3. NEITI REGINA.
Eräänä synkkänä syysiltana alkupuolella lokakuuta 1631, noin kolme tai neljä viikkoa Breitenfeldin tappelun jälkeen, istui Würzburgin linnan tornikamarissa nuori Regina von Emmeritz, piispan sisaren tytär, kolmen tai neljän kamarineitsyensä seurassa, ja kirjaili neitsyt Marian kuvaa valkoisesta silkistä tehtyyn sotalippuun, joka oli aiottu voittoa tuottavaksi lahjaksi linnan varusväelle. Nuoret tytöt antoivat kielensä kiertää, sillä linnan pöpö, vanha, ahne piispa, oli juuri mennyt tiehensä, sanoen lähtevänsä tarkastusmatkalle hiippakuntaansa, mutta oikeastaan paetakseen Kustaa Aadolfin läheneviä joukkoja. Aarteitaan peläten oli hän sitä ennen uskonut kaupungin ja linnan puolustuksen urhoolliselle ratsumestarille Kellerille ja hänen 1,500 miehelleen, ja oli Keller, luottaen linnan vahvaan asemaan Main-virran varrella, vakuuttanut hänen ylhäisyydelleen, että ennen tulisi kerettiläisten kuningas musertamaan päänsä linnan muureihin kuin yksikään hänen jumalattomasta joukostaan pääsisi sinne sisään.
Neiti Regina oli tuskin kuudentoista vanha, hänen kiharansa olivat mustat kuin yö, posket punakat kuin päivän koitto ja hänen mustat silmänsä hehkuivat kuin tähdet, jotka keskiyön aikana kuvastuvat syvän metsälammen pintaan. Hän oli vanhan piispan silmäterä ja tämä oli jättänyt hänet jälkeensä yhtä vastenmielisesti kuin vuoreen kätkemänsä aarteetkin, mutta Keller oli taas saanut hänet vakuutetuksi siitä, että kanuunoilla koristettujen, vankkain muurien takana olisi kauneuskin näinä levottomina aikoina paremmassa turvassa kuin missään muualla, ja Keller oli ritari nuhteeton ja pelvoton; moinen aarre hallussaan tulisi hän ennen hautautumaan linnan raunioihin kuin antautumaan.
Neiti Regina kohotti tummat silmänsä ompeluksestaan ja katsahti pienen tornin ikkunan läpi joen toiselle puolelle, jossa juuri muutamain ratsumiesten vartioimat vaunut kulkivat sillan yli kaupungista linnaan päin. — Kuka mahtanee olla tuo matkamies? — kysyi hänen haaveileva katseensa, joka ainoastaan harvoin kiintyi muihin esineihin kuin tuohon suureen ja kauniiseen, marmoriseen Marian kuvaan, joka seisoi hänen rukouskammiossaan.
— Oi! — huudahti Kätchen, neitosista nuorin ja puheliain, — oi, pyhä neitsyt, kuinka hauskaa on elää näin sotaisina aikoina! Joka päivä näkee uusia kasvoja, komeita ritareita, reippaita sotapoikia, ja silloin tällöin on aina pienet pidot kaupungissa. On se kuitenkin toista kuin istua tänne luostariin suljettuna ja aamusta iltaan kuulla munkkien messuavan de profundis. Pysyköön vain hänen armonsa herra piispa poissa niin kauan kuin mahdollista, lisäsi hän veitikkamaisesti.
— Kätchen, — torui Regina, — varo puhumasta pahaa munkkien messuista! Muista, että meidän rippi-isämme, isä Hieronymus, on Jeesuksen pyhän veljeskunnan jäsen, ja että hän myöskin on pyhän inkvisitsionin jäsen. Linnan vankila on syvä ja pimeä.
Kätchen meni vähäksi aikaa sanattomaksi. Kohta sen jälkeen virkkoi hän rohkeasti: — Olisin minä vain neidin sijassa, niin ajattelisin paljon enemmän kaunista kreivi Lichtensteiniä kuin tuota rumaa isä Hieronymusta. Kreivi on komea ritari; suokoon Jumala, että hän voitollisena palaisi sodasta vääräuskoisia vastaan!
— Ja että ne kaikki tulella ja miekalla hävitettäisiin! — lisäsi muuan neitosista hyvin hartaasti.
— Miesparat! — huudahti Kätchen naurahtaen.
— Varo itseäsi! — uudisti neiti Regina lapsellisen totisesti. — Vääräuskoista ei kannata sääliä. Se, joka tappaa vääräuskoisen, saa seitsemän syntiä anteeksi, sen on isä Hieronymus minulle usein sanonut. Vääräuskoisten vihaaminen on yhdeksäs sakramentti, ja jos yhtäkään heistä rakastaa, on se sama kuin jos antaisi sielunsa paholaiselle.
Reginan mustat silmät salamoivat hänen puhuessaan. Näkyi, että rippi-isän opetukset olivat juurtuneet jo syvälle.
Mutta Kätchen ei kadottanut rohkeuttaan. — Kerrotaan, että heidän kuninkaansa olisi lempeä ja jalo, että hän suojelee kaikkia turvattomia eikä salli sotamiestensä harjoittaa väkivaltaa.
— Elä usko koskaan vääräuskoisia, Kätchen! Ne voivat muuttaa itsensä taivaan enkeleiksi.
— Kerrotaan, että hänen sotamiehensä ovat urhoollisia ja ihmisellisiä. Kuulin vanhan, italialaisen ratsumiehen kertovan sotamiehille tuolla alhaalla asetuvassa, että seitsemänkymmentä vääräuskoista, joita sanotaan suomalaisiksi, oli yli tunnin ajan puolustanut kuningastaan 1,500 napolilaista vastaan. Ja kun useimmat heistä olivat kaatuneet, saivat toiset apua ja veivät voiton; mutta sen jälkeen sitoivat he kaatuneiden vihollistensa haavoja samalla kuin sitoivat omien tovereittensa.
Neiti Regina nousi ylös ja aikoi antaa ankaran vastauksen, kun palvelija samassa ilmaantui ovelle ja ilmoitti, että kreivi Lichtenstein, haavoistaan sairaana, oli saapunut linnaan ja anoi vieraanvaraisuutta. Nuori neiti, joka enonsa piispan poissa ollessa oli tavallaan linnan emäntä, kiiruhti heti tervehtimään vierasta, joka oli hänen kaukainen sukulaisensa. Neitoset katsahtivat toisiinsa ikäänkuin tahtoen sanoa, että tapaus oli erittäin merkillinen. He olivat jo kauan kuiskailleet keskenään siitä, että vanha piispa oli valinnut kreivin heidän nuoren neitinsä tulevaksi puolisoksi. Mutta turhaan olivat he odottaneet punan nousevan hänen poskilleen, kun saapui viesti vieraan tulosta. Joskin neiti Reginan rinnassa kyti hellempiä tunteita, näkyi hän osaavan ne huolellisesti salata.
— Onko totta, — kysyi yksi neitosista, — että vääräuskoisten kuningas on suuressa tappelussa voittanut oikeauskoiset ja että hän nyt on tulossa tännepäin jumalattoman joukkonsa kanssa?
— Niin sanotaan, — vastasi toinen. — Mutta tänne hän ei voi tulla. Meikäläiset ovat pystyttäneet ruotsalaisen pyhimyksen Birgittan kuvan hänen tielleen Thyringenin metsään ja se on kyllä estävä hänet edemmä pääsemästä.
Sill'aikaa oli neiti Regina laitattanut vieraansa varalle yhden piispan omista huoneista ja pitänyt huolta siitä, että häntä hyvästi hoidettaisiin. Nuori kreivi Lichtenstein oli komea, solakka nuorukainen, tummaverinen kuin espanjalainen ja hänen silmänsä hehkuivat melkein yhtä tulisesti kuin Reginan. Hän lähestyi linnan nuorta emäntää horjuvin askelin, ja kuitenkin täytyi tämän luoda silmänsä maahan kreivin katseilta. — Kuinka voinkaan kyllin kiittää taivasta näistä haavoistani — sanoi hän — jotka sallivat minun saada teidät hoitajakseni!
Hänen haavansa olivat monet, mutta henki ei ollut vaarassa. Jouduttuaan vangiksi Breitenfeldin luona, oli hän kohta sen jälkeen uupuneena veren vuodosta päässyt vaihdon kautta vapaaksi ja kiiruhtanut tänne saamaan takaisin voimansa ja terveytensä sydämensä valitun läheisyydessä. — Mutta, — lisäsi kreivi, — levottomuudella olen kuullut, että saaliinhimoinen vihollinen vyöryttää tuhoavana tulvana joukkojaan tänne Frankkien hedelmällisiin laaksoihin. Minä kiiruhdin tänne sitä pikemmin vaan, jakaakseni teidän kanssanne, kaunis Regina, samat kohtalot ja samat vaarat. Olkaa levollinen! Königshofen on vastustava vihollista, ja isä Hieronymus, joka haavoitettuna niinkuin minäkin pääsi pakenemaan Breitenfeldistä, yllyttää parhaillaan maakansaa vastarintaan.
— Mutta luuletteko, — kysyi Regina levottomasti, — että nuo jumalattomat uskaltavat tunkea tänne saakka?
— Pyhimykset valvovat, ettei teille, ihana impi, ole mitään vahinkoa tapahtuva, — vastasi kreivi vältellen. — Saamme sitäpaitsi piankin varmempia tietoja.
Samassa katsahti Regina ulos ikkunasta ja näki joukon ratsumiehiä laskevan täyttä karkua linnaa kohti. — Ellen erehdy, — huudahti hän, — on se isä Hieronymus itse, joka palaa tänne!
— Huonoja enteitä! mutisi kreivi itsekseen.
Regina ei ollut erehtynyt; se oli isä Hieronymus, joka ajoi nostosillan yli linnan pihaan. Hän oli ulkoapäin nähden pienoinen, vähäpätöisen näköinen mies, kalpea ja laiha, hänen piirteensä olivat terävät ja osoittivat lujaa tahtoa, ja silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, joista niiden katseet alinomaa lentelivät levottomasti esineestä toiseen. Tuo pieni mies oli kirkon vitsa, niinkuin Wallenstein oli sen miekka. Hänen monet ihailijansa vertasivat häntä Paavaliin, jolla oli jalopeuran uljuus kätkettynä heikkoon ruumiiseen, mutta monet katkerat taistelut olivat tehneet jalosta leijonasta viekkaan ja säälimättömän julman pantterin. Tämä mies piti itseään uskonsa marttyyrina ja uhrasi sen vuoksi arvelematta kaikki muutkin. Mustan kaapunsa ympärille oli hän sitonut hamppuköyden, josta pitkä miekka riippui. Hänen päälakensa ei ollut enää kiiltävän paljas niinkuin ennen; hänen haavoitettu päänsä oli peitetty mustaan nahkakalottiin, joka vaikutti kamalasti kalman kalpeita kasvoja vasten. Ei koskaan ollut pelätty jesuiitta ollut kammottavamman näköinen. Kaikki sotamiehet tekivät kunniaa, kaikki linnan palvelijat kiiruhtivat kuulemaan hänen käskyjään. Salainen ahdistus valtasi läsnäolijat. Tuntui siltä kuin kuolema ja onnettomuudet olisivat hänen seurassaan ajaneet Würzburgin linnan porteista sisään.
Munkki tarkasti nopeasti linnan pihalle asetetun miehistön ja tervehti sitten neiti Reginaa hymyilyllä, jonka tarkoituksena varmaankin oli lieventää hänen ulkomuotonsa kamaluutta, mutta joka vain teki sen kahta vastenmielisemmäksi. — Pyhä Patrikki ja kaikki pyhimykset suojelkoot teitä, armollinen neiti! Ajat ovat pahat, hyvin pahat! Pyhä neitsyt on sallinut pakanain tunkea aina meidän porttiemme edustalle … meidän syntiemme vuoksi! — lisäsi hän tehden hartaan ristinmerkin.
— Entä Königshofen? — kysyi kreivi Fritz, joka jo aavisti, minkä vastauksen tulisi saamaan.
— Petollinen komentaja on antautunut.
— Entä talonpojat, jotka vastustivat vihollisen kulkua metsän läpi?
— Kaikki hajosivat ne kuin akanat tuulessa … meidän syntiemme vuoksi.
— Entä pyhän Birgittan kuva?
— Nuo jumalattomat kerettiläiset ovat pystyttäneet sen pellolle variksen pelätiksi. — Mutta mitä näen minä, tyttäreni? — jatkoi hän ja hänen äänensä kävi käskevän teräväksi. Te olette vielä täällä, ja linna on täynnä naisia ja lapsia, kun vihollista odotetaan saapuvaksi joka hetki?
— Neiti Reginan ei tarvitse pelätä henkeään, niinkauan kuin tämä käsi voipi miekkaa heiluttaa, — virkkoi kreivi Fritz.
— Linnassa on ruokavaroja vuoden ajaksi, — sanoi Regina. — Mutta te olette uupunut, kunnianarvoinen isä, te olette haavoitettu ja kaipaatte lepoa. Sallikaa minun hoitaa haavojanne; teidän päänne on haavoitettu.
— Ei se tee mitään, tyttäreni, ne ovat pikku asioita. Kuka nyt joutaa minua ajattelemaan? Teidän täytyy poistua täältä, poistua heti paikalla … vahvasti varustettuun Aschaffenburgiin.
— Pelkäänpä sen jo olevan myöhäistä, — huudahti kreivi Fritz, joka oli katsellut ikkunasta jokea ja kaupunkia.
— Pyhä Maria, ovatko ne jo täällä?
Jesuiitta ja neiti Regina juoksivat ikkunaan. Ilta-aurinko kultaili viimeisillä säteillään Würzburgin kaupunkia ja sen ympäristöä. Ratsumiehiä näkyi täyttä karkua rientävän kaupungin katuja pitkin ja linnaa kohti liikkui jo parvittain pakenevia kaupunkilaisia, munkkeja ja nunnia, vaimoja ja lapsia, jotka kiireissään kuljettivat mukanaan kuormarattaille sälytettyjä tavaroitaan. Kaupungin takana Schweinfürtenin puolella näkyi jo osasto ratsumiehiä liikkuvan Main-virran itäistä rantaa pitkin. Uhkaavasta, mutta varovasta lähenemisestään päättäen olivat ne ruotsalaisen sotajoukon etujoukkoja.
— Maledicti Fennones! — huudahti jesuiitta ja sanomattoman vihan ilme leimahti hänen kalpeilla kasvoillaan. — Ne lentävät kuin linnut, nuo kirotut kerettiläiset. Haljetkoon maa heidän allaan! — Ja hurjistuneena riensi hän ulos järjestämään linnan puolustusta.
Piispan linna, jota myöskin kutsutaan Marienburgiksi, kohosi siinä vanhoine muureineen Main-virran oikealla rannalla olevalla kukkulalla. Joen puolella kaupunkia oli kukkula äkkijyrkkä ja korkea, mutta vastaiselta puolelta oli se viettävä ja helposti noustava. Kuun puoliskon muotoinen portin edustalle tehty vallitus oli vankkana etuvaruksena linnaan hyökkääviä vastaan; jos vihollinen oli tämän esteen voittanut, oli hänellä sisäpuolella odotettavanaan syvä, kallioon hakattu hauta, ja jos hän onnellisesti oli päässyt senkin yli, kohosi hänen edessään sisäinen ja korkein linnanmuuri, täynnä rautaan puetuita sotilaita, valmiina raskailla piilukko-pyssyillään ampumaan kuoliaaksi jokaisen, joka vain uskalsi lähetä, tai tappamaan hänet pitkillä pertuskoilla, tai musertamaan isoilla, muurille kootuilla kivillä. Kun sen lisäksi muistaa, että ainoa pääsypaikka joen yli oli kaitainen silta ja että linnan 48 kanuunaa suojelivat kaupunkia ja etäämpänä olevaa ympäristöä, niin ei ole ihme, että Keller, jolla oli 1,500 urhoollista miestä komennettavanaan ja kaikkia tarpeita yllin kyllin, oli voinut rauhoittaa lähtevän piispan mielen.
Mutta Kustaa Aadolfillakin oli omat syynsä ottaa haltuunsa tämä linna hinnasta mistä hyvänsä. Tilly oli haalinut apujoukkoja kaikilta haaroilta ja marssi nyt, muutamia viikkoja Breitenfeldin tappelun jälkeen, täysin varustettuna ja yhtä kostonhimoisena kuin ennenkin, 30,000 miehen kanssa Hessenistä Würzburgin linnan avuksi. Kuningas kehoitti kaupunkia antautumaan, mutta kun ilta oli jo myöhäinen, oli hyökkäys jätettävä seuraavaan päivään. Aamulla antautuikin kaupunki. Keller oli käyttänyt yön pimeyttä hyväkseen, vetäytyäkseen kaikkine miehineen linnaan, jonne häntä seurasi joukko pakolaisia ja jonne kaupungin kallisarvoinen omaisuus kuljetettiin; sen jälkeen ammutti hän ilmaan kaksi kaarta Main-virran sillasta ja sulki siten vihollisen tien.
Mutta palatkaamme linnaan takaisin.
Tänä yönä eivät piispan linnassa nukkuneet muut kuin pienet rintalapset. Alinomaa tulvi sisään joukoittain uusia sotamiehiä, munkkeja ja naisia; rämisten ajoi kuormavaunuja toinen toisensa perästä linnan portista sisään; holvit kaikuivat vartijain ja upseerien huutoja ja lasten parkunaa, ja tämän sekasorron seasta kuului selvästi munkkien messuava ääni, kun he linnan kappelissa kutsuivat pyhää neitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä tämän linnan avuksi, joka oli katolilaisten vankin turvapaikka koko Frankkien maassa.
Saadakseen sijaa tälle ihmisjoukolle oli neiti Regina antanut heidän käytettäväkseen sekä piispan huoneet että myöskin kaksi omaa asumaansa, komeasti sisustettua salia, ja muuttanut itse neitsyineen kahteen pieneen kamariin itäisessä tornissa. Turhaan koetettiin hänelle vakuuttaa, että tämä paikka oli enimmin uhattu; hänellä oli tästä paras ja laajin näköala koko linnasta, ja siitä ei hän suostunut luopumaan. — Älkää estäkö minua, — vastasi hän jesuiitan varoituksiin, — minä tahdon nähdä, miten vääräuskoiset kaatuvat ja vuodattavat vertaan. Se on oleva ihana näky!
— Amen, — vastasi isä Hieronymus. — Sinä tiedät, että ihmeitä tekevät Marian kuvat, joista toinen on puhtaasta kullasta, toinen kullatusta puusta, suojelevat tätä linnaa. Minä pystytän huoneeseesi puisen Marian kuvan, se on kääntävä vihollisten kuulat niinkuin höyhenpallot sinun tornisi muureista.
Jo aamun koittaessa seisoi neiti Regina tähystämässä tornin pienestä ikkunasta. Näköala oli loistavan ihana. Aamuaurinko oli alkanut valaista syyspukuunsa pukeutuneita kukkuloita, joiden rinteillä viinitarhat vielä vihertivät ja joiden juurella Main-virta poimueli kuin hopealla helattu, kultainen vyö. Kaupungista näkyi liikettä ja parhaillaan saapui sinne neljä ruotsalaista jalkaväkirykmenttiä liehuvine lippuineen ja toitottavine torvineen: ritarien haarniskat välkkyivät päivän valossa ja upseerien hattutöyhdöt hulmusivat tuulessa. Pelko ja uteliaisuus taistelivat tätä nähdessä nuorten neitosten rinnoissa.
— Näetkö — sanoi neiti Regina Kätchenille — noita kahta ratsastajaa keltaisissa puvuissaan, noita, jotka ajavat kerettiläisjoukon etunenässä?
— Kuinka komeilta he näyttävät! Nyt kääntyvät he kulman taa … nyt näkyvät he taas. Katsokaa, kuinka kaikki väistyvät heidän tieltään!
— Kutsukaa tänne kreivi Fritz. Hän on ollut kolmatta viikkoa ruotsalaisten leirissä ja tuntee heidän päällikkönsä.
Kreivi, joka haavojensa vuoksi ei voinut ottaa osaa linnan puolustukseen, noudatti mielellään kauniin neidin kutsumusta. Ruotsalaiset olivat ottaneet kaupungin haltuunsa ja alkoivat hajanaisissa joukoissa näyttäytyä rannalla ja rikotun sillan luona. Samassa alkoivat linnan tykit ampua. Milloin tuolla milloin täällä iski kuula ruotsalaisten keskeen, jotka parhaansa mukaan koettivat hakea suojaa rantarakennuksien takaa.
— Auta, pyhä Maria, tuolla kaatui mies kuolleena maahan! — huudahti
Kätchen, joka ei voinut salata osanottoaan.
— Pyhä Fransiskus olkoon siitä kiitetty! — virkkoi vanha Dorthe, neiti Reginan imettäjä, jonka isä Hieronymus oli määrännyt vartioimaan kaikkia hänen tekojaan.
— Mutta onhan kauheata tappaa.
Kreivi Fritz hymyili.
— Neitsyt Kätchen, olisittepa nähneet Breitenfeldin tappotanteren!
Yhdeksäntuhatta ruumista.
— Se on inhoittavaa.
— Voitteko sanoa minulle, kreivi, ketä nuo ratsumiehet ovat, jotka keskellä kuulasadetta seisovat rannalla ja näyttävät tarkastelevan linnaa?
— Suokaa anteeksi, suloinen serkkuni, ruudin savu alkaa himmentää näköalaa. Nuo ratsumiehet … mutta toden totta, siinähän on kuningas itse ja kreivi Pietari Brahe. Minä surkuttelen heitä, jos isä Hieronymus tuntee heidät. Silloin hän suuntaa kaikki linnan kanuunat tuohon yhteen ainoaan paikkaan.
Nämä sanat kuultuaan hiipi vanha Dorthe salaa huoneesta.
— Kuinka, serkkuni, te säälitte vääräuskoisten ruhtinasta?
— Miksi salamoivat silmänne, kaunis Regina, niin synkästi? Te, joka olette niin jalo ja hellä, te kai ymmärrätte, että voin tuntea osanottoa urhoollista ja jalomielistä vihollistakin kohtaan. Ruotsin kuningas on sankari, joka ansaitsee ihailuamme yhtä suuressa määrin kuin vihaammekin.
— En ymmärrä teitä. Hänhän on vääräuskoinen!
— Suokoon Jumala, ettei hän pääsisi näiden muurien sisälle ja ettette tulisi vastakaan ymmärtämään minua paremmin kuin nyt… Katsokaa, he valmistautuvat siltaa valloittamaan … he heittävät lankkuja kaarien päälle. Se on uhkarohkeaa.
— Tuolla kaatui neljä miestä yhdellä haavaa! — huusi Kätchen.
— Minä tunnen heidät, — huudahti kreivi Fritz, innostuen yhä enemmän sodan melusta ja kasvavasta kanuunain paukkeesta, joka pani linnan muurit vavahtelemaan. — Minä tunnen heidät, he ovat skottilaisia. Ei ole yhtään urhoollisempaa joukkoa koko Ruotsin sotaväessä; skottilaiset ja suomalaiset ovat aina ennen muita siellä, missä vaara on suurin.
— Älkää liiaksi kiitelkö, serkku, nyt skottilaisenne jo väistyvät, he eivät uskalla tehdä tuota vaarallista hyppäystä.
— Mutta siihen tarvitaankin yliluonnollista uskallusta. Neljäkolmatta jalkaa syvällä tuon kapean lankun alla pauhaa virtava joki.
— Kaksi solakkaa upseeria juoksee lankkua pitkin.
— Veljekset Ramsay, molemmat aivan nuoria. Minä tunnen heidät sinisistä sotavöistään. He rakastavat molemmat samaa naista ja kantavat hänen värejään, rakastamatta kuitenkaan silti toisiaan sen vähemmän.
— Oi, taivas heitä varjelkoon!… Oi, pyhä Maria, se on kauheaa! — Ja Kätchen kätki kasvonsa esiliinaansa. Urhoolliset skottilaiset olivat tuskin ehtineet puoli siltaan, kun heidän nähtiin horjuvan, kadottavan tasapainonsa ja syöksyvän suin päin jokeen. Hetken aikaa nähtiin heidän taistelevan kuohuja vastaan, mutta pian he vihollisten luotien lävistäminä uupuivat, raskas sotisopa veti pohjaan … vielä hetkinen, ja ritarilliset nuorukaiset katosivat veden alle.
— Sinä iloitsit eilen sodasta, — sanoi neiti Regina kylmästi, vaikka hänen sydämensä sykki korvaan kuuluvasti.
— Voi, voi, enhän minä iloinnut kuin kauneista ritareista, soitosta ja tanssista, mutta en tämmöisestä kauheasta! — huudahti Kätchen itkien.
— Skottilaiset väistyvät! — huudahti kamarineitosista muuan.
— Niin näyttää, — sanoi kreivi hitaasti, — mutta ruotsalaiset menevät parhaillaan joen poikki venheillä.
— Skottilaiset juoksevat taas lankkua myöten!
— Arvasinhan sen, — vastasi kreivi kylmästi.
— Auta taivahinen, he tulevat yli, he ottavat rannan haltuunsa.
Meikäläiset tekevät hyökkäyksen.
— Varokaa itseänne, neiti Regina, elkää ojentautuko tuolla tavalla ulos ikkunasta. Ruotsalaiset tähtäävät tykkinsä juuri tätä tornia kohti.
— Pelkäättekö kreivi? — Regina hymyili tuota kysyessään.
Lichtenstein punastui.
— Luulen osoittaneeni tarpeeksi selvään, etten pelkää. Kuunnelkaa hiukan ja te erotatte joka toinen minuutti suhinan, jonka syytä ette tunne, ja rapinan, joka tulee kuin putoavista kivistä. Minä voin sanoa teille, mitä se on. Se on kanuunan kuulain suhinaa, neitini; te ymmärtäisitte helpommin tuota soittoa, jos ei melu tuolla ulkona teitä huumaisi. Puolen tunnin kuluessa ovat luodit jo repineet palasen toisensa perästä tornin muurista ja aina melkein samasta paikasta. Ne eivät ole mitään sokeriherneitä, serkkuseni. Nuo ruotsalaiset ovat oppineet ampumataitonsa paholaiselta itseltään.
— Te luulette todellakin…?
— Että ruotsalaiset tahtovat ampua maahan tämän tornin täyttääkseen sen raunioilla vallihaudan. Minä olen varma siitä, ja luulen, että he myöskin siinä onnistuvat. Henkenne ei ole hetkeäkään täällä turvattu, teidän täytyy siirtyä pois täältä!
— Heti, armollinen herra, heti! Tulkaa neiti! — huudahti Kätchen ja koetti lempeällä kädellä vetää nuoren emäntänsä mukanaan. Mutta Reginan mieli oli kiihoittunut. Hän oli aina tottunut käskemään, hän oli syntyjäänkin uhkamielinen, monet vastakohdat taistelivat hänen luonteessaan ja hänen uskonnollinen kiihkonsa oli jesuiitan ainaisesta vaikutuksesta ylimmilleen yltynyt … hän peräytyi askelen, tarttui kullattuun Marian kuvaan, jonka isä Hieronymus oli lähettänyt häntä suojelemaan ja asetti sen eteensä ikkunalle. — Menkää, — sanoi hän, — jos olette niin heikkouskoinen, ettette luota pyhimyksien suojeluun! Minä jään tänne, eivätkä kerettiläisten kuulat minulle mitään mahda!…
Neiti Regina ei ehtinyt lopettaa lausettaan, kun vinoon kulmaan muuria vasten kimmonnut kuula jo raastoi irti palasen ikkunanpielen ulkolaidasta, kivensirpaleita ja kalkin murua tuiskusi sisään ikkunasta, Marian kuva kaatui maahan ja peitti neiti Reginan tomupilveen.
— Pois täältä! Näettehän nyt itsekin! — huudahti kreivi. — Mennään, mennään! — huusivat kamarineitsyet pelkoonsa menehtymäisillään. Mutta neiti Regina, joka hetkisen oli ollut hämillään, selvisi pian hämmästyksestään, nojautui ottamaan ylös kuvaa ja sanoi uskoonsa luottaen: — he eivät mahda mitään pyhälle neitsyelle.
Mutta hän pettyi. Puusta tehty Marian kuva oli haljennut kahteen, kolmeen osaan. Kreivin huulille ilmaantui hetkiseksi epäuskon ivallinen hymy; ja nyt sai hän vastustelematta viedä hämmästyneen serkkunsa vaarallisesta huoneesta.
Sill'aikaa kuin tämä tapahtui tornissa, oli Keller nopeasti ja taitavasti johtanut linnan puolustusta. Hän ei tosin voinut estää vihollista tulemasta joen yli, mutta kuta lähemmä linnaa he tunkivat, sitä lähemmä tulivat he myöskin hänen kanuunoitaan. Kauheasti tuhosivat ne eteenpäin ryntäävän vihollisen rivejä, eivätkä ruotsalaiset koko sinä päivänä saaneet mitään aikaan.
Isä Hieronymus kulki munkkeineen muureja pitkin, ripotti pyhää vettä kanuunain päälle ja teki ristinmerkkejä sankkien kohdalla. Vanha Dorthe oli kuiskannut jotakin hänen korvaansa ja jesuiitan koko huomio oli kääntynyt siihen paikkaan, missä äsken nähtiin nuo kaksi keltaiseen haarniskaan puettua ratsumiestä. Arvoisa hengen mies ojensi omalla kädellään yhden linnan suurimmista kanuunista tuota paikkaa kohti; mutta ennenkuin hän laukaisi, laskeutui hän polvilleen ja luki peräkkäin neljä pater nosteria ja neljä ave Mariaa. Sen tehtyä pamahti tykki, mutta turhaan sai jesuiitta tähystellä sen vaikutusta. Vahingoittumattomina, liikkumattomina, niinkuin ennenkin, näkyivät molemmat ratsumiehet seisovan siellä, sittenkun ruudin savu oli hälvennyt. Hieronymus arveli nyt, ettei neljä paterin ja avea ollut riittänyt, luki sentähden kahdeksan kappaletta kumpiakin ja antoi kanuunan toisen kerran pamahtaa samaan suuntaan. Turhaa työtä! Kuulat näyttivät välttämällä välttävän sattumasta. Kohtalo ei ollut vielä määrännyt Kustaa Aadolfin kuolinhetkeä ja tahtoi kai säästää Pietari Brahen Suomea varten. Kuka voi laskea, mitä olisi tullut Ruotsin voitoista ja Suomen sivistyksestä, jos jesuiitan murhaava kuula olisi maaliinsa osunut!
Isä Hieronymus raivosi. Vielä kerran oli hän aikeessa koettaa onneaan kahdentoista paterin ja aven avulla, kun joku kosketti häntä olkapäähän, ja hänen takanaan seisoi vanha sotilas, joka kreivi Lichtensteinin kanssa oli ollut ruotsalaisten vankina. — Heittäkää sikseen tuo, — sanoi vanhus varoittavalla äänellä; — se vain kuluttaa ruutia turhan päiten; miestä, johon tähtäätte, on mahdoton satuttaa: hän on loihdittu.
Jesuiitan taikausko oli tällaisissa asioissa suurempi kuin hänen viekkautensa. Hän käännähti nopeasti ja mutisi hiljaa:
— Minun olisi pitänyt se arvata. Mutta mistä tiedät, että hän on loihdittu? — jatkoi hän, korottaen ääntään.
— Sen kuulin ruotsalaisten omassa leirissä. Kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus, täynnä taikamerkkejä. Sen on hän nuoruudessaan saanut muutamalta noita-akalta Suomessa, ja niin kauan kuin hänellä on se sormessaan, ei häneen pysty lyijy eikä rauta, ei tuli eikä vesi.
— Ei mikään pysty häneen, sanot? O, maledicti Fennones, miksi seuraatte minua kaikkialle?
— Ei rauta eikä lyijy, — jatkoi sotamies kuiskaavalla äänellä, mutta jos minä tohtisin, neuvoisin teille toisen keinon…
— Puhu, poikani! Saat siitä jo ennakolta synninpäästön.
— Mutta, korkea-arvoinen isäni, se keino on syntinen.
— Pyhää ja oikeaa asiaa edistäessä pyhittää tarkoitus keinot. Puhu, poikani!
— Kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, hänet tappaa…
— Ei, poikani, ei, sitä emme uskalla käyttää. Jos se olisi ollut lasinen tikari, tai hieno, kuolettava myrkky, se olisi mennyt mukiin, mutta kulta, joka on otettu pyhimyksen kuvasta, ei, poikani, älkäämme sitä ajatelkokaan.
Ilta oli pimennyt ja tuhon ja tapon työ siksi päiväksi päättynyt. Uupuneet sotilaat virvoittivat itseään ruualla ja juomalla, ja Keller kannatti esille jaloja viinejä rohkaistakseen heidän mieliään. Neiti Regina oli muuttanut linnan sisempiin huoneisiin; kreivi Fritz oli mennyt levolle. Kohta ei kuulunut linnassa muuta kuin vartijain huutoja, juopuneiden sotamiesten rivoja lauluja ja iloista melua pidoista, jotka Keller oli pannut toimeen upseeriensa iloksi linnan suuressa salissa. Mutta komeassa linnan kirkossa, ylimpänä alttarin kohdalla, seisoivat neitsyt Marian ja Vapahtajan puhtaimpaan kultaan valetut kuvat ja heidän ympärillään apostolien kuvat hienoimmasta vuorihopeasta; keskiyön messu oli jo ohi ja munkit olivat toinen toisensa perästä hiipineet levolle tai — viinipikarin ääreen. Yksi ainoa yksinäinen olento nähtiin vain vielä polvillaan alttarin edessä, ja ikuisesti palava lamppu valaisi heikosti rukoilevan jesuiitan kalmankalpeita kasvoja.
— Pyhä Maria, — rukoili hän, — anna anteeksi arvottomalle palvelijallesi, että hän uskaltaa ojentaa kätensä ryöstääkseen kaistaleen sinun kultaisesta vaipastasi. Sinä tiedät, oo kaikkein pyhin, että se tapahtuu hyvässä ja pyhässä tarkoituksessa, että se tapahtuu sinun ja pyhän kirkkosi pahimman vihollisen, vääräuskoisten ruhtinaan kukistamiseksi, hänen kukistamisekseen, jonka pakanalliset suomalaiset ovat jumalattomilla taikatempuillaan loihtineet oikeauskoisten katolilaisten miekkaa ja kuulia kestämään. Anna niin tapahtua, että se kulta, jonka sinun kunniaksesi vuolen ihanasta vaipastasi, lävistäisi vääräuskoisten kuninkaan synnillisen sydämen, ja minä lupaan, oo pyhä Maria, sen sijaan, mitä olet kadottanut, lahjoittaa sinulle kallisarvoisen juhlapuvun sametista ja kalliista kivistä sekä panna kolme kullattua vahakynttilää, yöt ja päivät palamaan sinun kuvasi edessä. Amen.
Kun isä Hieronymus oli tämän rukouksensa lopettanut, nosti hän vavisten kasvonsa ylös ja hänestä näytti kuin olisi pyhän neitsyen kuva ikuisesti palavan lampun valossa nyökäyttänyt hyväksyvästi päätään vastaukseksi hänen kummalliseen pyyntöönsä.
4. NEITI REGINAN VALA.
Viimeksi kerrottujen tapausten jälkeinen päivä oli verinen ja kuuma. Ruotsalaiset ampuivat linnaa kiihkeästi ja lähenivät sen muureja taitavasti kaivettuja vallihautoja myöten. Keisarilliset puolustivat asemaansa urhoollisesti hekin. Molemmille puolille oli aika kallista, sillä muutamien päivien kuluttua voisi Tilly hyökätä Ruotsin kuninkaan selkään ja siitä seuraisi varma tappio ruotsalaisille, varma pelastus piiritetyille.
Neiti Regina oli nyt kamarineitsyineen sulkeutunut linnaan ja kadottanut vapaan, huvittavan näköalansa. Mutta sitä enemmän olikin hänellä puuhaa muissa askareissa. Yhä enemmän kasvoi haavoitettujen luku, joita täytyi hoitaa ja sitoa; nuori neito kulki kuin lempeä enkeli vuoteelta vuoteelle linnan suuressa salissa, jonne haavoitetut oli sijoitettu, hänen kätensä vuodatti palsamia haavoihin; hänen hellät sanansa vuodattivat lohdutusta sydämiin. Hän puhui siitä pyhästä asiasta, jonka vuoksi he verensä vuodattivat; hän lupasi kultaa ja kunniaa niille, jotka jäivät elämään, ikuisen autuuden niille, jotka taistelussa kaatuivat.
Kanuunain pauke oli niin kovaa, että vanhat muurit vavahtelivat. Neiti Regina muisti, että hän oli unohtanut torniin rukousnauhansa, jota nyt tarvittiin sairasten rukouksia varten. Jo seisoi hän suuren asesalin kynnyksellä, kun kauhea rytinä ja jyske pani koko linnan horjumaan perustuksiaan myöten. Kalpeana hämmästyksestä pysähtyi hän ja samassa syöksyi sisään kreivi Lichtenstein.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi nuori neito.
— Kiittäkää pyhimyksiä, neitini, että eilen tottelitte ystävänne neuvoa. Torni on kukistunut.
— Ja mekö olemme hukassa?
— Ei vielä. Ruotsalaiset olivat laskeneet, että torni kukistuessaan täyttäisi vallihaudan. Se on kuitenkin kaatunut sisään päin. Vihollinen näkyy aikovan yrittää rynnäkköä. Tulkaa tänne ikkunaan, tästä näemme linnan muurin. Näettekö, isä Hieronymus on polvillaan suuren kanuunan ääressä. Hän tähtää Ruotsin kuninkaaseen.
Kreivi oli oikeassa. Jesuiitan haukansilmät tuijottivat rävähtämättä yhteen ainoaan paikkaan ja hänen huulensa näkyivät hätäisin kiirein mutisevan rukouksen toisensa perästä. Hänen väijyvät silmänsä olivat keksineet Kustaa Aadolfin, joka nyt niinkuin eilenkin istui hevosensa selässä Pietari Brahen vieressä. Molemmat olivat he pysähdyttäneet ratsunsa aivan lähelle ulkovarustuksia; sorakoko suojeli heitä kyllä muskettitulelta, mutta ei nähtävästi riittänyt seisauttamaan suurempia kanuunankuulia. Isä Hieronymus luotti siihen raskaaseen lyijykuulaan, jonka sydämeen hän paastoten, valvoen ja rukoillen oli valanut neitsyt Marian vaipasta vuolemaansa kultaa. Hän kumartui tähtäämään kanuunaa, hänen silmänsä mustuaiset pienenivät, hänen sieraimensa suurenivat ja tohisivat vihaa ja kiukkua, samalla kuin latinalaisia rukouksia tulvimalla tulvi hänen huuliltaan… Nyt ojensi hän nopeasti vartalonsa, piirsi palavalla sytyttimellä ristin muotoisen kuvion ilmaan ja laukaisi.
Tulta ja savua syöksyi ulos kanuunan suusta. Voi kirousta, voi kiukkua! Kun savu hälveni, nähtiin molempien ritarien yhäkin vain vahingoittumattomina ratsastavan hiukan syrjään. Mutta tällä kertaa oli kuolema ollut Kustaa Aadolfin kintereillä, sillä kuula iski sorakokoon aivan hänen viereensä ja ajoi hiekkaa ja tomua hänen ja Brahen päälle.
Uupuneena ja kiukuissaan jesuiitta kiiruhti alas muurilta.
— Odota, sinä Belialin kuningas, — mutisi hän mennessään, — odota, että vielä kerran varastan sen sormuksen, joka suojelee sinua, ja varo silloin itseäsi!
Nyt antoi kuningas käskyn rynnätä linnan ulkovarustuksia vastaan. Akseli Lilje, Jaakoppi Ramsay ja Hamilton kiiruhtivat esiin joukkoineen. Äärettömät olivat ne vaikeudet, jotka heillä oli voitettavinaan. Kuulien ja iskujen alituisessa tuiskinassa täytyi heidän ensin kiivetä ylös jyrkkää vuoren rinnettä, hypätä sitten vallihautaan ja lopuksi kiskoa itsensä valleille. Edellä muista karkasivat pohjalaiset ja skottilaiset eteenpäin, hillittömästi, vastustamattomasti. Etumaiset heitettiin takaisin halaistuin päin; miekat hampaissa kiipesi kohta toisia sijaan ylös vallille. Kuningas itse ratsasti niin lähellä kuin voi, kehoittaen väkeään aina uusiin ponnistuksiin. Musketinkuula repäisi pois palan hänen puhvelihansikkaastaan, tekemättä mitään sen enempää vahinkoa. Se usko oli yleinen, että Kustaa Aadolf oli haavoittumaton.
Kahden tunnin verisen taistelun jälkeen olivat skottilaiset ja suomalaiset päässeet voitolle. Tärkeät ulkovarustukset oli valloitettu ja vihollinen vetäytyi takaisin linnan muurien suojaan. Kello oli silloin neljän seuduilla iltapäivällä.
Tämän edun saavutettuaan levähtivät ruotsalaiset — muutamia tunteja. Pidettiin neuvottelu ja päätettiin, että kuuluisa sinikeltainen prikaati saisi seuraavana päivänä aamun koittaessa tehdä hyökkäyksen linnaan. Kuningas valitsi pohjalaiset tämän vaarallisen yrityksen johtajiksi, mutta skottilaiset, jotka olivat kadottaneet paljon väkeä, saisivat tällä kertaa levähtää. Taru kertoo, että urhoollinen Hamilton katsoi tämän niin suureksi loukkaukseksi, että hän heti paikalla pyysi eronsa ja jätti sotajoukon.
Piiritettyjen tila ei ollut läheskään toivoton. Heillä oli vielä noin tuhat taisteluun kykenevää miestä, jotka he nyt, kun ulkovarustuksia ei enää tarvinnut suojella, sitä helpommin voivat koota yhteen paikkaan. Mutta he olivat kadottaneet uskonsa voittoon ja tämä tappio oli suurempi kuin mikään muu. Turhaan koetti Keller rohkaista heidän mieliään; turhaan kuljettivat munkit kultaista Marian kuvaa muureja pitkin. Yön pimetessä oli kaikki sekaisin, sotamiehet eivät totelleet enää käskyjä ja suurimmat pelkurit tuumivat jo keskenään, eiköhän olisi parasta pelastua pakenemalla yön selkään.
Keskiyön aikaan oli neiti Regina polvillaan linnan kappelin alttarin edessä ja rukoili tulisella hartaudella Jumalan äidin kuvaa.
— Pyhä Maria, — sanoi hän, — suojele tätä linnaa, suojele katolista uskoasi vääräuskoisten hävitykseltä! Ja jos tahtosi on, että tämä linna kaatuu, anna sen silloin kukistuessaan haudata alleen vihollisemme, jotka ovat sinunkin vihollisesi ja ennen kaikkia muita tuo jumalaton kuningas, heidän ruhtinaansa, sekä hänen pakanalliset suomalaisensa, jotka tänään ja monta kertaa ennenkin ovat kaikista katkerimmin taistelleet pyhää asiaasi vastaan.
— Amen! — sanoi ääni takanapäin, ja kun hän kääntyi, näki hän isä
Hieronymuksen seisovan vieressään. Hänen olentonsa oli synkän
juhlallinen, synkkä hymyily väreili hänen kalpeilla huulillaan. —
Tiedätkö, mitä anot, tyttäreni? — kysyi hän.
— Voittoa katoliselle uskolle! Kuolemaa vääräuskoisille!
— Olet nuori ja ihmisen mieli on muuttuvainen. Onko sinulla voimia vihata uskosi vainoojia, jos tapahtuisi niin, että joskus joutuisit kiusaukseen rakastaa jotakuta heistä?
— On minulla, isä, aivan varmaan on.
— Olet rippilapseni enkä soisi sielusi joutuvan iäiseen kadotukseen. Onko sinulla uskallusta uhrautua pyhän asian pelastamiseksi ja sen avulla voittaa katoamaton marttyrikruunu?
— On!
— No hyvä, tiedä sitten, että linnaa ei voida pelastaa; minä näen, että se ennen pitkää joutuu ruotsalaisten valtaan. He ottavat sinut vangiksi, olet nuori ja kaunis, tulet saavuttamaan vääräuskoisten kuninkaan suosion. Sinun on sitä hyväksesi käyttäminen lähetäksesi häntä, hän ei osaa epäillä sinua, ja kun pyhä neitsyt suopi sinulle siihen tilaisuuden, tulee sinun… Jesuiitta otti esille hopeaisen ristinkuvan ja samassa, kun hän väänsi pientä jousta sen rinnan kohdalla, välähti sieltä esille välkkyvä tikari.
— Armoa, isäni, tämä tehtävä on kauhea!
— Ei mitään armoa. Pyhä kirkko vaatii sokeata kuuliaisuutta. Perinde ac cadaver, niinkuin kuollut, jolla ei mitään tahtoa ole. Rakastatko Jumalan äitiä?
— Sinä tiedät, että minä häntä rakastan.
— Katso, hän on kadottanut palan kultaisesta hameestaan viime yönä. Se on enne, joka tietää hänen vihaansa. Rakastatko minuakin, tyttäreni?
— Minä kunnioitan teitä enemmän kuin ketään muuta.
— Katsele sitten tätä silvottua päätä! — Ja jesuiitta otti päästään mustan nahkakalottinsa ja paljasti leikatun korvansa sijan, — noin ovat tuon uskottoman kuninkaan sotamiehet, hänen suomalaiset miehensä, pidelleet ystävääsi, rippi-isääsi. Vitkasteletko vieläkin kostajasta Jumalan äidin puolesta ja minun puolestani?
— Mitä tahdotte minulta, isäni?
— Kuule minua! Kerettiläisten kuninkaalla on oikeassa etusormessaan pieni, kuparinen sormus; se varjelee häntä kuolemasta ja vaaroista. Tuo sormus täytyy sinun viekkaudella houkutella häneltä, ja jos tunnet kätesi heikoksi, kutsu silloin minut avuksesi. Me osumme silloin hänen sydämeensä, vaikka sitä lohikäärmeen suomukset suojelisivat.
— Jos se on pyhimyksien tahto … olkoon menneeksi!
— Pane kaksi sormea tämän ristinkuvan päälle ja lue perässäni se vala, jonka sinulle sanelen: minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
— Minä vannon tämän ristin päällä ja kaikkein pyhimyksien nimessä täyttäväni sen lupauksen, minkä nyt olen tehnyt pyhän neitsyen kuvan edessä! Ja jos koskaan tämän valani rikon, tulkoon siitä kirous minun ja minun jälkeentulevaisteni päälle aina seitsemänteen polveen.
— Fiat voluntas tua, ut in coelis, sic etiam in terra![6] Amen!
Ja yön hiljaisuus vahvisti tämän kauhean valan, joka rautaisilla muureilla kiinnitti tulevat sukupolvet kuusitoistavuotiaan tytön horjuviin lupauksiin.
Samaan aikaan yöllä kokoontuivat pohjalaiset ja muut ryntäykseen määrätyt joukot vasta valloitettuun etuvarustukseen. Viinipikarit kiersivät kädestä käteen, tällä kertaa kuitenkin tavallista hitaammin, sillä kuninkaan valvova silmä ei sallinut antautua mihinkään varomattomuuksiin. Joukko vapaaehtoisia useista muistakin rykmenteistä oli pyytänyt ja saanut luvan ottaa osaa vaaralliseen yritykseen. Kaikki olivat hyvällä tuulella, varmoina voitosta ja saaliista.
Viimeisenä vapaaehtoisista saapui pitkä, vaaleaverinen ja näöltään reipas ja iloinen nuorukainen.
— Kah, Bertel! — huudahti hänet nähdessään pieni ja paksu luutnantti
Larsson, synnyltään ruotsalainen, kuuluen hänkin pohjalaisiin.
— Niinkuin näet, — sanoi nuorukainen ja pudisti toverillisesti hänen kättään.
— Kas, poikaa, tahtoo "krympätä" uutta luutnantin arvoaan! Minä en voi
sille mitään, mutta täällä ei ole enää pisaraakaan pikarin pohjalla.
Mutta sano, mies, mikä sinua vaivaa, kun olet nimesi muuttanut? Bertel?
Mitä siansaksaa se on, ei ruotsia eikä suomea!
— Se tapahtui Breitenfeldin luona, — vastasi Bertel hiukan punastuen. — Toverit ovat kauan sanoneet minua Berteliksi … se käy pikemmin kuin Perttilä.
— Puhu pukille, ethän vain hävenne suomalaista nimeäsi nyt, kun olet päässyt upseeriksi?
— Joko arpa on langennut? — kysyi Bertel vastaamatta.
— Tulet juuri parahiksi koettamaan onneasi.
Oli vedettävä arpaa nuorempien upseerien kesken, jotka kaikki olivat pyytäneet johtaa ensimmäistä hyökkäysyritystä; riitaa ei voitu ratkaista muuten kuin arvan kautta. Arpoja pudistettiin rautaisessa kypärässä; neljätoista kättä ojentautui ottamaan kukin lippuaan ja se onnellinen, jota arpa suosi, oli Bertel.
— Pidä silmäsi auki, poika! — huusi pikku Larsson. Saat, saakeli soikoon, pitää mielessäsi, että linna on täynnä jesuiittoja. Joka askelesi alla on salainen lattialuukku, jokaisessa ristin kuvassa on tikari ja voiton hetkenä itsenään voi voittaja räjähtää ilmaan.
Kello kävi viidettä aamulla ja vielä oli puoli tuntia päivän koittoon. Bertel sai seitsemän miestä komennettavakseen ja hänen tehtävänsä oli tarkastaa linnaa niin läheltä kuin mahdollista. Samaan aikaan pysyttelivät etuvarustukseen sijoitetut joukot valmiina hyökkäämään avuksi pienimmänkin merkin saatuaan.
Yö oli sysimusta. Bertel lähestyi miehineen nostosiltaa varovaisin askelin ja sai tehdyksi sen vartijain huomaamatta. Suuri on hänen hämmästyksensä, kun hän näkee, että silta onkin alhaalla.[7]
Hetkiseksi pysähtyi hän ollen kahdella päällä, ja Larssonin varoitus muistui hänen mieleensä. Olisiko tässä ansa?
Kaikki oli hiljaa. Bertel astui miehineen rohkeasti, mutta hiljaa sillan yli.
— Kuka siellä? — ärjäsi häntä vastaan pimeästä keisarillinen vartijamies.
— Ruotsalainen! — huusi Bertel ja halkasi yhdellä iskulla huutajan pään. — Toverit, linna on meidän! — Ja nuo seitsemän miestä tunkivat päättävästi hänen perässään.
Nostosillan päässä seisoi 200 keisarillista vartioimassa. Hämmästyksissään ja saamattomina eivät he osanneet muuta luulla kuin että ruotsalaiset koko sotavoimallaan ryntäsivät sillan yli. He kiiruhtivat valloittamaan takaisin porttia; mutta urhoollinen luutnantti puolusti seitsemän miehensä avulla sitä, minkä oli valloittanut. Bertelin onneksi oli porttiholvissa pilkkopimeä; ei voinut erottaa vihollista ystävästä ja keisarillisten iskut sattuivat yhtä usein heidän omiin miehiinsä kuin vihollisiin. Kohta kävi ahdinko portissa niin suureksi, ettei miekkaa voitu nostaa iskuun eikä paljon puuttunut, etteivät yltiöpäät päällekarkaajat musertuneet kuoliaiksi muuria vasten eteenpäin tunkevain rautahaarniskaisten miesten tiellä.
Ajoissa oli kuitenkin ulkovarustukseen kuultu Bertelin huuto ja taistelun melu. Koko ruotsalaisten joukko ryntäsi nyt linnaa vastaan; myöskin Keller tarttui aseihin ja kiiruhti apuun linnan porttia puolustamaan. Keller ja hänen miehensä taistelivat epätoivon uljuudella, moni urhoollinen ruotsalainen ja suomalainen sai surmansa itsenään voiton hetkenä. Heidän kuolemansa yllytti toisia kostoon. Alettiin huutaa "Magdeburgin armoa", ja se huuto merkitsi kuolemata ilman armoa kaikille keisarillisille. Murhaaminen kävi kamalaksi. Munkkejakin nähtiin heittäytyvän uskon vimmassa taistelun tuoksinaan, muutamilla oli soihtuja käsissä, toisilla ristiinnaulitun kuvia, toisilla miekkoja. Useimmat hakattiin maahan; toiset heittäytyivät kuolluksiinsa. Päivä alkoi jo koittaa murhantyötä valaisemaan.
Silloin karkasi Lennart Torstenson esiin, tarttui raivoisasti taistelevaa Kelleriä vyötäisiin ja otti hänet vangiksi, siten pelastaen hänet sotamiesten raivolta. Elossa olevat keisarilliset heittivät aseensa, ja linna oli valloitettu.
5. JUDITH JA HOLOFERNES.
Kun auringon ensimmäiset aamusäteet kimmeltelivät Main-virran laineilla, oli Marienburgin linna jo ruotsalaisten hallussa. Kuningas ratsasti linnan pihalle, joka oli pohjapeittonaan kaatuneita vihollisia, näiden joukossa kolmattakymmentä munkkiakin. Muutamat heistä näyttivät kuninkaan mielestä liika punaposkisilta ollakseen ruumiita. — Nouskaa ylös, — sanoi hän heille, — teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan! — Ja hetikohta hyppäsivät useimmat valekuolleista jaloilleen ja kumartelivat iloisina ia kiitollisina jalomielistä kerettiläisruhtinasta.
Linna oli valloitettu rynnäköllä ja sotamiehille annettiin lupa ryöstää. Äärettömästi saatiin saaliiksi hopeaa ja kultaa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia. Kuningas pidätti itselleen asevaraston, jossa oli täydelliset sotatarpeet seitsemälle tuhannelle jalkamiehelle ja neljälle tuhannelle hevosmiehelle, 48 kanuunaa ja 4 mörsäriä, sen lisäksi tallin, jossa oli mitä mainioimpia ratsuja, ja viinikellarin, joka oli täynnä mitä hienoimpia viinejä. Kirjasto vietiin lahjaksi Upsalan yliopistolle; kultaiset ja hopeaiset pyhäinkuvat joutuivat valtiorahastoon. Vaikkakin monet kaupunkilaisista saivat takaisin tänne tuomansa omaisuuden, oli sotamiesten saalis kuitenkin niin suuri, että he jakaessaan kiliseviä rahoja käyttivät hattujaan niiden mittana. Lopuksi täytyi Kellerin ilmaista se holvi, joka, hakattuna kallioon syvälle linnan kellarin alle, kätki piispan aarteet. Fryxell kertoo, että kun sotamiehet sieltä kantoivat raha-arkkuja, irtautui pohja muutamasta ja joukko kiiltäviä kultarahoja pyöri linnan pihalle. Sotamiehet kiiruhtivat niitä poimimaan ja jättivät näön vuoksi vain muutamia kuninkaalle, pistäen suurimman osan omiin taskuihinsa. Kustaa Aadolf huomasi tämän ja virkkoi naurahtaen: — Antakaa olla, pojat, koska kulta kerran on joutunut käsiinne, niin pitäkää se sitten. — Niin suuri oli saalis, ettei sen päivän jälkeen ollut ainoatakaan sotilasta Ruotsin armeijassa, jolla ei olisi ollut uutta vaatetusta päällään. Leirissä myytiin lehmä yhdestä talarista, lampaasta maksettiin äyri, ja oppinut Salvius kirjoittaa: Meidän suomalaispoikamme, jotka nyt viinimaahan tottuvat tuolla kaukana, eivät taida niinkään pian enää Savonmaahan palata. Liiviläisissä sodissa täytyi heidän useinkin tyytyä veteen ja homehtuneeseen, happamaan leipään; nyt valmistaa suomalainen juomansa sotakypärässään viinistä ja sämpylästä.
Vankien joukossa olivat myöskin kreivi von Lichtenstein ja neiti Regina. Kuningas käski, että heitä molempia oli kohdeltava ritarillisella hienotunteisuudella; nuorelle neidille tarjosi hän vapaan matkan enonsa piispan luo. Neiti Regina epäsi tämän tarjouksen epävakaisten aikojen vuoksi ja pyysi erityisenä armonosoituksena saada toistaiseksi jäädä kuninkaan suojaan. Kuningas suostui siihen. — En ole tästä oikein mielissäni, — sanoi hän hymyillen maakreivi Baden-Durlachille, joka ratsasti hänen sivullaan, — nuoret neitoset ovat ylellisyystavaraa sodassa ja panevat vänrikkieni pään pyörälle. Vaan seuratkoon hän nyt kuitenkin minua Frankfurtiin panttivankina, jolla voin sitoa piispan kädet.
— Teidän majesteettinne osaa voittaa kaikkien sydämet jaloudellaan — vastasi maakreivi hovimiehen kohteliaisuudella.
— Luutnantti Bertel, — lisäsi kuningas, kääntyen sen upseerinsa puoleen, joka hänen läheisyydessään johti erästä suomalaisen ratsuväestön osastoa, — minä uskon neiti von Emmeritzin sinun huostaasi. Hän saa ottaa seuraansa vanhan rouvan, nuoren kamarineitosen ja rippi-isänsä. Mutta varo itseäsi rakastumasta, luutnantti, ja ennen kaikkea, pidä tarkkaa vaaria munkista; hänenlaisiinsa ei ole koskaan luottamista.
Bertel teki kunniaa miekallaan ja vaikeni.
— Vielä yksi asia, — jatkoi kuningas, — minä en ole unohtanut, että olit ensimmäisenä miehenä porttiholviin tunkeutumassa. Sitten, kun olet saattanut nuoren neidon turvalliseen paikkaan, on sinun liittyminen henkivartioväkeeni. Ymmärrätkö?
— Ymmärrän, teidän majesteettinne!
— Hyvä. — Ja kuningas kääntyi taas maakreivin puoleen leikillisesti puhellen: — Uskokaa minua, ei olisi ollut viisasta uskoa tuota mustasilmäistä kaunotarta jollekin kuumaveriselle ruotsalaiselle. Tuo poika tuolla, hän on suomalainen, enkä tunne toisia hidasluontoisempia kuin he ovat; huonoja kavaljeereja, lämpenevät vasta vuosien kuluttua. Yksi tyttö voi ajaa kymmenen heistä pakoon tanssipaikassa, mutta jos on painiskeleminen Pappenheimin kanssa, silloin tietää teidän kreivillinen armonne, mihin he kelpaavat.
Vielä syksymyöhällä kiiruhti Kustaa Aadolf voitosta voittoon. Tilly, joka oli joutunut liika myöhään voidakseen pelastaa Würzburgin, ei uskaltanut käydä hänen kimppuunsa ja väistyi, huonon onnensa ja alinomaisten pienten tappioiden ärsyttämänä, hänen tieltään Baijerin rajalle. Kustaa Aadolf kulki Mainin vartta pitkin, marssi Aschaffenburgiin ja pakotti varovaisen Frankfurtin avaamaan porttinsa. Joulukuun 6. p:nä kulki kuningas Reinin yli Oppenheimin kohdalla ja valloitti saman kuun 9. p:nä Mainzin, jota espanjalainen de Sylva oli uhannut puolustaa vaikka kolmea Ruotsin kuningasta vastaan. Ruotsalaiset olivat nyt ottaneet haltuunsa koko pohjoisen ja läntisen Saksanmaan ja voittaja valitsi talviasunnokseen Frankfurt am Mainin. Tänne kokosi sankari ympärilleen loistavan hovin; täällä hänelle imartelijat jo lupailivat Saksan keisarikruunua; tänne kiiruhti myöskin Maria Eleonora puolisoansa syleilemään. Hanaussa, jonne kuningas ratsasti häntä vastaan, sulki kuningatar hänet syliinsä ja huudahti: "Nyt vihdoinkin on suuri Kustaa Aadolf vankina!"
Eräänä päivänä loppupuolella joulukuuta v. 1631 pani kuningas Frankfurtissa toimeen suuret tanssiaiset kuningattaren kunniaksi. Äärettömiä kansanjoukkoja tunkeili linnan ulkopuolella, jonka korkeat goottilaiset ikkunat loistivat kuin päivän paisteessa. Olutta ja viiniä vuoti suurista astioista alituisena virtana väkijoukon juotavaksi: tappien ympärillä sysivät toisiaan työmiehet ja sotamiehet tinatuoppeineen ja pikareineen, jotka tyhjenivät yhtä pian kuin olivat täyttyneet. Frankfurtilaiset olivat aivan ihastuksissaan suureen kuninkaaseen. Miehestä mieheen kulki puheita hänen oikeudentunnostaan ja lempeydestään; milloin oli hän hirtättänyt sotamiehen, joka väkisin oli ottanut kanan porvarilta; milloin oli hän pysähtynyt kadulle ja puhellut ystävällisesti ohikulkevain kanssa. Nyt luulivat he näkevänsä hänen varjonsa ikkunain pienissä lasiruuduissa ja arvelivat, eiköhän Saksan valtakunnan kruunua jo tänä iltana pantane hänen mahtavaan päähänsä.
Linnan sali oli ruhtinaallisen loistoisesti koristettu. Kustaa Aadolf tiesi puolisonsa rakastavan ulkonaista komeutta ja tahtoi kai myöskin vaikuttaa tänne kokoontuneeseen Saksan aateliin. Lattiat oli peitetty kallisarvoisilla flanderilaisilla matoilla, ikkunoissa riippui purppuranpunaisesta sametista tehtyjä verhoja, joiden tupsut olivat kullasta, ja kallisarvoisia hopeakruunuja, joita tuhannet vahakynttilät painoivat, riippui arabeskeillä koristetusta katosta. Oli vast'ikään lopetettu yksi noista arvokkaista, suurellisista espanjantansseista, jotka siihen aikaan olivat muodissa ja joita tanssiessa raskasjalkaiset pohjoismaalaiset turhaan koettivat kilpailla ranskalaisten ja saksalaisten aatelismiesten kanssa. Kuningas oli tarjonnut käsivartensa puolisolleen ja käveli hänen kanssaan läpi loistavien salien. Hänen pitkä, pyöreähkö vartalonsa, jonka yksinkertainen arvokkaisuus herätti sekä kunnioitusta että rakkautta, näytti vielä pitemmältä ja miehekkäämmältä hienon ja hennon kuningattaren rinnalla, joka sydämellisellä hellyydellä nojasi puolisonsa käsivarteen. Maria Eleonora oli siihen aikaan 32-vuotias ja oli säilyttänyt suuren osan sitä kauneutta, joka hänen nuorempana ollessaan hankki hänelle niin monta ihailijaa. Hänen mustan tukkansa ympärillä, joka oli käherretty lumivalkoisten ohimojen kohdalla, välähteli äärettömän kallisarvoinen otsaripa, jonka kuningas oli äskettäin lahjoittanut; hänen älykkäät, siniset silmänsä katselivat huomattavalla hellyydellä kuninkaaseen, ja hän näytti kokonaan unohtavan itsensä, nauttiakseen vain siitä ihastuksesta, jota hänen puolisonsa kaikkialla herätti. Kuninkaallisen parikunnan kintereillä kulki koko sen aikuisen protestanttisen Saksanmaan parhaimmisto. Täällä nähtiin viralta pantu Böömin kuningas Fredrik, Weimarin ja Würtembergin herttuat, Hessenin maakreivi, Baden-Durlachin maakreivi, sekä joukko muita mainioita ritareita; olipa ulkomaalaisista hoveista saapunut kaksitoista lähettilästä kunnioittamaan tätä koko Euroopan pelkäämää sankaria. Kuninkaan omista miehistä olivat Tott, Banér ja Kustaa Horn muualla sotaisissa tehtävissä; mutta saapuvilla oli Kustaa Aadolfin läheisyydessä hänen kokoisensa, nerokas Akseli Oxenstjerna ja tämän takana pienehkö, mutta teräväsilmäinen sotapäällikkö Lennart Torstenson sekä ylpeä suomalainen everstiluutnantti Wittenberg. Monet ruotsalaisista sotapäälliköistä ja melkein kaikki suomalaiset, Stålhandske, Ruuth, Forbus y.m. olivat pian kyllästyneet kuninkaallisessa salissa vallitsevaan jäykkyyteen ja tuohon ylpeään aateliin, jonka hovitemput tuntuivat noista suorasukaisista sotilaista sietämättömän raskailta, ja sentähden jo ajoissa vetäytyneet pienempään sivusaliin, jossa kullalla kudottuihin samettipukuihin puetut hovipojat lakkaamatta vuodattelivat jalointa reininviiniä komeihin hopeamaljoihin.
Tähän komeaan seurueeseen on vielä luettava Frankfurtin raatiherrat ja joukko kaupungin arvokkaimpia porvareita vaimoineen ja tyttärineen, sekä lukuisa seurue naisia jalosukuisesta herttuattaresta aina yhtä ylpeään raatimiehen rouvaan. Nähtiinpä täällä vielä muutamia katolisia pappejakin, jotka tunsi helposti heidän kaljuudestaan; sillä kuningas tahtoi tälläkin tavalla istuttaa mieliin uskonvapaudenaatettaan, ja vaikka papit sydämessään kirosivat nöyryytettyä asemaansa, eivät he kutsuttuina kuitenkaan uskaltaneet olla pitoihin saapumatta.
Kahta vertaa loistavampi oli näky sen pukujen ylellisyyden vuoksi, jota tätä nykyä on vaikea edes kuvaillakaan mielessään. Kuninkaalla itsellään oli yllään yksinkertainen, hopealla kirjailtu samettipuku, lyhyt, espanjalainen, valkeasta silkistä tehty vaippa, jonka kuningatar oli omalla kädellään koristellut, jalassa oli hänellä lyhytvartiset lierisaappaat keltaisesta nahasta, ja kaulassa tuo tunnettu, alaspäin käännetty pitsikaulus, jonka, ynnä lyhyen tukan ja pitkän suippoparran, tapaa kaikista hänen muotokuvistaan. Loistoa rakastavalla kuningattarella oli kalliilla kivillä koristeltu hame, joka oli tehty hopeaharsosta, ja hänen käsivartensa olivat puoleksi paljaat; yksin noissa pienissä silkkikengissäkin kimmelteli hohtokiviä. Ylhäiset aatelisnaiset ja rikkaat porvarien rouvat kilpailivat komeudessa sekä keskenään että kuningattaren kanssa; täällä nähtiin sekä hopea- että kultakankaita, samettia, silkkiä ja kallisarvoisia Brabantin pitsejä; erittäinkin rakastivat nämä arvoisat naiset koristeita kirjavilla, kaikenkarvaisilla silkkinauhoilla ja ruseteilla, jotka hulmusivat vähimmässäkin ilman hengessä. Ruhtinaat ja ritarit olivat puetut laajaan saksalaiseen, toiset ahtaampaan espanjalaiseen pukuun, ja kulkivat he suurissa saleissa, töyhtöniekat hatut kainalossa, samalla kuin heidän jäljessään liikkui heitä palvellen joukoittain samettiin ja hopeaan puetuita hovipoikia.
Kaikkialla, missä kuningas kulki, suitsutettiin hänen edessään imartelun ja ihmettelyn uhrisavua. — Sire, — sanoi hänelle mielittelevä Böömin kuningas, — teidän majesteettianne voi verrata ainoastaan Makedonian Aleksanteriin… — Serkkuseni, — vastasi Kustaa Aadolf hymyillen, — ettehän kuitenkaan tahtone verrata Babyloniin tätä kunnon kaupunkia Frankfurtia? — Ei, sire, — virkkoi heidän sivullaan kulkeva Ranskan lähettiläs Brezé, — hänen majesteettinsa Böömin kuningas tahtoo vaan verrata Reinin virran Granikoon ja toivoo, että uuden Aleksanterin Hyphasis on oleva ulkopuolella Böömin rajoja.
— Myöntäkää, kreivi Brezé, — sanoi kuningas vaihtaen puheenainetta, — että meidän pohjoismaalaiset ja teidän ranskalaiset kaunottarenne on tänään voittanut saksalainen nainen.
— Sire, minä olen samaa mieltä kanssanne siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar ei tarvitsisi kilpailussa voittaakseen kulkea teidän sivullanne, — virkkoi kohtelias ranskalainen.
— Puolisoni on oleva teille kiitollinen kohteliaisuudestanne, herra lähettiläs, mutta hän luopuu neiti von Emmeritzin hyväksi niistä eduista, jotka kuuluvat nuorisolle.
— Teidän majesteettinne mielittelee liiaksi meidän saksalaista kansallisylpeyttämme, — lausui Würtembergin herttua kumartaen.
— Kauneudella ei ole kansallisuutta, teidän armonne. Se oli todellakin kallisarvoinen saalis, minkä sotilaani saivat Würzburgista.
Kuningas lähestyi nyt neiti Reginaa, jonka loistavaa kauneutta ylensi hänen ruumiinmukainen pukunsa mustasta silkkisametista, johon oli siroteltu tähtiä tummasta hopeasta. — Neitini, — virkkoi hän ystävällisesti, — olisin onnellinen, jos tietäisin, että tuo surupuku, jota kannatte, peittäisi sydämen, joka osaa unohtaa kaikki surulliset muistot ja elää ainoastaan iloisempia aikoja toivoen, jolloin eivät sodat ja kahakat enää voi karkoittaa punaa kauniilta poskiltanne. Uskokaa minua neitiseni, se aika on tuleva, minä toivon sitä, samoinkuin tekin, kaikesta sydämestäni, ja antakaa nyt tämän toivon loihtia ilon hymyily noille huulillenne, joilla sen pitäisi ainaisesti asua.
— Teidän majesteettinne rinnalla unohtuu kaikki se, mitä ennen on tapahtunut — vastasi neiti Regina nousten kunnioittavasti seisoalleen siltä korkealta, punaisella päällystetyltä tuolilta, millä hän oli istunut. Mutta hänen poskensa kalpenivat yhä enemmän hänen näin puhuessaan ja muistuttivat liiankin selvästi siitä, mitä oli tapahtunut, ja että hän vieläkin oli vanki.
— Ettekö voi hyvin, neitiseni?
— Voin aivan hyvin, teidän majesteettinne.
— Teillä on ehkä jotakin valittamista? Uskokaa se minulle … niinkuin ystävälle!
— Teidän majesteettinne on kovin hyvä…
Regina taisteli itsensä kanssa. Viimein lausui hän silmät maahan luotuina: — teidän majesteettinne hyvyys ei anna minulle aihetta enää mitään muuta toivomaan.
— Me tapaamme toisemme.
Ja kuningas jatkoi kulkuaan salin läpi.
Neiti Regina vetäytyi viereiseen huoneeseen, piilottautui siellä syvään ikkunakomeroon ja purskahti itkemään. — Pyhä neitsyt, — rukoili hän, — anna minulle anteeksi, ettei sydämeni ole yksistään sinun! Sinä, joka näet minun sydämeeni, tiedät, etten minä jaksa vihata tuota vääräuskoista kuningasta niinkuin sinä vaadit. Hän on niin suuri, niin kaunis! Voi minua, joka vapisen ajatellessani sitä pyhää tehtävää, jonka olet minulle määrännyt!
— Rohkeutta, tyttäreni! — kuiskasi muuan ääni hänen korvansa juuressa ja neiti Reginan musta peikko, tuo kalpea jesuiitta, seisoi taas hänen takanaan. — Hetki lähestyy, — jatkoi hän matalalla äänellä. Jumalaton ruhtinas on ihastunut kauneuteesi; iloitse, lapseni, pyhä neitsyt on tuominnut hänet kuolemaan. Tänä yönä on hän kaatuva.
— Voi, isäni, mitä vaaditte minun tekemään!
— Kuule, tyttäreni! Kun Holofernes, assyrialaisten päällikkö, piiritti Bethuliaa, oli siellä leski, nimeltä Judith, Merarin tytär, kaunis kuin sinä, hurskas kuin sinä. Hän paastosi kolmeen kertaan, meni sitten ulos ja sai armon kansansa ja uskonsa vihamiehen edessä. Ja pyhimykset antoivat hänen henkensä Judithin käsiin, Judith veti hänen miekkansa tupesta, hakkasi poikki hänen päänsä ja pelasti kansansa.
— Armoa, isäni!
— Se luettiin hänelle suureksi kunniaksi ja ikuiseksi autuudeksi, ja hänen nimensä mainittiin Israelin suurimpien joukossa. Samalla lailla tullaan vielä kerran sinunkin nimeäsi mainitsemaan katolisen kirkon siunattujen pyhimysten joukossa. Tiedä, että viime yönä ilmaantui minulle unessa pyhä Fransiskus ja virkkoi: 'hetki on tullut, mene, sano Judithille, että minä tahdon antaa Holoferneksen pään hänen käteensä'.
— Mitä on minun tekeminen?
— Pane tarkkaan mieleesi, mitä sinulle sanon! Vielä tänä iltana on sinun pyydettävä kuninkaalta kahdenkeskistä keskustelua.
— Mahdotonta!
— Sinun on ilmaistava hänelle salaliitto hänen henkeänsä vastaan. Hän on kuuleva sinua. Sinun on houkuteltava häneltä hänen sormuksensa. Jos sen kerran saat, olen minä oleva saapuvilla sinua auttamassa. Mutta jos hän kieltäytyy sitä antamasta, silloin … ota tämä paperi, siinä on kuolettavaa myrkkyä, pyhä Fransiskus on itse sen minulle antanut. Sinun on sekoitettava se kuninkaan yöjuomaan…
Neiti Regina otti vaarallisen paperin, nojasi kiherän päänsä ikkunan pieltä vastaan ja näkyi tuskin kuulevankaan jesuiitan pirullisia puheita. Aivan uusi ajatus oli syntynyt hänen hehkuvassa mielessään ja kyti siellä jo parhaillaan. Jesuiitta käsitti hänet väärin; hän luuli neiti Reginan vaikenemisen tulevan tottelevaisuudesta ja hän luuli hänen miettivän sitä marttyyrikruunua, josta hän oli puhunut.
— Oletko ymmärtänyt minut, tyttäreni? — kysyi hän.
— Olen, isäni.
— Tahdotko vielä tänä iltana pyrkiä hänen puheilleen? Tahdotko…
— Tahdon.
— Benedicta, ter benedicta, kolmesti ollos siunattu, sinä valikoitu ase, astu sisälle taivaan loistoon!
Ja jesuiitta hävisi väen tungokseen.
Suuri seinäkello kruunaussalissa osoitti puolta yötä. Nerokkaan koneiston avulla, jonka eräs nürnbergiläinen oli keksinyt, työnnettiin kellon kahtatoista lyödessä kaksi mahdottoman suurta, kallisarvoisilla hopea-astioilla katettua pöytää eräästä sivuhuoneesta esiin ja ilmaantuivat ne kuin maasta nousseina keskelle suuren salin lattiaa. Juhlamenojen ohjaajan antaman merkin mukaan asettuivat kuningas ja kuningatar kahden purppuravaatteella päällystetyn tuolin eteen perempänä olevan pöydän keskikohdalle ja muut vieraat asettuivat ympärille riveihin kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Eräs läsnäolevista papeista luki korkealla äänellä ruokaluvun, jonka jälkeen kuningas itse aloitti lyhyen virren, mihin muut tottunein äänin yhtyivät. Istuttiin pöytään jotenkin suurella melulla ja kun kerran oli päästy ruokiin käsiksi, eivät hovitavat enää suuresti ketään sitoneet. Ruokaa oli paljon ja voimakasta. Richelieu oli lähettänyt Kustaa Aadolfille ranskalaisen kokin; mutta kun kuningas ei ollut tottunut ylellisyyteen, käytti hän tuota hienoa ranskalaista vain jälkiruokain laittamiseen; ehkei hän myöskään luottanut täydellisesti kardinaalin lahjaan; sanottiinhan, etteivät Richelieun päivälliset olleet vaarattomampia kuin Borgiainkaan ennen muinoin. Myöskin olivat alankomaalaiset ja saksalaiset kokit siihen aikaan kuuluisammat kuin ranskalaiset. Ruokapöydän parhaita koristeita olivat tällä kertaa kokonaisena paistettu villisika, joka oli koristettu kukkasilla ja laakereilla, sekä Frankfurtin leipurien lahjoittama leivoslaitos, jossa oli kuvattu roomalaisen keisarin riemukulku. Jokainen luuli tuossa korttelin kokoisessa torttukeisarissa tuntevansa Kustaa Aadolfin, ja antoi se aihetta moneen leikkipuheeseen, kun kukin oli perässä astelevissa roomalaisissa tuntevinaan pöytäkumppaninsa. Kuningatar, jonka hieno käsi oli määrätty ensiksi särkemään tämän leipuritaidon nerontuotteen, mursi hymyillen hopealautaselleen riemukulkueen orjista viimeisen, mutta Kustaa Aadolf, joka ei ollut taikauskoinen ja jolla tavallisesti oli aina hyvä ruokahalu, tarttui jotenkin armottomalla kädellä suureen torttukeisariin ja mätti ison osan hänen ruumistaan lautaselleen. Samalla aikaa täytettiin hopeamaljat jaloimmilla reinin- ja espanjanviineillä, kuningas kilisti jotenkin vaatimattomasti kuningattaren kanssa ja kaikki muut vieraat seurasivat hänen esimerkkiään. Hovijunkkarit ja hovipojat, joita loistavissa riveissä seisoi ylemmän pöydän ääressä yksi kunkin tuolin takana, alemman pöydän ääressä yksi joka toisen tuolin takana, täyttivät taasen tyhjennetyt lasit ja kuningas joi nyt maljan Frankfurtin kaupungin menestykseksi; jonka jälkeen hän nopeasti nousi pöydästään, tarjosi kätensä kuningattarelle ja poistui huoneihinsa. Kustaa Aadolfin elämäntavat olivat kohtuulliset, niinkuin sotilaalle sopii, hän aterioi tavallisesti nopeasti, vaikka hän hauskemmissa tilaisuuksissa, kun aika antoi myöten, viipyikin noin tunnin verran ruokapöydässä. Ei hän kuitenkaan vaatinut, että kaikki muut noudattaisivat hänen tapojaan, ja hän luovutti poistuessaan isännän viran jollekin lähimmistä miehistään.
Tällä kertaa sai vanha, iloinen, skottilainen Patrik Ruthwen jäädä isännäksi ja teki hän työtä käskettyä tunnetulla taidollaan. Oxenstjerna oli poistunut kuninkaan kanssa. Myöskin naiset nousivat paikoiltaan ja lähtivät salista, mutta miespuoliset vieraat jäivät sijoilleen huvitteleimaan maljojen ja hopea-astioiden ääressä, joissa tarjottiin pähkinöitä janon kiihdyttämiseksi. Kolmikymmenvuotisen sodan sankarit eivät hylkineet juomatavaroita ja kuin leikkiä lyöden saattoivat he yhdessä henkäyksessä tyhjentää vanhan ritaritavan mukaan kolpakollisen reininviiniä. Tällä kertaa ei kuitenkaan eletty niin rajusti kuin monessa yksityisessä juomaseurassa; kun tunnettiin kuninkaan ankarat periaatteet, ei uskallettu aivan usein lasia pohjaan kallistaa. Istuttiin kuitenkin nytkin aamupuoleen yötä ja muutamain everstien nähtiin tarjoavan toisilleen muuatta siihen aikaan vähän tunnettua, mutta äskettäin Alankomaista tuotua herkkua, jotakin mustaa, nauhoiksi punottua ainetta, jota säilytettiin rasioissa ja joka kulki miehestä mieheen niin, että kukin nitisti siitä palasen, jonka toiset irvistellen sylkivät suustaan, mutta jota toiset mielihyvällä pureskelivat. Tämä aine oli — tupakkaa.
Samaan aikaan kuin juominkeja kruunaussalissa yhä jatkettiin, oli kuningatar hovinaistensa seuraamana mennyt levolle, mutta kuningas keskusteli vielä pitkän aikaa Akseli Oxenstjernan kanssa. Mitä nämä nerokkaat miehet, sotapäällikkö ja valtiomies, keskenänsä puhelivat, sitä voidaan paremmin aavistaa kuin kertoa. Kenties puhelivat he Ruotsin kurjuudesta, keisarin mahtavuudesta ja Jumalan, joka on sitäkin suurempi; puhuivat ehkä valon voitosta, Rooman valtakunnan kruunusta ja tulevasta, protestanttisesta Saksan keisarikunnasta. Ei kukaan tiedä sitä varmuudella, sillä kuninkaan kuoltua vei Oxenstjerna hänen salaisuutensa mukanaan hautaansa.
Yö oli kulunut jo pitkälle ja Oxenstjerna oli lähtemäisillään pois, kun henkivartijaupseeri Bertel ilmoitti, että hunnutettu nainen välttämättä vaati päästäksensä kuninkaan puheille. Tuollainen pyyntö tähän aikaan vuorokaudesta kummastutti sekä Kustaa Aadolfia että hänen uskottuaan; mutta kun hän aavisti, että syy tuohon salaperäisyyteen mahtoi olla tavallista tärkeämpi, käski kuningas Bertelin tuomaan vieraan sisään samalla määräten Oxenstjernan vielä viipymään luonaan.
Bertel poistui ja palasi hetken kuluttua mukanaan mustaan puettu, hunnutettu ja solakkavartaloinen nainen. Hän näytti vapisevan ja olevan ihmeissään siitä, ettei tavannut kuningasta yksin; eikä hän virkkanut sanaakaan.
— Hyvä rouva, — sanoi kuningas jotenkin tylysti, sillä tämä yöllinen kohtaus ei ollut hänelle mieleen, koska se tunnetuksi tultuaan saattaisi herättää juorupuheita hovimiesten kesken ja mahdollisesti mustasukkaisuutta herkkähermoisessa kuningattaressa, — hyvä rouva, teillä mahtaa olla hyvin tärkeitä asioita, koska tulette näin kummalliseen aikaan; ja ennen kaikkea tahdon minä tietää, kuka te olette.
Hunnutettu nainen vaikeni yhä.
Kuningas luuli arvaavansa syyn hänen vaitioloonsa ja virkkoi osoittaen Oxenstjernaa: — tämä on ystäväni, valtiokansleri Oxenstjerna, eikä minulla ole häneltä mitään salattavaa.
Mustaan puettu nainen heittäytyi kuninkaan jalkoihin ja heitti hunnun silmiltään. Kuningas säpsähti tuntiessaan hänet neiti Regina von Emmeritziksi, jonka mustat silmät hehkuivat haaveellista tulta, samalla kuin hänen hienot, läpikuultavat kasvonsa olivat vaaleat kuin marmori.
— Nouskaa ylös, neiti, — sanoi Kustaa Aadolf lempeästi, ojentaen polvistuneelle naiselle kätensä ja nostaen hänet seisoalleen. — Mikä on antanut aihetta tuloonne tähän aikaan? Puhukaa ja ilmoittakaa pelkäämättä, mikä mieltänne painaa, olenhan itsekin jo pyytänyt teidän sitä tekemään.
Neiti Reginan rinta kohoili raskaasti ja hän alkoi puhua äänellä, joka alussa tuskin kuuluikaan, mutta joka pian hänen palavasta innostuksestaan selvisi kirkkaaksi ja voimakkaaksi.