VALLANPERILLINEN

Historiallinen 5-näytöksinen murhenäytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsingissä 1910,
Suomalainen Kustannus-O.-Y. Kansa.

Tampereella 1910,
Tampereen Kirjapaino-osakeyhtiö.

NÄYTELMÄN HENKILÖT:

 Tsaari Pietari I Suuri.
 Katarina Aleksejevna, hänen toinen puolisonsa.
 Tsarevitsh Aleksei Petrovitsh, Pietarin poika ensimäisestä naimisesta.
 Charlotte, Blankenburgin prinsessa, hänen puolisonsa.
 Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh Menshikov.
 Parooni Pietari Pavlovitsh Shafirov, varakansleri.
 Pietari Andrejevitsh Tolstoi, salaneuvos.
 Boris Petrovitsh Sheremetjev, sotamarski.
 Aleksanteri Ivanovitsh Rjumjantsov, kaartinkapteeni.
 Kreivi Daun, Neapelin varakuningas.
 Amelie von Rosgarten, Charlotten hovineiti.

Tsarevitshin puoluelaisia:

 Ruhtinas Vasili Vladimirovitsh Dolgoruki, kenraaliluutnantti.
 Semeon Ivanovitsh Naryshkin, kenraalimajuri.
 Ivan Ivanovitsh Naryshkin, eversti.
 Stepan Bogdanovitsh Gljebov, majuri.
 Ruhtinas Semeon Jakovlevitsh Stsherbati.
 Feodor Matvejevitsh Dubrovski, bojaari.
 Abraham Feodorovitsh Lopuhin, bojaari, tsarevitshin eno.
 Aleksanteri Vasiljevitsh Kikin, amiraliteetissa palveleva virkamies.
 Nikifor Kondratjevitsh Vjasemski, tsarevitshin kasvattaja.
 Jakov Ignatjev, tsarevitshin rippi-isä.

 Afrosinja (Frosja), Vjasemskin suomalainen maaorja.
 Jakov Hrisantovitsh Bahmeotov, kersantti tsaarin talliväessä.
 Ivan Boljshoi-Afanasjev, tsarevitshin kamaripalvelija.
 Lääkäri.
 Tsaarin hovinarri.
 Ensimäinen |
 Toinen | työmies.
 Kolmas |
 Ensimäinen |
 Toinen | hovipalvelija.
 Kolmas |
 Ministereitä, senaattoreita, hovilaisia, hengellisiä,
   palvelijoita, sotamiehiä, työmiehiä y.m.

Tapahtuma vv. 1715-1718.

Ensimäinen näytös.

I kuvaelma.

"Kesäpuisto". Nevan ranta. — Vasemmalla penkki. — Perällä, toisella puolen jokea, näkyy Pietari-Paavalin linna, Joella liikkuu veneitä ja pursia. Rannassa hiekkalotja, josta miehet kuljettavat hiekkaa maalle. Likempänä tasoittavat kivenhakkaajat graniittikappaleita, rakentaen rantakatua. — Oikealla, syrjemmällä, tsaarin "kesäpalatsi".

On kirkas, päivänpaisteinen aamu. Työmiehet hyräilevät lauluja. Vasemmalta, Mars-kentältä, kuuluu milloin lähempää, milloin kauempaa, rummunpärrytystä.

AFROSINJA (penkin edessä seisoen). Tulkaas, miehet, katsomaan, kuinka tsaari itse tuolla kentällä poikia marssittaa!

KAKSI KIVENHAKKAAJAA (keskeyttää työnsä ja astuu etualalle).

ENSIMÄINEN. Itsekö hän, toden perään, niitä siellä marssittaa?

AFROSINJA. Etkö sinä, hölmö, vielä tsaaria tunne?! (Hyppää penkille seisomaan.) Katsohan tuonne! Tuo tuolla — pitkä ja solakka — se on hän.

ENSIMÄINEN. No, kyllähän minä…

TOINEN. Niin, tosiaan. Se se on.

AFROSINJA. No, nyt sen näitte. Ja pankaa muistiinne, että osaatte eukoillenne kertoa, kun kotiinne palaatte!

ENSIMÄINEN. Vaan onkos se siellä vallankin perillinen, — Aleksei
Petrovitsh?

TOINEN. Niin, — eikös se ole tuo tuolla?

AFROSINJA. Eikä ole. Hän on hinteläkasvuinen. Hän ei rakasta näitä uudenaikaisia sotatemppuja, vaan istuu mieluummin kotonaan pyhien kirjojen ääressä.

TOINEN (tehden ristinmerkin). Jumala häntä siunatkoon ja suokoon pitkää ikää! Hän se on rahvaan toivo.

ENSIMÄINEN. Eilen kun meidät vasta tänne työhön tuotiin, niin ei olla vielä keritty nähdä. — Mutta mistäs sinä ne tunnet? Jos valehteletkin?

AFROSINJA. Mistäkö? — Joka päivä näen.

TOINEN. Kuka sinä sitte olet?

ENSIMÄINEN. Ehkä lietkin itse tsarevna, konsa noin olet meheväkin?

AFROSINJA (purskahtaen nauruun). Makea on hunaja huulillasi. —
Katsokaa: nyt ne kääntyvät tännepäin.

ENSIMÄINEN. Eipäs vain anneta miehille lepoa — päivät pitkään komennetaan.

AFROSINJA. Eipähän se tsaari paljoa lepää itsekään. Aina on mukana joka paikassa.

TOINEN (naurahtaen). Vaan onpa ne pojat lystinnäköiset — ilman partaa.
Mille vain on vähän viiksen tynkää jätetty.

ENSIMÄINEN. No, niin ovat ihan, kuin meren takaiset apinat.

AFROSINJA. Katsokaa vain, ettei ne nuo teidänkin naamanne kohta kuorita sileiksi kuin lanttu, ell'ette tahdo partaveroa maksaa.

ENSIMÄINEN. Eipä tuo taida tähän maailman aikaan enää mikään mahdotonta olla. Kaikki on nyt vain ulkomaan mallin mukaan tehtävä.

TOINEN. Vaan Jumalan viljaa se on partakin. Ja se on synti, jos kuka sen leikkaa.

AFROSINJA. Niin se oli, hyvä mies, ennen, vaan ei ole enää.

ENSIMÄINEN. Kuulehan, tyttö, onko tuo totta, mitä ne hokevat, että nuo ulkomaalaiset laivat, joita tuolla satama täynnään on, kuljettavat täältä partoja Turkin maalle ja että niistä siellä laitetaan Turkin keisarille turkit ja patjoja hänen rouvilleen?

AFROSINJA. On kyllä. Ja niiltä, jotka eivät osaa pitää kieltään luisten lukkojen takana, lyödään päätkin poikki ja viedään paaville tuomisiksi naurispaistikkaina.

(Hyppää penkiltä ja juoksee vasemmalle).

TOINEN. Pilkkaapa jo taisi tyttö tehdä meistä miehistä.

ENSIMÄINEN. Mene ja ota tolkkua noista akkaväen puheista. — Lähdetään pois!

TOINEN. Eiköpä jo lie ruoka-aikakin, koska näin hiukaisee.

BAHMEOTOV (tullen oikealta). Kuulkaa, miehet, minnekä se tyttö joutui, joka tässä vast'ikään seisoi?

ENSIMÄINEN. Tyttö? Mikä tyttö?

BAHMEOTOV. Mikä? Se Vjasemskin maaorja, — Afrosinja.

ENSIMÄINEN. Vai se se olikin?

TOINEN. Niin minnekäkö meni?

BAHMEOTOV. No, niin, niin. Sano sukkelaan!

TOINEN. No, se luisti tuonne kentälle päin tsaaria katsomaan.

BAHMEOTOV (juoksee vasemmalle).

TOINEN. Jos ei se mies rakkauttaan juossut, niin sillä oli ymmärrys kantapäissä.

ENSIMÄINEN. Siltä se näytti.

TOINEN. Kuka sekin lienee ollut?

ENSIMÄINEN. Täällähän tuo on koko aamun maleksisinut. Jashka sanoi taannoin, että se on muuan kersantti tsaarin talliväessä. Jakov kuuluu olevan nimeltään.

TOINEN. Siltä näytti, kuin se sitä tyttöä saisi ikänsä perästä ajaa.

ENSIMÄINEN. Koreammat koivet pitää sillä pojalla olla, joka hänet käsiinsä saapi.

KOLMAS KIVENHAKKAAJA (huutaa rannalta). Syömään, miehet, pois!

ENSIMÄINEN ja TOINEN. Tullaan! Tullaan!

(Kaikki työmiehet poistuvat rantaa pitkin oikealle.)

AFROSINJA (palaa rantaa myöten vasemmalta).

BAHMEOTOV (seuraa häntä kintereillä). No, kuule, Afrosinja! Annahan mun edes kotva sua puhutella, kun vihdoinkin sun yksin tapasin.

AFROSINJA. Ei ole aikaa mulla eikä tässä sopiva seisoa.

BAHMEOTOV (pidättäen häntä kädestä).
Vain kaksi sanaa!

AFROSINJA.
No? Mitä tahdot?

BAHMEOTOV. Miten alkaisinkaan?! Tuhansin mulla aatoksia uhkuu, ne polttaa päätäni, mut kieli vain ei kyllin kerkeä niit' yhtähaavaa oo sulle lausumaan. Kuin virta paisuu, sulattamana kevätauringon, äyräittens' yli, niin myös sydämeni, sun katsees kiehtomana, rakkautta on tulvillaan. Niin. Sua lemmin! Se on aatosteni aatos, tunteitteni se tunne on, ja ne ne kaksi sanaa, joiss' onneni ja elämäni ydin.

(Vetää Afrosinjan luokseen, istuutuen penkille.)

AFROSINJA (jääden seisomaan).
Oi, laske! Päästä! Miksi tätä haastat?

BAHMEOTOV. Miks'?! — Afrosinja, muistathan, kun sinut tilalla Vjasemskin ma, vuosi sitten, näin ensi kerran? Silloin sinuun jo sydämein kiintyi. Aika, joka siitä on kulunut, on vahvistanut vain mun kiintymystäin. Sillä siitä saakka oon mielessäni päivin pystytellyt, öin unelmoinut sitä majaa pientä, min lieden ääressä sä liekkuisit mun lemmittynäni. Ja kun sä tänne nyt saavuit, kun sun jälleen nähdä sain, minussa heräs kirkkahana toivo, ett' ehkä toteutuu jo kohtakin tuo unelmani, että sinut, sinut saan ikiomakseni, Afrosinja.

AFROSINJA (katsottuaan häntä kotvasen silmiin, tempaa irti kätensä). Noin turhaan haaveksit. Sä tiedäthän, ett' olen toisen.

BAHMEOTOV (nousten paikaltaan).
Toisen?

AFROSINJA.
        Niin. Nikifor
Kondratjevitshin vallass' olen.

BAHMEOTOV.
                               Mutta
minäpä tahdon vapauttaa sinut.
Vapaaksi sinut hältä lunastan.

AFROSINJA. Kas, joko niin on paljon rikkautta ja voimaa sulla?

BAHMEOTOV. Sydämesi ensin kun olen voittanut, niin voimakas ja rikas olen kyllin. Tsaariin asti sun tähtes menen.

AFROSINJA.
                  Sinä — kersantti!

BAHMEOTOV. Niin — kersantti! Vai korkeampaan kuuseen se teidän armonne jo kurkottaisi?! Mä pyydän anteeks', etten sitä tiennyt. No! Mutta muistahan: on kersanteista jo ennen voinut kenraaleja tulla. Kenties voi nytkin.

AFROSINJA. Sydämestäni vain toivotan ma menestystä.

BAHMEOTOV. Kiitän. Ja jos se täyttyy tämä toivotus, kentiesi silloin täytät sinä myös mun toivoni?

AFROSINJA. Kentiesi, silloin. Mutta siks kuihtunut lie unelmasi kukka tai Tuonen virran viemä.

KIKIN (tulee rantaa pitkin oikealta).

BAHMEOTOV. Kikin! — Taaskin tuo amiraaliteettilainen tiellein!

(Tekee hänelle kunniaa.)

KIKIN (Bahmeotoville).
Tsarevitsh aikoo ratsastamaan mennä.
Käy antamassa käsky satuloida!

BAHMEOTOV (luo häneen epäluuloisen vihan katseen).
Ma tottelen.

(Menee oikealle.)

KIKIN. Sua, Frosja, juuri etsin. On tärkeätä sanottavaa mulla. — Mut ensin varoittaa mun sua täytyy vakaasti. Juoksennella näin ei sovi sun täällä. Vaarallista on, jos nähdään parissa miesten sinut. Varsinkin kavahtaa tuota miestä sinun tulee! Se muista toiste!

AFROSINJA. Armollinen herra! Ma sotaharjoitusta katsomaan vain tänne juoksin, kun hän äkkiä puheisiin puuttui kanssain.

KIKIN. Näkeväsi tsarevitshin kai täällä toivoit myös?

AFROSINJA (joutuu hämilleen).
Ei — — — kyllä — — —.

KIKIN. Hyvään maahan siemen on, näköjään, langennut. Sa olet oikein käsittää tiennyt katseet, jotka luoda kauniisiin silmiis Hänen korkeutensa suvaitsi käydessään sun isäntäsi talossa. Miekkonen on, kelle sattuu osaksi moinen onni! — No, ei tarvis sun minun edessäni ujostella. Tsarevitshin juur' olen lähettämä. Sa häntä tänään tääll' et nähdä saa, kuin halusit, mut sinut hän sen sijaan huomenna tahtoo hovissansa nähdä.

AFROSINJA.
Minutko, herra?! Ei, nyt teette pilkkaa.

KIKIN. En. — Kuule, Afrosinja, toivon, että oot yhtä älykäs, kuin kauniskin, ja sanomatta ymmärrät ett' aina on vaitiolo merkki suurimman viisauden.

AFROSINJA.
           Mitä tarkoitatte, herra?

KIKIN. Sa kuule, Frosja, tarkkaan sanojani ja paina mielees ne! — Näät, huomenna, juur' tähän aikaan, veistämöstä laiva vesille uusi lasketaan ja juhlaan, sen ristijäisiin, myöskin menee tsaari ja koko hovi, vaan tsarevitsh ei. Hän pahoinvoipa on. Sä ymmärrätkö?

AFROSINJA.
Ymmärrän, herra.

KIKIN. Rippi-isänsä minulle kertoi niin. — No, tähän aikaan siis minä saavun sua hakemaan. Sa portillanne ole valmiina mua seuraamaan.

AFROSINJA.
                Mut, armollinen herra…

KIKIN. On kaikki järjestetty. Isännältäs ei lupaa sinun enää tarvis pyytää. Ja sinut minä sitte sinne saatan, miss' odottaa sua elämäsi onni.

AFROSINJA.
Voi, rajusti mun sydämeni sykkii.

KIKIN. Se siitä tyyntyy. Raju-ilman kyllä hajoittaa päivänpaiste.

AFROSINJA. Pelko vaiko muu outo tunne mieleni näin valtaa!

KIKIN.
Huoletta ole! — Kaikki tiedät nyt.
Ja tarinoimaan täss' en jouda enää.
Hyvästi! Huomiseen siis, — tähän aikaan!

(Menee vasemmalle.)

AFROSINJA (seisoo hetkisen hämmästyksissään ja mietteisiin vaipuneena.
Kun hän aikoo mennä oikealle, tulee)

BAHMEOTOV (erään puun peitosta häntä vastaan). Vai niin on asiat?! Et tosiaankaan sa taannoin valehdellut sanoessas', ett' olet toisen.

AFROSINJA. Millä oikeudella vastuuseen vaadit mua? Sinäkö vain kanssain saisit haastaa?

BAHMEOTOV. Kavalata! Sa luulet, ett'en kuullut varsin hyvin kenenkä puolesta hän puheli ja mihin kohdistui tuo keskustelu?

AFROSINJA. No, jos sen kuulit, sun on monin verroin enemmän syytä minut jättää rauhaan ja — olla varuillasi!

BAHMEOTOV. Afrosinja! Tien haarass' seisot. Järkes' anna päättää, mihinkä sun on käännyttävä, koska sydämes noin on tyly sitä kohtaan, mi kuilun partaallakin sulle tarjoo kätensä pelastavan. Oikean tien valintaan on vielä aika.

ÄFROSINJA. Eipä puun varjo vaaksan vertaa siirtynyt viel' ole sijaltaan, niin uskot, että jo mielein olen muuttanut. Vaan kovin erehdyt luullessasi, että häilyn kuin tuolla maston kärjessä tuo viiri. Tien olen valinnut ma mielein mukaan, mua silt' et käännä sinä eikä kukaan.

(Poistuu nopeasti rantaa pitkin oikealle.)

BAHMEOTOV (katsoen hänen jälkeensä). Sa toivoit, että sinut tuonne (osoittaa kesäpalatsia kohti) ties vie kukkuloille kunnian. — Kenties! Mut varo, ett'ei päiväs pääty tuolla sisällä linnan, Nevan pohjoispuolia. — — — No, mull' on jäljellä viel' yksi tie. Ma toivon, se mun perillekin vie. — — Ah, tsaaritar!

(Asettuu asentoon kunniata tekemään.)

KATARINA (tulee oikealta; katsoo Bahmeotoviin tutkivasti). Mik' on sun, Jakov! Muotos mua kummastuttaa.

BAHMEOTOV. Suuri tsaaritar, niin äkkiarvaamatta ilmestyit eteeni.

KATARINA. Ethän ensi kertaa mua nyt näe. Jokin sua vaivaa. Ennen en ole koskaan nähnyt silmäsi noin hehkuvan ja poskes punottavan.

BAHMEOTOV (syrjään). Ma sanoisinko? — Pyytäisinkö häntä? — (Tsaarittarelle.) Syvälle, suuri tsaaritar, ain' näkee sun kirkas katsees. Alamaises huolet ei siltä huomaamatta konsaan jää. Vaan miksi minä huolellani tässä kävelys huvin häiritsisin nyt?!

KATARINA. Ei, kerro vain! Jos jollain sua auttaa ma voin, niin lisää iloa se mulle huviini tuottaa.

BAHMEOTOV. Tiedän kyllä hyvin, ett' yksi lausumasi sana vain iloksi suurimmaksi muuttais murheen.

KATARINA. No? Mikä on se? Tuntuu siltä, kuin sydäntäs lemmen suru jäytäis, vai?

BAHMEOTOV.
Ah, suuri tsaaritar!

KATARINA. Ma arvasin kai oikein? Mut jos siten nyt on laita, epäilen, tokko sanaa satakaan sinua auttaa voi. Sä tiedät kyllä: ei syki sydän mahtisanan mukaan, ei käskyä se toisen tottele.

BAHMEOTOV. Sa, suuri tsaaritar, voit pelastaa minulle lemmittyni. Tee se, tee se! Minulle käske hänet antaa! Kyllä sydänkin oppii tottumuksen lain.

KATARINA. Mua pyyntös huvittaa. No, sano sitte, ketä se koskee? No?

BAHMEOTOV.
                    Ei ylhäistä,
ei rikasta, vaan mulle kallihinta:
Vjasemskin muuatta maaorjaa vain.

KATARINA.
Nimeltään Afrosinja ehkä?

BAHMEOTOV.
                          Niin. —
Hänestä tiedät, suuri tsaaritar?

KATARINA.
Kyll' olen kuullut. Niinkuin marjamaito
sanovat kasvoiltansa olevan.
Se onko totta?

BAHMEOTOV.
               Minusta: — on kyllä!

KATARINA.
Vai niin! On hyvä aisti sulla siis. —
No, mikä estää? Pelastaa, — sa sanoit?

BAHMEOTOV. Sit' älä enää, suuri tsaaritar, utele multa. Käske vain, ja suo ikäni kiitollisna palvella sinua siitä!

KATARINA. Uteliaaks minut tulinen intohimos, nuori mies, todella saa. Se mitä tietää? Kerro! Sanoissas naisen herkkä vaisto vaanii jotakin kilpailijaa. Ehk'en nytkään mä erehtynyt?

BAHMEOTOV. Kaikki tiedät sinä nyt, suuri tsaaritar.

KATARINA. En vielä kylliks' sinua auttaakseni.

BAHMEOTOV. Turhaan silloin apuusi olen vedonnut ma. Salli mun poistua.

KATARINA. Sa multa salata jotakin tahdot siis? Kai silloin auttaa mun käskyni, kosk' ilman sit' et tahdo ilmaista kaikkea. Vai ehkä vielä mua mahtavampi kilpailijas' on?

BAHMEOTOV (syrjään).
Mit' olen tehnytkään!

KATARINA. Ei peljätä sun tarvis mitään, mutta muista, että on onnes' avain nyt mun kädessäni. Nyt tai ei koskaan. Hetki tullut on. Ken on se? Nimi? Sano! Ken?

BAHMEOTOV.
                            Tsarevitsh.

KATARINA. Ahaa! — — Vai niin! — No, hyvä. — Kilpailijas' on kyllä vaarallinen. Mitään vielä en osaa luvata. Mut katsotaan, sun puolestasi mitä voidaan tehdä.

CHARLOTTE (tulee rantaa pitkin oikealta Amelie von Rosgartenin seuraamana).

KATARINA (Bahmeotoville toisella äänen painolla.)
Mä illemmalla ajelemaan lähden.

BAHMEOTOV (poistuu, Katarinan viittauksen mukaan, etualalta oikealle).

CHARLOTTE ja AMELIE VON ROSGARTEN (lähestyvät Katarinaa ja tervehtivät häntä kunnioittavasti).

KATARINA.
Aa! Teidän korkeutenne! Kuinka voitte?

CHARLOTTE. Tie douloureux, jok' eilen mua vaivas', mun salli tänään kävelemään tulla.

KATARINA. Siis siitä syystä ette suvainnut te meidän assembleehen saapua? Vahinko! Tsaari kovin kuitenkin pahoillaan oli, ett'ei teitä nähnyt. Se muille huono esimerkki on. Sen käsittää voi halveksumiseksi.

CHARLOTTE.
Siit' olin pahoillani itsekin.
Mut moiseen epäluuloon syytä koskaan
en ole antanut.

KATARINA. Ei voine kieltää, silt' että näyttää toisinaan, kuin meitä te välttelisitte ja olojamme myös katsoisitte silmin saksakon.

CHARLOTTE. On aivan kohtuuton se arvostelu. Vähemmin, kuin on minkään ulkolaisen, mun syytä Hänen Majesteettinsa hovissa siten käyttäytyä. Mutta jos joku karsain silmin toisinaan mua katseleekin, niin ma kärsin kaikki ketäkään loukkaamatta.

KATARINA. Ruikutusta tuo turhaa on.

CHARLOTTE. Mut perusteetont' aivan ei kuitenkaan?

KATARINA.
               Jos niin te tahdotte.
"Kuin vuotees teet, niin maata saat."

CHARLOTTE. Vai niin Siis totta? — Mikä syy? En tahallani ma tunkeutunut. Mun tsarevitshille valitsi tsaari itse.

KATARINA. Pakkoa ei toki liene ollut?

CHARLOTTE. Puutetta ei rakkaudenkaan.

KATARINA.
                  Oo! — — Ehk'ei silloin. —

CHARLOTTE.
Mun puoleltain ei nytkään.

KATARINA. Jos sen teihin olette kadottanut, surkutella mun täytyy.

CHARLOTTE. Niin. Se tott' on! Sääliä vain kohtaloni ansaitsee, — ei ivaa. Oon rakkauteni palkkioksi saanut ma puolisoni lemmettyyden täällä, — sen tunnen kyllä. Salaviittauksenne — tuo viskaamanne kivi kuormalleni — olisi tällä kertaa joutanut jo hyvin epäsuosionne säilyyn.

KATARINA. En kaipaa neuvoanne. Itse tiedän ma varsin hyvin, mitä sanon ma ja — miksi? Sillä, tosiaankin, mun enemmän sääliks käy tsarevitshia, kuin hänen puolisotaan. Enkä syyttä ma luule hänen teihin kylmenneen ja lohdutusta muualt' etsivän.

CHARLOTTE (itkusta pakahtuvalla äänellä). Te näytte, Teidän Majesteettinne, jo oikein toimeksenne ottaneen mun kunniallein käydä.

KATARINA. Eipä haittais, todella, Teidän Korkeutenne, vähän sen pyhyydestä huolehtia.

CHARLOTTE.
                          Mitä
se merkitsee? Tää on jo liiaksi.
Sananne kaipaavat nyt selitystä.

KATARINA. Sen kyllä löydätte, jos suvaitsette vain tarkastaa, ken teidät syrjäyttänyt ja teidän sijanne on anastanut.

(Menee peremmälle.)

CHARLOTTE.
Oi, taivas!! — Onnetonta!! — —

(Nojautuu, itkien, hovineitiinsä. Kuuluu rummutusta.)

VON ROSGARTEN. Rauhoittukaa jo, Teidän Korkeutenne! — Harjoitus nyt näkyy päättyneen ja tsaari palaa.

CHARLOTTE (pyyhkii silmänsä).
Ah! — — Mennään! Mennään pois!

(Menee von Rosgartenin seuraamana pitkin rantaa oikealle.)

KATARINA (katsoen heidän jälkeensä).
Hah-hah-hah-haa!

TSAARI (tulee Menshikovin seuraamana rantaa pitkin vasemmalta).

KATARINA. (yhtyy iloisena heihin. He poistuvat kaikki yhdessä kesäpalatsiin päin).

II kuvaelma.

    Huone tsarevitshin hovissa. Perällä ja vasemmalla ovet.
    Oikealla ikkunan edessä pöytä.

    ALEKSEI (istuu pöydän ääressä lukemiseen vajonneena.
    Kotvasen kuluttua hän lyö kämmeniinsä. Perältä tulee
    hänen kamaripalvelijansa Ivan Boljshoi-Afanasjev).

ALEKSEI. Ivan! On pyydettävä isä Jakov mun luoksein!

IVAN.
             Tottelen! — Juur'ikään saapui
luo Teidän Korkeutenne Aleksanter'
Wasiljevitsh.

ALEKSEI.
              Hän tulkoon, tulkoon!

IVAN (avaa oven Kikinille ja poistuu).

ALEKSEI.
Kas, terve, Sasha! Ystäväni!

(Suutelee Kikiniä.)

KIKIN. Yksin, näen mä, täällä taas tsarevitsh istuu kirjainsa ääressä, vaikk' koko hovi tuoll' iloitsee ja Nevan ranta raikuu.

ALEKSEI. Tiedäthän, Sasha, ett'ei ole mieleen minulle kemut nuo ja konstit muut, joit' isän' aivot ehtimiseen keksii. Tätäkään ilveilyä nytkään minä en nähdä tahtonut. Ja siksi sairaaks mä tekeydyin. Mut sinut, ystäväni, tääll' yksinäisyydessäin mielisti mä nähdä tahdon. Kiitos tulemastasi — Oi, jospa tietäisit, kuin sydäntäni kovasti kalvaa! Ja niin tyhjältä mun tuntuu elämäni!

KIKIN. Eipä kummaa! Pyhimys siitäkin voi pian tulla, elämäkertoja ken pyhimysten liiaksi lukee. Niiden vaikutusta kai on se, ett' on mieles synkkä.

ALEKSEI.
                                  Eikä.
Mä tätä juuri lu'in.

KIKIN (ottaa ja katselee kirjaa).
"Uskon kivi."

ALEKSEI.
              Se vasta oiva kirja.

KIKIN. Näinköpä niin hauska on se, kuin Pyrotekniikka ja Ballistiikka, joita isä-tsaari sua lukemahan vaatii.

ALEKSEI. Suottailemaan sa olet valmis aina.

KIKIN. Tiedätkös, minusta näyttää, että kohmeloa sinussa on. Ja siihen, Jumalauta, ei haittais pikku naukku. Suloisesti niin sydäntäsi nyt se virkistäisi ja multa kielenkannan irroittaisi. Voisinpa sitte tässä kertoa, mitenkä hurjast' eilen elämöittiin. Yks' oli puute meillä vain, mut suuri: muass' ei ollut rakkahin tsarevitsh, kuin usein ennen noissa iloissamme.

ALEKSEI. Ah, Sasha, tänään ei sun onnistu murhettain haihduttaa. Vaan kiitos siltä hyvästä tahdostasi! — - Ystäväni kysyä tahdoin sulta yhtä seikkaa, mi tässä lukiessain mieleen johtui. Mit' ainetta sa luulet olleen mannan, jot' Israelin lasten erämaassa sanotaan syöneen?

KIKIN.
                  Valitettavasti
mua kutsuttu ei niihin pitoihin.
Olisin muuten maistiaisiks tuonut.

ALEKSEI. No, ehkä sen voi isä Jakov mulle selittää. Häntä äsken lähetin ma hakemaan.

KIKIN. No, nyt ma kuokkavieras tääll' olen vain.

ALEKSEI.
                  Ei, ei. Et mennä saa.
Puhutaan muusta sitte! Pidä seuraa
minulle!

KIKIN. Paljon hauskempata seuraa ma sulle tänään toin, vaan poistua näin ollen oitis täältä täytyy mun. Asia pitkiä ei puheita nyt siedä lainkaan.

ALEKSEI.
                    Mitä tarkoitat?

KIKIN.
Pyhästi ett' oon sanain pitänyt.
Hän tääll' on nyt.

ALEKSEI.
                   Ken?

KIKIN.
                        Afrosinja.

ALEKSEI.
                                   Sasha!

KIKIN. Hyväkses tahdoin tilaisuutta käyttää, tavata että häntä yksin saisit, mut, näköjään, hän pois on saatettava.

ALEKSEI (puristaa molemmin käsin Kikinin kättä).
Mun oma ystäväni! — Kuinka? Miten?
Ja tänne, — nyt?

KIKIN. Siit' älä huolehdi! Sun rakkauttas taivas suosii. Toisin ei olla voikaan nyt, kun rakkaus liikkeelle pannut voimansa on kaikki. Sä tiedät, kuinka sua rakastamme me kaikki. Sinun onnesi on meidän ja koko valtakunnan onni. Sillä vain siitä kaikki riippuu. Ja jos nyt sa olet tyytyväinen, niin on mun iloni suurin saada lämmitellä sun onnes päivänpaistehessa.

ALEKSEI. Kylliks' en löydä sanoja ma ilmaistaksein iloni, Sasha.

KIKIN. Säästäkin ne sille, ovella joka tuolla odottaa vain käskyäsi tulla luokses tänne.

ALEKSEI. No, laske hänet, — tuo! Sä joko tuot minulle elämän tai kuoleman.

KIKIN.
Sen käskyn tunsin, ennenkuin sen kuulin.

(Menee Afrosinjaa hakemaan.)

ALEKSEI. Näin koskaan tuntenut ma ole viel' en. Ihana voima virkistää mun mielen', kuin kevähällä leuto tuulonen, puhaltain sairaan heikon huoneesen.

AFROSINJA (tulee munkin kaapuun puettuna).

KIKIN (seuraa). Tsarevitsh! Luokses munkin toin. Mit' anoo hän sulta almua, jo muoto sanoo.

ALEKSEI.
Käsitän keinos. Rauhass' olla voin.

KIKIN.
Ovella tuolla varron, — vartioin.

(Menee perälle).

ALEKSEI. Sa tunnet minut, Afrosinja? Muistat ken minä olen?

AFROSINJA. Kuinka en, tsarevitsh, sinua tuntisi?!

ALEKSEI. Niin. Oonhan jonkun jo kerran minäkin sun nähnyt, vaan en kertaakaan sua puhutella saanut näin kahden kesken. Frosja! Tiedätkös: sinua usein olen muistellut. Näät, ensi kerran jo, kun sinut näin, ihastuin sinuun. Vielä eläessäin en vertaistas oo nähnyt, niin oot sorja. Bojaaritar sa olet, vaan et orja!

AFROSINJA.
Tsarevitsh!… Sanas kummastuttaa mua.

ALEKSEI.
Ma totta haastan. — Kuule, Afrosinja!
Jos tahdot olla mun, sun omakseni
ma otan?

AFROSINJA. Sinun vallassas, tsarevitsh, on elämäni.

(Polvistuu Aleksein eteen.)

ALEKSEI (nostaa hänet ylös). Nouse, Afrosinja! En polvilles, en jalkain juurehen, en lempen' orjaks noin mun edessäni ma matelemaan sua tahdo, — en. Vaan rinnalleni, liki sydäntäni sun nostaa tahdon ikiomaksein ja vertaiseksein kautta elämäni. Sylini avaan, painan rintahan', jos syämes suostuu siihen hintahan. (Suutelee häntä silmille.) Sa vaikenet? Et vastaa, Afrosinja?

AFROSINJA.
Tsarevitsh, ain' oon sua ihaellut.

ALEKSEI.
Se viel' ei rakkautta. Ei siis muuta?

AFROSINJA.
Sinuhun aina aatokseni palaa.
Sun nähtyäni juur', taas nähdä halaa
sua mieleni.

ALEKSEI.
             On lemmen kaiku tuo.
Pelotta syämes äänen soida suo!
Vapaasti laula vain sa, että saisin
sävelmän kuulla sen.

AFROSINJA.
                     Kuink' uskaltaisin?!
Tsarevitsh!… Ilmaistako sinullen?

ALEKSEI. Viserrä vain, kuin kevääll' leivonen visertää kullallensa virsiänsä.

AFROSINJA. Valitus vain on virteni ja kovin koruton kuulla, niinkuin elonikin iloton ollut kehdosta on saakka. Mut nyt, nyt ensi kerran päivän säde mun tiellein tuikahti, kun lempein katsein, tsarevitsh, sinä mua lämmitit. Vaan suruks' syntyi tämä riemu mulle ja epätoivoon kuolee toivoni. Oon orjaks', orvoks' syntynyt ja siksi on orjana tai orpona mun lempein elämään tuomittu tai — kuolemaan.

ALEKSEI. Ei, Afrosinja, ei! Vaan elämään mun kanssain yhdess' aina kuolemaan.

AFROSINJA. Tsarevitsh! Ylhäällä sä seisot noin ja esteitä et näe.

ALEKSEI. Niitä ei saa olla tiellämme. Ne tahdon poistaa.

AFROSINJA. Kovinpa paljon panet alttihiksi, tsarevitsh. Joka puolelt' ammottaa onnettomuuden kuilu. Joka uhri on liian kallis sinne suistuakseen mun tähteni, — sun oma henkes varsin! On onni, saavutettu sitä tietä, vain suurin onnettomuus.

ALEKSEI. Afrosinja! Onnettomammaks' en voi tulla ma, kuin olen. Umpeen tuiskunut on tie eloni kuljettu ja sankka sumu urani edessäni peittää. Sillä en luotu ole elämään mä siellä, miss' saamaan satuin kehtoni, en siksi ma kelpaa, joksi synnyin. Afrosinja! Sä näet, ehkä kovempikin vielä, kuin sinun kohtalos, on mun, vaikk' oonkin Venäjän vallanperillinen. Mutta ma tahdon elämäni muuttaa, luoda nyt kohtaloni uudelleen ja mielein mun oman mukaan. Pakon kahleet tahdon ma katkaista. Nää jättää tahdon toimet, jotk' ahdistavat mua. Paeta pois tästä touhusta ja soisesta sumusta Pietarin ma tahdon maalle, suloiseen sydämmeen sen, syvemmälle. Ja sinun kanssas, Afrosinja. Sinun ihana olentosi, hiljainen kuin salon huokaus ja lauhkea ja leppoisa, kuin tyyni, pilvetön kesäinen päivä, se se rauhan mulle ja elon uuden sekä ilon ennen aavistamattoman vain antaa voi. Sit' olen onnea ma kaivannut. Sen löysin, sinussa kun vastineensa löys' ensi kerran sydämmeni nyt. Sill' lempeä mä vaille lapsena jo jäin ja lemmettä oon kasvatettu; niin, toisen mielen mukaan puolisonkin, jot' en mä lemmi, sain ma myös…

KIKIN (ryntää sisään).
                                  Tsarevitsh!
Sun puolisosi!… Palannut on kotiin!

AFROSINJA.
Voi, Jumala!

KIKIN. Jos tänne saapuu hän, hukassa kaikki ollaan. Huomaamatta pois meidän päästävä on täältä oitis.

ALEKSEI.
Ei, Sasha. Tulkoon, saakoon tietää kaikki!
Välimme ratketkoon nyt yhtä haavaa!

KIKIN. Tsarevitsh, itseäsi muista! Siten lopussa lempes on: tää kaunis aamu alussaan ehtooksi jo ehtinyt! On vaarassa myös Afrosinjan henki.

ALEKSEI (painaa Afrosinjaa suojelevasti rintaansa). Mun Afrosinjaniko! Hengelläni i'äti häntä suojella nyt tahdon, tulipa mikä tuli!

KIKIN. Kuule edes mun neuvoani! Sivusuojaan tuonne te poistukaa! Mä täällä odotan ja puolustaida koetan, minkä voin.

ALEKSEI.
Niin, Afrosinja, tule, mennään!

AFROSINJA.
                                Taivas!
Mitenkä käypi nyt?!

ALEKSEI.
                    Kuin taivas suo.
Sen apuun luotan.

(Menevät vasemmalle.)

KIKIN. Auttakoonhan vain nyt uskos, muuten mennyttä on toivo ja rakkaus! Ja minun onnettoman, tietysti, onni etunenässä. Jumalan kiitos, että kerkes antaa Ivan jo mulle mieltäylentävän ja rohkaisevan oivan lähtöryypyn.

CHARLOTTE (tulee perältä nopein askelin kiihtyneessä mielentilassa, pysähtyy ja silmäilee ympärilleen). Mun puolisoni? Miss' on hän?

KIKIN.
                             Hän lepää.
Mua pyysi vartioimaan, ett'ei kenkään
sais häiritä.

CHARLOTTE.
              Mun hänet nähdä täytyy.

(Aikoo mennä vasemmalle.)

KIKIN (oven edessä).
Mä pyydän anteeks, Teidän Korkeutenne.
En päästää uskalla.

CHARLOTTE.
                    Kuin? Puolisonsa
ei hänen luokseen pääsis? Mieletön!
Se on jo liikaa!

KIKIN. Sallikaa mun sitte hänelle ilmoittaa. — Tsarevitsh, anteeks! Te jaksatteko nousta? Luoksenne on puolisonne, Hänen Korkeutensa suvainnut tulla, hetkeks nähdä teitä haluten. Voitteko, tsarevitsh, tulla?

ALEKSEI (tulee).
Miks' en saa rauhass' olla? Mitä tahdot,
Charlotte?

CHARLOTTE.
           Sua puhutella, — kahdenkesken.

ALEKSEI. Levätä suo mun! — Toiste! — Yksin olla ma tahdon.

CHARLOTTE. Pyydän: kotvan vain! (Kikinille.) Ja te, te jättäkäätte meidät!

ALEKSEI. Hetki, Sasha, odota tuolla sitte!

KIKIN (poistuu perälle).

CHARLOTTE. Siis jo niin, ett' ovetkin on suljettuina multa? Ja vieras, vieras mua — puolisotas — sun luokses pääsemästä estää?!

ALEKSEI. Minun se oli käskyni.

CHARLOTTE.
                Ja mistä syystä?

ALEKSEI.
Sen kuulit jo. Ma yksin tahdoin olla.

CHARLOTTE.
Ha-haa! Vai yksin?! — Se ei ole totta.

ALEKSEI. Minua kiusaamaanko sitte tänne sa taaskin tulit, juhlan kesken jätit?

CHARLOTTE. En syyttä tullut. — Lue! Tämä lippu käteeni juhlan aikaan annettiin.

ALEKSEI (silmäillen sitä). Nimetön kirje! Juonittelijan salaisen lähettämä! Sitä uskot omia silmiäs siis enemmän. Sä näithän, että Kikin yksin vain vast'ikään oli täällä huoneessani.

CHARLOTTE. Oi, Aleksei, sä tiedät, kuinka sua rakastan hellästi. Sä näet myöskin, mitenkä minun sydämeni kärsii. Ja minä, — kyynelsilmin näen minä mitenkä päivä päivältä sä yhä tylymmin mua kohtelet, — ma tunnen sydämin verta vuotavin, kuink' olet minulle kylmennyt, mun hyljännyt. Tuo Kikin, sulle hän on kaikki, hän, jok' irstaiseen on elämään sun saanut. Mut eipä sillä hyvä: väleistämme saan salaisia viittauksia kokea päivittäin ja silmissä jo koko hovin pilkan esineeksi oon joutunut. Ei loukkauksiltansa minua säästä enää tsaaritarkaan. Hän selvin sanoin lausunut on ilmi, sä että toisen naisen vuoksi minut oot hyljännyt. Ja tässä, tässä nyt nimetön kirje tuo! — No! Jos on totta, mitä se kertoo, niin sen onnen sulle suon mielelläni, jätän sinut rauhaan ja lähden pois; mä lähden kotimaahain, — pois tyttäreni kanssa sinne palaan. Vaan min' en usko tätä. Todista, sa Aleksei, ett'ei se ole totta, — ett' on se herjausta vain! Sä tee se! Puhdista itsesi ja minut! Kuule! Palauta sydämeni rauha! Pyydän, rukoilen sua!

ALEKSEI.
              Kiusaat mua turhaan.
Oi, jospa tietäisit, kuink' alituiset
nuo ruikutukses kyllästyttää mua!
Mä pyydän sua: jätä minut, mene!

CHARLOTTE.
Kas niin! Sä kiertelet?! Se siis on totta?
Ken tuoll' on huoneessasi? Näytä! Näytä!
Ma tahdon nähdä. Tahdon, tahdon nähdä.

(Aikoo juosta sisään.)

ALEKSEI (tempaisee hänet käsivarresta syrjään. Charlotte vaipuu kirkaisten polvilleen. Aleksei asettuu itse oven eteen). Ei sanaa, askeltakaan enää! Riittää!

JAKOV IGNATJEV (tulee perältä).
Nimessä kaikkein pyhäin!

ALEKSEI. Isä Jakov! Sun taivas tänne saattoi. Rauhassa tääll' olla tahdoin, vaan tuo hornan henki leponi häiritsemään tuli.

CHARLOTTE (joka sillä välin on noussut pystyyn). Hyvä! Sun jätän rauhaan. Mutta tämä, tämä (sieppaa kirjeen Aleksein kädestä) on mun ja sen ma mukanani vien.

(Rientää perälle.)

ALEKSEI.
Nyt, isä, näit, kuink' olen onneton.

(Heittäytyy isä Jakovin kaulaan.)

IGNATJEV. Rauhoitu, poikain! Vielä sullekin avulla Herran toinen aika koittaa. — Vaan nyt, tsarevitsh, riennettävä on. Lie juhla kohta lopussa. Sa toiste voit jälleen Afrosinjan nähdä.

ALEKSEI. Sinä siis tiedät, isä?

IGNATJEV.
                  Kaikki. Anna hänen
    (osoittaa sivuhuoneeseen päin)
vain oitis lähteä!

ALEKSEI. Oi, kallein mulle on hänen henkensä nyt maailmassa.

IGNATJEV. Kuin sinun — meille. Siksi seuraakin mun neuvoani. Sinun parastasi me kaikki tahdomme. Sun tähtes teemme me kaikki.

ALEKSEI.
           Luotan sinuun, isä, siis.

(Avaa oven Afrosinjalle.)

IGNATJEV (kutsuu Kikinin sisään).
Nyt nopeasti menkää — Herran huomaan!

AFROSINJA.
Suo anteeks mulle! Hyvästi, tsarevitsh!

ALEKSEI (suudellen Afrosinjaa).
Hyvästi — ei, mut näkemihin vain!
Mun olet sa, mun nyt ja i'ät' ain'.

IGNATJEV (siunaten heitä ristinmerkillä).
Ylhäinen teitä siunatkohon!

KIKIN (syrjään).
                            Amen!
    (Ääneen)
No, mennään nyt!

Afrosinja ja Kikin (menevät).

IGNATJEV. Tsarevitsh, minut luokses' sa kutsutit? Sa jotain tahdoit multa?

ALEKSEI. Niin, isä. Raskas tyhjyys painosti mun mieltäin taannoin, mutta keveältä jo tuntuu nyt, kuin sumun haihduttua, ja tuoksuvata, tuorett' ilmaa hengin. Näin häälyväinen, kurja olen, isä.

IGNATJEV.
On, rakkahani, omatuntos herkkä.
Vaan tiedä, kaikk' on anteeks suotu sille,
mi tuntee virheensä ja tunnustaa.

ALEKSEI.
Se lohdutust' on mulle.

IGNATJEV. Onnettomaks' ei Luoja ihmistä oo tahtonut. On kukin oman onnensa vain seppä. Elämäss' onni joka ainoalle on tarjona. Ja ken sen löytää kerran, pitäköön siitä kiinni.

ALEKSEI. Minä, isä, sen myös nyt olen löytänyt. Mut, neuvo, opasta sinä mua, kuinka sen voin pitää. Isä, sinähän mun tunnet paraiten tilani!

IGNATJEV. Kun, rakkahani, minulta suoraan kysyt, tahdon suoraan myös sulle vastata. — On maailman alusta asti vallast' taistellut — kaks voimaa: hyvän, — pahan. Niinkuin yö ja päivä, pimeys ja valo, ovat ne vuorotellen aina vallinneet niin elämässä joka ihmisen kuin ihmiskunnankin. Sen, rakkahani, sinäkin, vaikka nuori olet vielä, kokenut kylliks olet. Valoisa sun oli lapsuutes, kun oma äitis sua hoiti, kasvatteli. Onnellinen Preobrashenskojessa myös ol' aika, sa jolloin meikäläisten — hengellisten — parissa sieluus ahnaast' ammensit kirkkomme pyhän opin. Siksi sulle ovatkin rakkaat hengelliset tiedot, olomme entiset ja vanhat tavat. Vaan pitk' ei ollut rauhan tyyni huomen. Pimeni pian valon vallan päivä sinulta ja myös — meiltä, kaikilta, joill' yks on sydän sekä mieli sama, kuin sulla. Isäs — hälle taivaan Herra lisätköön aina viisautta! — joutui pimeyden pahan hengen riivaamaksi ja valtaan Antikristuksen. Min Luoja ol' luonut, sen hän toiseks tahtoi luoda. Maan mullisti ja uudet tavat toi, — pakanain tavat, — vanhat olomme, isiltä perityt, hän hävitti, sitehet rakkahimmat ratkoi tyystin. Kaikk' uhrasi. Ei ketään säästänyt. Sinunkin armaan äitis, joka aina paheksui hänen toimiansa, pois erotti itsestään ja Susdalin lähetti luostarihin. Yhdeksän sä silloin olit vanha ja sen koommin et kertaa äitiäs oo nähdä saanut.

ALEKSEI. En hälle kirjoittaa, ei hänkään mulle saa enää, isä.

IGNATJEV. Niin, nyt sekin jo on kielletty. — Niin rakkahani, siten tek' isäs puolisolleen, äidillesi, jok' oli hänen tiellään. Äidittömäks hän eipä siltä sua jättänyt. Näät, ennenkuin hän laittoi luostariin Jevdokia Lopuhinan, hän jo talossa Menshikovin Katarina Skavronskajan sai nähdä. Ensin hänet, tuon Ruotsin sodan jätteen, lemmitykseen hän otti; tsaarittareks sitte teki. Näin äitipuolen sait. — Ja sillä välin myös kelpo opettajasi Nikifor Kondratjevitshin sijaan ulkolainen otettiin kasvattajaks sulle. Vanhain ei, näet, tiedot enää riittäneet, kun uusi harhaoppi sinuunkin ol' istutettava. Nyt ajettava sun päähäs oli sotatieteitä, väkisin eksersitsioihin vietiin alati sinut sekä kuljetettiin kitumaan sotaretkille. Ja sitte sinunkin täytyi oppis täydentää viel' ulkomailla. Sielläpä myös täyttyi sun, rakkahani, kovan onnes malja: sa puolisokses toisen valitseman sait naisen, — vääräuskoisen, mi nytkään ei vielä opistaan oo luopunut, — uskoomme oikeahan kääntynyt, ei kieltämmekään oikein oppinut. Pimeys maassamme, näät, täydelleen ol' saanut voiton, päässyt vallallen.

ALEKSEI.
On tuttu liiaks synkkä kuva tuo.
Minulle lohdutusta ei se suo.
Mut mik' on neuvos sitte?

IGNATJEV.
                          Rakkahani!
On velvollisuus joka ihmisen
pimeyden valtaa vastaan taistoon nousta —

ALEKSEI.
Sa tarkoitat?

IGNATJEV. — ell'ei hän orjana sen alle elämässään alistua ja ikuisesti tahdo kadota.

ALEKSEI. Minua, heikkoako, kehoitat sä nousemahan jättiläistä vastaan?

IGNATJEV. Pyhästä historiasta tunnet kyllä, mitenkä Goljatinkin David voitti.

ALEKSEI.
Vain Herran voiman kautta.

IGNATJEV.
                           Sinussakin
oleva on se, — sinun puolellasi.
Et ole yksin. Maasi olet toivo.
Sinua koko kansa kannattaa.
Sinulta kaikki pelastusta vartoo.

ALEKSEI.
Sitähän itse, isä, varron, kaipaan.

IGNATJEV. Sen kaikki yhteenliittymällä saamme. Jos itseesi vain luotat, rakkahani, on voitto sun. Ja oma luottamus, se Herran voima on, mi voiton takaa.

ALEKSEI.
Niin onneton ma olen, isä, etten
voi antaa enemmän, kuin mulla on.
Sa vaadit liikoja.

IGNATJEV. Vain täyttämään velvollisuuttas maatas, kansaas kohtaan. Jumala sua siihen vaatii nyt. Jos minun kehoitustani et kuule, Jumalan ilmestyksen ääntä kuule! Sinulle oman äitis, hurskaan nunnan Helenan kautta puhuu se. On hältä sinulle' enos Abrahamin kautta tää tullut tervehdys. Näät, monta, monta ikävää vuotta viettänyt hän on rukoilemalla sulle pitkää ikää ja armoa ja pelastusta meille myös kaikille. Ja nyt on Jumala sun äitis huokaukset kuullut, hänen kaikk' kyyneleensä nähnyt. Unessa hänelle Herra ilmestynyt on ja luvannut, sä että vuoden päästä Venäjän valtaistuimella istut, palautat rauhan, järjestyksen maahan. Ja pappien ja kansan sekä niiden bojaarein kautta, jotka meihin liittyy, se tapahtuu, jos sinä heihin liityt. Mä, sinun rippi-isäs, toimekseni oon saanut tämän tietohosi saattaa. Sa nyt siis näet, että sua kutsuu Jumala meidän pelastajaksemme. Sa meihin luottaa voit, kuin mekin sinuun. Ikeestä vapautat sa meidät ensin, tapamme vanhat lahjoitat taas meille ja hallita saat sitte rauhassa sa mieles mukaan. Ulkolaisen tuon takaisin laitat puolisos ja oman sydämes valitun, jonk' itse taivas lähetti johtotähdeks sulle, niinkuin itäisten maitten tietäjille tähden, teet puolisoksesi ja tsaarittareks. Pääkaupungin taas Moskovahan muutat ja siellä, hellimänä alamaistes, maas' sydämessä hellään sykkivässä, parissa puolisosi lempiväisen hiljaisen onnen päiviä sä vietät. Se neuvomme, — se taivaan tahto on.

ALEKSEI. Etäällä mulle onni häämöittää, — takana vuoren, pilviin kohoavan. Tie, jota neuvot, isä, nousta on tukala liian. Varrella sen näen jo verta tiukkuvan.

IGNATJEV. Sun kannamme me, jalkaas loukkaamatta, yli esteen. Bojaarit vartovat vain viittaustas. He, näet, huomen' iltana Nikifor Kondratjevitshin luokse neuvotteluun kokoontuvat. Ja sinne odottavat sinua he ja — Afrosinjas myöskin.

IVAN (Tulee perältä ja, ilmoitettuaan, poistuu).
Ruhtinas Aleksanteri Danilovitsh.

RUHTINAS MENSHIKOV (tulee). Tsarevitsh, sulta tsaari käskenyt on syytä tiedustella, miks et tullut sa juhlaan tänään?

ALEKSEI. Siitä tiedon olen jo kerran antanut.

MENSHIKOV. Ei tyydytä se Hänen Majesteettiansa. Sillä sinulla seurustella muiden kanssa, näköjään, voimia on kylliks' aivan.

ALEKSEI. Sekinkö multa kiellettäisiin jo, mä ett'en rippi-isääni sais nähdä?

MENSHIKOV. Hän kuitenkaan ei yksin tarpeen ollut oo sairasvuotehesi vieressä.

ALEKSEI. On, ruhtinas, se aika mennyt, jolloin sa mua tukastakin vetää sait. Vaan nyt, nyt sun ma kielelläsikään en enää salli mua loukata.

MENSHIKOV. Opetus, sulle annettu, mä näen, jo kantaa hedelmiä. Mutta tämän sun röyhkeytesi lisään höysteeks kyllä, kun tsaarillen vien selityksen, jonka sinulta käytöksestäsi hän vaatii.

ALEKSEI.
Sen annan kyllä.

MENSHIKOV.
                 No?

ALEKSEI.
                     Mut en sun viedä.

MENSHIKOV.
Siis oitis mua tsaarin luokse seuraa!

ALEKSEI.
Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun!

MENSHIKOV.
Mä mitä näen, — kuulen?!

ALEKSEI. Että minä kerrankin olen minä.

MENSHIKOV.
                     Hyvä! — Lähden!
Ja sanan vien! Mä kyllä sanan vien!

IGNATJEV. Tuop' oli miehen lailla! Poikani, sinulle Herra voimaa lisätköön!

ALEKSEI.
Mä lähden, isä.

IGNATJEV.
                Taivaan siunaus!
Nyt oot siis meidän?

ALEKSEI.
                     Tsaarin luokse lähden.

IGNATJEV.
Mit' ai'ot tehdä?

ALEKSEI. Omaa tietäni vain kulkea. Ei kuilun parrasta, ei salaisia sokkeloita käy se, vaan alhon aukeata pohjaa pitkin.

IGNATJEV.
Hukassa silloin itse oot ja — kaikki!

ALEKSEI.
Sovulla tahdon onnein saavuttaa
ja rauhassa vain elämäni elää.
Jumalaan luotan nyt, — en itseheni.

IGNATJEV. Sa liiaks' uhmaat, rakkahani. Muista, täss' että kohtalosi ratkaistaan!

ALEKSEI.
Nyt ratkaistaan mun kohtaloni, isä.
Hyvästi siis!

(Menee).

IGNATJEV. Oi, sittenkin hän on tekoomme tähän liian tarmoton.

(Seuraa.)

Toinen näytös.

III kuvaelma.

Tsaarin asunto kesäpuistossa. Yksinkertainen huone täynnä kaikenlaisia työkaluja, laivan malleja, sota-aseita, fysikalisia koneita y.m. Vasemmalla ikkunat, oikealla ja perällä ovet. Etualalla ikkunan edessä sorvauspenkki, jonka ääressä Tsaari sorvaa. Charlotte seisoo oikealla.

CHARLOTTE. Näin, armollisin isä-tsaari, näin jo raskahaks' on elämäni käynyt.

TSAARI. Saat olla huoleti, mein Liebchen, konsaan ei moisiin asioihin kiintynyt oo Aleksei.

CHARLOTTE.
           Niin luulin mä myös ennen.
Mut kaikki, kaikki toista todistaa.
Ja kirje varsinkin.

TSAARI. Sen avulla me selvitämme kaikki.

PALVELIJA (ilmoittaa).
                      Ruhtinas
Aleksanteri Danilovitsh.

TSAARI.
Hän tulkoon!

MENSHIKOV (tulee).

TSAARI.
No, mitä nyt, mein Freund? Sa tulet yksin?

MENSHIKOV.
Mä pyydän anteeks, armollisin tsaari!

TSAARI.
Siis käskyän' et täyttämässä käynyt?

MENSHIKOV. En koskaan ennen näin oo huonosti sun käskyjäsi täyttänyt.

TSAARI.
                         Vaan nyt?…

MENSHIKOV. Ei sua totellut tsarevitsh eikä minua tänne seurannut.

TSAARI.
                       Ja syy?

MENSHIKOV.
"Tien sinuttakin kyllä tunnen sinne.
Edeltäpäin vie sana, että saavun."
Se hänen vastauksensa.

CHARLOTTE.
                       Jumala!
Tää mitä tietää?!

TSAARI. Lapseni, ma tutkin asian tarkoin. Tuonne odottamaan siks' aikaa käy!

CHARLOTTE.
                 Sun armoos, tsaari, luotan.

(Menee oikealle.)

TSAARI. Mein Herzenskind! Noin uppiniskainen ei poika koskaan ennen ole ollut.

MENSHIKOV. Niin röyhkeästi kuin nyt hän, ei kenkään viel' ole kohdellut sun palvelijaas.

TSAARI. Siks' eteheni hänet rautakourin sun pitänyt ois tuoda.

MENSHIKOV. Yksin, tsaari, ei ollut hän. Ol' isä Jakov siellä.

TSAARI. Se pitkäparta taas! Sen kädet, ne, ne ovat tahmean tuon taikinan noin kovaks kannikaksi leiponeet.

MENSHIKOV. Käsistä niistä syntyäkään muuta ei ole voinut. Mut se pureskella käy vaikeaksi ehkä kohtakin, ajoissa ell'ei pehmitetä sitä.

TSAARI. Mein lieber Kamerad! Sa vartioitset, sen tiedän, kyllä hyvin valtatiet, vaan nyt on kehno kirkon rotta tehnyt, näköjään, salakaivannon ja päässyt perille jo. Ken tietää, mikä vielä voi vaarallinen väylä siitä tulla. Ajoiss' on urkittava, mihin asti se ulottuu! Siis kotkan silmääsi sun tarkemmin nyt käytettävä on!

MENSHIKOV. Vaikk', ylhä tsaari, mua nuhteletkin, oon onnellinen, että alamaiset mun huomautuksein armollisiin korviis suvaitset ottaa. Monasti jo ennen sinulle, tsaari, osoittanut olen, miten on turmiollinen se seura, jätetty johon nyt tsarevitsh on ja jossa hän niin hyvin viihtyy. Ethän sa ole enää pitkiin aikoihin puhunut hälle sanaakaan. Ei kumma siis, että vaitioloas hän pitää hyväksymisen merkkinä. Ei kumma siis, ettei tottelekaan sua enää. Niin, totisesti, kypsyneet on aatteet, jotk' imenyt on heimolaisistansa, ja uhkamielisyys on ensi kukka, mi niist' on puhjennut. Vaan kun nyt tiedät, mik' on se vesa, joka siellä versoo, niin, sielullani sua palvellen, oon valmis aina tukehuttamaan kaikk' elkeet ituihinsa, vaarat väistään ja vahvistamaan vain sun valtakuntaas.

TSAARI (taputtaen Menshikovia olkapäälle). Mein Seelenkind! Sen kyllä uskon. Siksi jätänkin huoleksesi poikani tekoja tarkastaa. Kas tässä kirje! On selvitettävä, mist' on se tullut, — mik' on se maali johon tähtää se. Se kruununprinsessalle lähetetty on kyllä. Mutta tarkoitus sen varmaan on ollut toinen, kuin sen vaikutus. Kavalan naisen haahmossahan usein käy piru itse. Susdalista kulkee salaiset langat nunnain, pappein kautta tuon poikarievun luokse. Siksi ehkä siell' oli luonaan isä Jakov nytkin. Jos sitä tietä salakaivanto tuo käykin, silloin tämä avain ehkä sen ensimäisen oven mulle avaa.

(Antaa kirjeen Menshikoville.)

PALVELIJA (ilmoittaa).
Tsarevitsh!

TSAARI.
            Parahiksi! — Tulkoon sisään!

ALEKSEI (tulee).

MENSHIKOV. Ilolla lähden käskys täyttämään, — jos sallit, — oitis?

(Tsaarin myöntymysmerkin tehtyä, poistuu perälle, luoden Alekseihin riemuitsevan katseen).

TSAARI (katsoo pitkän aikaa ääneti ja ankarasti Alekseihin.)

ALEKSEI. Isä-tsaari, luokses sa mua kutsutit?

TSAARI. Vaan sinä täytät mun käskyin huonosti. Oot itsepäiseks jo kovin käynyt.

ALEKSEI. Ennenkuin sa mua hakemaan lähetit, jo ai'oin tulla ma luoksesi.

TSAARI. Vai ai'oit?! Tunnustamaan tekosi itse mulle?…

ALEKSEI. Syyllinen en tiedä olevani, isä.

TSAARI. Vaikka ma todisteita syyllisyydestäsi saan lakkaamatta. Tuhannennen kerran taas rikoit tahtoani vastaan sinä.

ALEKSEI.
Ma, armollinen, isä-tsaari!…

TSAARI. Tiedän jo vastaukses. Vaan sun verukkeitas en usko enää. Sairas et sa ollut vaan tahallasi minun tahtoni sä jätit täyttämättä. Vieressäni, miss' aina jo sun pitäis seisoa, en sua näe kertaakaan mä enää. Ei sillä hyvä, ett' on valtakunta kuin perillistä vailla ja ma itse kuin isä lapseton. Jo puolisoskin on ollut pakotettu valittamaan sun salajuonistas, ja ruhtinas sun röyhkeydestäsi häntä kohtaan. Elämäs kunniaton muut' ei tuota, kuin häpeätä valtakunnalleni ja mulle. Mutta sinä, sinä vain oot syytön, viaton kuin lapsi ain'.

ALEKSEI. En itseäni pyydä puolustaa, en ketään myöskään syyttää tahdo. Minä, sen tiedän, olen huono puoliso, sinulle, isä, poika kelvoton ja valtakunnan perilliseks' aivan kykenemätön.

TSAARI. Sitä sanomaanko siis tulit luokseni?

ALEKSEI. Niin, isä. Tulin sult' yhtä armoa myös pyytämään: eroita minut vaimostain ja päästä vapaaksi velvollisuuksista, joihin en tunne taipumusta, enkä kelpaa.

TSAARI. Mä mitä kuulen?! On siis totta kaikki? Siis totta, mitä puolisosi juuri minulle ilmoitti ja totta siis myös, mitä puhui ruhtinas, ja totta, mit' itse tuskin olen aavistanut?

ALEKSEI. Niin, isä-tsaari, totta on se, ett'en rakasta vaimoani, ett'en koskaan voi häntä rakastaa ja ett'en koskaan voi siksi tulla, joksi sinä tahdot. Jos se on rikos, että tunnustan näin suoraan kaikki, niin oon syyllinen. Sa tuomitse siis mua!

TSAARI. Nousetko minua vastaan julkisesti jo? Ken villinnyt on sinut noin? Et itse tuot' ole päähäs saanut.

ALEKSEI. Isä, jos sinua vastaan noussut olisin, en olis luokses tullut. Rikkonut jos jollain tavoin oisin, enpä silloin näin sulle suoraan tunnustanut oisi. Sinulle vilpittömäst' ilmaisen ma kaikki, kaikki. Sanon suoraan senkin, ken sydämeni vallannut on, jos suot minun hänet vaimokseni saada, suot meidän yksinäisyydessä elää, suot luopua mun niistä toimista, joit' en ma suosi, joita vieron ma.

TSAARI. En tunne ääntäs, luonnonlaatuasi mä enää. Itse olet tuossa, mutta kuin toinen kuitenkin. Mit' on tää pyyntös? Se kummastuttaa mua, etten tiedä, oletko järjiltäsi. Vielä kerran se vaatii kanssas siitä puhumaan, jost' olen usein sulle ilmaissut sisimmät sydämeni ajatukset. — Kun silmään kuluneeseen elämääni ja siihen työhön, jonka suorittanut Venäjän hallitsijana ma olen, — Jumalan avulla, — niin riemuisasti sykähtelee mun sydämeni silloin. Vaan vastaisuuteen kun luon katseheni niin masentava murhe mielein valtaa. Oon usein raihnas, kuolevainen olen myös minäkin ja pian päättyä voi elämäni: tänään — huomenna. Kenenkä käsiin valtakunnan ohjat mä jätän silloin? Kuka silloin ottaa mun työni hedelmiä hoitaaksensa, vihollisilta maatani ken suojaa, ken kartuttaa mun kansaani ja ken urille uusille sen silloin johtaa?! Perillisteni linjaa kun mä tarkkaan, niin ainoa sa olet lapseni, vaan mitä odottaa voin minä sulta?! Jumala suinkaan järkeä ei vaille oo sua jättänyt, ei terveyttä vaille, vaan niinkuin evankeliumissa paha ja laiska palvelija, sinäkin oot leiviskäsi maahan kätkenyt. Mä itsepäisen luontees taivuttaa kyll' olen kokenut, vaan turhat aina kaikk' ovat olleet kehoitukset, nuhteet ja rangaistuksetkin. Sua kasvattaa ain' olen tahtonut niin, että kerran sinusta mulle kelpo seuraaja olisi tullut, opettaa ma olen sinulle antanut myös kaikkea, mi valtakunnan hallitsijalta on vaadittava, mutta kaikki olet tuhlaajapojan tavoin hukannut ja tyhjäntoimittajana sa nyt kulutat aikas vain. Et muista sinä sanoja apostoli Paavalin, mi lausuu, että kuinka voi se hoitaa Jumalan kirkkoa, jok' omasta ei kodistaankaan taida huolta pitää. Mä mitä voin siis sulta itselleni ja valtakunnalleni toivoa? Sult', ainoalta pojaltani, jonka pitäisi rinnallani aina seista, mua tukemassa aina olla, että, kun vihdoin täältä manalahan muutan, väsyneen pääni laskea ma voisin levolle rauhassa ja ilolla työpäiväin päättää, tietäin, että on pysyvä pystyssä ja korkeemmalle vielä kohoova luomani tää rakennus, jot' olen vaalinut, kuin silmäterää, — tää aatosteni ylhä templi, jonka tulella, miekalla ja verellä ja otsain hiellä oon pystyttänyt, — tää lumoava linna, johon vielä vavisten, ihmetellen silmänsä on kerran luova koko maailma?!! Vai olisinko turhaan järjestyksen ma saanut maahan, olisinko turhaan tuhonnut Turkin, turhaanko ma Kaarlon olisin kukistanut, Pultavan tapellut tappelun ja Ruotsin vallan peräti ruhjonut? Ja turhaanko avannut oisin lännen sulut, joista valoa, ilmaa raitista jo tulvaa mun kansalleni, turhaanko ma oisin tään Pietarin, tään muistomerkkini perustanut?! Tää olisiko tehty, vain siksi, että sinun kättes kautta kaikk' akanoina ilmaan heitettäisiin, häviäis, haihtuis?! — Sano, sallisiko sun sydämesi sitä raiskata? En usko sitä.

ALEKSEI.
              Isä!…

TSAARI (leppeästi). Ei, se ei voi sitä sallia. Mä tiedän sen. Minullahan on yksi poika vain, yks' ainut poika. Hän ei sitä tee. Hän moista suunnatonta surua ei isälleen voi tuottaa. Eihän?

ALEKSEI.
                                Isä!…

TSAARI (päättävämmin). Sa olet tähän saakka huonosti elänyt, mutta elämääsi nyt sä olet katunut ja kotiin jälleen palannut oot ja minä annan sulle kaikk' anteheksi. Heikon luontehesi sa voitat nyt ja tästä lähin kaikki teet minun, — isäs, — tahdon mukaan.