Noin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli komennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi Fyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko hukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta ruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä kanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi hajoitettiin, osaksi vangittiin.

Kaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt sotajoukkonsa nopeata voittoa. — Seuratkaa minua! — huusi hän ja teki vasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa paikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta hyökkäsi sinnepäin. — Varokaa itseänne, Bertelsköld, — huusi Dahlberg ohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena eteenpäin … varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen … te ratsastatte liian taajassa!

Mutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan tuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä. Taajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun yht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi eteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli keskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten nähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää lainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen. Molemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan lähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.

Kaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa. Tanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään … kuningas käänsi katseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen ja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli taistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas Fredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä Tanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.

Mutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä, mutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti jonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn tuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki Svendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. — Se oli kamala, synkkä retki, — kirjoittaa siitä Fryxell. — Hevosten kavioiden alla muuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin sulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä puolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi. Muutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.

Mutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,
Langelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista
Seelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan
saaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.
Helmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin
Seelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty
historian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja
Skåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.

Kuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin suuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut hänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen: — Tanskan sain minä halvasta.

Nuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä ja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin itsekseen: — Bertelsköld oli urhoollinen soturi — nuo muutamat sadat hukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia … mutta Tanskan sain minä sittenkin halvasta. — Niinpä niin … mutta ei hän sitä saanutkaan.

Usein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.
Mitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?

Oma itsensä.

Kaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin inhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.

VÄLSKÄRIN VIIDES KERTOMUS.

NOITA-AKKA.

Ei, serkku hyvä, — virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan, joka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin, kun hän oli tosissaan — mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei mitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset olisivat olleet tositarinoita, — ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan uskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän olisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä vain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet ensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja ujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi hellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut luulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja sydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on anteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te teette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo, samanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää hänestä, en totta tosiaan tahdokaan.

Puhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt — hän lämpeni aina, kun puhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä maailmassa — ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen ympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin sydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa. Anna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän kirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että hänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista korutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä pikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä paperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.

— Serkkuseni, — virkkoi välskäri säyseästi, — sallikaa minun tehdä teille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin sankarin päättää päivänsä?

— Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta että asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun hän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat saaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa ja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin tällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori pariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat päättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi kiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä? Niinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.

— Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille käyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi, serkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja romaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se varsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä samanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä varsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista historiallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan vielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä kunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon kolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo idättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan tuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa kukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena sellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei tällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi kuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan, että minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni tekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse leipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja…

Anna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei isoäiti pitänyt tästä vertauksesta.

— Niin, niin, — jatkoi välskäri lieventäen sanojaan, — minä tiedän kyllä, että serkku osaa erottaa kakut ihmisluonteista. Mutta kertojan ensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet, että hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla; ja niin ollen ei hän suinkaan saa tehdä ihmisestä muuta kuin miksi hänen on tultava, nimittäin tulokseksi luontaisista taipumuksistaan ja niistä vaikutuksista, joita hän elämässä saa. Nyt on kyllä luultavaa, että jos Bertel olisi kasvanut äitinsä isän, Isokyrön talonpoikaiskuninkaan läheisyydessä, eikä Tukholman aatelisherrain seurassa ja sittemmin sodan touhussa; tai jos hän miehuutensa ikään tultuaan olisi saanut viettää rauhallista perhe-elämää Mainiemen linnassa, niin hänen luonteensa lempeämmät taipumukset olisivat päässeet kehittymään ja hänestä olisi niin ollen tullut toinen mies kuin mikä hänestä tuli. Mutta siihen voidaan vain sanoa, että jos ei jos'ia olisi ollut, niin olisi akka … niin, älkää panko pahaksenne, serkku, mutta niin on todellakin asianlaita. Ottakaa sen lisäksi lukuun, miten yhtämittainen myötäkäyminen vaikuttaa sellaiseen luonteeseen, jota eivät mitkään vakavat periaatteet ole alusta alkaen tukemassa, niin te huomaatte, että olen oikeassa.

— Vanhempi Bertelsköld olkoon nyt mikä on, — virkkoi isoäiti, joka vain puoleksi tahtoi myöntyä, — mutta luvatkaa minulle, ettette samalla tavalla tee nuoresta Bernhardista kovasydämistä valtiasta. Minua surettaisi se pojan itsensä vuoksi; ehkä on hän hiukan kevytmielinen, mutta hyväsydäminen hän samalla on, ja paljon hellempi kuin isänsä.

— En lupaa enempää kuin mitä voin täyttää, — vastasi välskäri miettiväisen näköisenä. — Serkku kai muistanee, että äidin siunaus ja äidinisän kirous taistelevat Bertelsköldien kohtaloista; kysymys on vain siitä, kumpiko voittaa. Me kerroimme viimeksi siitä ajasta, jolloin kenraali Bertelsköld oli osansa loppuun näytellyt. Hänen poikansa Bernhard oli silloin vielä nuori, noin kahdeksantoistavuotias; mutta suuret ovat vaarat ja kiusaukset tarjona sillä joka kahdeksantoistavuotiaana jää orvoksi ja pääsee äärettömien rikkauksien ainoaksi omistajaksi, varsinkin niin levottomina aikoina. Sillä onni on aina sellainen, että jos se paljon antaneekin, niin ottaa se vielä enemmän takaisin, ja te muistatte, että ylpeys ja kunnianhimo oli alun pitäen määrätty Bertelsköldien onnen pysyväisiksi vihollisiksi.

— Rex regi rebellis, oikeammin: in regem, — virkkoi Svenonius hyvin ymmärtäväisen näköisenä.

— Tuollaista vaikertelemista en minä kehtaa kuulla, — huudahti kapteeni Svanholm, jonka sotainen ulkomuoto jo kauan oli osoittanut suuttumusta ja levottomuutta. — Rex sinne ja rex tänne, mitä helvettiä hyödyttää ruotia urhoollisen sotamiehen sielua niinkuin silliä! Antakaa Bertelsköldien olla aloillaan semmoisina, miksi Herramme on heidät luonut, ja mitä haittaa se, jos ovatkin hiukan ylpeitä itsestään? Pääasia on, että ovat reippaita poikia, oikeita peijakkaan poikia, jotka peittoavat vihollista niin, ettei tervettä paikkaa jäljellä, ja tuottavat kunniaa sekä Suomelle että Ruotsille. Muistan vielä, mitenkä minä Karstulassa, juuri kun olimme tulleet keskelle kuuminta kahakkaa…

… — toivoin vain siitä mitä kiireimmän kautta pois pääseväni, — keskeytti hänet tuo aina varuillaan oleva Svenonius.

Kapteenin huulet jo aukenivat antamaan vastausta, joka ei suinkaan olisi ollut siivoimpia, ellei vanha isoäiti taaskin olisi ehättänyt myrskyä vaimentamaan. — Minä olen varma siitä — virkkoi hän, — että serkku Bäck tällä kertaa tulee kertomaan muistakin, ei vain Bertelsköldeistä. Me olemme rauhallisia kansalaisia emmekä viihdy kaikkea ikäämme sotaisten ylimysten seurassa. Minun tekee mieleni kuulla jotakin iloisesta Larssonista ja hänen hyvästä rouvastaan, josta emme ole pitkään aikaan mitään kuulleet; toivon, että he elävät ja voivat hyvin.

— Ja minä, — huudahti Anna Sofia, — minä tahtoisin kuulla hiukan vielä Mainiemen pikku Kreetasta. Jos hän todellakin on niin ihastunut Bernhard Bertelsköldiin kuin on syytä luulla, niin minä surkuttelen häntä. Että voi rakastaa tuollaista perhos-kreiviä — ennen minä — … Anna Sofia vaikeni.

… — Ennen minä ottaisin siivon nuoren miehen porvarissäädystä, aioit sanoa, — lisäsi välskäri. — Hyvä kaikki, minä en vihaa aatelisia, ja osoitteena siitä on se, että minä heistä puhun niin paljon kertomuksissani, varsinkin sen vuoksi, että heidän historiansa on ollut niin likeisessä yhteydessä maani historian kanssa, erittäinkin kuudennellatoista sataluvulla. Niin, väitänpä vielä, että aateli siihen aikaan, ainakin Ruotsissa, oli sitä ainesta, josta historiaa rakennettiin. Mutta kun sekä sukuperäni että elämäni kokemukset ovat herättäneet minussa paljon ystävyyttä aatelittomia säätyjä kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa, että heille tehdään väärin, jos sallitaan suurten heitä himmentää. Ajatelkaahan vain, että suurin osa meidän nykyisestä arvokkaimmasta keskisäädystämme polveutuu miehistä, jotka ovat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen juuri kuudennellatoista sataluvulla ja alkupuolella seitsemättätoista; niin, luulenpa vielä, ettei kukaan korkeasti oppineista akatemian herroistakaan voi minua sormille lyödä, jos tunnustan, että Suomen historia Isonvihan ajoista alkaen on saanut parhaat rakennustarpeensa juuri aatelittomasta keskisäädystä. Sentähden — ja välskäri kääntyi isoäidin puoleen — saa serkku hyväntahtoisesti antaa minulle anteeksi, että minä, niin kauan kuin on puhe tapahtumista kuudennellatoista sataluvulla, vähän niinkuin suosittelen aatelisia, antamalla heidän esiintyä kuvausteni etualalla. Kun me sitten, jos Herra terveyttä antaa, olemme tallustelleet läpi vuosisatojen seitsemännelletoista sataluvulle, muuttuvat olot toisenlaisiksi. Aina on minusta näyttänyt siltä kuin olisi suomalaisilla pappis- ja kauppiassuvuilla oma pieni ja merkillinen historiansa heilläkin — merkillinen juuri siitä syystä, että se hienoista, mutta kestävistä säikeistä kutoo uuden porvarillisen ylimystön.

— Serkku puhuu arvoituksin.

— Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä kuudennellatoista sataluvulla.

— Mitä on serkulla siitä vielä kerrottavaa?

— Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon vuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja valistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä kulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait vartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti, astu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät vakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin aikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen, monet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.

— Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon parempi kuin nykyinen.

— Senpähän nähnemme. Ja nyt aloitan minä viidennen kertomukseni.

I. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS.

Ajan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut siitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi Kustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on pfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus: onni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn luoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema tautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia valtansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. — Hän kaatui kuin tuppeensa taittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten pään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen voittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen valloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa — valtakunnan hermot puutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja ruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet valtion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä sodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.

Ruotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun Eurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut jättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli elänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen sotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan polvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on itsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia, unohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen lihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole — se elää vielä, taistelee, voittaa — se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi muinaiselle loistolleen.

Kas, siinä näemme aatteen voiman ja suuruuden kansojen pystyssäpitäjänä.

Mutta aineellinen pohja — ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä suurta sielua — vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi ollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut Ruotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä kuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on pidetty — että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri seikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja valtiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin Ruotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta Kaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa vaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain kukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti esiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja vuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.

Kun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä rataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että kruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä holhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu tyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren takaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään riitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä ja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen tarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon Kaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä kokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä hallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.

Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa aatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset riehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit kiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki tuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset puhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko kohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät noitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja tuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.

Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin, mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio kirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa häntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja nuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan maan hätää hellimään.

Kertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI, ollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle. Oikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen kuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi kutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan äärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.

Merellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta uljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella — monta hempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta suurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär, vihertelevä Ahvenanmaa.

Pohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen rantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen kallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät vesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri kesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia kivimuureja vastaan.

Ahvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi lukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla kalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää valkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna leipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä rannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.

Tämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner kirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana oli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät metsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan saarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä suurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot vielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen metsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin linnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun 2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven tappaa, rangaistaan kuolemalla", mutta jos hän erityisestä armosta siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän asetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu täytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon, kujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu päinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin vainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]

Kun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin poikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä vasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin kapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan suurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni, sekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä 1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä odotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli määrä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen kuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja ikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen tulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.

Päivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele maailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi, laineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat viehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin leikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt, paimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan, sillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut tilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin pappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa lähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.

Kellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen fregattilaivan "Iriksen" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia aaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti lähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli "Kastor", toinen "Pollux", ja jotka molemmat olivat varta vasten kuninkaan huviksi rakennetut — sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä rohkea purjehtija että uskalias ratsumies — luovi veitikkamaisia mutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla välttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse ohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja pelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua puuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli alamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas osoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän sentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn kestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.

Kello 7 illalla laski "Iris" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja kuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin pursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin riemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan nousua Ahvenanmaan manterelle.

Siitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen ruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt, eivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut muita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä oli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille hovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki muut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä: joko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien selkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä turvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki tämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie pappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista levisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.

Niin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan laskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori kuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja vilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli hänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin enemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar Hedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto porvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin niin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta yhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin tulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan kauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli valtioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat keskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari Kustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki perhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon ympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein muitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen seuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana holhoojahallituksen aikana — tuona aikana, joka loisti kuin laskeva aurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut ehtinyt muuttaa.

Väkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut käytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin pihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin tukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä ennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt kuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle. Ylhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet myrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja huolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin nyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.

Päätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen kaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan tavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen hartioilleen, — ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa muotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot, enemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja hellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti näkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen; leveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen kasvoistaan ja mustista kiharoistaan.

— Ei, mutta katsopa tuota! — huudahti jotenkin kuuluvasti muuan lähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä, jonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. — Katsohan nyt,

— Kreeta, se on itse kuningas, tuo — semmoiselta pitääkin kuninkaan näyttää!

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi hänen viereisensä, toinen kukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot uhkuivat terveyttä ja viattomuutta. Sinäkö muka tietäisit, millainen kuningas on!

— Niinkuin en minä tietäisi! — jatkoi toinen toimessaan. — Kuningas on pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta — semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän on nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien kaitsijana.

— Mitä ne tytöt hupattavat! — äsähti muuan punanaamainen kalastajan vaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja toivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. — Ettekö nyt näe, että kuningas käy tuolla kaukana edellä — se on tuo ylevän ja juhlallisen näköinen mies — ja eukko osoitti Krister Hornia.

— Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! — huudahti Liisan naapuri.

— Entäpä sitten? — toimitti eukko. — Olisikos ihme, vaikka kuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?

— Olisi se minusta ihme, — vastasi tyttö viattomasti.

— Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, — virkkoi Krister Hornin ihailija ja tukki suun tytöiltä.

Eräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja jalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja hänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi, vuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori emäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia katsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi tyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta sitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä vihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen keskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa — mutta nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi, sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka — kaikki oli taas hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan takana — kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan, tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin kipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti: — Se on hän — se on Bernhard — Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei nähnyt minua! Ei minua tuntenut!

Mutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli laitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille, jotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat ennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo rannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa olleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen viinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti huolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti. Kuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin alhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään arvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä, että se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa käsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden kankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa kerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori ja vapaa; — mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja epäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas levottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla itse saisi omaa hevostaan ohjata — ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo tuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.

Seuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi virtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat hoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa, huoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla tuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen torppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä päivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti valmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin. Syöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden, matalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.

Iltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia leikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin tuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti huvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia; ja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu huvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.

Mutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat toisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän metsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin rakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että hänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi päiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja yltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä ystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä, pyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen kylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen, säälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta metsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä eteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin jänis, milloin — totta puhuen — rauhallinen pässi tai parrakas vuohi, joka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi kiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen maksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä valuen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla söivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin raivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä nuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan yöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli asettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin huolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi hyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.

— Kreivi Horn, kreivi Horn, — huokasi kuningatar, — mitä ajattelette Ruotsin tulevaisuudesta? — Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa mukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo nyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään kuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä tulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.

2. RUHTINATAR JA PAPIN ROUVA.

Syyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin kuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä terältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän asukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli voitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen ajan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei Kaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen turhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen ytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet sisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain metsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain pappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista ei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman juomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen suurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.

Sanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä päivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan Testamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä päivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja niskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä suurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja muut hovilaiset samassa suhteessa.

Iltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä huvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen kilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä kyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi satoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset pilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin hurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun kuninkaan kuula sattui.

Vasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen ja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan metsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen, mikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja koivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa; kaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta sametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui korkealla ilmassa sinikeltainen lippu.

Halloo — ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua, jotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja seitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään, muut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa kuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä pitkin.

Yksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan metsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta ja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja katajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä heittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille aina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui, että mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi nurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä ympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä leppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta näkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan rantakiviä vastaan.

Ruhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien joukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua kunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen sievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen höyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen ruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu karisteli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas tempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa; maahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen tielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen tuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti eteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin hiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään häntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen pukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat herroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa palvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen taas senkin pois samalla tavalla.

Kaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin kohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että tätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä upottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko keihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi helposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa. Nopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät saivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään pelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua rauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta, hevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat, niitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella kiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden toisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin niitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan sammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan: — yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia polkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata. Turhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista hirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat metsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja intoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella vaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli taitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan riippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä haavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.

Iltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja koirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset metsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja moitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin osanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä, että jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa, he varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.

Kun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan kuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa Hornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia pelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että irvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että kuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia valtakunnan tuloista.

Seuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin nyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin alueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien pako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin tunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän metsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin, missä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä aikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet polkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan päätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot eläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se onnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui lähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla tervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot siitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli kallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka kivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin pääsi se pakenemaan … sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton. Koirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja odotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä jalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin liikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että kovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi … mutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo ylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas varmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.

Kuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää, mutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä ilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä tahtonut kotiin palata.

Sill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä maksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi hän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat uupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat luimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen … yhä kiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus … ruhtinatar oli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja alhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi oikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen liukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta kompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan. Eräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta kulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean hongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan päässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren syliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä vedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli pelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. — Oletteko te Bertelsköld? — kuiskasi hän. — Se on hyvä; antakaa minun nyt kuolla.

— Ei, — vastasi Bertelsköld. — Ruotsin tulevalla kuningattarella on muutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni selkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.

Ruhtinatar ei vastannut … hän puristi auttajansa kättä, joka koetti irroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt toiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin lähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.

Ristiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. — Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — eläkää suurta tulevaisuuttanne varten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa teitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!

Ruhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä suuttumusta että kipua. — Kuningas? — virkkoi hän. — Mitä välittää minusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja hevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on särkynyt!… Bernhard, — jatkoi hän kiihkeästi, — minä tiedän kuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan. Minä tahdon kuolla — teidän luonanne…

Siinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa makaavan kupeella — ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää sydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa. Mutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard kuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo. Varovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti ajamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut.

Mutta pappilassa ei ollut kukaan kotona. Kaikki sekä suuret että pienet olivat ulkona kuninkaallista metsästystä katsomassa. Ainoastaan keskenkasvuinen tyttö istui kapalolasta soudattamassa.

Kreivi Bernhard meni sisään tukien horjuvaa ruhtinatarta kainaloista. Saltvikin pappila oli samanlainen kuin kaikki muutkin pappilat, ei suurempi eikä tilavampi kuin tavallinen talonpoikaistalo tähän aikaan. Pienestä eteisestä tultiin suureen saliin eli tuohon n.k. tupaan, jonka seinämällä seisoi suuri uuni, ja tuvan perällä oli pienoinen kamari. Siinä olivat huoneet. Mutta toimelias emäntä oli osannut tehdä tämän yksinkertaisen asumuksen hauskaksi ja siroksi. Kaikki oli halvan, mutta kodikkaan näköistä, lattialle oli ripoteltu hienoja katajia, honkaiset seinät olivat paljaat, mutta kuitenkin kiiltävän keltaiset, astiat oli kirkkaiksi hangattu ja pytyillä täytetty maitohylly niin maukkaan soma. Pienissä ikkunoissa oli hienot, liinavaatteiset verhot; kamarissa oli kirjoituspöytä ja kirjahylly, kaikissa ikkunoissa oli kukkasia ruukuissaan. Kaikkialla näkyi merkkejä hyvästä hengettärestä, joka oli läpi huoneiden liihotellut ja niihin jälkensä jättänyt.

Kreivi Bernhard vei ruhtinattaren kamariin, suuteli hänen kättään ja virkkoi: — Teidän ylhäisyytenne, te olette sairas, te olette vahingoittunut pudotessanne. Levätkää täällä hetkinen, minä menen ilmoittamaan tilanteen kuninkaalle ja hankkimaan tänne hovinaisia teitä hoitamaan.

— Bernhard, — kuiskasi ruhtinatar uupuneella äänellä — älkää jättäkö minua! Ehkä emme koskaan enää tapaa toisiamme. Sanokaa, että olen sairas, että olen järkeni menettänyt, sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää jättäkö minua. Ette tiedä, kuinka minä kärsin kaikista noista vehkeistä, kaikista noista sydämettömän politiikan juonista, joita ympärilläni punotaan. Se on valinnut minut itsekkyytensä välikappaleeksi, toiset minua vihaavat, toiset mielistelevät, eikä minulla ole ainoatakaan oikeata ystävää, joka minua koko sydämestään rakastaisi. Kuningatar, jonka pitäisi olla minulle äidin sijassa, on kova ja kylmä; hän haaveksii huvilinnoistaan ja huolehtii pojastaan; minua rakastaa hän vähemmän kuin kivipalatsejaan. Kerran uskalsi hän sanoa minulle: Juliana, muista, miten kävi äidillesi! Tuo inhoittava, miten uskalsikaan hän noin puhua äidistäni! Ainoastaan te, kreivi Bernhard, olette osoittanut minulle ystävyyttä ja hellyyttä — olen nähnyt sen silmistänne, sielumme ovat jo kauan ymmärtäneet toisensa, vaikkakin velvollisuudentunto on estänyt teitä mitään ilmaisemasta. Minä vapautan teidät tuosta velvollisuudesta — minä en rakasta kuningasta, en tule koskaan hänen omakseen — kuuletteko: en koskaan!

Ja tuo kiihoittunut tyttö katseli taaskin pelastajaansa hehkuvin silmin, joissa kuvastui kokonainen maailma intohimoja yhteen ainoaan kysymykseen keskitettyinä.

Mutta kreivi Bernhard oli nyt mies; hän jaksoi vastustaa elämänsä vaarallisinta kiusausta, vaikkakin niitä oli hänen tiellään paljonkin ollut samanlaisia. Vielä kerran suuteli hän kaunista kättä ja virkkoi: — Teidän ylhäisyytenne, te olette ruhtinatar Juliana, kuninkaan serkku ja hänen tuleva puolisonsa. Minä olen teidän alamaisenne ja minulla ei ole muuta oikeutta kuin kunnioittaa teitä, valittaa teidän kohtaloanne ja ainiaaksi kätkeä sydämeeni muisto teidän hyvyydestänne. Jääkää hyvästi!

Vähän aikaa oli ruhtinatar vaiti. Sitten sanoi hän kylmästi ja käskevästi: — Minä kiitän teitä, kreivi, huolenpidostanne, Menkää noutamaan hovinaisiani; minä odotan heitä täällä.

Bertelsköld meni, ja kohta kuului hän täyttä laukkaa ajavan poispäin pappilasta. Mutta ruhtinattaren yksin jäätyä purkautui hänen lyhytaikainen ylpeytensä kyyneliin niin kiihkeihin ja niin hillittömiin, jommoisia ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaan hyljätty lempi voi vuodattaa. Tähän saakka tukahdutetut ruumiilliset kivut palasivat kahta kovempina; hän heittäytyi vuoteelle, palava kuume poltti hänen suonissaan, hänen korvissaan suhisi, hän meni tainnoksiin ja alkoi houraillen puhua sanoja, joita ei kenenkään muun olisi pitänyt saada kuulla kuin hänen, jolla äsken oli ollut voimaa niiden vaikutusta vastustaa.

Vähän aikaa kreivin mentyä tuli tupaan talon rakastettava emäntä, nuori pappilan muori — sillä ainoastaan piispan puolisoa kutsuttiin siihen aikaan rouvaksi — ja hänen helmoissaan seurasi neljä poikaa, kaikki hänen omiaan, suurta ääntä pitäen ja aivan haltioissaan kaikesta siitä kummasta, mitä olivat nähneet. Ruhtinattaren ratsastusviitta, joka oli heitetty penkille, sattui kohta tulijan silmään. Tyttö juoksi kätkyen äärestä hänen syliinsä ja huudahti: — Äiti, äiti, tuolla kamarissa on ruhtinatar, joka itkee niin kovasti ja huutaa yhtä kreiviä, jonka nimi on Bernhard Bertelsköld.

Nuo sanat kuultuaan kalpeni nuori nainen niin, että lapsi huolestuneena kysyi:

— Oletko sairas, äiti?

Kreeta — kutsukaamme häntä sillä nimellä, sillä olihan hän kappalaisen nuori vaimo, vanha ystävämme Mainiemestä — toimitti pois uteliaat lapset ja astui kamariin.

Mitä hän näki siellä? Hän näki nuoren ja kauniin tytön, puettuna pitkään, ruumiinmukaiseen hameeseen, joka oli tehty tummanpunaisesta sametista — hän oli kalpea kuin marmori, hänen silmänsä olivat suljetut ja hän oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Kreeta oli hänet nähnyt kuninkaallisten maalle noustessa; hän käsitti, että hän se nyt oli tuo ruhtinatar; hän huomasi, mitä kreivi ei ollut huomannut, että hänen ylhäinen vieraansa vuoti verta haavasta, joka oli vasemman ohimon kohdalla. Ja hän kiiruhti kylmällä kääreellä jäähdyttämään tuota kaunista, ruskeakutrista päätä.

Mutta ruhtinatar houraili yhä kovan kuumeen vallassa ja puhui katkonaisin lausein asioista, joita kuullessaan hänen hoitajattarensa vapisi.

— Varokaa itseänne, Bertelsköld … tietäkää, että minä olen Ruotsin kuningatar … oo, minä vihaan teitä! Te olette inhoittava … te luulette, että minä rakastan teitä? Näettekö mestauslavan tuolla Brunkebergin torilla … teidän mestauslavanne … ja minun … ja koko Ruotsin mestauslava! Oo, … verenne on vuotava … verenne on vuotava … paljon! ja minun vereni vuotaa teidän kanssanne … sillä te tiedätte, että minä rakastan… Älkää sanoko sitä sanaa, kreivi, sillä silloin minä tapan teidät!… Hiljaa … kuningatar tulee … niin teidän majesteettinne … te saatte käskeä. Minä tottelen.

Nyt huokasi ruhtinatar syvään, hänen huulensa sulkeutuivat, ja hän näytti nukahtavan. Samassa kuului ääniä tuvasta, Kreeta kiiruhti sinne ja näki edessään kuninkaan ja Reutercrantzin.

Ei kumpikaan heistä ollut tavannut Bertelsköldiä, eivätkä he aavistaneet ruhtinattaren läsnäoloa. Kreeta huomasi sen ja rauhoittui.

— Jumalan rauha! — huudahti kuningas reippaasti ja katsahti maitohyllyä. — Meillä on nälkä. Antakaa meille palanen leipää ja viilipytty!

— Jos vain teidän majesteettinne tyytyy meidän halpaan ruokaamme -… vastasi Kreeta ja punastui korviaan myöten.

Kuningas pyörähti selin harmissaan. — Se on sietämätöntä, että minut kaikkialla tunnetaan, — kuiskasi hän toverilleen.

— Emäntä hyvä, — huudahti tämä reippaasti, — te taidatte luulla tätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono ihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi tanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska meidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, — minä olen kuningas! Tänne viilipytty!

Reutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi makeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa uudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu kirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa hopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen kuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja sen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin talonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään hameesta ja kuiskasi: — Onko tuo tuommoinen kuningas?

Reutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja virkkoi: — Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi — ja filosofia on arvossapidettävä tiede — lisäsi hän, tehden taaskin syvän loven viilipyttyyn.

Silloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. —
Pelastakaa minut, kreivi … kuningas tulee!

Kuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi liikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä liikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti Kreeta kamariin.

Ääni kuului jatkavan: — Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon tulla hänen omakseen!… Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota sietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä!

— Teidän majesteettinne! — sanoi Reutercrantz ja hypähti seisoalleen.

Kuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen rauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: — Äitini on aina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.

— Niinpä todellakin! — virkkoi toveri ja istuutui.

Nyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja, mutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. — Pois! — huusi hän. — Tappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun kuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän majesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak … en, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole sanonut sitä.

Kuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi tekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin tuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi penkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän tahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. — Teidän majesteettinne, — sanoi tämä vapisten, — minä pyydän teiltä armon osoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.

— Sisartanne?

— Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä äitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi onnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut sekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa…

— Merkillistä! — sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. — Ääni aivan muistutti … mutta sehän on mahdotonta…

— Niin, eikö todellakin ole? — virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla kuin iski silmää Kreetalle. — Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen ylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle, olisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että… Niin, hänen majesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti keskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin ajamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta viidakosta.

Kuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin vanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa ja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen johdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä: — Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki hevoseni.

Kuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. — Ka, — sanoi hän, — jos olen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. — Ja sen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.

Kertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että seuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku voionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja palvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen majesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut rikki polkeneeksi.