9. HARHAILEVA RITARI.
Ei auennut ovi, ennenkuin pitkän odotuksen jälkeen. Se avattiin sisältäpäin ja vanha, vuosien kangistama, valkopartainen ukko ilmaantui kynnykselle. Tottuneena sodan tapoihin, jossa otetaan mitä tarvitaan, ellei sitä hyvällä anneta, työnsi Bertel vanhuksen syrjään ja astui kursailematta tuohon ränstyneeseen majaan. Hänen suureksi hämmästyksekseen oli tupa tyhjä. Sammumaisillaan oleva uunin rakoon pistetty päre valaisi heikosti tätä kurjuuden asuntoa. Ei mitään muuta ovea näkynyt kuin se, josta Bertel oli tullut; ei mitään muuta elävää olentoa näkynyt kuin tuo harmaahapsinen ukko ja suuri, takkuinen koira, joka lieden edessä maaten irvisti ikeniään kutsumattomalle vieraalle.
— Missä on se mies, jolla oli nahkapäähine päässään? — kysyi Bertel terävästi.
— Jumala teidän armoanne siunatkoon, — vastasi ukko nöyrästi ja vältellen. — Ketäpä täällä voinee muita olla kuin teidän armonne?
— Sano totuus! Täällä täytyy jonkun olla piilotettuna. Sängyn alla … ei. Uunin takana … ei. Ja kuitenkin oli sinulla äsken suurempi tuli takassasi. Mitä? Minä luulen että olet sitä vedellä sammutellut? Vastaa!
— On niin kylmä, teidän armonne, ja tupa on hatara…
Bertelin epäluulo oli herännyt ja hän tutki tarkasti huonetta joka taholta. Yht'äkkiä keksi hän hienon ja pehmoisen naisen hansikkaan, joka oli jäniksen nahalla päällystetty.
— Tunnustatko, vanha roisto! — huudahti nuorukainen. Vanhus näytti hämmästyvän, mutta tointui pian. Hänen muotonsa muuttui, hän iski viekkaasti silmää ja osoitti uunin karsinaan päin. Bertel seurasi hänen viittaustaan … astui muutamia askelia … ja lattia vaipui hänen jalkojensa alla. Hän oli astunut kellarin aukkoon, jota ei ollut uunin pimeästä varjosta erottanut. Kohta putosi luukku ylhäältä aukon päälle ja samassa kuului kiinni rasahtavan säpin ääni. Säppi oli niin luja, että se esti lattian alle joutuneen, kaikista ponnistuksistaan huolimatta, saamasta luukkua auki.
Bartel oli pudonnut tuollaiseen sillanaluiseen, jossa köyhät eläjät säilyttävät juuriksia ja kaljaa. Kuoppa ei ollut syvä eikä putoaminen vaarallista, mutta Bertelin suuttumus on kuitenkin helposti ymmärrettävissä. Pieni hansikas oli hänelle kaikki ilmaissut. Hänen täytyi olla täällä, tuon ihanan, ylpeän, onnettoman ruhtinattaren, jota hän niin kauan oli salaisesti ihaillut. Kuka tietää, ajatteli Bertel, eikö hän ehkä ole joutunut julmien ryövärien käsiin. Ja hän raivostui ajatellessaan, että hän juuri nyt, kun monien vuosien kaipauksen jälkeen oli päässyt neiti Reginaa näin likelle ja olisi voinut olla avuksi ja turvaksi onnettomalle, oli joutunut ilkeän väijynnän uhriksi, vangiksi tähän hiirenloukkoon, joka oli vielä kurjempi kuin se kurja maja, jonka lattia tällä hetkellä oli kattona hänen päänsä päällä. Turhaan koetti hän nostaa hartioillaan ylös lattialautoja; ne olivat yhtä taipumattomat kuin se kohtalo joka jo kauan oli ivannut hänen hartaimpia toiveitaan.
Ylhäältä päänsä päältä kuuli hän hiljaisia askelia, niinkuin olisi useita henkilöitä kulkenut sillan yli. Sen jälkeen oli kaikki taas hiljaa.
Bertelin ainoaksi toivoksi jäi nyt Pekka, joka ei ollut uskaltanut tulla tupaan. Mutta ei häntäkään kuulunut ja niin kului kolme tai neljä tuntia ikävimmässä epävarmuudessa, jota vielä lisäsi pelko, että hänet ehkä oli jätetty nääntymään nälkään ja viluun.
Silloin kuului taas askelia hänen päänsä päältä, säppi avattiin ja luukku nostettiin ylös. Kohmettumaisillaan kiipesi Bertel kosteasta kuopastaan, vakuutettuna siitä, että Pekka vihdoinkin oli löytänyt hänen vankilansa, mutta sen sijaan hän näkikin edessään tuon valkopartaisen miehen, nöyränä ja alistuvaisena niinkuin ennenkin, ojentamassa hänelle vielä kättäänkin auttaakseen häntä pääsemään ylös. Suuttuneena tarttui nuori sotilas vanhusta olkapäähän ja aikoi antaa hänelle kouraantuntuvan kurituksen. — Kelvoton! — huusi hän, — oletko kyllästynyt elämääsi vai etkö tiedä mitä teet, houkko? Mikä estää minua murskaamasta sinua kuoliaaksi oman uunisi kylkeen?
Vanhus tarkasteli häntä silmää rävähdyttämättä. — Tee se, Perttilän tyttärenpoika, — vastasi hän. — Tapa vain, jos tahdot, isoäitisi vanha palvelija; mitäpä maksaa hänen enää elääkään?
— Isoäitinikö palvelija?
— Olen viimeinen elossa oleva kaikista niistä, jotka ennen asuivat tässä hedelmällisessä seudussa, joka nyt on erämaa. Minä se olin, joka sanoin Aaron Perttilälle silloin, kun herrani talo poroksi paloi: pelasta neiti! Ja Perttilä teki sen; kirottu olkoon hän, ja siunattu samalla! Hän kantoi lempeän ja jalon neitini palavien liekkien keskestä, ja aatelisneiti rupesi ylpeän talonpojan nöyräksi vaimoksi.
— Mutta oletko sinä mieletön, ukko? Jos olet niinkuin sanot isoäitini vanha palvelija, miksi olet sulkenut minut tähän kirottuun kuoppaan? Ilmaiset ystävyytesi jotenkin merkillisellä tavalla.
— Tapa minut, herra, minä olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Tapa minut, minä olen … paavinuskoinen.
— Paavinuskoinen! Kautta miekkani, nyt alan ymmärtää.
— Minä olen viimeinen katolilainen tässä maassa. Olen kuningas Juhanan ja kuningas Sigismundin ajoilta. Olen yksi niistä neljästä, jotka hautasivat viimeisen nunnan Naantalin luostarissa. En ole kahteenkymmeneen vuoteen messua kuullut, ei ole sen jälkeen pyhää vettä päälleni ripoteltu. Mutta kiitetyt olkoot kaikki pyhimykset, tuntia ennen kuin tulitte, sain minä pyhän ripin.
— Majassasi on käynyt munkki.
— On, herra.
— Ja hänellä oli mukanaan nuori tyttö ja toinen vanha naispalvelija.
Vastaa!
— Oli, herrani. He seurasivat häntä.
— Ja minun tullessani sinä heidät piilotit…
— Piilotin, teidän armonne. Lakkaan piilotin.
— Sen jälkeen olet viekoitellut minut kurjaan hiirenloukkuusi, sill'aikaa kun päästit munkin ja naiset pakenemaan?
— En kiellä niin tehneeni.
— Ja tiedätkö, mikä on oleva palkkasi kaikesta tästä?
— Olkoon mikä hyvänsä. Ehkä kuolema.
— Säästän henkesi, mutta yhdellä ainoalla ehdolla. Sinun on neuvottava minulle, minne päin pakenijat tästä lähtivät.
— Henkeni! Olenhan sanonut, että olen yhdeksänkymmenen vuoden vanha.
— Etkö sinä pelkää … kidutustakaan.
— Suokoot pyhimykset että minulle noin suuri kunnia osoitettaisiin!
— Mutta jos minä poltan sinut elävältä omaan majaasi.
— Pyhiä marttyyrejakin on roviolla poltettu.
— En ole, totta puhuakseni, mikään teloittaja; olen kuninkaaltani oppinut pitämään uskollisuutta arvossa. — Ja Bertel puristi liikutettuna vanhuksen kättä. — Mutta yhden asian tahdon sanoa sinulle, — jatkoi hän. — Luulet ehkä, että olen tullut viemään pakenijoita takaisin vankilaan. En ole sitä varten tullut. Vannon sinulle ritarikunniani kautta, että hengelläni ja verelläni tahdon puolustaa neiti Reginan vapautta ja tehdä kaikki voitavani hänen pakoansa edistääkseni. Tahdotko nyt sanoa minulle, minne päin he pakenivat?
— En, teidän armonne, — sanoi vanhus rauhallisesti. — Nuori neiti on pyhimysten ja erään älykkään miehen suojeluksen alaisena. Te olette nuori ja tulinen, ja te saattaisitte heidät vain turmioon. Kääntykää sen vuoksi takaisin tästä, te ette enää voi löytää pakenijain jälkiä.
— Sinä lautapää-härkä! — mutisi Bertel harmissaan. — Hyvästi, minä tulen kyllä toimeen ilman apuasikin.
— Parasta, kun jäätte tänne huomiseksi! Tänään voitte kyllä, jos tahdotte paarustaa peninkulman matkan läpi miehen korkuisten nietoksien. Huomenna voitte ratsastaa mukavasti.
— Konna, sinä olet lähettänyt pois hevoseni?
— Olen. Teillä on varmaankin nälkä. Tässä olisi padallinen keitetyitä nauriita. Maistukoot ne teistä makealta.
— Äh, — ajatteli Bertel kiivain askelin lattiaa mitellessään, — en soisi kymmenestä pullosta reininviiniä, että Larsson minut nyi näkisi. Hän sanoisi minua kengättömäksi hevoseksi. Mitenkä päästä nyt tästä lumilinnasta?
— Mutta — sanoi hän ääneensä, — jotakin johtuu mieleeni. Tahdon koettaa, eikö lapsuuteni aikana saamani oppi voisi olla minulle hyödyksi. Suksesi tänne, ukko!
— Sukseniko? — vastasi ukko hämillään. — Ei minulla ole suksia.
— Sinulla on. Ei kukaan tule suksitta toimeen tässä erämaassa. Vedä vaan esille! — Ja huolimatta ukon estelyistä, vetäsi Bertel auki luukun lakkaan, josta löysi kahdet mainiot sukset.
— Kas niin, ukkoseni, — huudahti ratsumestari, — mitäs sanot uusista hevosistani?… Sanon niitä omikseni, sillä lyönpä vetoa, että myyt ne minulle tästä hopeatalarista. Sivakampia hepoja en ole elämässäni nähnyt. Jos sinulla on terveisiä munkille ja neiti Reginalle, vien ne mielelläni perille.
— Älkää lähtekö yksiksenne erämaahan, nuori herra, — virkkoi vanhus. — Ei siellä ole tietä eikä polkuja, metsä on monta peninkulmaa pitkä ja vilisee susia. Siellä on varma kuolema vastassanne.
— Erehdyt, ystäväni, — vastasi Bertel. Ellen muista väärin, on täältä kahdet jäljet, toiset minun hevosieni ja toiset pakenijain. Sano minulle, ajoivatko ne vai ratsastivatko.
— Eivätkö liene ratsastaneet.
— Silloin olen varma siitä, että ajoivat. Sinä olet vanha veitikka.
Mutta minä annan sinulle anteeksi hyvien suksiesi tähden. Jää hyvästi.
Kahden tunnin kuluttua olen saavuttanut ne, joita haen.
Sen sanottuaan riensi Bertel ulos.
Oli vielä varhainen aamu, ainakin pari kolme tuntia ennen auringon nousua. Mutta onneksi oli lumipyry lakannut, ilma oli seljennyt ja talviset tähdet tuikkivat kirkkaasti sinisellä taivaan kannella. Pakkanen oli kiihtynyt, metsät ja hanget kimaltelivat tuhannen tuhansista jäisistä timanteista, jotka matkamiehen silmää viehättävät. Lumiset puut ja välkkyvät kinokset, joita talvisyön kirkkaus valaisee, vaikuttavat aina omituisen virkistävästi pohjoismaalaisen mieleen; tuossa ilmiössä on aina jotakin suurta, loistavaa, puhdasta ja reipasta, joka johtaa hänen mieleensä lapsuuden muistot ja ensimmäisen nuoruuden loistavat haaveet. Ei siinä ole mitään, joka kouristaisi sydäntä tai lamauttaisi mielikuvituksen liitelevää lentoa; kaikki on niin äänetönnä, niin juhlallista, niin vapaata; tekisi mieli sanoa, että luonto tämän talvisen ja yöllisen hiljaisuuden helmassa on kuollut, ja kuitenkin elää se lämpimänä ja uhkuvana matkamiehen rinnassa. Tuntuu siltä kuin olisi se tähän pieneen paikkaan, tähän yksinäiseen, erämaassa harhailevaan sydämeen koonnut kaiken virkeän eloisuutensa, antaakseen sen elää kahta kauniimpana keskellä jäätynyttä kylmyyttään, keskellä äänettömyyttä ja tähtien tuiketta.
Bertelkin tunsi itsensä reippaaksi ja virkeäksi. Hän oli nuori ja altis kaikille vaikutuksille. Kun hän vapaasti kuin tuulonen lasketteli hankia pitkin puitten lomassa, oli hän mielestään kuin lapsi. Hän oli olevinaan tuo entinen poikanen, joka liiteli suksillaan pitkin Isokyrön tasangoita virittämään ansoja teerille ja metsäkanoille. Tosin horjahteli hän alussa tottumattomuudesta, kun sukset vallattomasti kiitivät jäätyneitä rinteitä pitkin; tosin luiskahti hän joskus poiskin suksiltaan, mutta pian oli hän saanut takaisin vanhan taitonsa ja seisoi yhtä varmasti kuin ennenkin epätasaisellakin maalla.
Mutta nyt oli pakenevien jäljet löydettävä ja se ei ollut mikään helppo tehtävä. Tunnin verran oli Bertel jo harhaillut Ylihärmään päin, saamatta vähänkään vihiä kadonneista. Tuiskun viimeinen puuska oli ajanut umpeen kaikki jäljet; siellä täällä näkyi vaan suden askelia, kun se oli hankea pitkin juosta jolkutellut, ja silloin tällöin pyrähti metsäkana lentoon lumisesta pensaasta. Uni, nälkä ja uupumus alkoivat rasittaa; pakkanen koveni auringon nousun aikaan ja alkoi huokua huurretta hänen tummiin viiksiinsä ja hattunsa töyhtöön.
Silloin näkyi vihdoinkin muutamalla metsätiellä, jossa tuuheat kuuset olivat estäneet lumen juoksemasta, vereksiä reen jalasten ja hevosten kavioitten jälkiä. Bertel noudatteli niitä yhä enemmän uupuen; väliin katosivat jäljet, väliin ne taas ilmaantuivat, kun tie vei metsään. Aurinko nousi punaisen keltaisena kaakkoiselta taivaalta ja valaisi puiden latvoja; tuli kylmä ja kirkas päivä; ei missään näkynyt muuta kuin metsää ja kinoksia.
Mutta kaukana pohjoisessa kohosi pieni savupatsas selkeälle, keltaiselle aamutaivaalle. Bertel ponnisteli sitä kohti, sukset liukuivat taas vapaammin, tie parani, ja vihdoin saapui väsynyt seikkailija yksinäiseen taloon valtatien varressa. Ensimmäinen, jonka hän tapasi, oli Pekka, joka tuli tuvasta hevosiaan ruokkimaan.
— Peijakkaan poika, — huudahti Bertel hyvillään, — kuka on käskenyt sinun tänne tulemaan!
— Kukako? — vastasi Pekka yhtä hyvillään — kukas muu kuin se paholainen. Varroin vartomistani sen tuparähjän luona siellä metsässä, mutta kun ei ketään kuulunut, niin alkoi minua unettaa ja minä nukuin hankeen istualleni. Hetken kuluttua heräsin siitä, että kuulin hevosen hirnuvan, ja mitä näen mä? Reen, samanlaisen kuin meidän rekemme, joka kahden hevosen vetämänä ajoi täyttä karkua metsätielle päin. Joko se on piru itse tai on se isäntäni, tuumasin minä, mutta olkoon kumpi hyvänsä, minä lasken perässä. Kiipesin taas hevoseni selkään, ja nälkä minulla oli niin, että näköä haittasi, mutta perässä minä painoin. Lopulta uupuivat hevoset, reki katosi näkyvistäni ja minä kiitin kaikkia paavilaisia ja luterilaisia pyhimyksiä, että vihdoinkin sain tähän taloon, jossa keitätin itselleni padallisen velliä. Liehän ollut helteistä Lützenissä ja Nördlingenin luona, mutta en minä ole pahemmassa pakkasessa ollut kuin täällä perhanan Ylihärmässä.
— Hyvä, hyvä, — sanoi Bertel, — he eivät pääse käsistämme. Mutta on se sitäkin, Pekka, että on hetkiä, jolloin nälkä ja uni ovat voimakkaammat kuin rakkaus. Mennään huoneeseen.
Ja Bertel meni tupaan, keitätti itselleen kupillisen lämmintä maitoa ja heittäytyi tuvan lattialle olkivuoteelle lepäämään. Sinne jätämme nyt harhailevan ritarimme rauhassa nukkumaan.
10. KAJAANIN LINNA.
Loitolla ihmisten ilmoilta, kaukana pohjolassa pauhaavat suurien, mahtavien järvien vedet jäisten holviensa alla; koskien vaahto ei koskaan jäädy, petäjien vihreys ei koskaan lakastu, eivätkä koskaan horju ne harmaat kalliot, joiden välissä virrat pusertuvat kuohuviksi koskiksi. Täällä ovat luonnon voimat vuosituhansia taistelleet lakkaamatonta, uupumatonta taisteluaan, rauhoittumatta, sovintoa solmimatta; virta ei väsy kallioiden kanssa painimasta, kalliot eivät väsy virtaa kiusaamasta; vuori ei vanhene; äärettömät suot eivät suostu viljeltäviksi; kylmän kirkkaalla, talvisella taivaalla lainehtivat revontulten laineet niinkuin ennen muinoin, ja heijastavat valoaan yli matalien majojen, jotka siellä täällä järvien rannoilla kohoavat.
Siellä on, kaukaisessa pohjolassa, yön ja koskien kotimaa; sieltä lankeavat varjot suomalaisen runouden valoisiin maisemiin. Siellä valonarka taikausko kutoo verkkojaan ihmisten uskon ympärille; siellä ovat urhojen haudat; siellä olivat kipujen vuoret. Siellä kuluttivat viimeiset lättiläiset kömpelön voimansa vuorisissa erämaissa; täällä oli hiiden linna, jonka porrasaskelet olivat kukin syltä korkeat. Siellä hautoi muinaisuus synkimpiä aatteitaan, ja sinne se askel askelelta vetäytyi pakoon uudemman ajan suurempaa valoa. Ja siellä se vuodatti verensä voimattomassa kiukussa; valtaistuimeltaan karkoitettu pakanuus hiipii kristinuskon karitsaksi pukeutuneena, rauhatonna seudusta toiseen, vaalien kurjaa noituuttaan yöllisillä hautausmailla.
Ennenkuin nuo suuret, pohjoiset vedet, vimmastuneina taistelustaan sadoissa koskissa, heittäytyvät lepoonsa Oulunjärveen, purkavat ne vielä viimeiset vihansa kahdessa mahtavassa koskessa Koivukoskessa ja Ämmässä, pienen Kajaanin kaupungin luona. Äärettöminä hyökylaineina syöksyvät vedet hillittömästi alas ahtaista väylistä, ja niin raivoisa on niiden voima, että ihminen, joka muutoin on tottunut voitollisesti taistelemaan luontoa vastaan, on pysähtynyt siihen hämmästyneenä ja tunnustanut voimattomuutensa. Aina viimeisiin aikoihin saakka ovat ne lukemattomat veneet, jotka ovat laskeneet koskia myöten alas Ouluun päin, olleet pakotetut nousemaan maihin ja on ne täytynyt vetää Kajaanin katuja myöten Ämmän alle.[14]
Molempien koskien, Koivukosken ja Ämmän, keskivälillä on litteä kalliopaasi, jonne molemmilta rannoilta sillat johtavat. Siinä näkyy vielä muinoisen linnan harmaita raunioita, joita virran vesi alituisesti huuhtelee. Tuo linna on Kajaanin linna, joka v. 1607 Kaarle IX:n aikana rakennettiin turvaksi venäläisiä vastaan. Linnan historia on lyhyt, ja se tietää kertoa ainoastaan yhdestä loistavasta tapahtumasta, linnan häviöstä. Kenties edistyy tämä kertomuksemme vielä niin pitkälle, että saamme siitäkin puhua. Nyt olemme vuodessa 1635 ja linna on vielä nuoruutensa kukoistuksessa. Se on nuolen muotoinen, jonka kärki kääntyy vastavirtaan. Ellei tule nälänhätää ja ellei vihollinen saa kukkuloille asetetuksi järeitä tykkejä, pidetään linnaa voittamattomana. Mutta miten on vihollisen sotajoukko pääsevä Kajaanin linnaan? Sitä ympäröivissä äärettömissä erämaissa ei ole ainoatakaan sellaista tietä, jota myöten voisi rattailla päästä kulkemaan; polkuja ja ratsuteitä matkustetaan sinne kesällä ja talvella kiitää poro puikkineen järvien jäitä pitkin.
On talvi; paksu rannoille ja linnan muurien ympärille muodostunut jääkuori osoittaa, että pakkanen on ollut ankara, vaikkei se olekaan voinut vetää jäähän nopeakulkuista virran uomaa. Muutamat sotamiehet, jotka ovat puetut lyhyihin lammasnahkaturkkeihin, ajavat parhaillaan halkoja linnaan likeisestä metsästä. Maassa on rauha, nostosilta on alas laskettu, ja hevosten kaviot kopsavat joen yli vievään siltaan. Silloin alkaa linnan pihalta kuulua kiivasta väittelyä. Eräs vanhanpuoleinen, suurikasvuinen nainen, jonka kasvojen piirteet ovat terävät ja epämiellyttävät, on anastanut toisen halkokuorman ja torjuu luotaan sotamiehiä, samalla kuin latoo syliinsä niin monta halkoa kuin jaksaa kantaa ja komentelee toista nuorempaansa naista tekemään samalla tavalla. Sotamiehet haukkuvat häntä hävyttömin sanoin ja nainen antaa takaisin samalla mitalla. Muuan aliupseeri, joka on kuullut mellakan, tulee tiedustelemaan syytä riitaan, puhuttelee naista ankarin sanoin ja käskee hänen heittämään pois anastamansa halot. Nainen kieltäytyy tottelemasta, aliupseeri käskee käyttämään väkivaltaa; nainen asettuu selin seinää vasten, kohottaa halon ilmaan ja uhkaa halkaista kallon ensimmäiseltä, joka uskaltaa lähestyä. Sotamiehet kiroilevat ja nauravat; aliupseeri on epätietoinen, mitä tehdä; naisen rohkeus häntä hämmästyttää.
Silloin ilmaantuu rappusien päähän vanhanpuoleinen mies, jonka tieltä kaikki kunnioituksella väistyvät. Se on linnan päällikkö Wernstedt. Hänet nähtyään heittää nainen sotaisen asentonsa ja kantelee hengähtämättä siitä vääryydestä, jota hän on kärsinyt. — Niin, armollinen eversti, — sanoo hän, — noin uskalletaan täällä kohdella miestä, joka on kunniaksi ja kaunistukseksi koko Ruotsin valtakunnalle. Ei sillä hyvä, että hänet on suljettu tähän kurjaan loukkoon; sen lisäksi tahdotaan hänet täällä palelluttaa kuoliaaksi. Tiedättekö, millaisia halkoja ne ovat meille antaneet! Märkiä, lahonneita pölkkyjä, jotka ajavat huoneen savua täyteen eivätkä anna lämmintä edes senkään vertaa, että muste pysyisi sulana mestarin pöydällä. Mutta sen minä sanon herra everstille, etten minä, Lucia Grothusen, enää salli itseäni narrina pitää. Nämä halot ovat hyviä, ja minä otan ne, herra eversti, näiden roistojen nenän alta ne otan, mokomain hirtehisten, jotka saisitte hirtättää Paltamon korkeimman kuusen latvaan. Pois tieltä, vetelykset; tietäkää huutia ja totelkaa everstiänne ja minua. Halot ovat minun, ja sillä hyvä!
Linnan päällikkö hymyilee. — Antakaa hänen pitää halkonsa, — sanoo hän sotamiehille, — muuten emme saa tässä linnassa siunaaman rauhaa. Ja sinulle, Lucia, sanon minä, että sinun tulee hillitä ilkeää kieltäsi, joka on saanut niin paljon pahaa aikaan; voisi muuten tapahtua, että antaisin sulkea sinut miehinesi tuohon komeroon, jossa Eerikki Hare piti teitä ja jonka sillan alla virta juoksee. Näinkö kiität minua siitä lempeydestä, jota olen teille osoittanut? Alituisesti rakennat sinä riitaa täällä linnassa. Toissa päivänä soitit suutasi, kun et muka saanut tarpeeksi suopaa pesuusi, eilen otit väkisin lampaan raajan minun omasta keittiöstäni, ja tänään rähiset taas halkojen vuoksi. Varo itseäsi, Lucia, minun kärsivällisyyteni alkaa loppua!
Nainen katsoi linnanpäällikköä suoraan silmiin. — Teidän kärsivällisyytenne! — matki hän. — Kuinka kauan luulette sitten minun kärsivällisyyteni kestävän? Olemme istuneet kohta yhdeksäntoista vuotta tässä huuhkaimen pesässä. Yhdeksäntoista pitkää vuotta on se häpeä tahrannut Ruotsin maan mainetta, että sen suurinta miestä pidetään kuin pahantekijää vangittuna!… Huomatkaa, että sanon Ruotsin suurinta miestä, sillä se päivä on vielä tuleva, jolloin te ja minä ja kaikki nämä ihramahat ja elävät oluttynnyrit joudumme matojen ruuaksi ja jolloin jälkimaailma ei muista meitä enemmän kuin sitä sikaa, jonka olette tänä päivänä teurastaneet; mutta Johannes Messeniuksen nimi on loistava kuin taivaan tähti kaikkina aikoina. Teidän kärsivällisyytenne! Mutta eikö minulla sitten ole ollut kärsivällisyyttä, minulla, joka kaikkina näinä iankaikkisen pitkinä vuosina olen saanut tappelemalla hankkia teiltä milloin leipäpalasen, milloin halkosylyyksen, milloin olkia vuoteeseen tuolle suurelle miehelle, jota te olette täällä kiduttaneet? Enkö minä ole ainoa, joka olen pitänyt yllä hänen heikkoa ruumistaan ja virkistänyt hänen henkeään sen suuren työn loppuun saattamiseksi, joka häneltä näinä päivinä on valmistunut! Tiedättekö, mitä se on, kun saapi kärsiä niinkuin minä olen saanut, kun täytyy erota lapsistaan ja kulkea suru sydämessä ja hymy huulilla, osoittaakseen muka vielä toivovansa, kun ei enää ole mitään toivomista … tiedättekö, eversti, mitä se on? Ja te tulette tässä puhumaan minulle kärsivällisyydestä!
Sotamiesten äänekäs nauru keskeyttää yht'äkkiä vanhan naisen sanatulvan. Hän huomaa vasta nyt, että linnan päällikkö on tehnyt sen, mikä hänen asemassaan oli viisainta: mennyt tiehensä. Vaan ei Lucia Grothusen ensi kertaa aja linnan päälliköitä tiehensä. Hän voisi ottaa ajaakseen pellolle koko väestönkin, jos niin tarvittaisiin. Mutta häntä suututtaa, ettei hän ole saanut kylliksi sydäntään keventää, hän heittää halon lähintä ja pahinta naurajaansa vastaan ja kiiruhtaa halkokuormineen matalaa takaovea kohti. Halko on sattunut sotamiehen jalkaan, sotamies tempaa kiroten saman halon maasta ja heittää sen Lucian jälkeen. Kantapäähän satutettuna kirkaisee tämä kivusta ja kiukusta … ja katoo sotamiesten pilkkahuutojen häntä seuratessa.
Samaan aikaan kuin itsensäkieltämys ja raakuus tällä tavalla keskenään taistelevat, saapuu linnaan vasemman sillan kautta muutamia vieraita, jotka pyytävät päästä päällikön puheille. Sotamiehet katselevat heitä uteliaasti; he ovat puetut yksinkertaisiin talonpojan vaatteihin, mutta kaikesta päättäen ovat he ulkomaalaisia. Etumaisena kulkee vanhan puoleinen mies, hänen silmänsä ovat mustat ja älykkäät, hipiä kellertävä ja hänen kasvonsa ovat melkein kokonaan tuuhean koirannahkalakin peitossa. Hänen jäljessään astuu nuori nainen, puettuna kotikutoiseen, suoraraitaseen villahameeseen ja ruumiinmukaiseen, uudesta, hienosta ja valkeasta lammasnahasta tehtyyn kauhtanaan. Hänenkin kasvonsa ovat suurimmaksi osaksi kätketyt karkeasta sarasta tehtyyn päähineeseen, joka on reunustettu oravannahkalla. Päähineen alta tuikkavat vain tummat, ihmeellisen kauniit silmät. Kolmas seurueesta on pieni, vanha eukko, joka on niin kokonaan kääritty turkkien sisään, että hänen lyhyt vartalonsa on kuin hyvin täytetty heinätyyny. Kaikki kolme viedään linnan päällikön luo. Koirannahkalakkiin puettu mies vetää esille matkapassin, jonka mukaan hän, Albertus Simonis, kuninkaallisen majesteetin hallituksen määräyksestä on otettu sotalääkäriksi ensi keväänä Saksanmaalle lähetettävään sotaväenosastoon sekä tätä nykyä vaimoineen ja tyttärineen on matkalla Danzigista Viipurin ja Kajaanin kautta Tukholmaan. Linnanpäällikkö tutkii tarkasti miestä ja hänen papereitaan ja näyttää olevan tyytyväinen tarkastukseensa. Sen jälkeen osoittaa hän vieraille huoneen linnan itäisessä osassa ja määrää heille annettavaksi kaikkia niitä virvokkeita, jotka voivat olla tarpeen näin ankarana vuodenaikana tehdyn pitkän matkan jälkeen.
11. VALTIOVANKI.
Se huone, johon nyt astumme, on linnan itäisessä tornissa eikä suinkaan tee mitään iloista vaikutusta. Se on suuri ja pimeä. Vaikka se onkin auringon puolella, pääsevät talvisen päivän pian haihtuvat säteet ainoastaan niukasti tunkeutumaan pienen, paksulla rautaristikolla varustetun ikkunan läpi. Suuri harmaasta kivestä muurattu avonainen takka täyttää yhden nurkan kokonaan; huonekaluja on maalaamaton, karkeasti höylätty sänky, pari penkkiä, pari tuolia, vaatearkku, suuri pöytä ikkunan alla ja sen lähellä oleva karkea nurkkakaappi. Kaikki nämä kalut näyttävät uusilta ja se vaikuttaa, ettei silmä aivan paljon loukkaannu niiden kömpelyydestä. Muuten on huone osaksi keittiö, osaksi kirjoitushuone. Oppi on asettunut huoneen yläosaan ikkunan puolelle; pöytä on täynnä mustepilkkuja, sillä on kellastuneita käsikirjoituksia ja suuria pergamenttikansiin sidottuja kirjoja; nurkkakaappia, jonka ovi on auki, näytään käytettävän kirjakaappina. Huoneen alaosa takan ympärillä on toisennäköinen. Siellä on pesuastia jauhosäkin vieressä; padasta näkyy muutamia kuivaneita haukia ja lihapalasia; padan vieressä on vesisanko ja niiden yläpuolella hylly täynnä saviastioita.
Sellainen on se asunto, johon linnanpäällikkö Wernstedt on sijoittanut valtiovangin Johannes Messeniuksen ja hänen puolisonsa ja palvelijansa, päästettyään hänet siitä peloittavasta komerosta, jossa Messeniuksen kiusanhenki Eerikki Hare oli monta vuotta kiduttanut tuota onnetonta. Tämä huone on ainakin kuiva ja korkea ja sen huonekalut ovat linnanpäällikön itsensä lahjoittamat. Messenius asustaa itse sen yläpäässä, hänen vaimonsa alapäässä takan ympärillä.
Suuren, musteella tahritun pöydän ääressä istuu koukkuselkäinen vanhus, ruumis kiedottuna turkkeihin, jalat pistettynä poronnahkasaappaihin ja päässä paksu villamyssy. Se, joka oli nähnyt tämän miehen hänen onnensa ja myötäkäymisensä päivinä, kun hän isoäänisenä piti puhetta Upsalan konsistoriossa tai ylpeänä kuin kuningas valtakunnassaan hallitsi ja vallitsi kaikkia Ruotsin valtioarkiston historiallisia aarteita, ei suinkaan olisi tuntenut tätä kuihtunutta, vuosien ja onnettomuuksien kangistamaa olentoa tuoksi ylpeäksi mieheksi, joka uskalsi vastustaa Rudbeckiä ja Tegeliä, tuoksi oppineeksi, nerokkaaksi, ylpeäksi jesuiittalaisapostoliksi ja vehkeilijäksi Johannes Messeniukseksi. Mutta jos tarkemmin katseli noihin teräviin, levottomiin silmiin, jotka näkyivät tahtovan tunkea yhtä kauas tulevaisuuteen kuin olivat tunkeneet syvälle menneisyyteen, ja jos luki sen, mitä hän juuri oli vapisevalla kädellään paperille kirjoittanut — ja jossa ilmaantui niin suuri oman arvonsa tunto, että se jo osoitti röyhkeyttä — silloin kävi selville, että tuossa ränstyneessä ruumiissa oli sielu, jota ei aika eivätkä kovat kohtalot olleet murtaneet, vaan joka oli ylpeä niinkuin aina oli ollut ja joka ei koskaan voinut lakata korkeuksia kohden pyrkimästä.
Vanha mies tuijotti paperiin vielä sittenkin, kun hän oli kirjoittanut kirjoitettavansa. — Niin, — sanoi hän miettiväisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena, — niin se on oleva. Eläissäni ovat he minut tallanneet kuin matosen multaan, mutta kerran kuoltuani saavat he nähdä, ketä he ovat polkeneet. Gloria, gloria, in excelsis! Se päivä on tuleva, vaikka tulisikin vasta sadan vuoden päästä, jolloin tätä kurjaa vankia, joka nyt koko maailman unohtamana kuihtuu pois erämaan yksinäisyydessä, ihaillen ja kunnioittaen nimitetään Ruotsin historian isäksi… Silloin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — eivät he enää voi mitään minun hyväkseni tehdä. Silloin olen minä kuollut. On se sentään kummallista. Vainaja, jonka luut jo kauan ovat haudassa lahonneet, hän elää vielä teoissansa, hänen henkensä kulkee ihmiskuntaa elähyttäen ja jalostuttaen vuosisadasta vuosisataan. Kaikki, mitä hän on eläessään kärsinyt, kaikki iva, pilkka ja vaino on unhotettu, niitä ei enää muisteta eikä ajatella, mutta hänen nimensä loistaa vielä niinkuin tähti läpi vuosisatain yön, ja jälkimaailma, jonka muisto on niin lyhyt, mutta jonka luettelo ihmisten kiittämättömyydestä on niin pitkä, sanoo ajattelemattoman ihailunsa innostuttamana: hän oli suuri mies!
Hänen näitä haastellessaan astuu huoneeseen se sama vanha nainen, johon tutustuimme linnan pihalla. Hän avaa varovasti oven ja kulkee varpaisillaan, niinkuin pelkäisi herättävänsä nukkuvan lapsen. Sen jälkeen asettaa hän hitaasti ja hiljaa halkokantamuksensa lattialle. Aivan ilman kolinaa se ei voi tapahtua; vanhus pöydän ääressä säpsähtää, havahtuu ajatuksistaan ja kääntyy kiivain sanoin naisen puoleen. — Vaimo, — sanoo hän, — kuinka uskallat sinä häiritä minua! Enkö ole sanonut sinulle iterum iterumque, että sinun on muutettava sinun penales procul a parnasso. Ymmärrätkö sen … lupa!
— Rakas ukkoseni, minähän tuon vain vähän halkoja. Olet palellut niin paljon näinä päivinä. Älä nyt ole vihainen, täällä tulee taas hyvä ja lämmin ollaksesi, nämä halot ovat mainioita…
— Quid mihi tecum? Mene hiiden kattilaan. Sinä häiritset minua. Sinä väsytät minua. Sinä olet, niinkuin Gustavus-vainaja aina sanoi, Messenii mala herba, olet minun ohdakkeeni, minun polttoviholaiseni.
Lucia Grothusen oli erittäin kiivasluontoinen nainen, pahankurinen ja riitaisa koko maailman kanssa, mutta tällä kertaa ei hän hiiskunut sanaakaan. Omituisesti olikin hänen perheellinen asemansa muuttunut! Aina hän oli miestään jumaloinut, mutta niin kauan kuin tämä oli miehuutensa parhaissa voimissa ja hänen elämänsä oli onnellinen, oli tuo lujaluontoinen vaimo taivuttanut hänen levottoman, häilyvän henkensä kuin meren kaislan lujan tahtonsa alle. Siihen aikaan oli oppinut ja pelätty Messenius ollut aimo tavalla akkavallan alla. Nyt olivat osat vaihtuneet. Samassa määrässä kuin miehen ruumiilliset voimat heikkenivät ja hän näytti alkavan elämänsä loppua lähestyä, samassa määrässä oli hänen vaimonsa jumaloiva rakkaus joutunut riitaan hänen kiivaan, vallanhimoisen luonteensa kanssa ja saanut aikaan sen, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa mahdolliseksi, että näet tämä tuima nainen muuttui nöyräksi ja alistuvaiseksi. Hän hoiti nyt miestään niinkuin äiti hoitaa sairasta lastaan; peläten hänet kadottavansa kärsi hän nöyrästi kaikki, koetti ystävyydellä lepyttää hänen pahaa tuultaan eikä koskaan vastannut vihaisesti hänen torailuihinsa. Nytkään ei olisi muusta kuin vapisevista huulista voinut päättää, kuinka vaikeaa hänen oli hillitä kiivasta luontoaan. — Kas niin, — puheli hän ystävällisesti ottaen muutamia askelia häntä lähemmä, — älähän nyt enää ole pahoillasi, ukkoseni, tiedäthän, että se vain vahingoittaa terveyttäsi. En minä enää toista kertaa kolistele, minä panen maton puiden alle, ettei se sinua häiritsisi. Ja illalliseksi paistan minä sinulle mainion lampaanpaistin … et aavista, mitä vaivaa minulla on ollut sitä hankkiessani. Olen saanut puoliväkisin ottaa sen linnanpäällikön keittiöstä…
— Mitä kuulen minä, vaimo, oletko kerjännyt almuja, beneficia, tyrannien herkkupöydältä? Kautta Jupiterin, luuletko minua koiraksi, joka syön niitä muruja, joita heidän pöydältään putoilee? Sinä nilkutat? Miksi nilkutat sinä? Vastaa minulle, miksi nilkutat? Oletko taaskin käynyt kantelemassa linnan akkojen kanssa ja kompastunut päällikön rappusiin?
— Nilkutanko minä? — kysyi Lucia koettaen hymyillä, — luulenpa todellakin, että vähän nilkutan … olen satuttanut jalkani… Kiittämätön! — lisäsi hän itsekseen. — Sinun tähtesihän minä kärsin.
— Mene tiehesi ja anna minun lopettaa hautakirjoitukseni!
Lucia ei mennyt, vaan astui yhä lähemmä, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hän kietoi molemmat kätensä vanhuksen kaulaan. — Hautakirjoituksesi! — virkkoi hän niin hellällä äänellä, ettei sen olisi voinut luulla tulevan noilta kuihtuneilta huulilta, jotka näyttivät olevan luodut ainoastaan kiroilemaan ja kovia sanoja sanomaan. — Voi, hyvä Jumala, — virkkoi hän hiljaa, — pitääkö siis kaiken sen, mikä on maailmassa suurinta ja ihaninta, lopulta muuttuman tomuksi ja tuhkaksi? Mutta se päivä on vielä kaukana, se on varmaankin vielä hyvin kaukana. Näytäs minulle suuren Johannes Messeniuksen hautakirjoitus!
— Aivan varmaan, aivan varmaan, — virkkoi vanhus leppyneenä mielittelystä, joka kuitenkin oli sydämestä lähtenyt, — sinä oletkin, Lucia, se oikea persona exsecutrix, jonka tulee saada lukea minun epitaphiummi, koskapa sinä olet se, jonka tulee hakkauttaa se hautakiveeni. Kas tässä, ystäväni, mitäs sanot tästä:
"Tässä lepäävät Doctoris Johannis Messenii luut: Hänen sielunsa on
Jumalan taivaassa, maineensa maailmata kiertää."
— Ei koskaan ole, — sanoi Lucia itkuun purskahtaen, — todempia sanoja piirretty suuren miehen hautakiveen. Mutta älkäämme siitä enää puhuko. Puhukaamme sinun suuresta teoksestasi, Scondiastasi. Minä aavistan, tiedätkö, että sen loisto on pian hankkiva sinulle vapauden…
— Vapauden! — virkkoi Messenius surumielisesti. — Niin, sinä olet oikeassa: haudan vapauden, vapauden maaksi maatua, missä mieli tekee.
— Ei, — jatkoi Lucia innostuen, — sinun silmäsi näkevät vielä kunniasi tulemisen. Ihmiset tulevat lukemaan sinun suuren teoksesi Scondia illustratan, se painatetaan … nimesi loistaa kultasilla kirjaimilla kansilehdellä … koko maailma on ihmetellen huudahtava: ei koskaan ole Pohjolassa ollut hänen vertaistaan!
— Eikä koskaan ole tuleva! — lisäsi Messenius. — Oi, kuka antaa minulle vapauden, vapauden, että saan nähdä teokseni ja riemuita vihamiesteni ylitse. _Exaudi me, Domine, porrigo manus meas coram facie tua! Libera me a miseris, etenim dixisti: prosternam inimicos tuos calcandos pedibus tuis.[15] Kuka antaa minulle vapauden, vapauden ja kymmenen vuotta elääkseni ja nähdäkseni sen, mitä olen tehnyt?
— Minä! — vastasi synkkä ääni huoneen perältä.
Tuon äänen kuullessaan kääntyivät Messenius ja hänen vaimonsa kauhistuneina sinnepäin, mistä se tuli. Vankilan yksinäisyys ja heitä ympäröivän luonnon jylhyys, joka kaikkina aikoina on taikauskoa edistänyt, oli heissä molemmissa vahvistanut sen ajan uskoa yliluonnollisiin asioihin. Useamman kerran oli Messeniuksen mietiskelevä henki ollut eksymäisillään Kabbalan ja noituuden viekoitteleviin harhakäytäviin; ainoastaan hänen uuttera työnsä ja hänen vaimonsa uskonnolliset varoitukset estivät häntä sitä tekemästä. Nyt sai hän kysymykseensä odottamattoman vastauksen … taivaastako vai helvetistä, sama se, se oli kuitenkin vastaus, se oli kuitenkin edes oljenkorsi hänen hukkuville toiveilleen.
Lyhyt talvipäivä oli alkanut pimetä ja siinä osassa huonetta, joka oli lähinnä ovea, oli jo hämärä. Tuon hämärän sisästä astui esiin sama keltakasvoinen mies, joka pari tuntia sitten oli saapunut linnaan välskäri Albertus Simoniksen nimellä. Luultavasti oli hän tämän lääkärinammattinsa vuoksi päässyt vanginkin puheille, sillä koko linnassa ei ollut muita tohtoreita kuin parranajaja, joka hoiti haavurinammattia, ja vanha sotamiehen leski, jonka sisusvikojen parantamistaitoa ylistettiin hyvin suureksi, varsinkin kun hän lisäsi sitä "luvuilla", joihin aina turvauduttiin saunan löylyn hämärässä, vaikka papisto olikin niiden viljelemisen kovasti kieltänyt.
— Pax vobiscum![16] — sanoi vieras juhlallisesti, astuessaan lähemmä ikkunaa.
— Et tecum sit Dominus,[17] — vastasi Messenius yhtä juhlallisesti, voimatta kuitenkaan salata uteliaisuutta ja hämmästystään.
— Procul sit a concilio lingua mulieris,[18] — jatkoi vieras samaan tapaan.
Lucia, jonka nuorena ollessa oppineiden miesten tyttäret taisivat latinaa paremmin kuin nyt yhdeksännellätoista vuosisadalla taitavat ranskaa, ei odottanut enempää käskyä, vaan poistui heittäen tutkivan katseen salaperäiseen muukalaiseen.
Messenius antoi vieraalleen merkin istuutua vierelleen. Koko seuraava keskustelu kävi latinaksi.[19]
— Ole tervehditty, suuri mies, jota onnettomuutesi näkyy vain kohottaneen! — alkoi vieras, kosketellen taitavasti Messeniuksen heikointa puolta, hänen itserakkauttaan.
— Ole tervehditty myöskin sinä, joka et pidä arvoasi alentavana tulla hyljättyäkin puhuttelemaan! — vastasi Messenius kohteliaasti.
— Johannes Messenius, etkö tunne minua? — jatkoi vieras kääntäen kalpeat kasvonsa valoon päin.
— Muistelen nähneeni nuo kasvot joskus ennen, — vastasi vanki epäillen. — Mutta siitä mahtanee olla kauan.
— Muistatko vielä erään pojan, sinua vähän nuoremman, jota
kasvatettiin yhdessä sinun kanssasi pyhäin isien koulussa
Braunsbergissa ja joka sitten sinun kanssasi matkusti Roomaan ja
Ingolstadtiin?
— Nyt muistan — se oli suurilahjainen poika, jonka kerran toivottiin kirkon tueksi tulevan… Hieronymus Mathia.
— Minä olen tuo Hieronymus Mathia.
Kylmät väristykset pudistivat Messeniuksen jäseniä. Olivatko todellakin ajan hammas, vuosien kokemukset ja jesuiittain ihmishenkeä kalvava oppi siihen määrin voineet muuttaa tuon ennen niin kukoistavan nuorukaisen kasvot! Isä Hieronymus — sillä se oli hän — huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kiiruhti vastaamaan: — niin, arvoisa ystäväni, kolmekymmentäviisi vuotta kestänyt alituinen taistelu yksinomaan autuaaksi tekevän kirkon hyväksi on saanut ruusut näiltä poskilta ainaiseksi kuihtumaan. Minä olen työtä tehnyt, minä olen paljon kärsinyt tänä pahana aikana. Samoin kuin sinäkin, suuri mies, mutta paljon pienemmällä nerolla olen minä uutterasti viinimäessä kaivanut, muuta palkkaa vaivoistani toivomatta kuin pyhien marttyyrien kruunun paratiisissa. Sinä olet nuoruudessasi osoittanut minulle paljon ystävyyttä; tahdon nyt hyvyytesi palkita mikäli voin. Tahdon saattaa sinut takaisin elämään ja vapauteen.
— Arvoisa isä, — vastasi vanhus syvään huoaten, — minä en ansaitse että sinä, pyhän kirkon uskollinen palvelija, ojennat kätesi minulle, kurjalle luopiolle. Sinä et siis tiedä, että minä olen kieltänyt uskomme, että kirjallisesti ja suullisesti olen tunnustanut kääntyväni tuohon kirottuun lutherinoppiin, jota sydämessäni inhoan, niin, vieläpä vainonnutkin pyhää veljeskuntaa kaikenlaisilla jumalattomilla parjauksilla.
— Enkö toki kaikkea tuota tietäisi, arvoisa ystäväni; eivätkö suuren Messeniuksen teot ja maine olisi kuuluneet aina Saksanmaalle saakka! Mutta sen, minkä olet tehnyt, sen olet tehnyt ainoastaan näön vuoksi, vaikuttaaksesi salaisuudessa sitä enemmän pyhän roomalaisen kirkkomme hyväksi. Eikö Raamattu opeta meitä viekkautta viekkaudella voittamaan tänä jumalattomana aikana; perinde ac serpentes estote, teidän tulee olla kavalat kuin käärme, pyhä neitsyt on antava teille anteeksi ja kirkko on päästävä teidät synneistänne, jos vain sen hyväksi työskentelette. Arvoisa vanhus, vaikkakin seitsemän kertaa olisit uskosi kieltänyt ja seitsemänkymmentä kertaa rikkonut kaikkia pyhimyksiä ja kirkon opinkappaleita vastaan, niin on se luettava sinulle kunniaksi eikä kadotukseksi, jos vain olet tehnyt sen siinä salaisessa aikomuksessa, että sen avulla tahdot pyhää asiatamme hyödyttää. Vaikkakin kielesi olisi valehdellut ja kätesi tappanut, niin on se oleva hurskas ja pyhä teko, kun sen kautta olet tahtonut saattaa eksyneitä lampaita takaisin laumaan ja lammashuoneeseen.
— Niin, hurskas isä, totta on, että olen niitä oppeja, joita arvoisat jesuiitta-isät Braunsbergissa ennen muinoin minun nuoreen sieluuni niin kaunopuheisesti istuttivat, uskollisesti elämässäni noudattanut. Mutta nyt, vanhoilla päivilläni, tuntuu minusta siltä kuin olisi omallatunnollani paljonkin siihen muistuttamista…
— Perkeleen kiusauksia! Ei mitään muuta! Karkoita ne mielestäsi!
— Voihan olla niinkin, hurskas isä. Omaatuntoani rauhoittaakseni olen kuitenkin valmistanut kirjallisen tunnustuksen, jossa julistan kääntymiseni lutherinuskoon teeskentelyksi ja jossa yhtä avoimesti kuin ennen tunnustan katolisen kirkon ainoaksi oikeaksi.
— Kätke tuo tunnustuksesi, älä näytä sitä kenellekään kuolevaiselle! virkkoi jesuiitta nopeasti. — Senkin aika on tuleva, vaikkei se vielä ole tullut.
— En ymmärrä vaikuttimiasi, hurskas isä!
— Kuule minua tarkkaan ja huomaavasti. Luuletko todellakin, vanha mies, että minä ilman tärkeitä syitä olisin lähtenyt kulkemaan monta sataa penikulmaa läpi erämaiden, joissa nälkä, vilu, pedot ja tämän maan vielä petomaisemmat asukkaat henkeäni joka päivä uhkaavat, joissa minut elävältä poltettaisiin, jos tiedettäisiin, kuka minä olen ja millä asioilla kuljen? Luuletko, etten vähille lahjoilleni olisi saanut kylliksi vaikutusalaa omassa maassani, ellen toivoisi voivani täällä vaikuttaa vielä enemmän? Tahdon lyhyesti selittää sinulle, mistä on kysymys… Eihän vain kukaan voine kuulla puhettamme? Eihän täällä vain liene salakäytäviä seinissä.
— Olkaa huoletta. Ei kukaan kuolevainen voi meitä kuulla.
— Tiedä sitten, — jatkoi jesuiitta kuiskaavalla äänellä, — että taas ollaan aikeissa saattaa vääräuskoinen Ruotsin valtakunta takaisin roomalaisen kirkon helmaan. On vain kaksi valtaa, jotka nyt enää voivat meitä vastustaa, ja ne vallat käyvät, kiitos olkoon pyhimysten, päivä päivältä yhä vaarattomammiksi. Stuartin huone Englannissa on kiedottu pauloihimme ja vaikuttaa salaisesti asiamme hyväksi. Ruotsi on vielä tainnoksissa siitä kauheasta iskusta, minkä se sai Nördlingenin luona, eikä voi, ellei ihmeitä tapahdu, kauemmin puolustaa julkeaa asemaansa Saksanmaalla. Aika on tullut, tuumat ovat kypsymäisillään; meidän on käytettävä hyväksemme vihollistemme heikkoutta. Muutamien vuosien kuluttua putoo Englanti käsiimme kuin kypsynyt hedelmä; Ruotsi, joka vielä ylpeilee muinoisista voitoistaan, pakoitetaan tekemään samalla lailla. Tämä saavutetaan siten, että uusi hallitsijasuku astuu Ruotsin valtaistuimelle.
— Kristiina, kuningas Kustaan tytär…
— On yhdeksänvuotias lapsi ja sen lisäksi nainen. Meiltä ei puutu puoluelaisia Ruotsissa, jotka vielä muistavat karkoitettua kuningassukua. Heikko Sigismund on kuollut; hänen poikansa Vladislaus ojentaa nuorukaisen levottomuudella kätensä esi-isiensä kruunua kohti Tämä kruunu on oleva hänen.
12. KIUSAAJA.
Vladislaus Ruotsin valtaistuimelle? Minä epäilen sitä — huomautti
Messenius päätään pudistaen.
— Kuule minua loppuun saakka, — jatkoi jesuiitta, niiden pitkälle tähtäävien tuumien elähyttämänä, joita hän oli vehkeilevissä aivoissaan punonut. — Sinä itse, suuri Messenius, olet se, joka olet saava tämän ihmeen aikaan.
— Minäkö? … kurja vanki! Mahdotonta.
— Pyhimyksille ja nerolle ei ole mikään mahdotonta. Ruotsalainen on kuningasmielinen; kuninkaittensa esimerkki johtaa hänet sekä hyvään että pahaan. Erittäinkin kunnioittaa hän suuresti vanhaa kuningas Kustaata. Jos nyt voidaan todistaa, että sama kuningas Kustaa kuolinvuoteellaan katuen julisti lutherinopin harhaopiksi, että hän luopui siitä ja kirosi uskonpuhdistuksen, ja että hän määräsi nuoremman poikansa, paavinuskoon taipuvaisen Juhanan, aikanaan korjaamaan isänsä tekemän suuren erehdyksen…
— Mitä uskallat puhua? — huudahti Messenius. — Sellainen päivän selvä valhe, joka on ristiriidassa koko kuningas Kustaan niin varmasti todistettujen viimeisten sanojen kanssa…
— Rauhoitu, arvoisa ystäväni! — keskeytti hänet jesuiitta kylmästi. — Jos sen lisäksi vielä voidaan todistaa, että lutherilaisuuden toinen perustaja ja valmistaja, Kaarle IX, samalla tavalla vähää ennen kuolemataan julisti uskonpuhdistuksen häväistykseksi ja onnettomuudeksi…
Messenius katseli jesuiittaa tyrmistyksissään hämmästyksestä.
— Ja jos lopuksi vielä sekin voidaan todistaa, että itse kuningas Kustaa Aadolf, ennenkuin heitti henkensä Lützenin tappelutantereella, oli saanut yht'äkkisen ilmestyksen ja kuollut vääräuskoisen kuoleman suurimman katumuksen ja sielunhädän vallassa…
Messeniuksen kalpeat kasvot punehtuivat.
— Silloin, — jatkoi jesuiitta järkähtämättömällä rohkeudella, — silloin ei ole Vaasan suvusta jäljellä muita kuin tuo houkko Eerikki XIV, puoleksi paavillinen Juhana III ja kokonaan katolinen Sigismund, joiden vuoksi emme huoli vaivata itseämme. Kun Ruotsin kansa kerran tulee vakuutetuksi siitä että nämä sen suurimmat kuninkaat, että kaikki sen kuninkaat joko ovat olleet paavilaisia tai lopulta siksi tulleet, niin putoavat suomut sen silmiltä, se katuu tekoansa ja kääntyy takaisin ainoan autuuttavan roomalaisen kirkon helmaan.
— Ja mitenkä sinä, arvoisa isä, aiot vastoin selvimpiä todistuksia vakuuttaa ruotsalaisia kuninkaittensa luopumisesta?
— Olenhan jo sanonut, — jatkoi jesuiitta mielitellen, — että niin suuri ja ansiokas tehtävä voidaan suorittaa ainoastaan nerokkaan Johannes Messeniuksen avulla. Kaikki tietävät, että sinä olet Ruotsin oppinein mies ja sen suurin historioitsija. Kaikki tietävät, että sinulla on ollut ja on vieläkin takanasi useampia historiallisia asiakirjoja ja salaisia papereita kuin kenelläkään muulla koko valtakunnassa. Käytä tätä asemaasi sukkelasti ja nerokkaasti; sepitä todistuskappaleita, joita ei koskaan ole ollut olemassa; keksi tapahtumia, jotka eivät milloinkaan ole tapahtuneet…
— Mitä uskallat sinä ehdottaa? — huudahti Messenius hehkuvin kasvoin.
Jesuiitta erehtyi hänen mielenliikutuksestaan. — Niin, — jatkoi hän, — yritys vaatii uskallusta, mutta mahdoton se ei ole. Nopea pako Puolaan on sitäpaitsi saattava sinut varman turvan taa…
— Ja tätäkö sinä ehdotat minulle?
— Niin teen, — lisäsi Hieronymus entiseen tapaansa, — ymmärrän kyllä, että Kustaa Aadolf on tuottava sinulle suurimpia vaikeuksia, mutta hänet otankin minä omalle osalleni. Sinun asiaksesi jää siis vain esittää Kustaa I ja Kaarle IX siinä valossa, että se hyödyttää asiaamme ja pyhää kirkkoamme.
— Abi a me, male spiritus! — huudahti Messenius. — Sinä häpäisijä, sinä valehtelija, sinä ilkiö, joka kosket kädelläsi siihen, mikä pyhintä on, luuletko sinä, että minä, Johannes Messenius, olisin sitä varten uhrannut koko elämäni tullakseni Ruotsin kuuluisimmaksi historian kirjoittajaksi, että nyt yht'äkkiä näin häpeämättömästi, näin äärettömän julkeasti raiskaisin sitä historiallista totuutta, jonka olen niin suurella ja pitkällisellä työllä rakentanut! Korjaa luusi täältä tuossa tuokiossa … pian … pois, in Gehennam!… — Ja vimmastuksissaan nakkeli vihastunut vanhus jesuiitan päälle mitä käsiinsä sai: kirjoja, papereita, musteastian, hietarasian, sellaisella raivolla, että rohkea munkki jo hämmästyi. Jesuiitan keltaisen kalpeat kasvot kalpenivat hetkeksi entistään vielä kalpeammiksi … mutta sitten peräytyi hän muutamia askelia, ojensi vartalonsa ja avasi sen poimukkaan espanjansametista tehdyn puseronsa, joka peitti hänen yläruumiinsa. Säkenöivä timanttiristi, jota ympäröi rubiineista tehty orjantappurakruunu, välkähti sen alta puolihämärässä.
Tuo koriste näytti tekevän Messeniukseen lumoavan vaikutuksen. Hänen äsken niin kiihoittunut äänensä vaikeni silmänräpäyksellisesti … hänen vihansa muuttui peloksi … hänen polvensa vapisivat, hän horjui, oli vähällä kaatua ja pysyi vaivoin pystyssä pidellen kiinni korkeasta tuolin selustimesta.
Jesuiitta astui nyt hitaasti lähemmäksi, kiinnittäen vankiin nuo oudot silmänsä, joiden katseessa oli ilme niinkuin kalkkalokäärmeen silmissä. — Muistatko vielä, vanha mies, — sanoi hän tyynellä hallitsijan äänellä, vaieten jokaisen sattuvan sanan jälkeen kohottaakseen sen kautta niiden vaikutusta, — muistatko vielä niitä rangaistuksia, joita kirkko ja meidän pyhän veljeskuntamme säännöt määräävät sellaisista synneistä kuin sinun? Luopumisesta määrätään kuolema … ja sinä olet seitsenkertaisesti luopunut … häväistyksestä kuolema … ja sinä olet seitsenkertaisesti kirkkoa häväissyt … tottelemattomuudesta kuolema … ja sinä olet seitsemän kertaa niskoitellut! … rikoksesta pyhää henkeä vastaan: kirous … ja kuka on rikkonut useammin kuin sinä! … vääräuskoisuudesta: polttorovio … ja kuka on ansainnut sen niinkuin sinä!… Herran pyhien pahentamisesta ja ylenkatsomisesta: helvetin tuli … ja kuka on enemmän pahennusta aikaan saanut?
— Armoa, pyhä isä, armoa! — huudahti Messenius kiemurrellen kuin kurja mato jesuiitan kauheiden uhkauksien alla.
Mutta isä Hieronymus jatkoi — Nicolaus Pragensis, tuo kuuluisa mies, kääntyi Kalvinin harha-oppiin ja uskalsi vastustaa meidän veljeskuntamme esimiestä. Hän vetäytyi Böömin etäisimpään kolkkaan, mutta kosto saavutti hänet. Koirat repivät rikki hänen ruumiinsa ja hornan henget raastoivat palasiksi hänen sielunsa…
— Sääliä! Armoa! … huokasi vanki masennuksissaan.
— No hyvä, — jatkoi jesuiitta ylhäisesti ja kopeasti — olen antanut sinun valita ikuisen kunnian ja iankaikkisen kadotuksen välillä; annan sinulle siihen tilaisuuden vielä viimeisen kerran, vaikket ole sitä ansainnut. Luuletko todellakin, sinä kurja luopio, että minä, Saksan ja Pohjoismaiden jesuiittain ylin päällikkö, joka en tunnusta itseäni korkeammaksi muita kuin Rooman pyhän isän … luuletko todellakin, että minä, pohjoismaiden salainen hallitsija, olisin antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi tullakseni luoksesi tähän kurjaan loukkoosi sitä varten, että luopuisin aikeistani sinun tottelemattomuutesi ja raukkamaisuutesi vuoksi? Kysyn sinulta vielä, pyhän veljeskuntamme nimessä, tahdotko sinä, Johannes Messenius, totella sitä valaa, jonka olet nuoruudessasi vannonut ja tahdottomasti seurata minun, esimiehesi ja tuomarisi käskyjä ja määräyksiä?
— Tahdon, pyhä isä, — vastasi vanki vapisten, — minä tahdon.
— Kuule sitten, mihin rangaistukseen sinut tuomitsen. Sanot kaiken elämäsi aikana pyrkineesi yhteen ainoaan päämaaliin: tullaksesi mainituksi pohjoismaiden suurimpana historioitsijana, ja nyt luulet vihdoinkin tämän päämaalisi saavuttaneesi.
— Niin se on, pyhä isä, se on ollut päämaalini ja nyt olen sen vihdoinkin saavuttanut.
— Päämaalisi on väärä! — huudahti jesuiitta musertavalla äänellä. Päämaalisi on synnin ja perkeleen päämaali, sillä sinä olet työskennellyt omaksi kunniaksesi etkä pyhän kirkon kunniaksi, niinkuin olet vannonut. Sentähden käsken minä sinun hävittämään elämäsi epäjumala ja suuri maineesi jälkimaailman silmissä siten, että muunnat historian ja kirjoitat sen niinkuin sen pitäisi oleman eikä niinkuin se on. Minä tahdon, että sinun on hyljättävä maine ja jälkimaailma palvellaksesi nykyhetken tarvetta, joka on roomalaisen kirkon voitto pohjolassa. Minä tahdon, että sinun on kirjoitettava kuningas Kustaa I:n ja kuningas Kaarle IX:n historia niin, että kaikki se, mitä he ovat uskonpuhdistuksen hyväksi tehneet, on ollut sekä heille että heidän valtakunnalleen vahingoksi ja turmioksi. Ja minä tahdon, että sinun on perustettava tämä uusi historia niin luotettaviin asiakirjoihin, ettei niitä kansan silmissä voida vääriksi osoittaa … asiakirjoihin, joita ei ole olemassa, mutta jotka sinun on valmistettava … asiakirjoihin, joiden valheellisuus ehkä miespolven kuluttua tulee ilmi, mutta jotka tällä hetkellä tekevät tarkoitetun vaikutuksensa.
— Minun tulee siis, — sanoi Messenius äänellä, joka vapisi pelosta, vihasta ja nöyryytyksestä, — jälkimaailman silmissä esiintyä alhaisena väärentäjänä, historian pyhimpien totuuksien kunniattomana raiskaajana…
— Entäpä sitten! — virkkoi jesuiitta ivallisesti hymyillen. — Entäpä sitten, jos sinä, kurja välikappale, uhraatkin kunniasi, kunhan kirkko saa takaisin omansa ja voittaa suuren voittonsa! Mitä hyödyttää sinua ihmisten kiitos, jos sielusi palaa helvetin hehkussa, ja mitä vahinkoa voi sinulla olla ihmisten ylenkatseesta, jos tämän uhrisi kautta olet voittanut marttyyrikruunun taivaassa?
— Mutta totuus … historian puolueeton tuomio!…
— Pyh, mikä on historian totuus? Onko se tuo nöyrä orja, joka tallustelee inhimillisten erehdysten kantapäillä … tuo ajattelematon papukaija, joka lavertelee heidän perässään kaikki heidän tyhmyytensä? Eikö se ennemminkin ole todellisuus semmoisena kuin sen tulee olla, puhdistettuna hairahduksista, vapautettuna rikoksista ja hullutuksista … eikö se ole Jumalan valtakanta maan päällä, joka on yhtä viisas kuin väkevä, yhtä hyvä kuin se on pyhä ja elävä?
— Mutta meidänkö siis tulee neuvoa Jumalalle, mikä on hyvää ja viisasta? Eikö hän itse ole meille sitä ilmaissut todellisuudessa sellaisena kuin se on?
— Vieläkö uskallat sinä, horjuva luopio, väitellä esimiehesi kanssa siitä, mikä on oikein ja mikä väärin? Valitse ja tottele! Valitse joko ajallinen ja iankaikkinen kuolema, tahi paratiisin ilot ja pyhimysten riemu! Yksi sana vain, ja siitä riippuu onnesi tai onnettomuutesi: tahdotko totella käskyäni?
— Minä tottelen! — vastasi vanki masennuksissaan. Ja jesuiitta poistui äänetönnä ja kylmänä, nyökäyttäen hänelle päätään niinkuin kuningas orjalleen, joka on saanut hänen armonsa.
13. ABI, MALE SPIRITUS.
Viikko oli kulunut siitä salaisesta keskustelusta, josta edellä olemme kertoneet. Jesuiitta ei ollut koko sen ajan kuluessa lakannut valtiovankia silmällä pitämästä. Joka päivä nähtiin hänen muka lääkärin hoidon varjolla hiipivän Messeniuksen huoneeseen, jossa hän viipyi useita tunteja yhteen menoon. Hän oli liian viisas luottaakseen vangin horjuviin lupauksiin. Mitä heillä molemmilla siellä oli tekeillä, siitä ei kukaan mitään tiennyt eikä linnan päällikkökään osannut mitään pahaa aavistaa. Kajaanin linna oli siksi kaukana muusta maailmasta, ettei Wernstedtin mielessä mitään epäilyksiä voinut syntyä; päinvastoin nautti hän vieraan lääkärin seurasta ja ihmetteli hänen suurta oppiaan ja suurta maailmankokemustaan.
Oli kuitenkin muuan, joka alituisesti valvovin silmin seurasi vieraan askelia, ja tuo ainoa oli Lucia Grothusen, Messeniuksen vaimo. Ollen katolinen kasvatukseltaan ja vakaumukseltaan oli hän aina tukenut miestään hänen paavillisissa vehkeilyissään; sen jesuiittakin tiesi vallan hyvin ja luuli sen vuoksi voivansa olla varma hänen myötävaikutuksestaan, vaikkei hän, varovainen kun oli, tahtonut uskoa aikeitaan liukaskieliselle naiselle. Mutta usein kompastuvat viisaimmatkin suunnitelmat noihin ihmissydämen ja varsinkin naisen sydämen salaisiin vaikuttimiin, jotka toimivat aivan toiseen suuntaan kuin kylmä järki. Viekas jesuiitta oli erehtynyt Lucian luonnetta arvostellessaan. Hän ei ollut ottanut lukuun sitä, että kun uskonvoima tämän aivoissa huusi: käy eteenpäin! huusi rakkaus vielä voimakkaammin hänen sydämessään: pidä vastaan! … ja naisessa pääsee aina voitolle rakkaus.
Lucia oli tavattoman tarkkanäköinen nainen; hän oli saanut selville jesuiitan aikeet ennen kuin tämä voi sitä aavistaakaan. Hän näki, mikä kalvava sisällinen taistelu raivosi Messeniuksen rinnassa, taistelu elämästä ja kuolemasta, taistelu, jota toisaalta piti yllä uskonvimma, käskien hänen uhraamaan maineen ja jälkimaailman tunnustuksen kirkon hyväksi, toisaalta: kunnianhimo, joka yhtä mittaa kuiskasi hänen korvaansa: aiotko itse turmella elämäsi työn? Aiotko siis silmät ummessa häväistä historian kaikkein pyhintä? Aiotko heittää ylenkatsottavaksi sen loistavan nimen, joka vankilan pimeydessäkin on suurin rikkautesi ja suurin ylpeytesi?
Kaiken tämän näki Lucia rakastavan terävällä silmällä; hän näki, että se mies, jota hän rakasti ja jolle hän oli uhrannut kärsimyksiä ja kärsivällisyyttä täynnä olleen elämänsä, joutuisi hukkaan tässä kauheassa sisällisessä taistelussa, ja hän päätti pelastaa hänet ryhtymällä rohkeihin, ratkaiseviin toimiin.
Myöhään illalla paloi vielä kynttilä Messeniuksen kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän ja jesuiitta olivat yhdessä työskennelleet aamusta alkaen. Lucia oli saanut luvan laskeutua levolle vuoteelleen, joka oli pitkän huoneen toisessa päässä lähellä ovea. Hän oli nyt nukkuvinaan. Pöydän ääressä istuvat miehet olivat lopettaneet työnsä ja keskustelivat matalalla äänellä latinaksi, jota kieltä Lucia varsin hyvin ymmärsi.
— Olen tyytyväinen sinuun, ystäväni, — virkkoi jesuiitta tyytyväisenä. — Nämä asiakirjat, jotka tekevät kerrassaan todenmukaisen vaikutuksen, riittävät todistamaan Kustaan ja Kaarlo kuningasten kääntymyksen, ja tämä esipuhe, jonka olet allekirjoittanut, vahvistaa vain niiden uskottavaisuutta. Palaan nyt Ruotsin kautta takaisin Saksanmaalle painattaakseni nämä todistuskappaleet joko puoluelaistemme avulla Tukholmassa, taikka jos se osoittautuu mahdottomaksi, Lyypekissä tai Leidenissä.
Messenius ojensi vaistomaisesti kätensä ikäänkuin pelastaakseen kalliin aarteen ryövärin käsistä.
— Pyhä isä, — huudahti hän kuin hämmästyen, — eikö tätä vielä voi lykätä? Minun nimeni … kunniani … armahtakaa minua, pyhä isä, antakaa minulle nimeni takaisin!
Jesuiitta hymyili.
— Enkö minä anna sinulle nimeä, — sanoi hän, — Paljoa suurempaa ja paljoa ihanampaa kuin se, minkä nyt kadotat, nimeä, joka aina mainitaan pyhän veljeskuntamme aikakirjoissa, joka loistaa kirkon marttyyrien ja hyväntekijäin nimien joukossa ja joka kenties kerran pyhimyksenkin nimeksi julistetaan.
— Mutta joka siitä huolimatta on kunniaton nimi, valehtelijan, väärentäjän nimi! — huudahti Messenius niin epätoivoisesti kuin kuolemaan tuomittu vanki, jolle mestauslavalla puhutaan taivaan iloista.
— Heikko, turhamainen mies, joka et tiedä, ettei suuria tarkoituksia koskaan saavuteta ihmisiä peläten ja heidän kiitostaan hakien! — sanoi jesuiitta melkein ylenkatseellisella äänellä. — Voisit varmaankin vielä kerran peruuttaa sanasi ja riistää itseltäsi koko kristikunnan kiitoksen. Mutta onneksi ei se enää ole mahdollista. Nämä asiakirjat, — ja riemuiten heilutti jesuiitta paperikääröä kädessään, — ne ovat nyt hallussani ja minä osaan ne pitääkin, ja vaikka vasten tahtoasi käyttää ne kirkon kunniaksi, uskon voitoksi ja oman sielusi iankaikkiseksi autuudeksi!
Tuskin oli isä Hieronymus saanut nuo sanat lausutuiksi, kun ravakka käsi tarttui noihin papereihin, joita hän niin voitonriemuisesti ilmaan kohotti, tempasi ne hänen kädestään, rutisti ne kokoon, repi ne tuhansiksi palasiksi ja sirotti palaset ympäri vankilan lattiaa. Tuo liike tuli niin odottamatta, jesuiitta oli voinut sitä niin vähän aavistaa, että hän hetkeksi menetti tavallisen neuvokkaisuutensa, ja ennenkuin hän ennätti apuun, oli kaikki jo hävitetty. Vasta sitten, kun lattialle sirotetut palaset muistuttivat häntä siitä, mitä hän oli menettänyt, puristuivat hänen huulensa kiukusta kokoon, hänen kätensä kohosivat ja tiikerin raivolla karkasi hän tuon kurjan kimppuun, joka oli uskaltanut tehdä tyhjäksi hänen tuumansa juuri silloin kuin ne olivat toteutumaisillaan.
Lucia — sillä tuo ravakka käsi oli hänen kätensä — otti munkin raivon vastaan sillä vakavalla päättäväisyydellä, joka on omituista naiselle silloin, kun hän taistelee pyhimpien tunteittensa puolesta. Jo nuorena ollessaan oli hän ollut kovakätinen, ja nyt oli hän tuon tuostakin saanut kehittää voimiaan alituisissa otteluissaan linnan raakojen sotamiesten kanssa. Nopeasti koppasi hän munkin ranteet kouriinsa ja piteli niitä kuin ruuvipenkissä.
— Entäs nyt — ilkkui hän; — tästä ei ole kuin kolme askelta kuolemaan, hyvä herra; mitä te tahdotte?
— Sinä mieletön! hurja! — kiljui jesuiitta, raivosta kiehuen, — sinä et tiedä, mitä olet tehnyt! Sinä kurja rosvo, sinä olet varastanut valtakunnan kirkoltasi ja paratiisin mieheltäsi!
— Ja teiltä olen minä varastanut saaliinne, sudelta hänen varman uhrinsa, eikö niin? — vastasi Lucia alkaen hänkin vuorostaan kiivastua. — Munkki! — jatkoi hän yhä kiihtyvällä äänellä, pudistaen voimakkaasti tuota mahtavaa miestä, joka turhaan koetti irtautua, — minä tunnen varkaan, joka kirkon lammasnahkaan puettuna on tullut varastamaan suurelta mieheltä hänen kunniaansa, kokonaiselta kansalta sen historiaa, köyhältä hyljätyltä naiselta hänen ainoaa ylpeyttään, hänen miehensä rauhaa, kunniaa ja elämää. Sano minulle, hurskas ja pyhä munkki, minkä rangaistuksen ansaitsee sellainen varas? Riittääkö vesi Ämmän koskessa hänen ruumistaan hukuttamaan ja helvetin iankaikkinen tuli hänen sieluaan polttamaan?
Jesuiitta vilkaisi ikkunaan, jonka alla mahtavan kosken aallot kolkosti pauhasivat talviyön hiljaisuudessa.
— Kas sinua, — huudahti Lucia katkerasti nauraen, — sinä pelkäät minua, sinä mahtava, joka hallitset valtakuntia ja omiatuntoja! Sinä pelkäät, että miehen kädellä heitän sinut alas kosken ammottavaan kitaan. Turha pelko … minä olen vaan nainen, ja sentähden taistelen minä naisen aseilla. Näetkös … enhän minä muuta kuin suljen pedon lukkojen ja ristikkojen taa. Vapise, munkki, minä tiedän, kuka sinä olet! Lucia Grothusen on hiipinyt kantapäilläsi: sinä olet petetty, ja se on hän, joka on sinut pettänyt.
— Petetty! — kertoi jesuiitta; hän tiesi hyvin, mitä sana merkitsi. Tänä intohimoisena aikana, jolloin kaksi uskontoa taisteli valtakunnista ja kansojen omistatunnoista ja jolloin jesuiittain salavehkeet olivat mitä suurimmassa määrässä ärsyttäneet mieliä Ruotsissa, olisi jokainen tämän veljeskunnan jäsen, joka olisi valtakunnan rajain sisällä tavattu valepukuun puettuna, ollut mennyttä kalua. Mutta uhkaava vaara karaisi vain hänen voimiaan, tuon rohkean, jäntevän miehen.
— Petetty! Tyttäreni minut pettänyt! — kertoi hän vielä uudelleen, samalla kuin hänen kätensä vaipuivat alas ja hänen kasvoissaan kuvastui epäilys ja lempeä murhe. — Se on mahdotonta!
— Minäkö sinun tyttäresi? — huudahti Lucia ja sysäsi inholla jesuiitan luotaan. — Valhe tyttäresi ja vilppi äitisi! Siinä sinun sukulaisesi!
— Lucia Grothusen, — sanoi jesuiitta hyvin lempeästi, — kun olit lapsi ja seurasit isääsi Arnold Grothusenia, joka karkoitettiin samalla kuin kuningas Sigismund, niin tulit eräänä päivänä vainoojiesi takaa ajamana talonpojan majaan… Teitä ei aiottu ottaa vastaan, teidät uhattiin antaa ilmi. Silloin keksi lapsellinen silmäsi nurkassa neitsyt Marian kuvan, joka vetelehti siellä muistona muinaisilta ajoilta, pahanilkisten lasten leikkikaluna. Sinä otit tuon kuvan, suutelit sitä, ojensit sen noita kovasydämisiä ihmisiä kohden ja sanoit: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on meitä suojeleva.
— Niin no ja mitä sitten, — sanoi Lucia lempeämmällä äänellä kuin itsekään olisi tahtonut.
— Lapsellinen luottamuksesi … ei, mitä sanonkaan? … pyhä neitsyt hellytti kovien talonpoikain sydämet, he ottivat teidät suojaansa ja piilottivat teidät. Eikä sillä hyvä, he antoivat sinulle tuon kuvan, jota sitten olet säilyttänyt suojelijanasi ja joka riippuu nytkin tuolla seinällä. Niinkuin sinä sanoit silloin, niin sanon minä nyt: kas, neitsyt Maria on täällä, hän on minua suojeleva.
Lucia oli liikutettu ja koetti turhaan sitä salata. Hän puri huultaan eikä mitään vastannut.
— Olet oikeassa, — jatkoi munkki, viisaasti laskien sanojensa vaikutuksen, — minä olen katolilainen niinkuin sinäkin, vainottu niinkuin sinäkin; jos he saisivat selville valepukuni, tappaisivat he minut. Henkeni on hallussasi, anna minut ilmi; minä en pakene; minä kuolen uskoni edestä ja siunaan sinua kuollessani.
— Pakene täältä, — sanoi Lucia, — saat aikaa huomiseen saakka. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet enää koskaan puhuttele tätä vanhusta, jonka olet tahtonut häväistä.
— No niin, sanoi jesuiitta alakuloisesti — minä pakenen, mutta minä jätän tänne kauniin unelmani paremmasta tulevaisuudesta. Kuvailin jo, että suuri Messenius ja hänen jalo puolisonsa tulisivat katolisen uskon uudistajiksi pohjolassa; olin ajatellut, että se aika ei olisi enää kaukana, jolloin miljoonat sanoisivat: me vaelsimme pimeydessä ja sokeudessa, mutta menneiden aikojen valo on noussut edessämme loistamaan ja suuri Messenius on paljastanut eteemme uskonpuhdistuksen vääryyden.
— Jos se vain voisi tapahtua totuutta loukkaamatta! — huudahti Lucia, jonka tulinen mieli yhä enemmän oli alkanut innostua siitä tulevaisuudesta, jota jesuiitta niin taitavasti osasi kuvata hänen eteensä.
— Mikä on totuus! — jatkoi jesuiitta lempeästi ja vakuuttavasti. — Oi, ystäväni, totuus on meidän uskomme, valhe on vääräuskoisten usko. Jos tulisit vakuutetuksi siitä, etten minä mieheltäsi pyydä muuta kuin totuuden julistamista, tahtoisitko silloin auttaa minua kirkkoasi uudelleen rakentamaan?
— Tahtoisin! sen minä tahtoisin! — vastasi Lucia innokkaasti.
— Niinpä kuule sitten … — jatkoi jesuiitta, mutta hänet keskeytti Messenius, joka tähän asti oli ollut kuin huumautuneena, mutta nyt heräsi kuin pahasta unesta.
— Abi, male spiritus! — huusi hän raivoissaan, ikäänkuin olisi pelännyt, että jesuiitan käärmeen kieli vielä kerran saisi hänet vietellyksi. — Abi, abi! Sinä et ole ihminen, sinä olet pimeyden ruhtinas, paratiisin käärme! Abi, abi in aeternam ignem, habitaculum tuum, in regnum mendacii, imperium tuum[20] — ja noin sanoen työnsi hän jesuiitan ovea kohti, eikä Luciakaan koettanut häntä siitä estää.
— Insanit miser![21] huusi jesuiitta ja katosi.
— Kiitos ystäväni! — sanoi Lucia mieli keveänä ja niinkuin lumouksesta vapautuneena.
— Kiitos, Lucia! — vastasi Messenius, lempeämmin kuin moneen aikaan.