Åke punastui, mutta kohtasi vakavasti ystävänsä katseen.
— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole sitä.
— Minkä kautta?
— Ystävyytemme, kunniani, Sifin, kaiken mikä on pyhää.
— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te puhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta salassa.
Åke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei tässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.
— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja tytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet sinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja kehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta salahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo oli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän rakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen, epäluuloinen aasi!
Randal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle kätensä.
— Oikeastaan en ole silmänräpäystäkään epäillyt sinun uskollisuuttasi, sanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru totta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa. Nyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole mitään tahraa.
Åke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt heidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi Sifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman levoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut Åken mielestä.
12.
Sif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla telefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli sairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina. Kohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa lajia.
Sangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen tilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi tämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin hengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä sekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana. Tottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut toimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen vaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi äänettömänä.
Onneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian hänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt luokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli telefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi sanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen ennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän tervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille kaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä kohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää, vähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.
Isä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän kuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin ensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona huomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti sen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen kuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli kuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt, kun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen tähden.
Kun Allan myöhemmin kertoi Lucialle huoliaan, ei hän saanut kannatusta.
— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota ajatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada nähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.
— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä, väitti Allan.
— On melkein parasta että niin on, jotta Sif voi valmistautua, arveli
Lucia.
— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä vapaaksi, sanoi Allan.
— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi
Lucia.
Mutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän ajatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta tulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen tällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan itsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi pelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan onnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän Sverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen hoitamisensa kokonaan toisille?
Oi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän kapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker oli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin neuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli toisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut suoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen, mutta sydänvika oli.
Sisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän oli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu sotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava, hänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli tyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta Sif piti niitä kylminä.
— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän kärsimättömästi isän kiittelemisiin.
— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt ja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta, jota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.
Hän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista hoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän kateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen ääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä täyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi kelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.
Tämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi silti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman kelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.
Hän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut niin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella olemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?
Olikohan mitään mahdollisuutta saada sitä rohkeutta, jota hän kaipasi?
Hän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen tyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa välittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.
Hän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti, rukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi kelvolliseksi ja rohkeaksi.
Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.
Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.
Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö, sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.
— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.
13.
Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella lumella.
Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.
Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit, miten totta se oli.
Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?
Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta, että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma alttiutensakin?
Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.
Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt, ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä riippumattomaksi.
Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi, se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?
Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan. Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?
Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.
— Tahtooko sisar lukea minulle?
— Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.
— Kyllä!
— Mitä luen?
— Jumalan omasta sanasta.
— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti raamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli paikkansa.
— Mieluummin siitä tulemisesta, jota me odotamme.
Sairaanhoitajatar selaili raamattua.
— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen ajatuksensa kuin kysymyksen.
— Jokseenkin, vastasi sisar kainosti.
Randal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut syytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.
Sisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta ihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.
— Enemmän, pyysi Randal, hänen lopetettuaan.
Silloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän löysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.
Peläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka pysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta, se tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi sen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.
— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.
- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?
— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!
Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään ylös.
Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima, hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan erikseen.
Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan, ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään mitään.
14.
Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.
Silloin eteisen ovikello soi.
Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.
Heti senjälkeen hän palasi äänettömään tapaansa.
— Jaksaako dosentti ottaa vastaan neiti Bentickin.
Randal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen ilmeensä muuttui.
— Onko hän täällä itse vai telefoonissa?
— Hän on täällä itse.
— Pyytäkää häntä sisään. Odottakaa!
Hän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos menemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.
— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän, ikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.
— On kyllä, vastasi sisar Asta.
Siinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan mitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut Randalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka, kun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin hänen parantumisensa oli alkanut.
— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista anteeksipyytelyä äänessä.
Sisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.
Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.
Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.
— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!
Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin, joka muistutti itsestään.
Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen. Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut, ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.
— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.
— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.
— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että nyt olen täällä?
— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!
— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.
— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.
— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi pientä itsesäälivää naurua.
— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha maalla. Kysy sisar Astalta.
— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti, että se kummastutti Sverkeriä.
Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen hoitajansa puolta.
— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!
Hänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.
— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?
Randalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä todeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin äänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan pisteliäs.
— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja joutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.
— Hän tulisi sinun erikoishoitajattareksesi.
— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä itsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja tarvitsen hoitajaa.
— Mutta etkö tahdo häntä vaimoksesi mieluummin kuin minut?
Tuon tyhmän kysymyksen itsepintainen toistaminen hämmästytti Randalia.
— Sinä kai lasket leikkiä, Sif?
— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen kaikin puolin… ja minä… minä en kelpaa mihinkään.
— Rakas lapsi, kuka sitä sanoo?
— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni tahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen olen siitä, että en kykene!
Randal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.
— Olisitko tahtonut olla luonani?
— Niin mielelläni kuin elän.
— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?
— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.
— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.
— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen! Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että voin tulla rohkeaksi?
— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!
— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee vaaralliseksi pelkään minä.
— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.
Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin, miettivin katsein.
— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.
Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa aurinkoisesta avaruudesta.
— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää tulisi sairaaksi, vastasi Sif.
Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään, olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.
— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.
Mutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.
— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.
— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut, sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi, jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.
Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä sanojaan.
— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi, etten minä ole niinkuin sisar Asta?
— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää kaikessa.
— Mitä syitä?
Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.
— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?
— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin petosta parempana.
— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.
— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman kehoitusta.
— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin pitää puoliaan.
Sverker ei vastannut, katsoi vain häneen.
— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse olisi tahtonut, vakuutti Sif.
— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut sinua.
Sif punastui kiusallisesti.
— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.
— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla, sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.
— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää…?
— Pari kuukautta sitten.
Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus, missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!
Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut hänet liian köykäiseksi!
Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?
Ja mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?
Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.
— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan, ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän, että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain. Ymmärräthän sen, sano?
— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi erota.
— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön. Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta ja kuolemaa… ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.
Sif katsoi ylös silmät loistaen surua.
— Sinä et usko minuun! sanoi hän.
Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta; kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä sitä.
Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä, ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä, miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville, silloin sitä epäiltiin!
Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.
Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.
Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin, että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.
Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?
Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä. Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi, mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?
Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.
Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana. Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden, ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.
— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.
Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä lujemmaksi päätöksessään.
— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen, sanoi hän.
— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi sinulle.
Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään. Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa, että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.
Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja pyöritteli sormustaan.
— Saanko pitää tämän… ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän rukoilevasti.
— Jos tahdot niin… Toistaiseksi… vastasi Randal liikutettuna.
Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää enemmän juuri nyt.
VII.
HYVÄKSYTTY.
1.
— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?
Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.
— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa sairaanhoitajatarkurssin?
— Luulin teidän aikovan mennä naimisiin? huomautti isä kuivasti.
Hänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen miten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.
— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai ymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun Sverker usein on sairas.
Mikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen tapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten, että Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa Sifin pyyntö vakavalta kannalta.
— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä hoitaessasi? väitti hän.
— Tahdon voittaa tuon tyhmän pelon, sanoi Sif päättäväisesti.
Isä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli vakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin kohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin olentoon.
- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa sinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut, sanoi hän.
Ja siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui äitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli ratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta toimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä oppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.
Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan. Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.
Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa. Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa toistettuina: Auta minua!
2.
Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen. Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.
Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen. Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä pelotti.
— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.
Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri tyyneys.
Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne, jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.
Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille, mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.
Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte yksikseen.
Sif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa toimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään huomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä. Uteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui hänen kätensä yli.
— Onko sisar täällä uusi? kysyi hän vihdoin.
Sif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa ilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis hymyily.
— Olen, upi-uusi. Tulin nyt juuri.
— Sepä metkaa! sanoi poika.
Viereisessä vuoteessa oleva mies kuunteli ja hymyili.
— Eikö sisar ole hoitanut ennen sairaita? kysyi hän.
— En, olen aivan tottumaton.
— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää, selitti poika suojelevasti.
Sif otti lujemmin, mutta sekään ei tuntunut tarpeeksi.
— Sen pitää koskea niin että minä irvistän, neuvoi poika.
Sif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi ponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin voitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.
Viereinen mies nauroi.
— Nyt luulen että olet tyytyväinen!
— Olen kyllä! voihki poika urhokkaasti.
Ei Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin hupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja toivehikkaaksi.
Hieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa iltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui hyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin taas saisi mennä sairashuoneelle.
Niin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei sentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän sai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa erään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin jälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei saanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti kuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta huutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli niin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella itseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen edistyksestään.
»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut sairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!! Olisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä et olisi. Olen kohonnut kokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas korkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen senvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun luoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää maata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä viimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että senvuoksi hyvää yötä!
Sinun ylpeä ja ylenonnellinen
»Sisar Sifisi».
3.
Ensi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut muutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin muuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän hengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin aurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta synkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän päivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan vireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä kärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että hänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että hän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään liikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei hänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen kertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka askarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta selvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän ei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi sen ja oli innokas tekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen lämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.
Randalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän sillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen, jonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen antaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli vapaa.
He istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin sillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä nykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka yksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle yhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi Sverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä Upsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja Åke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat Upsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.
— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein tavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif ja katsoi innokkaasti Sverkeriin.
— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi enemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.
— Sinä voit kutsua heidät yhdessä luoksesi.
— Minä en ole mikään avioliitonvälittäjä.
— Sinun pitää ruveta. Etkö suo heitä toisilleen?
— Tottahan toki. Mutta annan mieluummin heidän itsensä hoitaa sen asian.
- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee syrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän innokkaasti sitä tahtoisikin.
— Pitääkö Brita hänestä?
— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen ja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että autat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.
Sverker nauroi vähän, mutta ei luvannut mitään.
— Tee se minun tähteni! Tahdon sitä niin hirveän mielelläni! pyysi Sif.
Sif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella ollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä ja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen taktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal tahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan ainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.
Hän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen, mutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi hänen täytyi tehdä turhaksi asia.
Hän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten syvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen ahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan Sverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän nauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että antoi hänen tuntea sitä?
Hänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän rohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän kantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä. Hän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi sen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä. Se oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma raukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin komeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan hän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.
4.
Syy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea ja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi että Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista toisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään voinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä huolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen, minkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.
Åke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt puhua vakavasti tämän kanssa.
Tilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä päivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen sikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.
Åken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään sillä.
— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet mitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.
— En ole ollut sairas sittenkuin joulukuun alussa.
— Mutta sinä tulet siksi pian, ellet säästä itseäsi.
— En elä säästääkseni voimiani, vaan käyttääkseni niitä.
— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin viime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui Åke.
— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin kehoitukseksi uudistettuun toimintaan.
Åke näytti huolestuneelta.
— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot, kun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen halun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun lausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin tahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on liikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi, mutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut päähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti rasittaa itseäsi omalla tahollasi?
— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on mieluista, ei rasita.
— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin, että sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden pidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet työtä yöllä?
Randal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja kirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin hän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime aikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä kehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi. Keskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän ja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen ihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa rakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja aina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut sitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä hetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli valaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.
Selvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä, että hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei ottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.
Hänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut puhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen, vaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.
— Mitä sinä itse teit ulkona niin myöhään yöllä?
— Menin kotiin.
— Mistä?
— Se on sama.
He polttivat ääneti pari minuuttia.
— Etkö ajattele koskaan meneväsi naimisiin? kysyi sitten Randal.
— En.
— Miksi et?
— Minkätähden sen tekisin. Onhan minulla kaikki mitä tahdon kuitenkin.
— Kaikki mitä tahdot?
— Niin, kaikki mitä tahdon, vastasi Åke kärsimättömästi. Anna minun olla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä vahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.
— Oletko varma siitä?
— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on rehellistä kauppaa.
Randal pudisti tuhkan sikaaristaan ja katsoi miettiväisesti siihen.
— Eikö sinua iletä viettäessäsi sellaista elämää?
— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se käy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin on muuten viehätyksensä että antaa myöten.
Tuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa sinisissä silmissä.
— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos koettaisit?
— Minua ei huvita kunnolliset perheiden tytöt. Ne ovat ikäviä.
Randal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä keskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen pakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin yksityisasioihin sekaantumisesta.
— Tapaatko koskaan Brita Sanderia nyt, hänen tultuaan Upsalaan? kysyi hän.
Tämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet, oli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene hänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan itsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle lähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.
- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan katkaisevalla äänellä.
— Sif tahtoo, että tekisin sen, vastasi Randal suoraan.
Åke hätkähti tahdottomasti.
— Hyvittääkseen minua? kysyi hän ivallisen uhkaavasti.
— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal painavasti.
— Minkätähden hän sitten tahtoo sitä?
— Hän tahtoo sinun onneasi.
Åke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli hänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen tunnemaailmassaan.
— Aiotko tehdä hänelle mieliksi ja viedä meidät yhteen?
— Hän tahtoi innokkaasti minua lupaamaan, mutta en luvannut mitään.
— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke katkerasti.
— En. Puikahdin syrjään toisella tavalla. Hän ei aavista mitään.
Åken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään muotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun sitä oli Randalin silmissä.
— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät velvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?
Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten vapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen täytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi kaikesta huolimatta.
— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte toisiinne, sanoi hän sydämellisesti.
— Mutta sinä et tahdo tehdä mitään sen hyväksi?
— En niin kauan kuin voit suostua elämään synnissä?
Åkea kuohutti nuo terävät sanat.
— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen käsite.
Hän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.
— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!
— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti, vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.
— Puhun sinun näkökannaltasi.
— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.
— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti puolustella itseään selittämällä sitä.
— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä. Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.
Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.
Åke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.
Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan, suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa, parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.
Syntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja häntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää, että sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt mitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin käsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja se saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti solumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä… niin tokkopa hän…?
5.
Joko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä liiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi toisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.
Kun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan kotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei ollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli mahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt, ehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty tuossa tuokiossa.
— Minä tulen itse, vastasi hän.
— Mutta entä sinun kurssisi?
Åken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu vastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi auttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.
— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti vapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.
— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta sitten…
— Tulen ensimäisellä junalla tänään.
Åke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen. Että hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta sellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli hän.
Sif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti, että koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla hänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle. Hän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään vastaväitteitä.
Sitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön auttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi mukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin vaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen — sellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.
Kun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian edessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan ei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä. Hänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se merkitsi.
— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä häneen.
— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia tottuneemman sairaanhoitajattaren.
— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka tapauksessa.
Hänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten ei olisi ryhtynyt.
— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko
Sverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?
— Luulen että Åke on kertonut siitä hänelle.
— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on… en pidä ollenkaan siitä.
Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.
Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli
Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.
— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.
Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen, joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.
— Niin… jos tahdot tehdä sen… niin… Lucia ehti töin tuskin laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.
Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei. Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli, istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.
Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.
6.
Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi. Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!
Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä itsehillinnän.
— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.
Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.