Brita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen koti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen kanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän erilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina ystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja ellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna tapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka Britalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli tarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään ja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi vuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin ihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä, kirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif saisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.
Sif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa reippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita nuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas, mitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.
— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta punastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai kurssia, joka estää.
— Mutta sinulla on sulhanen, huomautti Lucia.
— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei siitä sitte voi tulla mitään.
— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?
— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?
— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.
— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.
— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa Västanforsissa.
— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.
Isä nauroi.
— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.
— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.
— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.
— Se kai riippuu siitä mitä Sverker sanoo asiasta, arveli Lucia.
— Hänen puolestaan saan tehdä mitä ikinä tahdon, selitti Sif.
— Sinä et ole koettanut matkustaa hänen luotaan vielä, huomautti isä.
— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään sitä vastaan. Lupaa, isä!
— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja sitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet oikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.
Sif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän myöntymisestä.
— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut suostumuksensa, sanoi Lucia.
Soitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme puhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.
Hän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat kuulivat keskustelun toisen puolen.
Oletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle tänään?
— Miksikä niin?
Mutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa puhumista sinulle.
— Ei, en tahdo sanoa sitä näin telefoonissa. Etkö voi tulla tänään?
— Voi niin, koeta! Sinä olet ihastuttava, kun et koskaan ole mahdoton!
— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas tapaamaan sinua.
— Ei, ei nyt. Sitte kun tulet. Hyvästi!
Ja sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa hyvin tyytyväisenä.
— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole aikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on kerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.
— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se on, huomautti Lucia.
— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä on kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.
— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti hiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin sinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.
Ja niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän miettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen huoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos erään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä nyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt hänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia huomautuksia.
18.
— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker, kääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan myöhästynyt.
Raitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen vaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä hänen oli pitänyt kiiruhtaa.
— Puhun siitä sinulle sitte päivällisen jälkeen, sanoi Sif.
Tämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan päivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana, vahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää ja läheistä. Ehkä, ehkä se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman toiveensa toteutumisen mahdollisuuden.
Lucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä kiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin nyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja hän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi hän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa kanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa, mutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi kiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan leiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä vilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.
Sif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi täysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan häntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion Sverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja uteliaisuutensa kasvoi.
Kiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita,
eivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat.
Sifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan
Sverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.
Jos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif vapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin — niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa ja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu Jumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja laupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä odottavana.
Heti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi mennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät läksyjensä pariin.
Sif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa oli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan sytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se oli Brita-tädin kirje Pariisista.
Kun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän kysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.
— Lue se, Sverker! Se koskee lähemmin sinua kuin minua.
Sverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan aikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa jäykkenivät.
Vihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen edessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.
— Tätäkö sinä tahdoit sanoa minulle?
- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut monasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.
— Tahdotko mielelläsi?
— Tietysti, hirveän mielelläni.
Tämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti ruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.
Jos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas oli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien anteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa tuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon suuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä käännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin ennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei sattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua vahingoksi, miten se koskikin.
Hän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla tavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle Sifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa yksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä hän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja ehdottoman herruuden hänessä.
Hän kääntyi Lucian puoleen.
— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty ja nyt vain ilmoitettiin hänelle.
— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos matkasta jotain tulee, vastasi Lucia.
— Minustako? Minulla ei ole määräämisoikeutta Sifiin.
— On kyllä. Ellet sinä tahdo hänen matkustavan, niin hän ei lähde.
Sif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä hänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi mitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä salamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa. Hänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi sen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän vastauksellaan tämän aseettomaksi.
— En minä tule estämään häntä, kun hän kerran tahtoo matkustaa.
Sifin ilme muuttui heti.
— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös kiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.
— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif lähtee, sanoi Lucia.
Sif ei näyttänyt estelevältä, mutta Sverker vastasi:
- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada tilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä lopullisesti.
— Sitähän hänellä nyt lie ollut tarpeeksi, arveli Lucia ja nousi ylös.
Hänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia keskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.
Sif katsoi levottomasti Sverkeriin.
— Et suinkaan sinä aio… purkaa… jos lähden?
— En, ellet sinä tahdo.
Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.
— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?
— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!
Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan Jumalan lähettämänä koettelemuksena.
Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä väärin häntä kohtaan lähtemällä.
— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän hiljentääkseen sydämensä soimauksia.
— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker surumielisesti, mutta päättävästi.
Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana häntä vasten.
— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.
— Mitä minä en saa?
— Hyljätä minua!
— Ikäänkuin minä voisin sitä!
Sif nosti päänsä ja katsoi häneen.
— Mutta sinun mielestäsi… sinun mielestäsi minä teen väärin jos lähden?
— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi kanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua loitompaa.
— Mutta… sinä olet pahoillasi siitä että lähden?
— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin tuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.
— Minä en tahdo matkustaa, jos se… jos sinä olet sitä vastaan.
Sverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen rakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä siitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi hänet puhumaan noin.
— En ole vastaan, olen sen puolella. Niin, kehoitan sinua lähtemään.
Sif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen myöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.
Sverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif tulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata kohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo nyt, ajatteli hän.
— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun matkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet innokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä sinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään muuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole niin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.
Väri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli selvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin vakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.
— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi edelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi hän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon kuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit ymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja taistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa sinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee niin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle vääryyttä.
Sifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle, ja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan tahtoisi jättää häntä.
Sinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään pysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että hän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä Sverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta, jos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen auttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi mielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi hän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi paljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien sydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin vakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi hänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä tullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.
Kaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi hän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä mielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi Sverkeriä kovasti.
19.
Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa. Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota, etupäässä Sverkerin.
Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi, mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?
Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta, minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?
Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein, sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä sanassaan.
Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä taas levoton.
Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa antaen hänen lähteä.
Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa, niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?
Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen lähtönsä.
Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka, hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle. Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.
— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi
Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.
Allan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien kanssa.
— Luulen sen olleen ainoan, mitä voi tehdä tällä kertaa, vastasi
Sverker.
Hän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut jotain miettien.
Mutta Lucia oli ilmeisesti toista mieltä kuin Sverker.
— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan mitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi pitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla oli hänen lupauksensa.
— Onhan se toki vieläkin minulla. Emme me ole purkaneet.
— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä, kun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä niitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi sinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän edesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.
Lucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten paljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.
— Edesvastuutta? toisti Sverker hieman hymyillen.
— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan surun. Niinkuin sinä oletkin!
Lucia huokasi sanomalleen.
— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään ylpeästi.
Mutta itsessään hän tunsi, että suru mahdollisesti tekisi lopun hänestä.
V.
KOHTAAMINEN.
1.
Oli kesä. Sif oli vielä Ranskassa. Oli ollut aikomus, että hän olisi tullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista potilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa erääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti mieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja kotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan saada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.
Ja nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa, hänestä kun kaikki pitivät.
Häntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse kertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan kirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei edesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu. Huolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä luonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä, vaikka monet rakastuivat häneen.
Allanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista kiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin kanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.
Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.
Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti, ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain, että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.
Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä vastaan työn siunatuilla aseilla.
Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa, eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.
Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.
Vasta tullut oli Åke Boson.
Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden toistensa kanssa rautatievaunussa.
— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi kätensä.
— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään ja tarttui ojennettuun käteen.
Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton. Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.
Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti eteenpäin.
Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.
Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui ilmielävänä kummankin mieleen.
Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.
— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.
— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.
— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?
— Kuulin, pari kertaa.
— En nähnyt sinua.
— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?
Muutoin pysyttelinkin nurkissa.
— Minuako karttaaksesi?
— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.
He polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:
— Oletko vielä vihainen minulle?
— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein. Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin suureksi kuin meidän aika.
Randalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.
— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.
— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?
- Minulla on tavallaan varmuus siitä.
— Mutta vastustus on voimakasta.
— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa sankaruuden esiin.
— Sinä uskot Ruotsin tulevaisuuteen?
— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada juuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt on, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.
Åke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä, mutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä huulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.
— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää hallituksen nurin, huomautti Åke.
— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja epävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä, katsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.
— Mutta miksipä hän säästäisi meitä?
Randal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten tupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli, niin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet aukenivat Norrlantiin päin.
— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan säästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi säästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut kymmenen vanhurskasta.
Åke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta hän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.
— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se kuuluu Jumalalle, huomautti hän.
— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua, senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja ottaa ne lukuun.
— Sinä panet niille suuren arvon.
— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.
Åke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.
— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin, jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.
— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.
Nyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.
— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle naiiville kysymykselle.
— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.
— Miten se on tapahtunut?
— Niin — mitenkä elämä syntyy?
Asia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän ei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.
— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.
— Ilolla, jos voisin.
— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain pelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.
Randal naurahti hieman.
— Mitä sinä pelkäät? kysyi hän huomattavan hellästi.
— En pidä siitä, että minusta huolehditaan.
— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai olenko?
— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin… niin merkillisesti.
— Merkillisesti?
— Niin… eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin.
Sinähän teet siitä uskonnon.
— Puhun siitä sillä tavoin kuin näen sen, sanoi Randal.
Molemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka piti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.
— Mihin sinä nyt olet menossa? kysyi Åke yhtäkkiä.
Randal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas seutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne huomiseksi.
— Ja mihin sinä olet matkalla?
— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on vain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että nousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.
2.
Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.
Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.
Vihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.
Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.
Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä. Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.
Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.
Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!
— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.
Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä sointuvana.
Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven ympäri.
— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?
— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä, vastasi Randal.
Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä huolestutti.
— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?
— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?
Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.
He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.
Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.
— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta niin ei voi pitkältä jatkua.
— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.
— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli ennen kihlausta.
Åke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää itseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi ystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua: »Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»
Hän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan intohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla saavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.
— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein käsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä huudahduksessa.
— En minä voikaan, sanoi hän yksinkertaisesti. Sen tekee toinen.
— Kuka? kysyi Åke hämillään.
— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään käsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen luuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.
— Tässä on minun apuni, sanoi hän.
Åke näki, että se oli raamattu, ja tunsi olevansa hämillään.
Randal katsoi Åkesta kirjaan.
— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!
Hänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.
— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.
— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.
— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.
Randalin silmissä tuikahti.
— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta minulle.
Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn valaisemilta kasvoiltaan.
— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni, raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — — — Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten. Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.
— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi… yksinpä rakkaussuruja… ja… ja halujakin vastaan.
— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen Jumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista maisista, pienistä ajatuksistamme?
— Mutta eiväthän ajatukset mahda mitään intohimoille.
— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla sanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana, joka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä, niin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita ihmissydämen joka ainoan intohimon.
Randal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka oli Åkesta liian voimakas.
— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta — niin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.
— Jos heikonnun — niin en siitä heikonnu. Se se pitää minut hengissä.
Åke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon tyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.
— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.
— Eipä paljoa.
- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi
Åke, tullen yhä rohkeammaksi.
Alussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle, mutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.
— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut uskoa hänelle taistelujani.
— Mutta hänhän rakastaa sinua!
Randal katsoi vakavasti, melkein synkästi joen virtaavaan veteen.
— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan säästämättömän selvästi.
Hillityn tuskan piirre teki hänen suunsa kovaksi.
— Hän tappaa sinut epäröimisellään! virkkoi Åke kiivaasti.
Niinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden, tunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.
— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi. Hänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen kuvaamattoman surumielisen hellästi.
Åke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun, mutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin lempeiden sanojen vuoksi.
Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia, että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?
Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.
Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.
Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille myöten.
Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.
— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.
Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.
VI.
VAAKALAUDALLA.
1.
Oli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.
Sif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan kannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita ja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet lähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään puolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan voisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa ruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen sen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät olleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan puhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.
— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä olen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen kanssaan, oli hän selittänyt.
Huhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä hänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi toisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.
— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa pysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme sitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.
Kotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi, mutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta miinavaarasta.
Sif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän näki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan takilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan järkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia eikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat yksityiset asiansa.
Hänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja sairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen. Hän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle antamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän kihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.
Hänhän pitikin niin sydämellisen paljon hänestä. Ranskassa hänellä oli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän olikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei hän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi, eikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo nuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut häntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä vain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan katunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt uhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla vaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai oliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään Sverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.
Oikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker selvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana koetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka olikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin mielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli ollut hyljätä hänet?
— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan iloinen etten tehnyt sitä.
Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo. Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa. Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt, mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen hyvää.
— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli
Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!
Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne sivulle.
Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli. Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?
Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen liikkeen suuruus ja merkitys.
Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta kaikkein enimmin Sverker Randalin.
Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja kehoittavia sanojaan.
Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut mitään voinnistaan.
Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».
Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään, hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin täydellisesti irti kaikesta haikailusta.
Mutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa.
Hän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti
maailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista.
Ainakin niin suurta kuin hän taisi.
Jos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan hänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana, ajatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän kaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään halveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä viime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi todelliseksi näläksi.
Niin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan hänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän saisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä tapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.
Tämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden, joka äsken oli valtaamaisillaan hänet.
Hän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet saaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet saamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta syystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.
Samalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten toisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.
Uusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut istua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi häirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin ja koettivat nukkua.
Loitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin istumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti kätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.
Ja tässä hän oli löytänytkin oikean uskotun.
— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä en ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi. Silloin meistä tulee toverit, Dunfin!
He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.
— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa, miten se käy päinsä?
— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.
— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?
— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.
— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa sinusta.
Sif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.
— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita. Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on »ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään olla jossain suhteessa hyväksi.
Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt ennenkuin myöhään aamupäivällä.
Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä, jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.
Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa sukeltaa esiin aalloista.
Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.
Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!
Joku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti tervehdyslaulu.
»Sä pohjolanmaa ikitunturines…»
Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.
»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »
Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin kaikui hymni Ruotsille.
— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»
Ne olivat unohtumattomia hetkiä.
Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä, sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.
2.
Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen todellisuuteen.
Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia, sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.
Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä tulemasta.
Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut, kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut. Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.
— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.
— Sinähän olit merellä silloin.
— Milloin saan mennä hänen luokseen?
— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on liian heikko siihen.
Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin ehkä tulisi käymäänkään!
— Kuka hänen luonaan on?
— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon kuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti. He matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi ystäviksi.
Lucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan Randalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin että joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta puolen riippui puitteella.
Kun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat pois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.
— Eikö se ollutkaan hyvin? kysyi Lucia.
— Kukat saattavat ajattelemaan hautajaisia, vastasi Sif pikaisesti.
Lucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen vavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.
— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän itsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.
Isä tuli sisään.
— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä, sanoi hän.
Sif katsoi innokkaasti häneen ja kalpeni jännityksestä.
— Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen hän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on sairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.
— Onko kaikki vaara ohi nyt?
— Toivoaksemme on. Ellei mitään uutta ilmene.
— Sanoiko hän terveisiä minulle?
— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät äkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama! Aina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää verratessaan itseään häneen.
— Tahtooko hän nähdä minua?
— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua ensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa häntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.
Sif nyyhkytti.
— Oi, etten olisi koskaan lähtenyt!
Isä hyväili häntä lohduttavasti.
— Tee parhaasi kotiintulostasi nyt! sanoi hän rohkaisevasti.
— Teen kaiken mitä hän tahtoo!
— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän on epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.
3.
— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja kuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille ja tämän isälle.
Heidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja jäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.
Oli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut saanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi häntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa hänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa suuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta, sillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella ulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa ja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen kasvoillaan.
— Pikku Sif!
Se kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen maailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.
Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota hymykään ei karkoittanut.