VÄLSKÄRIN TOINEN KERTOMUS

MIEKKA JA AURA

Kun välskäri oli lopettanut ensimmäisen kertomuksensa, istuivat läsnäolijat vähän aikaa äänettöminä, lienevätkö sitten ajatelleet suuren kuninkaan kuolemaa vai lienevätkö vielä odottaneet jatkoa heidän mielestään ehkä keskeytyneeseen kertomukseen. Nahkasohvassa istui isoäiti ruskearuutuinen villasaali hartioillaan, hänen vieressään koulumestari, maisteri Svenonius sinisine nenäliinoineen ja messinkisankaisine silmälaseineen; oikealla puolen istui postimestari, kapteeni Svanholm, joka viime sodassa oli menettänyt vasemman etusormensa; vasemmalla taas kaunis Anna Sofia, joka siihen aikaan oli 18-vuotias ja jolla oli korkea kilpikonnan luusta tehty kampa paksussa, ruskeassa tukassaan; sekä alempana joko jakkaroilla tai vain paljaalla lattialla kuusi tai seitsemän pikkuvekkulia, toiset tyttöjä, toiset poikia, kaikki suu selällään, niinkuin olisivat juuri kuulleet kummitusjuttuja kerrottavan.

Ensimmäinen, joka keskeytti syntyneen hiljaisuuden, oli Anna Sofia; päästäen kimakan huudon hän hypähti ylös tuoliltaan, kompastui ja lensi suoraa päätä maisteri Svenoniuksen syliin. Muihin huoneessa olijoihin, jotka vielä olivat Lützenissä, teki tämä tapaus melkein saman vaikutuksen kuin jos olisivat kaikki Isolanin kroaatit tehneet hyökkäyksen rauhalliseen kamariin. Taistelun tuoksinasta kiihoittunut postimestari karkasi ylös istuimeltaan ja tallasi isoäidin kipeälle jalalle rautapohjaisella anturallaan; koulumestari oli hämillään eikä ollenkaan ymmärtänyt sen ihanan lintusen arvoa, joka oli lentänyt hänen syliinsä, lapset hajaantuivat hädissään mikä minnekin, kaatoivat jakkaransa ja piiloutuivat välskärin korkeaselkäisen tuolin taa; ainoastaan Antero, joka äsken oli seurannut Stålhandsken ratsumiehiä vallihautojen yli, tarttui välskärin suureen, hopeapäiseen kävelykeppiin ja asettui sota-asentoon valmiina vastaanottamaan kroaatteja pistin tanassa. Vanha Bäck oli ainoa, joka pysyi järkähtämättömän levollisena; otettuaan esille soikean pikanellirasiansa hän puraisi pikkuisen palasen lempitupakastaan ja kysyi sitten hiljaisesti: Mikä sinua vaivaa, Sofia?

Hämillään ja punehtuen Anna Sofia irroittautui maisterin syleilystä, ja selitti, etsien pahantekijää silmillään, että joku oli pistänyt häntä neulalla käsivarteen.

Isoäiti, joka tarpeen tullessa osasi olla ankarakin, pani kohta toimeen tutkimuksen, ja katso, siinä tuli selville, että Jonathan oli pistänyt nuppineulan hienon rottinkikeppinsä päähän ja sillä häirinnyt sisartaan, kun tämä istui ajatuksissaan Lützenin tapahtumia muistellen. Tuomio julistettiin nopeasti ja lyhyeen niinkuin ainakin sotaoikeudessa, ja Jonathan sai kovan käskyn heti kohta mennä alas lastenkamariin ja lukea ylimääräisen läksyn huomiseksi.

Kun nyt järjestys maailman mahtavain avulla oli saatu palautetuksi ilman sen suurempaa verenvuodatusta, päästiin hiukan tarkemmin keskustelemaan välskärin kertomuksesta.

— On se vähän liian meluava kertomus tämä, — alkoi isoäiti, luoden kertojaan tuollaisen paljon merkitsevän, lempeän katseen, jolla hän vielä vanhoillaankin voitti kaikkien sydämet. — Liian meluava se on, kunnon serkkuseni, se täytyy minun sanoa; vielä tuntuu nytkin soivan korvissani tuo kanuunain pauke, josta ei ollut loppua tullakaan. On se tuo sota kuitenkin kaikitenkin kauheaa ja inhoittavaa, kun ajattelee, miten paljon verta vuotaa tappotanterella ja miten paljon kyyneliä kotona. Milloin onkaan koittava se päivä, jolloin ihmiset lakkaavat raatelemasta toisiaan ja rauhassa ja sovussa jakavat maan ja Herran hyvät lahjat keskenään?

Postimestarin sotaiset tunteet joutuivat tästä heti kohta kuohuksiin. — Sovussa? Jakavatko? Ilman sotaa? Hyi, serkku, hyi, tahtooko serkku muuttaa maailman muurahaispesäksi? Se olisi kaunista se … kynäsoturit tahraisivat maailman pikimustaksi, hottiaiset ja kujoonit hyppisivät rehellisten miesten silmille, ja kun yksi kansa karkaisi toisen niskaan, pitäisi tämän kai kumartaa nöyrästi ja kiittää kunniasta. Eihän toki, semmoiset miehet kuin Kustaa Aadolf ja Napoleon, ne kouhottelevat hiukan tätä maailmaa, laskevat maahan vähän pilaantunutta verta, ja siitä maailma vain paranee. Muistan vielä elokuun 21. päivän Karstulassa; Fieandt seisoi vasemmalla ja minä seisoin oikealla, kun…

— Jos minä uskaltaisin keskeyttää, — puuttui puheesen maisteri, joka jo senkin seitsemänkymmentä kertaa oli kuullut jutun Karstulasta, jossa Svanholm, siihen aikaan kersanttina, oli menettänyt kuuluisan etusormensa, — niin voisin aivan helposti todistaa veljelle, että maailma kulkee paljoa paremmin eteenpäin musteen voimalla kuin veren. Inter arma silent leges. Jos sodalla olisi sananvalta, niin emme istuisi nyt takkatulen ja totimme ääressä, vaan kanuunan suun vieressä jollakin linnan vallilla, saisimme heiluttaa sytytintä sen sijaan, että nyt hämmennämme sokeria teelusikalla, saisimme nuuskia ruudin savua, mutta nuuskata emme saisi. Mutta mitä saa muste aikaan? Mustehan se on tehnyt veljestäkin postimestarin, musteesta veli elää ja musteesta veli kuolee, se on veljen jokapäiväinen leipä, ja mitä olisi veli, jos ei mustetta olisi ollenkaan, vaan ainoastaan verta?

— Mitäkö olisin? Saksan saakeli … minäkö?

— Serkku Svanholm! — virkkoi isoäiti silmäten lapsiin. Ja postimestari vaikeni.

Välskäri katsoi pitävänsä rakentaa rauhaa veren ja musteen välillä. — Minä luulen, — sanoi hän, — että kansat elävät niinkuin yksityisetkin. Nuorina ollessaan ovat he rajuja ja hurjia, tappelevat ja reuhaavat, repivät toisensa palasiksi, mies miestä vastaan. Sitten ne vanhenevat ja viisastuvat, keksivät ruudin, joka asettaa joukot joukkoja vastaan ja antaa heidän kylmäverisesti tappaa toinen toisensa pitkien matkojen päästä. Lopuksi tulee maailma järkiinsä, lataa pyssyt vain paljaalla ruudilla, niinkuin juhannuslaukauksia ammuttaessa, ja tarttuu kynään, joka voi olla hyvinkin terävä silloin kuin tarvitaan. Silloin alkaa yhteisen järjen valta, joka on kaikista järkevin, ainakin minun ymmärtääkseni.

— Sepä vasta olisi saakelin … no, no, serkku, minä vaikenen kuin muuri! — huudahti postimestari. — Mutta minä vain kysyn: Mikä mies oli Kustaa Aadolf? Mikä mies oli Napoleon? Olivatko ne huilunsoittajia, häh? Vaiko raakalaisia ja hulluja? Ei kiitoksia, sanon minä! Serkku kuulee, etten kiroile; serkku olisi vain kuullut, miten tuhannen tulimmaisesti Fieandt kiroili Karstulassa.

Välskäri jatkoi välittämättä postimestarista:

— Senpätähden alkaakin kaikkien kansain nuoruuden historia sodalla, ja sotilas numero yksi maailman ensimmäisessä komppaniassa oli Kain nimeltään. Mutta koska sota on niin vanha kuin maailma, tulee se myöskin pysymään niin kauan kuin maailma pysyy. Minä en usko noihin uusiin ja kauniisiin ikuisen rauhan aatteihin. Minä uskon, että niin kauan kuin on kaksi ihmistä, jotka tahtovat jakaa maan keskenään, niin kauan kuin ihmissydämen himot ja halut ovat itsekkäitä, niin kauan rasittaa heitä myöskin sotien kirous. Ikuinen rauha on minun mielestäni siinä, ettei meidän enää ole oikeus sotia niin sokeasti, orjallisesti ja raivoisasti kuin ennen, vaan reippaalla mielellä, niin että ollaan selvillä siitä, mistä syystä soditaan, ja että tiedetään oikean asian puolesta sodittavan, ja silloin minun mielestäni sodittakoon ilolla ja riemulla…

— Se on siis samaa kuin sotia jonkin aatteen puolesta, — virkkoi maisteri miettiväisen näköisenä.

— Olkoon menneeksi, niin juuri, aatteen puolesta. Katsokaas, se on aina oleva suomalaisen sotamiehen kunnia, että hän kaikkina aikoina on taistellut maataan puolustaakseen, lähtemättä muilta heidän maataan anastamaan. Ja jos hän onkin mennyt ulos maailmaan vierailla mailla painimaan, silloin on Herra niin kauniisti asettanut, että se on tapahtunut kaikista korkeimman ja oikeimman asian hyväksi, nimittäin puhtaan evankeelisen uskon ja koko maailman omantunnon vapauden puolustamiseksi. Sen kyllä kolmikymmenvuotisen sodan suomalainen tiesi ja sentähden hän olikin ylpeä itsestään. Hän tunsi, että hänen sydämensä oli samaa lajia kuin Kustaa Aadolfinkin sydän, ja tämä, sen mukaan kuin minä ymmärrän, oli maailman kaikista suurin sotapäällikkö, koska hän taisteli ja voitti suurimman asian puolesta, minkä puolesta yleensä kannattaa taistella ja vertansa vuodattaa.

— Kertokaa vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huudahti Antero, joka kaikesta siitä, mitä välskäri oli kertonut, ei ollut ymmärtänyt muuta kuin tämän yhden ainoan nimen.

— Hyvä setä, vielä vähän Kustaa Aadolfista! — huusivat muutkin pienokaiset.

— Ei, kiitoksia, suuri kuningas on nyt kuollut ja saakoon hän levätä meiltä rauhassa Riddarholman kirkon holvissa. Ja vaikkakin kertomus siitä menettää paljon, niin se siitä hyötyykin, koska muut henkilöt pääsevät paremmin esille. Sillä tähän saakka emme ole huomanneetkaan juuri muita kuin sankarikuninkaamme ja isoäiti on oikeassa sanoessaan, että korvamme ovat menneet umpeen pelkästä kanuunain paukkeesta. Siitä on ollut seurauksena, että niin hyvin neiti Regina kuin jesuiitta ja varsinkin Bertel, joka on kertomuksemme päähenkilö, ovat kulkeneet ohitsemme kuin muodottomat varjot.

— Entä Kätchen, — huomautti isoäiti. — Minä puolestani tahtoisin tietää jotakin tuosta iloisesta, siivosta lapsesta. En tahdo puhua pahaa Reginasta, mutta sen sanon kuitenkin, etten paljoa maksaisi tuommoisesta mustatukkaisesta, rajusta kissanpojasta, joka milloin hyvänsä saattaa repiä silmät päästäni.

— Entä uljas kreivi von Lichtenstein, jota emme ole nähneet sitten kuin Würzburgissa, — Anna Sofia lisäsi.

— Minä aavistan, että hänestä lopulta tulee Reginan sulhanen.

— Kas vain, silläkö korvalla se pikku serkku kuuntelee, — virkkoi postimestari veitikkamaisesti hymyillen. — Mutta minä pyydän, ettet veli Bäck enää puutu jonkinjoutavaan, vaan kerrot meille entistä enemmän Stålhandskesta, Lyytikäisestä, paksusta, pikku Larssonista ja Vitikasta. Mitenkä se mies tulee nyt korvitta toimeen? Minä muistan vielä, elokuun 21. p:nä oli muuan korpraali Karstulassa…

— Veli Bäck, — puuttui puheeseen koulumestari, joka aina oli saapuvilla, kun Karstulaa mainittiin, — veli Bäck, jolla on justitia mundi, oikeuden miekka kädessään, ei varmaankaan voi olla hirttämättä jesuiitta Hieronymusta Harz-vuoren korkeimman hongan latvaan?

— Varo itseäsi, veli Svenonius, — pisti postimestari, — jesuiitta oli hyvin oppinut mies, joka taisi hyvin paljon latinaa…

— Suomalaisista tahdon kertoa teille mitä tiedän, — sanoi välskäri, — mutta jo edeltäpäin täytyy minun sanoa, etten paljoa tiedä. Odottakaamme vielä parikymmentä vuotta, silloin on varmaankin joku ahkera tutkija kaivava vanhoista aikakirjoista esiin tiedot reippaiden kansalaistemme urotöistä. Siihen mennessä on meidän tyytyminen hajanaisiin piirteisiin … ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä — lisäsi välskäri niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi, joille hän kernaasti tahtoi uskotella, että tarina oli täyttä totta.

— Ja mitäs tuli kuninkaan sormuksesta?

— Niin, siitäkin saamme kuulla huomeniltana.

I. MIES NUIJASODAN AJOILTA.

Loitolla Saksanmaan hedelmällisistä tasangoista aukeaa pohjoiseen päin myrskyinen ulappa, jonka pinnalla ei luode eikä vuoksi vaihtele, jonka rantoja joka vuosi peittää talven jää ja jonka jäätyneet selät välistä ovat sotajoukkojakin kantaneet. Vuosituhansien kuluessa ovat sen rannoilla asuvat kansat taistelleet tämän meren omistamisesta ja sen laineihin vuodattaneet punaisen verensä; mutta meidän kertomuksemme aikaan oli tämän meren laajoista rannoista yhdeksän kymmenestä yhden ainoan valtakunnan hallussa, sen valtakunnan, joka oli mahtavin pohjolassa: Itämeri oli miltei muodostunut sisäjärveksi Ruotsin valtakunnassa.

Ja Itämeri ajaa mahtavat, siniset lahdelmansa toisen itään ja toisen pohjoiseen, ja sulkee syliinsä kuin meren tyttären erään aaltojen maan, joka on sen povesta kasvanut, joka kasvaa siitä vielä tänäänkin ja joka korkeilla kallioillaan suojelee emonsa sydäntä. Suomi on Itämeren lempilapsi; vielä tänäänkin se tyhjentää järviensä aarteet äitinsä helmaan, ja mahtava meri ei siitä sentään ylpeile, vaan vetäytyy rakastavasti ja hellästi takaisin, niinkuin uhrautuva äiti ainakin, että tytär saisi kasvaa kasvamistaan, ja joka kesä pukea uudet, päivän valoon ilmestyneet rannat ruohoihin ja kukkasiin. Onnellinen se maa, jonka helmassa tuhannet järvet lainehtivat ja jonka rannat merta vasten tekevät sataneljäkymmentä peninkulmaa! Meri luo valtaa ja vapautta, meri antaa varoja ja sivistystä; meri on viljelyksen tuoja maan päällä, ja maa, joka on yhteydessä meren kanssa, ei koskaan voi jähmettyä hädän ja sorron alle, jos se vaan ei itse ole siihen syypää.

Kaukana Suomen pohjolassa on seutu, joka enemmän kuin mikään muu on meren kasvatti, koska se loivana ja alavana on niin kauan kuin muistetaan kasvamistaan kasvanut aaltojen alta. Lukemattomia viheriäisiä saaria kohoaa sen rannoilla: — Nuorna ollessani — niin kertoo vanha merimies, — purjehtivat suuret laivat siinä, missä nyt vene vaivoin pääsee soutamaan; — ja muutamia vuosia senjälkeen kulkee karja laitumella entisen meren pohjassa. Leikkivä lapsi uittelee kaarnavenettään rannalla: katsahda ympärillesi, pienokainen, ja pane merkille se paikka, missä aaltojen kuohu rantaa uurtaa: kun kasvat mieheksi, etsit turhaan tuttua rantaasi … kaukana viheriän kentän takana kuulet sen kuohun; ja kun kerran seisot vanhuksena samalla paikalla, niin kohoaa lapsuutesi aikaisen järven sijalla kukoistava kylä. Omituinen seutu, jossa kaupungit, jotka niin viisaasti rakensivat satamansa syvien salmien ja jokien vierelle, saavat kahdensadan vuoden kuluttua ajaa peninkulman matkan satamaansa, ja jossa lahonneita laivoja ja ankkureita löytyy kahdeksan peninkulman päässä rannasta soissa ja metsissä.

Tämä seutu on Pohjanmaa, se on alaltaan suurempi kuin moni kuningaskunta ja se ulottuu kauas äärimmäiseen pohjolaan, aina Lapin raukoille rajoille, jossa aurinko ei koskaan laske keskikesän aikaan ja jossa se ei joulunpyhinä nouse. Kolme kuukautta vuodessa valvoo siellä luonto päivän alituisessa loistossa, ja voit sinä siellä juhannuksen aikana yöllä lukea hienointa kirjoitusta; kolme kuukautta kestää yö, mutta se on yö, jota tähdet ja revontulet valaisevat, ja jonka aikana kuu valkoisella hangella kimmeltelee kylmän kirkkaana ja pyhäisen hienona. Kukkien kauneus on siellä haihtuvampi kuin ihmisten ilo; seitsemän kuukauden kestäessä kattaa siellä maan silmiä häikäisevä hanki ja vedet järkkymätön jää; mutta ei koskaan kevät ole suloisempi kuin sellaisen talven kuluttua; ja kuitenkin on sen suloisuudessa alakuloisuutta, jota sydän hellii, jota se ymmärtää ja josta se nauttii.

Meren rannoilla asuu tässä kaukaisessa maassa kaksi heimoa toisiinsa sekoittumattomina ja toisistaan eroavaisina, muodostaen kirjavan kuvan kansallisia ja paikallisia omituisuuksia kieleen, tapoihin ja luonteesen nähden. Mutta on heissä yhteisiäkin muista maan asukkaista eroavia piirteitä, on vilkkautta, voimaa ja reipasta avomielisyyttä. Se ei ole mikään maantieteellinen sattuma, vaan se on seuraus kansan luonteesta, että suurimmat ja verisimmät taistelut, joista Suomen historia tietää kertoa, ovat tapahtuneet Pohjanmaalla.

Neljä peninkulmaa itäänpäin Vaasasta Kyröjoen matalain rantain varsilla on Isokyrön pitäjä, rikkaimpia koko Pohjanmaalla, jonka eloaitta se on. Täällä kasvaa hedelmällisessä savimullassa tuo kuuluisa siemenruis, jota vuosittain tuhansin tynnyrein viedään laivoilla Ruotsiin; koko pitäjä on melkein yhtämittainen kenttä aaltoilevia viljavainioita. Kansa on suomalaista, hämäläistä sukua; pitäjän kallellaan oleva kirkko, joka rakennettiin v. 1304, on maan vanhimpia muinaisjäännöksiä.

Tänne pyydämme nyt lukijan meitä seuraamaan.

Kertomuksemme aikana ei tämä seutu ollut läheskään niin hyvin viljelty kuin sittemmin. Nuijasodan hävitykset olivat viivyttäneet viljelystä, vielä miespolvenkin kuluttua sen jälkeen tuntui seurauksia tässä sodassa kärsityistä tappioista, ja ankarat sodat ja alituiset sotamiesten otot estivät ajan noita haavoja parantamasta. Sentähden oli vielä kesällä v. 1632 moni metsän rannassa oleva talo autiona, vainiot eivät ulottuneet kauas joen rannasta, ja soiden epäterveellinen usma peitti koko seudun, kun yö oli viileä. Vaikka metsät olikin jo haaskattu, saivat niistä tervanpolttajat kuitenkin vielä tarpeensa; osa rahvasta kalasteli Mikonsaarissa, eikä arvoisalla kirkkoherralla, hra Georgius Tuomaanpoika Paturilla, ollut tuhansiin markkoihin nousevia vuosituloja niinkuin sittemmin hänen seuraajillaan.

Senpätähden katselikin matkamies mielihyvällä kirkon läheisyydessä Perttilän taloa, koska se oli komeampi ja paremmin rakennettu kuin kaikki muut ja mitä hyötyisimpien peltojen saartama. Kesä oli edistynyt elokuun keskipalkoille ja leikkuu oli juuri alkanut. Seitsemättäkymmentä henkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia — nainenkin kulkee kesällä ulkotöissä Pohjanmaalla — nähtiin leikkaamassa kellastunutta ruista, lyhteitä sitomassa ja taitavalla kädellä korkeita, kauniita kuhilaita rakentamassa. Päivä oli kuuma ja työ vaikeata; usein tapahtuikin sen vuoksi, että joku laiskemmista työmiehistä oikaisi selkänsä ja katseli haikealla mielellä pehmoista piennarta, joka oli kuin luotu leposijaksi. Mutta samalla hän pelokkaasti vilkaisi muutamaan harmaatakkiseen, vanhaan mieheen, joka näytti olevan jonkunlainen päällysmies. Niin pian kuin joku laiskotteli, kuului hänen naapurinsa kuiskaavan: — Larsson tulee, — ja sillä oli niin ihmeellinen vaikutus kuin olisi jo selkäsauna ollut tulossa.

Larsson oli pieni, pyöreä ukko, hänen partansa oli sakea ja kulmakarvat tuuheat ja hänen katseensa oli enemmän hyväntahtoinen ja iloinen kuin ankara. Parhaillaan hääriskeli hän nyt muutaman naisen ympärillä, joka kuumuudesta ja raskaasta työstä voivuksissaan oli vaipunut ojan reunalle pitkäkseen.

Kalpeista kasvoista päättäen ei tämä nainen enää ollut nuori, saattoi arviolta olla jo puolivälissä neljänkymmenen; mutta jos vain katseli hänen solakkaa varttaan tai tuota lempeää, lämmintä ilmettä hänen sinisissä silmissään, olisi hänen tuskin luullut täyttäneen kahtakymmentäkään. Koko hänen olennossaan oli jälkiä harvinaisesta, mutta aikaisin kuihtuneesta kauneudesta, monista kärsimyksistä ja pitkällisistä nöyryytyksistä. Hänellä oli yllään hieno, valkea villaröijy, jonka hän oli kuumuuden vuoksi riisunut, sen alla oli valkeimmasta palttinasta tehty paita ja sen päällä kansan tavan mukaan punainen liivi, sekä lyhyt, rannukas villahame ja pieni, ruudukas huivi, joka oli sidottu solmulle pään ympäri kiinnittämään hänen pitkää, kellertävää liinatukkaansa. Hän oli ollut työssä niinkuin kaikki muutkin, mutta hänen voimansa eivät riittäneet; hän oli vaipunut sirppi kädessä sängelle ja muut olivat ilmeisellä kunnioituksella ja rakkaudella kantaneet hänet pehmoiselle nurmikolle, jossa koettivat kylmällä lähdevedellä virvoittaa häntä tainnoksista.

— Kas niin, Meri (Emerentia), — sanoi vanha Larsson, pitäen isän hellyydellä hänen päätä polvellaan ja kostutellen kylmällä vedellä hänen ohimoitaan, — kas niin, lapsi kulta, älä nyt tee niin tyhmästi että kuolet ja jätät vanhan ystäväsi … mitäpä olisi sitten enää hänen iloistaan tässä maailmassa?… Eihän se kuule minua, lapsi parka; mikä se on semmoinen isä, joka pakottaa tuommoisen hennon olennon nääntymään tämmöisessä kuumuudessa!… Lainaa vähän vettä, kas niin, se oli oikein, nytpä sinä jo avaat kauniit silmäsi. Älä ole milläsikään, Meri, sinä saat levätä, etkä tarvitse enää tehdä työtä tänään.

Hento, kalpea nainen koetti nousta ylös ja tavoitteli sirppiään. — Kiitoksia, Larsson, — sanoi hän heikolla äänellä, jonka sointu kuitenkin oli kaunis, — minä jaksan nyt paremmin, minä tahdon leikata, isä tahtoo…

— Isä tahtoo! — kivahti tuo pikku ukko. — Mutta kas, minäpä en tahdo, minä, minä kiellän sinua työtä tekemästä, Meri, ja vaikkapa isäsi ajaisi minut talostaan ja minun täytyisi kerjätä leipääni, niin en minä salli sinun enää tehdä työtä tänään. No, no, lapsi kulta, älä nyt pahastu, niin tyhmä ei ole isäsi. Totta kai hän ymmärtänee, etteivät sinun kätesi ole yhtä lujat kuin meidän, siihen et sinä mahda mitään; sen olet perinyt äidiltäsi, joka oli herrassukua ja se tulee sinun tukholmalaisesta kasvatuksestasi… Kas niin, mennään kotiin, älä nyt ole itsepäinen, Meri!

— Päästäkää minut, Larsson, tuolla tulee hän itse! — huudahti Meri, riuhtasihe irti, tarttui sirppiin ja alkoi leikata. Mutta kumartuessa musteni hänen silmissään uudelleen ja toisen kerran vaipui hän kalpeana ja tiedotonna rukiisen.

Mutta työmiehet hänen ympärillään ponnistivat kahta uutterammin, sillä hän lähestyi itse, tuo ankara mies, kaikkien pelkäämä Perttilän isäntä. Niinkuin musta pilvi tuli hän verkalleen kävellen pihasta tuovaa polkua myöten, rotevana ja suorana, vaikka olikin jo seitsenkymmenvuotias. Hänen pukunsa oli samanlainen kuin muidenkin talonpoikain kesäpuku: paidanhihat olivat laajat, liivit pitkät ja punaraitaiset, palttinahousut lyhyet, sukat siniset ja virsut somasti koristetut. Päässä oli hänellä vaalean tukan peittona suippolakinen neulomalla tehty villalakki, joka lisäsi hänen jo muutenkin kookasta vartaloaan. Mutta vaikka puku olikin yksinkertainen, oli hänen ryhtinsä käskevä ja korska. Suora ryhti, varma käytös, läpitunkevan terävä katse ja horjumaton varmuus sekä vallanhimo ja ankaruus kasvoillaan ilmaisivat, että siinä samalla oli entinen puoluepäällikkö ja nykyinen mahtava ja rikas talonpoika, joka oli tottunut käskemään ja hallitsemaan satoja alustalaisia. Kun näki tuon vanhuksen, ymmärsi heti, miksi häntä siihen aikaan omalla paikkakunnallaan kutsuttiin talonpoikaiskuninkaaksi.

Vanha Aaron Perttilä lähestyi kylmänä ja rauhallisena sitä paikkaa, missä hänen ainoa tyttärensä lepäsi tajuttomana sängellä. — Ajakaa hänet lavoilla pihaan, — virkkoi hän rengeille; — kahden tunnin kuluttua tulee hänen olla takaisin työpaikalla.

— Mutta Perttilä… — virkkoi Larsson kiivaasti.

Perttilä kääntyi päin puhujaan ja loi häneen katseen, joka heti tukki toiselta suun. Senjälkeen käveli hän, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, sarkoja pitkin, arvosteli varmalla silmällä tehtyä työtä, milloin kiittäen, milloin moittien, ja taittoi silloin tällöin tähkäpään tutkien tarkalla huolella jyvien lukua ja painoa. Riiheltä voitiin nähdä koko tuo laaja, kullankellertävä viljavainio, joka oli monen sadan tynnyrinalan suuruinen suomudasta ojitettu uudispelto. Vanhus silmäili mielihyvällä ja ylpeydellä tätä aaltoilevaa viljamerta, hänen vartalonsa suoristui vielä enemmän, hänen rintansa laajeni ja hän viittasi Larssonin luokseen.

— Muistatko vielä, millainen oli tämä seutu neljäneljättä vuotta takaperin? Flemingin huovit olivat mellastaneet kuin pakanat, kylä oli poltettu poroksi, vainiot hevosten polkemat. Tässä, missä nyt seisomme, oli aivan lähellä kylää kolkko erämaa, puoleksi palaneita kantoja kohosi rapakoiden ja rimpien keskestä, ei ollut teitä eikä polkujakaan tänne päin, eikä kelvannut tämä paikka asunnoksi edes sudellekaan.

— Muistanhan tuon, — vastasi Larsson yksikantaan.

— Ja nyt, katselepas nyt ympärillesi, mies, ja sano: kuka rakensi tämän kylän ehommaksi entistään? Kuka perkasi tämän korven, kuka teki teitä ja polkuja, kuka sarat mittasi, suot ojitti, kuka kynti tämän ihanan, hedelmällisen pellon, kuka kylvi koko tämän vainion, joka nyt tuulessa huojuu ja josta sadat nälkäiset pian ravintonsa saavat? Sano, Larsson, kuka on se mies, joka on tämän urotyön suorittanut? — Ja vanhuksen silmät loistivat ihastuksesta.

Mutta pieni ukko hänen vierellään näkyi muuta miettivän. Hän paljasti päänsä, pani kätensä ristiin ja sanoi totisesti: — Sinä kynnät, sinä kylvät, sinä maasi muokkailet, vaan Luoja yksin sadon suopi.

Omiin ajatuksiinsa vaipunut Perttilä tuskin kuuli, mitä toinen virkkoi ja jatkoi hänen tarkoitustaan ymmärtämättä: — Niinpä niin, Luoja tietää, että olen kovia kokenut, olen elänyt hädän ja kurjuuden ja puutteen päiviä, joita miekka tuo mukanaan. Ja itse olen vetänyt miekkani vihamiehen taloa tuhotakseni, ja kokenut olen voiton ja tappion päiviä, vahingokseni molempia. Sentähden on minulla oikeus iloita rauhan töistä; minä tiedän, mitä miekka kaataa ja mitä aura rakentaa. Miekan teräksessä väijyy paha henki hekumoidakseen ihmisten verestä ja kyynelistä; miekka murhaa, miekka hävittää, mutta aura antaa onnea ja elämää… Näetkö, Larsson, tämän vainion on aura perannut. Tuolla Korsholmassa on Suomen vaakunakilpi, jossa näkyy leijona paljas miekka kädessä. Jos minä olisin kuningas, sanoisin minä: pois miekka ja aura sijaan! Aura on Suomen vaakuna; jos meillä on leipää, on meillä miehiäkin, ja jos meillä on miehiä, ajamme vihollisen ulos ovesta. Mutta ilman leipää Larsson, mitä auttaa meitä teräs ja ruuti?

— Perttilä, — sanoi Larsson epävarmasti, — sinä olet kummallinen mies. Sinä vihaat sotaa ja sotamiehiä ja senhän minä hyvin kyllä ymmärrän; ne ovat talosi polttaneet ja karkoittaneet ensimmäisen vaimosi pienine lapsineen metsään kuolemaan. Itse olet taistellut talonpoikien etunenässä ja hädin tuskin pelastunut verilöylystä Ilmajoen jäällä. Ymmärtäähän sen, ettei tuollainen helposti unohdu. Mutta sitä minä en ymmärrä, että sellainen talonpoikain ystävä ja sellainen sotamiesten vihamies kuin sinä ensiksikin otat minut, vanhan leivättömän sotamiehen voudiksi taloosi ja sitten varustat Lassi poikani … Jumala häntä siunatkoon … sotaan, vieläpä lähetät oman tyttäresi pojan, Merin lapsen, meidän kaikkien lemmikkimme, pienen parrattoman Kustaan taistelutanterelle kuninkaan ratsumiehenä…

Vanhan Perttilän kulmat rypistyivät oudosti, puhe oli koskenut hellään paikkaan, ja hän katseli arasti ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun kuuntelevan riihen takana. — Kuka puhuu Merin lapsesta? — sanoi hän kuiskaten. — Minä en tunne ketään muuta lasta kuin oman poikani, Kustaan, joka syntyi toisesta vaimostani Tukholman matkalla, ja olkoon Jumala sille armollinen, joka koskaan… Mutta älkäämme puhuko tästä. Miksikäkö otin sinut? Miksikäkö laitoin pojan sotaan? Se ei sinua liikuta.

— Ole sitten siitä puhumatta. Minä tiedän jo enemmän kuin tahtoisinkaan.

— Sano, Larsson, jos voit, mitkä kappaleet ovat tarpeelliset oikeaan ja kristilliseen huoneenhallitukseen?

Larsson katsahti häneen kummastuneena.

— Minä sanon sinulle sen. Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi, joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.

— Sinä vihaat herroja.

— Ja sentähden, — Perttilä pani painoa joka sanalleen ja lausui ne hymy huulillaan, niinkuin olisi tahtonut laskea leikkiä, — sentähden on minun pojastani tuleva joko talonpoika tai kuningas. Ei enempää eikä vähempää.

Larsson katseli häntä sanatonna hämmästyksestä. Hän ei ollut aavistanutkaan, mikä ääretön kunnianhimo oli salaa kytenyt vanhan talonpoikaispäällikön rinnassa. Hän ei voinut uskoa mahdolliseksi sitä, mitä syystä kyllä katsoi mielettömimmäksi röyhkeydeksi. — Ethän vain ikinä toivone, — sanoi hän arasti, — että Merin poika…

Rotevan vanhuksen silmät säkenöivät, mutta sanat tulivat melkein kuulumattomina hänen huuliltaan, niinkuin olisi hän turhaan koettanut voittaa itseään edes tämän yhden ainoan kerran julkilausumasta sitä rohkeaa ajatusta, joka vuosikausia oli itänyt hänen riehuvassa rinnassaan. — Kuningas Kustaa Aadolfilla on vain yksi tytär, — sanoi hän viimein oudolla äänen painolla.

— Neiti Kristiina … no niin.

— Mutta valtakunta, joka on sodassa puolta maailmaa vastaan, tarvitsee miehisen miehen hallitsijakseen.

— Perttilä … mitä tarkoitatkaan?

— Tarkoitan vain sitä, että lapsuudessani kuulin kuningas Eerikin pojan, joka oli syntynyt talonpoikaistytöstä Kaarinasta, julistettavan perintöruhtinaaksi.

— Oletko tullut hulluksi?

Taas hymyili vanhus pilkallisesti. — Ymmärrätkö nyt, — sanoi hän kylmästi, — mitenkä on mahdollista vihata sotilaita ja herroja ja kuitenkin lähettää poikansa sotaan hankkimaan mainetta ja kunniaa kuninkaan silmäin edessä?

— Heitä pois, Perttilä hyvä, mielestäsi nuo mahdottomat haaveet; sinä olet järkevä mies, kun ei vaan ylpeyden henki saa valtaa levottomassa rinnassasi. Aikeesi ei tule onnistumaan, se ei voi tulla onnistumaan.

— Sen täytyy onnistua.

— Mitenkä? Täytyykö?

— Täytyy kuin täytyykin. Minä olen sanonut sinulle, että Kustaasta on tuleva joko kuningas tai talonpoika. Kumpi tahansa, sama se. Jos tahtoo tulla talonpojaksi, niinkuin minä, tulkoon vain!

— Mutta jos häntä ei enää halutakaan tulla talonpojaksi? Jospa hän onkin saanut päähänsä tulla herraksi, taistella aatelisen vaakunakilven palkasta?… Muista se, että itse olet ohjannut hänet herrojen poluille. Upseerina on hän jo aatelismiehen arvoinen.

Perttilä vaipui mietteihinsä.

— Ei, — sanoi hän, — se on mahdotonta. Hänen syntyperänsä … hänen kasvatuksensa … minun tahtoni.

— Hänen syntyperänsä? Oletko unohtanut, että hänen suonissaan vuotaa aatelista verta sekä oikealta että vasemmalta. Hänen kasvatuksensa? Olethan lähettänyt hänet Tukholmaan kaksitoistavuotiaana, olet antanut hänen kasvaa aatelispoikain seurassa, joiden hän on jokapäivä kuullut aatelittomia säätyjä pilkkaavan. Sinun tahtosi? Oletko hullu, Perttilä? Olet antanut kotkan pojan kasvaa kotkien parissa, ja luulet voivasi tehdä hänestä varpusen. Erehdyt.

Vanhus oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän teeskennellyn kylmästi:

— Sinä olet herkkäuskoinen narri, Larsson, sinä uskot todeksi kaikki leikkipuheeni. Minä vastaan pojasta. Älkäämme puhuko tästä sen enempää … mutta varo itseäsi … ei sanaakaan kenellekään siitä, mitä olen puhunut! Ymmärrätkö?

— Olen sinun vanha ystäväsi Perttilä, olet palkinnut minut moninkertaisesti siitä, että Kuitian Klaus-herran sotamiehenä autoin sinut pakoon Ilmajoella; minä en voi koskaan pettää sinua. Mutta minä rakastan lapsiasi kuin omiani, vielä enemmänkin kuin omiani. En voi sietää, että saatat pojan onnettomaksi; ja entä Merin sitten … onko sinulla isän tunteita, Perttilä? Mitenkä kohtelet lastasi? Ainoata tytärtäsi, joka täyttää pienimmätkin oikkusi, joka tekee kaikki voitavansa nöyryydellä ja tottelevaisuudella sovittaakseen nuoruutensa hairahduksen, häntä sinä kohtelet kovemmin kuin halvinta palkollistasi, teetät hänellä, heikolla ja hennolla, raskaimmat askaret; näet hänen maahan vaipuvan etkä nosta lastasi. Se on julmasti tehty … sinä olet luonnoton isä.

— Sitä sinä et ymmärrä, — vastasi vanhus synkästi. — Semmoiset veteläsydämiset miehet kuin sinä eivät ymmärrä, mitä on tiensä suoraan kulkeminen, väistymättä oikealle tai vasemmalle. Meri on tullut äitiinsä, hänessä on herrasneitiä, mutta se on hänestä hävitettävä. Hänestä ei voi tulla kuningatarta, niinkuin tuli Kaarina Maununtyttärestä; sentähden pitää hänen olla talonpoikaisnainen kiireestä kantapäähän. Joko kuningas tai kansa … olen jo sanonut, mitä ajattelen välimuodoista, ja nyt kai käsität, miksi minä teen niinkuin teen. Palatkaamme työväen luo.

— Entä Meri … säästä häntä edes tänään!…

— Hänen on oltava niinkuin muidenkin työssä iltapäivällä.

2. HÄN HÄPEE TALONPOIKAISNIMEÄÄN.

Talonpojan tupa Pohjanmaalla on tätä nykyä avarampi ja valoisampi kuin missään muualla Suomessa. Välistä se on kaksikerroksinen ja ainakin kuuluu siihen yliskamareita; usein ovat ikkunat kolme ruutua korkeat; maalattu on se melkein aina, tavallisesti punaiseksi, joskus nurkat ja ikkunapielet ovat valkeat, välistä ovat ulkoseinät myöskin keltaiset. Rakennustapa todistaa puusepän taitoa ja varallisuutta, johon tulee lisäksi, että pohjalainen ei koskaan rakenna niin suuria ja tiheitä kyliä kuin hämäläinen ja Turun seutulainen, mutta ei myöskään muulloin kuin hätätilassa muuta muista ihmisistä niin erilleen kuin Savossa ja Karjalassa on tapana.

Tämän kertomuksemme aikana olivat savupirtit vielä yleisesti käytännössä suomalaisen rahvaan keskuudessa; ainoastaan ruotsalaiset talonpojat käyttivät oikeita tulensijoja ja savutorvia. Mutta jo silloin nähtiin Pohjanmaan rantapitäjissä jokunen uudenaikaisempi, ruotsalaisten naapurien malliin rakennettu tupa. Nuo äsken perustetut kaupungit, jotka houkuttelivat ylimaiden asukkaita rantamaille, alkoivat jo totuttaa suurempiin mukavuuksiin, ja kuta varakkaampi talonpoika oli, sitä pikemmin muuttui sekä hän että hänen asuntonsa siistimmän näköiseksi. Ei tosin sitä ylellisyyttä, jota vastaan 1600-luvulla julkaistiin erityinen asetus ja jota sen avulla koetettiin kaikin tavoin hävittää, ollut muualla kuin aatelisten tiloilla ja Turun porvari-pohattain kodeissa; mutta talonpojankin tuopissa kuohui jo kotitekoinen olut, ja Hollannin herkkuhöysteitä oli hänen kaapissaan juhlallisempien hetkien varalle.

Sen jälkeen kuin nuijasodan tulipalot olivat hävittäneet savupirtit Isonkyrön kirkonkylästä, nähtiin siellä ruotsalainen ja suomalainen rakennustapa rinnakkain hyvässä sovussa edustettuina. Perttilän talo, joka oli kylän suurimpia ja rikkaimpia, oli rakennettu uuden tavan mukaan, siinä oli eteinen ja porstua sekä kaksi kamaria suuren tuvan takana, joista toinen oli isäntää ja toinen hänen tytärtään varten. Muu talonväki asui enimmäkseen tuvassa, mutta kesän aikaan nukkuivat nuoremmat ulkosalla luhdeissa ja liitereissä. Siihen aikaan ei ollut vielä tuota suurta, siniseksi ja punaiseksi maalattua seinäkellokaappia, joka tätä nykyä on jokaisen varakkaamman talon paras koristus. Iso, penkkien ympäröimä, höylätty pöytä, jonka päässä on isännän kunniaistuin, oli asetettu sisäseinälle ovea vastapäätä. Päivä oli puolisissa ja vellipata porisi liedellä. Tupa oli vielä melkein tyhjä; kissa vaan kehräsi penkillä, neljätoistavuotias tyttö hämmenteli pataa ja Meri istui käsitöitä tehden takan luona.

Meri parka oli tointunut, mutta oli vielä kalpea. Hänen pitkä, keltainen tukkansa aaltoili vapaasti puoleksi paljailla olkapäillä, hän katsahti tuon tuostakin arasti oveen päin, niinkuin olisi joka hetki pelännyt isän astuvan sisään. Ja sillä välin tarkasteli hän työtään: hän neuloi kaunista, kirjavaa vyötä ja lauloi sitä tehdessään vanhaa, ruotsalaista runoa:

"Vyön minä neulon kirjavan, sen lemmikilleni lahjoitan, sodastansa kun saapuvi hän, luo tulevi oman ystävän."

On jo sanottu, ettei Meri ollut nuori. Niissä juovissa, joita kärsimykset olivat uurtaneet hänen ennen hienoille poskilleen, näkyi monivuotisten surujen jälkiä; mutta tällä hetkellä, kun hän katseli vyötä, kuvastui hänen kasvoillaan melkein lapsellinen tyytyväisyys. Työ näkyi hänen mieltään ilahuttavan; ja se ystävä, josta hän lauloi, oli nähtävästi hänelle rakas. Elämä ankaran isän luona ei suuria iloja tarjonnut, mutta kun hän katseli vyötään, näytti sen kirjavissa silmukoissa olevan kätkettynä koko tulevaisuus iloa ja onnea. Tätä vyötään varten hän eli, se oli hänelle sama kuin hänen ainoan riemunsa muisteleminen … muisto hänen — pojastaan!

Ja taas kuultiin hänen laulavan:

"Ja helmiä siihen mä siroitan iloksi armaani ainoan, vertoa sille sä löydä et, vaikk' kuninkaan hovista hakenet."

Samassa astuivat sisään Perttilä ja Larsson ja heidän jäljessään kaikki muu työväki. Vanhan isännän katse oli synkkä, hän ei voinut salata itseltään, että Larssonin ennustukset tuntuivat hyvinkin todenmukaisilta. Hänen pojastaanko tulisi herra? Se mahdollisuus, joka hänen silmissään oli häväistys, ei ollut tähän saakka johtunut hänen mieleensäkään.

Meri oli juuri laulunsa lopettanut. Nopeasti kätki hän isän sisään astuessa vyönsä esiliinan alle, mutta vanhuksen epäluuloinen silmä oli jo päässyt salaisuuden perille.

— Istutko taas siinä haaveissasi, tyhjäntoimittaja, sen sijaan että ammentaisit velliä kuppeihin? — ärjäsi hän. — Mitä sinulla on esiliinassasi? Näytä se tänne!

Merin täytyi kaikkien katseltavaksi vetää esiin tekeillä oleva vyönsä, rakkain salaisuutensa. Isä tarkasteli sitä hetken aikaa ylenkatseellisesti, sitten repäsi hän sen kahtia ja heitti palat uunin taa.

— Olen sanonut sinulle jo monta kertaa, — sanoi hän tylysti, — ettei rehellisen talonpoikaisnaisen tarvitse puuttua herrain hetaleihin. Lukekaamme pöytärukous!

Ja vanhus pani kätensä ristiin vanhan tavan mukaan ja kaikki muu väki teki samalla lailla. Mutta ennenkuin rukous tuli kenenkään huulille, astui Larsson keskelle lattiaa, hänen muuten hyväntahtoiset kasvonsa liekehtivät vihasta ja hänen äänensä rehellinen, suoramielinen sointu esti ketään nauramasta hänen pienelle, pyöreälle vartalolleen.

— Hävetä saisit, Perttilä, — sanoi hän päättävästi, — hävetä saisit häpäisemästä omaa tytärtäsi kaiken joukon nähden! Niinkuin orja tekee hän yöt ja päivät työtä enemmän kuin kukaan meistä muista, ja kuitenkin sanot sinä häntä tyhjäntoimittajaksi, sinä! Sen sanon minä sinulle vasten naamaasi, niin isäntä kuin oletkin ja vaikken itse olisi kerjäläistä parempi, jos minulta leipäsi kieltäisit, ettei sinunlaisesi sydämetön isä ansaitse niin hellää ja hyvää tytärtä kuin Meri on. Ja ennenkuin minä rupean tätä kurjuutta katselemaan aamusta iltaan, lähden minä koko talosta palastani mieron tiellä kerjäämään; mutta sinä saat vastata Herran edessä lapsistasi. Lue nyt ruokalukusi, jos voit, ja syö, jos maittaa. Hyvästi, Perttilä, minä en kestä kauemmin elämää tässä talossa!

— Heittäkää pellolle tuo niskuri, joka uskaltaa isäntäänsä vastustaa! — huusi Perttilä tavattoman kiukkuisesti.

Ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Ensi kerran tapahtui se, ettei vanhan talonpoikaiskuninkaan käskyä toteltu.

— Hyvä isäntä, — alkoi vanhin rengeistä, — kyllä se on niin, että me ja kaikki muut katsomme, että Larsson…

Voimakas korvapuusti oikaisi puhujan pitkäkseen maahan, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa loppuun sanottavansa. Turhaan tarjoutui Larsson mielisuosiolla talosta lähtemään, turhaan yritti Meri sovittaa riitaa; niin suuri oli tämän kansan oikeudentunto, että he kaikki ilman mitään ennen tekemäänsä sopimusta, kysymättä neuvoa muilta kuin omalta vakaumukseltaan, miehissä nousivat isäntänsä harjoittamaa sortoa vastaan. Neljätoista kiukustunutta, jäntevää miestä seisoi siinä vihastunutta Perttilää vastaan. Olisipa hän vielä kohottanut kätensä, niin he olisivat jokikinen lähteneet hänen palveluksestaan, ehkäpä salvanneet hänet pieneen kamariin vihaansa haihduttamaan; sillä kuta pohjoisempana suomalainen talonpoika asuu, sitä arempi hän on selkänahastaan. Perttilä tunsi väkensä ja älysi heti, että hän kiivauksissaan oli tehnyt tyhmyyksiä. Hän mietti jo keinoa, miten pääsisi pulasta, tarvitsematta sen enempää nöyrtyä.

— Mitä te oikeastaan tahdotte? — kysyi hän jälleen tyyntyneenä.

Miehet katselivat toisiaan.

— Isäntä on väärässä, — sanoi viimein muuan rohkeammista. — Isäntä on loukannut Meriä syyttömästi, isäntä on käskenyt heittää Larssonin pellolle ja lyönyt Simoa. Isäntä on väärässä.

— Meri, tule tänne! — Meri tuli.

— Sinä et ole enää mikään lapsi, Meri. Jos et jaksa elää isäsi luona hänen vanhoilla päivillään, saat mennä asumaan talooni Ilmajoella. Olet vapaa … mene, lapseni!

Perttilä tunsi tyttärensä. Hän oli lausunut sanat "mene, lapseni," lempeämmällä äänellä kuin tavallisesti ja niihin suli tyttären sydän heti paikalla.

— Älä hylkää minua, isä, — sanoi hän. — Minä en jätä sinua milloinkaan.

Puolustajain uhka alkoi horjua, ja vanhus huomasi olevansa voitolla.

— Tänne huoneentaulu! — huusi hän ukkosen äänellä.

Neljätoistavuotias Reeta toi katkismuksen ja luki niinkuin oli siitä tapana lukea pyhäpäivinä:

— Te palvelijat, olkaat kuuliaiset teidän ruumiillisille isännillenne pelvolla ja vapistuksella teidän sydämenne yksinkertaisuudessa! Te palvelijat, olkaa alamaiset kaikella pelvolla teidän isännillenne, ei ainoastaan hyville ja siivoille, vaan myös tuimille!

Oikealla ajalla sanotut sanat vaikuttivat. Elettiin vielä niitä aikoja, jolloin isännän ja isän valtaa pidettiin pyhänä ja jolloin toinen niinkuin toinenkin olivat ei vain nimellisesti, vaan myöskin tosiasiassa "valta Jumalan armosta." Nuo tutut, pienuudesta pitäen mieleen istutetut sanat, vanhuksen käskevä varmuus ja Merin antama esimerkki täydellisestä nöyrtymisestä isän vallan alle olivat omansa lannistamaan noita äsken kapinallisia mieliä niin, että vastustus samassa oli murrettu. Pöytäluku luettiin; kukin istahti nurkumatta paikalleen. Ainoastaan vanha ukko Larsson seisoi vielä synkkänä ja epäilevänä käsi oven rivassa.

Silloin lensi yht'äkkiä ovi selälleen ja vieras mies astui pirttiin.

Tulija oli parrakas sotamies, päässään leveä, komealla kotkan sulalla koristettu leirilakki, hänen asetakkinsa oli keltaisesta villavaatteesta ja kupeellaan oli hänellä pitkä miekka sekä kädessä nuijapäinen keppi. Kengät olivat matalavartiset, leveäsuiset anturat.

— Se on onni tuo sotamiehen onni, — huusi hän iloisesti, — minähän tulen kuin kutsuttuna! Jumalan rauha, talonpojat, väistykääpä vähäsen; olen nälkäinen kuin munkki messutessaan enkä jaksa tässä kirotussa kuumuudessa enää pappilaan asti. Onko teillä olutta?

Vanhuksen mieli kuohahti jo, vaikka pinta pysyikin vielä tyynenä, hän kohosi jo puoleksi istuimeltaan, mutta istuutui jälleen.

— Istu, kuoma, — sanoi hän hiljaisesti; — Aaron Perttilän pöydässä lienee sijaa kuokkavieraillekin.

— Vai niin, — jatkoi sotamies, joka nähtävästi oli tottunut pitäytymään esillä, — vai sinä olet se Perttilä. Se ilahuttaa minua, toveri! Kunnia kunniasta, minä voin hauskuuttaa mieltäsi sillä, että olen Pentti Ristonpoika Limingasta, kersantti hänen majesteettinsa urhoollisessa, pohjalaisessa ratsuväessä, ja lähetettynä tänne pitämään silmällä sotamiesten ottoa. Vähän enemmän olutta tuoppiin, tytöt! … no, no, älkää pelästykö, piikaseni, en minä pure… Perttilä? — jatkoi hän, suu ruokaa täynnä. — Mitä helvettiä, oletko sinä, talonpoika, sen luutnantti Bertelin isä?

— En tunne sitä nimeä, — vastasi vanha isäntä, suuttuneena sotamiehen julkeasta käytöksestä.

— Oletko hullu, ukko? Sinäkö et muka tuntisi Kustaa Berteliä, jota puoli vuotta sitten vielä kutsuttiin Perttiläksi?

— Poikani! Poikani! — vaikeroi vanhus sydäntä särkevällä äänellä. —
Minä onneton isä! Hän häpee talonpoikaisnimeään!

— Talonpoikaisnimeään! — kertoi iloinen kersantti, silmät suurina kummastuksesta ja räjähtäen niin isoon nauruun, että tuoppi tanssi hänen edessään pöydällä. — Onko teilläkin nimiä, moukat? No, silloin en minä huoli nimistä minä! Oletpa sinä kunnon velikulta, ukko! … sano minulle, mitä sinäkin teet nimellä? — Ja noin puhuessaan katseli vieras talon isäntää niin poikamaisella röyhkeydellä, että loukkaus hänen sanoissaan tuntui paljoa pienemmältä kuin olisi muuten tuntunut.

Vanha Perttilä ei ollut häntä kuulevinaankaan.

— Minä mieletön, kun lähetin luotani parrattoman poikasen, ja luulin miehen lähettäneeni! — lisäsi hän synkästi itsekseen.

Mutta kersantti, joka luultavasti oli ottanut muutamia matkanaukkuja jo ennen taloon tuloaankin ja nyt oli kaatanut olutta entisen päälle, ei tahtonut hellittää hyvää puheen ainetta.

— Älä murjota, ukkoseni! — jatkoi hän samaan tapaan. — Te talonpojat elelette niin paljon härkäin ja lammasten parissa, että teistä itsestännekin viimein tulee paksupäitä. Jos olisit hiukan kohteliaampi kuin olet, lähettäisit jonkun sievän tytön tyllykän täyttämään tuoppini, josta jo pohja paistaa … se on niin tyhjä kuin sinun oma kallosi. Mutta te nauristurvat ette ymmärrä, mikä kunnia teille tapahtuu, kun kuninkaan kersantti alentuu olemaan vieraananne. Tiedä sinä, ukkorähjä, että sotamies on tähän aikaan herra, hänellä on nimi, joka joltakin helähtää, sillä hänellä on miekka, joka helähtää. Mutta te, vetohärät, teillä on vain puuroa päässä ja nauris rinnassa. Maljasi, ukko … urhoollisen luutnantti Bertelin terveydeksi! Etkö tahdo juoda rehellisen ritarin maljaa? … huuti, hävytön!

Ja oman arvonsa tunnossa uskalsi kersantti lyödä nyrkkinsä pöytään niin, että lautaset tanssivat ja kömpelöt puuvaditkin olivat vähällä hypätä lattialle täysineen päivineen.

Ensimmäinen vaikutus tästä raa'asta pilanteosta oli se, että kuusi tai kahdeksan miestä karkasi pystyyn istuttaakseen kouraan tuntuvalla tavalla kutsumattomaan vieraasen kunnioitusta talonpojan nimeä kohtaan. Mutta vanha Perttilä ennätti ennen. Ulkonaisesti rauhallisen näköisenä oli hän noussut seisoalleen, läheni kersanttia vakavin askelin ja tarttui sanaakaan sanomatta häntä vasemmalla kädellä niskaan ja oikealla selkään, nosti hänet penkiltä, kantoi ovelle ja nakkasi Pentti Ristonpojan suin päin rikkatunkiolle rappusten eteen. Niin ällistynyt oli iloinen kersantti, että hän tuskin älysi kohottaa jäntevät kätensä vastarintaan — silloin, jos hän olisi sen tehnyt, hänen seitsenkymmenvuotias vastustajansa tuskin olisi päässyt voitolle epätasaisessa ottelussa.

— Mene, — huusi Perttilä hänen jälkeensä, — ja pidä se, minkä sait, muistonasi Isokyrön talonpojista!

Ei mikään vaikuta luonnonlapseen niin voimakkaasti kuin häikäilemätön rohkeus ja ruumiillinen voima. Kun vanhus palasi tupaan, osoitti hänen väkensä hänelle suosiotaan, jopa ihastustaankin. Unhotettu oli tuo hetkellinen epäsopu, joka äsken oli tehnyt vihamiehet isännästä ja palvelijoista. Kilpailu auran ja miekan välillä on yhtä vanha kuin maailma. Nuijasota, joka oli syntynyt tästä kilpailusta ja melkoisesti sitä kiihoittanut, oli vielä tuoreessa muistissa. Nämä talonpojat, joiden itsenäisyys ei, niinkuin monen muun heidän maanmiehensä, koskaan ollut taipunut hovin herrojen ikeen alle, iloitsivat nähdessään, että heidän arvoaan ja oikeuttaan puolustettiin sotamiehen ylpeyttä vastaan; he unohtivat, että ennen pitkää monen heistä ehkä täytyisi pukeutua sotatakkiin ja taistella isänmaan puolesta. Vanha talonpoikaispäällikkökin oli, onnistuneesta teostaan iloissaan, unohtanut synkkämielisyytensä; kerrankin pitkien aikojen perästä nähtiin hymy hänen huulillaan, ja kun ateria oli syöty, alkoi hän kertoa joukolleen vanhoja seikkailujaan.

— En koskaan unohda, kuinka me löylytimme sitä vanhaa lurjusta Aaprahammi Melkiorinpoikaa, joka täällä Kyrössä vangitutti parhaat talonpoikamme ja pieksätti niitä kuin pahantekijöitä. Viidenkymmenen huovin kanssa oli hän vetäytynyt pohjoiseen päin. Oli talvista aikaa, hän oli hieno herra, sai nuhayskän pakkasessa ja ajoi käärittynä komeaan sudennahkaturkkiin. Kun hän lähestyi Kokkolan kirkkoa, paneusimme me väijyksiin katajikkoon, karkasimme kuin jehut hänen päällensä ja löimme kuoliaiksi kaksikolmatta hänen huoveistaan, ja hänet itsensä peittosimme me mustelmille, mutta joka kerta kuin hän näki lyönnin tulevan, veti hän sudennahkan korvilleen, niin ettei siinä kelmissä mikään tuntunut. Odotahan, sanoi Limingan Hannu Krankka joka meitä johti, se susi täytyy meidän nylkeä ja sen sanottuaan löylytti hän Aaprahammia niin tuimasti, että sen täytyi heittää komea turkkinsa. Krankalla ei ollut muuta kuin pusero parempaa vaatetta päällään ja kylmä oli, että kivet halkeilivat, ja niin arveli mies, että turkki oli hyvä olemassa ja heitti sen huomaamattamme omille hartioilleen. Mutta kun oli hämärä, niin emme me muut hoksanneet, että Krankalla oli herran turkki päällään, vaan aloimme vereksin voimin taas pölyttää samaa turkkia, jota ennenkin olimme tottuneet pölyttämään, ja varma on, että löyly siinä sähähteli Krankan kiukaista, mutta Aaprahammi Melkiorinpoika virkosi turkista päästyään ja juoksi nuttusillaan kaksi peninkulmaa Huusan taloon, siellä sitoi hänet Kokkolan Jaakko ja konna vietiin Tukholmaan. Kauan ei hänen tarvinnut surra sudennahkaansa, sillä ennen pitkää herttua erotti häneltä pään hartioista.

— Olkoon, — sanoi Larsson, joka kernaasti puolusti Flemingiä ja hänen miehiään, — olkoon, että sillä kertaa olittekin voitolla. Yksitoista huovia oli jäänyt henkiin, vaikka olivat kuolluksissa olevinaan; ne te riisuitte alastomiksi. Keskiyön aikana köntivät nuo puoleksi paleltuneet lukkarin taloon ja pääsivät huoneeseen; mutta aamulla tahdoitte te pistää heidät elävältä jään alle, niinkuin teitte Uronjoella. Susia olitte ettekä ihmisiä. Jokihan oli niin matala, että teidän täytyi hangoilla työntää miehet avantoon, ja kun eivät tahtoneet sinne mennä, löivät naisenne heitä vesiämpäreillä päähän.

— Pidä suusi, Larsson, sinä et tiedä, mitä kaikkea Suitian Klaus teki — vastasi Perttilä vihaisesti. — En sano mitään kaikista niistä, joita hän ja hänen miehensä tappoivat ja kiduttivat. Mutta muistatko Severi Sipinpoikaa Sorsankoskella? Saarrettuaan talonpojat käski hän henkisoturinsa piilulla mestata heidät yksitellen, mutta mies ei jaksanut katkaista kaulaa useammalta kuin kahdeltakymmeneltä neljältä ja pyysi herran itsensä jatkamaan. Silloin suuttui herra ja antoi ensin huoviensa hakata henkisoturin neljään palaseen, jonka tehtyä pakotti talonpojat hakkaamaan toinen toisensa palasiksi viimeiseen mieheen.

— Mutta mitenkä teitte te, peijakkaan pojat, Pietari Gumsen talossa? Väkenne hävitti talon, ikkunat särettiin, karja teurastettiin ja katkaistut päät pantiin suut auki pönkitettyinä ikkunoihin kummittelemaan. Senjälkeen sahattiin harjavuolet niin heikoiksi, että kun väki palasi kotiin, koko huone sortui heidän päälleen. Ja kun olitte vanginneet erään ratsumiehen, ammuitte häneen kuin maaliin nuolillanne…

— Ei kannata sinun puolustaa Suitian Klausta. Muistatko sen naisen, jonka luo eräs Akseli Kurjen ratsumiehistä tuli ja tappoi häneltä lapsen äidin omain silmäin edessä. Sitä ei äiti parka voinut sietää, vaan tarttui keskenkasvuisen tyttönsä kanssa juopunutta miestä vyötäisiin, löi häntä korennolla otsaan ja pisti sitten pyörtyneen miehen avantoon. Mutta sitten tuli Klaus-herra ja hakkautti saman naisen keskeltä kahtia…

— Se on tyhjää puhetta, jota ei kukaan ole todeksi näyttänyt, — virkkoi Larsson jurosti.

— Kuolleet vaikenevat kuin siivot lapset. Ne viisituhatta, jotka tapettiin Ilmajoella, eivät hiiskahdakaan.

— Olisit sen sijaan, että teit kersantille väkivaltaa, kysynyt häneltä uutisia sekä omasta pojastasi että minun pojastani, — virkkoi Larsson, päästäkseen tuosta ainaisesta riidan aiheesta, onnettomasta nuijasodasta.

— Niin … sinä olet oikeassa, minun täytyy saada lisätietoja pojistamme ja sodasta. Huomenna matkustan Vaasaan.

— Tuleeko hän kohta takaisin? — kysyi Meri aralla äänellä.

— Kustaako? Saatanee häntä vartoa — sanoi isä suuttuneella äänellä. — Hänestähän on tullut herra. Hän häpee vanhaa isäänsä … hän häpee talonpoikaisnimeään!

3. ETELÄN IMPI POHJOLASSA.

Noin 63:lla leveysasteella, muutamia peninkulmia Vaasasta etelään päin, tekee Suomen rannikko, joka siihen saakka on kulkenut suoraan etelästä pohjoiseen, merkillisen käänteen koillista kohti. Suuri, sininen Pohjanlahti seuraa mukana, kapenee hetkisen Merenkurkun kohdalla, laajenee taas ja nojaa korkean päänsä Suomen rintaa vasten. Vapaammin kuin muualla vinkuu näillä vesillä Jäämeren puhuri, ahdistuu Merenkurkun rantojen väliin ja ajaa sen laineet hillittömällä raivolla kallioita vasten. Keskellä tätä myrskyistä merta ovat Gaddenin kaljut kallioluodot, niiden varoittava majakka ja niiden kauas ulottuvat matalikot. Kun tunturituulet nostavat aallon valkeaan vaahtoon näillä vaarallisilla karikoilla, silloin on sen laivan tuho tullut, jonka peränpitäjä ei ole varma ja jonka purjeet eivät ole oikeinpäin käännetyt ja joka uskaltaa lähteä ahtaaseen Understenin väylään. Mutta kesällä, kun tuuli kulkee auringon mukana suven mailta lännen liepeille, silloin tapahtuu se ihme, että heikko pohjoinen on ihanin, tervetullein tuuli, joka ennustaa pitkiä poutia ja kauniita säitä. Silloin kiitävät monet sadat purjeet rannikoilta Merenkurkun saaria ja kareja kohti laskemaan verkkojaan sinne tänne muuttelehtavien silakkaparvien tielle, ja levottomasti kohiseva meri leikittelee kuin hellä äiti tyttäriensä, vihertävien saarien kanssa, jotka sen rinnoilla lepäävät.

Paitsi Ahvenanmaata ja Tammisaarta ei millään paikalla Suomen rannikolla ole niin kukoistavaa saaristoa kuin Merenkurkussa ja sitä lähinnä olevalla itäisellä rannikolla. Lukemattomat saaret, joista suurimmat ovat Vallgrund ja Björkö, ovat tänne sirotetut kuin vihreät pisarat avarain siniulappain helmaan. Ne muodostavat siellä oman pitäjänsäkin, Raippaluodon kappelin, johon kuuluu vain pelkkiä kareja, missä ei asu muita kuin kalastajia. Niin lukuisat ovat nämä saariryhmät, niin vaihtelevat ovat salmet, niin koukeroiset ovat purjehdusväylät että eräässä näistä ryhmistä, Mikonsaarissa, jossa on useita satoja saaria, ei outo osaa minnekään, ellei paikalla syntynyt luotsi tule hänelle tietä näyttämään. Ei riittäisi kolmekymmentä luovijalaivaa täällä estämään salakuljetusta; on vain yksi keino hävittää tämä kaikkien rannikkoseutujen perisynti, ja se on alhainen tullitaksa, joka onkin jo Suomessa huomattu tehokkaaksi tarkoitukseensa.

Samaan aikaan niiden tapahtumien kanssa, joista edellisessä luvussa on kerrottu, siis keskipalkoilla elokuuta 1632, nähtiin Pohjanlahden aaltoja kyntämässä kuninkaallinen, ruotsalainen sotalaiva Maria Eleonora, joka oli osoitettu kulkemaan Tukholmasta Vaasaan, viedäkseen sieltä Pohjanmaalla otettuja sotamiehiä Saksan sotaan. Oli kaunis ja kirkas kesäaamu. Aavan meren ulapoilla oli tuo omituinen, sanomaton loistonsa, joka samalla on niin suurta ja niin viehättävän kaunista. Ääretön kevätauringon valaisema lumiaavikko vetää ehkä sille vertoja komeudessa, mutta lumi on hiljaista ja kuollutta, kimmeltävä aalto on liikettä ja elämää. Rauhallinen, loisteleva meri on kuin uinaileva jättiläistyttö, joka haaveilee säteitä ja kukkasia. Hiljalleen kohoilee hänen rintansa; laivan kansi keinuu jalkaisi alla, mutta sinä et vapise; hän voisi syöstä sinut syvyyteen, mutta hän levittää lempeästi hopeisen vaippansa jalkojesi alle, ja tuo voimakas kantaa sinua, heikkoa rannan ruokoa, kuin lasta käsivarsillaan.

Päivä oli juuri noussut. Laivassa vallitsi tuo merielämän yksitoikkoinen hiljaisuus, joka syntyy aamulla aina silloin kuin ei mikään vaara uhkaa. Osa miehistöstä oli vielä levolla kannen alla, ainoastaan alipäällikkö, joka oli puettuna hollantilaiseen karvatakkiin, käveli edestakaisin peräkannella, perämies seisoi äänetönnä ruotelissaan, tähystelijä maston nenässä katseli sanaakaan virkkamatta eteensä ja siellä täällä näkyi etukannella joku matruusi, mikä kiinnittäen jotakin nuoran päätä, mikä kenkiään paikaten, mikä kantaen puita keittiöön, mikä puhdistellen kanuunoita, joilla oli määrä ampua tervehdyslaukaukset satamaan tultaessa Korsholman kohdalla. Nykyajan kankea sotakuri oli silloin melkein tuntematon; ei ollut univormuja, ei vihellyspillejä eikä noita monenlaisia komentosanoja, jotka tätä nykyä ovat niin pitkälle kehittyneet. Sotalaiva ei eronnut kauppalaivasta juuri muuten kuin suuruudeltaan, jonka lisäksi edellinen oli varustettu kanuunoilla ja muilla aseilla sekä lukuisemmalla miehistöllä ja päällystöllä. Kun muistaa, ettei siihen aikaan ollut kahvia eikä viinaa aamukylmään nautittavaksi — hollantilaisilta oli kuitenkin jo opittu käyttämään suutupakkaa tähän tarkoitukseen — niin huomataan helposti, että merielämää Maria Eleonoralla ei voida verrata elämään edes köyhimmälläkään nykyajan sotalaivalla.

Lähellä peräkannen viheriäksi maalattua reunaa seisoi kaksi naisolentoa väljiin, mustasta villavaatteesta tehtyihin matkapäähineihin käärittyinä. Toinen näistä matkustajista oli pienikasvuinen, hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja silmät harmaat ja terävän tirkistävät; hän oli tavattoman huolellisesti kääriytynyt paksuun Nürnbergin huovasta tehtyyn höllykkään. Toinen oli pitkä ja solakka, yllään ruumiinmukainen, kärpän nahkalla reunustettu viitta mustasta sametista. Laivan reunaan nojaten katseli hän synkkämielisen näköisenä ohi rientävää aaltoa ja laivan poreilevaa vanavettä; hänen kasvojaan ei voinut kannella olija nähdä, mutta joka olisi voinut nähdä ne aallon kuvastuksessa, hän olisi saanut nähdä ihanat, kalpeat kasvot, joista kaksi mustaa silmää säteili kirkkaampina kuin loisteleva aallon pinta.

— Pyhä Maria, — huudahti vanha, puhelias nainen paksulla alasaksan murteella, — milloin tulee loppu tästä kurjuudesta, johon pyhimykset ovat meidät tuominneet meidän syntiemme tähden? Sano, rakkahin neiti, missä paikassa maailmaa me nyt olemme? Minusta tuntuu kuin olisi jo kulunut kokonainen vuosi siitä kuin purjehdimme ulos Stralsundin satamasta, enkä ole pitänyt enää päivistä lukua sen jälkeen kuin lähdimme Tukholmasta, siitä kerettiläisten kaupungista. Joka aamu luen herättyäni seitsemän avea ja seitsemän pater nosteria, niinkuin arvoisa isä Hieronymus neuvoi meidän tekemään varjelukeinoksi aaveita ja taikuutta vastaan. Eihän tiedä, eikö maailma jo loppunekin täällä, näin kaukana pyhästä oikeauskoisesta kirkosta ja kristityistä ihmisistä. Eihän tällä merellä, tällä inhoittavalla merellä näy ääriä olevankaan. Toista oli Main-virta, joka niin rauhallisesti virtasi meidän pienen torni-ikkunamme alla Würzburgissa. Sano, rakas neiti, eikö maailma lopu tuonne taivaan rantaan ja emmekö laske täysin purjein suoraan kadotukseen?

Tuo pitkä ja solakka, samettiviittaan puettu tyttö ei näkynyt kuuntelevankaan suulaan duennansa mielenpurkauksia. Nuo tummat, säteilevät silmät katselivat haaveellisina pitkien, mustien ripsiensä alta meren pintaa pitkin niinkuin olisivat koettaneet sen laineilta saada selitystä sydämen sekaviin unelmiin. Ja kun joskus pitkä, pyöreäselkäinen hyökylaine vyöryi esiin ulapalta muistona menneistä myrskyistä ja laiva hiljalleen kallistelihe niin, että laita läheni veden rajaa ja aalloissa oleva kuva läheni kannella olevaa, silloin vilahti noilla ihanilla, vaaleilla kasvoilla hymyily, jossa oli sekä alakuloisuutta että ylpeyttä, ja huulet liikahtivat melkein kuulumattomin sanoin uskoakseen aalloille hänen salaisimmat ajatuksensa.

— Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä elämässä rakastaa!

Sitten lisäsi hän tämän ajatuksensa innostamana:

— Miksi en siis rakastaisi suurta miestä?

Ja hän kuiskasi nämä sanat rajattomalla riemulla. Mutta samalla pudisti sisällinen väristys hänen hentoa ruumistaan, synkkä salama välähti hänen mustista silmistään ja hän virkkoi melkein vapisten:

— Ainoastaan suurta ja jaloa kannattaa tässä maailmassa vihata!

— Miksi en siis vihaisi?…

Hän ei lopettanut lausettaan. Hän nojasi päänsä laivan reunaan, hänen silmäinsä salama sammui, ja sen sijalle ilmaantui kostea kyynel. Kaksi toisilleen vihamielistä haltijaa taisteli tämän hehkuvan sielun anastamisesta. Toinen sanoi: rakasta! Toinen kuiskasi: vihaa! Ja hänen sydämensä vuoti verta tässä kamalassa taistelussa enkelin ja hornan hengen välillä, jotka tappelivat hänen sielustaan.

On tarpeetonta mainita, minkä lukija varmaankin jo on arvannut, että tuo solakka tyttö Maria Eleonoran kannella ei ollut kukaan muu kuin Regina von Emmeritz, tuo nuori haaveilija, joka Frankfurt am Mainissa tahtoi kääntää katoliseen uskoon kuningas Kustaa Aadolfin. Kuningas, joka tunsi ihmissydämen, oli syystä kyllä ajatellut, että tuo intohimoinen tyttö voitaisiin saada tekemään mitä tahansa, jos hänet edelleenkin jätettäisiin jesuiittain käsiin. Ei hän ollut sentähden kostonhimosta, joka tunne ei asunut hänen suuressa sielussaan, päättänyt lähettää häntä kauas vieraasen maahan, jossa mustat kiusaukset eivät häntä enää saavuttaisi, vaan oli se tapahtunut jalosta, inhimillisestä säälistä nuorta, suurilla luonnonlahjoilla varustettua naista kohtaan. Lukija muistanee, että kuningas lausui tämän aikomuksensa jo tuona merkillisenä Frankfurtin kaupungin toimeenpaneman juhlan jälkeisenä yönä; ja kesemmällä lähetettiin neiti Regina Stralsundin ja Tukholman kautta vanhan, ankaran rouvan, Martta Ulfsparren luo Korsholmaan. Ei hän aavistanut tuo jalo kuningas, että se salaperäinen valta, jonka käsistä hän tahtoi pelastaa kauniin vankinsa, seuraisi häntä Suomen kaukaisiin seutuihinkin. Sillä neiti Reginalla oli vapaus valita seuraajakseen yksi luotettavimmista palvelijoistaan, eikä hän valinnut siksi iloluontoista, vaaleaveristä, hyvää hengetärtään Kätcheniä, joka lähetettiin kotipuoleensa Baijeriin, vaan valitsi hän imettäjänsä, vanhan Dorthen, joka jesuiittain palkkaamana jo kauan oli pitänyt yllä uskonvimman liekkiä nuoren tytön sielussa. Niin oli tuo hyljätty, onneton olento siis yhä edelleenkin avuton sitä pimeyden valtaa vastaan, joka lapsuudesta pitäen oli kauheihin opinkappaleihinsa kietonut hänen jalotunteisen, hellän sydämensä. Ja tätä valtaa voittaakseen ei hänellä ollut aseena muuta kuin yksi ainoa, vaikka kyllä voimakas tunne, ihailunsa ja haaveellisen rakkautensa tunne suurta Kustaa Aadolfia kohtaan, jota hän samalla kertaa vihasi ja rakasti, jonka hän olisi voinut kuolemaan syöstä ja jonka vuoksi hän kuitenkin olisi ollut valmis itse kuolemaan.

Älykäs Dorthe näkyi aavistavan emäntänsä ajatukset, hän nojautui eteenpäin, siristi pieniä silmiään ja sanoi tuolla tuttavallisella äänellä, jonka hänen asemassaan olevat palvelijat niin helposti omistavat: — Ai, ai … vai ovat asiat niin? Tulevatko ne taas ne syntiset ajatukset kerettiläiskuninkaasta ja hänen joukostaan? Paholainen on viisas ja tietää mitä tekee. Kun hän tahtoo saada pauloihinsa tavallisen kevytmielisen tytön heilakan, lähettää hän hänen eteensä nuoren, punaposkisen keikarin, jolla on pitkät, kauniit hiukset ja ritarillinen ulkomuoto. Mutta kun hän tahtoo saada haltuunsa hyljätyn tyttöparan, joka on aatteiltaan jalo ja ylevä mieleltään, silloin pukeutuu hän komean sankarin haahmoon, semmoisen, joka valloittaa linnoja ja voittaa sotajoukkoja, ja vähän välittää silloin tämä lapsiparka siitä, että tuo ylpeä voittaja on hänen kirkkonsa ja uskonsa pahin vihollinen ja miettii yöt ja päivät niiden häviötä.

Regina käänsi kosteat, säteilevät silmänsä pois merestä ja katseli sanomattomalla epäilyksellä vanhaa neuvojaansa. — Sano, — virkkoi hän melkein kiivaasti, — onko mahdollista olla samalla haavaa jalo kuin enkeli ja ilkeä kuin peto? Onko mahdollista olla samalla haavaa maailman suurin ja vihattavin mies?

Regina katseli taas merelle. Aamun hiljainen rauha väikkyi kimmeltäväin ulappain yllä ja kehoitti lepoon sydämen myrskyjä. Nuori tyttö vaikeni.

Dorthe vastasi: — Hedelmistään tunnet sen, mikä paha on. Ajattele vain, rakas neiti, mitä kaikkea pahaa tuo jumalaton kuningas onkaan tehnyt kirkollemme ja meille? Tuhansittain on hän kaatanut sotilaitamme, ryöstänyt on hän linnamme ja luostarimme, nunnat ja pyhät isät on hän heidän asunnoistaan karkoittanut, ja hurskasta isä Hieronymusta ovat hänen pakanalliset suomalaisensa kauheasti kiduttaneet ja silponeet. Meidät hän on ajanut maanpakoon maailman ääriin…

Taas Regina katseli saaria ja selkiä, jotka loistivat aamun vienossa valossa. Kun tuo musta haltija kuiskasi hänen korvaansa vihaa ja vainoa, tuntui ihana luonto saarnaavan vain pelkkää rakkautta. Jo oli hän lausumaisillaan tuon hurmaavan ajatuksensa: mitäpä siitä, vaikka hän olisikin tuhansia kaatanut, karkoittanut munkkeja ja nunnia, vaikka olisi ajanut meidätkin maanpakoon, mitä merkitsee kaikki tuo, jos hän vain on suuri ihmisenä ja toimii oman uskonsa innostuttamana! Mutta hän vaikeni pelosta, hän ei uskaltanut rikkoa koko entisyyttään vastaan. Hän tarttui sen sijaan muutamaan Dorthen sanaan, ikäänkuin haihduttaakseen sitä vihan ja kirouksen ukkospilveä, joka kietoi hänen sydämensä mustaan vaippaansa keskellä tätä levollista, lempeää maisemaa.

— Tiedätkö, Dorthe, — sanoi hän, — että suomalaiset, joita niin vihaat, asuvat tämän meren rannalla? Näetkö tuolla kaukana idässä tuon matalan maan? Se on Suomenmaa. En ole vielä nähnyt sen rantoja, mutta en voi kuitenkaan vihata sitä maata, jota näin kaunis meri huuhtelee. En voi ajatella, että pahoja ihmisiä voisi elää näin ihanan luonnon keskessä.

— Kaikki pyhät meitä varjelkoot! — huudahti Dorthe tehden ristinmerkin laihalla kädellään. — Onko tuo Suomenmaa? Pyhä Patrikki varjelkoon meitä koskaan astumasta jalkaamme noille kirotuille rannoille! Rakas neiti, ettekö sitten ole koskaan kuullut, mitä tuossa maasta ja sen pakanallisesta kansasta kerrotaan? Siellä vallitsee ikuinen yö, siellä lumi ei koskaan sula, villit pedot ja vielä villimmät ihmiset makaavat siellä vierekkäin vuorien luolissa. Metsät ovat niin täynnä hiisiä ja lempoja, että kun yhtä nimeltään huutaa, kohta matelee niitä sadoittain esiin kivien ja kantojen takaa. Keskenään loitsivat ihmiset toisiaan kaikenlaisella pahalla, niin että kun joku vihaa toistaan, heti muuttaa hän vihamiehensä sudeksi tai siaksi, ja joka sana, minkä he lausuvat, muuttuu siksi, mitä sillä tarkoitetaan, niin että kun tahtovat tehdä veneen tai kirveen, niin sanovat vain ja se syntyy.

— Sinä kuvaat heitä sattuvasti, — sanoi Regina, hymyillen pitkästä aikaa, sillä meren tuoreus teki hyvää hänen haaveelliselle mielellensä. — Onnellinen on todellakin se maa, jossa saadaan se, mitä toivotaan, paljaalla sanan voimalla. Jos olen nälissäni ja haluan kaunista hedelmää, sanon vain: omena! ja kohta on minulla omena. Jos minulla on jano, virkahdan: lähde! ja kohta helmeilee lähde edessäni. Jos surut minua painavat, sanon: toivo! ja toivo palaa. Ja jos ikävöin rakastettua ystävää, mainitsen vain hänen nimensä ja hän seisoo vierelläni. Ihana maa olisi Suomi, jos se olisi semmoinen maa. Vaikka eläisimmekin petojen kanssa lumihaudassa, katsahtaisimme vaan toisiimme ja sanoisimme: isänmaa! Ja samalla hetkellä istuisimme käsikkäin Mainin rannalla lehmusten siimeksessä, siellä, missä istuimme silloin kuin olin lapsi, ja kotiseutumme satakielet soittaisivat meille niinkuin ennen muinoinkin suloisia säveliään.

Dorthe kääntyi pois äreillä mielin. Laiva purjehti nyt sisäsaaristoon, kulki hiljaista vauhtia ohi äärimmäisten kallioiden, joista monet, jotka nyt ovat korkealla veden pinnasta, silloin vielä piilivät suolaisen aallon alla. — Mikä on tuo pitkä, metsäinen maa tuolla vasemmalla? — kysyi Regina lähellä seisovalta perämieheltä.

— Susisaari, — vastasi mies yksikantaan.

— Nyt sen itsekin kuulitte! — huudahti Dorthe. — Susisaari! Se on ensimmäinen nimi, minkä kuulemme Suomen rantoja lähestyessämme, ja se tietää, mikä meitä edempänä odottaa.

Laiva kääntyi nyt pohjoista kohti, kulki Långskärin ja Sundomin välitse, laskeutui taas itää kohti, kulki Palosaaren ohi ja pääsi esteettömästi sen matalikon yli, joka nyt näiltä vesiltä sulkee pois suuremmat laivat, Vaasan senaikuiseen mainioon satamaan, ampuen 16 kanuunan laukausta Korsholman vallien kohdalla.