— Teidän majesteettinne, minä tulen luoksenne, koska olette sitä minulta pyytänyt. Minä tulen luoksenne, koska vihaan teitä, koska jo kauan aikaa olen joka päivä rukoillut pyhältä neitsyeltä, että hän turmelisi teidät ja koko teidän sotajoukkonne. Teidän majesteettinne, minä olen heikko tyttö, mutta oikeauskoinen katolilainen; te olette vainonnut kirkkoamme, te olette ryöstättänyt luostareitamme, karkoittanut pyhät isämme ja sulatuttanut pyhimystemme kuvat; te olette voittanut sotajoukkomme ja tehnyt meille ääretöntä vahinkoa. Sentähden olen minä pyhällä valalla vannonut tuhoavani teidät ja pyhän neitsyen apuun turvaten olen minä seurannut teidän jälkiänne Würzburgista, aikomuksessa tappaa teidät. —
Kuningas ja Oxenstjerna katsahtivat toisiinsa ikäänkuin kysyen, oliko tuo haaveellinen tyttö menettänyt järkensä. Neiti Regina huomasi sen ja jatkoi varmemmalla ryhdillä:
— Sire, te luulette minua mielipuoleksi sentähden, että sanon teille, te Saksanmaan valloittaja, tämmöisiä asioita. Mutta kuunnelkaa minua loppuun! Kun näin teidät ensi kerran Würzburgin linnassa, kun näin, miten lempeästi suojelitte heikkoja ja vapautitte voitetut kuolemasta, silloin sanoin minä itselleni: se on helvetti, joka teeskentelee taivaallista laupeutta. Mutta kun seurasin teitä tänne, kun läheltä katsoen näin teidän suuruutenne ihmisenä ja vertailin siihen teidän suuruuttanne sankarina … silloin, sire, horjui päätökseni, silloin oli minun vaikea vihata, minä taistelin itseni kanssa, ja tänä iltana on teidän hyvyytenne muuttanut minun järkähtämättömän aikomukseni. Sire, nyt rakastan minä teitä yhtä paljon kuin teitä ennen vihasin … minä ihailen teitä, minä kunnioitan teitä…
Ja nuori tyttö loi katseensa maahan.
— Ja mikä on tarkoituksenne? — kysyi kuningas liikutettuna.
— Teidän majesteettinne, minä olen tehnyt tämän tunnustuksen, koska tiedän, että olette niin suuri ja jalo, ettette voi käsittää minua väärin. Mutta minä en ole tullut luoksenne näin outoon aikaan ainoastaan ilmaistakseni teille onnettoman tytön tunteita. Minä olen tullut tänne teitä pelastamaan, sire…
— Pelastamaan minua?
— Kuulkaa minua! Minun käteni on nyt aseeton, mutta muut ja vaarallisemmat kädet teitä väijyvät. On armottomia ja säälimättömiä, jotka ovat vannoneet teidät surmaavansa… Voi, te ette tiedä, mihin kaikkeen he kykenevät! He ovat vetäneet arpaa hengestänne ja vaarallisin heistä hiipii nyt yöt ja päivät ympärillänne. Teidän majesteettinne ei ole heidän käsistään pelastuva. Huomenna, ehkä jo tänään on tikari tai myrkky teidät saavuttava. Teidän kuolemanne on varma.
— Minun henkeni on Jumalan eikä kurjan salamurhaajan käsissä, — vastasi Kustaa Aadolf rauhallisesti. — Pahoilla ei ole valtaa, vaikka heillä tahto olisikin. Olkaa rauhallinen, neiti von Emmeritz, minä en pelkää ketään muuta kuin Jumalaa.
— Ei, ei, pyhimykset ovat jo päivänne lukeneet. Minä tiedän, että luotatte tähän sormukseen, — ja Regina tarttui kuninkaan käteen, — mutta se ei ole teitä auttava. Sire, minä sanon teille, että kuolemanne on varma, enkä minä ole tullutkaan tänne pelastamaan teitä ja sen kautta kavaltamaan pyhää kirkkoamme.
— Minkätähden olette sitten tullut?
Neiti Regina heittäytyi taas haltioissaan kuninkaan jalkojen juureen.
— Sire, minä olen tullut pelastamaan sieluanne. Minä en voi sietää sitä ajatusta, että sellainen sankari kuin te, niin jalo ja niin suuri, hukkuisi iankaikkisesti. Kuulkaa minua, minä pyydän, minä rukoilen teitä iankaikkisen autuutenne nimessä, älkää varma kuolema silmäinne edessä paaduttako itseänne väärään uskoonne, jonka palkka on kadotus. Heltykää, peräytykää, niinkauan kuin vielä on aika peräytyä, palatkaa yksin autuaaksi tekevän katolisen kirkon helmaan, kirotkaa väärä uskonne, matkustakaa pyhän isän luo Roomaan, tunnustakaa hänelle syntinne ja käyttäkää voittoisat aseenne kirkon palvelukseen, sen sijaan että nyt käytätte niitä sen turmioksi. Hän on avoimin sylin ottava teidät vastaan ja missä teidän majesteettinne sitten elänee tai kuollee, aina on teidän majesteettinne oleva varma paikastaan taivaassa valittujen pyhimysten joukossa.
Kuningas nosti toisen kerran hurmautuneen tytön seisoalleen, katseli häntä lujasti ja rauhallisesti säkenöiviin silmiin ja vastasi totisesti:
— Kun minä olin niin nuori, kuin te nyt olette, neiti von Emmeritz, kasvatti minut opettajani, vanha Skytte samaan palavaan hartauteen omaa evankeelista uskoani kohtaan kuin mitä teillä nyt on katolista uskoa kohtaan. Minä vihasin siihen aikaan paavia koko sydämestäni niinkuin te nyt vihaatte Lutheria, ja minä rukoilin Jumalaa, että hän antaisi sen päivän koittaa, jolloin minä voisin kukistaa Antikristuksen ja kääntää kaikki hänen tunnustajansa totiseen valoon. Ei ole sen jälkeen vakaumukseni muuttunut, mutta minä olen oppinut, että tiet ovat monet, vaikka henki onkin vain yksi. Minä pysyn järkähtämättömästi kiinni siinä evankeelisessa opissa, jota tunnustan ja jonka edestä olen valmis, jos Jumala niin tahtoo, vaikka maahan kaatumaan. Mutta minä annan arvoa kristityn uskolle, vaikka se joissakin kohdissa eroaisikin omastani, ja minä tiedän, että Jumala laupeudessaan voi tehdä autuaaksi senkin, jonka tie kulkee kautta erehdysten. Menkää, neiti von Emmeritz, minä annan teille anteeksi, että te munkkien sokaisemana olette tahtonut oikealta tieltään taivuttaa Herran soturin. Menkää, eksytetty lapsi, ja antakaa Jumalan sanan ja vastaisen elämänne opettaa teille, ettei ole luottamista pyhimyksiin, jotka ovat yhtä suuria syntisiä kuin mekin, eikä myöskään epäjumalain kuviin ja sormuksiin, jotka eivät voi Herran tuomiota tehdä tyhjäksi. Minä kiitän teitä, sillä te olette parastani tarkoittanut, vaikka olettekin ollut lapsellinen ja ymmärtämätön. Hengestäni älkää huolehtiko, se on Hänen käsissään, joka tietää, mihin hän on sitä käyttävä.
Suuri oli kuningas Kustaa Aadolf näitä sanoja lausuessaan.
Neiti Regina seisoi siinä masennettuna ja samalla ihastuksissaan kuninkaan suurenmoisesta suvaitsevaisuudesta. Hän muisti ehkä hänen vastauksensa Frankfurtin porvareille, kun nämä anoivat saadaksensa pysyä puolueettomina: — Puolueettomuus on sana, jota minä en ollenkaan voi sietää, sanoi hän, ja kaikkein vähimmin taistelussa valon ja pimeyden, vapauden ja orjuuden välillä. — Kasvatettuna vierasta uskoa vihaamaan, ei hän voinut käsittää mahdolliseksi, että sama miekka, joka kukisti kirkon maallisen ylivallan, taivutti kärkensä säästäen sen hengellistä valtaa sydämissä ja omissatunnoissa.
Haaveksiva tyttö nosti kyyneltyneet silmänsä kuninkaan puoleen … silloin kalpenivat hänen poskensa, joissa äsken oli innostuksen tuli palanut, ja hän tuijotti kauhistuneena kuninkaan vuodetta verhoaviin punaisiin uutimiin.
Oxenstjerna, joka oli epäluuloisempi kuin kuningas ja oli koko ajan tarkalla silmällä seurannut tuon kummallisen tytön liikkeitä, huomasi heti kohta hänen pelästyneet katseensa.
— Teidän majesteettinne, — sanoi hän ruotsin kielellä kuninkaalle, — olkaa varuillanne, täällä on vihollinen viidakossa.
Ja odottamatta vastausta veti hän miekkansa ja astui päättävästi komeaa vuodetta kohti, joka oli lahja Frankfurtin kaupungilta, mutta jonka pehmeät höyhenpatjat kuninkaallinen sankari oli vaihettanut yksinkertaiseen jouhipatjaan ja karkeaan, saksilaiseen villapeitteeseen, jommoisia hänen sotamiehensäkin käyttivät talvileirissä ollessaan.
— Seis! — huudahti Regina vaistomaisesti. Mutta se oli jo liika myöhäistä. Oxenstjerna oli ravakasti vetäissyt uutimet syrjään ja niiden takaa ilmaantuivat nyt mustaan nahkapäähineeseen ympäröidyt, kalmankalpeat kasvot ja palavat, synkät silmät. Vielä tempaus, ja sieltä esiytyi koko munkki, puristaen hopeaista pyhäinkuvaa rintaansa vasten.
— Astukaa esiin, korkea-arvoinen isä, — sanoi Oxenstjerna ankarasti. Noin vaatimaton asema ei sovi niin arvokkaalle miehelle. Teidän korkea-arvoisuutenne on valinnut hiukan tavattoman paikan iltarukousta pitääkseen. Jos hänen majesteettinsa sallii, hankin minä hänelle useampia kuulijoita.
Kellon soitua astui luutnantti Bertel sisään kahden vahtisotamiehen kanssa, jotka pitkät pertuskat olallaan seisoivat kahden puolen sisäänkäytävää.
Kuningas loi Reginaan katseen, jossa oli enemmän sääliä kuin vihaa. Häntä suretti, että noin nuori ja kaunis tyttö voi olla osallisena niin ilkeään petokseen.
— Armoa, teidän majesteettinne! — huudahti onneton tyttö rukoillen.
— Salliiko teidän majesteettinne, että teidän puolestanne teen muutamia kysymyksiä? — kysyi Oxenstjerna.
— Tehkää niinkuin haluatte, valtiokansleri! — sanoi kuningas.
— No niin, mitä teidän korkea-arvoisuudellanne on täällä tekemistä?
— Tahdoin saattaa suuren syntisen ainoan autuaaksi tekevän kirkon helmaan! — vastasi sukkela munkki ja loi hurskaan katseen taivasta kohden.
— Todellakin? Täytyy myöntää että harrastuksenne on suuri. Ja näin pyhää tarkoitusta varten on teillä ristiinnaulitun Vapahtajan kuva mukananne.
Munkki kumarsi ja risti hartaasti silmiään.
— Teidän korkea-arvoisuutenne on kovin hurskas. Antakaa minulle tuo risti, että saisin kerran ihailla noin kallisarvoista kapinetta.
Munkki antoi hänelle ristinkuvan vastenmielisesti.
— Hienoa tekoa! On se mahtanut olla etevä taiteilija, joka on leikellyt tämän pyhän kuvan. — Ja samalla hypisteli valtiokansleri sitä joka puolelta. Vihdoinkin, hänen painaessaan kuvan rintaa, ponnahti sieltä teräväksi hiottu tikari.
— Kas, kas, teidän korkea-arvoisuutenne rakastaa myöskin viattomia leikkikaluja! Mikä hieno tikari, juuri sopiva lävistämään jalon kuninkaan sydäntä!… Kurja munkki, — jatkoi Oxenstjerna jymisevällä äänellä, — tiedätkö, että inhoittava rikoksesi muuttuu tuhatta kertaa inhottavammaksi tuon jumalattoman keinon kautta, jolla aioit sitä toteuttaa! —
Samoinkuin kaikki muutkin Vaasain sukuun kuuluneet kuninkaat oli Kustaa Aadolf nuoruudessaan kiivasluontoinen herra ja joutui sen vuoksi useammankin kerran ajattelemattomiin tekoihin. Miehen kehitys ja vaiherikkaan elämän kokemukset olivat osaksi jäähdyttäneet hänen mielensä hehkua, mutta välistä kiehahti vieläkin Vaasain kuuma veri yli äyräittensä. Niin tapahtui nytkin. Hänen jalo mielensä salli hänen majesteetillisen rauhallisesti katsella tuota petturia silmiin, joka oli tahtonut viedä hänen koko Saksanmaalle kalliin henkensä, ja tyynesti arvostella hänen kurjia aikomuksiaan. Mutta tuo inhoittava Kristuksen pyhän kuvan väärinkäyttäminen murha-aseeksi häntä vastaan, joka Jeesuksen Kristuksen puhtaan evankeelisen opin puolesta oli valmis uhraamaan henkensä ja verensä, se näytti hänestä olevan niin kauheaa pilkkaa kaikesta siitä, mikä hänelle oli maailmassa kallista ja pyhää, että hänen kylmyytensä silmänräpäyksellisesti vaihtui voimakkaimmaksi vihaksi. Korkeana ja suurena niinkuin leijona raivossaan seisoi hän kalman kalpean jesuiitan edessä, joka tuskin voi katsoa häntä vasten säihkyviä silmiä.
— Polvillenne! — huusi kuningas jylisevällä äänellä ja polki jalkaa, niin että palatsin seinissä kajahteli.
Jesuiitta typertyi polvilleen, mutta hänellä oli vielä risti rukousnauhassaan. — Tämän kuvan edessä minä vain polvistun, — sanoi hän ylpeästi.
— Te kyykäärmeitten sikiöt, — huusi kuningas silmitönnä vihasta, — kuinka kauan luulette kaikkivaltiaan Jumalan kärsivän teidän hävytöntä pilkkaanne! Jumaliste, olen minä jotakin nähnyt, olen nähnyt Antikristuksen ja Rooman, sen Baabelin porton, hallitsevan maailmaa kaikilla pimeyden töillä, olen nähnyt teidän, munkkien ja jesuiittain, myrkyttävän pelästyneitä omiatuntoja pirullisilla opeillanne murhien ja ilkitöiden luvallisuudesta, kunhan ne vain tehdään kirkkonne kunniaksi; en ole kuitenkaan nähnyt enkä voinut kuvitellakaan tekoa niin mustaa kuin tämä, ivaa niin ilkeää kaikkea sitä vastaan, mikä on kalleinta maassa ja taivaassa. Olen antanut teille kaikki anteeksi; te olette vehkeilleet henkeäni vastaan Demminillä ja muualla, minä en ole kostanut; te olette kohdelleet pahemmin kuin turkkilaiset ja pakanat viattomia luterilaisia; missä teillä vain on ollut siihen valtaa, olette te häväisseet heidän kirkkojaan, polttaneet heitä elävältä rovioillanne, karkoittaneet heidät kodeistaan, ja mikä on vielä enempi, olette houkutuksilla ja pakkokeinoilla koettaneet saada heidät uskostaan omien epäjumalienne tykö, te pakanat, jotka palvelette ihmisten töitä ja kurjia kuvia elävän Jumalan ja hänen ainoan poikansa asemasta. Tästä kaikesta en ole kostanut teidän luostareillenne, en kirkoillenne, en omilletunnoillenne. Vapaasti olette saaneet harjoittaa uskoanne eikä kukaan ole sen vuoksi kärventänyt hiuskarvaakaan päästänne. Mutta nyt minä vihdoinkin tunnen teidät, te perkeleen palvelijat, Herra Jumala on antanut teidät minun käsiini, minä hajoitan teidät kuin akanat tuuleen, minä kuritan teitä, te temppelin häväisijät, minä vainoan teitä maailman ääriin, niin kauan kuin tämä käsi vielä voi heiluttaa Herran Jumalan ja Gideonin miekkaa. Te olette tähän saakka nähneet minut lempeänä ja hellänä; olkoon menneeksi, tästä alkaen olette näkevä minut kovana ja kauheana, minä olen Jumalan voimalla hävittävä teidät ja teidän kirotun oppinne maan päältä ja siitä on syntyvä tuomio ja hallitus, jommoista maailma ei ole nähnyt sitten Rooman häviön.
Jesuiitta nousi ylös, salama välähti hänen terävissä silmissään, hänen pieni vartalonsa näytti kasvavan kyynärän pitemmäksi. — Ylpeile, mitä ylpeilet, kurja kerettiläinen, — huusi hän tulisella uskon vimmalla, — ylpeile hetkellisestä vallastasi ja muserra meidät, jos voit! Mitä olit sinä eilen? Kourallinen lunta karuilla kallioillasi. Ja mitä olet oleva huomenna? Kourallinen tuhkaa, joka tuuleen hajoaa. Minut voit sinä tuhota; minä en pelkää uhkauksiasi, en välitä vihastasi. Mutta minun takanani seisoo pyhä, roomalainen kirkko kalliolla Pietarilla; sen perustuksia et kykene järkyttämään. Hän on polkeva sinut jalkojensa alle kuin myrkyllisen lohikäärmeen enkeli Mikaelin jalkojen alle, ja kun hän kerran kohoaa ehompana entistään, on hän kirjoittava haudallesi: pulvis et umbra!
Kuningas kulki kiivain askelin edestakaisin lattiata pitkin vähääkään välittämättä ylpeästä jesuiitasta ja vapisevasta Reginasta, joka seisten sivullapäin ikkunan pielessä kätki kasvot käsiinsä. Oxenstjerna, joka aina oli tyyni ja varovainen, pelkäsi kuninkaan kiivaudessaan tekevän jotakin ajattelematonta ja koetti heikentää myrskyä.
— Suvaitseeko teidän majesteettinne, — sanoi hän, — käskeä luutnantti Bertelin saattamaan tämä munkki varmaan säilöön ja antaa sotaoikeuden tuomita hänet kaikille muille varoittavaksi esimerkiksi?
— Luutnantti Bertel, — sanoi kuningas terävästi, — te olette komentanut henkivartiotani tänä yönä; teidän huolimattomuutenne takia on tämä pilkkaaja päässyt hiipimään sisään. Te viette hänet vankeuteen ja vastaatte hengellänne siitä, ettei hän pääse karkuun. Sen jälkeen astutte paikkaanne rintamassa. Tästä alkaen olette alennettu sotamieheksi.
Bertel teki kunniaa eikä vastannut sanaakaan. Enemmän kuin arvoasteensa menettäminen katkeroitti hänen mieltään se, että oli kadottanut hallitsijansa suosion. Se koski häneen sitä kipeämmin, kun hän tiesi erittäin tarkasti vartioineensa ovea. Aivan käsittämätöntä oli hänelle, kuinka jesuiitta oli voinut päästä sisään. Äänetönnä, synkkänä ja uhkaavana kulki vanki vartijain välissä. Aikakauden jyrkimmät vastakohdat, pilkkopimeä yö ja koittava aamu, olivat seisoneet vastakkain.
Nyt kääntyi kuningas vapisevan tytön puoleen, tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä terävästi silmiin.
— Neitini, sanoi hän ankarasti, — kerrotaan, että kun pimeyden ruhtinas tahtoo saada maan päällä aikaan jotakin oikein mustaa ilkityötä, lähettää hän sinne käskyläisensä valon enkeleiksi puettuina. Mitä on minun teistä ajatteleminen?
Neiti Reginalla oli sen verran rohkeutta, että hän kerran vielä uskalsi katsahtaa silmästä silmään tuota mahtavaa ja kauheata. — Minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Ottakaa henkeni, herra!
Kuningas katsoi häntä tuimasti mustiin silmiin, ja tuo tuskin voitettu viha kuohui vielä hänen rinnassaan. — Jos teidän isänne olisi ollut kunnon mies, olisi hän opettanut tytärtään pelkäämään Jumalaa, kunnioittamaan kuningasta ja puhumaan totta kaikkien edessä. Te olette tahtonut kääntää minut; minä tahdon palkkioksi siitä kasvattaa teitä, sillä te näytte todellakin olevan sen tarpeessa. Menkää, te olette vankini siksi, kunnes olette oppinut puhumaan totta. Oxenstjerna, elääkö hän vielä tuo vanha ankara Martta-rouva Korsholman linnassa?
— Elää, teidän majesteettinne.
— Hän on saava kasvatin. Ensi tilassa lähetetään tämä tyttö Suomeen.
Neiti Regina poistui mykkänä ja ylpeänä.
— Teidän majesteettinne! — sanoi Oxenstjerna lempeästi nuhdellen.
6. SUOMALAISET LECH-VIRRAN LUONA.
Ennenkuin jatkamme kertomustamme, on meidän vielä hetkeksi palaaminen Frankfurtiin. Onnettoman käännytysyrityksensä jälkeen vartioitiin neiti Reginaa ahkerasti ja lähetettiin hänet kevään tullen ensi avovedellä Suomeen, jossa hänet kerran vielä tavannemmekin. Ei se ollut uskonviha, ei myöskään kostonhalu, joka vaikutti muuten niin jalomielisen Kustaa Aadolfin ankaruuteen tätä nuorta tyttöä kohtaan; luottamuksen väärinkäyttäminen koskee kipeästi jaloon sydämeen, eikä neiti Regina tehnyt mitään tuota luultua rikollisuuttaan poistaakseen; intohimoisuudellaan hän päinvastoin vahvisti kuninkaan luuloa syyllisyydestään, ja yhä vielä taisteli viha hänen rinnassaan siitä paikasta, mikä siinä olisi ollut rakkaudelle tuleva.
Muuan selittämätön tapaus lisäsi kuninkaan suuttumusta. Samana yönä kun Bertel saattoi jesuiitan, isä Hieronymuksen, valtion vankilaan, josta hän seuraavana päivänä oli tuotava hirtettäväksi, pääsi tämä vaarallinen munkki pakenemaan kenenkään käsittämättä, mitenkä se oli voinut tapahtua. Noilla pimeyden miehillä oli kaikkialla puolusmiehensä ja salaiset käytävänsä; vielä samana yönä löydettiin siihen saakka tuntematon salaovi kuninkaan makuuhuoneessa. Bertelin viattomuus tuli siis ilmi, mutta hänen uusi virheensä suututti taas kuningasta ja nuori luutnantti sai jäädä rintamaan tavalliseksi sotamieheksi.
Jo helmikuun keskipaikoilla 1632 alkoi kuningas varustautua sotaretkelle, valloitti maaliskuussa kahden viikon piirityksen jälkeen vahvan Kreutznachin ja jätti kuningattaren sekä Akseli Oxenstjernan Mainziin. Mutta Tilly oli sillä välin salaa karannut Kustaa Hornin kimppuun Bambergissa ja tehnyt siellä pahaa jälkeä. Kuningas kulki hänen jäljessään alaspäin Tonavaa kohti ja koetti tunkeutua Lechin yli Baijeriin. Turhaan selittivät hänen sotapäällikkönsä, että virta on syvä ja vuolas sekä että vaaliruhtinas Tillyn, Altringerin ja 22,000 miehen kanssa odotti vastaisella rannalla. Kuningas vastasi Aleksanteri suuren sanoilla Granikon luona: "Onko meidän, jotka olemme kulkeneet yli Elben, Oderin ja Reinin, jopa yli itsensä Itämerenkin, pysähdyttävä avuttomina Lech-virran luo?" Ja ylimeno päätettiin tehtäväksi.
Kauan ratsasti kuningas rantaa pitkin, hakien sopivaa kaalauspaikkaa. Lopuksi löysi hän sen virran käänteessä; muuan hänen rakuunoistaan pukeutui talonpojaksi, oli pyrkivinään virran yli ja sai herkkäuskoiset baijerilaiset ilmaisemaan, että Lech oli 22 jalkaa syvä. Muutamia talonpoikaistupia revittiin, hirsistä tehtiin tarpeellisen korkeita siltapukkeja, neljä patteria yhteensä 70 kanuunaa varten, rakennettiin rannalle ja vallihautoja kaivettiin tarkk'ampujille, sill'aikaa kuin tuoreen puun ja märän sammalen savu peitti koko seudun pimeään vaippaansa.
Tilly oli kuitenkin vanha ja viisas; kohta oli hän kaikkine joukkoineen metsässä toisella rannalla rakentamassa vahvoja varustuksia ja kaivamassa vetelään maahan syviä ojia, joista hänen pyssymiehensä tähtäsivät murhaavan tulensa ruotsalaisia kohti. Huhtikuun 3. p:nä alkoivat ruotsalaisten kanuunat vastata ja lakasivat pian vastapäätä olevan niemekkeen puhtaaksi. Huhtikuun 5. p:nä oli pukit saatu virtaan aivan vihollisten nenän alla; nyt heitettiin niiden päälle lankkuja ja tavallisuuden mukaan lähetettiin suomalaiset ensimmäisinä tuleen. 300 jalkamiehelle, jotka kaikki olivat vapaaehtoisia ja joita johti pieni paksu Larsson ja urhokas savolainen Paavo Lyytikäinen, annettiin käsky juosta lankkujen yli ja kaivaa vastaisella rannalla vallitus sillan pään puolustukseksi; kullekin heistä luvattiin palkkioksi 10 talaria. Hetki oli juhlallinen ja ratkaiseva ja siitä riippui koko Baijerin kohtalo, sillä milloin tahansa saattoi jokin Tillyn kuulista sattua siltaan ja estää ylipääsyn.
Suomalaiset panivat pois pyssynsä, tarttuivat kuokkiin ja lapioihin ja karkasivat hurraata huutaen täyttä juoksua lankkujen yli. Mitä kauhein ristituli suunnattiin kaikista Tillyn varustuksista tätä yhtä ainoata paikkaa kohti; joka hetki iski kuulia veteen, heitti vaahtoa korkealle ilmaan ja sattui vinkuen milloin hoikkaan siltaan, milloin rantaan, ja vähän väliä kohtasi se sillan yli juoksevia, sirottaen satutettujen jäsenet virran vietäviksi. Ei ole tietoja siitä, montako noista 300:sta pääsi hengissä toiselle rannalle; eikä niillä, jotka sinne pääsivät, ollut aikaa katsoa jäljelleen tai lukea toisiaan, ravakasti ryhtyivät he työhön lapioilla ja kuokilla ja saivatkin ennen pitkää luoduksi maavallin, joka osaksi suojeli heitä edestäpäin, mutta jätti kuitenkin vielä heidän kylkensä alttiiksi rantapatterien tulelle.
Tilly käsitti hyvin kyllä tämän paikan tärkeyden ja jatkoi ampumistaan kahta kiivaammin. Ruotsalaiset käsittivät sen yhtähyvin ja ruiskuttivat vastapäätä olevaan metsään haulia ja kuulia, jotka milloin säkenöiden iskivät kiviin, milloin katkoivat puiden latvoja ja karistivat oksia ja puitten palasia ja katkenneita runkoja baijerilaisten päälle, jotka vaan odottivat käskyä hyökätäkseen eteenpäin. Innostuttaakseen väkeään kiiruhti kuningas itsekin pattereille ja ampui omalla kädellään jopa kuusikymmentä laukausta. Kanuunain jyske oli niin kova, että se kuului peninkulmittain pelästyneeseen Baijerin maahan.
Ensiksi yli päässeitten suomalaisten rivit alkoivat kauheasti harveta; mutta vasta sitten, kun vallitus oli valmis, katsahtivat jäljelle jääneet taakseen ja huomasivat, että heidän lukumääränsä oli vähentynyt enempään kuin puoleen ja että heistä satamäärä makasi maassa verissään, puhumattakaan niistä, jotka virta oli niellyt. Sillä hetkellä käski kuningas nuoren, sittemmin niin kuuluisan Kaarlo Kustaa Wrangelin kiiruhtamaan heidän avukseen. Suomalaiset, jotka olivat ihastuksissaan kansalaistensa rohkeudesta ja levottomia heidän kohtalostaan, vaativat kiivaasti, että heidät vietäisiin taistelemaan, ja yht'äkkiä oli Wrangelilla ympärillään 300 suomalaista vapaaehtoista, joiden kanssa hän urhoollisesti juoksi yli notkuvain siltalautojen. Kuuluvilla hurraahuudoilla tervehtivät maanmiehet ensiksi yli tulleita. Urhoollinen herttua Bernhard, joka samoin kuin kuningaskin suosi suomalaisia, pyysi ja sai luvan tehdä liikkeen heidän edukseen. Muutamien suomalaisten ratsumiesten seuraamana löysi hän vähän matkan päässä joessa kahlaamon, ratsasti onnellisesti sen yli ja hyökkäsi hurjalla rohkeudella vihollisen oikeaan sivun kimppuun. Baijerilaiset, jotka koko ajan tähystivät siltaa, hämmästyivät kovin tästä hyökkäyksestä, joutuivat miesluvustaan huolimatta epäjärjestykseen ja puolustautuivat vain laimeasti. Kauheata tuhoa teki herttua Bernhardin pieni joukko hajaantuneissa riveissä, ja ennenkuin vihollinen oli ehtinyt tointua, olivat hän ja hänen miehensä tunkeutuneet toisten suomalaisten luo sillan päähän.
Tällaisten rohkeain ja musertavain ratsuväkihyökkäystensä tähden saivat suomalaiset siihen aikaan nimekseen "hakkapeliitat", sanoista "hakkaa päälle!", joilla he taistelun tuoksinassa yllyttivät toisiaan urhoollisuuteen.
Tämän menestyksen elähyttäminä alkoi nyt joukko toisensa perästä, sekä ruotsalaista että saksalaista jalkaväkeä, juosta sillan yli. Tilly, joka viimeiseen saakka oli tahtonut säilyttää väkeään ruotsalaisten murhaavalta kuulasateelta, lähetti nyt Altringerin lukuisan jalkamiehistön kanssa valloittamaan sillan päähän tehtyä varustusta ja ajamaan takaisin yli tulleet. Baijerilaiset lähestyivät juoksujalassa, mutta eivät olleet ehtineet pitkälle, ennenkuin heitä kaatui ruoduittain maahan. — Mutta olihan tässä taisteltava oman maansa puolesta, — ja jokainen, jossa vain henkeä oli, karkasi raivoisana suomalaisten varustusta vastaan. Wrangelin nuori sankaririnta kohoili mielihyvästä, sillä järkähtämättömänä seisoi hänen väkensä. Nyt oli koetettava. Sankan pilven lailla hyökkäsivät eteenpäin vihollisten joukot, harvenivat, mutta saapuivat kuitenkin neljän viiden tuhannen miehen suuruisena joukkona vallituksen luo. Suomalaiset ottivat heitä vastaan tulisilla tervehdyksillä; vasta viidentoista askelen päässä pamahtivat heidän pitkät kiväärinsä ja jokainen laukaus sattui. Baijerilaiset säpsähtivät ja pysähtyivät; useimmat heistä olivat nuorta, vasta värvättyä väkeä ja he alkoivat horjua … suomalaiset ehtivät ladata uudelleen, vielä yksi yhteinen laukaus, ja koko hyökkäävien joukko hajaantui hurjasti paeten rantoja pitkin. Altringer kiiruhti hätään, kokosi heidät jälleen ja vei väkensä toisen kerran taisteluun; samassa mennä vinkasi kanuunankuula niin likitse hänen korvaansa, että hän kaatui tiedotonna maahan. Toisen kerran peräytyivät baijerilaiset; sen näki Tilly valleiltaan ja lähetti lempipoikansa, vanhat valloonit, alas rantaan. Mutta eivät valloonitkaan voineet pitää puoliaan tuossa kirotussa kuulatuiskussa. Silloin tarttui Tilly sotalippuun ja riensi itse urhojensa etunenässä suomalaisia vastaan. Mutta ei ollut hän ehtinyt pitkälle, kun vaipui maahan, falkonettikuulan satuttamana, joka oli musertanut hänen polvensa. Tunnotonna kannettiin vanha sotapäällikkö tappotanterelta ja kuoli kaksi viikkoa senjälkeen huhtikuun 20. p:nä Ingolstadtissa.
Baijerin sotaväki, joka nyt oli kadottanut harmaantuneen sankarinsa, joutui häiriötilaan. Vaaliruhtinas, joka itsekin oli saapuvilla, vetäytyi yön tultua neuvotonna takaisin, jättäen 2,000 kuollutta tappotanterelle ja tien Baijerin sydämeen avoimeksi ruotsalaisille.
Seuraavana päivänä kulki koko Ruotsin sotajoukko Lech-virran poikki. Kuningas jakeli anteliaalla kädellä palkinnoita urhoilleen. Niiden joukossa oli muuan ratsumies, joka oli seurannut herttua Bernhardia ja jota tämä mitä lämpimimmin suositteli. Ratsumies oli Bertel; kolme haavaa, jotka eivät kuitenkaan olleet vaarallisia, vahvisti herttuan puoltolausetta. Bertel sai takaisin arvonsa, mutta ei kuninkaan suosiota ja luottamusta, jolla olisi ollut hänelle paljoa suurempi merkitys. Ja hän päätti voittaa vielä senkin, vaikka se maksaisi hänen henkensä.
Tämän jälkeen seurasi Kustaa Aadolfin retki Augsburgiin, joka kaupunki vannoi hänelle uskollisuuden valan, ja jossa hänen kunniakseen toimitettiin loistavia pitoja. Huhu, joka yhdisti nimet Gustava Augusta, kuiskaili, että kuningas täällä, tulevan saksalaisen valtakuntansa pääkaupungissa, olisi, niinkuin Hannibal Capuassa, antautunut velttouteen ja nautintoihin. Huhu valehteli: Kustaa Aadolf vain hengähti ja tuumiskeli yhä rohkeampia tuumia. Mutta siitä pitäen alkoi kuninkaan ympärillä kummitella. Kuolon enkeli kulki hänen edellään paljastettu miekka kädessään ja välähytteli sitä milloin siellä milloin täällä, ikäänkuin yhtämittaa hänen korvaansa kuiskaten: kuolevainen, muista, ettet ole jumala!
Voisihan ajatella, että pahat henget, sitten kun kunnianhimo oli alkanut sekaantua kuninkaan aikeisiin ja kun häntä ei enää yksinomaan johtanut pyhä taistelu uskon puolesta, kahta uutterammin kutoivat hänen ympärilleen mustia lankojaan. Salainen, mutta kamala vihollinen kulki alinomaa hänen kintereillään ja iski milloin sieltä milloin täältä, vaikka vielä turhaan. Kun tehtiin rohkea, mutta onnistumaton hyökkäys Ingolstadtia vastaan, oli, niin kertoo Fryxell, valleilla kanuuna, Viikuna nimeltään, ja kuuluisa siitä, että se ampui kauas ja tarkkaan. Tykkijunkkari näki kaukana kedolla töyhtöhattuisen miehen ratsastavan komean hevosen selässä, ympärillään suuri seurue. — Kas tuolla, — sanoi hän, — ratsastaa ylhäinen herra, — mutta kyllä minä hänet seisautan; — jolloin hän tähtäsi ja laukasi Viikunan. Kuula paiskasi maahan hevosen ja miehen, toiset juoksivat hädissään luo, mutta kuningas — sillä se oli hän — kohosi maasta, tomuisena ja vereen tahrattuna, mutta kuitenkin vahingoittumattomana ja huudahti kuoliaaksi ammutun hevosensa vieressä: "Ei ole vielä hedelmä kypsynyt!" — Ingolstadtin porvarit kaivoivat sitten maasta kuolleen hevosen ja täyttivät ja säilyttivät sen nahkan ikuiseksi muistoksi tästä tapahtumasta. Vähän aikaa sen jälkeen ratsasti kuninkaan sivulla nuori maakreivi Baden-Durlach, joka äsken juuri oli ollut loistavimpia keikareita Augsburgin pidoissa ja tanssiaisissa. Kanuunan kuula lensi vinkuen pari kyynärää kuninkaasta, ja kun hän katsahti taakseen, vaipui kreivi päätönnä satulastaan.
7. UUSIA SEIKKAILUJA.
Ingolstadtista kääntyi kuningas Landshutiin sisä-Baijerissa. Kuta syvemmälle hän tunki tähän maahan, jossa ei ennen oltu mitään kerettiläissotajoukkoa nähty, sitä synkemmäksi kasvoi väestön uskonvimma, sitä julmemmaksi ja verisemmäksi sen vastarinta. Suuret talonpoikaisparvet väijyivät kaikkialla munkkiensa johtamina, surmasivat jokaisen, joka heidän tielleen sattui ja kiduttivat vankejaan kaikilla mahdollisilla keinoilla. Kuninkaan oma väki alkoi menestyksen hurmaamana ja näiden julmuuksien ärsyttämänä luopua siitä sotakurista, joka tähän asti oli ollut sen kunnia, ja verisesti kostaen hävittää niitä seutuja, joiden kautta se kulki. Murhaten ja väijyen seurasi salainen vihollinen ruotsalaisen sotajoukon jälkiä ja onneton jokainen vähälukuisempi joukkio, joka uskalsi erota muutamiakaan pyssyn kantamia pääjoukosta.
Tungettuaan syvemmälle sisämaahan halusi kuningas eräänä päivänä lähettää uusia, tärkeitä määräyksiä Banérille, joka suojellen kuninkaan paluumatkaa hitaammassa marssissa kulki hänen jäljessään Ingolstadtista päin. Epävarmojen olojen vuoksi oli tuollainen sanan lähettäminen peräti vaarallinen, eikä kuningas tahtonut antaa sitä suuremman joukon tehtäväksi. Silloin tarjoutui nuori, suomalainen upseeri ainoastaan kahden ratsumiehen seuraamana suorittamaan tämän tehtävän. Kuningas suostui siihen ja nuo uhkarohkeat ratsumiehet lähtivät eräänä toukokuun iltana vaaralliselle retkelleen.
Nuori upseeri ei ollut kukaan muu kuin meidän kaikkien hyvä tuttu Bertel ja hänen toverinsa olivat pohjalainen Pekka ja hämäläinen Vitikka. Yö oli pimeä ja pilvinen; nuo kolme miestä ratsastivat varovasti keskitietä peläten yhtä helposti eksyvänsä tuntemattomassa seudussa kuin joutuvansa tiepuolessa väijyvien baijerilaisten ammuttaviksi. Hieno, tuhuttava sade oli pehmittänyt kuormavaunujen särkemän tien, ja joka hetki olivat he vaarassa joko kompastua kiveen tai kaatua suulleen likavesirapakkoon.
— Kuulehan, mies, — sanoi Vitikka ivaillen vierustoverilleen, — sinä olet pohjalainen ja taidat siis loihtia?
— Huono miespä minä olisin, ellen taitaisi, — vastasi Pekka samaan henkeen.
— Niinpä loihdi minulle sitten tähän Hattelmalan harjanne ja laita niin, että tuolla laaksossa näemme tulien tuikkavan Hämeenlinnasta. Siellä istuu muuan mustalaistyttö, joka oli ennen henttuni, ja nyt tahtoisin minä kernaammin nukkua hänen vieressään kuin rämpiä näissä saakelin rapakoissa tässä pirun pimeässä metsässä.
— Se nyt ei ole minulle kumma eikä mikään, — vastasi Pekka kehuen; — katsohan tuonne, etkö jo näe tulien kiiluvan Hämeenlinnasta?
Toveri siristi silmiään epävarmana siitä, puhuiko pohjalainen totta vai leikkiä, sillä toinen saattoi tapahtua yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja todellakin näkyi alhaalla olevasta painanteesta tulen tuiketta, mutta hämäläinen käsitti kuitenkin kohta, että kotipuoleen oli vielä kahdensadan peninkulman matka. Hevoset pysähtyivät yht'äkkiä eikä niitä voitu saada ottamaan askeltakaan eteenpäin. Tiheä murros tien poikki kaadettuja puita esti ratsumiehiä pääsemästä askeltakaan eteenpäin.
— Hiljaa! — kuiskasi Bertel, — minä kuulin ritinää pensaikosta.
Ratsastajat ajoivat vähän matkaa syrjään ja kyyristyivät hevostensa selkään sanaakaan hiiskumatta. Toisella puolen tietä kuului askelia ja katkeavien oksien ritinää.
— Niiden täytyy olla täällä neljännestunnin kuluttua, — sanoi joku ääni Baijerin murteella.
— Montako niitä on?
— Kolmekymmentä ratsumiestä ja toistakymmentä kuormahevosta. Ne lähtivät hämärissä Geisenfeldistä ja mukanaan on niillä vangittu tyttö.
— Ja montakos meitä on?
— Noin viisikymmentä pyssymiestä ja seitsemän- tai kahdeksankymmentä, joilla on kirveitä ja keihäitä.
— Hyvä. Ei yhtään laukausta saa ampua, ennenkuin ne ovat kolmen askelen päässä.
Silloin hirnahti Bertelin hevonen, Lapiksi kutsuttu; se oli kotoisin
Rovaniemeltä, pieni, mutta virkeä ja väkevä.
— Ken siellä! huudettiin maantieltä.
— Ruotsalainen! huusi Bertel rohkeasti samoinkuin Würzburgin portissakin, laukaisi pistoolinsa ääntä kohti ja huomasi ruutitulen valossa suuren joukon talonpoikia, jotka olivat asettuneet murroksen ympärille. Hän käänsi hevosensa, käski miehiään seuraamaan ja lähti laskemaan täyttä laukkaa takaisin Landshutiin päin.
Ruutitulen valossa olivat talonpojatkin huomanneet nuo kolme ratsumiestä ja ehättivät nyt sulkemaan heiltä tien kiireimmän kautta. Bertel pääsi Lappinsa avulla ajoissa pakoon, mutta Vitikan hevonen kompastui kantoon ja Pekan lihava työhevonen, kotoisin Isostakyröstä, sai suosta ylös pyrkiessään keihään piston rintaansa. Nähdessään toveriensa vaaranalaisen tilan, ei Bertel voinut jättää heitä oman onnensa nojaan, vaan käänsi hevosensa ympäri, löi kuoliaiksi lähinnä olevat talonpojat, tarttui Pekan hevosen suitsiin ja koetti vetää sitä ylös suosta, huutaen samalla Vitikalle, että tämä heittäisi hevosensa ja hyppäisi Lapin selkään. Rohkea yritys oli jo onnistumaisillaan: jo olivat kaikki kolme päässeet takaisin maantielle, kun yht'äkkiä kuului suhina ilmassa ja Bertel kiskaistiin nuoran silmukkaan takertuneena alas hevosensa selästä. Vitikka putosi hänkin maahan: Lappi laukkasi tiehensä ja vasten tahtoaan täytyi Pekankin seurata hevosensa jäljessä, joka riensi toisen mukaan. Bertel ja Vitikka vangittiin tuossa tuokiossa kädet selän taakse sidottuina.
— Hirttäkää nuo koirat, ennenkuin toiset ennättävät apuun.
— Pää alaspäin! — ehdotteli joku toinen.
— Ja pään alle pieni rovio! — lisäsi kolmas.
— Ei saa tehdä tulta! — komensi neljäs, jolla näytti olevan johtava asema. — Kuule, toveri, — kuiskasi hän maassa makaaville vangeille. — puhuitteko te suomenkieltä?
— Mene helvettiin! — murahti Vitikka.
— Maledicti, maledicti Fennones! — huudahti äskeinen ääni pimeästä. — Nyt olette vihdoinkin käsissäni!
— Nyt tulevat ne! — huusi joku joukosta ja todella kuuluikin samassa hevosten askelia Ingolstadtista päin. Talonpojat vaikenivat ja sulkivat varovaisuuden vuoksi suun vangituiltakin. Tulijat ratsastivat tulisoihtujen valossa ja näkyivät olevan saksalaisia ryöstelijöitä, jotka palasivat rosvoretkiltään jostakin läheisyydestä. Nopeasti ratsastaessaan eivät he huomanneetkaan murrosta edessään, ennenkun olivat aivan sen luona ja samassa paukahti murhaava laukaus kaadettujen puunrunkojen alta. Toistakymmentä etumaista miestä nähtiin kaatuvan maahan, hevoset hyppäsivät pystyyn ja laahasivat perässään jalustimiinsa takertuneita kaatuneita, koko joukkio joutui hämmennyksiinsä, toiset kääntyivät hetikohta takaisin ajaen kumoon kuormahevoset, toiset ampuivat umpimähkään murrokseen kätkeytynyttä vihollista. Talonpojat hyökkäsivät esiin väijymäpaikaltaan, karkasivat raivostuneina jäljelle jääneiden kimppuun ja kiskoivat heitä suopunkien avulla hevosten selästä. Saksalaiset puolustautuivat epätoivon uljuudella; kymmenen minuutin kuluttua oli koko parvi hajaantunut, kahdeksan tai yhdeksän oli päässyt pakoon, viisitoista makasi verissään maantiellä, ja kuusi tai seitsemän oli otettu vangiksi, samalla kun kaikki mukana tuotu saalis oli joutunut vihollisten käsiin. Ainoastaan neljä talonpoikaa oli kaatunut. Baijerilaisten kosto oli kamala. He ampuivat vankeja paljaalla ruudilla silmiin, kaivoivat heidät vyötäisiä myöten märkään maahan ja kivittivät heidät hitaasti kuoliaiksi.
Kun tämä hirmutyö oli tehty, ryhdyttiin saalista korjaamaan. Kädet sidottuina viskattiin Bertel ja hänen seuralaisensa hevosen selkään ja niin alettiin ajaa metsää kohti. Hetken kuluttua pysähdyttiin yksinäiseen taloon, vangit laahattiin sisään ja nakattiin muista erillään olevan kamarin lattialle, sill'aikaa kuin talonpojat tuvassa antautuivat hurjan voitonriemun valtaan ja virkistivät voimiaan äsken anastetulla viinillä. Kamariin astui nyt kalmankalpea munkki, jonka vyöllä riippui pellavaiseen nuoraan kiinnitetty miekka. Mielihyvin lähestyi hän soihtu kädessään vankeja, irroitti heidän suukapulansa ja tarkasteli vaieten heidän kasvojaan. — Valehtelevatko silmäni? — sanoi hän viimein. — Vai eikö se ole luutnantti Bertel kuninkaan henkivartioväestä?
Bertel kohotti kulmiaan ja tunsi jesuiitta Hieronymuksen.
— Tervetuloa luokseni, herra luutnantti, ja kiitoksia viimeisestä!
Noin harvinaista vierasta on kestitettävä miten talo parhaiten taitaa.
Luulen nähneeni toverinnekin tätä ennen, — jatkoi hän osoittaen
Vitikkaa.
Raaka hämäläinen katsoi häntä tuikeasti silmiin ja veti suunsa pilkalliseen irvistykseen. — Minne olet pannut vasemman korvasi, munkki? — huusi hän kiroten. — Pois kalotti päästäsi, kananvaras, niin nähdään onko sinulle kasvanut aasin korva sijaan!
Jesuiitan hahmo muuttui hänen ajatellessaan tapausta Breitenfeldin tappotanterella ja raivostuneena puri hän hammasta. — Kavahda omia korviasi! — kähisi hän. — Anathema maranatha! Ne ovat kuulleet kuultavansa tässä maailmassa.
Näin sanottuaan taputti jesuiitta kaksi kertaa käsiään ja sisään astui seppä tulipunaiset pihdit kädessään.
— No, toveri, joko korviasi kuumentaa? — ivaili munkki.
Vitikka vastasi uhkamielisesti:
— Luulet olevasi viisaskin, mutta et ole kuitenkaan kuin rajasuutari piruun verraten. Herrasi ja mestarisi ei tarvitse pihtejä, hän nipistää näpillään.
— Oikea korva, — sanoi jesuiitta. Seppä, joka oli kuumentanut rautojaan läheisessä takkatulessa heilutti niitä hämäläisen pään päällä. Vitikka naurahti pilkallisesti. Hänen ruskeat poskensa punastuivat, mutta vain hetkiseksi. Hänellä oli enää vain toinen korva jäljellä.
— Tahdotko luopua uskostasi tunnustaa paavin ja kirota Lutherin, niin saat pitää toisen korvasi.
— Saituri! — huudahti hämäläinen. — Herrasi ja mestarisi tarjoo maita ja valtakuntia ja sinä tarjoat vaan kurjan korvan!
— Vasen korva! — virkkoi jesuiitta kylmästi.
Seppä teki työtä käskettyä. Kidutettu sotamies vain hymyili.
— Tämä on inhoittavaa! — huudahti vieressä makaava Bertel. — Tapa meidät, jos tahdot, mutta tapa pian!
— Ja kuka on sanonut, että aion tappaa teidät? — vastasi isä Hieronymus. — Päinvastoin on omassa vallassanne, tahdotteko jo tänä yönä päästä vapaaksi.
— Ja mitä vaadit minulta?
— Te olette urhoollinen nuori mies, luutnantti Bertel! Minua surettaa, että kuningas niin häpeällisesti ja niin väärin on ottanut teiltä sen arvon, jonka olette verellänne ansainnut.
— Vai niin, vai surettaa se sinua? Entäpä sitten?
— Teidän sijassanne minä kostaisin.
— Kostaisinko? Niinpä niin, olenhan sitä tuuminut.
— Te kuulutte Kustaa Aadolfin henkivartioväkeen. Te tiedätte kai, mitä oikeauskoiset, katoliset ruhtinaat antaisivat sille, joka elävänä tai kuolleena toimittaisi kuninkaan heidän käsiinsä?
— Mistäs minä sen tietäisin, aivoisa isä?
— Ruhtinaskunnan saisi hän, jos olisi aatelismies; viisikymmentätuhatta tukaattia, jos olisi aateliton.
— Arvoisa isä, se on liika pieni palkka niin suuresta palveluksesta.
— Ota joko kuolema taikka ruhtinaallinen palkkio!
— Vai tämä olikin tarkoituksesi, arvoisa isä?
— Tehkää niin kuin tahdotte; kun olette miettinyt ehdotustani, saamme siitä taas puhua. Tällä kertaa voitte kuitenkin ostaa henkenne ja vapautenne paljoa halvemmasta, aivan mitättömästä.
— Mitähän tuo mahtanee olla, arvoisa isä?
— Kuulkaa minua. Minä pyydän teiltä vain pyhän valan, että teette minulle vähäpätöisen palveluksen. Kuningas Kustaa Aadolfilla on oikeassa etusormessaan pieni kuparisormus. Se on hänelle arvoton, mutta minä maksaisin paljonkin sen saadakseni, sillä minä olen … muinaiskalujen keräilijä. Minä tahtoisin kernaasti omistaa muiston kuninkaasta, jota, vaikka vihaankin, kuitenkin ihailen ihmisenä.
— Entä se sormus…?
— Se tulee teidän hankkia minulle tavalla millä tahansa, ennenkuin kuu ensi kerran kääntyy. Luvatkaa se valallanne ja olette vapaa!
— Siis vaan pieni rikos seitsemättä käskyä vastaan? Ja anteeksi saan jo edeltäkäsin? Mene, rosvo, ja kiitä onneasi, että käteni ovat sidotut; muuten opettaisin sinua pitämään arvossa sotilaan kunniaa!
— Rauhoittukaa, nuori mies, ja muistakaa, että henkenne on minun käsissäni. Kun olen tehnyt tehtäväni toverinne kanssa, tulee teidän vuoronne.
Bertel heitti häneen vain halveksivan silmäyksen.
— Työhösi, seppä! — mutisi jesuiitta synkästi. Ja seppä tempasi taas hehkuvat pihtinsä tulesta.
Samassa syntyi sekavaa melua pirtin puolella, missä talonpojat mässäsivät. Huudettiin: — Aseihin! Ruotsalaiset ovat kimpussamme! — Ovi paiskattiin auki. Toiset tarttuivat pyssyihinsä, toiset nukkuivat juovuksissaan lattialla. Ulkoa kuului selvästi ruotsalaisten upseerien komentosanoja: — sytyttäkää tupa tuleen, pojat, ne ovat satimessa, saakelit!
Jesuiitta hyppäsi ulos ikkunasta.
Tulinen, mutta lyhyt kahakka syntyi tuvan ovessa. Talonpojat joutuivat pian tappiolle ja pyysivät armoa. Mutta etumaiset pistettiin pertuskoilla kuoliaiksi ja toiset vangittiin, tupa ryöstettiin ja Bertel tovereineen vapautettiin.
— Larssonko se on? — huusi hän iloisesti.
— Potz donner wetter, ka Bertelhän se on? Tännekö sinun oli vietävä kuninkaan käsky?
— Entä itse?
— Saakeli vieköön, sinä tiedät, että minä olen onnen poika! Minut lähetetään vartioimaan kuormastoa, minä tapaan tiellä muutamia ryöstelijöitä, jotka kertovat tästä väijymäpaikasta metsässä; minä kiiruhdan sinne heidän neuvonsa mukaan ja vapautan yht'aikaa reippaan pojan ja ihanan immen. Katso häntä: poskipäät punaiset kuin mansikka, silmät kuin taivaan sini!
Bertel katsahti kupeelleen ja näki siinä vapisevan tytön, puolikuolleena pelästyksestä.
— Sehän on neiti Reginan kamarineito Kätchen! — huudahti Bertel, joka monet kerrat oli nähnyt tuon iloisen tytön totisen neidin seurassa.
— Pelastakaa minut, luutnantti Bertel, pelastakaa! — huusi tyttö ja tarttui tiukasti häntä käsivarteen.
— Larsson, lahjoita minulle tuo tyttö!
— Oletko sinä järjiltäsi? Tahdotko riistää minulta tyttöni?
— Päästä hänet vapaaksi! minä pyydän…
— Niin teenkin … muutamien viikkojen kuluttua! Mutta hellitä hänet, sanon minä, tahi… — Tulinen, paksuvartaloinen sotilas kohotti jo pitkän miekkansa, jolla hän juuri oli seivästänyt talonpojan.
— Tupa palaa! — huudettiin samalla kaikilta tahoilta ja paksu, tukahduttava savu tunki jo sisään. Bertel kiiruhti ulos tytön kanssa. Larsson riensi jäljestä ja mielen kuumuus haihtui tulen kuumuuteen. Vasta kun ulkona pihalla nähtiin tupa ylt'ympäri tulessa, muisti Bertel, että se oli täynnä ihmisiä, että siellä oli noin kolmekymmentä talonpoikaa, jotka käsistään ja jaloistaan kiinni kytkettyinä eivät päässeet paikaltaan liikahtamaan. — Pelastakaamme onnettomat! — huusi hän.
— Oletko hullu? — nauroi Larsson. — Nehän ovat niitä roistoja, jotka äsken löivät niin monta meikäläistä reipasta poikaa hengiltä. Ann' roihuta!
Oli jo myöhäistä auttaa. Nuo onnettomat baijerilaiset joutuivat aikansa raakamaisen sodankäynnin uhreiksi, jolloin julmuuden harjoittamista pidettiin uljaana tekona. Mutta inholla käännymme me pois näistä aikaa kuvaavista tapauksista, ja kiiruhdamme kuvaamaan Ruotsin jalopeuran viimeistä taistelua, jonka seuraaminen on sekä suurenmoisempaa että mieltä ylentävämpää.
8. NÜRNBERG JA LÜTZEN.
Tapahtumat ajavat toisiaan kuin aalto ajaa aaltoa kuohuvassa virrassa, ja ahtaitten kehyksien sisään puristettu kertomus on pakotettu kiitämään eteenpäin kosken nopeudella. Pois on meidän kiiruhdettava sivu merkillisen ajan merkillisimpien tapahtumien seurataksemme hienoa, mutta kautta monenlaisten aikojen ja kohtaloiden kulkevaa kertomuksemme lankaa: kuninkaan sormusta.
Wallenstein, tuo kauhea mies, oli tehnyt sovinnon keisarin kanssa, koonnut hirveän sotajoukon ja kääntynyt mustan ukkospilven tavoin rikasta Nürnbergiä vastaan. Kustaa Aadolf keskeytti voittoisan kulkunsa Baijerissa rientääkseen häntä vastaan, ja täällä, kahdessa vahvasti varustetussa leirissä, seisoivat molemmat sotajoukot yksitoista viikkoa liikkumattomina vastakkain — seisoivat siinä kuin pantteri ja leijona painautuneina hyökkäystä tekemään ja tarkasti vartioiden toistensa pienimpiäkin liikkeitä. Koko seutu paljastettiin näiden sotajoukkojen elättämiseksi ja alituisilla ryöstöretkillä käyden tuotiin ruokavaroja pitkien matkojen takaa. Keisarillisten sotajoukossa kunnostivat niissä töissä itseään Isolanin kroaatit, ruotsalaisten sotajoukossa taas Taupadelin rakuunat ja Stålhandsken suomalaiset ratsumiehet.
Nälänhätä, kesäkuuma, kulkutaudit ja sotamiesten ryöstöretket levittivät hätää ja kurjuutta kaikkialle. Kustaa Aadolfin sotajoukko oli, sittenkun siihen olivat yhtyneet Oxenstjernan ja Banérin laumat, 50,000 miestä. Elokuun 24. p:nä 1632 hyökkäsi hän Wallensteinia vastaan, joka 60,000 miehen kanssa oli sijoittunut voittamattomien vallituksien taa. Jo ennen auringon nousua alkoivat Torstensonin kanuunat ampua Alte Vesteä. Yön pimeydessä kiipesi 500 valkeaan prikaatiin kuuluvaa saksalaista pyssysoturia jyrkänteitä myöten ylös, nousten valleille hirmuisimmasta kuulasateesta huolimatta. Hetken aikaa näytti siltä kuin voitto olisi palkinnut heidän urhoollisuutensa; unestaan heränneitten vihollisten hämmennys, naisten huudot ja ruotsalaisten kuulat, joiden edessä kaatuivat kumoon teltat ja ihmiset, olivat hyökkäykselle eduksi. Mutta Wallenstein pysyi tyynenä ja rauhallisena, lähetti pois vaimot ja vyörytteli hyökkäävien päälle joukon toisensa perästä. Urhoollinen prikaati ajettiin tappiolla takaisin. Kuningas ei hänkään tahtonut taipua; vielä kerran karkasi valkea prikaati eteenpäin; turhaan. Silloin kutsui Kustaa Aadolf esiin suomalaiset "näyttääkseen, että pohjolan urhous saa saksalaisten pelkuriuden häpeästä punastumaan", niinkuin Schiller sanoo. Nuo valitut olivat Pohjanmaan miehiä. Kuolema irvisti heitä vastaan tuhannesta tulikidasta; mutta siitä huolimatta nähtiin heidän päättävästi ja järkähtämättömällä uljuudella kiipeävän ylös sateesta ja verestä liukastunutta vuoren rinnettä. Noita vahvoja vallituksia, tuota murhaavaa kuulasadetta vastaan kilpistyi kuitenkin kaikki heidän urhoutensa; ne harvat, joihin eivät keihäät ja kuulat sattuneet, heitettiin takaisin; ensi kerran nähtiin Kustaa Aadolfin suomalaisten väistyvän ja yhtä turhia olivat kaikkien muidenkin joukkojen yritykset. Keisarilliset lähtivät ajamaan takaa, mutta heitettiin takaisin, he lähtivät uudelleen, mutta heitettiin uudelleen takaisin. Taistelua jatkettiin koko päivä, suuri oli mieshukka kummallakin puolella, monta urhoollista päällikköä kaatui ja kuolon enkeli tähtäsi taas luotinsa kuningasta kohden, mutta osui vain kengän korkoon.
Keisarillinen ratsuväki joutui yhteen ruotsalaisen ratsuväen kanssa vasemmalla sivustalla. Cronenbergin kyrassierien tieltä, jotka oli puettu rautaan kiireestä kantapäähän ja joita kautta kaiken maailman kutsuttiin "voittamattomiksi", täytyi hesseniläisten väistyä. Hessenin maakreivi virkkoi suuttuneena, että kuningas tahtoi säästää omia joukkojaan. — No hyvä, — sanoi Kustaa Aadolf, — minä lähetän suomalaiset taisteluun ja toivon, että miesten muutos on oleva onnen muutos. — Nyt lähetettiin Stålhandske suomalaisineen Cronenbergia ja noita voittamattomia vastaan. Näiden kantajoukkojen välillä syntyi uljas, ihana, ikimuistettava ottelu; pensaita kasvavalla Regnitz-virran rannalla iskivät joukot yhteen, mies miestä vastaan, hevonen hevosta vastaan; kypäröitä vastaan tylsyivät miekkojen terät, pitkät pistoolit salamoivat, ja moni uljas ratsumies upposi virran liejuun. Luultavaa on, että suomalaisten hevoset tälläkin kertaa kestivät kauemmin kuin nuo kauniit ja nopeat unkarilaiset juoksijat ja siten vaikuttivat voiton saamiseen. Urhoollinen Cronenberg kaatui, hänen voittamattomansa pakenivat. Hänen sijaansa kiiruhti Fugger melkoisen joukon kanssa ja karkoitti suomalaiset, jotka alituisesti taistellen rinta vihollista vastaan peräytyivät viidakkoon. Täällä oli keisarillisten vastassa ruotsalaisten kiväärituli. Fugger kaatui ja uupuneet suomalaiset pakoittivat hänen ratsuväkensä peräytymään.
Yön tultua oli enempi kuin 3,000 miestä kaatunut. Alte Vesten tappelussa, sanoo Schiller, katsottiin Kustaa Aadolf voitetuksi, koska hän itse ei voittanut. Seuraavana päivänä vetäytyi hän Baijeriin. 44,000 ihmistä, ystävää ja vihollista, oli rutto ja sota vienyt noiden murhaviikkojen aikana Nürnbergin ympärillä.
Syysyöt pimenivät pimenemistään, Saksan verellä tahrattu maa oli usvien peitossa eikä vieläkään näkynyt taisteluista mitään loppua tulevan. Ainoastaan yksi suuri mies oli määrätty, monet myrskyt kestettyään, purjehtimaan rauhan ikuiseen satamaan ja muuttamaan elon syksyisestä yöstä iankaikkiseen valoon. Yhä lähempänä liihoitteli kuolon enkeli Kustaa Aadolfin jaloa otsaa ja levitteli sen ympärille tuota valoaan korkeammasta maailmasta, jonka joskus nähdään viimeisinä elon hetkinä säteilevän maailman jaloimpien ympärillä. Ympärillä seisova joukkio erehtyy niistä, mutta poismenevä itse aavistaa niiden tarkoituksen. Kaksi päivää ennen kuolemaansa kunnioitettiin Kustaa Aadolfia kuin Jumalaa, mutta hänen sielussaan vavahti aavistus läheisestä lopusta, ja hän virkkoi hovisaarnaaja Fabriciukselle: — Ken tietää, eikö Jumala kerran ole rankaiseva sekä heidän pakanallista mielettömyyttään että myöskin minua, ja näyttävä heille, etten minäkään ole muuta kuin heikko kuolevainen.
Kuningas oli kulkenut Saksiin päin hävittävän Wallensteinin jäljessä. Arnstadtissa heitti hän hyvästinsä Akseli Oxenstjernalle ja Erfurtissa kuningatar Maria Eleonoralle. Siellä samoinkuin Naumburgissa näkyi monista valmistuksista, että hän oli valmistautunut siihen, mikä oli tulossa. Wallenstein, joka luuli hänen asettuneen talvileiriin, lähetti Pappenheimin ja 12,000 miestä Halleen; itse oli hän Lützenissä 28,000 miehen kanssa ja kuningas Naumburgissa 20,000 miehen kanssa.
4. p:nä marraskuuta, saatuaan tietää Pappenheimin poistumisesta, lähti kuningas nopeasti liikkeelle yllättääkseen heikontuneen vihollisensa, ja olisikin se onnistunut, jos hän olisi päässyt tekemään hyökkäyksensä 5. p:nä. Mutta hänen voittoisalle tielleen viskasi kohtalo vähäisen esteen, tuon pienen Rippachin puron, joka viivytti hänen kulkuaan. Vasta myöhään illalla marraskuun 5. p:nä lähestyi kuningas Lützeniä; Wallenstein sai aikaa ja ymmärsi käyttää sitä hyväkseen. Pitkin Leipzigiin vievää valtatietä kaivatti hän ravit syvemmiksi, teetätti rintavarustuksia ja asetutti niiden taa molemmin puolin tietä parhaat tarkk'ampujansa, joiden oli määrä ristitulellaan tuhota eteenpäin hyökkääviä ruotsalaisia. Kuninkaan sotaneuvosto epäsi hyökkäystä tekemästä; ainoastaan herttua Bernhard kehoitti siihen ja kuningas oli samaa mieltä, — sillä, — sanoi hän, — paras on peseytyä ihan puhtaaksi, kun on kerran kylpyyn joutunut.
Yö oli pimeä ja synkkä. Kuningas vietti sen vanhoissa vaunuissa Kniephausenin ja herttua Bernhardin seurassa. Hänen valpas päänsä ehti ajatella kaikkea, ja silloin, niin kerrotaan, irroitti hän oikeasta etusormestaan pienen kuparisen sormuksen, antoi sen herttua Bernhardille ja käski hänen, jos jotakin erikoista tapahtuisi, toimittamaan sormus eräälle nuorelle, suomalaiselle upseerille.
Varhain aamulla ratsasti kuningas sotarintamaansa tarkastamaan. Hän oli puettu hirvennahkahaarniskaan ja harmaaseen päällystakkiin; kun häntä kehoitettiin moisena päivänä käyttämään haarniskaa, vastasi hän: — Jumala on haarniskani. — Sakea usva viivytti hyökkäystä. Päivän koittaessa veisasi koko sotajoukko virren: "Jumala ompi linnamme" ja kun sumua yhä kesti, aloitti kuningas itse virren "Älä säiky joukko pienoinen", jonka hän vähän ennen oli itse sepittänyt. Sen jälkeen ratsasti hän rivien ohi huutaen: — Tänä päivänä me, pojat, pääsemme kaikista vaivoistamme; — ja kaksi kertaa oli hänen hevosensa vähällä kompastua.
Vasta klo 11 aamupäivällä hajaantui usva heikon tuulen henkäyksen tieltä. Heti kohta teki ruotsalainen sotajoukko hyökkäyksensä: oikealla sivustalla, jota kuningas johti, oli taas Stålhandske suomalaisineen, lisänään ruotsalaista väkeä; keskustassa oli ruotsalainen keltainen ja vihreä prikaati Nils Brahen johdolla; vasemmalla sivustalla oli saksalaista ratsuväkeä herttua Bernhardin komennettavana. Herttuata vastaan seisoi Colloredo parhaimman ratsuväen kanssa, keskustassa oli Wallenstein itse taajain jalkajoukkojen kanssa, jota paitsi hänellä oli seitsemän kanuunaa rintaman edessä; Stålhandskea vastassa seisoi Isolani raakojen, mutta urhoollisten kroaattiensa kanssa. Sotahuuto oli molemmilla puolin sama kuin Breitenfeldin tappelussa. Kun kuningas antoi merkin hyökkäykseen, pani hän kätensä ristiin ja huudahti: — Jeesus, Jeesus, auta minua tänään taistelemaan pyhän nimesi kunniaksi!
Nyt sytyttivät keisarilliset Lützenin, tykistö alkoi jyskää ja ruotsalaiset hyökkäsivät eteenpäin, kärsien kuitenkin jo alussa suuria tappioita. Vihdoinkin pääsi ruotsalaisten keskusta hautojen yli, valloitti nuo seitsemän kanuunaa ja syöksi takaisin kaksi vihollisten prikaatia. Jo kääntyi kolmaskin pakosalle, kun Wallensteinin onnistui saada heidät pysähtymään. Ratsuväki hyökkäsi ruotsalaisten kimppuun sivulta päin, eivätkä suomalaiset, jotka juuri olivat tapelleet kroaatteja ja puolalaisia vastaan ja ajaneet heidät pakosalle, olleet vielä ehtineet vallihautojen yli. Silloin kiiti kuningas eteenpäin smoolantilaisten kanssa, mutta ainoastaan harvojen hevoset voivat seurata kuninkaan juoksijaa. Taru kertoo, että keisarillinen pyssymies oli ampunut häntä hopeakuulalla; varmaa vain on, että kuninkaan vasen käsi haavoittui ja että hän koetti salata haavaansa, mutta uupuneena veren vuodosta kohta pyysi Lauenburgin herttuata, joka ratsasti hänen sivullaan, saattamaan hänet huomaamatta pois tappotanterelta. Mutta sodan touhussa hyökkäsivät Götzin kyrassierit ja heidän etunenässään Moritz von Falkenberg heidän ohitsensa. Falkenberg tunsi kuninkaan ja ampui häntä vyötäisiin huutaen: — Sinua olen kauan hakenut! — Hetikohta sen jälkeen kaatui Falkenberg itse. Ja silloin on kuningas horjunut satulassaan ja pyytänyt herttuan varjelemaan omaa henkeään; ja herttua on tarttunut häntä vyötäisiin tukeakseen häntä, mutta silloin on koko vihollisten lauma karannut heidän päälleen ja erottanut heidät. Pistoolinlaukaus on kärventänyt herttuan tukkaa, kuninkaan hevonen on saanut kuulan kaulaansa ja hullaantunut, ja Kustaa Aadolf on vajonnut satulasta, laahannut vähän matkaa mukana jalustimiin takertuneena ja sitten pudonnut maahan. Nuori paashi Leubelfingen Nürnbergistä oli tarjonnut hänelle hevosensa, mutta ei jaksanut nostaa ylös kaatunutta. Keisarillisia ratsumiehiä ajaa ohitse, he kysyvät, kuka on haavoitettu, ja kun Leubelfingen ei tahdo vastata, syöksee yksi heistä miekkansa hänen lävitsensä, toinen ampuu kuningasta päähän; jonka jälkeen muutkin ampuvat heitä useampia kertoja ja he peittyvät toisten ruumiiden alle; mutta Leubelfingen elää vielä muutamia päiviä sen jälkeen kertoakseen jälkimaailmalle suuren Kustaa Aadolfin surullisesta, ikimuistettavasta sankarikuolemasta.
Sill'aikaa oli ruotsalaisen sotaväen keskusta ollut pakotettu väistymään, tuhat silvottua ruumista lepäsi tappotanterella, mutta vielä ei oltu voitettu jalankaan verran maata. Molemmat sotajoukot olivat melkein samoissa asemissaan, joilla olivat olleet ennen taistelun alkamista. Silloin nähtiin kuninkaan haavoitettu hevonen, tyhjä satula veren vallassa, laukkaavan rivejä pitkin. — Kuningas on kaatunut! — Ja niin kertoo Schiller kauniisti seuraavaa: "ihmishengen arvo aleni polkuhintaan, kun hengistä kallein ei enää ollut olemassa; kuolemalla ei enää ollut mitään kauhua kaikista pienimmillekään, sitten kun se ei ollut säästänyt kruunattua päätä." Herttua Bernhard karahdutti rivistä riviin: — Te ruotsalaiset, suomalaiset ja saksalaiset, — huusi hän, — teidän ja meidän ja vapauden puolustaja on kaatunut. Se, joka kuningasta rakastaa, kiiruhtakoon eteenpäin hänen kuolemataan kostamaan! — Ennen kaikkia muita totteli tätä kehoitusta Stålhandske suomalaisineen; äärettömillä ponnistuksilla karkasivat he hautojen yli ja ajoivat edellään laumoittain vihollisia; kaikki kaatui heidän iskuistaan. Pakoon ajettu Isolani heittäysi toisaalle ja koetti valloittaa ruotsalaisten kuormastoa, mutta hänen täytyi väistyä. Yhtä suurella raivolla tunkeutui Brahe keskustaa vastaan hautojen yli, sill'aikaa kuin herttua Bernhard välittämättä siitä luodista, joka musersi hänen kätensä, valloitti yhden vihollisten pattereista. Koko keisarillinen sotajoukko uupui, murtui ja horjui tämän kauhean hyökkäyksen edessä; ruutivaunut räjähtivät ilmaan, Wallensteinin käskyt ja Piccolominin loistava urhoollisuus eivät enää voineet estää keisarillisten nurinniskaista pakoa.
Silloin kajahti yli avaran kentän riemuhuuto: — Pappenheim on täällä! — Ja Pappenheim, tuo uljahista uljahin, oli todellakin siellä ratsumiehineen. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli: — missä on Ruotsin kuningas? — Osoitettiin Stålhandsken joukkoa ja hän hyökkäsi sinne. Siinä syntyi mitä kuumin, mitä kiukkuisin kahakka. Keisarilliset rohkaisivat mielensä, kääntyivät takaisin ja ahdistivat kolmelta puolelta yht'aikaa. Ei kukaan väistynyt. Brahe kaatui ja hänen keltainen prikaatinsa kaatui melkein viimeiseen mieheen. Winckel vihreine miehineen kaatui yhtä kauniiseen järjestykseen, mies miehen viereen, niinkuin olivat riveissään seisoneet. Muu ruotsalainen jalkaväki vetäytyi hitaasti takaisin ja voitto näkyi jo suosiollisesti hymyilevän tuolle kaikki musertavalle Pappenheimille.
Ei hän kuitenkaan, tuo aikansa Ajax, mies sata-arpinen, saisi nähdä voiton päivän koittavan. Jo ensi hyökkäyksessä suomalaisia vastaan musersi falkonettitykin luoti hänen sarvenansa; kaksi pyssynluotia lävisti hänen arpisen rintansa; sanotaan, että Stålhandske itse oli häneen osunut. Hän kaatui, vielä kuolemassaankin riemuiten Kustaa Aadolfin kaatumisesta, ja uutinen hänen kuolemastaan levitti kauhua keisarillisten joukkoihin. — Pappenheim on kuollut; kaikki on hukassa! — Vielä kerran törmäsivät ruotsalaiset eteenpäin; herttua Bernhard, Kniephausen, Stålhandske tekivät ihmeitä. Mutta myöskin Piccolomini, joka kuusi haavaa ruumiissaan nousi vielä seitsemännen hevosen selkään, taisteli yliluonnollisella uljuudella. Keisarillinen keskusta ei väistynyt ja pimeä erotti taistelevat. Wallenstein vetäytyi takaisin ja uupunut ruotsalainen sotajoukko leiriytyi taistelukentälle. Yhdeksän tuhatta kuollutta luettiin Lützenin kentillä.
Seuraukset tästä taistelusta olivat tuntuvia keisarillisille. He olivat menettäneet kaiken tykistönsä ja uskonsa Pappenheimin ja Wallensteinin voittamattomuuteen. Suuri friedlandilainen raivosi vihasta; ankaralla kädellä hirtätti hän pelkurit ja palkitsi kullalla urhoolliset. Sairaana ja synkkämielisenä vetäytyi hän jäljelle jääneen kymmenen tuhannen miehensä kanssa takaisin Böömiin, jossa turvautui tähtien yölliseen seuraan, jossa hautoi petollisia tuumiaan ja jossa Buttlerin käsi lopetti hänen loistavan elämänsä.
Mutta kuitenkin — kautta katolisen maailman raikui ääretön voiton riemu, sillä lutherilaisuus ja ruotsalaiset olivat menettäneet verrattomasti paljon enemmän kuin heidän vihollisensa. Kangistunut oli se käsi, joka niin voimakkaasti oli heiluttanut valon ja vapauden voittoisata miekkaa; protestanttien suru, johon sekautui pelko tulevaisuudesta, oli yleinen ja syvä. Syyttä ei laulettu te deumia Wienin, Brüsselin ja Madridin tuomiokirkoissa; kaksitoista päivää kestävillä loistavilla härkätaisteluilla vietettiin Madridissa pelätyn sankarin kuolemaa; mutta kun keisari Ferdinand, joka oli suurempi ja jalompi kuin hänen aikalaisensa, näki kaatuneen vihollisensa verisen haarniskan, sanotaan hänen vuodattaneen kyyneliä.
Monenlaisia tarinoita kulki suuren Kustaa Aadolfin kuolemasta; milloin syytti kansa Lauenburgin herttuaa Frans Albertia, milloin Richelieutä, milloin herttua Bernhardia kuninkaan kuolemasta; mutta ei yhtäkään näistä epäluuloista ole historia osoittanut tosiksi. Eräs uudempi saksalainen kirjailija[8] kertoo seuraavan kansan suusta saamansa tarinan: "Ruotsin kuningas Kustaa Aadolf sai vielä nuorena ollessaan eräältä naiselta, jota hän paljon rakasti, rautaisen sormuksen, jota hän ei sittemmin koskaan antanut irroittaa kädestään. Sormuksessa oli seitsemän ympyrää, jotka muodostivat alkukirjaimet hänen kumpaankin nimeensä. Seitsemän päivää ennen hänen kuolemaansa katosi sormus hänen sillä kertaa huomaamatta tätä omituista varkautta."
Lukija tietää, että tämä kertomus kutoutuu tuohon sormukseen, mutta monet seikat antavat aihetta luuloon, että sormus oli ollut kuparista.
Taistelun jälkeisenä iltana lähetti herttua Bernhard sotamiehensä soihtujen valossa etsimään kuninkaan ruumista ja he löysivät sen ruumisko'on alta ryöstettynä ja ruhjottuna. Se vietiin Meuchenin kylään, palsamoitiin siellä, ja sotamiehet saivat luvan vielä kerran katsella sankarikuninkaansa kalventuneita kasvoja. Katkeria kyyneleitä vuodatettiin, mutta ei ainoastaan surun, vaan ylpeydenkin kyyneleitä, sillä vähäpätöisinkin katsoi kunniakseen sitä, että oli saanut taistella noin jalon ja uljaan kuninkaan vierellä.
— Katsokaa, — sanoi nyyhkyttäen muuan sotavanhus Stålhandsken suomalaisista, — ne ovat ryöstäneet hänen kultaiset vitjansa ja hänen kuparisen sormuksensa, tuossa näkyy vielä sormuksen valkoinen sija oikean käden etusormessa.
— Mitä olisivat he tehneet kuparisormuksella? — kysyi muuan skottilainen, joka äsken sotaväkeen saapuneena ei vielä tiennyt niistä taruista, joita miehestä mieheen kerrottiin.
— Mitäkö kuparisormuksella? — virkkoi eräs pommerilainen salaperäisesti. — Ole varma siitä, että jesuiitat sen tunsivat! Sormus oli suomalaisen noita-akan loitsima, ja niin kauan kuin se oli kuninkaan sormessa, ei häneen pystynyt rauta eikä lyijy.
— Mutta kas, hän kadotti sen, — virkkoi kolmas, — ja sentähden…
— Mitä se tuo pommerilainen potaattimaha puhuu? — kivahti suomalainen vihaisesti. — Jumala eikä kukaan muu on suojellut suurta kuningastamme, mutta sormuksen sai hän suomalaiselta tytöltä, jota nuoruudessaan suuresti rakasti; minä tiedän näistä asioista enemmän kuin te, mokomat perunaturvat!
Herttua Bernhard, joka synkkänä ja miettiväisenä oli katsellut kuninkaan kalpeita kasvoja, katsahti nuo sanat kuultuaan taakseen, pisti terveen kätensä poveensa ja kysyi suomalaiselta:
— Toveri, tunnetko sen Stålhandsken upseereista, jonka nimi on Bertel?
— Tunnen, teidän ylhäisyytenne.
— Elääkö hän?
— Ei, teidän ylhäisyytenne.
Herttua kääntyi hajamielisenä toisen puoleen ja antoi käskyjä oikeaan ja vasempaan. Hetken kuluttua hän kuninkaan nähtyään taas muisti jotakin. — Oliko hän urhoollinen mies? — kysyi hän.
— Hän oli Stålhandsken miehiä! vastasi suomalainen yksikantaan, mutta omituisella ylpeyden vivahduksella äänessään.
— Milloin kaatui hän ja missä?
— Viimeisessä Pappenheimin kahakassa.
— Etsikää häntä!
Herttuan käsky täytettiin nurkumatta, vaikka uupuneet sotamiehet ihmettelivätkin, miksi juuri tuo nuori upseeri oli etsittävä, kun Nils Brahe, Winckel ja niin moni muu harmaantunut päällikkö virui verissään tappelutanterella. Vasta aamupuoleen yötä palasivat lähetetyt sillä tiedolla, ett'ei Bertelin ruumista oltu voitu löytää mistään.
— Hm, — sanoi herttua tyytymätönnä, — suurilla miehillä on välistä pienet oikkunsa; mitä minä nyt teen kuninkaan sormuksella?
Ja marraskuun punainen aamuaurinko valaisi Lützenin kenttiä. Uusi aika koitti, mestari oli poissa ja oppilaat saivat tehtäväkseen hänen työnsä jatkamisen.