VÄISKÄRIN KOLMAS KERTOMUS.

TULI JA VESI.

Kun välskärin utelias kuulijakunta taas kokoontui, oli noin kuusi kuukautta kulunut siitä, kun viimeksi oli oltu yhdessä. Oli näet sattunut tapaus vanhalle Bäckille. Itsekullakin on keppihevosensa. Ja Bäck oli vanhoilla päivillään alkanut rakastaa muutamanlaista mukavuutta; hänellä oli ulkovinnillä jotenkin suuri pussi täynnä höyheniä, joita hän syksyisin ja keväisin hankki ampumaretkillään. Mutta mihinkä noita höyheniä käytettiin, sitä ei kukaan käsittänyt; kun sitä häneltä kysyttiin, saattoi hän vastata: — minä aion tehdä niinkuin Posse teki Viipurin pamauksessa: jos Suomi tulee hätään, kiipeän minä torniin ja pudistan höyheneni ilmaan, niin että siitä syntyy yhtä monta sotamiestä kuin oli pussissa höyheniä.

— Veli puhuu kuin hanhen päästä, — virkkoi kapteeni Svanholm, postimestari. — Parempaa puuta tarvitaan sotamiehen tekoon tänä aikana. Vai luuleeko veli meitä kananpojiksi?

— Minä tiedän, — lisäsi välskäri, kun kapteeni aikoi jatkaa, — minä tiedän, mitä veli tahtoo sanoa: veljellä oli siivet Karstulassa.

Eräänä kauniina huhtikuun päivänä lähti välskäri ampumaan lintuja kuvilta. Toverinaan oli hänellä vanha, toissilmä korpraali, Ritsi nimeltään, s.o. Fritz; nuorena ollessaan oli hän kisällinä kuljeksinut aina Saksanmaalla saakka, tuomatta sieltä tullessaan kuitenkaan muuta kuin saksalaisen nimensä. Jäät olivat vielä paikoillaan, mutta avannoita oli jo kaikkialla; ukot luovailivat jään reunaa pitkin ja ampuivat välistä, mutta huonosti he ampuivat ja heikko oli heidän näkönsä. Silloin tapahtui eräänä aamuna, että Bäck luuli näkevänsä kaksi kaunista sorsaa ulkojään reunassa, jonne voitiin tulla ainoastaan pitkän kierroksen tekemällä. Hän lähti liikkeelle ja kun pääsi perille, olivat sorsat vielä paikoillaan. Hän hiipi niin lähelle kuin uskalsi, tähtäsi ja ampui … ja näyttivät sorsat hiukkasen pudistelevan höyheniään, mutta paikaltaan ne eivät hievahtaneet. Sitkeähenkisiä pakanoita, ajatteli Bäck, kumartui, latasi pyssynsä uudelleen ja ampui vielä kerran kolmenkymmenen askelen matkalta. Samalla menestyksellä. Vähän häpeissään hiipi ampuja lähemmä ja huomasi nyt ampuneensa omia kuviaan, jotka tuuli hänen huomaamattaan oli kantanut jään sisäreunalta sen ulkoreunalle.

Nyt aikoi vanha herra lähteä saalineen paluumatkalle, mutta ei päässytkään. Tuuli oli irroittanut sen jään, millä hän seisoi, siitä, millä Ritsi seisoi, ja ajoi nyt irtonaista lauttaa merelle. Surumielisinä katselivat ukkoset toisiaan kukin lautaltaan; väliä ei ollut täyttä kymmentä syltä, ja kuitenkaan ei korpraali voinut auttaa herraansa ja mestariaan, sillä venettä ei heillä ollut. Bäck ajautui hitaasti, mutta varmasti ulapalle. — Hyvästi nyt, kumppani! — huusi välskäri. — Sano terveisiä Svenoniukselle ja Svanholmille, että minun testamenttini on oikeanpuolisessa lukitussa piirongin laatikossa. Sano heille, että soitattavat minulle sielukelloja sunnuntaina. Hautausta ei teidän tarvitse puuhata, siitä pidän itse huolen.

— Jumala siunatkoon! — huusi korpraali vastaan, pyyhkäsi nuttunsa liepeen nurealla puolella toista silmäänsä ja lähti hiljalleen ja tyynesti kävelemään rantaan päin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Nyt on kuitenkin tuon kunnon pikkukaupungin kunniaksi sanottava, että välskärin muut ystävät eivät olleet läheskään niin kylmäverisiä kuin korpraali. Postimestari kiroili ja pauhasi, koulumestari lähti poikiensa kanssa liikkeelle ja vanha isoäiti lähetti pari reipasta luotsia vakavissa veneissään etsimään välskäriä jäiden seasta. Koko kaupunki tuli liikkeelle, siellä meluttiin ja juostiin, ja ne, jotka melusivat ja juoksivat, saivat kaikista vähimmän aikaan. Kaksi päivää kului eikä mitään uusia kuulunut; kolmantena päivänä palasivat luotsit takaisin, mutta saalistaan eivät he olleet tavoittaneet. Päätettiin että välskäri oli mennyttä miestä ja herettiin häntä hakemasta. Kaupungissa syntyi vilpitön suru, sillä tuollainen vanha kapine kuin ukko Bäck — kaikkien setä ja kaikkien uskottu — oli yksi noita pikkukaupungin kotihaltioita, joita ilman ei luultu yleisen hyvän voivan viihtyä. Mutta mitä tehdä? Kun ei vielä kolmanteenkaan pyhään mennessä tuon onnettoman linnustuksen jälkeen ollut kuulunut risahdustakaan välskäristä, soitettiin hänelle sielukellot; samalla luettiin hänelle saarnatuolista kaunis kiitos, jonka Svenonius oli kirjoittanut ja joka oli koristettu sekä latinalaisilla että heprealaisilla korulauseilla. Kaupungin hyvinymmärtäväinen maistraatti määräsi päivän ja hetken tuon noin odottamattomasti hukkautuneen toverin jälkeen toimenpantavaa kalunkirjoitusta varten.

Toivon kuitenkin, että ne arvoisat lukijani, jotka ovat huomanneet tämän todenmukaisen kertomukseni päällekirjoituksen, eivät vielä ole minuun aivan pahenneet. Olisihan ikävää, jos välskäri vaikenisi juuri nyt, kun Regina-neiti vielä istuu Korsholmassa Martta-rouvan kovan komennon alla ja Bertel vuotaa verta haavoistaan Lützenin tappotanterella. Ja mitä tulisi helläluontoisesta Meristä, mitä Isokyrön talonpoikaiskuninkaasta ja niin monesta muusta merkillisestä henkilöstä tässä kertomuksessamme? Mutta rauhoittukaamme, välskäri on ollut kummemmissakin seikkailuissa eläessään, eikä hän ole turhanpäiten syntynyt samana päivänä kuin Napoleon.

Kaikki oli valmiina kalunkirjoitusta varten. Aivan harvinainen järjestys vallitsi Bäckin ullakkokammarissa ja siellä oli tapahtunut jotakin aivan merkillistä: siellä oli lakaistu ja lattia pesty. Kaikki kapineet olivat ihmeellisessä järjestyksessä: matka-apteekki oli tomutettu, lintujen kuvat olivat asetetut kaikki rinnakkain yhteen riviin ja munakokoelman salaisuudet oli paljastettu kaikkien katseltaviksi. Hopeapäinen kävelykeppi seisoi juhlallisen näköisenä nurkassa, vanha irtotukka riippui miettiväisenä naulallaan, ja Bäckin piirongin kaikkein pyhimmät, nuo vaalenneet hiussuortuvat muinaisilta ajoilta, oli vedetty päivän valoon ruplissa ja kopeekoissa arvosteltaviksi, vaikkeivät ne varmaankaan suuriin summiin nousseet. Kaikki oli, kuten sanottu, valmiina, virkanaamainen raatimies oli istuutunut kuluneen tammipöydän ääreen, jossa nyt puhdas karttapaperi komeili sillä paikalla, missä välskäri säilytti nikkarikapineensa, kirjuri istui vastapäätä raatimiestä ja teroitteli kynäänsä, ja vanha iso-äiti oli talon emäntänä saapunut vesissä silmin ilmoittamaan Bäckin tavaroita, koska tuolla vanhalla miehellä ei ollut muitakaan omaisia tai sukulaisia.

Yksi kapine oli kuitenkin vielä koskematta jä tutkimatta, nimittäin tuo kulunut, hylkeennahkainen kapsäkki välskärin sängyn alla. Raatimies silmäili sitä tuon tuostakin arvaillen, miten suureksi nousisi hänen prosenttinsa vainajan perinnöstä, mutta mitä tuo kapsäkki sisältäisi ja kuka oikeastaan tulisi sen perimään, sitä ei kukaan tiennyt.

Nyt tuli toimituksen alkaa. Svanholm ja Svenonius oli kutsuttu arviomiehiksi. Raatimies rykäisi pari kertaa, asetti kasvonsa virkamiehen ryppyihin, avasi suunsa ja alkoi: — Koska hyvinymmärtäväisen maistraatin tietoon on tullut, että entinen korkean kruunun välskäri, Andreas Bäck nimeltään, harjoittaessaan linnunammuntaa lintuja vastaan meren jäällä, on tähän jäähän tapaturmaisesti kuoleman kautta kadonnut, ja niin muodoin, vaikkei ruumiillisesti löydettynäkään, kuitenkin hengellisesti oikein ja lain mukaan todenmukaisesti kuollut on…

— Pyytäisin nöyrimmästi saada ilmoittaa tyytymättömyyteni! — kuului samassa ääni ovesta, ja sen äänen vaikutus oli ihmeellinen. Hyvinymmärtäväisen maistraatin edustaja hölmistyi sanattomaksi, hänen tukkansa pyrki korkeutta kohti ja hänen kaunopuheinen kielensä takertui ensi kerran elämässään suulakeen kiinni. Kirjuri, jota sihteeriksi kutsuttiin, karkasi pystyyn kuin raketti ja iski päänsä seinään sysäten mennessään kumoon oppineen herra Svenoniuksen, joka oli hiukan vähäkuuloinen eikä ollut kuullut tuota outoa ääntä yhtä vähän kuin hän ollenkaan käsitti, mikä oli syynä syntyneesen häiriöön. Pahimmin kävi kuitenkin urhoolliselle Svanholmille; olisi voinut vannoa, ettei hän Karstulassakaan ollut niin kovaa kokenut. Hän valahti kalpeaksi kuin lakana ja koetti turhaan komentaa uppiniskaista oikeata jalkaansa tekemään käännöstä vasempaan. Ainoastaan vanha isoäiti säilytti jotakuinkin mielenmaltiinsa, asetti lasisilmät nenälleen, astui päättävästi tulijaa vastaan ja pudisti moittivasti päätään, niinkuin olisi tahtonut sanoa (jota ei kuitenkaan sanonut), että on sopimatonta, että ruumiit kulkevat avossasilmin.

Mutta vanha Bäck — sillä kukapa muukaan se olisi voinut olla — ei pelästynyt. Hänen tunteensa olivat aivan toista laatua. Nähdessään vanhan kamarinsa näin hävyttömästi puhdistetuksi, kallisarvoiset kapineensa noin rohkeasti järjestetyiksi, ja hyvinymmärtäväisen maistraatin täydessä toimessa asiain kanssa, jotka Bäckin mielestä eivät sille ensinkään kuuluneet, joutui hän helposti ymmärrettävistä syistä oikeutetun vihan valtaan, tarttui virkakuntien edustajia niskaan ja heitti heidät kumpaisenkin toisen toisensa perästä ovesta ulos. Sitten tuli veli Svenoniuksen vuoro, jota ei säästetty enemmän kuin muitakaan, ja lopuksi myöskin veli Svanholmin, joka hänkin, ennenkun sai sanan suustaan, kieri alas ullakon portaita. Kaikki tuo tapahtui kerta käden käänteessä. Nyt oli vain vanha isoäiti jäljellä. Ja kun Bäck kohtasi vanhuksen moittivat katseet, tointui hän heti ja häpesi. — No, no, — sanoi hän, — no, no, serkku, älkää panko pahaksenne, minä opetan nuo luudat ja rievut saamasta pahaa siivoa huoneeseeni … olkaa hyvä ja istukaa, serkku. Suuttuisihan tuosta kivikin tuommoisia tyhmyyksiä nähdessään. Katsos noita konnia, kun ovat pesseet lattian ja tomuttaneet kaikki lintuni; sehän on hävytöntä!

— Hyvä serkku, — keskeytti isoäiti, joka oli samalla sekä suuttunut että iloinen, — kaiken tuon olen minä tehnyt; me olimme kaikki siinä varmassa luulossa, että serkku oli hukkunut.

— Vai hukkunut! — mutisi välskäri. — Mutta minä sanon, ettei pahuus maailmasta niin pian katoa. Kyllähän minä purjehdin kolme kokonaista päivää sen kurjan jääpalasen päällä. Eikähän minulla juuri ollut katettua pöytää eikä valmistettua sänkyä, mutta hiljalleenhan tuo meni. Olihan minulla luotipyssy mukanani ja sillä minä ammuin hylkeen, joka tuli liian likelle. Rasvainen se oli, mutta hätä keinon keksii, ajattelin; tulta minulla oli ja oli suolojakin; ja niin minä tein roihun metsästyslaukustani ja paistoin pihvin itselleni sitä ruudilla maustaen. Neljäntenä päivänä pysähtyi lauttani kiintonaiseen jäähän toisella puolella Pohjanlahden ja minä marssin maihin. Nyt on aika lähteä tallustelemaan kotipuoleen ajattelin minä. Myin pyssyni ja lähdin kelirikossa taipaleelle. Ja sen minä sanon teille, hyvä serkku, että kamariani teidän ei olisi tarvinnut näin epäkuntoon laittaa, jos eivät ruotsalaiset olisi kohottaneet kyytirahaansa neljää vertaa suuremmaksi entisestään. Ennenkuin pääsin Haaparantaan, oli jo matti kukkarossa. Silloin ajattelin minä: nyt välitän viisi lääkintähallituksesta, ja aloin matkaa tehdessäni harjoittaa vanhaa tointani suoniraudallani ja essentia dulciksella, niin että kaikki akat … onneksi olkoon, serkku taisi aivastaa … niin että akat luulivat entisten aikain taas palanneen takaisin. Niukuin naukuin pääsin minä sillä tavalla perille … vaikka vähän liian myöhään, niinkuin näen, mutta kuitenkin tarpeeksi ajoissa heittääkseni kutsumattomat perilliseni pellolle.

Niinkuin näkyy oli välskärin vaikea antaa ystävilleen anteeksi sitä, että he olivat häirinneet häntä hänen rauhoitetuilla aloillaan. Sen hän kyllä olisi voinut antaa anteeksi, että he olivat anastaneet hänen aarteensa ja hänen nimeään loukanneet; mutta että he sen lisäksi olivat siivonneet hänen kamarinsa, sitä ei hänen mielestään jalomielisinkään mies maailmassa voinut kärsiä! Vasta vähitellen taukosi myrsky vanhan isoäidin riitoja sovitellessa, ja niin koitti taas se päivä, jolloin sovintojuhlaa vietettiin uudella kertomuksella, joka tässä alempana seuraa. Tosinhan oli vielä niitä typeriä ihmisiä, jotka katselivat välskäriä kuin kuolleista noussutta kummitusta; tosinhan maistraatti yhä vielä epäili, oliko välskärillä enää oikeutta elämään, kun hän kerran virallisesti oli kuolleeksi julistettu; tosinhan postimestari vielä tuhannen tulimmaisesti kiroili pakottavaa selkäänsä, jossa näkyi merkkejä veli Bäckin ylösnousemiskohtauksesta; tosinhan vielä veli Svenoniuskin päivitteli sitä reikää, joka oli tullut hänen kaksikymmenvuotiseen hännystakkiinsa, minkä hän juhlan kunniaksi oli pukenut päälleen. Mutta isoäiti hymyili yhtä lempeästi kuin ennenkin, Anna Sofia oli yhtä ystävällinen kuin ennenkin ja yhtä vallattomia olivat pienokaiset — ja niinpä haihdutti päiväpaiste usvapilvet ja taivaanranta valkeni kuunneltaessa kertomuksia vangitun neiti Reginan kohtaloista.

TULI JA VESI.

Hyvät ystäväni, alkoi välskäri, — teistä voi ehkä tuntua oudolta, että olen pannut tämän tarinani nimeksi "Tuli ja Vesi". Mitä oli kuninkaan sormus ja kuinka miekka ja aura ovat taistelleet keskenään, sen käsittää jokainen päätään vaivaamatta. Mutta nyt varmaankin joku ajattelee, että minä aion kertoa teille jotakin luonnontieteellisiä asioita, koska otan elementeistä puhuakseni. Hyvähän olisi niinkin, sillä minä pidän luontoa suuressa kunniassa, mutta olen minä kuitenkin sitä mieltä, että kertomuksessa on ihminen pääasia. Jos katselemme maalauksia, voimme herttaisella ystävyydellä silmäillä hedelmätauluja, lintutauluja ja maisemia, mutta ne taulut, joissa kuvataan kauniita ihmisiä ovat kuitenkin aivan toista. Sanon sen vuoksi heti paikalla, etten aio kertoa tulipaloista enkä vedenpaisumuksista; kertomukseni nimi tulee siitä, että ihmisluonto välistä on merkillisesti elementtien kaltainen, milloin tulen, milloin veden, milloin taas keveän ilman kaltainen. Aion kertoa neljästä henkilöstä, joista toiset kaksi kuuluvat ensimmäiseen luokkaan, toiset kaksi taas jälkimmäiseen. Sillä ei kuitenkaan ole sanottu kaikki se, mitä voitaisiin sanoa, sillä kaikilla nimillä on se vika, että ne ilmaisevat vain yhden puolen monista. Olin myöskin aikonut nimittää kertomukseni "Vaakunamerkiksi", mutta luovuin siitä, kun huomasin, että sitä yhtä hyvin voitaisiin sanon "Kirveeksi". Olisin myöskin voinut pelästyttää teitä tuolla pöyristyttävällä nimellä "Kirous" — mutta kun oikein ajattelin, huomasin että "Siunaus" olisi yhtä hyvä nimitys. Sen vuoksi saatte nyt tyytyä elementteihin; olen nyt sanonut, mitä tarkoitan, lopun saatte itse arvata.

1. SAALIS TAISTELUTANTERELTA.

Uutta juttua aloittaessamme on meidän ensiksi muistettava, että koko tuo välillä oleva kertomus miekasta ja aurasta tapahtui ennen Lützenin tappelua, josta kerrottiin ensimmäisen kertomuksen "Kuninkaan sormuksen" lopussa. Kun nyt palaamme Lützeniin marraskuun 6. p:nä 1632, niin saatamme hetkeksi unohtaa, että "Miekkaa ja auraa" ollenkaan on ollut olemassa ja kuvailla mielessämme seisovamme suuren sankarikuninkaan verisen paarin ääressä, kun hänet tappelun jälkeisenä päivänä palsamoitiin Meuchenin kylässä.

Oli ihanaa, mutta samalla hirvittävää nähdä, kun Pappenheim teki hyökkäyksensä suomalaisia vastaan Rippach-puron itäpuolella. Rautapukuiset, vastustamattomat kyrassierit karkasivat Stålhandsken kimppuun; kaikki horjui ja ruhjoutui tuon musertavan hyökkäyksen alla, suomalaisten hevoset, jotka samoin kuin heidän isäntänsäkin olivat aivan uupuneita pitkän taistelun vaivoista, kaatuivat selälleen. Mutta Stålhandske kokosi heidät uudelleen, asetti miehen miestä, hevosen hevosta vastaan, viimeiset voimat ponnistettiin, kuolemasta ei kukaan välittänyt; ystävät ja vihamiehet sekautuivat toisiinsa verisessä temmellyksessä. Siinä kaatui Pappenheim, siinä kaatuivat hänen uljaimmat miehensä; puolet Stålhandsken ratsumiehistä sotkeutuivat hevosten kavioihin, ja yhtä kaikki kesti raivoisaa taistelua hämäriin saakka. Stålhandsken sivulla ratsasti Bertel, ja niin tapahtui, että hän kohtasi Pappenheimin. Kovin heikko oli kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen käsivarsi tätä teräksestä tehtyä käsivartta vastustamaan; urhoollisen sotamarsalkan pitkä miekan isku sattui nuorukaisen kypärään niin suurella voimalla, että maailma musteni Bertelin silmissä ja hän meni tainnoksiin. Kaatuessaan tarttui hän tietämättään uskollista Lappiaan harjaan ja Lappi laukkasi tiehensä laahaten perässään isäntäänsä, jonka toinen jalka oli jalustimessa kiinni ja kädet puristivat suonenvedon tapaisesti harjasta.

Kun Bertel avasi silmänsä, näki hän vain pilkkoisen pimeää ympärillään. Hämärästi muisti hän kuuman kahakan seikkailut, joista viimeinen oli se, että Pappenheim heilautti miekkaansa hänen päänsä päällä. Hänen mieleensä johtui ajatus, että hän ehkä oli kuollut ja lepäsi nyt haudassaan. Hän koetteli kädellään sydämensä kohtaa, se sykki vielä; hän puri sormeaan, ja tunsi siihen koskevan. Hän käsitti vielä elävänsä, mutta miten ja missä, sitä oli hänen mahdotonta arvata. Hän ojensi kätensä ja sai siihen muutamia oljenkorsia. Hänen kupeellaan oli kosteata maata, pään päällä tyhjää ilmaa. Hän koetti nousta ylös, mutta hänen päänsä oli raskas kuin lyijypallo; siinä oli vielä muisto Pappenheimin miekasta.

Silloin kuuli hän läheltänsä äänen, joka puoleksi valittaen puoleksi uhaten virkkoi:

— Tuhannen tulimmaista! Ei tilkkaakaan viiniä! Saakelin valloonit, ovat varastaneet taskumattini, rosvot. Hoi, tänne jokunen, olitpa vaikka turkkilainen; kunhan tuot pisarankaan viiniä, sanon sinua veljekseni, vaikk' olisit juutalainen, hoi!

— Onko se Larsson? — virkkoi Bertel heikolla äänellä, sillä hänenkin kieltään kangerteli polttava jano.

— Mikä maan myyrä se on, joka siellä nimeäni kuiskaa? — virkkoi sama ääni pimeässä. — Hei, pojat, suitset höllälleen ja kannukset jalkaan! Kun olette laukaisseet pistoolinne, heittäkää ne hiiteen ja iskekää miekalla! Hakatkaa heitä kalloon, noita roistoja, listikää kuin nauriita! Peitotkaa, jauhakaa möyhyksi! Kuningas on kaatunut… Raivo ja riemu! … semmoinen kuningas … nyt veri vuotakoon! Nyt kuollaan, mutta ensin kostetaan. Kas niin, pojat, hurraa … eespäin pohjalaiset!

— Larsson! — virkkoi Bertel uudelleen, mutta toveri ei kuullut. Hän oli houreissaan yhä vievinään suomalaisia poikiaan vihollista vastaan.

Hetken kuluttua tunki säde myöhäisen syysaamun valoa sen kurjan vajan ikkunasta, jossa Bertel oli. Hän voi nyt erottaa oljet, jotka oli paljaalle maalle levitetty, sillä vaja oli ilman lattiaa ja oljilla makasi kaksi miestä uneen vaipuneena.

Ovi aukeni ja pari parrakasta, julman näköistä miestä astui sisään. Säälimättä kolhasivat he nukkuvia pyssyn perällä ja huusivat alasaksan murteella: — Ylös! Lähtötorvea soitetaan! — Ja tuvan ulkopuolelta kuuluivat nuo ratsumiehille tutut torven toitotukset, joilla siihen aikaan tavallisesti annettiin merkki liikkelle lähtöön.

— Antaisin seivästää itseni kuin sammakon — mutisi toinen miehistä tyytymätönnä — jos käsittäisin, mitä korkea-arvoinen isä tekee noilla uskottomilla koirilla. Olisi hän yhtä hyvin voinut heti kohta passittaa heidät heidän herransa ja mestarinsa paholaisen valtakuntaan.

— Pässinpää — vastasi toinen — etkö tiedä, että kerettiläiskuninkaan kuolemaa tullaan Ingolstadtissa viettämään komeilla menoilla. Korkea-arvoinen isä aikoo juhlan kunniaksi polttaa loistavat ilotulitukset.

Nukkuneet olivat heränneet ja Bertel tunsi nyt toisen heistä pieneksi, paksuksi Larssoniksi ja toisen omaksi palvelijakseen Pekaksi. Mutta selityksiin ei ollut aikaa. Kaikki kolme talutettiin ulos, sidottiin ja sullottiin maalaisvaunuihin, jonka jälkeen tuo pitkä haavoitettujen ja kuormaston jono hiljalleen lähti liikkeelle kroaattien vartioimana.

Bertel käsitti nyt, että hän oli tovereineen joutunut keisarillisten vangiksi. Kohta selvisi hänen muistonsa ja toisilta sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut. Kun hänen uskollinen Lappinsa tunsi suitsien olevan irrallaan, laukkasi hän tiedottoman isäntänsä kanssa takaisin leiriin. Mutta leiriä olivat muutamat kroaatit parhaillaan ryöstämässä, ja kun he näkivät ruotsalaisen upseerin puolikuolleena laahaavan hevosensa kupeella, ottivat he hänet mukaansa runsaiden lunnaitten toivossa. Kun Pekka ei tahtonut jättää isäntäänsä, joutui hänkin samalla kertaa vangiksi; Larsson oli taas pappenheimiläisten hyökätessä urjennut liian kauaksi vihollisten sekaan, saanut keihäästä piston olkapäähänsä ja toisen iskun käteensä, ja kun ei enää voinut murtautua läpi, vei vihollisten virta hänet mukanaan. Kuka oli päässyt voitolle, sitä ei Larsson varmuudella voinut sanoa. Oli jo kolmas päivä tappelun jälkeen; oli kuljettu etelää kohti kokonainen vuorokausi levähtämättä, ja sitten oli muutamiksi tunneiksi pysähdytty autioon, ryöstettyyn kylään.

— Kirotut koirat! — huudahti pikkuinen kapteeni, jonka hyvä tuuli ei haihtunut edes tärisevässä maalaisvaunussa, — kun eivät vain olisi varastaneet taskumattiani, niin olisimme saaneet kaikki tässä tyhjentää maljan Suomen kunniaksi. Mutta nämä kroaatit ovat rosvojoukkoa, joiden rinnalla meidän mustalaiset ovat viattomia kuin enkelit. Tahtoisin mielelläni ripustaa heitä pari sataa hirsipuuhun Korsholman valleille niinkuin hameita luhdin seinämille.

Kuljettiin vielä kolme tai neljä päivää, levähdettiin silloin tällöin, mutta vangit, jotka nuoriensa vuoksi eivät voineet auttaa toisiaan, kärsivät kovia tuskia huonosti sidotuista haavoistaan. Alussa kuljettiin puti puhtaaksi ryöstetyn maan läpi, jossa vain suurella vaivalla saatiin mitään syötävää tai juotavaa ja jonka väestö kaikkialla pakeni pelättyjen kroaattien tieltä. Mutta kohta saavuttiin varakkaampiin seutuihin, joissa katolismielinen väestö tuli näkyviin, joskaan ei muuta varten, niin ainakin kirotakseen kerettiläisiä ja riemuitakseen heidän kuninkaansa kuolemasta. Koko katolinen maailma riemuitsi heidän kanssaan. Madridissa pantiin toimeen loistavia näytelmiä, joissa Wallenstein, Pyhä Yrjänä, voitti lohikäärmeen, Kustaa Aadolfin.

Seitsemän päivän vaivalloisen matkan jälkeen ajoivat vaunut iltamyöhällä natisevan nostosillan yli ja pysähtyivät ahtaalle linnan pihalle. Vangitut suomalaiset, jotka olivat aivan voivuksissa haavoistaan, saatettiin rikkinäisiä portaita myöten puoliympyrän muotoiseen tornikammioon. Bertelistä tuntui kuin hän olisi nähnyt tämän paikan ennenkin, mutta pimeän ja oman heikkoutensa vuoksi ei hän voinut erottaa ympärillään olevia esineitä. Yön tähdet tuikkivat sisään rautaristikoiden välitse, vangeille annettiin virvoitukseksi pikarillinen viiniä, ja Larsson huudahti hyvillään: — Lyönpä vetoa, että nuo sissit ovat varastaneet viininsä meidän kellareistamme, sillä jalompaa nestettä en ole maistanut sitten, kun vietimme Würzburgissa noita ihania makean leivän päiviä.

— Würzburg! — virkkoi Bertel, mietteisiinsä vaipuneena. — Regina! — lisäsi hän sitten melkein tietämättään.

— Ja viinikellari! — huokasi Larsson matkien. — Sanonko sinulle jotakin, poikaseni:

Se miehelle suurinta harmia tuottaa, kuu tyttöjen sanoihin liiaksi luottaa. Kun saapuvi lempi, se sydämen ansa, kihlaa tyttö, mutt' kihlaa vain suotta. Ja naimisiin mene — maljasi kanssa.

— Mutta mitä Reginaan tulee — jatkoi hän — niin kutoo se mustasilmäinen penikka nyt sukkaa Korsholmassa. Martta-rouva ei ole niitä, jotka kuutamossa itkevät ja huokaavat. Sitten kun me viimeksi tavattiin, olen saanut terveisiä Vaasasta iloisen kersantin Pentti Ristonpojan kautta. Hän oli tapellut isäsi kanssa, sanoi; ukko on kuulemma voimissaan vielä, oli nostanut Pentin suoralla kädellä maasta ja heittänyt ulos ovestaan kuin karvakintaan. Pentti kiroili ja vannoi, että hän kohta sen jälkeen olisi pistänyt ukon ja hänen kaikki kaksitoista renkiään tuulimyllyyn ja jauhanut heidät puurojauhoksi, jos ei Meri olisi rukoillut heidän puolestaan. Sukkela mies se Pentti, tappelee kuin rakuuna ja valehtelee kuin matruusi. Terve mieheen!

— Mitä muuta kuuluu Pohjanmaalta? — keskeytti hänet Bertel, joka ei millään muotoa olisi tahtonut proosalliselle ystävälleen ilmaista elämänsä suurta salaisuutta, rakkauttaan tuohon mustasilmäiseen, kauniiseen ja onnettomaan Regina von Emmeritziin.

— Eipä juuri muuta erikoisempaa kuin että vuodentulo on ollut hyvä, sotaverot raskaat ja paljon on sotamiehiä otettu. Perttilän ukot, sinun isäsi ja minun isäni, riidellä nalkuttavat niinkuin ennenkin ja sopivat taas. Meri vetistelee sinua ja hyräilee surumielisiä lauluja. Muistatko naapurin Katria? Pulska tyttö, pyöreä kuin nauris, punanen kuin pihlajan marja ja leuka niin pehmoinen kuin voimurikka. Maljasi, poika, hän kuuluu karanneen jonkun sotamiehen kanssa.

— Eikö muuta mitään? kysyi Bertel hajamielisesti.

— Vieläkö sinulle pitäisi muuta olla, kun et välitä Isokyrön lihavimmasta likastakaan? Mutta on sitä vielä muutakin, noch etwas, niinkuin saksalainen sanoo. Korsholmassa on ollut kova tappelu. Nostokkaat olivat saaneet päihinsä, että neiti Regina oli tahtonut tappaa kuninkaan noidan nuolella, karkasivat Korsholman kimppuun ja polttivat tytön elävältä. Saakelin sukkelasti tehty! Kerettiläisten malja! Osaamme sitä mekin ilotulia polttaa.

Bertel hyppäsi ylös unohtaen haavansa, mutta tuska valtasi hänet samalla ja ääntä päästämättä vaipui hän pyörtyneenä Larssonin syliin.

Rehellinen kapteeni sekä suuttui että hämmästyi, Samalla kun hän valeli Bertelin ohimoita viinin tähteellä ja vähitellen sai hänet taas tajuihinsa takaisin, puheli hän siinä kiihtyen ja lauhtuen: — Älähän nyt, Bertel … mitähän nyt? Riivaako sinua piru, poikaseni? Oletko rakastunut tyttöön? Ai, jai, jai, maitoa, paljasta maitoahan sinun suonissasi virtaa! Pyörrypäs kuin herttainen kamarineitsyt! Noh, kah, rohkaise mielesi; sanoinko heidän polttaneen hänet? Se oli valetta, eivät ne ole kuin vähän kärventäneet sen mustia hiuksia, niin kertoi Pentti Ristonpoika, ja sitten on hän repinyt silmät päästä Martta-rouvalta ja kiivennyt kuin orava linnan katolle. Semmoista tapahtuu joka päivä sodassa… Vai niin, vai jo aukaisit silmäsi. Vai elät sinä vielä, sinä maitoon leivottu nisupulla … etkö häpeä, poika, käyttäytymästä niinkuin olisit mikäkin posliiniastia! Sinäkö sotamies? Vai sotamies semmoinen! Blitzdonnerwetterkreutzpappenheim, pumaatapurkki olet etkä sotamies! Hyi saakeli, nyt on jo pikarikin tyhjä!

Tuo pienehkö, pyöreähkö sotilas olisi varmaan vielä kauankin antanut kiukkunsa kipenöidä, varsinkin kun ei enää saanut lohdutusta pikaristakaan, ellei ovi samassa olisi avautunut ja naisolento astunut sisään vankien luo.

Kapteenin hyötyisät, vaikka vähän kalpean pöhöttyneet kasvot valkenivat hetipaikalla, ja hän työnsi Bertelin syrjään paremmin nähdäkseen, sillä lamppu valaisi heikosti. Mutta tulos hänen tarkastuksestaan ei näyttänyt häntä oikein tyydyttävän:

— Nunna! Hyi helvetti! … tuleeko se meitä käännyttämään?

— Rauha olkoon teidän kanssanne! — kuului nuorehko, heleä ääni hunnun alta virkkavan. Arvoisa Pyhän Äidin kirkon prioritar on lähettänyt minut tänne haavojanne sitomaan ja jos se on pyhimysten tahto, niitä parantamaan.

— Kunniani kautta, ihana ystäväni, se on hauskaa kuulla ja tutustukaamme hetikohta lähemmin toisiimme! — virkkoi kapteeni hiukan lempeämmällä äänellä ja ojensi kätensä kohottaakseen huntua nunnan kasvoilta. Tämä vetäytyi kuitenkin nopeasti pari askelta taapäin, ja oveen ilmaantui kaksi epäilyttävän näköistä sotamiestä.

— Ohoh, vai niin, kyllä ymmärrän! virkkoi Larsson hämillään — kissa vieköön, ovatko nunnat täällä noin kopeita. Siihen aikaan kun elelin Frankkein maassa Würzburgin linnassa, sain puolitusinaa suuteloa päivässä nuorimmilta nunnatytöiltä; sellaiset synnit annetaan aina anteeksi.

— No, — jatkoi urhokas kapteeni, kun nunna epäröiden viipyi oven suussa, — teidän korkea-arvoisuutenne ei saa pahastua sotamiehen suorista sanoista. Numquam nemo nascitur caballerus, sanoo espanjalainen; se tahtoo sanoa, että rehellinen sotilas on kavaljeeri jo syntyessään. Näettehän, arvoisa neitsyt, että minä, vaikka olenkin uskoton kerettiläinen, taidan puhua latinaa kuin oikeauskoinen munkki! Siihen aikaan, kun olimme Münchenissä, olin minä läheisessä ystävyydessä pullakan baijerilaisen nunnan kanssa, joka oli 27-vuotias, ruskeasilmäinen, koukkunokkainen…

— Pidä suusi! — kuiskasi Bertel ärtyisesti. Sinähän karkoitat nunnan luotamme.

— Enhän minä ole mitään sanonut. Astukaa sisään, ihana impi, astukaa sisään vain. Lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun olette 27 vuotta täyttänyt. Posito, sanoo ranskalainen, olettakaamme, että olisitte vanha akka…

Nunna lähestyi haavoitettuja mitään virkkamatta ja alkoi kahden apulaissisaren kanssa tutkia Bertelin huonosti hoidettua haavaa. Hieno, valkea käsi tarttui saksiin ja leikkasi pois nuorukaisen tukan sen mustelman ympäriltä, jonka Pappenheimin miekka oli siihen jättänyt. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli Bertelin haava tottuneella kädellä puhdistettu ja sidottu. Liikutettuna tästä huolenpidosta tarttui Bertel nunnan käteen ja suuteli sitä.

— Kunniani kautta, ihana rouva, — virkkoi taas tuo suulas kapteeni, minunhan pitäisi olla mustasukkainen ystävälleni, joka on minua viittätoista vuotta nuorempi. Suvaitkaa nyt ojentaa lempeä kätösenne tännekin ja laastaroida tätä urhoollista käsivartta, joka on saanut voiton niin monen hurskaan sisaren hurskaudesta…

Nunna, joka ei ollut koko aikana virkkanut sanaakaan vastaukseksi, alkoi nyt päästellä sitä repaleista sidettä, joka oli kääritty Larssonin haavan ympärille. Hänen kätensä sattui Larssonin käteen.

— Potz donnerwetter! — huudahti kapteeni. — Noin hieno ja pehmonen kätönen! Pyydän anteeksi, rakastettava rouva tohtorinna; ex ungua leonem, sanoo Pyhä Homerus, yksi kirkkoisistämme … sillä minä olen tutkinut kirkkoisienkin teoksia … se merkitsee suoralla suomenkielellä: kynsistään kissa tutaan. Lyön vetoa kymmenestä putelista vanhaa renskaa yhtä rikkinäistä saapasta vastaan, että tuo pieni, valkea kätönen paljon mieluummin hyväilisi ritarin poskea kuin yötä ja päivää sormeilisi rukousnauhaa.

Nunna veti jo pois kätensä ja näytti epäröivän. Keimaileva kapteeni alkoi jo pelätä pahoja seurauksia keikailustaan. — En puhu sanaakaan enää, minä vaikenen kuin karthausilaismunkki, mutta sen minä sanon, että se, joka uskaltaa sanoa näin pehmeää kätöstä vanhan akan … no, no, minä vaikenen, kuulettehan, että minä vaikenen…

— Tempus est consummatum, itur in missam[11] virkkoi ovelta kumea ääni ja nunna kiiruhti tekemään viimeiset solmut kääreeseensä. Kohta sen jälkeen olivat vangit taas kahden kesken.

— Tuon äänen olen ennenkin kuullut — huomautti Bertel miettiväisenä.
— Kaikki on täällä kummallisen salaperäistä.

— Pyh — sanoi kapteeni pilkallisesti, — mikä lie ollut kalju, mustasukkainen munkki. Hitto vieköön sitä pientä, sievää kätöstä!

2. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.

Kun syysaurinko seuraavana aamuna heitti ensimmäiset säteensä tornikamariin, nousi Bertel vuoteeltaan ja meni ikkunaan, luodakseen silmäyksen ahtaan rautaristikon läpi. Näköala siitä oli ihana. Tornin juurella kiemurteli komea joki, sen toisella rannalla oli kaupunki kymmenine kirkontorneineen ja kaupungin takana oli vihertäviä viinitarhoja.

Heti paikalla tunsi Bertel paikan Würzburgiksi. Marienburgin linna, jonne vangit oli suljettu, oli ruotsalaisten poistuttua taas joutunut ruhtinaallisen piispan käsiin vaikkei hänen ruhtinaallinen ylhäisyytensä ollutkaan levottomien aikojen vuoksi muuttanut sinne olemaan, vaan pysytteleikse enimmäkseen Wienissä. Linna oli paljon kärsinyt valloittamisesta ja ryöstämisestä; toinen torneista oli rauniona ja vallihauta oli monin paikoin soraa ja kiviä täynnä. Tällä kertaa oli linnassa vain viidenkymmenen miehen vartioväki, mutta sitä enemmän oli siellä haavoitettuja ja sairaita, joita kaupungin luostarien nunnat hoitivat. Kun Bertel oikein tarkkaan tutki vankilaansa, oli hän tuntevinaan sen Reginan huoneeksi, samaksi, josta tuo ihana neiti oli katsellut taistelun kulkua ja jossa ruotsalaisten kanuunankuula oli musertanut ikkunaan asetetun neitsyt Marian kuvan. Hän erehtyi, neiti Reginan huone oli kukistunut tornin mukana, mutta luultu keksintönsä tuntui haaveellisesta nuorukaisesta sanomattoman suloiselta. Täällä oli hän seisonut, tuo äärettömän ihana, onneton ruhtinatar; täällä oli hän nukkunut viimeisen yönsä ennen myrskyä. Se oli Bertelin mielestä pyhä paikka; kun hän painoi huulensa kylmää kiviseinää vasten, luuli hän siinä näkevänsä jälkiä Reginan kyynelistä.

Salaman nopeudella iski outo ajatus hänen mieleensä. Jospa nunna, joka eilen kävi heidän luonaan, olisikin vain joku naamioitu prinsessa … jos tuo hieno kätönen olisi ollutkin Reginan? Se olisi selittämätön ihme, mutta … rakkaus uskoo ihmeitä. Bertelin sydän alkoi levottomasti sykkiä. Tuon lempeän hoitajattaren panema side oli jo melkoisesti parantanut hänen haavaansa. Hän tunsi jo paljon voimistuneensa.

Hänen toverinsa nukkuivat vielä matkasta uupuneina. Silloin avautui ovi hiljaa ja sisään astui hiljaisin askelin eilinen nunna, tuoden haavoitetuille virvoittavaa juomaa. Bertel tunsi päätänsä pyörryttävän. Mielenliikutuksensa valtaamana heittäytyi hän polvilleen nunnan eteen. — Sano nimesi, sinä suloinen enkeli, joka vangituitakin muistat! — huudahti hän. — Sano nimesi, paljasta kasvosi … oi, minä olisin tuntenut sinut tuhansien joukosta … sinä olet neiti Regina!

— Te erehdytte — sanoi sama, heleä ääni, jonka Bertel oli kuullut eilen. Se ei ollut Reginan ääni, ja kuitenkin oli ääni tuttu, mutta kenen?

Bertel ponnahti ylös ja tempasi hunnun nunnan kasvoilta. Hänen edessään seisoi kaunis, lempeä Kätchen hymyilevin kasvoin. Hämillään vetäytyi Bertel askelen taapäin.

— Varomaton! — virkkoi Kätchen ja peitti nopeasti päänsä. — Olisin toivonut saavani hoitaa teitä ja te pakotatte minut lähettämään toisen sijaani.

Kätchen katosi. Saman päivän ehtoolla tuli taas nunna haavoitettujen luo. Larsson piti taas kauniit puheet, vei hänen kätensä huulilleen ja painoi siihen läiskähtävän suudelman. Mutta samalla kuultiin hänen kiroavan tuhannen tuhatta tynnyriä; hän oli suudellut vanhaa, kuihtunutta kättä, jonka iho oli kuin satavuotista pergamenttia.

— Toden totta, rakas Bertel, — sanoi tuo pettynyt kapteeni viisaan levollisuudella, — on asioita ja tapauksia luonnossa ja ihmiselämässä, jotka ikuisesti pysyvät arvoituksina terävimmällekin järjelle. Tuo käsi esimerkiksi … manus, mana, manum, käsi, niinkuin vanhat roomalaiset niin nerokkaasti sanoivat … tuo käsi olisi varmaankin tullut loistavalle sijalle kreikkalaisen runoilijan Ovidion Metamorfoseissa, joita me muinoin luimme Turun katedraalikoulussa, siihen aikaan kun isäni aikoi tehdä minusta papin. Eilen olisin antanut pääni pirulle panttiin, että se käsi oli hieno neitosen käsi, ja tänään keritkööt minut munkiksi, jos ei se ollut seitsenkymmenvuotiaan pesuakan käsi. Sic unde ubi apud unquam post, niinkuin vanhat sanoivat, se on: niin helposti voi kaunis tyttö muuttua syöjättäreksi.

Vankien haavat paranivat pian nunnien niitä hoitaessa. Pimeimmän syksyn myrskyt vinkuivat linnan tornien ympärillä ja sade rapisi pieniä ikkunoita vasten. Viinitarhojen vihreys katosi; paksu ja kylmä usva nousi Main-virrasta ja sulki näköalan kaupunkiin päin.

— En minä enää kestä kauempaa, — mutisi Larsson. — Eivät ne konnat anna meille ei viiniä eikä arpanappuloita. Ja antakoon minulle anteeksi pyhä Pirkitta, mutta paavi heidän nunniaan suudelkoon enkä minä, sillä habeo multum respectum pro matronibus, minä pelkään vanhoja akkoja. Ei, tätä en minä kestä, ennen hyppään ulos ikkunasta…

— Hyppää, kun mielesi tehnee! — vastasi Bertel ärtyisesti.

— Ei, minä en hyppää ikkunasta, — sanoi taas kapteeni. — Ei, hyvä ystäväni, micus ameus, niinkuin meidän oppineiden on tapana sanoa … vaan sen sijaan suvaitsen minä tämän toverini kanssa ruveta panemaan kruunua ja klaavaa.

Ja tuo kekseliäs kapteeni ryhtyi neljättäkymmentä kertaa Pekan kanssa pelaamaan tuota yksitoikkoista peliä, joka oli hänen ainoa huvituksensa ja johon käytettiin Kaarle IX:n kuuden äyrin rahaa.

— Sano ennemminkin, — virkkoi Bertel, — mitä siellä rakennetaan tuolla Würzburgin torilla meitä vastapäätä Mainin rannalla?

— Kapakkaako rakentanevat, — vastasi Larsson. — Kruunu!

— Minusta näyttää kuin rakentaisivat polttoroviota.

— Klaava! — Piru vieköön huonon onneni. Tuo kirottu liminkalainen voittaa minulta kohta hevosen, satulan ja jalustimet.

— Jo vankeutemme ensi aamuna kuulin kerrottavan tulirovioista, joita oli aikomus polttaa Lützenin tappelun kunniaksi. Mitäs siitä ajattelet?

— Mitäkö ajattelen? Mitä se minua liikuttaa, jos ne noita-akkojaan polttavatkin, polttakoot vaikka tusinan jos tahtovat sillä mieltämme ilahduttaa.

— Mutta jos rovio on meitä varten? Jos ne vain odottavat piispan tuloa?

Larssonin pienet, harmaat silmät soikenivat ja mietteihinsä mennen alkoi hän nypelöidä suippoa leukapartaansa. — Blitzdonnerkreutz … ne jesuiittaroistot! Meitäkö aikovat paistaa, niinkuin nauriita … meitä pyhän Rooman valtakunnan voittajia… Minä tarkoitan, että näin ahtaissa oloissa, in rebus desperatis, ei voi moittia rehellistä sotilasta, jos hän kaikessa hiljaisuudessa luikkisi tiehensä. Esimerkiksi ikkunasta…

— Ikkuna on seitsemänkymmentä jalkaa yläpuolella Main-virran.

— Ovesta! … — tuumaili kapteeni.

— Sen takana seisoo yötä päivää kaksi aseistettua vartijaa.

Kunnon kapteeni vaipui surullisiin mietteihin. Aika kului, tuli ilta, tuli yö. Nunnaa, jonka olisi pitänyt tuoda iltaruokaa, ei näkynyt eikä kuulunut. — Juhla alkaa paastolla, mutisi kapteeni. — Sanokaa minua punasilmäiseksi särjeksi, jos en katkaise niskaa siltä huolimattomalta nunnalta niin pian kuin hän taas näyttäytyy.

Samassa aukeni ovi ja nunna astui sisään, tällä kertaa kuitenkin ilman seuralaisia. Larsson katsahti merkitsevästi tovereihinsa, teki nopean hyppäyksen, tarttui nunnaa kaulaan ja piti häntä kiinni seinää vasten. — Hiljaa, siivosti, arvoisa abbedissa, — ivaili kapteeni, — jos päästät pienimmänkään äänen suustasi, olet hukassa. Oikeastaan minun kai pitäisi heittää sinut ikkunasta ulos Mainiin uimaan, opettaakseni sinulle suurempaa täsmällisyyttä. Mutta minä armahdan sinua. Sano minulle vain, kurja toriämmä, mikä on tarkoitus sillä roviolla, jota rakennetaan tuolla torilla, ja ketä siellä aiotaan kärventää.

— Kaikkien pyhäin nimessä, puhukaa hiljaa, — kuiskasi nunna tuskin kuuluvasti. — Minä olen Kätchen ja olen tullut teitä pelastamaan. Suuri vaara uhkaa teitä. Huomenna odotetaan piispaa tulevaksi, ja isä Hieronymus, teidän ja kaikkien suomalasten leppymätön vihollinen, on vannonut polttavansa teidät elävältä pyhimysten kunniaksi.

— Sinun pieni, hieno kätösesi! — huudahti Larsson ihastuksissaan. — Kunniani kautta, olenpa minä koko kollo, kun en sitä heti paikalla tuntenut. No niin, ihana ystäväni, Pyhän Pirkitan kunniaksi otan minä sinulta tuossa paikassa suudelman…

Ja kapteeni piti sanansa. Mutta Kätchen riuhtaisihe irti ja virkkoi: —
Jos ei junkkeri pysy aloillaan, saa hän paistua roviolla, se on varma.
Pian, sitokaa minut sängyn jalkaan ja solmitkaa huivi suuhuni.

— Sitoako sinut sängyn jalkaan? … — kysyi kapteeni veitikkamaisesti.

— Pian! Vartijat ovat saaneet viiniä ja nukkuvat mutta kahdenkymmenen minuutin kuluttua tulee isä itse heitä tarkastamaan. Te otatte heidän takkinsa ja kiiruhdatte ulos. Tunnussana on: "Pietari ja Paavali."

— Entä sinä itse? — kysyi kapteeni.

— Minut tavataan sidottuna. Minulle on tehty väkivaltaa ja suuni tukittu.

— Kunnon tyttö! Kaikkien Frankinmaan katuvaisten sisarien esikuva!
Jos en olisi vannonut naimatonna kuolevani… No, no … pian Bertel!
Pian Pekka, sinä sen laiskuri! Jää hyvästi, kyyhkyseni! Yksi suudelma
vielä … hyvästi.

Ja vangitut kiiruhtivat ulos.

Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ja alkaneet juosta alas ahtaita kiertoportaita, kun rautaiset kourat iskivät heitä niskaan ja heidät heitettiin maahan ja sidottiin. — Viekää aarrekammioon ne koirat! — kuului tuttu ääni komentavan. Se oli jesuiitta Hieronymuksen ääni.

3. AARREKAMMIO.

Kun vangit taas tointuivat, huomasivat he olevansa käsistään ja jaloistaan sidottuina pimeässä, kosteassa, syvälle kallioon hakatussa luolassa, jossa Würzburgin piispa oli säilyttänyt aarteitaan, ennenkuin ruotsalaiset vapauttivat hänet siitä huolesta. Ei ainoakaan päivän säde päässyt tunkeutumaan tähän ummehtuneeseen holviin ja kallion kosteus tippui yksitoikkoisella läiskeellä halkeamien läpi lattialle.

— Salama ja leimaus! Kaikki helvetin peikot sinun kimppuusi, kirottu korvaton munkki! — huusi kapteeni, kun taas tunsi maata jalkojensa alla. — Älähän muuta kuin suljepas meidät, kuninkaallisen majesteetin ja kruunun upseerit, moiseen hiiden loukkuun! Diabolus infernalis multum plus plurimum!… Oletko vielä elossa, Bertel?

— Olen. Ainakin sen verran, että saavat minut huomenna elävältä polttaa.

— Niinkö luulet käyvän? — virkkoi kapteeni alakuloisesti.

— Minä tunnen tämän rahakammion. Kolmella puolella on vuori, neljännellä on rautainen portti, ja se mies, joka meitä täällä vartioi, on vuorta ja rautaa kovempi. Emme koskaan enää saa Suomea nähdä! En koskaan enää saa nähdä häntä…

— Kuules, Bertel, sinä olet reipas poika, mutta se ei estä, että välistä puhut kuin leikatusta lampaan päästä. Sinä olet rakastunut siihen mustatukkaiseen neitiin; en sano mitään siitä. Amor est valde lurifaxius, rakkaus on ryöväri, niinkuin Ovidius niin oikein huomauttaa. Mutta minä en voi sietää, että vänistään. Jos saamme elää, on muitakin tyttöjä suudellaksemme; jos taas kuolemme, niin menkööt helkkariin kaikki tyyni. Vai niin, vai luuletko todellakin, että ne aikovat paistaa meitä kuin kynittyjä metson poikia?

— Se on teidän omassa vallassanne! — vastasi ääni pimeästä. Kaikki kolme vankia hätkähtivät kauhistuksesta.

— Paholainen on keskellämme! — huusi Larsson.

Pekka alkoi lukea rukouksia. Silloin välähti kirkas valon säde umpilyhdystä ja vangit näkivät isä Hieronymuksen seisovan läheisyydessään.

— Se on teidän omassa vallassanne, — virkkoi hän uudelleen. — Pakeneminen on mahdotonta. Kuninkaanne on kuollut, sotajoukkonne on voitettu, koko maailma tunnustaa jo kirkon ja keisarin vallan. Polttorovio on valmis, ja ruumiinne tulevat palamaan pyhimysten kunniaksi. Mutta pyhä kirkko on lempeydessään ajatellut keinoa, joka voi teidät vielä pelastaa, ja lähettää minut teille armoa tarjoamaan.

— Todellakin! — huudahti Larsson ivaten. — Tulkaa, pyhä isä. päästäkää minut siteistäni ja sallikaa minun syleillä teitä. Minä tarjoan teille ystävyyteni, ja tietysti luotatte te minuun. Mitenkä sanookaan Seneca: homo homini lupus, ei koira koiran hännälle polje.

— Tarjoan teille armoa, — jatkoi jesuiitta kylmästi, — kolmella ehdolla, joita ette varmaankaan kieltäytyne täyttämästä. Ensiksi on teidän luovuttava väärästä uskostanne ja julkisesti omaksuttava ainoan autuaaksi tekevän kirkon oppi.

— Ei ikinä! — huudahti Bertel kiivaasti.

— Vaiti! — virkkoi kapteeni. — No niin, posito, että me luovumme
Lutherin uskosta?

— Sitten, — jatkoi jesuiitta, — on teidät sotavankeina vaihdettava jalosukuiseen neitiin ja ruhtinattareen Regina von Emmeritziin, jonka teidän tyrannillinen kuninkaanne lähetti vankina pohjolaan.

— Se on tapahtuva! — vastasi Bertel innokkaasti.

— Vaiti! — virkkoi taas Larsson. — Niinpä niin, posito, että me hankimme vapauden neiti Reginalle; entä sitten?

— Sitten on vain muuan pikku seikka jäljellä. Minä vaadin luutnantti
Berteliltä kuningas Kustaa Aadolfin sormuksen.

— Raha tai henki! — ivasi Larsson.

— Te pyydätte sitä, mitä minulla ei ole, — vastasi Bertel.

Jesuiitta katseli häntä epäilevin silmin.

— Kuningas on käskenyt herttua Bernhardin antamaan teille sormuksen, ja teidän olisi pitänyt saada se.

— En tiedä mitään kaikesta tästä, — virkkoi Bertel totuuden mukaisesti, mutta oli samalla sekä iloinen että hämmästynyt siitä, mitä nyt kuuli.

Jesuiitta muuttui taas ulkomuodoltaan kylmäksi.

— Koska asiat ovat niin, rakkaat lapseni, — sanoi hän, — niin älkäämme enää puhuko sormuksesta. Mitä nyt tulee siihen, että kääntyisitte oikeauskoiseen kirkkoon…

Bertel aikoi vastata, mutta kapteeni, joka jo jonkin aikaa oli kihnutellen liikutellut varjossa olevaa yläruumistaan jotakin näkymätöntä esinettä vastaan, keskeytti hänet.

— Niin, mitä nyt siihen tulee, — kiiruhti hän sanomaan, — niin tiedätte te, arvoisa isä, että sillä asialla on kaksi puolta: questio an ja questio quomodo. Puhuaksemme nyt ensiksi siitä, mikä on questio an, niin oli rehtori Vincentius Flachsenius vainajalla aikoinaan tapana asettaa sana negare niinkuin prima regula juris. Teidän korkea-arvoisuudestanne on varmaankin sekä odottamatonta että mieluista kuulla kuninkaallisen kapteenin puhuvan latinaa niinkuin olisi hän mikäkin kardinaali. Mutta tietäkäähän toki, että me Turun katedraalikoulussa luimme sekä Ciceroa ja Senecaa että myöskin Ovidiota, jota myöskin Nasoksi kutsutaan; omasta puolestani olen aina pitänyt Ciceroa lavertelijana ja Senecaa peruukkina, mutta mitä Ovidiukseen tulee…

Jesuiitta vetäytyi ovea kohti ja virkkoi kuivasti:

— Siis valitsette rovion?

— Ennemmin rovion kuin luopumisen häpeän! — huudahti Bertel, joka ei ollut huomannut Larssonin merkkejä ja viittauksia.

— Tämä ystäväni tässä, — kiiruhti kapteeni lisäämään, — on sitä mieltä, ja oikeassa hän onkin, että ruminta tässä asiassa on julkinen häpeä. Keskustelkaamme siis, arvoisa isä, questio quomodosta. Posito, että meistä tulee kunnon katolilaisia ja että me rupeamme keisarin palvelukseen … mutta tehkää hyvin ja tulkaa hiukan lähemmä, ystäväni Bertel on menettänyt kuulonsa melkein kokonaan siitä pitäen kuin hän sai kunnian tutustua suureen Pappenheimiin.

Jesuiitta astui varovasti muutamia askelia eteenpäin, katsottuaan kuitenkin ensin, että paluumatka oli turvattu.

— Minun asiani on määrätä ehdot, — sanoi hän ylpeästi. — Suostutteko vai ette?

— Suostumme, tietysti suostumme, — vastasi Larsson nopeasti, yhä kihnuttaen ruumistaan. — Olemme siis selvillä sekä questio anista että questio quomodosta. Teidän korkea-arvoisuudellanne on vakuuttava puhelahja. Tulemme nyt questio ubiin ja questio quandoon, sillä sekä logican että metaphysican mukaan… Anteeksi, arvoisa isä, minähän en virka sanaakaan, minä suostun kaikkeen. Mutta, — jatkoi kapteeni, alentaen äänensä melkein kuiskaavaksi, — suvaitkaa tarkastaa ystäväni Bertelin etusormea. Hän on suuri veitikka ja minä olen melkein varma siitä, että hänellä sittenkin on kuninkaan sormus.

Pihisten uteliaisuudesta astui jesuiitta pari askelta lähemmä. Nopeasti kuin ankerias vyöräytti Larsson, joka ei siteittensä vuoksi voinut nousta seisoalleen, itsensä jesuiitan ja oven väliin, ja kun tämä aikoi peräytyä, huomattiinkin, että kapteeni oli terävää kiveä vasten hangannut poikki kaikki ne nuorat, joihin hänen oikea kätensä oli sidottu. Tällä vapaalla kädellään tarttui hän yht'äkkiä jesuiitan jalkoihin ja veti hänet ylitsensä. Isä Hieronymus teki epätoivoisia ponnistuksia päästäkseen vapaaksi; lyhty särkyi, tuli sammui ja pilkkopimeä ympäröi tappelevia. Voimatta nousta seisoalleen vyöryttivät Bertel ja Pekka itsensä ääntä kohti, mutta vyöryivät syrjään. Silloin tunsi kapteeni pistoksen olkapäässään ja kohta paikalla lämpimän verivirran ihonsa ja vaatteiden välissä. Huikeasti kiroten väänsi hän tikarin jesuiitan kädestä ja iski takaisin. Nyt pyysi jesuiitta vuorostaan armoa. — Kernaasti, poikani! — vastasi kapteeni ivaten. — Mutta ainoastaan kolmella ehdolla: ensiksi: että kiroat herrasi ja mestarisi Loyolan, sekä julistat hänet tyhmäksi tarhapöllöksi. Suostutko siihen?

— Minä suostun kaikkeen, — mutisi jesuiitta.

— Toiseksi: että menet ja hirttäydyt ensimmäiseen rautanaulaan, joka tulee vastaasi.

— Kyllä, kyllä, päästähän vain minut vapaaksi.

— Kolmanneksi: että mitä kiireimmiten menet suojelijasi belsebuubin luo, — ja sen sanottuaan nakkasi Larsson vihamiehensä kallioseinää vasten, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Nopeasti katkottiin tikarilla vankien siteet ja alettiin etsiä ulos pääsyä.

Kun pakenijat, telkittyään oven ulkoapäin, olivat tulleet siihen kaitaiseen ja pimeään käytävään, joka vei linnan ylempiin kerroksiin, pysähtyivät he hetkeksi neuvottelemaan. Heidän asemansa ei ollut kadehdittava, sillä he tiesivät vanhastaan, että rappuset veivät piispan entiseen makuuhuoneeseen, josta kahden tai kolmen etuhuoneen läpi tultiin suureen asesaliin ja vasta siitä linnanpihalle, jonka jälkeen vielä oli kuljettava ylösnostetun ja vartijoilla miehitetyn nostosillan ylitse. Kaikki huoneet, paitsi makuuhuonetta, jonka jesuiitta näkyi itselleen omistaneen, olivat, silloinkun vankeja kaksi tuntia sitten niiden läpi kuljetettiin, olleet täynnä sekä sotamiehiä että haavoitettuja ja niiden hoitajattaria.

— Yksi asia minua harmittaa, — kuiskasi Larsson, — olin tyhmä, kun en nylkenyt turkkia sen ketun selästä, vaikka jo sitä korvista pitelin. Vanhurskauden nahka hartioillani olisin minä niinkuin mikäkin Saulus inter prophetas päässyt eheänä läpi kiirastulen. Mutta nyt kysyn minä sinulta, ystäväni Bertel: miten aiomme päästä tästä pälkähästä?

— Me murtaudumme läpi. Väki nukkuu, yön pimeys auttaa meitä.

— Minä myönnän, ystäväni, että jos joku, olipa hän sitten vaikka itse kapteeni Larsson, sanoisi sinua pelkuriksi, niin sanoisin minä sitä miestä valehtelijaksi. Tottahan on, että sinä kerran melkein niinkuin yksin, solo, valloitit tämän linnan, mutta olihan sinulla silloin ainakin miekka kädessäsi ja muutamia tuhansia reippaita poikia takanasi. Shss! joku tassuttelee rappusissa … ei, ei se ollut mitään. Astukaamme varovasti eteenpäin. Nyt täytyy hipsutella kuin nuori neitonen; tuo typerä liminkalainen marssii niin, että meillä luulisi olevan komppanian ratsuväkeä kantapäillämme.

Pakolaiset olivat jo kiivenneet kolme- tai neljäkymmentä astinta, ja yhä vaan kulkivat portaat vielä ylöspäin, kun heikko valonsäde tuikahti käytävän päästä. Tultiin ovelle; se oli raollaan. Pysähdyttiin ja kuunneltiin henkeä vetämättä; ei kuulunut hiiskahdustakaan. Nyt uskalsi rohkea kapteeni pistää päänsä oven raosta, sitten jalkansa ja kohta koko pyöreän vartalonsa. — Me olemme oikealla tiellä, — kuiskasi hän, — riisukaa saappaat! Koko komppania marssii sukkasillaan, posito, että komppanialla on sukkia. Mars!

Piispan makuuhuone, johon he nyt varpaisillaan hiipivät, oli suuri, muinoin komeasti sisustettu huone. Liekehtivä lamppu valaisi heikosti kalliita gobeliinitapetteja, kullatuita pyhäin kuvia, ebenpuusta tehtyä ja simpukanhelmillä silailtua sänkyä, jossa tuo rikas kirkkoruhtinas muinoin oli nukkunut tyhjennettyään ensin maljan vanhaa renskaa. Ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa, mutta ikkunasta, joka antoi linnan pihalle päin, voitiin nähdä vastapäätä oleva linnankirkko, joka oli kirkkaasti valaistu ja täynnä kansaa. Linnanpihakin näytti olevan täynnä ihmisiä, joista useilla oli vahakynttilöitä käsissään.

— Suolatkoot minut kuin särjen, jos minä vähänkään ymmärrän, mitä nuo ihmiset tekevät täällä keskellä yötä, — mutisi kapteeni äreästi. — Saadaanpahan nähdä, että ne ovat tulleet tänne katsomaan, mitenkä kolmea rehellistä Suomen poikaa paistetaan hiilloksella niinkuin Ahvenanmaan silakoita.

— Meidän on hankittava itsellemme aseita ja kuoltava niinkuin sankarien tulee, — sanoi Bertel ja alkoi hakea huoneesta mitä löytäisi. — Mainiota! — huudahti hän, — tässä on kolme miekkaa, muuta emme tarvitse.

— Ja kolme tikaria, — lisäsi Larsson, joka suuresta kolpperosta muutaman pyhimyksen kuvan takaa oli löytänyt varaston kaikenlaisia aseita. — Arvoisat isät näkyvät rakastavan yhtä paljon tikaria kuin pohjalainen rakastaa puukkoaan.

— Minä ajattelen, — virkkoi yht'äkkiä tuo muuten niin harvapuheinen Pekka ja veti esille muutamasta nurkasta ison pullon, — minä ajattelen, että koska tänä yönä on jouluyö, niin…

— Sinä kunnon poika, — keskeytti hänet kapteeni ihastuksissaan, — sinulla on mainio vainu, kun on ryyppy kierroksessasi. Hurskas jesuiitta, olet toki sinäkin jotakin hyvää tässä maailmassa toimittanut! Jouluyökö? Pöllö, mikset sanonut sitä heti? Sehän on selvä kuin päivä, että koko Würzburg on rientänyt linnaan kuulemaan isä Hieronymuksen messua. Kunniani kautta, luulenpa, että saavat odottaa pappiaan. Hei, ystäväni, minä juon maljasi; upseerin tulee aina olla väelleen hyvänä esimerkkinä. Maljanne, pojat … hyi taivaan talikynttilä, hyi helvetin hiilikekäle! … se peijakkaan munkki on meitä kurjasti pettänyt, minä olen juonut myrkkyä, minä olen mennyttä kalua! — Ja tuo kunnon kapteeni valahti valkeaksi kuin palttina.

Mutta sekä Bertelin että Pekan oli vaikea pidättäytyä nauruun purskahtamasta nähdessään, että, samalla kun Larssonin kasvot olivat kauhusta kalpeat, hänen huulensa olivat mustat siitä nesteestä, jota hän oli ryypännyt ja jonka hän samassa oli sylkäissyt suustaan. — Katso vasta tarkemmin mitä ryyppäät, ettet mustetta ryyppää! — sanoi Bertel.

— Mustetta? Johan minä arvasin, että se kurja kynäritari oli ansojaan meille asettanut. Kaksi asiaa minua harmittaa enemmän kuin kaikki polttoroviot: että se suloinen Kätchen saattoi meidät pettää ja että minä olen ryypännyt hyödyttömintä nestettä maailmassa. Hyi, saakeli![12]

— Jos ei meillä olisi muuta tehtävää, saattaisin minä näyttää sinulle, mitä muste voi aikaansaada, — virkkoi Bertel nopeasti selaillessaan muutamia kirjoituspöydällä olevia papereita. — Tässä on piispan kirjoitus … hän saapuu huomenna … meidät aiotaan juhlallisesti polttaa … meidät houkutellaan luopumaan uskostamme … luvataan armoa … mutta kuitenkin poltetaan meidät elävältä! Konnamaista!

— Roomalaista! — lisäsi kapteeni rauhallisesti.

Sillä välin oli hän vetänyt esiin kolme munkkikaapua, joihin pukeuduttiin. Sen tehtyä lähtivät pakolaiset jatkamaan vaarallista matkaansa.

Kolmessa lähimmäisessä huoneessa ei ollut ketään. Kahdesta tyhjästä yksinkertaisesta vuoteesta päättäen olivat näissä huoneissa asuvat palvelijamunkit äskettäin menneet messuun. — Hyvä, kuiskasi Larsson, — meitä luullaan susien vaatteissa lampaiksi, jotka aikovat mennä messuun. Hyss, kuulitteko mitään? Naisen ääni. Hiljaa!

Pysähdyttiin ja kuultiin nuoren naisen äänen pimeässä rukoilevan: — Pyhä neitsyt, anna minulle anteeksi, ja pelasta minut kuolemasta, niin annan minä huomenna vihkiä itseni nunnaksi ja lupaan palvella sinua kuolemaani saakka!

— Se on Kätchenin ääni, — jatkoi kapteeni. — Olisiko hän viaton, lapsi parka? Kunniani kautta, olisi kehnosti tehty, jos ei kunnon ritari vapauttaisi niin sievää tyttöä, jolla vielä on niin pehmoinen käsi.

— Pian pois! — kuiskasi Bertel suuttuneena. Mutta kapteeni oli jo löytänyt pienen oven, joka oli lukittu ulkoapäin, oven takana kammion ja kammiossa vapisevan tytön. Tyttö luuli näkevänsä munkkeja edessään ja heittäysi pitkäkseen kapteenin jalkoihin: — Armoa, isä, armoa! Minä tunnustan kaikki, minä olen auttanut vankeja pakenemaan, olen antanut vartijoille viiniä. Mutta säästäkää henkeni, pyhimysten laupeuden vuoksi, säästäkää henkeni, minä olen niin nuori, minä en tahdo kuolla vielä.

— Kukas saakeli sen on sanonut, että sinun kuoleman pitää, reipas tyttöseni, — keskeytti hänet kapteeni. — Eihän toki, elää tulee sinun niin totta kuin minä en ole mikään jesuiitta, vaan Lassi Larsson, kapteeni kuninkaallisen majesteetin ja kruunun palveluksessa, ja täten otan minä sinut … aviovaimokseni rakastaakseni sinua myötä- ja vastoinkäymisessä, — jatkoi kapteeni arvatenkin sen vuoksi, että katsoi pitävänsä sanoa nuo tunnetut sanat loppuun saakka, kun oli kerran alkuun päässyt.

— Pois, pois, tytön kanssa tai ilman tyttöä, sama se, mutta pois!
Tuolla jo tullaan ja meidän täytyy vielä kulkea suuren asesalin läpi!

— Salli minun sanoa, ystäväni Bertel, että sinä olet suurin hutilus. maximus hutilus, minkä tunnen. Kuinka olikaan, tyttöseni, etkö olekaan nunnaksi vihitty … noviisi vain? No, se on yhdentekevä. Otan sinut kainaloiseksi kanakseni, jos milloinkaan menen naimisiin. Tässä on kaapu, kas niin, heitä se hartioillesi ja röyhellä ryhtisi!

— Ei tämä mikään kaapu ole, tämähän on messupuku, — kuiskasi Kätchen, joka tuskin oli ehtinyt tointua hämmästyksestään.

— Peeveli vieköön, messupukuko! Seis, sinä otat kaapun ja minä otan puvun. Minä messuan heille dies iraeta, niin että korvat soivat.

Asesalista kuului jo ääniä ja kapteenin täytyi keskeyttää papilliset mietteensä. — Jesuiittaa jo kaivataan, ne hakevat häntä, ja me olemme hukassa sinun tyhmien lorujesi vuoksi, — kuiskasi Bertel vihoissaan. — Nyt riippuu kaikki siitä, ettemme anna itseämme ilmi. Ulos kaikki neljä!

— Ja latina etumaiseksi! — virkkoi kapteeni.

Kaikki neljä lähtivät ulos. Asesalissa oli noin kolmekymmentä sairasvuodetta, mutta ainoastaan kaksi hoitajatarta. Se rauhoitti pakolaisia, mutta sitä vaarallisempi oli kohtaus kahden munkin kanssa, jotka vilkkaasti väitellen tulivat ovessa vastaan. Huomattuaan Larssonin messupuvussa ja hänen takanaan kolme kaapuihin puettua olentoa näkyivät nuo hurskaat isät säpsähtävän. Kapteeni nosti kätensä siunaavaan asentoon, julisti juhlallisesti pax vobiscum ja alkoi sitten arvokkain askelin astua ohi, kun munkeista etumainen hänet pysähdytti, — Arvoisa isä, — sanoi hän, tarkastellessaan tuntematonta pappia kiireestä kantapäähän, — mikä tuottaa linnallemme kunnian näin oudolla ajalla…?

— Pax vobiscum! — uudisti kapteeni hyvin hartaasti. — Pyhä isä Hieronymus käskee teidän messuta minkä vain keuhkonne kestävät … hänen korkea-arvoisuutensa on sairas … hänellä on hammastauti…

— Menkäämme häntä katsomaan, — sanoi toinen munkeista ja astui pienempään huoneeseen. Mutta toinen tarttui Larssonin messuhakaan ja tarkasteli häntä tavalla, joka ei ollenkaan miellyttänyt urhoollista kapteenia. Quis es et quid vultis? — kysyi munkki luoden heihin läpitunkevan katseen.

— Quis vus et quid eltis! — kertasi kapteeni, kokonaan hämmentyen. — Qui qua quod, meus tuus suus … mene hiiden kattilaan, sinä kaljupää apina! — karjasi Larsson, voimatta enää hillitä itseään, työnsi vastustelevan munkin kamariin ja telkesi oven. Sen jälkeen kiiruhtivat kaikki neljä täyttä karkua alas linnanpihalle. Heidän takanaan syntyi heti paikalla melua, munkit huusivat kohti kurkkuaan, nunnat säestivät, ja väkijoukko, joka tunkeili linnan pihalla, alkoi jo kuulostaa. — Me olemme hukassa, — kuiskasi Kätchen, — jos emme mene takatietä nostosillalle… Kiiruhdettiin sinne … melu kasvoi, kuljettiin vartijan ohi suurella portilla. — Seis, ken siellä? — Pietari ja Paavali! — vastasi Bertel empimättä. Tultiin ulos. Onneksi oli silta alhaalla. Mutta jo oli koko linnakin liikkeellä. — Me hyppäämme jokeen, yö on pimeä, ne eivät löydä meitä, — huudahti Bertel.

— Ei, — huusi Larsson, — tyttöäni en heitä minä, vaikka pääni menköön!

— Täällä on kolme satuloitua hevosta, joutuin!

— Satulaan, sinä Frankenin suloisin nunna! — ja tuo reipas kapteeni nakkasi vapisevan Kätchenin eteensä hevosen selkään. He laskivat täyttä laukkaa yön pimeyteen. Mutta heidän takanaan huudettiin ja meluttiin, hätäkellot soivat kaikissa torneissa, ja koko Würzburg ihmetteli suuresti, mitä kummaa linnassa oli mahtanut tapahtua itsenään jouluyönä.