Valkoliljan tytär

VALKOLILJAN TYTÄR

Kirj.

Runa [Elisabeth Beskow]

Suomentanut

M.S.

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

   I. Harjulla.
  II. Tunturimaailmassa.
 III. Haaveilua.
  IV. Hankkauksia.
   V. Kohtaaminen.
  VI. Vaakalaudalla.
 VII. Hyväksytty.

I.

HARJULLA.

1.

Harjun toisen kerroksen suuressa vierashuoneessa istui dosentti Sverker Randal avoimen akkunan ääressä olevassa lepotuolissa. Keveä, vanulla sisustettu silkkinen yönuttu oli auki raskaasti työskentelevän rinnan kohdalta, ja pehmeän, alaskäännetyn kauluksen alla oleva silkkinen kaulaliina oli höllässä solmussa ja liukunut syrjään.

Varhaisen kevätaamun sarastus lankesi kalpeille älykkäille kasvoille ja sai nuo väsyneet silmät sulkeutumaan.

Hengenahdistus oli ollut vaikeaa koko yön, mutta nyt aamupuolella raskas hengitys helpotti ja yskä asettui. Helpotus tuntui kuvaamattoman hyvältä, sairas istui liikkumatta, nojaten pieluksiin, pelokkaana häiritsemään tätä tavattoman tervetullutta lepoa.

Huoneen ilma oli täynnä tupakansavua, sillä tupakoiminen oli ainoa keino, joka tuotti lievitystä ahdistuskohtauksissa. Mutta nyt piippu oli saanut sammua ja liukua kädestä ja oli huomaamatonna lattialla.

Sairaan takana olevan oven avasi hiljaa ja sulki yhtä hiljaa mies, joka oli tullut sisään ja astui nyt niin hiljaisin askelin kuin mahdollista akkunan luo, missä lepotuoli oli.

Randal kuuli hänen tulonsa, mutta viivytteli raskaiden silmäluomien avaamista, kunnes hänen isäntänsä oli ehtinyt perille ja seisoi hänen puoleensa kumartuneena tuntien terveen ja voimakkaan miehen sääliä sairasta kohtaan.

Kasvot, joihin Randalin väsynyt katse suuntausi, olivat päivettyneet, tyynet ja voimakkaat.

— Sinulla on ollut vaikea yö taasen, näemmä, sanoi Erik Sander, Harjun patruuna.

Hän oli vasta äskettäin tutustunut dosentti Randaliin. Noiden molempien miesten välille oli heti syntynyt myötätunto, ja kun dosentti kansantajuistieteellisellä esitelmäkiertueellaan tuli Västanforsiin, oli selvää, että hän tuli Erik Sanderin vieraaksi.

— Se on ohi nyt, kuului lyhyt ja hengästynyt vastaus.

Randal liikahdutti oikeaa kättään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt kohottaa sen tervehtiäkseen, oli hänen isäntänsä pannut sitkeän työkätensä sen päälle.

— Älä liikahda! Ymmärrän, että tarvitset olla aivan hiljaa. Se on helpottanut nyt, eikö ole?

— Tavallisesti helpottaa aina aamupuoleen.

— Haluatko jotain syötävää?

— En vielä, kiitos! Vain nukkua.

— Enkö saa auttaa sinua vuoteeseen? kysyi Erik Sander katsahtaen koskemattomaan vuoteeseen.

— Et, silloin puuska uusiintuu.

Sander silitti kömpelön hellästi tarmokasta kättä, joka nyt oli voimatonna lepotuolin käsinojalla.

— Minun on sinua enemmän sääli kuin osaan sanoa.

Randal avasi silmiään vähän enemmän ja loi toiseen ystävällisen katseen, mikä kuitenkin näytti torjuvan säälittelyn.

— Minulla on aikaa istua tukehtumassa nyt, läähätti hän hymyillen. Olen lopettanut lupaamani esitelmät.

— Sinun ei olisi koskaan pitänyt suostua niiden pitämiseen. Puhuminen on sinulle vahingollista.

— Hyväksyithän sinä sen, mitä puhuin?

— Enemmän kuin hyväksyin. Se oli sanomattoman mielenkiintoista. Sinä osaat tehdä tieteen jokapäiväisen elämän tajuttavaksi ja käytettäväksi. Ja niin hauskaksi sitten! Sinua kuunteleminen tuotti iloa. Mutta sinua itseäsi puhuminen vahingoittaa!

— Vielä mitä! läähätti Randal, henki virkeänä huolimatta ruumiin heikkoudesta.

— En voinut olla ajattelematta, mikä herätysprofeetta sinusta voisi tulla, jos suuntaisit puheesi uskonnolliselle alalle, sanoi Erik Sander ja katsoi uuteen ystäväänsä jonkinlaisella uteliaisuudella.

— Se henki ei ole vuotanut minun ylitseni, vastasi dosentti hieman lyhyesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut keskustelua siihen aineeseen.

Hänestä pidettiin paljon puhujana, sillä hän oli tavattoman monipuolisesti sivistynyt, hänellä oli selvä ja mallikelpoinen esitystapa, suurta suvaitsevaisuutta eri ajatussuuntiin nähden, jopa niin suurta, ettei helposti voinut päästä selville siitä, mikä oli hänen omansa. Hänen personallisuutensa vaikutus oli voimakas ja mielenkiintoinen ja ehdottomasti hyvä. Tieteellisissä ja yleissivistävissä aineissa pidetyt esitelmät, jotka hän juuri Västanforsissa oli päättänyt, olivat erään kansanvalistusyhdistyksen toimeenpanemat, yhdistyksen, joka piti itseään erikoisen onnellisena onnistuttuaan saamaan niin etevän kyvyn, kuin dosentti Randalin, myötävaikutusta. Harjun patruuna Erik Sander oli samaisen yhdistyksen jäsen ja asiamies kotiseudullaan, senvuoksi oli langennut luonnostaan, että hän oli vastaanottanut Randalin vieraakseen kotiinsa tämän Västanforsissa oleskelun aikana, joka oleskelu oli pitentynyt joksikin aikaa senvuoksi, ettei Sander tahtonut päästää mielenkiintoista vierastaan. He olivat molemmat iloiset tästä tilaisuudesta, jonka kuluessa he saivat syventää entisen pinnallisen tuttavuuden ystävyydeksi.

— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi Sander. Anna jokin merkki, kun haluat aamiaista. Emmekö ole antaneet sinulle mitään soittokelloa?

— Ei se ole tarpeen. Kunhan vain saan nyt nukkua, niin voin hyvin.
Saatan tulla alas.

— Sitä sinun ei pidä tehdä. Meillä on puhdistushommat talossa. Voit saada vetoa tai pölyynnyt.

— Sitten soitan tuota pianoa, kun herään.

— Tee niin! Sanon, että he tuovat sinulle aamiaista, kun kuulevat sinun soittavan. Suonethan anteeksi puhdistushommat! Se on vain tuo tavallinen perjantaisiivous, jota vaimoni ei voi koskaan jättää tekemättä.

— Ei minulla ole siitä mitään haittaa täällä. Kunhan minusta ei vain ole liikaa vaivaa?

— Ei toki. Ja jos olisikin, niin vaimoni pitäisi vain enemmän sinusta sen vuoksi, hän rakastaa puuhaa. Hyvää yötä nyt!

Ja Erik Sander jätti vieraansa, joka pian senjälkeen nukahti, istuen tuolissa.

2

Vanha piano, jolla Anna Bentick oli soittanut asuessaan veljensä vieraana tässä samassa huoneessa, seisoi paikallaan. Se oli perinpohjin korjattu ja siinä oli nyt kaunis ääni. Kun Randal muutaman tunnin häiriintymättömän unen jälkeen heräsi virkistyneenä, nousi hän ylös, järjesti mitä välttämättömimpään pukeutumiseen kuului ja istuutui sitten pianon ääreen soittamaan.

Hän teki sen ilmoittaakseen, että oli nyt hereillä ja nälissään, mutta pian hän unohti soittavansa saadakseen aamiaisensa. Hän oli musikaalinen, hänellä oli harvinaisen kaunis kosketus, vaikka ei paljon harjaantumista, ja hän soitti mielellään, etenkin itsekseen tai jollekin harvalle, myötätuntoiselle kuulijalle. Suuremmassa seurassa hän ei soittanut koskaan, miten paljon häntä toisinaan pyydettiinkin. Arveltiin hänen tekeytyvän erikoiseksi, olevan tyly, itsepäinen tai oikullinen, ja sen hän tiesi, mutta siitä hän ei koskaan välittänyt.

Tunne, joka nyt täytti koko hänen olentonsa kestetyn hengenahdistuskohtauksen jälkeen, oli kuvaamattoman mieluinen ja se pääsi ilmoille parhaiten soitossa. Hän ei tuntenut väsymystä eikä nälkää, hänen sielunsa kohosi sävelin sinikorkeuksiin, missä hän saattoi hengittää.

Hän oli aivan unohtanut aamiaisen, jonka piti tulla hänen pianonsoittonsa tuloksena.

Yht'äkkiä hänelle tuli tunne siitä, ettei hän ollut yksin huoneessa.
Hän kääntyi kädet vielä koskettimilla.

Tuolla sohvannurkassa istui joku, vaipuneena kuuntelemiseen.

— Halloo! huudahti Randal hiljaa ja lakkasi soittamasta.

Silloin olento nousi sohvannurkasta ja esille tuli nuori tyttö, jota dosentti ei muistanut ennen nähneensä.

Hän näytti hyvin nuorelta. Puolipitkät, tummat kiharat valuivat alas hänen harteilleen. Otsasta näkyi vain alaosa, ylemmän peitti korea huivi, joka oli taitettu kulmiin ohimoilla laskeutuen alas egyptiläiseen tapaan. Ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla olevat silmät säteilivät ja tekivät sillä hetkellä keveästi verhottujen aurinkojen vaikutuksen. Sävelet, joita hän juuri oli kuunnellut, olivat ilmeisesti vanginneet hänen sielunsa eivätkä vielä oikein päästäneet sitä. Hieno, suora nenä oli hiukkasen ylöspäin pyrkivä ja se antoi kasvoille näppäryyden ilmeen, jota vielä lisäsi tavallisuudesta poikkeava kasvojen muoto. Suu oli kaunis, iloinen ja tuntehikas, leuka jonkun verran tasapäinen ja päättäväinen ja iho lämpimän tummahko, puhdas ja kirkas. Olento oli sievä ja siinä oli penikkamaisen kömpelöä suloutta.

Randal jäi istumaan tuolilleen nuoren tytön tullessa häntä vastaan.

— Hyvä Jumala, miten sinä osaat luoda! mutisi hän hiljaa itsekseen.

Tyttö kuuli, että hän sanoi jotain, mutta ei kuullut mitä, ja katsoi kysyvästi häneen. Randal ei kuitenkaan toistanut sanojaan, ja silloin tyttö alkoi selittää siellä oloansa.

— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista tänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä tänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä. Mutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että kahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.

Hän oli juuri aikeissa mennä, mutta Randal ehkäisi hänet.

— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä tarjotin oli.

Hän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän kiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina huopatohveleisiin jalkoihin saakka.

Hänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö lykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.

Randal katsoi hymyillen ja ilmeisesti ihaillen hänen innokkaita kasvojaan.

— Minua hävettää, hän sanoi.

— Mikä sitten?

— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa naurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.

Nyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun voi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään, vaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat olleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa kielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.

Hän katsoi tyttöön.

— Onko uhkarohkeaa pyytää saada tietää palvelevan prinsessani nimi? kysyi hän hengästyneellä, hiukan käheällä, mutta kuitenkin miellyttävällä äänellään.

— Minun nimeni on Sif, vastasi tämä kaataen Randalille maitoa lasiin.

— Entä vielä? kysyi Randal nakuttaen munaa.

— Sif Bentick.

— Bentick? toisti Randal muistellen. Ehkäpä Allan Bentickin, medisiinarin tytär.

— Niin, hän on isäni. Tunteeko dosentti hänet?

— En. Hän oli lähtenyt Upsalasta minun tullessani sinne nuorena ylioppilaana, mutta hänen muistonsa eli siellä vielä. Tekeekö hän vielä kiepin noustessaan vuoteesta?

— Oliko hänen tapansa tehdä niin? Se on hänen kaltaistaan.

- Niin sanotaan.

Randal katseli noita nuoria kasvoja.

— Onko hänen tyttärensä hänen näköisensä?

— Sekä on että ei ole, sanotaan. Vaikka minä nyt en tiedä mistä olen tuon erinäköisyyden saanut, sillä saan alituiseen kuulla, etten ole hituistakaan äitini näköinen.

Sif oli istuutunut sohvaan ollakseen saapuvilla ja tarjoamassa, ja hän istui nyt käsivarret pöydällä ja kädet yhteenliitettyinä ja katseli kun Randal söi.

— Tahtooko teidän korkeutenne sitten olla äitinsä kaltainen?

— Teidän korkeutenne! nauroi Sif. Sanokaa minua Sifiksi!

— Sitä en voi, jos Sif sanoo minua dosentiksi.

— No setä sitten, sanoi Sif luontevasti ja vastasi sitten Randalin kysymykseen.

— En voi olla äitini kaltainen vaikka tahtoisinkin, sillä minun äitini oli pyhimys, mutta sellainen minä en ole.

— Oli?

— Niin, minun äitini on kuollut. Se äiti, joka minulla nyt on, on äitipuoleni. Hän on nyt poikien kanssa kulkutautisairaalassa; niissä on tulirokko. Velipuoleni ovat minua paljon nuoremmat. Ulfin ja minun välillä on viisi vuotta. Ja Alf on kahta vuotta Ulfia nuorempi. Olisin niin mielelläni ollut nyt isän kanssa ja pitänyt taloutta hänelle, se olisi ollut niin hauskaa, sillä en ole sitä koskaan ennen tehnyt.

— Isän mielestäpä se ei olisi ehkä ollutkaan niin hauskaa, huomautti
Randal.

— Oo, olisin kyllä osannut, osaan kaikkea mitä tahdon. Mutta isällä on niin paljon työtä ja hän arveli, ettei hänellä ole aikaa pitää minusta vaaria. Ikäänkuin minusta tarvitsisi pitää vaaria!

Sverker Randal hymyili, ikäänkuin hän olisi luullut voivansa ymmärtää
Sifin isää.

— Ja sitten prinsessa lähetettiin tänne olemaan tuhkimona? sanoi hän.

— Niin. Kuljen tavallisesti lainassa täällä Västanforsin taloissa. Äidinisäni on täällä kirkkoherrana ja isänisäni tohtorina, vaikka hän ei paranna enää ketään, sillä hän on tullut niin vanhaksi ja laiskaksi. Borgissakin asun myös toisinaan, täti Clareus on äidin paras ystävä; äiti oli siellä kotiopettajattarena ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Mutta parhaiten viihdyn täällä Erik-enon ja serkkujen luona. Tulin tänne eilen illalla.

Hän nousi, kaatoi kahvia ja pani munalautasen syrjään. Yht'äkkiä hän naurahti.

— Liisa-täti mahtaa ihmetellä mihin minä olen joutunut! Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että olen täällä. Tänään on siivous, nähkääs, ja minä autan. Sentähden minulla on huivi päässä. Mutta arvelen, ettei Liisa-täti kaipaa minua, olen varmaan eniten tiellä.

Hän tuntui vallan tyytyväiseltä siihen otaksumiseen ja istuutui uudelleen sohvaan katsellakseen miten potilas joi kahvia.

— Setä söisi enemmän.

— Liika syöminen ottaa henkeen.

— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä kuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.

— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen kärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.

Sifin silmät kostuivat, mutta hän ei sanonut mitään.

Kun Randal oli lopettanut aamiaisensa, nousi Sif ylös ottaakseen tarjottimen.

— Ei, älkää nousko! sanoi Sif. Avaan niin hyvin oven kyynärpäälläni.

Mutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle ja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.

Sitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen ilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota Sif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.

— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä.
Sif Bentick!

Ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt ilmestyksen.

II

TUNTURIMAAILMASSA

1.

Lappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan Bentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle tunturiretkelle.

Hyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina tarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään kautsukki-hihnan puuttuvan.

— Sif! huusi hän.

Viereisen huoneen ovi avattiin heti, ja Sif tuli sisään.

Mutta oliko tuo Sif?

Tohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain tuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.

Tuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika kapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä oviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.

— Mitä ihmettä tämä merkitsee?

— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole muhkea poikana?

— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna?
Mistä olet saanut tuon puvun?

- Isältä itseltään. Antoihan isä minulle rahaa varustautumiseen.

— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua tämmöiseen?

— Ovat kyllä. He käyvät aina tunturiretkillään housuissa.

— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä, kun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!

— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti. Muista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin poikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot väärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka…

Hän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja tuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.

— Missä sinun kiharasi ovat?

— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko myydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun tahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan kaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden leikkasin ne.

- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin sinun kanssasi ilman kiharoita?

— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta ilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on isoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.

— Luuletko äidinkin tulevan iloiseksi? kysyi isä pahaa ennustavana.

— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan uudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!

Ja poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan ympäri, hymyili ja hyväili.

— Mielistelevä marakatti! murisi tämä.

— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele, jos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta sinun tovereiksesi!

— Se olisi mukavaa!

— Sinä pahankurinen!

Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä, ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.

— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.

— Sen lupaan.

— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!

— Ei, sukkelia vain.

Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.

2.

Ilma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.

Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli. Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa, nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.

— Oletko väsynyt? kysyi Allan.

— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa. Hänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä aina jonkinlaisella hartaudella.

Sif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa pojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.

— Hiljaa!

Se tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä tahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.

- Sinä et saa koskaan laulaa roskaa, muista se!

Oli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif ällistyi eikä osannut sanoa mitään.

— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset sitä.

Niin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että isä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen mielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka vuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän sitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän suuttuneena.

Murjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän ei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.

Allankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan oltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut — kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata äidinperintöään.

Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään, hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.

Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.

Silloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.

— Älä ole vihainen minulle, isä!

Allanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.

— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.

— Se on hyvä!

Ja Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.

— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.

— Miksi niin?

— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.

— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?

— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.

Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla tuulella ollessaan.

Mutta sitte hän nauroi.

— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.

— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?

— Onhan kai sattunut niin… Mutta hän on vain lapsi eikä vielä nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.

Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti vihaisena ja pelästyneenä.

— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja kivien välisiin sammaliin.

— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä luule niin?

— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman eteen pelastaakseen poikaset.

— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä sille jotain oikein hyvää!

— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja menemme tiehemme, sanoi Allan.

He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta pienestä tapahtumasta.

Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin. Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka se itse loihtii esiin.

3.

— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata, että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.

Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat melkein yhtä kujeilevat.

Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja olivat ihastuneita miesseuraan.

— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena.
Mutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.

Ja Sif nauroi hillittömästi.

— Älä vain särje kenenkään sydäntä, sinä hupakko! hymyili isä.

Hän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin täydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.

Mutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut yhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa he aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.

Matkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti herrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa osansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi käyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa laitaa.

— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne?
Emmehän riisuudu.

Hän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa myöten.

Se kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa oivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.

Kaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi. Molempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea tyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja hauska seurue.

Leifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen miellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi. Ylioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka loi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa. He nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta toverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.

Toisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta Sif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian rauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan huolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen sopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö teki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen isänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.

4.

Tuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja vapaan seurustelun ohella.

Toinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi pieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta sulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein selville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.

— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta, vaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan pari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.

— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani lyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota itserakasta maskuliinisukua.

— Åke Boson ei minusta näytä juuri kiusoittuneelta, huomautti Allan.

Oli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan mutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket kihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.

— Mitä arvelette uimisesta? huudahti Åke yhtäkkiä.

Hänen esityksensä saavutti vastakaikua kaikissa.

He olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän saakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin olivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä, pieni syvänne vain eräässä mutkassa.

Sovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian voimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.

Allan vilkasi surullisen lystikkäästi Sifiin.

Tytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa, ja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään juonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei saanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää mitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja alapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.

— No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä sinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle riisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli katsellut tytärtään, kävi käskeväksi.

— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella. Tämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa naisille! sanoi hän.

Sif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta hänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja mennä tiehensä.

— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa kovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen ylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.

— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman nuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.

Tämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti kylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden. Häntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän arveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.

Kesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen kun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja ilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi kantaa.

Åke oli armeliaampi.

— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan muodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia — reumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme suvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.

— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki välttämättömyydestä hyveen.

— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle mitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.

— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun voit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.

Åke suuttui.

— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen ilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!

Hän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta, jättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.

Mutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli palannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä sanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta harvoin sellainen, jota oli odottanut.

5.

Tunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa kulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat vielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet tavaransa vastaan.

Muuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä uskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen tunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden matkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet heidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli karjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.

Täällä oli oikeita sänkyjä lakanoineen.

Tohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen aivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin välttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen nauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille heittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.

Sif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos tarkastelemaan.

— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän. Silloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt kolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy ehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se on vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä epätoivoista.

— Entäpä jos saat myönteisen vastauksen.

— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden kannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa, senhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.

Viheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.

Hän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.

Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.

Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.

Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.

Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin, ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta ei uskonut silmiään.

Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.

— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen. Kiltti setä, lupaa olla ilmaisematta minua!

Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.

— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.

— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne koko joukko. Lupaa olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun ruveta sairaaksi.

— En ilmaise mitään, lupasi Randal.

He istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan mielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.

— Mitä setä tekee täällä?

— Hengitän.

— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin puoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.

— Olen aina toinen ihminen tunturilla.

— Miksi ei setä sitten aina ole tunturilla?

— Ihminen hengittää elääkseen, mutta ei elä vain hengittääkseen.

— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä tunturiseudussa.

Randal hymyili.

— Työtä ei vaihdeta kuten vaatteita.

Tämä vei itsestään ajatuksen Sifin omaan vaatetukseen.

- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja ilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.

— Pidän enemmän Sifistä kuin Leifistä.

— Miksi niin?

— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää siltä mitä ei ole.

— Mutta minä olen enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli erehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.

— Kuka on syypää siihen erehdykseen?

— En ainakaan itse voi sille mitään.

— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?

— E-ei, myönsi Sif.

— Kenen sitten erehdys on?

— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi
Sif nauraen.

Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti, että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.

— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.

— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut terveemmäksi?

Randal nauroi viimeiselle otaksumiselle.

— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut hengenahdistuksen kärsittäväkseni.

Sif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.

— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan, huomautti hän miettivästi.

— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.

— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.

— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.

— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.

— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?

Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.

— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.

— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.

— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.

— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi, sanoi hän vakuuttavasti.

— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja saada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä puheita, saada joukot nousemaan.

Hänen silmänsä loistivat ihastuneina.

— Mihin? kysyi Randal hymyillen.

— Suurtöihin.

Randal pudisti päätään.

— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn.
Pysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.

Nytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän tunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että Randal välitti puhua näin hänen kanssaan.

Hän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä huomasi sen.

— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä kummallista minussa on?

— Ei mitään kummallista. Ihmettelen vain mitä setä sanoo luennoissaan.

— Siinäpä sitä ollaan.

— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa, mutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä sietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä mittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy kirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?

— En.

- Mistä setä sitten puhuu?

— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa, missä he elävät.

— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee sitä opettaa.

— On eroa ajattelemisen ja ajattelemisen välillä.

— Miten setä sitten ajattelee?

— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille mitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin muitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille esimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja keskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja vastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.

— Tekikö setä samoin Västanforsissakin?

— En. Siellä puhuin yksin.

— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin parempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä saa hengittää välillä.

— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden pitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy paremmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa minua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä vastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en voi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.

— Miten pulmallinen tuo hengenahdistus mahtaakaan olla! sanoi Sif.

— Niin, pulmallinen se kyllä on.

— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden!
Opeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.

Ehdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään, tulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta tuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota erikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen aiotusta filosofiaopetuksesta.

6.

Allan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin savupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa vaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen huulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden arvon.

Kaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä tunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville tuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas lisä, kaikkien kunnioittama.

Ovi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen pitkäkseen vuoteelleen.

— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin suustaan.

— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi suutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen raikkain silmin isäänsä.

— Sinä höpiset! sanoi tämä.

— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli varmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.

— Olehan kohtuullisen ylimielinen! Se oli kai sinullakin ensimäinen!

— Ensimäinen jonka tein, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa monta sinun tietämättäsi.

— Oletko?

Sif nauroi salaperäisesti.

— Sitäpä en kerro.

— No, kerro edelleen Majkenista.

— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai emmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei tietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun hänellä on ihailija.

— Näyt tietävän minkälaista se on! sanoi isä kuivasti.

Sif nyökkäsi vapaasti.

— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se, joka panee luottamuksensa häneen!

— No, mitä aiot nyt tehdä valtauksellasi?

— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä ole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun saan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.

— Entä sitten?

— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä
Skansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.

— Silloin pyydän minä saada seisoa piilossa puiden varjossa, nauroi
Allan.

— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin ystäviksi vai verivihollisiksi?

— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee inhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.

Sif mietti hetken.

— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole minkäänlaista arvostelukykyä.

— Senkötähden kun hän pitää sinusta?

— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on arvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on hänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko ajatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että olin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän päänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä hän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta sentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka hän herkeämättä löpisee.

— Onko hän ainoa joka löpisee?

Sifin silmät välähtivät vastineeksi pistopuheeseen.

— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi huulensa yhteen.

— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia minuutteja häiritsemättä.

Sifin lojuessa päättäväisen äänettömänä.

— Kirjoitatko äidille?

Allan katsahti hämmästyneenä.

— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille tuon kysymyksen?

— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista voitonriemua hän tuotti isälle.

Allan taputti hiljaa käsiään.

— Hyvä!

— Onko se äidille?

— On.

— Minustako?

— Niin.

— Ja Majkenista?

— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja pahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole oikein rauhallinen.

Sif levitti silmänsä selälleen.

— Mikä sinua sitte vaivaa? virkkoi hän ihastuneena.

— Annan liian paljon myöten sinun päähänpistoillesi.

— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan pahene, sanoi Sif huolettomasti.

7.

— Mutta isä, tottahan saan?

Sif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.

— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa omaa heikkouttaan vastaan.

— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan joutumasta.

Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin epätoivoiseksi.

— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.

— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.

Tämä katsoi häneen.

— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?

Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.

— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme, ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?

Hän tuli taasen mietiskeleväksi ja rukoilevaksi.

Mutta isä ei tahtonut luvata mitään.

— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä haluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että ovat tulleet petkutetuiksi.

— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä
Randalin kanssa.

— Ei, sitä et voi.

Sifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin katsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?

— Oletko sinä kuusitoista- vai kuusivuotias? kysyi hän vain.

Sif ymmärsi hänet ja vastasi hieman irvistäen.

— En välitä yhtä vähää tuosta idioottimaisesta sovinnaisuudesta.

— Mutta minä välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin katsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.

— Mutta isä?

— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa, jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta käsityksestä.

Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif punastui, mutta suoristausi samalla.

— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.

8.

— Onko jotain hullusti tänään?

Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.

— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.

Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.

He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.

— Onko jotain hullusti tänään?

— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.

Hän oli ottanut lakin päästään. Paksu, tumma tukka oli tuuheina kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi, kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää maailma, johon hän sopi niin hyvin.

— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.

— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan, murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.

— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.

— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.

— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.

— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.

— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.

— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.

— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.

Sif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.

— Miksi niin?

— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla sitä kaikin tavoin suojelematta?

— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.

— Sitä sinä vähin ajattelet.

— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän tyhmää, selitti Sif.

Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi tulla taasen kaltaisekseen.

Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta, ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi selviytyä yhtä hyvin.

9.

— Nyt, isä!

Sif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan puseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat tulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet matkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän menisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien kanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet jättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat lähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi työhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.

Kysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille, oli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen isänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui osaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi siitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin todellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.

Tilanne oli kaksin verroin jännittävä.

Sifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt ihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta huolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä pitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky kaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki mitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen ulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.

— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella, muistutti isä hieman terävästi.

— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin leikata ne, myönsi Sif.

— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin, filosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein voinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan ne.

Hänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien eri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se muistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin valtasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen hetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään aavistamattoman seurueen näkyviin.

— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä, että he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.

— Luulen sinun sydämesi tykyttävän? hymyili isä.

— Äh! vastasi Sif.

Mutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan ruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.

Kuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja olivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.