Miehet näyttivät menevän hämilleen. — Kahden viikon kuluttua olemme matkalla Puolaan, — sanoivat he.
— Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! — huudahti Lampelan vaimo; joka oli heitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. — Jos eivät taiat auta, niin auttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti puoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun neljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa pieniksi palasiksi.
Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana koetti lauhduttaa heidän mieliään. — Minusta nähden olisi parasta, sanoi hän, — että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada rangaistuksen julmuudestaan.
— Oikeutta? — matki Lampelan vaimo katkerasti. — Valita yhtä hyvin rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies, joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin, että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä tekee!
— Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen miehen vaiheille, — huomautti miehistä toinen.
— Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja piikatyttöä, — laski toinen; — mutta jos hätäkello alkaa soida, saa hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.
— Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, — luki vaimo. — Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette, ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.
— Pian veneeseen! — huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme soutaneet vastaiselle rannalle.
Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. — Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, — sanoi hän itsekseen. — Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.
Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli laineen soitto uinailevia rantoja vasten.
5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.
Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin, josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.
Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi, kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.
— Ka, Johannesko se on? — sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan niin tyly kuin tavallisesti. — Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan? Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä maita mantereita kierrellä.
— Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? — vastasi vieras, joka oli alun kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha, mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. — Mikäs auttaa, kun täytyy? Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä, eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä, että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä, että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku morsiameni.
— No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?
— Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle Martinus Miltopaeukselle. An homo bestia sit? Vastaus: Certe, quia comedit similes suos[1] — ja silloin, — lisäsi ylioppilas ongelmainen hymy huulillaan, — ajattelin minä sitä mainiota siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.
Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta, vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi kamaria. — Levähdä nyt, — sanoi hän, — minä käsken Kreetan tuomaan ruokaa.
Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä silmiään.
— Mitäs nyt? — sanoi Johannes ystävällisesti. — Oletko itkenyt, pullula mea?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi ollut minua noin ikävä?
— Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, — kiiruhti isä vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään. Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa niellä.
Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata; hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa viilipyttyä. — Totta totisesti, mestari Aatami, — sanoi hän, — te olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä, pehmoinen naisen käsi — numen domesticum, niinkuin me sanomme kohteliaammin kuin dominus Bång, joka aina puhuu mala herbastaan, rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan — ja sitten on teillä maaseudun rauha, otium mentis ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa ja joiden paimenkuningas te olette…
— Sano minulle, Johannes, — sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, — riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?
— Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, — vastasi ylioppilas, tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; — minä annan teille anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin "riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä vielä ankarasti ottelemme; dominus Miltopaeus todistaa, että dominus Bång on aasi ja dominus Bång todistaa, että dominus Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla, ollessani posterior opponens, perin pohjin nolasin dominus Bångin, sekä majorem että minorem kuin myöskin conclusionem. Dominus Bång tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan furibundus ja uhkasi vetää minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut kirjoja dominus Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti ahdistettu taikuudesta. Mutta … kah, minnekä se mestari Aatami hävisi?
Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua, katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.
Nämä varokeinot tehtyään palasi hän taas rauhoittuneena tupaan.
Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen, oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen. Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.
— Kello on kymmenen, — sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli tottunut kotonaankin käyttämään. — Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.
— Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! — vastasi ylioppilas. — Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi olin luonanne, ja jos te olisitte dominus Bång, niin kutsuisin teitä väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: num homo Deus sit? Vastaus: certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero (scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat probandum.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!
Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa. Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten. Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi nolaamaan dominus Bångia.
Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja unia. Hän oli istuvinaan auditorium majusin alemmassa kateederissa, hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi ex officio opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin professori Bång, säihkyen odium theologicumia. Turhaan turvautui respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.
Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään kohdalta. — Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, — ulkona on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. — Ja hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna kauhean dominus Bångin untaan häiritä.
Ei tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa uupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja välistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa. Toistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta ikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja kirkastui … ja huoneeseen tunki palaneen hajua.
Ylioppilas kavahti pystyyn. — Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti kolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä liikettä ja häärinää.
Vouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se oli suljettu — telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami vaaranalaisen asemansa. — Ne roistot! — huusi hän. — Ne ovat kiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon tulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne ovat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki turmioon.
Vouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat olivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla ampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes muutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja katto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä tuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen, usvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun koittoa.
Mutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla muisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä kuulunut; — sen sijaan tuli vain nuora alas. — Tule, Johannes! — huudahti hän. — Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on meillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.
Kiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja pisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän jyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla varustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä voinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut tuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että tuli heidän kostotyönsä suorittaisi. — Näetkö mitään? — kysyi vouti kuiskaten.
— En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa … tuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.
— Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä pakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen. Niitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on liittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä annan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti muistamaan.
Näin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja tähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy laukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen ympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi hämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten käsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.
— Onneksenne olkoon! — huusi hän. — Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu Johannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle parvea — oikealle puolelle porttia.
Tuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi. Hän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän — ja ampui ilmaan.
— Huono ampuja! — huusi vouti äreästi; — ei kelpaa muuhun kuin suutaan soittamaan. Lataa uudelleen!
— Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? — vastasi ylioppilas, muka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn kupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa sääntöjen mukaisen johtopäätöksen: — nuo kanaljat tuolla, ne ovat ihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; ergo minä en ammu kanaljoita.
Hui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut; samassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan ylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. — Mitä se oli? — huudahti Johannes.
— Mitäkö oli? — virkkoi vouti. — Nuoli se oli. Tuolla kirotulla joukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja: se on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä esi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin tarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta kuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo itseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja noita nukkuvia vartijoita.
Samassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään luukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta palasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki syvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi uudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi. Uusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut hukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut sade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma piiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen leviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului nyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa siitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään, vaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan. Taistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului ylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään ampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui kuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.
Päivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet, toivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen pelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan käsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa heikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa kun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion miehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä heitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen pelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet ja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa pelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja tunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan arvoinen.
Mutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi. Tuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta vuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki aukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä. Ylioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi oli murrettu, oli portaatkin suljettu. — Tiedättekö mitä, mestari Aatami, — sanoi ylioppilas; — kaikki on niin kuin olla pitääkin, te tässä olette praeses ja minä olen vain respondens; mutta minusta näyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan. Joko murtautuvat opponentes oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin nimittää nimellä argumenta fundamentalia, ja siinä tapauksessa saamme me nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka pastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä tapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä sanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että te, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.
Mestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan kuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla, jossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat kaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja iskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta niin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään kuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi tynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä ja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja kiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä vyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika kului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta… Silloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: — antaa suden kärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!
Samassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli vihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen vetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä varmaa häviötä.
On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: — Kiitä nyt Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni. Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni, leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai tyttö — pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!
Ja tuo ankara vouti pyyhki salaa kyynelen silmästään.
— Mutta mihinkäs te joudutte? — kysyi Johannes levottomasti. — Minä en jätä teitä.
— Ei mitään mukinata, poika! — vastasi vouti äreästi ja työnsi Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki oli tullut apuun … silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli häntä voinut vahingoittaa.
Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut, joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.
Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa. Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän oli pelastunut.
Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24 miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia. Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja tiheimmin asutussa seudussa.
6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.
Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin, joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000 kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta. Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi, kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."
Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä — mitä uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa, intohimoja — ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa, neroa, — mitä verisiä tappioita — kalliisti ostettuja voittoja, hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia, mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa, vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi 120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.
Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä. Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000 kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi, kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.
Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman suojaa ja ilman ruokaa.
Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan, josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä. Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet. Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät, kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä. Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan, taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi; villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen. Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.
Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys. Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu. Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.
Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000 kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin 700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.
Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt; ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657 sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.
Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.
Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin; tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan. Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki kaatuneet … ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.
Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin. Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä "neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi. Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. — Haa! — huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, — antakaa minulle Liettua takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.
— Teidän majesteettinne, — vastasi yksi eversteistä, jotka olivat kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, — antakaa minulle kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva teidän.
Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut odottanut. — Ja kuka — sanoi hän, — antaa minulle varmat takeet siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?
— Onneni, — vastasi eversti rohkeasti.
Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka seisoi hänen vieressään. — On siis vielä ainakin yksi kuolevainen, joka luottaa onneen, — sanoi hän.
— Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen luottamaan, — vastasi Schlippenbach.
Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen, katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia toiveitaan. — Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, — sanoi hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä odottivat.
Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin hänet keskellä yötä — hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää — ja ollen varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään illalla — jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi. Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä — paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin todellisuuskin tällä hetkellä. — Kirottu brandenburgilainen! — huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö. — Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa. Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa jäsenet!
Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. — Sakaali on koiran sukua, — sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. — Pitäkää lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: — "luvataan, mutta ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.
— Olet oikeassa, — virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. — Petos petosta, kavaluus kavaluutta vastaan … ah, hyvät herrat ja ruhtinaat, odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.
Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi — ja se vaikutti hänen kukistumiseensakin.
— Mutta, — huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli silmäillyt Puolan karttaa, — mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä; olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan — niin turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen häntä ikuisesti seuraamaan?
— Teidän majesteettinne, — sanoi suosikki, — en usko tähtien ennustuksiin, — voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, — mutta on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta kirkkaampana.
— Tuo Bertelsköld, — jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen puhetta, — hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä oikeuttaa hänet noin puhumaan?
— Todellakin, — virkkoi Schlippenbach, — kreivi Bertelsköld on omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.
— Olet oikeassa, — vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä tarvitsen. Ja kuitenkin, — tällä hetkellä minä halveksin heitä.
— Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo. Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.
— Mutta kuitenkin on minun vielä koetettava saada liettualaiset puolelleni.
— Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä, pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.
— Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se sitten tavalla millä tahansa, — virkkoi kuningas synkästi. — Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.
7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.
Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi kevyttä kenttäkanuunaa.
Tämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa Bertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin solakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies, iältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset, ja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa, näkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona. Monessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin muistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo; puuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen, vaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri siksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän omansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.
Kaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin, ratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea sotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi sotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.
Muutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja mustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista vuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että hän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld — sillä se oli hän — ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa ympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen isänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka lukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin tällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella virkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen, mutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten enää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun ratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.
Sillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin. Pekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan nuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla tunteilla: — Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka suohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään perinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä päivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en minä heitä jaksa ymmärtää.
— Pekka, — huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat joutuneet toiselle tolalle, — sano minulle, mitä juttuja ne ovat, joita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?
— Lienevätkö nuo mitään? — vastasi Pekka vältellen.
— Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin sen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi ajatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä, miksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa, hän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: — Tiedätkö mitään sen vaiheista? — En, — vastasin minä. — Kun minä kerran kuolen, — sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden säilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. — Sitten varoitti hän minua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut. Sano, Pekka, mitä tämä merkitsee?
— Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. — Liekö mikä rakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.
Kreivi Bernhard tempasi kärsimättömästi ratsastimia.
— Onko se laitaa? — huudahti hän. — Ei koskaan sano isäni minulle luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia nöyryytyksiä — se on minun kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.
— Kenraali on onnen suosikki, — virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
— Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.
— Hänkö onnellinen! — huudahti nuorukainen miltei katkerasti. — Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa, kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen loiston siunaus…
— Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen silmästään lempeää Meriä muistellessaan.
— Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!
— Se on isoäitinne isän kirous! — virkkoi Pekka surullisesti päätään pudistaen.
Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan, missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen, vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.
Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla. Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.
Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.
Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa. Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.
Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa varoittaakseen jäljestä tulevia.
Toisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa vapisevan oppaan. — Roisto, — karjaisi Bertelsköld, — sinä olet pettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! — Ja toisessa kädessään kilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän hirttonuoraa.
Opas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä.
Nuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman
kaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan.
Myrsky kiihtyi.
Sotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä tuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina hyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa säännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan käyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan vielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta — ja juuri tämä luottamus oli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki ollut hukassa.
Kreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut. Ei hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki hänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan jäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja sitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä olisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä ympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun valkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä vaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta keinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.
Mutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät uhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa hirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat olleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa kahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten päällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen oli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia, ja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn kaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain kautta kielletty.
Tämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton. Kenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja kuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden vartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen kehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt täsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun väkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia satoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan ja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka vei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet häntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta kolmimiehisinä riveinä.
Kulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen kaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen oli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin leimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi jälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa tietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty vihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä, ja kaukaa kuului ihmisääniä.
Kreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä taisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä. Sen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. — Tuolla, pojat, — ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, — tuolla on vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi saalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä ottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä tavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo roistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan talonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee meille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä rikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä sallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta rikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä hengissä.
Suostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin himo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin taas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen poikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin viisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet vaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken huomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia siltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja ruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.
Kiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli Bertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla. Tultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja liiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat nämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein sekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi, joutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että hajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja säälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut enää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista; kolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput pakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen peittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja kaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten hallussa.
Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla, väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui sotajoukko valloitettuun leiriin.