8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.
Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa, päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.
Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja. Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta. Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?
Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen 3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin valtioviisaasta päästä.
Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.
Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi, kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.
Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä sovintoehtojen tekemistä varten.
Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua, ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.
Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa, oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki, muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi. Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä. Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen, jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi. — Toverit! — huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin vielä hento; — onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?
— On, on, — vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.
— Missä on sitten teidän joukossanne se, — jatkoi nuorukainen vihan ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, — missä on se, joka uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?
Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan velvollisuuksia ja kunniaa. — Ajat ovat kehnot, — mutisivat jotkut; — eihän enää voi tietää ketä uskoo.
— Isäni on kunnian mies, — huudahti kreivi Bernhard uudelleen tulistuen. — Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut, ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään, sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies … sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette; eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään puolustamaan?
Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. — Olen antanut kunniani takuuseen edestänne — sanoi hän yksikantaan, luoden isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.
— Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini, — virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin… — Haaveilija! — lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, — aina pysyt sinä vain äitisi poikana!
— Mitä aiotte tehdä, isäni?
— Seurata saamiani käskyjä, — vastasi kreivi Kustaa Bertelsköld.
Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa, heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä, joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.
Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin sovittu oli.
Bertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän näyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut viipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan. Neljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin seuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista komeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä ruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit kivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin oli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun Bertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän miestä molemmin puolin.
Tervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat molemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että välirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.
Liettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli tinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin saaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä vannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista majesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi vapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja esitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin molemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.
Bertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun saakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi omat vaatimuksensa, jotka eivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa nostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja linnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa ruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan kuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään vihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui Bertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta pakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta majesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.
On helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa heidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa hillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat tarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit saivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että Bertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja pysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.
Liettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut kenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa jäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden vaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että liettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään panttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.
Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin suusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat aseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin uhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa hakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.
Sitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen miekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja vihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen jälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla horjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi teltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen joitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.
Ensi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas. Tuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta lamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos, mutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan puolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn ruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista tulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa liettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt ilmaan.
Bertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen hämmennystä. — Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet ja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! — huusi hän. Käsky pantiin toimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset vangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.
Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa, kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat suuttumusta. — Kenraali, — sanoi hän, — pyydän heti paikalla eroni, ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän olisikin isäni!
Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua, sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: — Minä ymmärrän sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.
Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan, heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien tukehduttamalla äänellä: — Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne, isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun; tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!
Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: — Viekää arestiin tuo poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.
Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui vastustelematta pois vietäväksi.
— Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia! — mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. — Kaikki miehet paikoilleen! — lisäsi hän kuuluvalla äänellä. — Tykistö esiin! Laukaiskaa!
Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu. Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät sillä rannalla piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen, ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut tuottanut vieläkin suurempaa.
Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle selkänsä.
Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla. Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle. Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän, joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä, se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.
Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin, joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen saarroksessa.
Asema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli viisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien tuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa asemassa?
Kenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään nurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta, mutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä rohkaista. — Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita niin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? — huudahti hän koettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.
— Ei, kenraali, — vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa
Aadolfin ajoilta; — me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme
Jumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta.
Me olemme aina kuulleet sanottavan, että väärä vala ottaa pois onnen.
Bertelsköld hymähti kummallisesti. — Olet oikeassa, — sanoi hän sukkelasti. — Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin vetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän ymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt ylpeilköötkin luullusta tappiostamme.
Samalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden ulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli vaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne. Tuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto tuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas lennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että takaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn suunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se ahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi ruotsalaiset.
Leirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli edellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne selvään näkyivät vihollistenkin puolelle. — Hän oli säästänyt tämän hurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä ankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain rivit.
Nuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin kukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä oli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään viholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja suostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset kansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.
Liekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai että vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista tietääkään — mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin hyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme Bertelsköldin vallitusta heidän hallussaan… Tulkki vedettiin hirteen, ja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa suomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat paikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti aseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.
Nyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka pantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä kansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia vain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan hirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa armotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat liiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan, hyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä myötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli hajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan, toiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he kostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla verellään.
Kenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta häviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja onnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä itseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen säästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi. Ainoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen poikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli haihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän kuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: — Kenraali, minne ovat urhoollisimpani joutuneet?
Mutta se sikseen. — Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä Puolaan ja ruotsalaisten alueille.
9. TOINEN RAKKAUS.
Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä, mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.
Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella — joen, jonka puolalaista nimeä ei kenenkään kieli käänny lausumaan, — näkyy vielä tänäkin päivänä Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden, ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata — kuvastaen siinä kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen alapuolella mitään kansaa.
Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin erikoisiin varokeinoihin?
Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi kuin ne, ja se vihollinen oli — rutto.
Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska, kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld, kahdeksantoistavuotias.
Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä tähtitaivaalla … miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa etelämaisen auringon häikäisevä hehku.
Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.
— Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! — sanoi ruhtinatar, kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen välkkyvän tummia suortuviaan.
Ja Bernhard lauloi:
"Mun surun' syvä, oi neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi, ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin."
Ja laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain kerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi etsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen hengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee kokenut nainen rakastettunsa ujoutta. — Varo itseäsi, Bernhard, — sanoi hän. — Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin ainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen kuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.
Bernhard vaikeni. — Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? — virkkoi hän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.
— Haaveilija! — soperteli ruhtinatar. — Usein olet sanonut minulle, että äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle uskolle uskollisena. Mutta sinä — sinä olet hänen opistaan omistanut ainoastaan neitsyen kuvan.
— Lodoiska! — keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, — puhukaamme ennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan sinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada hoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli kuolemastaan varma… Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit hänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä antautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin… Miksi teit sen, Lodoiska? Miksi et antanut minun kuolla?
— Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla, kun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti sinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja sinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?
— Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille luvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.
— Bernhard — minä rakastan sinua!
— Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani, ja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld. Rakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.
— Bernhard — etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä, että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla suurempi kuin hänen oikeutensa — jos sillä vain olisi siihen uskallusta.
— Ota henkeni — se on sinun!
— Henkesi — niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun tähtesi uhraan kaikki — puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan sinulle — kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää — ei mitään, paitsi sinut itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: — pyydän elämäsi!
— Olenhan sanonut, että se on sinun.
— Hetken lupauksia vain — tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut? Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, — oi, sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava, tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta. Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti luotasi — turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain ympäröimälle otsallesi — noin! noin! — ja vaikkakin isket tikarin rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä — tulen luoksesi rinta verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat huuleni sinun huulillesi — noin! — ja sanon sinulle niinkuin nyt, ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä rakastan sinua!
Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:
— Mitä pyydät minulta?
— Vanno, että aina rakastat minua.
— Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani. Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea, kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne, jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole, että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema — minä tahdon rakastaa sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi onnesta… Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se, joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? —
Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. — Oo, te pohjolan miehet, — sanoi hän ylpeästi, — kuinka vähän te ymmärrätte, mitä ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan, haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki saada — menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä, ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta, joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika pikkumainen minulle — te olette pelkuri!
Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. — Ruhtinatar! — huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän silmäyksen, — punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle! On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen, joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette nainen — ja nainen, jota minä rakastan.
— Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte vannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi te sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te pelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä, häväistyksenne on kahdenkertainen — se on uskottomuutta ja pelkuriutta samalla kertaa — ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en saisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää! — huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin hänen rakkautensa, — menkää — minä en ole koskaan rakastanut teitä, minä vihaan, minä inhoan teitä!
Ja vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi tammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu lapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen tarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea vastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen elämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin nuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän tunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain, että tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä kyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä uhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan — siinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen itkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin, että hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä — ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi hänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen kyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään, jotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain pieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous hymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:
— Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua kuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos, elävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!
— Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! — vastasi Lodoiska säihkyvin silmin. — Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja iankaikkisuudeksi!
Aurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli hiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara Lodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he eivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti, saapui vaara Radzynin linnan portista.
Hengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. — Ruhtinas tulee! — huusi hän, — ja melkein samassa tuokiossa seisoi nuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan portilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti luotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. — Vihdoinkin tapaan sinut täällä, sinä petollisen isän petollinen poika! — huusi hän vihaa kuohuen.
Bernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil muuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä: tällaisissa tiloissa ei tapella — vaan tapetaan.
Miekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi riidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus ja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen nuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa nopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa silmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen rintansa.
Radzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. — Pakene! Pakene pian! — huusi tämä. — Tässä on takaportin avain. Pian — isäni muuten tappaa meidät molemmat.
— Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi — ei ikinä! — vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta, sillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä hengiltä.
— Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? — kuiskasi ruhtinatar. — Pakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa minua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua puolustaessaan. Hyvästi — me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!
Ja Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard sykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.
10. VÄHÄ BELT.
Taas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on alkanut. Ruotsin kuninkaan "neliskulmainen" onni oli pyörinyt eteenpäin kuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita, milloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina tallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen hyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle, missä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia kruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli niistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto muutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää ajan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut vihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma kansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille, joka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa onneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan villitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja vaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet rauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita yhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä tunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin isänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia hautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään, millä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat polttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet, peltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he olivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin pyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta, mutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen, saaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa on saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi käydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän mieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden maiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena lopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.
Tuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut Kaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän, Itävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä sotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti pelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän Siebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä 1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen sotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin, sittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle sodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto Stenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi — mutta nämä miehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän urhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti voimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin vastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella sotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen Hampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä Juutinmaalle.
Kuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän Holsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut, sen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan jäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan Fredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten slesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä kertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan ja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti Wrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen ja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.
Tanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä koko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin kapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.
Talvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea jäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän kunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun talvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan rohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen toimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa joka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo oli ennustettu tappiolle joutuvan.
Ennenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi pysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin Fredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.
Oli ilta, 26 p:nä tammikuuta 1658. Melkein koko ruotsalainen sotajoukko oli koottuna pieneen Heilsen kylään ja sen ympärille, pohjoispuolelle Koldingin kaupunkia, joka sekin tuli kuuluisaksi 190 vuotta jälkeenpäin. Kuningas tarkasti joukkojaan kovaan routaan jäätyneillä ja lumen peittämillä vainioilla. Hän oli huonolla tuulella sinä päivänä, sillä kova suojailma oli uudelleen repinyt rikki osan niistä jäistä, joita myöten hänen sotaväkensä ja hänen onnensa olisi pitänyt kulkea Kööpenhaminaa vastaan. Hän oli sinä päivänä ankara tarkastuksessaan; kovia sanoja sateli, ja sekä ylhäiset että alhaiset saivat pitää ne hyvänään.
Wrangelin, Dahlbergin y.m. urhoollisimpien upseeriensa seuraamana pysähdytti kuningas yht'äkkiä hevosensa erään äskettäin Pommerista tänne kutsutun rykmentin kohdalle. Sen aseistus oli huono, sen ulkomuoto paraatiin kelpaamaton, mutta ryhti kuin pysty seinä. Kaikki nuo arpiset, tuikeasilmäiset, päivettyneet miehet katsoivat kuningasta suoraan silmiin; ei liikettä ainoatakaan, ei ainoatakaan kasvojen värähdystä, ei vähintäkään pelkoa vihastuneen kuninkaankaan edessä. Kaarle Kustaan mieli lauhtui; hän kääntyi Wrangeliin virkkaen: — Katsokaa noita miehiä älkääkä enää sanoko, että meri erottaa minut Kööpenhaminasta.
Wrangel, joka koko ajan oli vastustanut retkeä Beltin yli, virkkoi ynseästi: — Teidän majesteettinne voinee kyllä näillä miehillä ajaa tanskalaisen Itämereen, mutta ei silti ole tarvis itsenne sulaan loikata.
Kuulematta neuvoa kutsui kuningas viittaamalla seurueestaan suurikasvuisen upseerin. — Ne ovat teidän miehiänne, kreivi Bertelsköld?
— Ovat, teidän majesteettinne, — vastasi kreivi ylpeillen ja teki kunniaa.
— Tapasimme toisemme viimeksi Preussissä, — jatkoi kuningas synkistyen. — Kenraali, minne ovat joutuneet urhoni, jotka Liettuaan lähetin?
— Olen tehnyt velvollisuuteni, — vastasi Bertelsköld lyhyesti.
— Te luulitte kuitenkin voivanne onneanne hallita.
— Teidän majesteettinne on osoittanut, että onni seuraa uskaliasta miestä. Olen menettänyt Liettuan niinkuin teidän majesteettinne on menettänyt Puolan, mutta minä olen teidän majesteettinne jälkiä seuraten puhdistanut Pommerin, Bremenin ja Verdenin ja on minulla ollut onni voittaa sadoissa kahakoissa samalla aikaa kuin teidän majesteettinne on suurissa tappeluissa voittanut.
— Te puhutte rohkeasti, kreivi. Millä todistatte väitteenne onnesta?
— Sillä, että ensimmäisenä ratsastan Beltin yli.
Kuningas hymyili ja kääntyi Wrangeliin. — Tuo on tehty siitä puusta, jonka vitsoilla tanskalaista hutkitaan; sellaista väkeä minä tarvitsen.
— Tyhmänrohkeat mielipuolet! — mutisi Wrangel.
— Hyvä on, kreivi Bertelsköld, — jatkoi kuningas, — uskon teihin, jos huomenna ratsastatte Beltin yli ja ennen iltaa tuotte minulle vangin Fyenistä.
— Niinkuin käskette, teidän majesteettinne! — vastasi Bertelsköld lyhyesti ja kuivasti, välittämättä Wrangelin pilkallisesta hymyilystä, sillä kaikille oli tunnettua, että Vähän Beltin itäinen virran uoma oli auennut suojailman aikana, jonka vuoksi kulku Middelfartin salmen yli oli mahdoton. Mutta kuningas halusi niin kiihkeästi sinne päästä, että hän mielellään uskoi kaikki mahdolliseksi. Luultavasti vaikutti myös jonkinlainen luonteiden yhtäläisyys sen, että kuningas niin kernaasti kuunteli Bertelsköldin rohkeaa puhetta; varmaa ainakin on, että hän, samoinkuin tuo toinenkin onnen hemmoittelema suosikki, mielellään pani kaikki onnelle alttiiksi voittipa sitten tai menetti.
Tarkastus oli päättynyt. Kuningas ratsasti pois ja sotajoukot hajaantuivat leirituliensa ääreen lämmitelläkseen kohmettuneita jäseniään. Kun kaikki eivät mahtuneet huoneisiin, oli nuotioita sytytelty kedolle ja taskumatti kierteli miehestä mieheen niiden joukossa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Yhä useampia sotaväen osastoja saapui. Lopuksi täytyi majoittua kirkkoon. Sodan aikana ei pidetty mitään pyhänä. Pullo kainalossa istui sotamiehiä penkeissä ja kuorissa, ja hurjia, kevytmielisiä lauluja kaikui samojen seinien sisällä, missä äsken oli pyhiä virsiä veisattu.
Kaarle Kustaan pääkortteeri oli pappilassa, jonka ikkunoista hänellä oli vapaa näköala rantojen ja jäiden yli. Tuon tuostakin keskeytti kuningas neuvottelunsa päällikköjen kanssa, meni levottomasti ikkunaan ja tarkasteli yhä pimenevää maisemaa. Päivän aikana voi vielä loitolla nähdä avonaisen, sinertävän sulavirran lähellä Fyenin rantaa. Lämpömittaria ei oltu vielä keksitty, mutta pilvinen taivas ja nuoskea lumi ilmaisi hänelle kyllin selvästi, että suojailmaa vielä kesti ja että hänen toiveensa olivat ylen vähissä.
Yht'äkkiä keskeytti kuningas puhelunsa Dahlbergin kanssa ja kutsutti
Bertelsköldin luokseen. — Kreivi, — sanoi hän odottamatta, — sanokaa
minulle suoraan ja pelkäämättä: oletteko liitossa paholaisen kanssa?
Älkää pelätkö, en suinkaan aio teitä elävältä polttaa.
— En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa.
— Tahtoisin oppia teiltä ratsastamaan sulan meren yli Middelfartiin.
— Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin ja katsahtamaan ulos ikkunasta.
Kuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli yht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan tulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa taputti Bertelsköldiä olkapäälle. — Kreivi, — sanoi hän, — tuosta uutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa — jos saatte aikaan sen, mihin olette ryhtynyt.
— Niinkuin käskette, teidän majesteettinne, — vastasi Bertelsköld.
Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden latvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä. Ruotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli talvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että silta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella. Pohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.
Pakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla uskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan sotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean oriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän voionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä luistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi matka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.
Alussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti säästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen vaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi hän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään. Yhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli hevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion alla, niin että vesi purskui … mutta tuo peloton sotilas riensi kiitävää vauhtia eteenpäin … vielä hetkinen … ja Bertelsköld seisoi vahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa kaatui kuoliaana maahan.
Aurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja talvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.
Bertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella Middelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli kokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla hurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin kuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon matkan oikeaa tarkoitusta.
Bertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen vielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja kyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa tekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui ystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn mukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset luistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.
Bertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin ja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat hyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan. Kaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla … kun Bertelsköld odottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä kiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja lähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä.
Hämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään, ennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti esiin … se oli ryöstetyn pojan äiti … hän repi tukkaansa, lähti ajamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas, lähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja meni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään. Turhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut mahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta palasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.
Onnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle rannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten leirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni kuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi jokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää — koko hänen sotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.
Mutta Bertelsköld tuli. — Olen ratsastanut Beltin yli, teidän majesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on siitä elävä todistus Fyenistä! — Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin. Hänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän vehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen viihdykkeeksi.
Kuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar Kristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. — Kenraali, — sanoi hän, — ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän jälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne. Ja tämän jälkeen — lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, — käymme tervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.
— Tämän jälkeen, — kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, — tulee
Bertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.
— Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, — vastasi Tott; — sitä minä suuresti epäilen.
Illalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan erityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva juomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin vertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin hän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin kruunua päähänsä. Useat kerrat — ja viimeksi Rákóczin kanssa toimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa — oli kuningas kannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo seuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo reininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin rikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat hänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan pikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi. Olihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli mahdollinen.
Vähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka eivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan talonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän ympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt suuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki pelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä odottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne, Halland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja yhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan itsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin ruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä vasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan sotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä kunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja toisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet ilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina oli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin Bertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten Bjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri, paiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini siitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: — piruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko meidän suolavettä särpivän?
Bertelsköld tyhjensi maljansa sanaakaan vastaamatta.
— Tuo mies tuossa, — jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, — se on syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita syönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä…
— Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, — vastasi
Bertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.
— Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! — jatkoi Bjelke samaan tapaan. — Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä isää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi … sillä olikin jossakin Suomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.
— Vaiti, kreivi! — huusi Bertelsköld pystyyn hypähtäen.
— Ja hänen äitinsä, — jatkoi yhä Bjelke, — hänen äitinsä, hyvät herrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden…
Ei ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas lensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen pystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti myöskin Bertelsköld omansa.
Loukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes koettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain siihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä kaksintaistelua; — Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä sytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli kaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat niin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut ehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli välittänyt kuninkaankaan mahdista.
Molemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita, molemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa huvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin matala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin siinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä suurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut vastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa, voimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta pyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.
— Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, — huudahti Bjelke, — että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin ei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä. Hänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus; hän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän tapella rehellisen ritarin kanssa.
Nuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. — Kenraali, — sanoi eräs vanhemmista upseereista, — me olemme kristityitä sotilaita emmekä suvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen; sanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain puheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne vakuuttaneet.
Bertelsköld epäili hetkisen, — mutta suuttumus ja kiusaus voittivat… — Totta on, — sanoi hän, — että kannan sormusta suuren kuninkaan muistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on joutavaa taikauskoa.
— Alkakoon sitten taistelu uudelleen.
Ja taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt Bertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen vasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan. Maailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja ainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet kuolemasta.
Muuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta pienen kuparisormuksen. — Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? — kysyi hän.
Toiset nauroivat. — Eihän tuo ole edes kultainen, — sanoivat he. —
Ei se suinkaan voi olla se oikea sormus.
Kysyjä nakkasi ylenkatseellisesti sekä sormuksen että sormen luotaan.
Pakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois juurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen kaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon mukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden sokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja intohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen vuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita; pelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä itselleen ennustaa.
Bertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina ollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken miekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin tammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi siitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.
Vuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko oli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen ja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen kipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu saada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut Beltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko lähti liikkeelle.
Ratkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa Bernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen oli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä. Sokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä vaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar Kristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli kauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan Regina von Emmeritzin kuva.
Kenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän muisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen äitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut kyyneliä vuotamaan.
Bernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä silmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen käteensä — ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta syntynyt.
— Tämä oli äitisi! — sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä. — Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä itseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen yhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.
— Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen, — vastasi Bernhard. — Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja teillä on äitinne sormus.
— Ei, ei, — vastasi Bertelsköld kiihkeästi — minulla ei ole sitä enää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on minulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen sormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä seuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään vastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja sukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa häntä tuhotakseen… Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta samalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen voiman kielsin … älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei sen oma kirous seuraa … ota varteen varoitukseni … minä olen ollut onneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä vastaan … olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun huomenna kuolla.
— Teidänkö, joka olette niin monesta vaarasta pelastunut…
— Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus tiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä jätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni. Kohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä elää leski … musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan, mihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja verta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta Böömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun; rakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele autiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä kiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.
-: Minä lupaan sen isäni. Mutta…
— Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten — äitisi luona!
Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.
Sen tehtyään poistui hän nopein askelin.
Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen luottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt olkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle. Ikuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin ylisti lauluillaan, alkoi.
Ratsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta pienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin lahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja Tottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja Berends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki tuo aavalla, sinisellä jäällä … hiljainen ja totinen, niinkuin olisi avonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää, laskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä suitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu vaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat hurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.