Ensimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon, oli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä näyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys selveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa kaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt tuttavallisen toveruuden suojassa.
Sif meni etemmä huoneeseen, ja hämmästys suureni.
Majkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä hän ei heti ollut selvillä.
— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin, jonka oli viemäisillään huulilleen.
— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi innokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.
— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.
Ensi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.
Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.
Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta, oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan. Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa väisti alinomaa Sifin katsetta.
— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi tämän rinnalle.
— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.
- Ja olitte siis osallisena liitossa?
— Tavallaan. Minulle uskottiin se.
— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.
— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.
— Se oli valhetta joka tapauksessa, intti Majken
— Mutta hyvin viatonta. Juuri niinkuin valhe joululahjoista joulun edellä.
—Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi epäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.
Randal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi Majken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua lievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa muuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta. Ja hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi kilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa alkuperäisyydessään.
10.
— Oletko vihainen minulle, Majken?
Sif kysyi näin, onnistuttuaan kohtaamaan Majkenin kahden kesken.
— Minusta sinä olet inhottava!
— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät loistaen vallattomuudesta.
— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi ääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden pilaa minusta kaikille.
— En suinkaan! vakuutti Sif.
— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti silmänsä entiseen ihailijaansa.
— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.
Majkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.
— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?
Niin ilettävän alhaista!
— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi, muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että jos sinä hänen mielestään olet tyhmä, niin se ei ole senvuoksi, että annoit pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen nyt.
Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.
Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.
— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä, Majken!
Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton, mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.
— Ystäväksi en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle anteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme olla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli naurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän kuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän koetti näyttää surulliselta.
— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta saan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.
Itse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli tyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli tarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.
11.
Tietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä. Hänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi edelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt suunniteltiin, päättyisi.
Bentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja vaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän itseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin jättäessään hänet.
— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä, sanoi hän Randalille.
— Sinulla tuntuu olevan suuri luottamus minuun.
— Niin on — rajaton.
— Kunpa en vain pettäisi sitä.
— Sinäkö?
Bentick nauroi turvallisesti.
Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin kuuteentoista.
Sif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.
— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi hän luontevaan tapaansa.
Bentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.
— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.
— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse. Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.
— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.
Hän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.
Sif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal tarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin kylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain sanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.
12.
Ei saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun on kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.
Tie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi helpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta kohti.
Randal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa ja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset hengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän vaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.
Ja tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja puhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö vertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan saanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen kuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta, joka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?
Sellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen vastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai nähdä kaukonäyt.
Hänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä. Sifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi perillepäässeen kunniasta.
Sif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori Bentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein toisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä. Se koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi itselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna. Mikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan nuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä olihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.
Tätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian käsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria matkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää lämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.
Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.
Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.
Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien ihmeelliselle vaikutukselle.
Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan vaatteissaan.
Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.
— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?
- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!
— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.
Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti häntä.
— Halusin istua ensin hieman yksinäni.
— Sitten menen heti.
Sif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän kääntyi mennäkseen pois.
— Sif!
Se kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen
Randaliin päin.
— Sif!
Nyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut askeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä vastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.
— Älä ymmärrä minua väärin, lapsi! pyysi hän.
— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen harvinaista hämmennystä.
— Sinä et häirinnyt minua, sinä et voi häiritä minua.
Sifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja vaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.
— Mutta setä sanoi… alotti hän.
— Mitä minä sanoin?
- Isän lähtiessä… että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden vastapainona. En pidä… en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.
Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja pakottausi esille.
Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman, jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.
— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti, sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.
— Minä ymmärsin sen siten.
— Silloin ymmärsit minua väärin.
Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen, mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.
— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus, väitti hän.
— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun luokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.
— Oi ei!
— Oliko se itsekkyyttä?
— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni täytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.
— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko että sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?
— Oi ei, enhän toki! Se oli… pidän niin paljon sedästä, en tahdo, että sedällä on vaikea olla.
Randal oli hetkisen ääneti voidakseen pysyttää sedän tyyneytensä.
— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito minusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis uhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen vastakohta on?
— Että pitää toisesta, sanoi Sif.
— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta toisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä kummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska pitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?
Kyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta, nimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle vastaan.
Randal tunsi sen ja kävi äänettömäksi, hilliten itsensä Sifin tähden.
He kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään, mutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla vuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa valkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.
13.
Kun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen ilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri vaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta, täynnä yltyvää levottomuutta.
Ei koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin tämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä kuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan, että tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan kuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin yltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään varma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui tai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta tosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin osa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän saattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin hän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä lappalaiskappelissa mikä eteen sattui.
Entäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin haaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin aurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä, tullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia tunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut maasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken silmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella niitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja näköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.
Kasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin hyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle. Niin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden nykyhetken onnen vuoksi.
Ilahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä ilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia. Mutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen kasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.
14.
Pilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat vettä kukkuloille ja notkelmiin.
Ikävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin, jos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin kaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä tunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.
Kuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti joutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä, huomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi kulkijaa näkemästä eteensä.
Keskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti ja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin Åke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja harmaana seisoi kallion suojassa.
Ei mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille. Nyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin, iloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin riisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä vähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä. Eväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin taruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi ja makuulavitsat haettiin esille.
Randalin unesta ei tullut mitään sinä yönä. Hän istui lavitsallaan ja vastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi kaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi väsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt tuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.
Matkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista puolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput riviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti lisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!
Mutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi ja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut nukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja katsoi huoneen yli.
Hämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun selkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea käsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki hänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.
Näky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja hiipi Randalin luo.
Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.
— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui kyykylleen aivan hänen eteensä.
— Mene makaamaan, lapsi!
— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!
— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.
— Eikö mitään voi tehdä?
Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen tahtoaan.
— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun hyväkseni tehdä.
— Mutta toinen voi auttaa.
— En tahdo panna kuormaani toisille.
— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli sai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.
Randal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä vastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen käsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.
Sif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä tuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin mielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä hän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.
Mutta jo parin minutin kuluttua nosti Randal päänsä Sifin olalta.
— Kiitos enkelipalveluksesta! Mene nyt takaisin vuoteellesi.
— Mutta eikö se helpottanut?
— Helpotti, sinä olet antanut minulle uutta voimaa.
— Mutta enkö saa jatkaa! Se kesti niin vähän aikaa.
— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan — mitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.
Sif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi hän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.
Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.
Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.
— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän aamulla Sifille.
— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.
— Etkö tehnyt mitään?
Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.
15.
He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli sen myöskin kuulevansa.
- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.
Sif osoitti vasemmalle: — Tuolta.
Mentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota johtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.
Illan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset. Lypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä seutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.
Lypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla, kaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen aikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se laumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.
Porolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät aloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja juosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä. Haukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin karjaan.
Matkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun se oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat heitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.
Lapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille tarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat eväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita ja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin tilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse lappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.
Randal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja vietti yön siellä.
Se oli ihmeellisen kaunis yö, viileä ja hiljainen ja kesäkirkas.
Randal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla sammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat pistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa häiritsemättömäksi.
Tuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä, ja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun kanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä tuon ihmeellisen tunnelman.
Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi saattanut näkyä.
Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.
Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain läheiseltä tunturirinteeltä.
Ja sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —
Mutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.
Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin. Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.
Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa, mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.
Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.
— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?
Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin leikkimässä koiran pennun kanssa.
— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki pennun hurjan ystävälliseksi.
Sievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku pörröpekan kanssa.
— Onko setä nukkunut?
— Jonkun aikaa oikein hyvin. Entä sinä?
— Mainiosti kuten aina. Oliko teidän kodassanne hyvin ahdasta?
— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen maannut täällä ulkona.
— Hengenahdistusko? kysyi Sif yhtäkkiä muuttunein ilmein.
— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen tyytyväiseksi.
— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti hän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea menneen yön tunnelman.
— Kauniimpaa kuin voin kuvailla.
— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli höperömäistä! virkahti hän.
Randal nauroi makeasti hänen harmilleen.
— Nukkuminen teki sinulle vain hyvää, lohdutti hän.
— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein puolet!
— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain raukkoja.
- Setä ei ole mikään raukka valvottuaan viime yön.
— Tällaisessa yössä on jotain erikoista.
— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät ole tehneet sedästä raukkaa.
— Eivätkö?
Kiitollisin hymyin hän tunnusti Sifin sanojen ystävällisyyden.
— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin, joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.
— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.
— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän ole ollut sairas enkä unetonkaan.
— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?
— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.
— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.
— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?
— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.
Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien aurinkoon.
16.
Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.
Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.
— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.
Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.
Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi hän ollut hukassa.
Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.
Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.
Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei konjakkipikarin pelastetun huulille.
Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.
— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili kalpein, hieman värisevin huulin.
— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.
Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut, että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.
Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden konjakkipikareineen.
— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.
Hän osoitti ylioppilaita.
— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin. Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.
Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta
Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.
— Älä täytä, anna minun… sanoi hän kiireisesti ja käheästi.
— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.
— Siinä on aivan tarpeeksi, se on parasta, sanoi Åke ja otti pikarin.
Hän oli kovin liikutettu ja hyvin kalpea.
Randal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä Sif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi merkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.
Sif oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi läpimärkänä ja nauroi itselleen.
Mutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä äkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi hänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt tunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista laatua kuin Åken.
— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää kaikki! sanoi hän ivallisesti.
Tämän huomautuksen oikeutus pisti Sifiin.
— En tiedä sinun tehneen mitään vetääksesi minua ylös.
— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi selvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja me pääsimme yli putoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.
Molemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja koettivat sovittaa.
— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole vuoteita mihin panna teidät.
— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.
Siispä jatkettiin vaellusta.
Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.
Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen pelkoa pysähtyä.
Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi mennyttä.
Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut, että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.
Se oli kieltämättä suloista.
Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät esiin.
Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä, josta hän piti niin äärettömästi!
Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.
Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet ottamaan konjakkia.
Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian itkuherkäksi.
Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada tuli leimahtamaan.
Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.
— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.
Sif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.
— En tahdo maata tällä tavoin!
Randal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.
— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?
— On kyllä. Ei se ole sitä.
— Mitä sitte?
Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat niin kaukana, etteivät voineet kuulla.
— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.
— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.
Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat.
— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.
Hän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen sanotuksi.
— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi hän. Sinä olit vain ajattelematon.
Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen käteensä ja suuteli sitä.
Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.
— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät, sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota hänen onnistui äänellään ilmaista.
Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot, vaikka oli selin häneen.
— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset voimat, auttakaa etten unohda sitä!
Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.
17.
— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!
Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.
— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.
— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.
— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään sanoillensa pantavan sellaista arvoa.
Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa. Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään toisistaan.
Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.
Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies, jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia, jollaisina hän ne näki.
Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman kosintajutun tähden.
Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin isänkin.
III.
HAAVEILUA.
1.
Lapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä, jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.
Hän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni tuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.
Allan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin seuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä ilolla lukivat Randalin.
Lucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun mielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian ystävyydeksi.
Lucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta ja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti hänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli suuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli mielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua luonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat tunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan toisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.
Sifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia, lahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden vanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan aina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.
Se perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei katsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui toisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa, ja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin valkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.
Hänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän oli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen kipunsa kannettavakseen.
Hän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal tuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen raikkaasta olennostaan.
— Eihän Sifille ole siitä mitään haittaa, ajatteli hän.
2.
Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.
— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain. Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein ikävä.
— Boson parka!
— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.
— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.
— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.
— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla, arveli Randal.
— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti, vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan? Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.
Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.
— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.
— Miten se tapahtuu? kysyi Randal.
— Virman saaminenko?
— Hyviin kirjoihin laittautuminen? Sif nauroi.
— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule katsomaan joskus?
— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten tytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.
— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin tytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?
— Kieltämättä. Ja vaikeimmin ratkaistaviksi.
— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal lehterillä. Silloin koetan oikein parastani.
— Kyllä tulen, kun saan aikaa, lupasi Randal.
— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun ratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.
Sif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti jotain sellaista tässä kysymyksessä.
— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän nenäänsä.
— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi Lucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää puhua ja käyttäytyä kuin lapsi.
— Osaan kyllä käyttäytyä, vastasi Sif ja punastui suuttuneena.
— Mistä on kysymys?
Allan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen vastauksen.
— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni mitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.
Mutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta, kuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi häikäilemättömäksi.
— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon minusta kuin äidistä, kivahti hän.
— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman syytöksen kuullessaan.
Mutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi ulos huoneesta.
Allan kohotti silmäkulmiaan ja katsoi kysyvästi vaimoonsa.
— Mitä se merkitsee?
— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut
Randaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.
— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun kanssani.
— Sitä hän ei ole. Hän on vain kolmenkymmenenviiden vuoden vanha.
— Ja Sif seitsemäntoista.
— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän on rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä selvitykseksi.
— Mikä oli syynä tähän kohtaukseen?
Lucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti hieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta syytöksestä.
— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia katsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä jotain sopimatonta.
— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa hänessä.
— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä. Sinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita, että sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.
Se oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä salamoivat.
— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan hiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä hämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.
- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä, sanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen siitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka tottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä, ja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä…
Hän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja suuttuneena hänestä poispäin.
— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä asiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän välinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu hänen asioihinsa.
Nyt Allankin kuohahti.
— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan erillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään kiinni, että paukahti.
Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen, osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä, ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen miehensä.
Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian tunteeseen.
Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista, mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.
Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella, puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se, sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on veressä.
Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan, häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää, että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko tähän syynä kateus vai huolenpito?
Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä, ajatteli Lucia puolustuksekseen.
Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea vaikutusvaltaansa.
Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille, että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu itää häiritsemättä Sifin mielessä.
3.
Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.
Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.
Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.
Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella. Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän tuttavuutensa ensi hetkestä asti.
Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut tapahtua.
Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.
Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?
Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.
Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta valehtelemaan hänestä?
Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt mitään vastausta.
Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?
Hän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity uni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän kaikista Sif-ajatuksistakin.
Kun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi palanneet voimansa.
Oli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva, täytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten ei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi tätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen näyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille ja salaista tuskaa yhdelle.