— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli ollut.
— En tunne häntä kylliksi voidakseni arvostella häntä.
— Mitä setä pitää hänen ulkonäöstään?
— Hän on hyvin hauskan näköinen.
Sif punastui, ikäänkuin hänelle olisi sanottu kohteliaisuus.
— Eikö hän sedän mielestä näytä miehekkäältä?
— Näyttää, jos miehekkyydellä tarkoitat ruumiillista voimaa.
— Mitä setä sitten tarkoittaa miehekkyydellä?
— Luonteen lujuutta, malttia, itsehillintää, päättäväisyyttä.
- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä ominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen ulkonäköön.
Vaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat olemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän puhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut. Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut jotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei ollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä, että tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja menettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.
— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif, yhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman minkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä luuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään hiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.
— Siihen on monta keinoa. Mutta yhtä tarvitaan kaikkiin, ja se on rahaa.
— Kuinka rahaa hankitaan?
— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen varkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän tai vähemmän epävarmoja keinoja.
Sif nauroi.
— Tarkoitan rehellisiä keinoja, selitti hän.
— Kaikki nuo mainitsemani keinot eivät ole epärehellisiä.
— Minkälainen työ esimerkiksi tuottaa eniten rahaa?
— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden järjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä. Valtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta se on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia edellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja saada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka keksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on tainnut tulla miljonääriksi…
— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia mahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen rikkaaksi?
Hän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten läpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin arvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut puhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.
Randalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen ilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan. Hän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen vastasi:
— Hänhän voi ruveta ratsastusopettajaksi esimerkiksi.
Sif tuli yhä punaisemmaksi, mutta hän hymyili myös.
Se tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä tuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.
Sif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen salaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen arvailuaan.
Randalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin tähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä istui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal aavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään, että hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan suljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.
Hänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä avautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen luopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin koettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja Sifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.
Kun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun salaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu, oli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään häntä tanssiin.
Sif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti hänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen salaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen. Hän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa sydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt häneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä. Sifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään, hänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman arvoiseksi.
15.
Sen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle vaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.
Hän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa Åkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän voisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei ollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?
Sitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella kaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos elämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän kadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä vähemmän kohtalokkaaksi.
Randal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä tarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen voima niin kauan kuin se voi elää.
Hän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan luonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin ketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen järjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.
Senvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa, mutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen. Sen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän sai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta elämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville, sittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen, avuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.
Mutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään voimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä ajatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne pian tykkänään.
16.
On epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut asioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai toiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että hänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen raha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei tahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta oli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi, ellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa rikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi hänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi voinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi ollut helpompaa.
Hänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he eivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat olivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon huomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli valmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.
Hän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän ollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli, kirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut sama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan kyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän pyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän lopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä vuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.
Kirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime aikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko se, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä, että hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli vakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.
Hän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät toisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he olisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi purkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.
Sif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana. Hän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja salaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista, eikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen nähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli karkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo kaunis kuva särkyi kokonaan.
Sif mietti kirjettä.
Minkätähden hän lopettaa ratsastusopetuksen ja matkustaa pois?
Hän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen aavistus sanoi sen hänelle.
Kun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa opetusta.
Tytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti alakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti riemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja toista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti salatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa alentuvaisuutta.
Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!
Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut, ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?
Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.
— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä suoraan.
Miksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.
- Sinä näytät sellaiselta.
Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.
— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden että olen puhunut sen sinulle Lupaa!
— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.
— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.
Sifistä kaikki meni ympäri, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä.
— Mihin hän on matkustanut?
Ei silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen sanoa jotain.
— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan hän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä tulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella paikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin siellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä tahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot häät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut morsiusneidoksi, tahdotko tulla?
— Kiitos, sanoi Sif yksikantaan.
Hän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista morsianta tuntien itseänsä kidutettavan.
17.
— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä päivällispöydässä.
Hän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin käynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.
— Kuinka niin? kysyi Lucia. Onko hän huonompi?
— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi, että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.
Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden ominaisuuksien ohella.
— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.
— Sinun?
Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.
Mutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta lähtemään.
- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää. Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut vain lystikäs, kun hän on tuollainen.
— Tahdotko todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet katumaan? kysyi Lucia.
— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.
— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi
Allan.
— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.
Lucia nauroi hyvätuulisesti.
— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti, sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.
Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.
— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.
— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.
Sinä et tule kestämään viikkoakaan.
— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen pahempi kuin ennenkään.
— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi, niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin ollessa siellä.
— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon olla, sanoi Sif innoissaan.
Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi, sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille. Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive: saada piiloutua.
Ja tässä tuli nyt mainio tilaisuus. Heidän täytyi antaa hänen matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtistä.
— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.
Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt. Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa tulla hänen luokseen.
Hän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan keksityksi.
— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.
— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi mennä.
Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki ennätettiin järjestää.
18.
Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten. Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä vastaan. Sif syytteli kiirettään.
Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.
Hän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää, mutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki oli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä Randal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä kohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi hän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.
Mutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia oli pyytänyt häntä jäämään.
Sif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal sai käteensä heidän tervehtiessään.
Vaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja kuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan tytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli pelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.
Mutta hän ei ollut tietävinään siitä mitä näki ja ymmärsi.
— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille, sanoi hän.
Sif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa tuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin herkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä veti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi vallata hänet.
— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman naurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli siinä samaa mieltä isän kanssa.
— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal luottavasti.
Istuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen paljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän luuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni yksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä kiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi hänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia koskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei ollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin kierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta sietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.
Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.
Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki huoneen hämärän valoisaksi.
Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.
Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.
Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.
Tämä soitti edelleen Sifille yksin.
Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.
Kun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.
Tämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.
— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen alaisena.
— Tiedän sen.
— Tietääkö setä?
Sif katsoi hämmästyneenä ylös.
- Luulen ymmärtäväni miksi sinä matkustat sanoi hän yksinkertaisesti.
Sif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten hän saattoi tietää sen.
— Oi setä, minä en ollut luulotteleva!
— Luulotteleva? Sinäkö?
Hän hymyili sille kuvittelulle.
— Niin, että luulin jotain, jota minulla ei ollut syytä luulla. Hän…
Sif keskeytti.
— Hän rakastaa sinua varmasti vielä, pikku Sif.
— Mutta… miten hän sitten voi…?
— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä, jotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.
Sif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä, sitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen ystävän rinnalla.
— Setä ei sitte halveksi minua?
— Pikku Sifini, kuinka sitä voisin? Kärsin sinun kanssasi.
Sif otti Randal-sedän käden ja suuteli sitä ja pani sen poskeaan vasten.
Randal antoi sen tapahtua, mutta nousi ylös.
— Nyt soitan vähän enemmän sinulle. Etkö halua sitä?
— Kyllä — kiitos!
Sif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.
Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen, oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt mitään.
Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt. Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä, ja sellaisena tämä pitikin häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä, oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.
19.
Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.
Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat siinä yhdessä.
Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi seurata taipumustaan?
Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen, kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?
Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.
Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän, sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.
Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa. Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä, koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä mahdottomuutta.
Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.
Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.
— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?
— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.
Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.
— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.
— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.
— Luetko hänelle joskus?
— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.
— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut sitä?
— Tehtävä? Minullako?
— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää siihen.
— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi puhua hänen kanssaan.
— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.
Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin päivälliseksi.
Sif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.
Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.
Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.
Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän todellakin tulisi onnettomaksi!
Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista. Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä, jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli näitä hänelle niin uusia ajatuksia.
Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.
Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti sitä heti.
Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen, jonka pitää narista kun se liikahtaa.
Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli kuullut puhuttavan.
Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian puheeksi.
— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.
Isoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?
Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.
— Onko isoisä voinut antaa anteeksi vaimolleen että hän karkasi?
— Minun vaimoni hän ei ollut enää sitte kun hän karkasi.
— Ei, tietysti ei. Mutta onko isoisä voinut antaa anteeksi hänelle?
— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei hän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?
— Tunsiko isoisä itsensä hyvin katkeraksi?
— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä sillä tekisin, kun en tarvitse sitä?
Sif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin, niin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa katkeruudesta kuin lapsi.
— Onnellinen hän! ajatteli Sif. Kunpa olisi päässyt niin pitkälle!
IV.
HANKAUKSIA.
1.
— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on suuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin hirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti hän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua niin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.
Hän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui närkästyneesti.
Randal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen mielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.
Randal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun ullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos iltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja pihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.
Pahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi Sif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni tähden.
166
Mutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että minä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.
Nämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta. Tämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli ainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu syy menettelylleen.
— Onko täällä oleskelu ollut sinulle avuksi tänä aikana? kysyi hän.
— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.
Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi, hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.
— Ajatteletko paljon — häntä?
Sif punastui.
— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.
— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.
Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon tuosta »pikku Sifini».
— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?
Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa hänelle?
Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain ajatuksia tämän luona.
Koettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin tarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli sammutettava.
Tuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten tavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on herkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä — tai erota — mikään erotiikka.
Parasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen rakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy olla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta ei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin ensimäinen on kokonaan kuollut.
— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä vastasin vähän tyhmästi?
— En muista sedän vastanneen tyhmästi.
— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman vastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?
— En tiedä.
— Etsitkö vielä, vai oletko löytänyt?
— En minä ole löytänyt.
— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on auttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.
Sifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi hämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki vaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he, kuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä oli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa olla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui aivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.
— Miten tehdään kun etsitään Jumalaa? kysyi Sif vähän ujosti.
Randal mietti miten hän itse oli tehnyt, kun oli alkanut.
— Ensin täytyy tarvita häntä.
Sif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä oli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.
— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal.
Anna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan.
Kun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin
on alku tehty.
Sifin ihmettely kävi liian suureksi voidakseen kauemmin olla sanomatta sitä.
— Miten erilaiselta setä tuntuukaan entiseen verraten!
— Se johtuu siitä, että olen ruvennut näkemään viime aikoina.
— Näkemään?
— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti. Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä, kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.
Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.
— Mutta mistä se johtui…? kysyi Sif.
— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?
— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.
— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.
Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.
— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.
— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.
Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää, mutta ihmetteli sitä enemmän.
Hän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä hämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän hänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut vastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta ystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin, hän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui nyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni omassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli, hänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää, ettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut avuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?
Ettei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä mielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli niin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi vain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman merkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle, miten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä raamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta kysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi hänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua, ja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään ja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan suuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi mitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon. Hän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä. Sifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen mieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti tuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin mielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja puhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut sanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä, että hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen ystäväänsä.
2
— Luuleeko isä isoisän kuolevan?
Sifin silmät suurenivat, ja hän puhui kiireesti hengittäen.
Isä näki että häntä hallitsi enemmän kuoleman pelko kuin suru.
— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen, sanoi hän.
— Minä tarkoittaa isä, kuoleeko hän nyt… pian?
— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi tapahtua piankin.
Vanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen poikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo ennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta Lucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.
— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin huonoksi?
— Pelkään niin saada nähdä hänen kuolevan.
— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia jonkun muun äidin avuksi.
— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif surumielisesti.
— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä hänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee ympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua esiin.
— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten saisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä sellaisenakin kuin hän on.
— Minä pidän huolta, että joku tulee sinun sijaasi, lupasi isä.
Sen hän tekikin jo samana päivänä.
Sif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin serkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin Lucian avuksi hoitamaan sairasta.
Brita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä kuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia saattoi saada.
Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä, ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä harmaalta.
Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi. — Sitä on niin paljon, vastasi Sif.
— Etkö voi voittaa suruasi?
— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.
— Rakas pikku Sif!
Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta ei pääasiallisesti.
— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi kuolemaa.
Häntä värisytti.
Randal ei vastannut mitään.
— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?
— Halveksinko sinua!
Randalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu tuntui hänestä, teki Sifille hyvää.
— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin olla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.
Sifin katse kimalteli kyyneleisenä ja kiitollisena Randalia vastaan.
Se oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin syliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä ajoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.
Hänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan ollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun. Ihmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi säikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään. Hänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä ollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada yhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi. Randal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.
He olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat äänettöminä eteenpäin Harjua kohti.
3.
Kuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi elämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan pyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi kuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia. Senvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa kanssa kuten muulloinkin kesäisin.
Brita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään poikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori ja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten kanssa.
Itse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen raittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva Clareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä vähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.
— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en voi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen tapaansa Lucialle.
Hän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana Tukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin isäänsä katsomaan.
Västanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman mielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne kasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään sinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne olivat Åke Boson erään toverin kera.
Sif aavisti kyllä, etteivät kedon kukkaset häntä sinne olleet houkutelleet.
Sif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli paljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen terveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka kosketti hänen mieltään kylmyydellään.
Sif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta tämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja arvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi hänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin oli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke olisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi itsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia kohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.
Sama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi mielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se lähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.
— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen tämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat alinomaa yhdessä.
— Sitä Boson kai pikemmin pitää onnena, huomautti Allan kuivasti.
— Niin paraiksi onnena, kun Sif ei kai aikone ottaa häntä.
— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele — Sif ei ajattele juuri pitkälle — mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on miestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.
Allan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka muistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että hänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.
Lucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin kättä.
— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi
Allan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.
— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon talvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti Stjärnfeldtiä, sanoi Lucia.
— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän kuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.
— En toivo mitään enemmän kuin että niin olisi, sanoi Lucia.
— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen näyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin. Vaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli vihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään miehenvetelykselle.
4.
Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.
Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.
Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle liian vaikeaksi.
Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana erikoisoikeutenaan.
Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.
Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä, tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä, yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi. Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna ihailijanaan. Tämä ei saanut tulla uskottomaksi hänelle.
Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen, vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.
Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.
Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.
Hän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.
Mutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta pakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta saattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.
Yhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi tästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi Sifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui siitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä kaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.
Se liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt
Åkelle hyvää.
Hän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen, jonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä kukkivalla kesäniityllä.
Sif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut. Hänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä nainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää, että tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut rakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja tämän sydämen asiat.
Häntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja oli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan sanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet Åkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin tarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän ihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin oli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta kuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.
5.
Randal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän oli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja jaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa. Tällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä hengenahdistusta oli tuntunut yöllä.
Ovelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson näyttäytyi ovessa.
— Häiritsenkö? Sillä silloin menen heti takaisin.
— Et, et.
Åke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.
Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?
Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin lopullisesta voittamisesta.
Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi — eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun luottamuksen kanssa.
— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?
— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi laittanut minut luotaan.
Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa, että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne Sifiä kohtaan.
— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?
— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.
Tuo viimeinen sana tuli riemuitsevasti.
Randal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa.
Yhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.
- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan? kysyi hän.
Siinä oli mahdollisuus, jota Åke ei ilmeisestikään ollut, ajatellut.
— Ei hän suostuisi ottamaan minua pitämättä minusta.
— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat tehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt minuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi minun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.
— Eikö hän uskonut sinulle mitään? Itsestään?
— Itsestäänkö? Ei, vastasi Åke ihmetellen. Mitäpä se olisi?
— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku muu — tai on — koskapa hän epäröi.
— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa työntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.
Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.
— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa kehenkään niinkuin sinuun.
— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa äänessään jotain jäykkää.
Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi kuunnellut tuota varoitusta.
Mutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.
— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.
Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.
— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua, minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.
— Jos sinä tahtoisit…!
Åke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.
— Tahtoisin mitä?
— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän sanan minun puolestani…!
— Tässä asiassa Sifin täytyy päättää aivan pakottamatta.
— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en pyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni ollessasi hänen kanssaan.
— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen saanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella kuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua kuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.
Åkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä hän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa ystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se olisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin lepäämään.
6.
Joku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin hän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.
Sif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui, jotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis kohtaamaan Sifiä vielä.
Sif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri tänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä askareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon laskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen päätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.
— Onko setä nukkunut? Randal pudisti päätään.
— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi, että setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet tuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut sitä!
— En ole ajatellut ollenkaan ruokaa.
— Mutta sedällä on kai nälkä nyt? Hän sanoi sen pyytävästi.
— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa vaivaa tarjottiminesi.