IV.
On suuri kansanjuhla Hesperian puistossa. Ensi kerran yhtyvät sortajain kansa ja sorretut. Sortajat huomaavat olevansa hekin sorrettuja ja yhtyvät sortamiinsa. Venäläisen sotilaspuvun näkee suomalaisen työläistäkin rinnalla.
On punakaartilaisten edustajakokouksen lopettajaisjuhla.
Puhujina esiintyy ensi duuman sos.dem. jäseniä. Mailmankuuluisa venäläinen kirjailija puhuu.
Duuman jäsenet ovat vaatimattomassa venäläisen talonpojan puvussa. He puhuvat tyynesti, lämpimästi. Venäläinen kirjailija puhuu hitaan satiirisesti. Hän on puettu talonpoikaispukuun hänkin. Hänen veren punasta tihkuvat teoksensa ovat juuri tehneet voittoretkensä yli mailman.
Kivihiilimustansilmäinen venäläinen sos.dem. agitaattori puhuu. Hänen sanansa ovat kuin räiskyvää lieskaa, hän sytyttää, hän polttaa, hän peloittaa, hän pieksee. Yleisö on kuin huumeessa, sotilaat tulevat levottomiksi, ilmassa on sähköä.
Sitten on Elman vuoro. Häntä ahdistaa. Hän tietää, mitä valmistellaan ja hän epäilee taisteluin voittoa.
Tuolla hyvin kaukana – Viaporissa istuu kai nuori upseeri mietteissään. Miljoonien vapaus kangastaa hänen mielessänsä. Hän näkee suuren Venäjän viljavat maat ja niillä tulevaisuudessa aaltoilevaa kultaista viljaa. Hän näkee kansan iloisia vereviä poskia, viisaat ilmeet heidän kasvoissaan ja rehelliset, avomieliset katseet. Hän kuvittelee laajaa rautatieverkkoa, joka kuljettaa viljaa muuttumaan kullaksi ja tuo kullalla takaisin kauneutta ja virkistystä. Hän näkee uljaat, hyvin puetut armeijat kansan rakastamana miliisinä, kunniavahteina, eikä harhaan johdettuina hirviöinä. Hän unelmoi ihania unelmia.
Hesperian puistossa puhuu Elma. Hän kuvaa kansan tuskan, hän kutsuu miehet sankartyöhön. Hän lupaa naisten vaalivan taisteluissa kaatuneiden sankarien muistoa. Ja hän näkee sielunsa silmillä nuoren sinipukuisen tykkiväkiupseerin makaavan hurmeessaan.
Samettitummien silmien loisto sammuu, lämpöinen ääni vaikenee, sydän ei enää syki.
Elman ääni värähtää ja hänen sanansa ovat kuin kyynelsoittoa. Hän vihkii kansan kuolemaan ja kansa vannoo uskollisuuden valon vapaudelle.
Hän lopettaa.
Soiton säveleet leijailevat yli kansanjoukon kuin nyyhkyttävät valkoiset haahmut.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!
Kymmentuhatlukuisen kansan suusta tuo laulu soi. Elman sielu nousee kuin haaksi hyökyaallon harjanteella.
Niin huimaavan autuas on vapauden taistelu. Ja rakkaus, tuo suuri veljeys-aate yhdistää ihmiset, joita on ennen erottanut tuhansien kilometrien taipaleet ja vuossatojen veriset vainot.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan!
Sos.dem. puoluesihteeri puhuu harkitusti ja pollitillisesti. Punakaartin päällikkö komentaa puheessaan kuin esikunnan lähetti. Eräs kiihkoilija puhuu kuin uskonnon julistaja. Veljeys, vapaus, tasa-arvoisuus!
Tää on viimeinen taisto.
Rintamaamme yhtykää,
niin huomispäivänä kansat
on veljet keskenään!
Väkijoukko menee kotia. Tulevan viikon tapahtumat saa ihmiset ajattelemaan, – – raskaita asioita.
V.
Elma joi teetä illalla kello 10. On maanantai ja 30 p. heinäkuuta 1906.
Kuuluu kumeita kanuunanlaukauksia. Elma tarkkaa niitä.
Olisiko Viaporin kapina puhjennut. Ensi tärähdyskö annetaan hirmuhallitsijan valtaistuimelle?!
Punakaartin päällikön luo on kokoontunut miehiä neuvottelemaan. Ne siirtyvät Elman huoneustoon.
Elma ei ota osaa keskusteluun. Hän laittaa teetä, sillä palvelija on varovaisuuden vuoksi lähetetty pois kotoa.
Agitaattorit ja suunsoittajat, politikoitsijat ja puolueen johtomiehet väittelevät – väittelevät, otetaanko osaa kapinaan vai eikö.
Sill'aikaa nuoret ystävykset ja sotilaat soittavat kuolinsoittoaan Viaporin pattereilla taistellessaan vapauden puolesta.
Koko yö kestää poliitillista kokouksenpitoa.
Elma sanoo:
– Aamiaiseksi tulemme Viaporiin.
Tykkiväenkapteeni sanoo arasti:
– Sitä ei tiedä.
Elma jää miettimään.
Miks'ei ole ennen harkittu asiaa, ennenkuin nuoret uhrit on viskattu vallankumouksen vyöryyn, taantumuksen Molokin kitaan?!
Elmaa alkaa epäilyttää ja hänen kurkkuansa kuristaa..
Olisiko tässä yksityisten seikkailuhalu pelissä? Olisiko asema epäselvä? Olisivatko sotilaat ja nuoret vallankumoukselliset upseerit saatettu ansaan?!
Keskellä yötä Elma, oli juossut Kaivopuiston rantaan katsellakseen Viaporia.
Sieltä kuului toisinaan kuularuiskun räiskintää. Toisinaan kumeita laukauksia. Linnoitus oli muuten ihan pimeä.
Oi, kuinka Elma olisi tahtonut rientää taisteluun. Vaan hän ei sinne päässyt. Eikä nuori upseerikaan päässyt sieltä enää pois. Arpa oli langennut.
Seuraavana päivänä oli kuin touhun kuumetta. Elma toimitti monenlaisia tehtäviä. Hän ei ajatellut, ei arvostellut. Hän kulki kuin unessa, kuin kone, – ajatus yhteen kohdistuneena – kapinan voittoon – ja taantumuksen hirviön kitaan joutumisen välttymästä.
Eläintarhan rinteellä, Töölönlahden rannalla leyhyy elokuun ihana ilma. Punakaartilaisia valvoo rinteellä, valmiina taisteluun. Pimeässä vallitsee ystävyys tuntemattomien ja tuttujen välillä niin lujana, niin pettymättömänä kuin se ystävyys, joka yhdistää kuolemaan vihityt.
Kukaan ei ajattele itseään. Pikkusielujen arkipäiväinen toinen toisensa repiminen yhteisen saalistamisen himosta ahtailla metsästysmailla, missä metsästäjien täytyy riistan puutteessa poistaa tieltään toinen toisen, se kidutushalu on vaiennut suuren laajentavan taiston edessä, joka käsitti koko mailman vapautta, kansojen veljestyttämistä, sosialistisen ihanteen toteuttamista ja Suomen ja Venäjän pelastamisen tuhoavasta ryöstöjärjestelmästä.
Airueet tulevat. Päätöstä pohditaan.
Taas Elmaa ahdistaa. Sanomalehtimiehet juttelevat kylmästi keskenään, onnistuuko kapina – vai eikö. Se ei heitä peloita. Heidän nahkansa ei ole vaarassa – mutta niitten, joiden henki on viskattu vaakaan, niitten on toisin laita.
Elma menee kotia. Hän istuu pimeässä huoneessa. Nuori suomalainen on seurannut häntä toverillisesti läpi kaupungin. Suomalainen käsittää hänen tuskansa – ja tarjoo lohduttavana kätensä. Ja Elman on niin raskas olla.
Kuuluu tasaista astuntaa. Kadulla kulkee ohi miehet –- aseet mukana. Suomalaiset – punakaartilaiset – marssivat Viaporiin taistelemaan rinnan venäläisten kanssa.
Ikipäiviksi on hävinnyt rotuviha venäläisten ja suomalaisten – tosiaatteellisten ihmisten välillä.
Mitä eivät ole aikaansaaneet Bobrikoffin pistimet eivätkä suomettarelaisten viekkaat poliitilliset puheet, sen sai aikaan kansainvälinen sosialismi. Se sai valloittajat avaamaan porttinsa valloitetuille, se yhdisti. Kaksi vastakkaista rotua eroamattomasti punavaatteen alle. Se vei suomalaiset Viaporiin, tuohon kaivattuun, jota vuosisata oli itketty ja unelmoitu suomalaiseksi jälleen.
Viapori! Viapori! Viapori olisi meidän!
Viapori, joka kavalasti myytiin ja ostettiin vuonna 1808!
Hallitukset, te toisten kustannuksella rehentelevät, te kansan tietämättömyydestä hyötyvät, te, jotka ylpeilette siitä, että teillä on taito käyttää hyväksenne sitä, jonka toiset ovat valloittaneet, ne, jotka uskaltavat kuolla niin sotatantereella, kuin nälkään ja kurjuuteen, tienraivaajina tieteen ja taiteen mailla.
Kuolemaan tuomittuina tervehdimme sinua, Cesar!
Yhteiskunnan gladiaattorit, ihanteet ja unelmien taistelijat, olojen orjat, kuolemaan tuomittuina te kuljette taisteluun.
Morituri te solutant, Cesar!
Mikä ihana sana, mikä jylhä totuus!
Mikä piiska kaikille niille, jotka johtajina ylvästelevät poliitillisella viekkaudellaan, – ne hallitusmiehet!
Hallitusmiehet!
Venäjän laajoilla tasangoilla kyntää ja korjaa viljaa risainen, nälkäinen, kiltti talonpoika.
Ahnas viljakauppias kahmasee siltä miljoonansa, ostaakseen talonpojan tyttäret himoilleen ja viskatakseen talonpojan pojat omien ryöstöyritystensä suojaksi murha-aseitten eteen tahi jäisiin juoksuhautoihin kuolemaan.
Hallitusmiehet, te, jotka kansan asioita vaalitte, oletteko, yrittäneet tuota vastustaa!?
Ette, sillä kauppias on ostanut hallitukset, ja keisari on ihramahaisen, juoppoudesta pöhöttyneen naiseläjäkauppiaan bulvaani, joka rahasta näyttelee osaansa: Me Jumalan armosta Venäjän maan itsevaltias.
Ja Jumala, siellä taivaassaan lepää työn tehtyänsä. Hän on vanha, hän ei pysty enää mailmaa korjaamaan. Hän on eläkevaari, jonka eläkkeen papit suuhunsa syövät aineellisesti. Jumalalle syötetään vaan saarnoja, rukouksia ja uhrisauhuja.
Mutta Jumalan valtakuntaan on eräänä päivänä, kun tuska on ollut suurimmillaan, tullut järjen piru!
Ja se piru on kuiskannut nuorelle upseerille näin:
Sinun ruumiisi on joustava kuin nuoren koivun ja sinun täytyy se myydä everstinnalle, jotta pääsisit kapteeniksi. Sinun järkesi on terävämpi kuin rykmenttipäällikön, mutta sinulla ei ole vielä luontoa naida rinkelikauppiaan eli majatalonpitäjän raaka, irstas tytär, jonka rahoilla voisit rasvata korkeampia virkamiehiä, päästäksesi päälliköksi. Sinä olet kykenevä, sinä yrität olla rehellinen, mutta ne ominaisuudet vievät sinut alaspäin, sinä saat sortua taloudellisessa taistelussa.
Sano tämä tuolle suurelle uinuvalle voimalle, kansalle ja vyörytä sen viha hallitusmiesten yli kuin tulikivi ja laava Sodomassa ja Gomorrassa. Sinä osaat komentaa sotilaita, sinä osaat käyttää kanuunoita. Käytä ne järjen ja rehellisyyden eduksi. Sano kansalle, ota itse rahat viljasta, älä syötä elostelevia rasvamahaisia kauppiaita! Älä mene taistelemaan naisraiskaajien ja ryövärien puolesta. Hävitä rumuus ja irstaisuus mailmasta.
Ja jos kansa herää, johda se taisteluun pimeitä voimia vastaan.
Jumala pannaan hautaan. Ja järki, nuoruus, kunto, hyve astukoon Jumalan tilalle.
Ja jumalan eläke riistettäköön laiskottelevilta papeilta ja kasvatettakoon sillä kaunista, kirkassilmäistä, rusoposkista lapsilaumaa, jonka hymyilevästä katseesta näkee, että se on iloisen rakkauden luoma!
Sinä nuori upseeri, sinä olet onnellinen, sinä saat nostattaa tämän tulevaisuuden unelman punaisen vallankumouslipun.
Tämä ajatus täyttää sinun sielusi niin suurella autuudella, ettet jaksa muistaa taantumuksen hirviöiden irvistäviä leukoja, jotka ahnaasti aukenevat pureskellakseen veristä ihmislihaa, jonka sykähtelevät hermosäikeet eivät kestä pitkien hampaiden pureskelemista.
Vaan perkeleen myrkyttämä ihmisliha rupesi vaivaamaan hallituksen vatsassa niin, että eräänä päivänä se itse oksensi sen ulos, hukkuen omiin haiseviin ulostuksiinsa.
Ja nuori upseeri muuttui ihanteeksi, joka elvyttää taistelevia läpi aikojen, niitä, jotka kauneutta ja hyvettä kannattavat.
Kuolemaan tuomittuna, tervehdimme sinua, ajatuksen vapaus!
Viaporissa käy keskiviikkona ankara taistelu. Santahaminaan lentävät vallankumouksellisten räjähtävän shrapnellit ja Santahaminasta hallitusmieliset ampuvat herkeämättä.
Nuoret vallankumous-upseerit eivät voi ihan säälittä ampua omia heimolaisiaan. He pitävät niitä taantumuksen pimittäminä uhreina eivätkä itsetietoisina hylkiöinä.
Santahaminassa on vangittu kaikki vallankumoukselliset. Heidän toverinsa Kuninkaansaarella eivät voi laskea selväksi Santahaminaa, sillä samassa kuolisivat vangitut kumoukselliset. Kuitenkin taantumuksen joukot ovat peloissaan. He pyytävät kahden tunnin aselepoa ja siihen suostutaan. Nuoret upseerit uskovat, että heidän oikeutettu asiansa innostuttaa kaikkia yhtymään heihin.
Voi nuoruuden suurta hyvyyttä ja herkkäuskoisuutta.
Etkö tiedä, jalo nuorukainen, että etupolitiikka vallitsee mailman asujainten mieliä. Hallituksen miehillä oli vielä niin paljon saaliin jakoa keskenään, että yleistä saaliin lähdettä, Venäjän taantumusta, ei tahdottu kumota. Ja venäläinen sotilas ei ollut vielä kyllin myrtynyt, ryhtyäkseen nopeaan upseerimurhaan. Kahden tunnin aselevon jälkeen oli taantumus vallannut mielet. Santahaminasta alkoi uusi kiihtyneempi tuli ja nuoret vallankumoukselliset alkoivat kuolinkamppailuaan.
Sotilaita haavoittui, ruoka loppui, siteitä ei ollut. Voimat rupesivat vähenemään.
Kuin laupeuden veli kulkee Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff sotilaittensa keskuudessa ja rohkaisee heitä. Hän puhuu heidän suuresta historiallisesta tehtävästään. Hän on itse haavoittunut, mutta hän ei tunne kipua. Niin luja on hänen antautumisensa vapauden aatteelle. Joskus hänen mieleensä hiipii jokin muisto entisyydestä, mutta se häipyy hetken suuruuden ja pyhyyden edessä.
Pattereilla toimii Evgenj Lvovitsj Kohanski. Hän kiroo hallitusta. Hän pusertaa huulensa yhteen, hänen silmänsä ovat vihasta mustat kuin yö.
Hän sihahtaa hampaittensa välistä:
– Lasketaan koko linnoitus maata myöten sileäksi.
Arkadj Petrovitsj kauhistuu sellaista veljenmurhaa. Hän antaa aatteen voittaa puhtailla omantunnonaseilla. Hän on marttyyriluonne.
Lisäksi, onhan "Slava" ja "Cesarevitsj", kaksi vallankumouksellista panssarilaivaa tulossa Viipurista päin.
"Slava" saapuu vihdoin. Sillä on punanen lippu mastossa. Se lasketaan lähelle linnoitusta.
Mutta miksi ei sieltä saavu toverien lähetystö Kuninkaansaarelle?
Arkadj Petrovitsj Jemeljanoff tekee äkkinäisen laskelman.
Satatuhatta vankia viruu Venäjän vankiloissa. Kansa huokaa Jaappanin sodan tuottamien tuskien alla. Ensi duuma on hajoitettu. Matruusit ovat tyytymättömiä, niin myös suuri osa tykkiväkeä. "Slava" ja "Cesarevitsj" tulevat avuksi. Ei hätää.
Hyveen täytyy voittaa – muuten olisi elämä mielipuolien naamiohuvia.
Evgenj Lvovitsj Kohanski muutamien suomalaisten seuraamana astuu laivaan ja lähestyy "Slavaa".
Kohanski rientää kuin voitonjuhlaan. "Slava" on Venäjän ylpeys. Siinä on 2,000 miestä ja ne ovat kaikki vallankumouksellisia.
Kohanskin laiva lähenee suurta panssarilaivaa. Hän ihmettelee, miksi se pysytteleiksi noin varovaisena loitolla. Pian hän heittää kuitenkin epäilykset mielestään, sillä onhan sillä punainen lippu – ja nuorukainen ei tunne kyllin hallituksen konnamaisuutta.
Se punanen lippu oli provokatsioonia!
Voi sitä, joka sen mastoon vedätti.
Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoon hänen sukunsa kirottu! Hänen sukunsa ja hänen käyttäjänsä suku!
Ei mikään rankaisu voi tuota rikosta sovittaa.
Kohanski nousee "Slavan" kannelle.
Hänet vangitaan suomalaisten kera.
Kuolema ja kirous. Suomalaiset laskevat äidinkielensä kaikkien hornan henkien nimet suustaan.
Heidät on saatettu ansaan.
Laivaa komentaa keisarin sisarenmies Aleksanteri Mihailovitsj, raukka ja roisto!
Evgenj Lvovitsj Kohanskin sielu vannoo sammumattoman koston valan. Ja yli koko laajan Venäjän se koston vala vaikuttaa. Yksitoista vuotta myöhemmin se sama meri, jolla hänen sinikirkkaat silmänsä syytivät vihan voimaa provokaattorin kätyreille, nieli kitaansa hallituksen upseereita vedenalaisten laivojen upottamina tahi muistotarkkojen vallankumouksellisten matruusien surmaamina!
Hamaan kolmanteen ja neljänteen polveen olkoot provokaattori ja hänen heimolaisensa kirotut! Joka miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu.
Vapauteen, valoon!
Veriseen, jaloon
taisteluun käykää, te raatajat maan.
Arkadj Petrovitsj odottaa turhaan ystävänsä paluuta, Kuninkaansaarelle.
Roistot ovat vielä kerran voittaneet.
Nyt alkaa ammunta niin helvetillinen kuin minkä ainoastaan Belzebubin sikiöt voivat hornan kuiluista syöstä.
"Slava" ampuu yhtämittaa. Santahaminasta ammutaan herkeämättä.
Nuori upseeri on kuin liekki, joka tuulessa leiskuen yrittää vielä valaista pimeyttä.
Ruutikellari räjähtää. Hallituksen kätyri oli sen sytyttänyt. Ilma on täynnään palkeita ja silvottuja ihmisruumiita. Kasarmit luhistuvat. Suomalaisia ja venäläisiä viruu hurmeisina vierekkäin.
Arkadj Petrovitsjin hymy käy yhä kirkastuneemmaksi.
Tuo suuri ihmeellinen lähestyy häntä – marttyyrikuolema, joka on venäläiselle vallankumoukselliselle kuin hellä äiti epätoivoisten sieluntuskien ja rauenneitten toiveitten perästä.
Hän astuu hetkeksi huoneeseen. Hän ottaa brovninginsa, pitää sitä kädessään ja aikoo asettaa sen ohimolleen.
Sotilas astuu ovesta sisään.
– Toveri!
Ja Arkadj Petrovitsj heittäytyy sotilaan kaulaan niin hillittömästi, että nuo molemmat suuret miehet pusertuvat tuskassaan ja aatteessaan niin lujasti toinen toisensa rintaa, vastaan, että Venäjän kaikki miljoonat mustat peikot eivät voisi heitä erottaa,
Arkadj Petrovitsj suultelee sotilasta ja kuiskaa: – Kiitos toveri!
Ja hän astuu rohkeana ulos, yrittää järjestää viimeisellä ponnistuksella vallankumouksen silvottuja joukkoja ja valmistautuu odottamaan aamun valkenemista.
Suuressa ruutikellarissa uinuvat uupuneet, haavoittuneet suomalaiset ja venäläiset vallankumoustoverit rinnakkain.
On yö ja koko Viapori ja Helsinki nukkuu.
Elma ei syö eikä nuku. Hän odottaa viestiä Viaporista. Hän oli kuullut ruutikellarin räjähdyksen – ja hänen sydämensä on kuin rikki revitty.
Hänessä on jokin kuollut – elämän kauneus on ijäksi ruhjottu.
Päivä koittaa kirkkaana torstaina elokuun 2 p. 1906.
Elma pukeutuu ja lähtee kaupungille.
Siellä liikkuu huhu: Kapina on epäonnistunut, luutnantit Jemeljanoff ja Kohanski, punakaartilaiset ja venäläiset vallankumoukselliset ovat vangitut.
Milloinkaan ei Elma saisi nähdä enää Arkadi Petrovitsjia!
Elma joutuu toiminnan pyörteeseen. Hänen täytyy yrittää saada siviilivaatteita muutamille Viaporista pakoon päässeille vallankumouksen sotilaille. Hakasalmen torilla ovat mellakat.
Elma tapaa suomalaisia työmiehiä. Ne kertovat, että Punakaartin kanslia on valloitettu, miehiä vangittu – lahtarikaartilaisia ammuttu – –
Nuori, mustakiharainen, kalpea latoja kertoo nähneensä Jemeljanoffin tuotavan päivällä kello 1 satamasta vangittuna sotilaspuvussa ja vietävän päävahtiin.
Hän sanoo hänen astuneen uljaana, pää pystyssä, kalpeana. Kerrottiin, että hän oli haavoittunut.
Nuoren suomalaisen silmät kostuvat. Elman silmälautoihin nousee kuuma tuskankyynel.
Hänen elämänsä on sisimmässään päättynyt.
Vapauden toivon touon on taantumus maahan lyönyt kuin tuiman takatalven raekuuro. Musta maa vaan kaameana siintää.
Seuraavat päivät kuluvat kuin unessa.
Elma järjestää pakomahdollisuuksia niille, jotka pääsevät enää pakoon.
On paha paeta, sillä suomalaiset itse, varsinkin ruotsinkieliset saaristolaiset ilmiantavat vallankumoukselliset taantumuksen hallituksen kätyreille.
Siinä on palkka siitä, että todella tahtoi seurata Runebergin isänmaallisuuskehoitusta, valloittaa Viapori.
Ei ihme, että Venäjän sortajamahti on voinut niin kauvan orjuuttaa Suomea, sillä suomalaiset ovat itse tukeneet sortajia.
Kaikk' ota haudan synkeys
ja tuskat elämän,
tee niistä luille nimitys.
Surua vähemmän
se nimi tuopi kuitenkin
kuin Viaporin petturin.
Häpeä, ikuinen häpeä koitukoon niille suomalaisille, jotka voitetuita vapaussankareita vielä vainosivat. Ikuinen kosto lahtarikaartilaisille, jotka kumartaakseen mailman mustinta mahtia, nostivat veljessodan kauhut Hakasalmessa 2 p. elok 1906, silloin, jolloin nuoret venäläiset upseerit ja punakaartilaiset viruivat pilkattuina vankiloissa.
Vaan Kohanskin kostonvalalla on vielä voimansa. Meressä ja maalla on virunut venäläisten mustien miesten ruumiita – miten suomalaisten kätyrien käynee!?
Elma ei voi mennä päävahtiin. Hän ei saa herättää huomiota, sillä hän on työttömyyskomitean puheenjohtaja ja voi poliisilaitoksesta saada hankituksi vapaan rautatiematkan tarvitseville.
Elmaa sitoo puoluevelvollisuus. Yksilölliset tunteet saavat vaieta.
Perjantaina 10 p. elokuuta illalla nuori venäläinen ystävätär tulee Elman luo ja kertoo, että hänen miehensä on paennut ja että nuoret vallankumousupseerit ovat tuomitut kuolemaan.
Kuolemaan!
Venäjän laki sisältää armahduksen elinikäiseksi vankeudeksi. Miksi juuri nämät kaksi ovat tuomitut kuolemaan!?
Elma jähmettyy, kun tämä kauan kiusaava aavistus toteutuu.
Kuolemaan! Kuolemaan! Ei kukaan yritä pyytää heidän puolestaan armoa. Ei kukaan uskalla.
Belzebubin valta on jäätänyt sydämet, halpauttanut ihmiskunnan hyveet.
Tuomitut kuolemaan siksi, että tahtoivat hankkia muille onnea ja vapautta.
Oliko mailma hullujen huone!? Oli! Roistojen tahi hullujen temmellyspaikka se oli!
Näin ollen se on tuomittu häviöön.
Elman kaikki tunteet ja ajatukset kiteytyivät yhteen tosiasiaan. Se yhteiskunta, joka surmauttaa elämän kannattajat, on itse tuomittu kuolemaan.
Silmä silmästä, hammas hampaasta.
Nuori rouva itkee hysteerisesti. Hän kiroo oman paenneen miehensä pelkuruutta, hän kiroo Viaporin vapaiksi jääneitten upseerien alhaisuutta, sillä tämä ankara tuomio johtui siitä, että Viaporin muut upseerit koettivat sillä osoittaa uskollisuuttaan vanhalle hallitukselle pelastaakseen itsensä.
Ja kaikilta oli tukittu suu, niin ettei mitään saanut kansalle selvittää.
Hallitus ja kotimainen porvaristo käsi kädessä käyttivät kansan tietämättömyyttä hyväkseen, iloitsivat kansan ja nuorten haaveilijain tuhoamisesta. Niin, sen teki Suomen sivistynyt porvaristo.
Kautta Arkadj Petrovitsjin sielun Elma vannoi leppymättömän vihan maansa kaikille raukoille.
Tähän asti hän oli uskonut maansa sivistykseen, maalaistensa kunniantuntoon. Nyt hän näki tuon suomalaisen hyveekkyyden koko rumassa karvassaan. Tekopyhyyttä se oli, suunsoittoa, kansan vaalisyöttiä – muutamille se oli repäsevä puhetilaisuus ammattipolitikoitsijan viran saavuttamiseksi.
Elma tunsi ympärillään kuin haudan hiljaisuuden. Vasemmistopuolueenkin, sos.dem. sanomalehdistö muuttui varovaiseksi.
Mutta vangittujen ja paenneiden leskiä oli avustettava. Koston vimma sytytti mielet. Vapaiksi jääneet toverit ryöstivät rahaa, murhasivat provokaattoreita ja muita porvareita. Ne raastettiin oikeuteen ja tuomittiin elinikäiseen vankilaan. Ja puoluesihteeri, vapaamielisimmän puolueen sihteeri kirjoitti lehteen:
Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!
Se oli suomalaistenkin kiitos siitä, että joukko huimapäitä oli mennyt Viaporiin. Se oli vallankumouksen kiitos vallankumouksen marttyyreille!
Ilman määritelmää, noin vaan – pois varkaat ja provokaattorit puolueesta.
Ja Elma tunsi, että häneenkin painettiin poissulkemisen leima!
Ha! Ha! Ha!
Ei sille voinut muuta kuin nauraa!
Elman hyvä ystävä, kuuluisa sivistynyt naisasianajaja, sanoi nähtyään Elman kerran Arkadj Petrovitsjin kanssa kadulla:
"Eivätkö sinulle riitä ylioppilaat ja taiteilijat, ettet kulje Viaporin tykistö-upseerien kanssa!"
Elma nauroi ja löi puheen leikiksi.
Oman puolueen naiset varoittivat Elman suomalaista puoluetoveria:
"Älkää vaan tuota naista naiko. Ties millainen on se, joka on seurustellut venäläisen upseerin kanssa!"
Ja tämä oli ennakkoluulotonta kansainvälistä sosialismia.
Ha! Ha! Ha!
Nuku rauhassa Arkadj Petrovitsj Santahaminan hiekkarannalla!
Nuku siellä taistelutoveriasi rinnalla! Taistelu teidät yhteen liitti, taistelu teidät puhdisti. Nouseva sukupolvi on siunaava teidän muistoanne.
VII.
Puolihämärässä huoneessa istuu joukko suomalaisia. He ovat enimmäkseen jäykkiä, työn jäytämiä keski-ikäisiä miehiä. He puhuvat hillityllä, tyynellä äänellä. Sanat tulevat huulilta harkitusti, rohkaisten kuin keväällä räystäästä tippuva vesi.
Yksi heistä, kookas, vahva ulkotyöläinen, nuori, vähän vilkkaampi mies, tekee selkoa käynnistään paenneitten vallankumousjohtajien luona.
Hän kehoittaa jatkamaan suurta taistelua ihmiskunnan vapauttamiseksi hirmuhallitusten ikeen alta. Hän vetoaa suomalaisten verrattain vapaampaan yhteiskuntaelämään, jossa voi avustaa vielä enemmän ahdistettuja venäläisiä tovereita.
Ja suomalainen luonne esiintyy tässä puhtaimmassa muodossaan.
Kun kerran oli tultu tietoisiksi siitä, että hallitus oli väärä, oli se kukistettava. Ja jos se oli kukistettava, oli se todella tehtävä, eikä vaan juhlatilaisuudessa suusanalisesti luvattava.
Venäläiset toverit tarvitsivat aseita. Heille oli hankittava rahaa – ja sitten kuljetettava aseita salaa Ruotsista.
Vanhemmat miehet harkitsevat asiaa. He puhuvat julkisen sos.dem. puolueen pelastamisesta taantumuksen vainoamisesta. He aprikoivat.
Nurkassa istuu nuorempia miehiä. He ovat iloisia veitikoita. Heillä ei ole mitään menetettävää, heillä on kaikki voitettavana. He vilahtavat toisiinsa ja naurahtelevat. He päättävät pelastaa julkisen puolueen sekaantumasta näin vaarallisiin asioihin.
Kouvolasta Kymin tehtaalle kulkee yksinäinen metsäinen tie. Metsä on jylhä – ja yö on pimeä. Mäkeä ylös tulee ajaen tehtaan kassanhoitaja matkalla asemalle. Hänellä on työläisten niskoilta kiskottuja rahoja lompakossaan.
Metsästä ryntäävät miehet. He seisauttavat hevosen, he ottavat rahat. Äkkiä kuuluu laukaus ja ajomies kellahtaa tieposkeen kuolleena. Miehet pakenevat kauhun vallassa mikä mihinkin.
Huomispäivänä on lehdissä uutinen: Kauhea ryöstömurha Kouvolassa. Ja seuraavina päivinä saamme lukea, että yksi roisto on saatu kiinni – eräs nuori, tuskin kahtakymmentä täyttänyt nuorukainen. Hänelle on matkalla annettu huumaavia aineita ja hän on tahtomattaan ilmaissut kaikki. Nyt alkaa ajometsästys näitten nuorukaisten perään.
Puolue ei tahdo tietää heistä mitään. Vanhemmat puoluetoverit surkuttelevat tällaista harhaan johdettua puoluetoimintaa. Porvaristo hylkii ja halveksii heitä. Ja Venäjän hallitus ostaa poliisilaitoksesta etsiviä; jotka käyvät käsiksi "vallankumouksen hulikaaneihin".
Työväentalon kahvilassa istuu solakka, nuori iloinen räätäli. Hänen on onnistunut piiloutua tähän asti. Hän juo kahvia hyvän tuttavansa ja aatetoverinsa kanssa. Tämä aatetoveri poistuu hetkeksi ja tunnin perästä tulee kahvilaan joukko poliiseja, jotka vangitsevat nuorukaisen.
Suomi on saanut uuden kansanluokan – kotimaisista provokaattoreista.
Nyt ei ole vaikea toimia. Eräs kovan onnen koettelema tunnustaa etsivässä kaikki – huumaavien lääkkeitten vaikutuksesta. Hän peruuttaa seuraavassa kuulustelussa sanansa, – mutta silloin on jo voitu vangita tarvittavat henkilöt. Mies kiemuroi sieluntuskissaan.
Ajomies on murhattu. Kenkään ei tunnusta tehneensä murhaa. Kaikki tuomitaan elinikäiseen vankeuteen.
Mutta mainita voi, että mukana ollut virolainen renttu on päässyt pakenemaan murhapaikasta Ameriikkaan ja omistaa siellä ko'on kultaa ja hopeaa.
Metsästystä yhä jatkuu. Useampia joutuu kuulustelun alaisiksi. Erään muurarin vaimon täytyy kahdeksan, kuukautta virua tutkintovankilassa rintalapsen kanssa, josta seurasi, että lapsesta tuli sairas ja kivulloinen. Toinen vaimo oli raskauden tilassa. Lapsi, jonka hän synnytti, kuoli pian. Kolmas vaimo tuli itse mielipuoleksi. Suruja ja tuskia voisi kuvata loppumattomiin.
Aika oli kauhea. Veli pelkäsi veljeään, tytär äitiään.
Elmaa koetettiin onnettoman, harhaan johdetun äitinsä avulla saattaa etsivien käsiin, milloin milläkin tavalla. – Kun todisteita ei ollut, yritettiin Elmaa saada hulluinhuoneeseen. Mutta mentyään naimisiin nuoren sos.dem. sanomalehtimiehen ja edustajan kanssa, hän oli paremmin suojattu poliisilaitoksen koirilta.
Työttömyys lisäsi työväen tuskaa. Vaino ja viha porvarien puolesta kohdistui mahdollisimman laajalle. Kurja luopio julkaisi kuuluisan ilmianto-sekasotkun "Salat julki" ja Suomen itsenäisyysaatteen julistajat asettuivat itse vapaustaistelijoiden ajokoiriksi.
Nyt alkoi viimeinen näytös siitä ilveilystä, jota sanotaan Suomen itsenäisyyspyrkimiseksi! Ilveilyä se on tosiaan!!
Bobrikoffin hävitettyä Suomen autonomian, niin ruotsinmieliset yhdessä osan suomalaisten kanssa, jotka eivät saaneet näytellä kyllin suurta osaa suomettarelaisten leirissä, asettuivat muka vallankumoustaistelijain riviin.
Senaattiin pääsy ja siitä johtuva virkavalta, jota seurasi suuria taloudellisia etuja ja hyvät palkat ja eläkkeet, oli se aate, joka elähytti näitä vallankumouksellisia "sankareita", joita kutsuttiin perustuslaillisiksi.
He saivat pitkiksi ajoiksi kehittymättömän nuorison ja kansan pauloihinsa.
Ylioppilasnuorisosta uhrautui moni – köyhä ja tuntematon. Ja monien vuosien kalliit koulutiedot menivät siten hukkaan. Yksi noita Bobrikoffi-aikaisen akitatsioonin uhreista tuli Elmasta itsestään. Melkein valmiina maisterina sai hän, köyhänä tyttönä, vallankumouksellisena karkoitettuna yliopistosta mennä tuuliajolle. Suuri osa nuoria työläisiä pakeni etsimään epätietoista leipäänsä muilta mailta. Perheen-isätkin joutuivat pois perheestään.
Sill'aikaa johtavat henkilöt hyvine varoineen viettivät maanpakolaisina aikansa ulkomaan kylpypaikoissa tahi mailmankaupungeissa.
Mutta kehitys ei voinut tähän seisahtua. Vastustus Venäjän sortovaltaa vastaan yhä kiihtyi.
Väkivallanteko väkivallantekoa vastaan tuli päiväjärjestykseen.
Kehittyi pomminheittämisjärjestelmä.
Mutta koska rahamiehet eivät itse tahtoneet panna henkeänsä alttiiksi, niin ne ostivat rahalla työläisnuorukaisia palvelukseensa. He tekivät niistä kapakassa vetelehtiviä laiskottelijoita, jotka näennäisesti tekivät pommiyrityksiä kiskoakseen porvareilta rahaa.
Tällä ammattivallankumouksella olivat kamalat seuraukset. Se kehittyi anarkistiseksi pahankurisuudeksi. Ja tämä sai osaksi hyvänkin vallankumousperiaatteen huonoon huutoon.
Juuri siksi, että porvaristo ei itse uskaltanut astua taistelurintamaan, se menetti luottonsa ja auktoriteettinsa kansan silmissä, ja tämä synnytti luokkatietoisuuden työväen keskuudessa.
Ei oikeutta maassa saa,
ken itse sit' ei hanki.
Ken vaivojansa valittaa,
on vaivojensa vanki!
Elma aavisti tämän hyvin pian. Ja suurlakossa hän selvästi siirtyi entisten radikaalisten porvarillisten tuttaviensa piiristä – kokonaan työväen piireihin.
Aseellisen kapinan edeltäminen oli sotilasakitatsiooni. Oli valaistava venäläisiä sotilaita, että heidän ei tule käskystä ampua työläisveljiä – vaan mieluummin ampua ne upseerit, jotka heitä veljesmurhaan komentavat.
Ja nyt Elman oli pakko syventyä sosialidemokratiaan ja oppia käsittämään kapitalismin kaikkea turmelevan vaikutuksen.
Hän näki, että suurpoliitillinen vapaustaistelu Suomessa oli pyrkinyt taloudellisesti hallitsevaan virkavaltaan. Ja kutka tätä konserttia johtivat? Rasvamahaiset, sydämettömät liikemiehet, jotka äänestivät edustajia valtiopäiville ainoastaan siksi, että suomalaiset kapitalistitkin saivat vähän kumartaa ruotsalaista ja venäläistä virka- ja poliisivaltaa – niin se oli "vallankumouksellinen".
Suurlakossa pääsi perustuslaillinen virkavalta satulaan. Sitä ennen hallitsi suomettarelainen mateleva, vanhan hallituksen kätyripuolue.
Mutta aika kehittyi. Venäjän taantumus sysäsi kaikki kotimaiset ainekset pois vallasta. Sill'aikaa varttui Suomen sos.dem. puolue.
Vuonna 1906 oli asema seuraava:
Suomettarelaiset olivat syrjään sysätyt suurlakon avulla, missä työn teki työväki ja punakaarti. Siitä hyvästä vaati kansa, etupäässä sos.dem. puolue, yleisen äänioikeuden niin miehille kuin naisille.
Taistelu äänioikeudesta oli kova v. 1905–1906.
Porvaristo oli pahassa välikädessä. Vastustaakseen kansaa sen äänioikeus-mielenosotuksissa, jotka saivat usein uhkaavan muodon, olisi porvariston täytynyt turvautua Venäjän sotajoukkoihin. Siihen he eivät voineet alentua – alentamatta asemaansa parlamenttaarisen mailman silmissä, joka oli sen verran epävarma tilanteesta, ettei julkisesti uskaltanut lausua kantaansa sosialidemokratiaa vastaan. Ja niin Suomen porvariston täytyi suostua antamaan yleinen äänioikeus.
Mutta silloin alkoi oikea luokkataistelu. Syntyi kysymyksiä kunnallisella ja taloudellisella lainlaatimisalalla.
Suomen perustuslaillisuusparka!
Kansallisten pyrkimystensä perusteella täytyi sen olla vallankumouksellinen Venäjän taantumusta vastaan herättääkseen kansan pohjakerrokset apuun.
Niin tekivät ensin suomettarelaiset, jotka nostivat kansan avukseen, saadakseen Suomen kielen oikeaan asemaan ja saamalla suomenkieliset virkavaltaan. Mutta ennemmin, kuin että suomettarelaiset olisivat astuneet taloudellisesti kansan etuja ajamaan, niin he möivät itsensä Venäjän taantumukselle v. 1900 ja opettelivat – toista äidinkieltä – venäjää!
Ha! Ha! Ha!
Virastoissa ei nyt käytetty suomea, – vaan venäjää, suomea – ja ruotsia!
Ha! Ha! Ha!
Se huvitti Elmaa, jonka mielestä suomettarelaisten kielipolitiikka oli aina ollut liian laiha keppihevonen.
Perustuslailliset puhuivat perustuslaillisesta itsenäisyydestä, – mutta ajoivat kaikkia vapaustaistelijoita takaa kuin koirat, – siksi että he näkivät tuon vapaudenhalun kohdistuvan sos.dem. taloudellisiin kysymyksiin.
Ha! Ha! Ha!
Ja elokuun 28 p. 1917, kun suuri vallankumous oli vihdoin vapauttanut Venäjän ja Suomen, ja kun Venäjän demokraattinen hallitus oli hajoittanut eduskunnan juuri siksi, että eduskunta vaatii itsenäisyyden, niin Suomen porvaristo iloitsi siitä, että Venäjällä oli vielä niin mustia voimia, että ne estivät pistimien avulla sos.dem. edustajia kokoontumasta laillisille valtiopäiville.
Tämä porvariston ilo oli provokaattorin teko!
Suomen porvaristo on kautta vuosisatojen harjoittanut provokatsioonia – ja Suomen kansa on ollut sen provokatsioonin uhrina.
Kun v. 1157 Ruotsin kuningas Eerikki, joka sai nimen "pyhä" ja piispa Henrik, tulivat Suomeen, niin ne houkuttelivat rannikkokansan liittymään kristinuskoon ja suistamaan vanhan Kalevala-aikaisen suomalaisen sivistyksen.
Lalli, joka silloin oli ensimäinen todellinen, luokkatietoinen suomalainen, tappoi arvoisan provokaattoripiispan Köyliön jäällä. Mutta tyhmä kansa tuomitsi Lallin.
Satoja vuosia mellastivat siksi Suomessa Ruotsin aatelisherrat anastaen metsät ja kalavedet, nahat ja viljat ja ottaen miehiä sotapalvelukseensa.
Vuoroin työstivät venäläiset, vuoroin ruotsalaiset ja aina vuoti suomalaista verta.
Södermanlannin herttua Kaarle kiihoitti pohjalaisia nuijamiehiä poistamaan kuningas Sigismundin luottomiehen, Klaus Flemingin vallan Suomesta, jotta hän itse pääsi Ruotsin kuninkaaksi. Kiitokseksi siitä vei Kaarlen poika, Kustaa Aadolf, suomalaiset kuolemaan Ruotsin vallan voitoksi Saksanmaalle v. 1630. Ja kun melkein Suomen koko vankka miehistö oli kuollut kolmenkymmenenvuotisessa sodassa, niin annettiin kaksi kolmasosaa Suomea lahjoitusmaiksi Ruotsin herroille, ja viimeinen kolmasosa sai suorittaa kaikki raskaat verot.
Tällaisesta tilanteesta kirjoitti Suomen silloinen kenraalikuvernööri, Pietari Braahe, "maa oli minuun ja minä maahan tyytyväinen".
Mutta Suomessa oli tyytymättömiäkin. Yksi heistä, Arnold Messenius, mestattiin hallitusvastaisena henkilönä, koska hän yritti saada Suomea itsenäiseksi. – Vapaamielinen Axel Oxenstjernan johtama Ruotsin hallitus sen teki uskonnonvapauden nimessä.
V. 1789 mestattiin ja pakeni joukko miehiä, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyspolitiikkaa. Ne olivat Anjalan miehet. Niistä on tiede provoseerattu kirjoittamaan, että kertomus heidän Anjalan liitostaan on mustin lehti koko Suomen historiassa.
Yksi Anjalan miehistä, Kustaa Mauritz Armfelt, hankki Suomelle v. 1808 Porvoon valtiopäivillä nimen "valtio" Venäjän keisarilta Aleksanteri ensimäiseltä.
Elma vertasi tuota Kustaa Mauritz Armfeltia, jota historiassa sanottiin maankavaltajaksi, niihin huimapäihin, jotka ajoivat Suomen itsenäisyyttä takaa vuoden 1906 kapinassa Viaporissa. Hän asettui Anjalan miesten kannalle ja halveksi koko Suomen silloista matelevaa virka-aatelia, joka uhrasi isänmaansa Ruotsin kuninkaan, Kustaa III:nen suosiosta.
Eräs Anjalan miehistä, Ankarcrona, ampui vihdoin Ruotsin kuninkaan! Se oli miehen teko, sillä suurempaa näyttelijää ja valehtelijaa ei taida löytyä viekkaalla politillisellakaan uralla, kuin mitä oli Ruotsin kuningas Kustaa III.
Jos ei hänen vertaisensa ole se, joka sanoi suomalaisille: "Te saatte kaikki, mitä tahdotte" – eikä antanut mitään, nimittäin Venäjän väliaikainen hallitus ja sen pää!!
Kun vihdoin marttyyrien ja barrikaadimiesten verellä oli voitettu vapaus vuonna 1917, niin suomalaiset porvarit, provokaattorit, ärsyttivät vastavallankumouksen pimeät voimat nuoren vapauden kimppuun ja huusivat kasakoille "eläköön" vaalikokouksissaan!
Se oli porvarillisen provokatsiooni-järjestelmän huippu!
Uhrata vapaus ennemmin tyhmyydelle, rotuvainolle ja turmelukselle, kuin suoda kansalle rippuistakaan siitä ylellisyydestä, missä Suomen "vapaamielinen" porvaristo oli tähän asti rypenyt.
Kadulla kulki siis paljon murhaajia. Ne olivat ne miehet, jotka tuomitsivat Suomen ensimäisen itsenäisen miehen, Lallin, tyhmissä pyhimystaruissaan. Ne olivat ne, jotka halveksivat ensimäistä itsenäisyysmiestä Suomessa, Kustaa Mauritz Armfeltia. Ne olivat ne aktivistit, jotka v. 1906 ensin ottivat osaa Viaporin kapinaan, vaan jättivät yksin nuoret venäläiset luutnantit Jemeljanoffin ja Kohanskin, teloitettaviksi – ja tuomitsivat punakaartilaiset vankilaan, jotta saattoivat näyttäytyä Venäjän Stolypinin hirttonuorajärjestelmälle "uskollisina"!
Ne olivat ne, jotka vuonna 1917 ennemmin turvautuivat kirgiisiläisiin kasakkoihin, kuin yhteiskuntaparannuksiin.
Ne ovat Suomen porvarilliset provokaattorit.
Ja heidän vanavedessään kulkevat puolivillaiset nousukassosialistit ja tyhmät revisionistit, jotka hetken etujen vuoksi myyvät suuren periaatteen ja provoseeraavat kansaa kuitenkin vaalipuheissaan. Ne varastavat kansalta voitonmahdollisuuksia, sillä ne eivät uskalla antaa hyökätä etumaisessa rivissä, peläten kuolemaa aatteen edestä.
Olisi parempi kirjoittaa porvareista ja sos.dem. puolueen revisionisteista:
"Pois varkaat ja provokaattorit puolueesta!"
VIII.
Miinalaivan reunaa vastaan nojautuu kaksi siropukuista meriväenluutnanttia. He tupakoivat ja juttelevat kepeästi keskenään. Laivan kantta pitkin menee pieni, laiha maalaisvaimo, joka kaikkia voimia ponnistaen yrittää kantaa kahta ämpärillistä sikaruokaa, niin ettei kannelle mitään pirskahtaisi. Päivä on kuuma ja sikaruoka on pilaantunutta. Se haisee pahalle.
Luutnantit kirpistävät nenänsä ja hetken kuluttua juoksee maalaisakan perästä virolainen matruusi, joka suomeksi koettaa selvittää, että vaimo ei saa ottaa sikaruokaa laivasta, koskei osaa sitä sopivalla tavalla pois kuljettaa. Sitä ei saa ottaa päivällä, koska päällystö on silloin laivassa.
Elma, se on tuo maalaisakka, joka sikaruokaa kantaa miinalaivasta. Elma painaa päänsä alas ja vaikenee. Taantumuksen iestä täytyy tottua kantamaan.
Jälkeen Viaporin kapinan oli hän ja hänen miehensä liian sopimattomina joutuneet osalta sos.dem. puolueen "poliitillisen" johdon epäsuosioon ja muutamilta sai suoraan havaita, että olisi puolueelle edullista, että he siirtyisivät pois sen palveluksesta.
He olivat poliitillisesti liian, "heikkoja" ja "epäluotettavia" j.n.e.
Elma ja hänen miehensä ostivat lainarahoilla pienen raivaamattoman suon elättääkseen itseään kunnollisina korvenraatajina.
Nyt selveni Elmalle puolue-elämä.
Ensin hänen miehensä toimi yhtiössä kahden "puoluetoverin" kanssa. Toinen oli sos.dem. maisteri, toinen sos.dem. rahamies. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta sitte ilmestyi soraääniä. Elman mies maksoi heidän mielestään työväelle liian suuria palkkoja, ei rasittanut niitä kyllin, yritti liikaa j.n.e. Seuraus oli, että rahamies, sos.dem. puoluetoveri, yhtiön prokuristina sanoi, ettei yhtiö saa enää liikepääomaa, josta olisi seurannut. että Elman miehen pienet säästöt olisi rahamies, sos.dem. puoluetoveri, kaapannut yleisessä yhtiön vararikossa.
Kovien ponnistusten kautta sai Elman mies itse koko yhtiön huostaansa.
Nyt sos.dem. puoluetoveri ja rahamies, varatuomari, lakitieteen kandidaatti ja aatelismies af Virvelin kimpaantui. Ja se voima, jonka Elman olisi pitänyt miehineen säästää tarvittavaan vallankumoustaisteluun, kului loppuun häikäilemättömän julkeissa käräjäjutuissa, jotka arvoisa puoluetoveri af Virvelin nosti ruotsalaisten ja suomettarelaisten porvarien, kehnojen vääränvalantekijöiden työmiesten ja Venäjän hallituksen asettaman suomalaisen poliisivallan avulla.
Eräänä päivänä Elman mies lyötiin käsirautoihin ja sai istua kolme kuukautta Katajanokan vankilassa – syytettynä seitsemän markan puuvarkaudesta, vaikka hänellä itsellään oli metsää.
Käräjöitä käytiin, luokkatuomioita langetettiin ja sos.dem. puoluetoveri, rahamies ja aatelismies af Virvelin iloitsi, että Elman mies olisi voitu tehdä kelvottomaksi puolue-taisteluun, menetettyään kansalaisluottamuksensa.
Näin pitkälle menee revisionistinen varovaisuuspolitiikka puolueessa!
Ha! Ha! Ha!
Elma raatoi kuin torppariakka, teki hevostöitä, loi lantaa, möi puutarhatavaraa torilla. Sillä välillä hän synnytti lapsia ja koetti seurata aikansa virtauksia.
Sos.dem. puoluetoveri af Virvelin oli sukua suurimman suomalaisen pankin johtaville piireille. Siellä ruvettiin kohtelemaan Elman miestä – "tuttuun tapaan".
Annettiin ensin luottoa ja kun nuori mies oli olkainsa takaa hommannut talonsa kuntoon – niin pankki pani sen äkkiä ryöstölle ja af Virvelin ja pitäjän trokarit veivät Elman miehen omaisuuden polkuhinnasta.
Tiineitä rotu-emäsikoja myytiin 20 markalla. Poliisi löi heti nuijan pöytään, kun joku vaan suvaitsi jotain tavarasta tarjota.
Elman koti puhdistettiin. Taideteokset ja perintövitjat, kihlasormukset ja vaatteet myötiin.
Kahden lapsen kera Elma muutti Helsinkiin – ottaen puutarhurinsa äidittömän kaksiviikkoisen lapsen vielä lisäksi huostaansa. Ainoa ystävä, joka Elmalle jäi, oli uskollinen naispalvelija. Ida, joka Elman kanssa jakoi viimeisen leivän ja välillä näki nälkää.
Ikuinen kiitos sinulle, sinä kansan nainen, joka uskoit aatteen voittoon ja isäntäsi rehellisyyteen.
Nyt alkoi vakituinen taistelu rinta rintaa vastaan kapitalismin hirviön kanssa.
Kettumainen, entinen puoluemies avusti heitä ensin huutamalla omiin nimiinsä osan Elman miehen maapalstaa. Siihen Elma sai uhrata parhaimmat voimansa ja elämänsä valoisimmat vuodet 30 ja 40 ijän välillä.
Elma vanheni ja jäykistyi, aivot väsyivät, into laimeni, sielu katkeroitui. Ja ajaen kylmässä syksyisessä aamupimeässä laihalla ruunalla kaupunkiin, hän paleli aina sisuksia myöten hautoen mahdollisuutta pelastua tästä taloudellisesta ja henkisestä ahdingosta.
Ja tieto, että hänen tavallaan kärsi miljooneja Suomessa, satoja miljooneja mailmassa, toisten ryvetessä laiskuudessa ja hekumassa, se täytti hänen sielunsa verenhimoisella kostolla.
Laiha köyhän hevonen kärsi työn paljoutta ja viljan puutetta, lapset kärsivät vilua vaillinaisessa asunnossa. Katto vuoti, tulisija oli rikkinäinen tiilenröykkiö. Ruoka oli karkea ja toisinaan riittämätön. Työ oli ylenmääräistä, lepoa ei voinut toivoakaan. Puolue ja taidemailma sanoi, että Elma oli rappiolla – ja syy oli oma. Niin räkättivät sukulaisetkin!
Oi, Siperian erämaitten elämä ei ole sen jylhempää kuin Suomen korvenraatajan elämä hallaisen, viimaisen suon reunalla. Venäjän vankilan vartijasto ei pirullisemmin kiusaa pidätettyä kuin itsekylläinen, itseviisas suomalainen porvaristo ja aina sos.dem. puolueeseen tunkeutunut revisionistinen puoluekerma kohtelee vasemmistolaisia.
Ainoastaan taidemailmassa joku ja työväki ottaa asian humoristiselta kannalta – ja tämä kansan humööri piti Elmaa hieman vireissä taantumuksen verisessä ilveilyssä.
Ympäristön työkansa, niitten joukossa moni "siveän" kapitalistisen mailman tuomitsema, muodosti Elman ympäri henkivartijaston, joka piti puoliaan sos.dem. puoluetoverin af Virveliinin monille poliisihyökkäyksille.
Pitäjän johtava sielu, herra nimismies, virkaintoineen jäi usein ihan avuttomaksi käräjillä, missä puoluetaistelu kävi nappulavarkauksien käräjäjuttujen puitteissa.
Mutta Venäjän hallitus on kiitollinen vähimmästäkin palveluksesta.
Sos.dem. puoluetoveri af Virveliin möi erittäin edullisella hinnalla halkoja Venäjän taantumushallitukselle sodan ensi vuosina. Hän vartioitti myös sangen innokkaasti köyhiä, jotka kokosivat kuivia risuja valtion metsä-alueelta. Olisi kai saanut taantumukselta prenikan, jos ei vallankumous maaliskuun 17 p. 1917 olisi rikkonut "puoluetoverin" ohjelman.
Hän siirtyi pitäjän porvarillisten kartanonherrojen konsertista Helsingin poliisilaitokseen ja siitä osuusliikkeeseen johtavaksi sieluksi.
Ja vielä kerran sos.dem. puoluetoverit iskivät kyntensä Elmaan. Se tapahtui itse suuressa vallankumouksessa, jolloin puolueen sanomalehden sihteeri ei uskaltanut panna Elman referaattia punakaartilaisten kokouksesta lehteen. Ja kun Elman liian innokkaasti asiaa ajava palvelijain palkkaselostus osuusliikkeessä tarjottiin lehteen, niin puoluetoverit, revisionistit, lehden johtokunnan jäsenet, kielsivät ilmi tuomasta osuusliikkeen asioita, sillä se koski "sosialidemokraattejakin".
Vielä siis vallitsee taantumuksen henki, aivan kuin jälkeen v. 1906.
Vasemmistolaiset merkattaisiin mielellään vielä rosvoiksi ja provokaattoreiksi, jos löytyisi Suomessa sopivaa, miliisiä siihen asiaan ryhtymään. Mutta nyt ei löydy enää sellaista miliisiä. "Lahtarikaartilaiset" taas ovat liian pahassa maineessa.
Niin! Niin! Hyvät herrat, revisionistit ja puolivillaiset, marraskuun ja maaliskuun sosialistit, te "nimellisesti" zimmervaldilaiset, ovatko teidän paperinne puhtaat sinä suurena pyykinpesun päivänä?!
Viaporin kapina v. 1906 ei ole vielä ihan päättynyt.
Teloitettujen haudalla ei ole kunnollista muistomerkkiäkään. Se on kai hankittava. Sen vaatii vanha hyvä tapa.