteiskunnilla on korkea perusta: ahneus ja julmuus.

Onko toisissa maailmoissa, eterivyöhykkeissä asia samoin? Valaisevatko ihmisiä kaikki ne tähdet, joita näen? Syödäänkö ja hotkitaanko toisiaan rajattomasti? Tämä epävarmuus saattaa minut rauhattomaksi, kauhutta en voi tarkastella taivaan yli levinnyttä tulikastetta.

Ajatukseni tulevat yhä lempeämmiksi ja valoisammiksi, ja mieluisalta tuntuu minusta ajatella jälleen elämää, joka aistillisuudessaan on milloin väkivaltainen, milloin suloinen. Sanon itselleni, että elämä joskus on ihana. Sillä ilman tätä kauneutta — kuinka voisimme nähdä sen rumat puolet, ja kuinka saattaisimme uskoa, että luonto on huono, jollemme samalla kertaa uskoisi, että se on hyvä.

Hetkisen aikaa sitten kohosi ilmoihin Mozartin sonateista valkoiset pilarit ruusuköynnöksineen. Minulla on naapurina muuan pianisti, joka yöllä soittelee Mozartia ja Gluckia. Suljen uudelleen ikkunani ja riisuutuessani ajattelen joitakin huveja, joita huomenna oikeastaan voisin hankkia itselleni. Äkkiä muistan, että jo viikko sitten sain kutsun saapua huomenna aamiaiselle Boulogne-puistoon. Varmuuden vuoksi etsin kirjeen, jonka pitäisi vielä olla pöydälläni. Tässä se on.

Syysk. 16 p:nä 1903.

Vanha ystäväni Dufresne!

Tee minulle se ilo, että tulet syömään suurusta ensi lauvantaina 23 p:nä syyskuuta 1903 j.n.e. Seurassa ovat j.n.e.

Se on tosiaan huomenna.

Soitin kamaripalvelijaani.

— Jean, herätä minut huomenaamuna kello yhdeksältä.

Juuri huomenna, syyskuun 23 p:nä 1903 täytän minä kolmekymmentäyhdeksän vuotta. Entisistä kokemuksistani voin jo vähin aavistella mitä vastaisuudessa saan kokea. Siitä tulee varmaankin heikollainen näytelmä. Jo ennakolta tiedän, mistä huomenaamuna aterioidessa keskustellaan Boulogne-metsän ravintolassa. Siellä sanotaan varmaan: "Minä pääsen kuusikymmentä tunnissa". — "Blanchella on huono luonne, mutta ei se petä minua". — "Ministeristö saa tunnuslauseensa sosialidemokrateilta." — "Les petits chevaux-peli käy ikäväksi aikaa myöden; backarat-peli on sentään kaikista hauskin." — "Työläiset vaan omaa tuhmuuttaan hätäilevät; hallitus kuitenkin aina lopuksi tekee heidän mieltään myöden." — "Minä panen vetoa kanssasi siitä, että Kultaneula voittaa Ranavalon." — "Minua suututtaa etupäässä se, ettei ole sellaista kenraalia, joka pyyhkäisisi tieltä koko roskajoukon." — "Mitä olisi tehtävä? Juutalaisethan ovat myyneet Ranskan Englannille ja Saksalle!"

Kaikkea tuollaista saan kuulla huomenna. Sellaisia valtiollisia ja yhteiskunnallisia vakaumuksia harrastavat ystäväni, joiden isänisänisät, nuo heinäkuun porvarit, tehdas- ja kaivosruhtinaat, jotka osasivat kukistaa vallankumouksen voimat ja ottaa ne palvelukseensa. Ystäväni eivät näy voivan kauan pitää hallussaan sitä teollisuusvaltaa ja valtiollista valtaa, minkä perivät esi-isiltään. He eivät ole juuri erittäin älykkäitä, nämä minun ystäväiseni. He eivät ole tehneet paljoa työtä päällään. Enkä minäkään ole tähän asti paljoa toiminut elämässä. Olen yhtäläinen tyhjäntoimittaja ja tietämätön raukka kuin hekin. Tuntuu siltä kuin ei kelpaisi mihinkään, ja ainoastaan eräästä elämäni tapauksesta johtuu se, etten ole turhamielinen kuten he, etteivät aivoni ole täynnä kaikenlaisia tuhmuuksia kuten heidän, etten minä heidän laillaan vihaa enkä pelkää ajatuksia.

Isäni, joka oli suuri teollisuudenharjottaja ja oikeistopuolueeseen lukeutuva edustaja parlamentissa, hankki minulle, ollessani seitsemäntoistavuotias, kotiopettajaksi nuoren ja kainon miehen, joka oli tytön näköinen. Valmistaessaan minua ylioppilastutkintoon, työskenteli hän samalla yhteiskunnallisen vallankumouksen hyväksi Europassa. Hän oli mitä rakastettavin ihminen. Hän sai olla paljo vankilassa. Nyt on hän parlamentin jäsen. Minä kirjotin puhtaaksi hänen julistuskirjotuksensa kansainväliselle köyhälistölle. Hän antoi minun lukea koko sosialistisen kirjaston. Hän opetti minulle asioita, joista muutamat olivat uskomattomia, mutta hän avasi samalla silmäni näkemään mitä ympärilläni tapahtui. Hän osotti minulle, että se mitä meidän yhteiskuntamme kunnioittaa, se on halveksuttavaa, ja se mitä se halveksii, se on todella kunnianarvoista. Hän koetti yllyttää minua kapinaan. Minä tein, vastoin hänen todistuksiaan, sen johtopäätöksen, että pitää kunnioittaa valetta ja tekopyhyyttä yleisen järjestyksen kahtena varmimpana tukena. Minä jäin vanhoilliseksi. Mutta minut täytti kyllästys ja inho.

Kun minua juuri alkaa vahvasti nukuttaa, kuuluu hyvin hiljaisina sointuina vielä korviini muutamia Mozartin säveliä, jotka saattavat minut ajattelemaan marmoritemppeliä sinisessä lehdistössä. Herätessäni paistoi päivä jo kirkkaasti. Pukeuduin paljoa nopeammin kuin tavallisesti. Itsekään tietämättä syytä tähän kiireeseen olin äkkiä kadulla, enkä ymmärtänyt mitenkä jo sinne olin ehtinyt. Kaikki seikat ympärilläni hämmästyttivät minua. Ne lamauttivat koko ajatuskykyni. Ja tämä ajatuksen lamautuminen juuri sai aikaan sen, että hämmästykseni ei kasvanut, vaan jäi lujaksi ja tyyneksi. Se olisi varmaan tullut pian suunnattoman suureksi ja muuttunut kauhistukseksi, jos ajatuskykyni olisi toiminut; niin erilaiselta kuin tavallisuudessa näytti se, mitä silmilläni näin.

Kaikki oli ympärilläni uutta, tuntematonta ja vierasta. Kadonneet olivat puut ja nurmikot, joita tavallisesti näin. Missä vielä eilen illalla kohosi korkeita harmaita rakennuksia, siellä oli nyt oikullinen linja pieniä tiilirakennuksia, joita puutarhat ympäröivät. En uskaltanut kääntyä ympäri nähdäkseni oliko edes oma taloni vielä jäljellä, vaan kuljin suoraan Cauphine-porttia kohden. En löytänyt sitä enää. Sillä kohtaa oli puisto muuttunut kyläksi. Lähdin kulkemaan erästä katua, joka minusta näytti entiseltä Suresnesin maantieltä. Sen reunoilla olevat talot olivat rakennustavaltaan uusia ja omituisia, vallan liian pieniä rikkaiden ihmisten asuttaviksi. Mutta niitä kaunistivat maalaukset, veistoteokset ja loistavasti väritetyt fajanssityöt. Niiden katto oli pengermäksi laitettu ja katettu.

Kuljin tätä maalaistietä, jonka käänteissä oli ihania näköaloja. Sen yli risteili viistoon toisia teitä. Ei kulkenut ohitse junia, voimavaunuja eikä muitakaan vaunuja. Maassa liiteli vaan varjoja. Kohotin katseeni ylöspäin ja näin suunnattoman suuria lintuja ja tavattomia kaloja joukottain kiitävän halki ilman, joka näytti olevan samalla kertaa sekä taivasta että merta.

Lähellä Seine-virtaa, joka oli muuttanut uraansa, näin joukon miehiä, joilla oli yllään lyhyt, vyötäisiltä sidottu mekko ja jaloissa säärykset. He olivat todennäköisesti työpuvussa. Mutta heidän ryhtinsä oli kevyempi ja vapaampi kuin meidän työmiestemme. Näin heidän joukossaan myöskin naisia. Ensin en tullut heitä havainneeksi siitä syystä, että he olivat miesten tapaan puetut, että heillä oli suorat ja pitkät sääret ja, kuten minusta näytti, kapeat lantiot kuten meidänaikuisilla amerikattarilla.

Vaikkeivät nämä ihmiset mitenkään näyttäneet villeiltä, katselin minä siltä heitä kauhistuksella. He näyttivät minusta vieraammilta kuin yksikään tähänasti kohtaamistani lukemattomista maan asukkaista. Jotta ei tarvitsisi katsoa yhteenkään ihmiseen suuntasin kulkuni eräälle autiolle kujalle. Sieltä saavuin pian eräälle paikalle, jonne oli pystytetty korkeita riukuja. Niissä liehui punaisia Ranskan valtiolippuja, joissa oli kultakirjaimin: Europan liitto. Riukujen juuressa oli kaikellaisia ilmotuksia suurissa kehyksissä ja rauhanmerkkien ympäröiminä. Siellä oli tietoja kansanjuhlista, lakisäännöksistä ja yleisistä töistä. Oli siellä myöskin aikatauluja ilmalaivojen kuluista ja kartta ilmavirroista, tehty 28 p:nä kesäkuuta kansainliiton 220:tenä vuotena. Kaikissa näissä kirjotuksissa oli uudet kirjaimet ja sellaista kieltä, josta en ymmärtänyt kaikkia sanoja.

Koettaessani saada selvää niistä näin varjot lukemattomista laivoista, jotka kiisivät ristiin rastiin ilmassa. Katsoin jälleen taivaalle ja näin auringon vallan tuntemattomassa ympäristössä. Taivaassa vilisi väkeä paljoa enemmän kuin maanpäällä. Sitä halkoivat ilmalaivain peräsimet ja pieksivät propellit. Taivaanrannalla näkyi jokin taaja savupilvi. Minun teki mieleni itkeä nähdessäni tällaisen auringon. Se oli ensimäinen tuttu esine minkä tänä aamuna olin nähnyt. Sen korkeudesta päättäen oli kello noin kymmenen seuduissa aamulla.

Äkkiä ympäröitsi minut uusi joukko miehiä ja naisia, joilla oli samallainen ryhti ja vaatetus kuin edellisilläkin. Käsitykseni näistä naisista yhä vakaantui, se nim. että he näyttivät kaksineuvoisilta, vaikka heistä toiset olivatkin hyvin lihavia, toiset taas hyvin laihoja, ja toiset siltä väliltä. Tämä ihmisjoukko kulki ohitseni. Paikka tuli äkkiä autioksi kuten meidän esikaupunkimme, joissa elämä vilkastuu vasta sitten kun työläiset palaavat tehtaista.

Minä silmäilin vielä uudelleen ilmotuksia ja luin uudelleen päivämäärän: kesäkuun 28 p:ä Europan liiton 220:tena vuotena. Mitä se merkitsi? Liittokomitean tiedonanto maan syntymäpäivän johdosta antoi minulle vähän selvää siitä, jotta aloin ymmärtää tätä päivämäärää, llmotuksessa oli: "Toverit, te tiedätte kuinka kahdennenkymmenennen vuosisadan viimeisenä vuotena hirvittävä hyökyaalto nieli koko vanhan maailman, ja kuinka 50 vuotta kestäneen anarkian jälkeen syntyi Europan liitto…" Kansanliiton 220:s vuosi oli siis kristillisen ajanlaskun 2270:s vuosi, niinpaljo oli varmaa. Mutta selittämättä oli vielä se seikka, kuinka minä äkkiä elin keskellä vuotta 2270?

Sitä mietiskelin kulkiessani siitä eteenpäin minne sattui.

— Minä en ole, sikäli kuin itse sen tiedän, puhelin itselleni, kaikkia näitä vuosia ollut muumiotilassa kuten eversti Pougas. Enkä minä ole ohjannut sitä konetta, jolla H.G. Wells tutkii aikaa. Ja jos minä taas Willian Morrisin tavoin olisin unissani hypännyt yli kolme ja puoli vuosisataa, niin sitä en voi tietää, koska unissaan ei voi tietää sitä, että näkee unta. Uskon varmasti, etten kulje unissani.

Miettiessäni tätä ja monia muita seikkoja, joita on tarpeetonta mainita, kuljin erästä pitkää katua. Sitä reunusti aita, jonka takana oli erisuuruisia ja erimuotoisia taloja, kaikki yleensä pieniä ja lehvistön keskellä. Joskus näin suuria, sirkkusmuotoisia huoneustoja tulen ja savun ympäröiminä. Kauhu leijaili näillä tavattomilla seuduilla, ja koneitten nopeasta lennosta tärisevä ilma vavistutti tuskallisesti päätäni. Tie johti niitylle, jossa oli tiheässä puuryhmiä ja siellä täällä pieniä jokia. Lehmiä oli siellä laitumella.

Ihaillessani tätä kaunista ja raikasta luontoa olin näkevinäni edessäni suoralla tiellä kulkevan joitakin varjoja. Kun ne kiisivät ohitseni, niin ilma tuulahti kasvoihini. Huomasin ne sittemmin raitio- ja voimavaunuiksi, joitten nopeus teki ne läpinäkyviksi.

Kuljin muuatta polkua pitkin läpi niityn ja sain siten kauvan kulkea pitkin niittyjä ja metsiä. Luulin olevani jossain maaseudulla, kun samassa huomasin metsän rinteessä loistavan rivin rakennusten julkisivuja. Pian olin erään kevyttyylisen palatsin edustalla. Pitkin leveätä etusivua kulki korkokuvilla ja maalauksilla koristeltu friisi, jossa kuvailtiin suuria vieraspitoja. Ikkunain läpi näin miehiä ja naisia istuvan siellä sisällä suuressa ja valoisassa salissa marmoripöytien ääressä, joilla oli paljo kauniita porsliiniastioita. Astuin sinne sisälle luullen sitä joksikin ravintolaksi. En ollut nälissäni mutta väsynyt, ja viileä, kukkaisköynnöksistä sulotuoksuinen ilma tuntui minusta virkistävältä. Muuan oven luona seisova mies kysyi minulta pilettiä, ja kun minä epäilemättä näytin hämmästyneeltä, sanoi hän minulle varsin kohteliaasti: — Toveri, sinun ei tarvitse kysyä neuvoa juhlan järjestäjiltä. Minä olen tämän osaston leipomon johtaja. Sieltä puuttuu yksi toveri. Tule mukaan! Työtä saat kohta.

Minä kiitin sitä hyväntahtoista paksua miestä ja vakuutin, että mielelläni haluaisin työskennellä, mutta etten ollut leipuri.

Hän katseli minua hämmästyneenä ja sanoi, että hän piti minua leikkisänä miehenä.

Seurasin häntä. Pysähdyimme erään jättiläissuuruisen valurautaisen rakennuksen eteen, jonka juhlallisen sisäänkäytävän otsikkoon oli asetettu kaksi bronsista jättiläistä, kylvömies ja leikkuumies. Heidän ruumiinsa ilmaisi voimaa ilman ponnistusta. Heidän kasvoillaan oli ylpeä levollisuus ja päätään he pitivät korkealla, poiketen siinä suhteessa suuresti flaamilaisen Constantin Meunier'n villeistä työläisistä. Kuljimme edelleen suureen saliin, joka oli yli neljäkymmentä metriä korkea. Keveän valkoisen tomupilven keskellä työskentelivät siellä koneet tyynesti tasaisessa tahdissa. Rautaholvisen katon alla kulkivat jauhosäkit kuin itsestään veitsen luo, joka ne puhkasi, jauho niitten sisästä valui suuriin ruuhiin. Siellä teräskädet pieksivät taikinaa. Se valui paistinastioihin, jotka täysiksi tultuaan heti itsestään menivät uuneihin, suuriin ja syviin kuin tunnelit. Korkeintaan viisi tai kuusi miestä, jotka tuskin paikaltaan liikkuivat tässä kiireisessä huminassa, valvoi työn säännöllistä kulkua.

— Tämä on muuan vanha leipomo, sanoi seuraajani minulle. Täällä valmistetaan tuskin kahdeksaakymmentätuhatta leipää päivässä, ja sen vanhentuneet koneet vaativat liiaksi ihmisvoimia. Mutta se ei tee mitään. Astu vaan eteenpäin.

En ehtinyt saada tarkempia määräyksiä. Muuan nostaja oli heittänyt minut toisiin kerroksiin, eräälle lavan tapaiselle. Tuskin olin päässyt sinne, kun eteeni tulla suhahti jonkillainen lentävä valaskala ja alkoi purkaa säkkikuormaansa. Tätä konetta ei hoitanut mikään elävä olento. Seurasin tarkkaan sen toimintaa. Olen varma siitä, ettei sen sisällä ollut ketään insinööriä. Toisia lentäviä valaskaloja tuli sitten tuoden toisia säkkejä ja purkivat kuormansa veitsen halaistaviksi. Propellit surisivat, johtolaitokset toimivat hyvin. Ei ollut ketään kiinni johtotangossa, ei ketään koneessa. Kuulin kaukaa kuin lentävän ampiaisen surinaa, sitten kasvoi esine hämmästyttävän nopeasti. Tämä esine näytti olevan hyvin varma liikkeissään, mutta tietämättömyydessäni ajattelin sentään kauhulla sitä hetkeä, jolloin ehkä kävisi hullusti.

Useasti jo halusin pyytää päästä alas, mutta inhimillinen häpeän tunne minut siitä pidätti, ja niin pysyin paikallani. Aurinko laski taivaanrannalle, ja kello lienee ollut viisi, kun nostaja lähetettiin luokseni. Työpäivä oli päättynyt. Minä sain piletin ruokaa ja yösijaa varten. Paksu toverini sanoi minulle: — Sinä olet varmaan nälissäsi. Jos tahdot syödä yhteisessä pöydässä, niin se käy päinsä. Voit myöskin syödä yksin omassa huoneessasi jos tahdot. Jos taas haluat syödä minun luonani muutamien toverien seurassa, niin sano vaan. Minä telefonoin silloin keittolaitokseen, niin että sinä saat ruoka-annoksesi. Tämän sanon vaan auttaakseni sinua; sillä et näytä juuri vielä kotiutuneen. Sinä olet tullut kai hyvin kaukaa. Et sinä näytä erittäin nopeaälyiseltä mieheltä. Tänään on sinun työsi ollut helppoa. Mutta älä usko, että joka päivä yhtä helposti voi ansaita elantonsa. Jos Z-säteet, jotka johtavat ilmalaivoja, olisivat saattaneet jotenkin epäkuntoon koneet, niin työsi olisi ollut paljo vaivaloisempaa. Mitäs ammattia sinä oikeastaan harjotat? Ja mistä sinä tulet?

Nämä kysymykset saattoivat minut suureen hämmennykseen. Enhän voinut sanoa hänelle totuutta. En voinut sanoa hänelle olevani säätyhenkilö ja tulevani kahdenneltakymmeneltä vuosisadalta. Hän olisi luullut minua hulluksi. Minä vastasin epävarmasti ja hämilläni, ettei minulla ollut mitään ammattia ja että minä tulin kaukaa, hyvin kaukaa.

Hän vastasi hymyillen:

— Minä ymmärrän — sinä et halua sitä tunnustaa. Sinä et ole ainoa europalainen, joka olet livistänyt meiltä karkuun samalla tavalla. Mutta nämä karkulaiset palaavat meidän luoksemme melkein kaikki.

Minä en vastannut siihen yhtään mitään, mutta vaitiolostani päätteli hän arvanneensa oikein. Hän kehotti minua uudelleen tulemaan illalliselle hänen luokseen ja kysyi minun nimeäni. Sanoin että minua kutsuttiin Hippolyte Dufresneksi. Häntä näytti hämmästyttävän se, että minulla oli kaksi nimeä.

— Minun nimeni on Michel, sanoi hän.

Sitten katseli hän tarkkaan olkihattuani, liiviäni, kenkiäni ja koko pukuani, joka oli hyvin tomuinen, mutta leikkaukseltaan hyvänkuosinen, sillä minä en teetä pukuani räätälillä, joka on ovenvartijana Rue des Acacias-kadun varrella.

Vihdoin sanoi hän:

— Hippolyte, jo näen mistä sinä olet kotoisin. Sinä olet elänyt mustissa provinseissa. Ainoastaan zulukafferit ja bassutot tekevät enää nykyään noin huonoa kangasta, leikkaavat puvun noin naurettavasti, tekevät noin epämukavia jalkineita ja kiillottavat paidan noin kovaksi. Ainoastaan heidän luonaan sinä olet oppinut ajelemaan partasi tuolla tavalla, että olet jättänyt kasvoihisi viikset ja kaksi pientä poskipartaa. Kasvokarvojensa ajeleminen tuolla tavalla, että ne muodostavat kuvioita ja koristuksia on viimeinen jäännös tatuoimisesta, ja sitä käyttävät nykyään enää zulut ja bassutot. Nuo mustat provinsit Afrikan Yhdysvalloissa ovat vielä sellaisella raakalaisuuden asteella, että se suuresti muistuttaa tilaa Ranskassa noin kolme neljä vuosisataa taaksepäin.

Minä suostuin Michelin illalliskutsuun.

— Minä asun tässä vallan lähellä, Solognessa, sanoi hän. Minun ilmanhalkasijani lentää jokseenkin nopeasti, pian me pääsemme sinne.

Hän kehotti minua istumaan erään konelinnun vatsan alle ja pian me sitten kiisimme ilman halki niin nopeasti, että henkeäni ahdisti. Seudut näyttivät vallan toisellaisilta kuin ennen. Kaikkien teitten varsilla oli rakennuksia, ja lukemattomat kanavat risteilivät ketojen halki hopeisina kimellellen. Tätä ihmetellessäni sanoi Michel:

— Maa on jokseenkin tarkkaan otettu käytäntöön ja viljelys on voimaperäinen, kuten sanotaan, senjälkeen kun kemistit itse tulivat maanviljelijöiksi. Aivoja on kovasti vaivattu ja työtä on tehty paljo näinä viimeisinä kolmenasatana vuotena. Kollektivismin aikaansaamiseksi on nimittäin täytynyt saada maasta neljä viisi kertaa enemmän tuloa kuin mikä siitä saatiin kapitalismianarkian aikana. Sinä, joka olet asuskellut zulujen ja bassutojen keskuudessa, tiedät kyllä, että heillä on elämisen tarpeita niin vähän, että tasajako kaikkien kesken olisi köyhyyden eikä rikkauden jakamista. Se yli tarpeenkin nouseva tuotanto, minkä me olemme saavuttaneet, se johtuu etupäässä tieteitten edistymisestä. Suuresti on maanviljelystä edistänyt sekin, että kaupunkiasujamisto on melkein kokonaan hävinnyt. Myymälä- ja konttori-ihmiset jakaantuivat jokseenkin tasan tehtaisiin ja maaseudulle.