4. HERTTUA BERNHARD JA BERTEL.
Taas tapaamme luutnantti Bertelin, tapaamme hänet eräänä päivänä kolme kuukautta niiden tapahtumain jälkeen, joista edellisessä luvussa olemme kertoneet, Weimarin herttuan Bernhardin eteisessä. Herttuan pieni, sotainen hovi oli milloin Kasselissa, milloin Nassaussa, milloin jossakin muussa paikassa, jonne sodan vaiheet saattoivat hänet asettumaan. Oli kevätpäivä maaliskuussa 1633. Ajutantteja tuli ja meni edestakaisin ja käskyläisiä kiiruhti joka haaralle, sillä herttua oli saanut suurimman osan eteläistä ja läntistä Saksanmaata hoidettavakseen, ja ajat olivat varsin huolestuttavat.
Jotenkin pitkän odotuksen jälkeen saatettiin nuori upseeri herttuan eteen. Tämä katsahti hajamielisenä ylös kartoistaan ja näytti odottavan että häntä puhuteltaisiin. Mutta Bertel oli vaiti.
— Kuka olette? — kysyi herttua Bernhard lyhyesti ja kalseasti.
— Kustaa Bertel, luutnantti kuninkaallisen majesteetin suomalaisessa ratsuväessä.
— Mikä on asianne?
Nuorukainen punastui eikä virkkanut mitään. Herttua huomasi sen ja katseli häntä tyytymättömän näköisenä.
— Minä ymmärrän, — sanoi hän vihdoin, — te olette tavallisuuden mukaan taas tapellut saksalaisten upseerien kanssa naisista. Minä en suvaitse sellaista. Sotilaan tulee säästää miekkansa isänmaan palvelukseen.
— Minä en ole tapellut, teidän ylhäisyytenne.
— Sen pahempi. Te tulette siis pyytämään lomalupaa Suomessa käydäksenne. Minä kiellän sen. Minä tarvitsen väkeni. Te jäätte paikoillenne, luutnantti, jääkää hyvästi!
— Minä en tule pyytämään lomalupaa.
— Mutta mitä varten te sitten tulitte? Ettekö voi puhua suutanne puhtaaksi, herra! Mutta ilman pitkiä puheita! Antakaa pappien pitää rukouksia ja neitosten punastua.
— Teidän ylhäisyytenne on autuaasti nukkuneelta kuninkaalta saanut sormuksen…
— Sitä en muista.
— … jonka hänen majesteettinsa oli pyytänyt jätettäväksi eräälle hänen henkivartioväessään palvelevalle upseerille.
Herttua kosketti kädellään korkeaa otsaansa. — Se upseeri on kuollut, — sanoi hän.
— Se upseeri olen minä, teidän ylhäisyytenne. Haavoituin Lützenissä ja jouduin kohta sen jälkeen keisarillisten vangiksi.
Herttua Bernhard viittasi Berteliä lähemmä, tarkasteli häntä tutkivin silmin ja näytti olevan tyytyväinen tarkastukseensa. — Sulkekaa ovi, sanoi hän, — ja istukaa tähän vierelleni!
Bertel totteli. Hänen kasvonsa hehkuivat levottomuudesta.
— Nuori mies, — sanoi herttua, — teillä on jo kasvoillanne todistus sukuperästänne, ja minä en pyydä sen enempiä todistuksia. Teidän äitinne on suomalaisen talonpojan tytär Isokyröstä, nimeltä Emerentia Aarontytär Bertila — Ei, teidän ylhäisyytenne. Mainitsemanne henkilö on vanhin sisareni, syntynyt isäni ensimmäisestä avioliitosta.
Herttua katseli häntä kummastellen. — Olkoon niin, — sanoi hän epäillen, selaillen nopeasti eräitä papereita salkussaan, — puhukaamme nyt kuitenkin tuosta sisarestanne Emerentia Aarontyttärestä. Hänen isänsä oli tehnyt kuningas Kaarlo IX:lle suuria palveluksia ja kehoitettiin häntä pyytämään jotakin armonosoitusta. Hän pyysi saada lähettää tyttärensä, joka silloin oli hänen ainoa lapsensa, Tukholmaan kasvatettavaksi aatelisten neitojen kanssa kuningattaren hoviseurueessa.
— En tiedä paljo mitään näistä asioista.
— Kolmetoistavuotiaana lähetettiin nuori talonpoikaistyttö Tukholmaan, jossa hänen rikas ja turhamainen isänsä kasvatutti häntä aivan toisella tavalla kuin hänen säädyssään on tavallista. Hän oli kunnianhimoinen, ja kun hän itse ei voinut voittaa aatelista kilpeä, vetosi hän tyttärensä aateliseen sukuperään äidin puolelta, sillä Perttilän ensimmäinen vaimo oli ollut eräs Stjernkorsin sukua oleva orpo neiti, joka oli joutunut perinnöttömäksi nuijasodassa ja sitten ylpeän sukunsa hylkiöksi sentakia, että oli mennyt naimisiin rikkaan Perttilän kanssa.
— Kaikki tämä on minulle tuntematonta.
— Nuori Emerentia sai Tukholmassa kärsiä paljon aatelisten toveriensa kateudesta ja pilkasta, sillä monet heistä olivat häntä köyhemmät eivätkä voineet sietää, että aatelitonta tyttöä pidettiin heidän vertaisenaan. Mutta hänen kauneutensa oli yhtä erinomainen kuin hänen hyvyytensä ja ymmärryksensä. Kahdessa vuodessa oli hän omistanut itselleen kaikki suuren maailman hienostuneet tavat, mutta kuitenkin säilyttänyt sydämensä viattomuuden. Tämä harvinainen ilmiö, jossa yhtyivät sydämen hyvyys ja ulkonainen viehätys, toi vanhojen ihmisten mieliin erään rakastettavan olennon heidän nuoruudestaan … Kaarina Maununtyttären.
Herttua katseli tarkkaavasti nuorta upseeria. Mutta Bertelin kasvot, eivät mitään ilmaisseet. Kaikki tämä oli hänellä uutta ja käsittämätöntä.
— No niin, — jatkoi herttua hetkisen vaiettuaan, — tämä kaunotar tuli pian huomatuksi. Eräs korkeasukuinen nuorukainen rakastui pian ihanaan impeen, joka silloin oli vasta viisitoistavuotias ja joka rakasti häntä ensimmäisen rakkauden koko voimalla. Nuorukaisen tunteet huomattiin pian; valtiomiehet vapisivat ja aateliset tunsivat itsensä loukatuiksi tuosta kunniasta, joka tuli halpasäätyisen osalle. Päätettiin naittaa tuo nuori tyttö upseerille, joka samoin kuin hänkin oli aatelitonta sukua, mutta joka oli kunnostanut itsensä Tanskan sodassa. Tieto näistä hankkeista tuli nuorten korviin. Lapsiparat, he olivat niin nuoria molemmat, toinen seitsentoistavuotias, toinen viisitoistavuotias, he olivat kokemattomia ja rakastuneita. Kohta sen jälkeen meni nuori mies Puolan sotaan, tytön naittamisesta ei tullut mitään ja julmistunut aateli lähetti hänet häväistynä takaisin Suomeen. Tahdotteko kuulla lisää, luutnantti Bertel?
— En ymmärrä, teidän ylhäisyytenne, mitä kertomus sisareni kohtaloista kuuluu…
— … siihen sormukseen, jota pyydätte? Rauhoittukaa. Kun tuo nuori mies lähti sotaan ja viimeisen kerran oli rakastettunsa kanssa yhdessä, antoi tämä hänelle sormuksen, jonka aikaisempia vaiheita en tunne, mutta joka lienee suomalaisen noidan takoma ja jolla on taikakalun kaikki ominaisuudet. Tyttö vannotti rakastettuaan aina pitämään tätä sormusta sormessaan vaarain ja sodan aikana, koska hän silloin säilyisi haavoittumatonna. Kaksi kertaa on tämä varoitus unhottunut, toisen kerran Dirschaussa…
— Herra Jumala!
— … ja toisen kerran Lützenin luona.
Bertel oli tullut niin liikutetuksi, että veri pakeni hänen poskiltaan ja hän seisoi kalpeana kuin marmoripatsas.
— Nuori mies, te tiedätte nyt osan siitä, mitä teidän tulee tietää, mutta te ette tiedä vielä kaikkea. Olemme nyt puhuneet sisarestanne, puhukaamme nyt teistä itsestänne. Hänen majesteettinsa oli aikonut antaa teille sen aateliskilven, jonka olette niin hyvin miekallanne ansainnut. Mutta vanha Aaron Perttilä, joka vihaa aatelia, on erityisenä armonosoituksena anonut, että kuningas antaisi teille tilaisuuden kaikkein korkeimpien kunniasijojen saamiseen, mutta ei sallisi teidän ottaa itsellenne aatelista nimeä. Kuningas ei ole voinut olla isänne pyyntöä täyttämättä … ja siksi on teidän nimenne aateliton. Mutta minä, joka en ole sidottu mihinkään lupauksiin isällenne, minä tarjoan teille, nuori mies, sen, mikä teiltä tähän saakka on kielletty, tarjoan teille ritarin kannukset ja vaakunakilven.
— Teidän ylhäisyytenne … tämä armo saattaa minut sanattomaksi; millä olen sen ansainnut?
Herttua Bernhard hymyili merkitsevästi. — Milläkö? Ystäväni, te olette ymmärtänyt minut vain puoleksi.
Bertel oli vaiti.
— No hyvä, ilman teidän suostumustannekin pidän minä teitä jo aatelismiehenä. Puhukaamme siitä toiste. Sormuksenne … oh … olen sen jo unhottanut. Muistatteko minkä näköinen se oli? — Ja herttua kaiveli innokkaasti salkkujaan.
— Sanotaan kuninkaan pitäneen kuparisormusta, jonka sisäpuolelle oli piirretty taikamerkkejä ja kirjaimet R.R.R.
— Tiedän sen piilottaneeni, mutta en nyt voi sitä löytää. Mort de ma vie, kenellä on aikaa ajatella moisia lapsellisuuksia! Jos sen löydän, saatte te sen. Mutta ellen sitä löytäisikään, tiedätte nyt jotakin, joka on suuriarvoisempaa. Menkää, nuori mies, ja pitäkää arvossa luottamukseni ja suuren kuninkaan muisto! Ei kukaan saa tietää, mitä olen teille puhunut. Jääkää hyvästi, me tapaamme vielä toisemme.
5. VIHAN JA RAKKAUDEN SOVINTO.
On meidän taaskin keväiseltä Saksanmaalta rientäminen talviseen pohjolaan. Ennenkuin jatkamme matkaamme kolmikymmenvuotisen sodan verisellä tiellä, tahdomme vierailla kaukana Pohjanmaalla kahden tämän kertomuksemme päähenkilön luona.
Oli adventin aika vuonna 1632. Ankara myrsky heitteli lunta Korsholman valleja vastaan ja ajoi Pohjanlahden syksyiset laineet sen jäisiä rantoja vastaan. Kaikki laivakulku oli siksi vuodeksi lakannut, ei kukaan saapunut enää merta myöten. Pohjanmaalla nostettu sotaväki oli jo heinäkuun lopussa lähetetty Tukholman kautta Stralsundiin ja uteliaisuudella odotettiin tietoja sodasta. Silloin tapahtui jo marraskuun keskipalkoilla, että yht'äkkiä levisi huhu kuninkaan kuolemasta; huhut sellaiset lentävät ilmassa, ei tiedetä mistä ja mitenkä; suuret onnettomuudet tuntuvat kaukaa niinkuin aavistukset, niinkuin kaukainen maanjäristys, joka omaa piiriäänkin edempänä saa mielet levottomiksi. Mutta tuollaisia huhuja oli jo monta kertaa ennenkin kuultu ja kumottu; luotettiin Kustaa Aadolfin onneen, ja kun ei vahvistusta tullut, unohdettiin koko asia niinkuin perätön satu.
Usein tapahtuu ihmiselämässä, että samoinkuin me vihaamme sitä, jolle olemme tehneet vääryyttä, me suopein silmin katselemme sitä, jolle olemme tulleet hyvää tehneeksi. Martta-rouva Korsholmassa oli aika ylpeä siitä, että oli niin urhokkaasti puolustanut linnaansa juopuneita sotamiehiä vastaan ja luki sen kokonaan omaksi ansiokseen. Se seikka, että hän oli pelastanut Reginan hengen, kohotti tätä suuresti hänen silmissään; mutta ei hän myöskään voinut olla ihmettelemättä sitä rohkeutta ja uhraavaisuutta, jota nuori tyttö oli samassa tilaisuudessa osoittanut. Hän ylpeili korkeasukuisesta vangistaan; kuin satasilmäinen peikko vartioi hän kaikkia hänen liikkeitään, mutta antoi samalla Reginalle kauniimmat huoneet, päästi Dorthen häntä palvelemaan ja paransi hänen ruokansa. Reginakaan ei enää käyttäytynyt niin ylpeästi ja tylysti kuin alussa, vaan hän saattoi joskus muutamalla sanalla tai pään nyökkäyksellä vastatakin Martta-rouvan kysymyksiin. Mutta kaikista niistä herkuista, niinkuin juotetun vasikan lihasta ja hyvästä oluesta y.m., joita hänelle tarjottiin, ei hän suuresti välittänyt; tuskin hän maistoikaan, mitä hänen eteensä asetettiin, vaan vaipui näennäiseen välinpitämättömyyteen, rukoili ahkerasti, mutta antoi kuitenkin päivänsä kulua yhden niinkuin toisenkin.
Martta-rouva oli yhäkin vakuutettuna siitä, että jos hänen vankinsa ei ollutkaan Rooman keisarin oma tytär, hän kuitenkin oli mitä jalosukuisin prinsessa. Hän sai sen vuoksi päähänsä tuon onnettoman tuuman ruveta kääntämään tätä näin vaikuttavaa henkilöä hänen paavillisesta harhaopistaan, toivoen sen kautta, kun sodan loputtua vankeja vaihdettaisiin, toimittavansa jotakin hyvin merkillistä. Regina joutui sen vuoksi saman käännytysinnon uhriksi, joka hänellä itsellään oli ollut tahtoessaan saada suuren Kustaa Aadolfin luopumaan uskostaan; mutta Martta-rouvan into oli paljoa karkeampaa ja kömpelömpää. Hän läjäsi tyttöparan huoneeseen Lutheruksen postilloja, virsikirjoja ja lentokirjasia, piti usein pitkiä, kaikenlaisilla sananlaskuilla höystettyjä puheita, ja kun ei tämä mitään auttanut, lähetti hän linnan papin saarnaamaan vangilleen. Tietysti sattuivat kaikki sanat kuuroihin korviin. Regina oli siksi vakava uskossaan, että voi kärsivällisesti kuunnella kaikkea, mitä hänelle tyrkytettiin, mutta hän kärsi siitä ja hänen olonsa Korsholmassa muuttui päivä päivältä yhä kiusallisemmaksi, ja kukapa voineekaan moittia häntä siitä, jos hän salaisesti huoaten ajatteli vapautuksensa päivää? Dorthe sitävastoin tulistui joka kerta kuin tuo vääräuskoinen pappi tai tuo pyylevä rouva alkoi saarnansa, ja luki sekä latinaksi että saksaksi vuoroin rukouksia vuoroon kirouksia, josta tavallisesti oli seurauksena se, että hänet pariksi päiväksi pistettiin putkaan, kunnes ikävä neiti Reginan luo hänet jälleen lauhdutti. Ja niin kului puoli vuotta neiti Reginan vankeuden aikaa.
Oikeampaan osasi Martta-rouvan hyväntahtoisuus siinä, että Regina sai työtä ja että häntä varten syksyllä tilattiin Tukholmasta hienoja työaineksia. Niinpä sai hän ruveta suurelle silkkikankaalle kullalla ja hopealla ompelemaan neitsyt Marian ja Kristuslapsen kuvia. Martta-rouva luuli viattomuudessaan tästä tulevan kalkkivaatteen, minkä Regina muuttuneiden mielipiteidensä merkiksi mahdollisesti tulisi lahjoittamaan Vaasan kirkkoon. Sotilaan silmä olisi kuitenkin kohta paikalla arvannut, että siinä oli tekeillä sotalippu, katolisen uskon sotalippu, jota vangittu tyttö hiljaisuudessa valmisteli odottaessaan sitä päivää, jolloin hänen kutomansa vaate saisi liehua katolisten sotajoukkojen taistelussa.
Ei Martta-rouva kuitenkaan ollut kaikin puolin tyytyväinen pyhän neitsyen kuvaan, jonka pään ympärillä oleva sädekehä oli hänen mielestään vähän liian suuri, ollakseen puhtaasti lutherinuskon mukainen. Hän mietti sentähden jo sopivampaa työtä vangilleen. Tapahtui joskus, että Isokyrön talonpoikaiskuninkaan tytär Meri kaupungissa käydessään teki asiaa linnaan ja saavuttaakseen vieraan neidin suosiota lahjoitti hänelle muutamia vyyhtiä mitä hienointa pellavarihmaa, jollaista ei kukaan muu koko paikkakunnalla osannut kehrätä niinkuin Meri. Martta-rouvan päähän pälkähti sen vuoksi eräänä päivänä opettaa vankinsa kehräämään ja ottaa Meri opettajaksi. Se olikin Merin salaisin toivo. Hän tahtoi tuolta vieraalta, joka oli ollut niin lähellä kuningasta, kuulla jotakin hänestä, tuosta suuresta ja unhottumattomasta, jonka muisto säteili hänen edessään ylimaailmallisessa loistossaan. Hän tahtoi kuulla, mitä kuningas oli sanonut, mitä tehnyt, mitä hän oli rakastanut ja vihannut; vielä kerran tahtoi hän innostua hänen kunniansa loisteesta, ja sitten kuolla iäksi unhotettuna. Hän oli sankari, oli kuningas; Meri ei ollut mitään, olihan vain kuluneen keväimen kuihtunut kukka.
Sillä tavalla tutustui Meri toisen kerran Reginaan Korsholmassa. Hänet otettiin vastaan alussa välinpitämättömästi ja kylmästi, eikä hänen kehruunsakaan miellyttänyt ylpeää neitiä. Mutta vähitellen mieltyi Regina hänen nöyrään ja lempeään käytökseensä, ja kun vanki aina haluaa yhteyttä linnan muurien ulkopuolella olevien ihmisten kanssa, tuli Reginakin avomielisemmäksi. Vähän he tosin kehräsivät, mutta he puhelivat kuin emäntä ja palkollinen, varsinkin niinä päivinä kuin Dorthe oli ilkeän kielensä vuoksi putkassa, ja silloin oli Merille hyödyksi, että hän taisi entisinä, loistavampina aikoina oppimaansa saksankieltä. Meri osasi aina johtaa keskustelun kuninkaaseen, ja ollen älykäs hän oli pian selvillä Reginan haaveellisesta rakkaudesta. Mutta Regina ei aavistanut vähääkään Merin aikaisemmista vaiheista; hän selitti Merin kysymykset siitä luonnollisesta uteliaisuudesta lähteneiksi, jonka niin korkeat henkilöt aina herättävät alhaisessa kansassa. Välistä häntä kuitenkin ihmetytti tuon yksinkertaisen kansannaisen ajatus- ja puhetavan hienous ja jalous. Oli hetkiä, jolloin Merin koko olento oli hänen mielestään täynnä vastakohtia ja jolloin tuli ajatelleeksi, eikö tuo nainen ehkä ollut vakooja. Mutta heti kohta hän taas katui tuota ajatustaan; kun kehrääjä rukkinsa takaa loi häneen kirkkaan, lämpimän, läpikuultavan katseensa, oli siinä jotakin, joka kuiskasi Reginan sydämeen: tuo nainen ei teeskentele.
Näin istuivat he eräänä päivänä alkupuolella joulukuuta, ja Dorthe oli taas suljettu vankilaansa osoittamastaan sopimattomasta käytöksestä linnan saarnaajaa kohtaan. Olivat ne toistensa ilmeiset vastakohdat nuo kaksi olentoa, jotka kohtalo eri haaroilta oli yhteen tuonut, mutta joilla kuitenkin yhdessä asiassa oli samat harrastukset. Toinen nuori, kaunis, ylpeä, tummaverinen, silmät säteilevät, ruhtinatar vielä vankilassaankin; toinen keski-ikäinen, vaaleaverinen, kalpea, hieno, lempeä, vapaa, mutta kuitenkin paljon nöyrempi. Reginaa, joka nyt oli seitsentoistavuotias, olisi voinut luulla kaksikymmenvuotiaaksi; Meri oli kuudenneljättä, mutta hänen olennossaan oli jotakin niin lapsellista ja viatonta, että häntä välistä olisi voinut luulla seitsentoistavuotiaaksi. Hän olisi voinut olla Reginan äiti, ja kuitenkin olisi häntä, joka oli niin paljon kokenut, voinut katsoa lapseksi tuon aikaisin kehittyneen etelän kaunottaren rinnalla.
Neiti Regina oli kehrännyt hetkisen ja katkaissut monta säiettä. Suutuksissaan sysäsi hän rukkinsa luotaan ja tarttui korko-ompelukseensa. Se tapahtui usein ja opettajatar oli siihen tottunut.
— Se on kaunis kuva, — virkkoi Meri katsahtaen silkkivaatteeseen. —
Mitä se esittää?
— Se on Jumalan pyhä äiti, Sancta Maria, — vastasi neiti Regina ja risti silmänsä niinkuin hänen tapansa oli tehdä joka kerta, kun tuli pyhän neitsyen nimen maininneeksi.
— Mihinkä sitä käytetään? — kysyi Meri viattomasti.
Regina tarkasteli häntä ennenkuin vastasi. Taas syntyi epäilys hänen mielessään, mutta haihtui samassa.
— Minä ompelen pyhän uskon sotalippua Saksanmaalle, — vastasi Regina avonaisesti ja rohkeasti. — Kun se kerran sotarivien edessä liehuu, silloin pakenevat vääräuskoiset Jumalan äidin vihaa.
— Kun minä ajattelen Jumalan äitiä, — sanoi Meri, — ajattelen minä häntä lempeänä, hyvänä ja rauhallisena. Ajattelen häntä niinkuin äitiä, joka elää yksin rakkaudellensa. — Meri lausui nuo sanat omituisella äänen viehkeydellä.
— Jumalan äiti on taivaan kuningatar, ja taistelee jumalattomia vastaan ja tuhoaa heidät.
— Mutta kun Jumalan äiti lähtee sotaan, tulee kuningas. Kustaa Aadolf häntä vastaan paljain päin ja miekan kärki maata kohden ojennettuna, lankeaa polvilleen hänen eteensä ja virkkaa: pyhä neitsyt, minä en taistele sinun kunniaksesi, vaan poikasi, meidän vapahtajamme kunniaksi. Ja silloin hymyilee neitsyt Maria ja vastaa: se, joka taistelee poikani puolesta, taistelee myöskin minun puolestani. Sillä minä olen äiti.
— Kuninkaasi on kerettiläinen, — vastasi neiti Regina tulistuneena, sillä ei mikään suututtanut häntä enemmän kuin katolisen uskon vastusteleminen, joka usko tärkeänä uskonkappaleena opettaa, että neitsyt Maria on taivaan haltiatar. — Sinun kuninkaasi on tyranni ja vääräuskoinen, joka on kaikki pyhimykset vihoittanut. Tiedätkö, Merchen, että minä vihaan kuningastasi?
— Ja minä häntä rakastan, — virkkoi Meri tuskin kuultavasti.
— Niin, — jatkoi Regina, — minä häntä vihaan kuin kuolemaa, kuin syntiä, kuin kadotusta. Jos minä olisin mies ja minulla olisi voimakas käsivarsi ja jos minä voisin heiluttaa miekkaa, olisi minun elämäni tarkoituksena hävittää hänen sotaväkensä ja hänen työnsä. Sinä olet onnellinen sinä, Merchen, sinä et tunne sotaa etkä tiedä, mitä Kustaa Aadolf on tehnyt meille onnettomille katolilaisille. Mutta minä olen nähnyt sen ja minun maani ja minun uskoni huutavat kostoa. On hetkiä, jolloin voisin tappaa hänet.
— Ja kun neiti Regina valkoisella kätösellään kohottaa välkkyvän tikarin kuninkaan päätä kohden, silloin paljastaa kuningas rintansa, jossa hänen suuri sydämensä sykkii, ja katselee häntä ylevästi ja rauhallisesti ja virkkaa: sinä hieno, valkea kätönen, joka Jumalan äidin kuvaa ompelet, iske, jos voit, tässä on sydämeni, ja se sykkii maailman vapauden ja maailman valkeuden puolesta. Ja silloin vaipuu valkoinen käsi hiljalleen alas, ja tikari putoaa siitä huomaamatta, ja Jumalan äidin kuva hymyilee taas, sillä hän tiesi kyllä, kuinka olisi käyvä, sillä olihan hänelle itselleenkin käynyt samalla tavalla. Sillä kuningas Kustaa Aadolfia ei voi kukaan tappaa eikä kukaan vihata, koska Jumalan enkeli kulkee hänen sivullaan ja muuttaa rakkaudeksi ihmisten vihan.
Regina unohti työnsä ja katseli Meriä suurilla, mustilla, kostuvilla silmillään. Noissa sanoissa oli niin paljon, joka häntä kummastutti ja samalla lämmitti hänen sydäntään. Mutta hän vaikeni. Viimein virkkoi hän:
— Kuninkaalla on taikakalu, joka häntä suojelee.
— On, — sanoi Meri, — hänellä on sellainen taikakalu, mutta se ei ole kuparisormus, josta ihmiset puhuvat, vaan se on hänen ylevä, jalo sydämensä, joka kieltää itseltään kaiken toteuttaakseen sitä, mikä on suurta maailmassa. Kun hän vielä oli aivan nuori eikä hänellä ollut kunniaa eikä mainetta, vaan ainoastaan vaalea tukkansa ja korkea otsansa ja lempeät, siniset silmänsä, silloin ei hänellä ollut mitään taikasormusta, ja kuitenkin kulkivat siunaus, rakkaus ja onni hänen vierellään. Kaikki enkelit taivaassa ja kaikki ihmiset maan päällä häntä rakastivat.
Reginan mustissa silmissä kiilui kyynel.
— Oletko nähnyt hänet silloin, kun hän oli noin nuori? — kysyi hän.
— Josko olen nähnyt hänet! Olen.
— Ja sinä olet rakastanut häntä niinkuin kaikki muutkin?
— Enemmän kuin kukaan muu!
— Ja rakastat häntä vieläkin?
— Niin, minä rakastan häntä … paljon. Niinkuin tekin. Mutta te toivotte hänelle, kuolemaa ja minä tahtoisin kuolla hänen edestään.
Regina hypähti ylös, purskahti itkemään, sulki Merin syliinsä ja suuteli häntä.
— Älä luule, että minä tahdon hänen kuolemaansa, … minäkö, joka, oi pyhä neitsyt, tahtoisin tuhat kertaa uhrata henkeni pelastaakseni hänen henkensä! Mutta tiedätkö, Merchen, että se tuottaa tuskaa, jota sinä et voi ymmärtää, ja synnyttää kärsimyksiä, jotka repivät ja raastavat, kun rakastaa miestä jota pitää sankarina, jaloimpana ja suurimpana, mutta jota usko kuitenkin käskee vihaamaan, tappamaan ja vainoamaan! Sinä et tiedä, sinä onnellinen, joka vain saat rakastaa ja siunata, miltä tuntuu, kun rakkaus ja viha heittelevät meitä kuin laivaa korkeat laineet; kun on pakotettu kiroamaan häntä, jota kuitenkin tahtoisi siunata ja kun täytyy istua vangittuna ja hautoa mielessään mitä ristiriitaisimpia tunteita, jotka alinomaa taistelevat keskenään siitä, kumpiko voittaisi ja saisi sisimmän sielumme haltuunsa. Oi, oli kerran yö, jolloin yritin sovittaa rakkauteni ja uskoni, ja saattaa hänet, tuon mahtavan, oikealle autuuden tielle. Jos pyhimykset silloin olisivat antaneet heikon ääneni vakuuttaa häntä, saada hänet pois hänen epäuskostaan … silloin olisi Regina-parka ilolla seurannut häntä hänen halvimpana palvelijanaan ja ohjannut rintaansa kaikki ne keihäät ja nuolet, jotka oli heitetty hänen sydäntään lävistämään. Mutta pyhimykset eivät sallineet minun, kelvottoman, tulla osalliseksi niin suuresta kunniasta, ja sen vuoksi istun minä nyt täällä vankina uskoni ja rakkauteni tähden, ja vaikka enkelikin astuisi alas taivaasta ja murtaisi vankilani muurin ja sanoisi minulle: pakene, maasi odottaa sinua! niin vastaisin minä: se on hänen tahtonsa, hänen, jota rakastan, hänen tähtensä minä kärsin ja hänen tähtensä jään minä sinne, missä olen. Ja sinä uskot yhä vielä, että minä tahdon hänen kuolemaansa!
Regina itki kauan ja kiihkeästi, itki sen intohimonsa koko voimalla, joka ei ollut pitkiin aikoihin päässyt valloilleen. Meri siirteli nuo mustat suortuvat hänen otsaltaan, katseli häntä lempeästi kyyneltyneihin silmiin ja sanoi kuin olisi ennustanut jotakin: — Älkää itkekö noin! Se päivä on vielä valkeneva, jolloin voitte häntä rakastaa, tarvitsematta samalla häntä kirota!
— Ei se päivä koskaan valkene, rakas Merchen!
— Se päivä on valkeneva silloin, kun kuningas Kustaa Aadolf on kuollut.
— Voi, ettei se päivä sitten koskaan valkenisi! Kernaammin kärsin vaikka ikäni kaiken … kärsinhän minä kuitenkin hänen tähtensä.
— Se päivä on kuitenkin valkeneva. Ei sen vuoksi, että te olette nuori ja hän teitä vanhempi. Mutta ettekö ole koskaan kuullut sanottavan lapsesta, joka on nöyrempi ja parempi kuin muut lapset: se ei elä kauan, se on liian hyvä tälle maailmalle! Niin näyttää minusta olevan Kustaa Aadolfkin. Hän on liian suuri, liian jalo ja hyvä vanhaksi elääkseen. Jumalan enkelit tahtovat viedä hänet, ennenkuin hänen ruumiinsa kuihtuu ja sielunsa uupuu. Uskokaa minua, he ottavat hänet meiltä.
Regina katseli häntä melkein kauhistuksissaan.
— Ken olet sinä, joka noin puhut? Kuinka sinun silmäsi palavat! Sinä et ole se, joka sanot olevasi. Kuka sitten olet?… Oi, pyhä neitsyt, suojele minua!
Ja Regina kavahti seisoalleen kaiken sen taikauskoisen pelon valtaamana, joka oli ominaista hänen aikakaudelleen. Luultavaa on, ettei hän tarkemmin ajatellut sitä, mikä hänessä tuon kauhun synnytti, mutta Merin puhe oli hänestä koko ajan tuntunut oudolta ja luonnottomalta ollakseen sivistymättömän naisen puhetta tässä raakalaisten maassa.
— Kukako olen? — virkkoi Meri yhtä lempeästi kuin ennenkin. — Olen nainen, joka rakastaa. Siinä kaikki.
— Ja sinä sanot, että kuningas on kuoleva?
— Jumala yksin johtaa ihmisten kohtaloita ja suurinkin ihmisistä on ihminen.
Juuri silloin tarttui joku lukkoon ja Martta-rouva astui sisään tavallista juhlallisempana ja myöskin hiukan kalpeampana kuin muulloin. Tavallisen ruudukkaisen villakauhtanansa asemesta oli hänellä musta surupuku, ja koko hänen ulkomuodossaan oli jotakin outoa. Reginan ja Merin äskeinen puhelu vaikutti heihin niin, että he molemmat säpsähtivät.
Meri kävi kuolon kalpeaksi, astui suoraa päätä Martta-rouvan eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja virkkoi yksikantaan, suurella vaivalla:
— Kuningas on kuollut!
— Tiedätkö sen jo? — vastasi Martta-rouva ihmeissään. — Jumala meitä varjelkoon, surusanoma saapui tunti sitten sanansaattajan tuomana Pohjanlahden ympäri.
Regina vaipui maahan pyörtyneenä.
Meri, jonka sydän oli pakahtumaisillaan, pysyi tunnossaan ja koetti herättää Reginaa henkiin.
— Kuningas on siis kaatunut taistelutanterella, kaatunut voittaessaan? — kysyi hän vielä hämmästyneeltä rouvalta.
— Lützenin taistelutanterella 6. päivänä marraskuuta ja keskellä ihaninta voittoa, — selitti rouva, yhä hämmästyneempänä siitä, mistä Meri tiesi tuon kaiken.
— Herätkää, armollinen neiti, hän on elänyt ja kuollut kuin sankari, kaiken maailman ihailun ansainneena. Hän on kaatunut voiton hetkenä, kunniansa kirkkaimmillaan loistaessa, hänen nimensä on elävä kaikkina aikoina, ja sitä nimeä me molemmat siunatkaamme!
Regina avasi haaveilevat silmänsä ja pani kätensä ristiin rukoillakseen. — Oi, pyhä neitsyt, — sanoi hän, — minä kiitän sinua, että olet antanut hänen kaikessa suuruudessaan lähteä maailmasta ja että siten olet poistanut sen kirouksen, joka rakkauttani painoi!
Ja Meri polvistui hänen viereensä rukoilemaan…
* * * * *
Mutta linnan pihan ulkopuolella seisoi pitkä, harmaahapsinen vanhus, ja hänen kasvonsa olivat tuskasta ja epätoivosta väännyksissä.
— Kirottu olkoon työni! — sanoi hän. — Suunnitelmani on ennen aikojaan hajonnut, ja se päämäärä, jota varten olen elänyt, katoo näkyvistäni. Voi minua mieletöntä, joka luotin ihmisen elämänlangan kestävyyteen ja sille rakensin; joka toivoin, että kuningas tunnustaisi omansa ja eläisi niin kauan, kunnes Aaron Perttilän tyttären poika olisi ehtinyt sodassa hankkia itselleen loistavan maineen ja kohota samanarvoiseksi kuin Ruotsin kruunun perillinen! Kuningas on kuollut ja minun jälkeläiseni on vain holhuunalainen poika, joka pian hupenee muiden joukkoon. Nyt puuttuu vain se, että hän voittaa aatelisen kilven ja asettuu muiden verenimijäin kanssa niiden väliin, kuninkaan ja kansan väliin, jotka ovat valtion ainoat oikeat vallat. Minua houkkoa, minua houkkoa, kuningas on kuollut! Mene nyt hautaasi, vanha Perttilä, mene veljenmurhaajan kuningas Juhanan ja aatelisten tuhoojan kuningas Kaarlen luo, ja kätke heidän uljaat aikeensa samojen matojen sekaan, jotka jo ovat suuhunsa syöneet prinssi Kustaan ja Kaarina Maununtyttären!
Ja vanhus tarttui ulos tulevaa Meriä kiihkeästi käteen ja virkkoi:
— Tule, nyt ei meillä enää ole mitään toimitettavaa tässä maailmassa!
— On meillä vielä, — sanoi Meri, koettaen tuskaansa voittaa, — meillä molemmilla on vielä poika!
6. NÖRDLINGENIN TAISTELU.
Hetki, joka tuottaisi ruotsalaisten aseille musertavan tappion, oli tullut. Tähän saakka oli Ruotsin jalopeura Kustaa Aadolfin ja hänen lähimpäin miestensä johtamana rientänyt voitosta voittoon ja voimakkailla käpälillään ruhjonut maahan kaikki vastustajansa. Viimein tuli onnettomuudenkin päivä, ja se päivä oli verinen.
Wallenstein, tuo, joka ei mihinkään tyytynyt, mutta jota kuitenkin aina tarvittiin, oli kaatunut petturin käden kautta Egerissä; Gallas, sotajoukkojen hävittäjä, antoi väkensä tulvia yli koko Keski-Saksan, valloitti Regensburgin ja marssi vapaata Schwabenin valtakaupunkia Nördlingeniä vastaan. Herttua Bernhard ja Kustaa Horn kiiruhtivat Ruotsin sotaväen kanssa apuun. Heillä oli vain 17,000 miestä, Gallaksella 33,000. — Tehkäämme hyökkäys, — sanoi herttua. — Odottakaamme, — sanoi Horn. Ja niin odotettiin; 5,000 miestä saapui, ja kaksi viikkoa kului. Silloin tuli Nördlingen hätään ja poltti öiseen aikaan hätätulia torneissaan. Taas tahtoi herttua tehdä hyökkäyksen ja taas tahtoi Horn linnoittua ja auttaa kaupunkia ilman tappelua. Häntä, tuota urhoollista miestä, sanottiin pelkuriksi mieheksi, ja suutuksissaan, mutta pahaa aavistellen, päätti hän ryhtyä taisteluun. Ruotsalaiset aloittivat tappelun varmoina voitostaan, sillä alituinen onni oli tehnyt heidät ylpeiksi.
Elokuun 26 p:nä 1634 oli taistelu. Nördlingenin ulkopuolella on metsäinen kukkula, Arensberg nimeltään, ja sen ja kaupungin välillä on pienempi ylänkö. Siihen olivat keisarilliset rakentaneet kolme vallitusta. Ruotsalaiset olivat sijoittuneet Arensbergin kukkulalle, Horn oikealle ja herttua vasemmalle sivustalle. Tunnussana oli sama mikä Breitenfeldissä ja Lützenissä: Jumala kanssamme!
Varhain aamulla satoi rankasti. Vielä kerran tahtoi varovainen Horn viivähtää, mutta herttualla oli korkein komento ja hän käski marssia eteenpäin. Horn totteli ja oikea sivusta laskeutui molempain kukkulain välissä olevaan laaksoon. Ratsuväen levottomuus joudutti taistelun alkamista. Heti kohta muuttui se ruotsalaisille epäedulliseksi. Keisarillisten kanuunat tekivät isoja aukkoja ratsujoukon riveihin ja ne alkoivat väistyä ylivoiman tieltä. Horn lähetti kaksi prikaatia ahdistamaan keskimmäistä vallitusta. Se valloitettiin ja vihollista alettiin ajaa takaa. Piccolomini pysähdytti pakenevat ja heidät ajettiin takaisin vallituksia kohti. Silloin sattui ruutivarasto syttymään tuleen. Huumaavalla pamahduksella räjähti vallilinna ilmaan ja useita satoja ruotsalaisia ja suomalaisia seurasi mukana. Se oli ensimmäinen onnettomuus.
Tästä vallituksesta riippui kuitenkin voitto. Muutamia silmänräpäyksiä oli se tyhjänä; Piccolominin sotamiehiä, jotka olivat säikähtäneet pamahdusta ja siitä syntynyttä hävitystä, ei saatu sinne menemään. Viimein he sen kuitenkin tekivät. Horn pyysi apua valloittaakseen takaisin vallituksen. Herttua lähetti hänelle keltaisen rykmentin nuoren böömiläisen Thurnin johtamana. Tämä erehtyi, karkasi toisen vallituksen kimppuun la kohtasi siellä monta vertaa voimakkaamman vihollisen. Seitsemäntoista kertaa hyökkäsi vihollinen eteenpäin, ja yhtä monta kertaa ajettiin hänet takaisin. Turhaan ryntäili Horn vallitusta vastaan. Thurnin erehdys oli toinen onnettomuus.
Vasemmalla sivustalla oli herttua aloittanut taistelun tykistöä ja ratsuväkeä vastaan. Ensimmäisessä yhteentörmäyksessä väistyivät keisarilliset ja herttuan saksalainen ratsuväki karkasi suitset höllällään ja rivit hajaantuneina pakenevia takaa ajamaan. Mutta Tillyn henki näkyi tänään antavan rohkeutta keisarillisille. He asettivat järjestyneet ja mieslukuiset rivinsä hyökkääviä vastaan, pysähdyttivät heidät ja ajoivat heidät tappiolla takaisin. Turhaan koetti herttua viedä apua Nördlingeniin. Turhaan ajoi hän Gallasta edellään. Yhä uusia vihollisia asettui hänen tielleen ja kroaatit ryöstivät kuormastoa hänen selkänsä takana.
Nyt oli päivä jo ehtinyt puoleen. Hornin joukot olivat kahdeksan tuntia peräkkäin kestäneet vihollisen ampumista ja olivat haavoistaan ja väsymyksestä aivan näännyksissä. Joka hetki väheni heidän voitontoivonsa, mutta heidän uljuutensa pysyi entisellään, murtumattomana ja sitkeänä. He olivat huomanneet epäjärjestyksen vasemmalla sivustalla; itsellään oli heillä kovin huono asema laaksossa, jonne Piccolominin kuulat joka hetki iskivät ja räiskyttelivät punaista verta poikki ammuttuihin puitten runkoihin. Nyt ehdotti Horn että vetäydyttäisiin takaisin Arensbergiin, ja ahdinkotilaan joutunut herttua oli pakoitettu siihen lopulta suostumaan. Lähes kaksi tuntia oli hän vitkastellut ja näistä kahdesta tunnista olisi hän sittemmin tahtonut antaa puolet elämästään. Kello oli kolme iltapäivällä. Horn käski suomalaisen ratsuväen tekemään näennäisen hyökkäyksen, peittääkseen paluumatkaansa, ja alkoi sitten niinkuin älykäs sotapäällikkö ainakin vetäytyä takaisin hyvässä järjestyksessä. Keisarilliset huomasivat hänen aikeensa ja tunkivat päälle kahta voimakkaammin. He alkoivat toivoa sitä, mitä ennen eivät olleet uskaltaneet ajatellakaan, että näet ruotsalaisetkin olisivat voitettavissa; ja tuon pienen, jäntterän Piccolominin nähtiin karkaavan hevosensa selässä rivistä riviin yhdistääkseen väkensä ja niiden koko voimalla karatakseen ruotsalaisten suojattomaan sivuun, hajoittaakseen heidät ja heidät perin pohjin tuhotakseen.
Laaksossa ruotsalaisen sotajoukon selän takana juoksi noiden kahden kukkulan välillä jyrkkärantainen puro, joka oli tulvillaan paljosta sateesta. Pienen Hirnheimin kylän luona vei puron yli sen ainoa silta ja tämän paikan miehitti Horn ajoissa paluumatkaa turvatakseen. Tykistö kulki ensiksi sillan yli ja pääsi hyvään turvaan Arensbergiin. Etumaiset rivit Hornin joukosta olivat myöskin saapuneet kylään ja muut olivat vain parin pyssynkantaman päässä siitä, kun uusi onnettomuus tapahtui, kolmas ja kaikista kauhein tänä onnettomuuksien päivänä.
Herttua Bernhard oli ottanut tehtäväkseen vasemman sivustan väellä viivyttää vihollista siksi, kunnes Horn olisi ehtinyt joen yli. Heti kohta huomasi hän kuitenkin, että hän oli siihen ryhtyessään enemmän kysynyt neuvoa rohkeudeltaan kuin älyltään. Yhä taajenivat vihollisten joukot, yhä kiihkeämmin hyökkäsivät he eteenpäin. Kolme kertaa ryntäsi De Werth herttuan ratsuväkeä vastaan; kolme kertaa ajettiin hänet takaisin. Neljännen kerran mursi hän herttuan rintaman. Herttua lähetti muutaman osaston ahdistamaan häntä sivulta. Turhaan. Mieletönnä raivosta tempasi herttua kullalla kirjaillun lipun vänrikin kädestä ja karkasi urhoollisimpiensa seuraamana vihollisten tiheimpään parveen. Kaikki turhaan. Hänen urhoollisimpansa kaatuivat, hänen hevosensa ammuttiin hänen altaan, lippu riistettiin hänen kädestään; haavoitettuna, voitettuna, oli hän vähällä joutua vangiksi, kun hänen vierellään ratsastanut nuori upseeri tarjosi hänelle hevosensa, jonka avulla herttua hädin tuskin pääsi pakoon. Jo pakeni hänen hajaantunut jalkaväkensä, voimatta aavalla kentällä vastustaa vihollista, Ja kun haavoittunut herttua ohjat höllällään karkasi tiehensä, seurasi koko hänen väkensä hurjimmassa paossa hänen perässään luullen, että kaikki oli kadotettu.
Juuri silloin kulki Hornin jalkaväki kaitaisen sillan poikki. Silloin kuului rivien takaa hätääntyneitä huutoja, että taistelu oli menetetty ja vihollinen kintereillä. Ensin karkasi yksityisiä ratsumiehiä, sitten kokonaisia osastoja herttuan joukosta siltaa kohti, ajaen jalkaväen keskeen, suoltaen heitä alleen ja saattaen kaikki mitä kauheimpaan epäjärjestykseen. Turhaan koetti Horn saada äänensä kuuluville, hänen lähimmät päällikkönsä koettivat hillitä ratsumiesten pakoa, mutta ilman menestystä. Ahtaalla sillalla heitettiin kaikki nurin niskoin, ihmiset, vaunut, hevoset, kuolleet ja elävät, ja lopulta ryntäsi herttuan koko vasen sivusta tuolle onnettomuuden paikalle. Kuin salama iski Piccolomini pakenevien selkään, asetti muutamia keveitä kanuunia kukkulalle ja antoi niiden soitella tiheimpään väkijoukkoon, jossa jokainen laukaus kaatoi maahan pitkän laistin kuolleita ja haavoitettuja. Kohta olivat kroaatitkin siellä ja nyt täytyi kanuunain vaieta, etteivät ystävät kaatuisi yhdessä vihollisten kanssa. Kauheata tuhoaan tekivät keisarillisten ratsumiesten pitkät keihäät ja leveät miekat. Jokainen Ruotsin ja Suomen mies oli kuolemaan tuomittu.
Kustaa Horn, Kankaisten herra, tuo älykäs ja urhoollinen suomalainen sotapäällikkö, jota Kustaa Aadolfin oli tapana kutsua "oikeaksi kädekseen" ja joka alun pitäen oli varoittanut antautumasta tähän onnettomaan taisteluun, hän pysyi viimeiseen hetkeen pelkäämättömänä ja järkevänä ja koetti vielä itse tuona kauheana hetkenä pelastaa, mikä oli pelastettavissa. Kolmen rykmentin tähteet oli hän koonnut ja asettunut niiden kanssa sillan päähän, jossa pakenevien lauma pauhasi hänen ohitsensa voimatta temmata häntä mukaansa. Häntä rukoiltiin pelastamaan henkensä; hän oli itsepäinen suomalainen eikä liikahtanut paikaltaan. Vihollinen uskoi tuskin silmiään nähdessään hänen ei ainoastaan puolustautuvan, mutta myöskin rohkeasti hyökkäävän. Hetkeksi herkesi vihollinen takaa-ajamasta, eikä Horn halunnutkaan muuttaa voittoa mielettömällä hyökkäyksellään. Gallas karkuutti häntä vastaan yhden parhaimmista espanjalaisista prikaateistaan. Horn ajoi sen takaisin verisin päin. Voiton hurmaamana syöksyi häntä vastaan De Werth rakuunoineen. Yhtä verisesti otettiin heidätkin vastaan. Joka taholla taajenivat vihollisten rivit ja Hornin kimppuun käytiin kolmelta taholta yht'aikaa. Luvattiin säästää hänen henkensä, jos hän antautuisi; miekanisku oli hänen vastauksensa, ja samaan vastaukseen yhtyivät hänen miehensä. Ei kukaan armoa pyytänyt. Viimein, kun useimmat hänen ympärillään olivat kaatuneet, sortui hän joukon keskeen ja vangittiin, jonka jälkeen jäljelle jääneet urhot antautuivat hänen kanssaan.
Kun Ruotsin sotajoukko pakeni Arensbergin yli, repi Sachsen-Weimarin herttua Bernhard pitkää tukkaansa ja huusi epätoivoissaan, että hän on hullu, mutta että Horn on viisas mies. Sittemmin lohdutteli herttua mieltään Elsassilla; mutta tänään oli hänellä syytä katua hätäisyyttään. Kuusi tuhatta ruotsalaista, suomalaista ja heidän kanssaan liittoutunutta saksalaista loikoi kuolleena Nördlingenin verisillä kukkuloilla; kuusi tuhatta joutui vangiksi, niiden joukossa suomalaiset Horn ja Wittenberg, joita vihollinen kohteli jotenkin kunnioittavasti; jäljellä olevista 10,000:sta oli puolet haavoitettuja ja useimmat henkiin jääneet palkkasoturit luopuivat lippujen alta. Sotajoukko oli menettänyt 4,000 kuormavaunua, 300 lippua ja kaiken tykistönsä. Kurja jäännös vetäytyi sitten ryöstäen ja puutetta kärsien Mainziin päin. Mutta enemmän kuin noiden kahdentoista tuhannen miehen hukka merkitsi Ruotsille sen sotakunnian hukka ja vihollisten uudistunut luottamus sota-onneensa. Nördlingenin tappelu oli käännekohta kolmekymmenvuotisessa sodassa ja sai koko Euroopan missä iloitsemaan, missä hämmästymään, kunnes Banérin nero ja onni taas hankki ruotsalaisten aseille niiden kadotetun kunnian.
Viimeisiä niistä, jotka taistelivat Hornin rinnalla sillan luona, olivat pohjalaiset ja niiden joukossa vanha ystävämme ja tuttumme kapteeni Larsson. Pienellä, paksulla kapteenilla ei sillä kertaa, niinkuin aina muulloin, ollut aikaa suutaan avata; koko hänen pyöreä ruumiinsa valui hikeä kesän helteessä, hän oli tapellut aamun koitosta alkaen eikä kuitenkaan saanut naarmuakaan ihoonsa. Olkoon sanottuna hänen kunniakseen, että hän Nördlingenissä ajatteli yhtä vähän reiniläisiä viinejä kuin Baierin nunnia, vaan rehellisesti iski ja pisti minkä kerkesi. Jääköön kuitenkin hänen omiksi puheikseen se, mistä hän jälkeen päin kehui, eli että hän oli suuren miekkansa kärjellä sinä päivänä lävistänyt kolmekymmentä keisarillista sotilasta. Hän oli myöskin niitä, jotka joutuivat vangiksi samalla kertaa kuin Horn, mutta enemmän kuin vankeutensa harmitti häntä se, että hän taistelun jälkeen näki kroaatilaisten makein suin tyhjentelevän niitä viinivarastoja, joita olivat Ruotsin armeijan kuormastosta löytäneet.
Toinen ystävistämme, luutnantti Bertel, taisteli koko päivän herttuan kupeella, ja hän se oli, joka tarjosi herttualle hevosensa, kun tämän oma hevonen oli ammuttu. Ettei herttua sittemmin tätä palvelusta unohtanut, sen saamme seuraavassa nähdä. Bertel, samoinkuin Larssonkin, oli aina kuumimmassa kahakassa, mutta sai useita haavoja ja kantautui pakenevien mukana Arensbergiin. Melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, huomasi hän seuraavana päivänä olevansa kaukana taistelutanterelta ja vetäytyi herttuan sotajoukon tähteiden kanssa Mainziin päin.
7. TUHLAAJAPOIKA.
Olemme nyt loppiaisen tienoossa v. 1635, siis keskellä talvea. Aaron Perttilän tuvassa Isokyrössä räiskää pystyvalkea tilavassa takassa, sillä siihen aikaan kasvoi vielä paksua metsää viljavien vainioiden ympärillä. Ulkona raivoaa lumipyry ja pauhaa ankara myrsky; sudet ulvovat joen jäällä; nälkäinen ilves hiipii kallion rotkossa.
On loppiaisilta, ja puhde on jo muuttunut pimeäksi. Isokyrön talonpoikaiskuningas istuu korkeaselustimisessa tuolissaan vähän matkaa takkavalkeasta ja kuuntelee hajamielisenä tytärtään Meriä, joka takkatulen valossa korkealla äänellä lukee muutamaa lukua Agricolan suomalaisesta Uudesta Testamentista, sillä koko Raamattu ei ollut silloin vielä suomennettu. Paljon on ukko Perttilä jo vanhentunut sen jälkeen kuin viimeksi näimme hänet vielä parhaissa voimissaan. Alituisesti kuohuvat ajatukset eivät anna hänelle mitään rauhaa, jo kuitenkin ovat nyt, kuninkaan kuoltua, hänen rohkeat aikeensa rauenneet ja ajelehtavat kuin haaksirikkoon joutuneen laivan jäännökset yöllisen meren hyllyvillä aalloilla. Hänenlaisensa luonteet murtuvat jo vain sitenkin, että itse itseään kalvavat. Eivät mitkään hänen kirjavan elämänsä tiellä sattuneet vaiheet eivätkä onnettomuudet olleet voineet masentaa häntä, tuota rautaista miestä; harmi loistavien toiveiden kukistumisesta, turhat yritykset rakentaa uudelleen tuota kaatunutta ilmalinnaa, suru siitä, että hänen läheisimpänsä itse repivät alas hänen työnsä, kaikki se kalvoi kuin raateleva korppi hänen sielunsa sisimpää. Yksi ainoa ajatus oli tehnyt hänet kahtena vuonna kymmentä vuotta vanhemmaksi ja tämä ajatus oli mielettömän julkea. Se ajatus oli tämä:
— Miksi ei perilliseni tällä hetkellä ole Ruotsin kuningas?
Välistä kohottaa Meri lempeät, siniset silmänsä ja tarkastelee levottomasti vanhaa isäänsä. Merikin on käynyt vanhemman näköiseksi; hiljainen suru on kuin syksy vihannassa lehdossa; se ei murra, ei kuoleta, mutta se saapi vaalistumaan tuoreet lehdet elämän puussa. Merin katse on täynnä rauhaa ja nöyryyttä. Se ajatus, joka pilkottaa hänen sielustaan niinkuin laskeva aurinko taivaan rannalta, on tämä: tuolla puolen haudan saan minä tavata hänet, joka oli sydämeni ylpeys, ja siellä ei hän enää mitään maallista kruunua kanna.
Hänen vasemmalla sivullaan istuu vanha Larsson, yhtä pyöreänä ja pienoisena kuin hänen ruokahaluinen poikansa. Hänen hyväntahtoiset, pyylevät kasvonsa ovat tällä kertaa hiukan juhlallisemman näköiset, niinkuin vaatii sen pyhän kirjan sisältö, jota hän kuuntelee. Hänen kätensä ovat menneet ristiin kuin rukouksen aikana ja ainoastaan silloin tällöin kohentelee hän ystävällisellä huomaavaisuudella kekäleitä, että Meri voisi paremmin nähdä. Hänen takanaan istuu osa lukuisasta palvelusväestä, ja näiden tulenliekin valaisemien olentojen lisäksi näemme lattialla kehräävän harmaan kissan ja suuren, paksuvillaisen kartanokoiran, joka käärynä makaa Merin jalkojen juuressa ja näyttää olevan tyytyväinen siitä, että saa olla emäntänsä jalkajakkarana.
Kun Meri lukiessaan tuli siihen Luukaan evankeliumin 15. luvun paikkaan, jossa puhutaan tuhlaajapojasta, alkoivat Perttilän silmät synkästi liekehtiä. — Se sukunsa häpäisijä! — mutisi hän puoliääneen itsekseen. — Ei se vielä mitään, joka omaisuutensa tuhlaa … mutta joka unohtaa vanhan isänsä … jumaliste, se on alhaista!
— Mutta koska hän vielä taampana oli, näki hänen isänsä hänen, ja armahti hänen päällensä, ja juosten lankesi hänen kaulaansa ja suuta antoi hänen!…
— Mikä raukka isäksi! — huudahti Aaron Perttilä taaskin puoliääneen itsekseen. — Olisi sitonut hänet niininuoralla ja ruoskinut häntä koivuvitsoilla ja ajanut hänet huoneestaan takaisin ilottomien porttojensa ja tyhjien viinimaljojensa luo.
— Isä, — kuiskasi Meri lempeästi toruvalla äänellä.
— Ole laupias niinkuin taivaallinen isämme laupias on ja sulkee syliinsä kadotetut lapsensa.
— Ja jos poikasi koskaan palajaa … — alkoi Larsson samalla tavalla.
— Pitäkää suunne kiinni ja antakaa minun olla! — vastasi hän äreästi. — Minulla ei ole enää poikaa … joka katuvaisena lankeaa jalkojeni juureen, — lisäsi hän, kun näki Merin silmien kyyneltyvän.
Meri jatkoi:
— Mutta poika sanoi hänelle: isä, minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen täst'edes sinun pojaksesi kutsuttaa…
— Herkeä tuota lukemasta! — kivahti taas vanhus pahalla tuulella. —
Valmista vuoteeni, ja anna väen mennä levolle, ilta on jo myöhäinen.
Mutta juuri samassa kuului hevosen askelien narinaa tieltä päin. Tuo oli niin outoa näin juhlan aattona, että Larsson meni matalan ikkunan ääreen ja hengitti lasiin nähdäkseen, kuka semmoisessa pyryssä oli liikkeellä. Kahden hevosen vetämä reki pyrki vaivalloisesti kinoksien läpi pihaan päin ja pysähtyi rappujen eteen. Kaksi turkkeihin puettua miestä nousi reestä.
Omituinen aavistus mielessään riensi Larsson tulevia vastaan ja niinkuin salama syöksyi Meri hänen rinnallaan ulos. Naristen sulkeutui tuvan ovi heidän jälkeensä ja hetkinen kului, ennenkun se uudelleen aukeni.
Mutta silloin astui pää kumarassa tupaan nuori sotilaaksi puettu mies, heitti luotaan lumisen töyhtölakkinsa, meni suoraa päätä vanhan Perttilän luo, notkisti polvensa ja taivutti vielä syvemmälle kauniin, kiharatukkaisen päänsä, sanoen: — Isä, tässä minä olen ja pyydän siunaustasi! — Ja hänen takanaan seisoivat Meri ja vanha Larsson, molemmat ristissä käsin, ja katsoen ankaraa vanhusta rukoilevasti silmiin, virkkoivat hekin: — isä, tässä on poikasi, anna hänelle siunauksesi.
Hetkisen näkyi Perttilä taistelevan itsensä kanssa, hänen huulensa vapisivat hiukan ja tietämättään ojensi hän jo kätensä nostaakseen ylös nuorukaisen jalkojensa juuresta. Mutta pian kohosi hänen kalju otsansa vieläkin korkeammalle, hän veti kätensä pois, hänen terävät silmänsä salamoivat synkemmin kuin koskaan ennen, eivätkä hänen huulensa enää vapisseet. — Mene, — virkkoi hän lyhyesti ja äreästi, — mene, sinä tuhlaajapoika, mene takaisin veljiesi, aatelismiesten, ja sisariesi, hienojen neitojen luo! Mitä teet sinä täällä yksinkertaisen talonpojan tuvassa, jota halveksit? Mene, minulla ei ole enää poikaa!
Mutta nuorukainen ei mennyt. — Älä vihastu, isäni, — sanoi hän, — jos minä nuoruuteni kunnianhimossa olen rikkonutkin sinun tahtoasi ja käskyjäsi vastaan. Kuka lähetti minut tuonne loistavaan, suureen maailmaan, voittamaan mainetta ja kunniaa? Kuka käski minun menemään sotaan ja aateloimaan talonpoikaista nimeäni ritarillisilla urotöillä? Kuka heitti minut tuonne suuren kuninkaan luo pyrkimään kuuluisien sankarien vertaiseksi? Sen teit sinä, isäni, ja nyt hylkäät sinä poikasi, joka sinun tähtesi on kaksi kertaa kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta.
— Sinä! — huudahti vanhus yhä enemmän vihastuen. — Sinäkö olisit kieltäynyt aateliskirjaa vastaanottamasta, sinä, joka olet hävennyt rehellistä talonpoikaisnimeäsi ja vaihtanut sen toiseen, muka arvokkaampaan? Se on valhetta, polvillasi olet vaakunakilpeä itsellesi rukoillut; mistä tiedän minä, onko sitä sinulle tarjottu, ja mitä se minuun kuuluu? Sen minä vain tiedän, että hamasta lapsuudestasi olen koettanut istuttaa sinuun, sinä sukusi häpäsijä, ettei ole olemassa muita laillisia valtoja kuin kuningas ja kansa, ja kaikki se, mikä heidän väliinsä tunkee, kutsuttakoon sitä sitten aateliksi tai papistoksi tai miksi tahansa, on turmioksi, kiroukseksi maalle ja kansalle … kaikkea tuota olen koettanut sinuun istuttaa ja hyöty kaikista opetuksistani on ollut se, että sinä olet hiipinyt tuon aatelin seuraan, jota minä vihaan ja ylenkatson, että olet himoinnut heidän onttoja arvonimiään, pöyhkeillyt heidän valtakunnalle turmiollisella loistollaan ja omaksunut heidän ennakkoluulonsa, ja nyt seisot sinä täällä lapsuutesi kodissa, valheen sanat huulillasi ja aatelisylpeys sydämessäsi. Mene, sukupatto talonpojan poika; Aaron Perttilä on se mies, mikä hän on ollut, — talonpoika! — hän hylkää ja kiroo sinut, luopio!
Ja nuo sanat sanottuaan käänsi vanhus hänelle selkänsä ja meni lujin askelin ja pää pystyssä pieneen kamariinsa tuvan perällä, jättäen Bertelin polvilleen sille sijalle, missä oli seisonut.
— Kuule minua, isäni, isäni! — huusi Bertel hänen jälkeensä, reväisten samalla takkinsa auki ja ottaen sieltä esille kokoon käännetyn paperin, — tämän olin aikonut repiä rikki jalkojesi juuressa! — Mutta vanhus ei kuullut häntä, paperi putosi lattialle, ja kun Larsson hetken kuluttua avasi ja luki sen, huomattiin, että se oli mainekirja, jonka Tukholman holhoojahallitus oli Weimarin herttuan Bernhardin ehdotuksesta antanut henkivartioväessä palvelevalle ratsumestarille Kustaa Bertelille korottaen hänet aatelissäätyyn ja sallien hänen vaakunakilvessään kantaa Bertelsköldin nimeä.
Kun tuvassa vielä vallitsi täydellinen sekasorto vanhan Perttilän sydämettömän kovuuden vuoksi, astui sinne suurella kiireellä sisään kolme Martta-rouvan henkivartijaa Korsholmasta. — Hei, pojat! — huusivat he rengeille, — oletteko nähneet hänet? Nyt saatatte ansaita jotakin. Kaksisataa taaleria hopearahaa palkinnoksi sille, joka vangitsee tai kuolleena tai elävänä, takaisin saattaa Korsholman valtiollisen vangin, neiti Regina von Emmeritzin.
Kuullessaan tuon nimen heräsi Bertel tuskallisesta huumaustilastaan, kavahti pystyyn ja tarttui puhujaa kaulukseen. — Konna, mitä puhut? — huudahti hän.
— So, so, arvoisa herra, puhutelkaa siivosti kuninkaallisen majesteetin ja kruunun miehiä. Minä vaan sanon, että se saksalainen petturi, se paavillinen noita-akka, neiti von Emmeritz on onnistunut viime yönä pakenemaan Korsholmasta, ja että se, joka ei tahdo olla avullisena hänen vangitsemisessaan, on maanpetturi…
Mies ei saanut puhua loppuun, ennenkun Bertelin voimakkaan käden isku heitti hänet pitkäkseen lattialle. — Isä, sinä olet näin tahtonut! — huudahti nuorukainen ja oli tuossa tuokiossa hyökännyt ovesta ulos ja heittäytynyt rekeen, jonka samassa kuultiin täyttä karkua ajavan pois pihalta ja katoavan raivoavaan lumimyrskyyn.
8. PAKOSALLA.
Kuka voi sanoa meille, missä neiti Regina nyt on ja mikä on saanut hänet hylkäämään Martta-rouvan hellän hoidon ja lähtemään pakosalle keskellä talvea vieraassa maassa, joka on täynnä erämaita ja jossa hän ei tunne ainoatakaan tietä eikä polkua, eikä taida edes sen maan kieltäkään.
Älkäämme unhottako, että kertomuksemme kuvaa aikaa, jolloin katolisuus ja lutherilaisuus olivat mitä ankarimmassa taistelussa keskenään ja jolloin eivät lutherilaisetkaan, alituisten kiistojen kiihoittamina, olleet toisin ajattelevia kohtaan sen suvaitsevaisempia kuin katolilaisetkaan. Kun Martta-rouva oli nyt kerran saanut päähänsä, että hänen velvollisuutensa oli käännyttää neiti Regina lutherinuskoon, niin tästä epäonnistuneesta ajatuksesta ei kukaan saanut häntä luopumaan. Yhtä mittaa kiusasi hän sentähden tyttö parkaa milloin kirjoja tyrkyttämällä, milloin houkuttelemalla ja vapauden lupauksilla, milloin taas uhkauksilla jos jonkinlaisilla, ja kun Regina kieltäytyi kirjoja lukemasta ja pappeja kuulemasta, antoi tuo innokas rouva joka aamu ja ilta pitää rukouksia vankinsa huoneessa sekä sunnuntaisin jumalanpalveluksiakin samassa paikassa. Kun eivät nämä keinot mitään vaikuttaneet, sanoi Martta-rouva sitä neiti Reginan uppiniskaisuudeksi; kuta enemmän Martta-rouva ponnisti voimiaan, sitä tyynemmäksi, kylmemmäksi ja jäykemmäksi kävi hänen vankinsa. Regina piti itseään uskonsa marttyyrina ja kärsi näennäisen rauhallisesti kaikki nöyryytykset pyhän asian vuoksi.
Mutta kuuma etelämainen veri kuohui yhdeksäntoistavuotiaan neidon suonissa niin, että se vain suurella vaivalla saatiin pysymään pinnaltaan tyynenä. Oli hetkiä, jolloin neiti Regina olisi ollut valmis räjäyttämään ilmaan koko Korsholman linnan, jos vain olisi voinut. Mutta nuo vanhat, harmaat muurit eivät välittäneet hänen äänettömästä raivostaan, ja pako näytti lopulta olevan hänen ainoa pelastuksensa. Vuoden ja yön hän sitä mietti; viimein sai hän käsiinsä keinon, jolla voi voittaa Martta-rouvan valppauden.
Kajaanin linnassa istui siihen aikaan vankina kuuluisa ja onneton Johannes Messenius, joka oli kasvatettu jesuiittakoulussa Braunsbergissa ja jonka jesuiitat olivat määränneet katolilaisuuden apostoliksi vääräuskoiseen Ruotsiin. Sigismundin puolueen hyväksi tekemiensä häväistyskirjoitusten ja kaikenlaisten muiden vehkeiden vuoksi oli hänet vangittu, ja hän oli nyt yhdeksättätoista vuotta istunut kuin myyrä kolossaan vankilan seinien sisällä, jossa häntä useinkin pahoin kohdeltiin, kun kertomukset hänen opistaan, onnettomuuksistaan ja katolisista mielipiteistään saapuivat neiti Reginankin kuuluville. Siitä hetkestä alkaen risteili rohkeita tuumia vangitun neidon mielessä.
Eräänä päivänä uuden vuoden tienoossa ilmaantui Korsholmaan kuljeksiva, saksalainen puoskari, kantaen rohtolaatikkoa selässään, niinkuin koronkiskuri juutalaiset tekivät myöhempään aikaan.[13] Tuollaiset kulkurit, jotka samalla kertaa olivat tohtoreita ja apteekkareita, viekoittelivat hyviä rahoja herkkäuskoiselta rahvaalta, ja heihin turvautuivat usein ylhäisemmät säätyhenkilötkin, sillä koko maassa ei siihen aikaan vielä ollut tutkinnon suorittanutta lääkäriä, ja apteekkejakin oli ainoastaan yksi, Turussa, eikä sekään ollut erittäin hyvin varustettu. Ei ole siis kumma, että mainitsemamme puoskari sai yllin kyllin työtä parantaessaan luuvaloa, pistoksia, vatsakipuja ja muuta semmoista; Martta-rouva itsekin, joka aina valitti vatsakipuaan ja hengenahdistusta joka kerta, kun oli antanut rengeilleen selkään, otti suurella mielihyvällä vastaan vieraan tohtorin. Muutamissa päivissä oli vieras täydellisesti perehtynyt taloon, ja niin tapahtui, että hänet kutsuttiin neiti Reginan luo, joka valitti ankaraa päänsärkyä.
Martta-rouvan tavallinen älykkäisyys petti hänet tällä kertaa. Kaksi päivää sen jälkeen olivat eräänä aamuna sekä nuori neiti Regina että vanha Dorthe kuin myöskin puoskari teillä tietymättömillä. Ulkoapäin murrettu rautaristikko ja jäljelle jääneet nuoraportaat ilmaisivat kyllin selvästi, että puoskari oli auttanut vankeja muurien ja vallien yli. Martta-rouva unohti pelkästä hämmästyksestä sekä vatsatautinsa että hengenahdistuksensa ja lähetti heti paikalla vanginvartijoitaan kaikille haaroille karkureita kiinni ottamaan. Pian saamme nähdä, kuinka hänen toimensa onnistuivat.
Palaamme hetkeksi Bertelin seuraan, jonka tapaamme mitä ristiriitaisimpien tunteiden vallassa ajamassa kautta myrskyisen yön, seuranaan vanha palvelijansa Pekka. Tämä kunnon mies ei voinut käsittää sitä hulluutta, että kun juuri on tultu kotitaloon, lähdetään heti paikalla pois lämpimän takkatulen ja kiehuvan padan äärestä lumikinosten ja susien sekaan synkkään korpeen. Eikä sitä Bertel itsekään käsittänyt. Äsken oli hän, päästyään lomalle siksi aikaa kuin sotaväki oli talvileirissä Saksanmaalla, kulkenut Tornion kautta Isokyröön ja aikonut sieltä Vaasaan, joka oli hänen salainen matkansa määrä. Ja nyt kohtasi hänet toisessa paikassa isän kirous, ja toisessa tyhjät muurit, joiden sisällä ei ollut enää se, jota hän haki. Regina oli kadonnut jäljettömiin.
— Minne ajetaan? — kysyi Pekka nyreästi, kun oli tultu suurelle maantielle.
— Aja minne tahansa, — vastasi yhtä äreästi hänen herransa. Pekka käänsi hevosensa Vaasaan, jonne oli vaan noin kolmen peninkulman matka. Bertel huomasi sen. — Pöllö — huusi hän, — minähän käskin sinun ajaa pohjoiseen päin.
— Pohjoiseen päin, — virkkoi Pekka yhtä yksikantaan ja käänsi, haikeasti huoaten, hevosensa Uuteen Kaarlepyyhyn, jonne matkaa oli seitsemän peninkulmaa. Siihen aikaan ei ollut mitään majataloja eikä kyytihevosia matkustajain mukavuudeksi. Mutta siellä täällä teiden varsilla oli taloja, joista kaikkien niiden, jotka kruunun asioissa kulkivat, täytyi saada hevosia, jotavastoin muiden matkustavaisten oli kyydistä erittäin sovittava. Tavallisia yöpaikkoja olivat pappilat ja oli niissä jokaisessa eri tupa pihan perällä jossa oli valmiita olkivuoteita ja pöydällä kylmää ruokaa sekä tuttujen että tuntemattomien varalle. Olihan varsin ymmärrettävää, että Pekka, joka ei ollut saanut pois mielestään puuropataa, uskalsi vielä kerran kysyä, eikö ehkä olisi parasta ajaa yöksi Vöyrin pappilaan.
— Aja Ylihärmään päin, — vastasi ratsumestari kiukkuisesti ja kääriytyi tuuheaan lammasnahkaturkkiinsa, sillä yöllinen tuuli puhalsi polttavan tuikeasti.
— Hullu eessä, hullu reessä, — mutisi Pekka ja poikkesi sille kaitaselle kyläntielle, joka Isokyröstä johtaa yllämainittuun paikkaan, mikä silloin oli Lapuan emäpitäjään kuuluva kappeli.
Täällä olivat kinokset miehen korkuisina patoutuneet aitojen väliin ja matkamiehet voivat tunkeutua ainoastaan käymäjalkaa eteenpäin. Tunnin verran ponnisteltuaan olivat hevoset uupuneet ja pysähtyivät nyt joka kymmenennen askelen päässä. Bertel, joka oli mietteisiinsä vaipunut, sitä tuskin huomasi. Oli tultu Kyrön tasangoilta Lapuan metsiin. Erämaan hiljaisuus, joka keskeytyi ainoastaan myrskyn pauhinasta, ympäröi matkamiehiä kaikilla tahoilla, eikä missään näkynyt jälkiä ihmisasunnoista.
Pekka oli jonkin aikaa paarustanut reen kupeella ja leveiden hartiainsa voimalla kiskaissut sen ylös kinoksista silloin, kun se vaipui niin syvälle lumeen, etteivät hevoset kyenneet saamaan sitä liikkeelle. Viimein väsähtyivät kuitenkin hänenkin voimansa ja reki puuttui auttamattomasti korkeaan lumivuoreen. — No? — huusi Bertel kärsimättömästi. — Mikä hätänä?
— Ei ole hätänä mikään muu, — vastasi Pekka rauhallisesti, — kuin ettemme tarvitse lukkaria emmekä pappia hautautuaksemme.
— Kuinka pitkältä on tästä lähimpään taloon?
— Muistelen olevan peninkulman paikoille.
— Etkö näe tulta tuikkavan tuolla metsän sisässä?
— Taitaapa tuikkaa…
— Riisu hevoset, ja ratsastakaamme sinne!
— Ei, hyvä herra, se ei käy päinsä. Tässä metsässä kummittelee oikein turkasesti, sen tiedän minä vanhastaan, kummittelee aina siitä lähtien kuin talonpojat tappoivat täällä voutinsa nuijasodan aikana ja polttivat hänen talonsa ja viattomat lapsensa.
— Loruja! Me ratsastamme.
— Tehdään niinkuin tahdotte.
Kohta oli hevoset riisuttu ja molemmat matkamiehet pyrkivät nyt ratsain tulta kohden, joka välistä katosi, välistä taas leimahti esiin lumisten honkien välistä.
— Sano minulle, Pekka, — alkoi Bertel, — mitä se kansa kertoo tästä erämaasta? Muistelen lapsuudessani siitä paljonkin kuulleeni.
— Lienettehän kuullut. Äitinnehän oli kotoisin täältä.
— Täällä oli muinoin suuri uudismaa metsässä?
— Suuri se oli, monen sadan tynnyrinalan laajuinen; kaiken sen oli vouti Stjernkors perkauttanut ja kaivattanut penikulmaisia ojia jo Kustaa kuninkaan aikana. Ja täällä kasvoi monta sataa tynnyriä viljaa, kertoi isäni, ja uuden ja suuren talon oli vouti rakennuttanut ja eli kuin ruhtinas erämaassa. Silloin tulivat nuo talonpojat ja sytyttivät talon tuleen keskellä yötä, ja siinä hukkui ihmisiä ja elukoita, paitsi sitä nuorta neitiä, jonka isänne pelasti ja sitten otti rouvakseen.
— Eikö taloa sitten enää koskaan uudelleen rakennettu?
— Siinä oli, tiemmä, lihava pala monen mielestä siinä, ja olihan niitä niitäkin, jotka uhallakin muuttivat tänne asumaan. Mutta se toinen oli vanhempi ja viisaampi ja alkoi pitää semmoista helvetin meteliä sekä yöllä että päivällä, ettei kukaan enää voinut olla varma hengestään, vielä vähemmin syntisestä sielustaan. Kun tuvassa istuit, niin tempasi tuolin altasi, puurokuppi pyöri pöydän alle ja kivet irtautuivat uunista ja sinkoilivat ympäri korvia. Jos menit metsään, ei sielläkään ollut sen parempi ollaksesi, puut kaatuilivat, vaikkei tuullutkaan, ja maa upotti jalkojen alla selvällä, kovalla tiellä ja veti pohjattomaan suohon. Kun nyt ajattelen, että me kuljemme samassa metsässä … voi. voi, upottaa, upottaa…
— Vaiti mies! Lumihan se vaan siinä upottaa. — Entä sitten? Eivätkö voineet sitä kauemmin kestää?
— Sitten muuttivat ne kaikki pois, niin ettei jäänyt kissaakaan kiukaan kulmaan, paitsi muuatta vanhaa torpparia, mutta hänkin on jo aikoja sitten kuollut. Koko tuo suuri uudismaa joutui taas autioksi, ojat liettyivät kiinni, niityt metsittyivät ja pellot alkoivat kasvaa petäjiä. Siitä on kohta neljäkymmentä vuotta…
Ja kun Pekka oli tottumaton pitämään pitkiä puheita ja näytti itsekin hämmästyvän tätä monisanaisuuttaan, pisti hän tulpan suunsa eteen ja pysäytti samalla hevosensa.
— Mitä nyt taas? — kysyi Bertel kärsimättömästi.
— En näe enää tulta.
— En minäkään. Se on kai puiden peitossa.
— Ei, hyvä herra, se ei ole puiden peitossa, se on vaan vaipunut maan sisään, kun ensin vietteli meidät tänne synkimpään korpeen. Sanoinhan minä, että niin tulisi käymään. Täältä emme palaa ikinämme hengissä.
— Aja mies; luulen näkeväni tuolla edessäpäin jotakin, joka on niinkuin tupa.
— Sen tupa, suuri kivihän se on, jonka kupeilta tuuli on lumen ajanut.
Olemme hukassa.
— Suus' kiinni ja aja! Tässähän on kenttä ja nuorta metsää; tuolla vilkkuu jotakin lumen sisästä.
— Kaikki pyhimykset meitä siunatkoot. Olemmehan aivan samalla paikalla, missä talo oli ennen. Ettekö näe, miten tuolla vanhat tulensijat piipottavat lumen sisästä? Älkää menkö, herra!
— En erehtynyt … tuossa on tupa.
Bertel ja hänen toverinsa olivat erittäin vaivalloisella maalla, jossa hevoset kompastelivat joka askelella kiviin ja lumen peittämiin kuoppiin. Miehen korkuiset kinokset ja kaatuneitten puitten rungot vielä vaikeuttivat kulkemista, ikäänkuin tukkiaksensa kokonaan tien tuohon ränstyneeseen majaan, joka, liekö ollut sattumalta tai tahallaan, oli piiloutunut kahden tuuhean kuusen taa, joiden oksat ulottuivat maahan asti. Tuvan toisella seinämällä oli ulospäin aukeava luukku, jota myrsky paiskeli auki ja kiinni, niin että tuli milloin katosi, milloin tuikahti taas näkyviin. Bertel laskeutui hevosensa selästä, sitoi sen kuuseen ja läheni ikkunaa silmätäkseen ulkoapäin tupaan. Salainen toivo joudutti hänen askeleitaan. Hän oli varma siitä, että jos pakolaiset olivat lähteneet pohjoiseen päin, he eivät olleet kulkeneet suurta maantietä myöten, vaan koettaneet syrjäteitä noudatellen eksyttää vainoojiaan. Mutta tällä osalla Pohjanmaan alankoa kulki jo siihenkin aikaan sadottain polkuja idässä päin oleville uudistaloille. Mistä tietäisi, mitä näistä poluista he olivat kulkeneet.
Mutta kuitenkin sykki hänen sydämensä levottomasti, kun hän läheni ikkunaa. Neljästä pienestä ruudusta oli kaksi luusta, jota käytettiin lasin asemesta; yksi oli rikottu ja aukko täytetty karhunsammalella; ainoastaan neljäs oli lasista, mutta niin jäätynyt ja lumettunut, ettei sen läpi alussa voinut mitään nähdä. Bertel hengitti lasiin, mutta huomasi harmikseen, ettei hän sisäpuolelle keräytyneen jään läpi voinut erottaa mitään. Mutta juuri silloin hirnasi hänen hevosensa.
Bertelistä tuntui naurettavalta tähystellä ulkoapäin kurjaan metsätupaan. Hän oli jo aikeessa kolkuttaa ovelle, kun samassa varjo peitti tulen ja jää lasin sisäpuolella suli nopeasti jonkun siihen sisältäpäin hengittäessä. Sisällä olija näkyi olevan yhtä utelias katsomaan ulos kuin hän sisään. Kohta erotti Bertel ihmisen kasvot ja kaksi tulista silmää, jotka ollen aivan ruudussa kiinni tirkistelivät ulos, ikäänkuin etsiäkseen syytä hevosen hirnumiseen öisessä erämaassa.
Ikkunassa olevat kasvot vaikuttivat Berteliin kuin salaman isku. Kaunista Reginaa ajatellessaan oli hän odottanut jotakin mieluisempaa. Sen sijaan näki hän kuolonkalpeat kasvot, joita ympäröi musta, pään mukainen nahkapäähine, jonka tummassa kehyksessä nuo kalpeat kasvot näyttivät vieläkin kalpeammalta. Kerran ennenkin oli Bertel nähnyt nuo kasvot, ja kun hän tarkkaan muisteli, selvisi hänen mielessään muisto eräästä kamalasta Bayerin metsissä kokemastaan yöstä. Ehdottomasti vetäytyi hän takaisin ja jäi hetkiseksi seisomaan epätietoisena mitä tekisi.
— Näettekö hänet? — kuiskasi Pekka. — Se on itse paholainen.
— Vaikka olisikin, — vastasi Bertel päättävästi, — niin täytyy meidän ainakin ottaa selko siitä, mitä hänellä on täällä tekemistä. — Ja sen sanottuaan löi hän muutamia voimakkaita iskuja suljettuun oveen.