3. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.
Mutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun nuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista sinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon hipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki enemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen käytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut ainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka oksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että ruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän virkistävään uneen.
Samassa saapui Bertelsköld kuninkaan lääkärin ja kahden hovinaisen kanssa, joilla oli mukanaan kaksi kamarineitsyttä, ottamaan huostaansa haavoitettua. Kreivi astui kiireesti tupaan ja aikoi sen enempää kysymättä mennä seurueineen kamariin, kun hänet keskellä lattiaa pysähdytti hiukan vapiseva käsi, joka tarttui häntä käsivarteen. — Mihin aiotte kreivi Bertelsköld? — virkkoi ääni, joka teki kreiviin omituisen vaikutuksen, vaikkei hän heti päässyt selville sen syystä.
— Onko hänen ylhäisyytensä hyvinkin sairas? — huudahti kreivi ja aikoi uudelleen mennä sisään.
— Hänen ylhäisyytensä ruhtinatar ei ole enää täällä, — virkkoi sama ääni, ja nuori papin vaimo seisoi uudelleen hänen tiellään.
— Kuinka? Hän jäi tänne tuskin kaksi tuntia sitten! … huudahti kreivi ihmeissään ja kumartaen.
— Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi metsästystään hevosensa selässä, — vastasi nuori nainen, luoden silmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta huulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan, ja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta, että hän valehteli.
Bertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan syytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän olikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi kansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein ilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä enemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois ovelta. — Te valehtelette! — huudahti hän — ruhtinattaren täytyy olla täällä.
Mutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi kamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: — Ei kreivi, ette pääse sisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.
Bertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet häntä tupaan, ja huusi vihoissaan: — Viekää pois tuo mieletön nainen kamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai kuolleena.
Sotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi pojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä, heittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet kumoon jalkakammilla. — Jos sinä teet äidille pahaa, — huusi hän, — niin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.
Sotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo ratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut sietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi hän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa: Bernhard, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä pyydän, lähetä pois nuo ihmiset!
Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan, käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: — Hän on oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.
Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.
Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla. Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin hehkuneiden sydänten muistot — suloiset olette muistot keväisen nuoruuden — onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot — oi, kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä, joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat, värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu, joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.
Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä? Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden, taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut "vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista, viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille, joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.
Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. — Äiti, — huudahti hän luoden kieron silmäyksen kreiviin päin. — Sano tuolle pahalle herralle, että hän menee tiehensä!
Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: — En minä tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä — ennen vanhaan, — lisäsi hän hiljaa.
Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa ainetta. — Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, — virkkoi hän vältellen.
— Ei, — sanoi Bertelsköld, — juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, — lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. — Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.
— Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, — sanoi Kreeta. — Te lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.
— En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?
— Eläähän hän, mutta…
— Mutta mitä?… Sanot sen niin surullisella äänellä.
— Niin, kun … en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!
— Noituudesta! — virkkoi kreivi päätään pudistaen. — Se on vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa Mainiemeen. Mutta … jatkoi hän leikkiä laskien, — ethän sanokaan minua enää sinuksi?
— Minäkö, herra kreivi? — kysyi Kreeta punastuen.
— Sanoithan kuitenkin äsken.
— Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin olisi … teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.
— Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?
— On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä … että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut… Hän ei tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi kuningattaren ja te… Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.
— Ja sen vuoksi sinä?…
— Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen vanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.
— Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot minun rakkaudekseni…
— En toki, herra kreivi, — vastasi Kreeta melkein moittivalla äänellä, — tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen kunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan perheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on teidän vuoronne tehdä samoin.
— Olet oikeassa, ystäväni, — virkkoi kreivi totisena. — Yksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, — jalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan lapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?
— Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta parantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi hän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten luo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.
— Kreeta, sinä olet yhtä älykäs kuin jalo. Miten voinen sinua kiittää?
— Siten … että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole kreivi Bertelsköldin … lemmitty.
— Sinä enkeli … kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin soittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet voiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä, ettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle kuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus! Oi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole ollut sellainen minulle kuin sinä — ei kukaan koko elämässäni.
Ja tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle, jota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä, veti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: — Näettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa Jumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen rakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!
4. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYKSEN LOPPU.
Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä, hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki, että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.
Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana. Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin tuo hurjapää?
— Missäkö? — kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. — Missäkö? Salliiko teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?
— Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! — Stiina Wrangel oli kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.
— Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me sitävastoin — minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina — lähtisimme hämärissä valepukuun puettuina…
Kuningatar hymyili. — Sinä tarkoitat, — virkkoi hän, — että minä rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi… Mutta sama se, hankkikaa meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä. Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä saatte olla mukana. Mars!
Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään, jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa, mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät käymään kylään päin.
Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.
Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää. Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin suinkin osasi: — Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. — Se vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan iloihin.
— Kääntykäämme takaisin, kreivi, — sanoi lihavanläntä kuningatar, joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut jo kyllänsä seikkailusta.
— Niin, niin, lähtekäämme jo, — kuiskasivat tytöistä pelkurimmat. Mutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. — Odottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, — sanoi hän, ja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään Toiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja piilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.
Tuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa, niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan ja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt talikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka puhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät sydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha kalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein sydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty; nuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon hansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen sattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa opittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys oli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle kevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta katsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.
Nopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja virkkoi: — Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!
Kuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa kanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun, melkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli varovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät sekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut talonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se herätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui kolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka jotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään näkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan ujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän viihtyi hyvin — niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin sivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa, jossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina oli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että sitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä, johon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien vieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin vaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu pöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan tavalla.
Mutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät korkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku Pekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet, hengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli kiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt nuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: — Kiitoksia hevosesta!
Kuningas kääntyi selin.
Äiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja huusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: — Tuolla menee se hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.
Lapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan aavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja pian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli muodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä tarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas ystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta tiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea suusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi sisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos ovessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja siinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten parhaiten pääsisi pälkähästä.
Samaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja hovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt kiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat ulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä pois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.
Mutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli sääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen auttaakseen häntä ahdingossa.
Mutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään tasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas valtaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin henkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. — Varo itseäsi, äiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa kotona!
Sattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut pienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein tapaa teräväpäisissä lapsissa. — Mitä sanot sinä? — kysyi kuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.
— Niin, niin, — puheli pienokainen mielissään, — luuletko, etten sinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia seisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä, kyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.
Kuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan osoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar Julianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan päähineeseen. — Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? — kysyi kuningas, jonka ääni hiukan vavahti.
— Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? — kuultiin äidin kuiskaavan.
— Tässä on sinulle vehnästä; — äiti koetti sulkea suun Pekalta.
Mutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. — Olipahan se kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun puu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti; ja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei äidillä ole mitään sisarta.
Sillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie väkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja kuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa käsivarteen ja kuiskasi: — Teidän majesteettinne, tällä tavallako Ruotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?
Kuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: — Teidän majesteettinne, kreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni. Mutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on kunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?
— Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan poikamaisuudet huolestuttaneet.
— Sanokaa sitten terveisiä tuolle tulevalle kuningattarelle, että tuleva kuningas, "tuo sietämätön nulikka, joka ei välitä muusta kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä", "ei tahdo tehdä häntä nukeksi nukelle" — ei, teidän majesteettinne, tuosta tulevasta kuningattaresta ei tule koskaan kuningatarta — ei ainakaan Ruotsissa, ellei hän tahdo odottaa minun seuraajaani!
Ja sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja vihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä loppua.
Ei ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei tiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa on, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia vaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin muutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt selville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja nyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille kaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan saakka.
Mutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa vasten ja virkkoi: — Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.
Pekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä tökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: — Älä ole vihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen sijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle toisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!
Kreeta hymyili: — Mitäpä ei lapsi luulisi osaavansa!
Mutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä. Kuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi käynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen luki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen suojaan — kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen nuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen maanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen. Kaunis ruhtinatarparka — kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?
Mutta palatkaamme luomaan viimeinen silmäys kuninkaan metsästykseen.
Syyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja valtioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta kuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella hyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa. Kuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet täällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa, ja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä oli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen aika oli valmis.
Kuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot ja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka Isonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan Ahvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja joutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine, komeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen Ahvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi nekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä Ruotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin sotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen jälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla, kunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin pitäjässä.
Tämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen. Kuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput liehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta — nuo lukuisat joukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään soutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon rakastetulle kuninkaalleen — ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun viimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin päin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi — ja kohta uursi komea laiva leveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon paisteessa.
5. LAPSET HORNASSA.
Ennenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava ajassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671. Maa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli seurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan pinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää näkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi; hetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.
Ja taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen jälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin, on kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on vielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta se puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan aikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut toisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa peläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen niitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut. Uusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella säälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä rahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin ovat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on jälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan, jos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta tulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen lempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin kohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki talonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai rauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja tulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut tehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?
Noin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka melkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana. Suurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän läpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli kokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta puhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo hyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin älyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä osoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut huomattavasti murtaa.
Jos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti "Mustaksi Jaanaksi", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Se, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin kuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli ainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti astuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian kuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen tupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi matkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä toi hän sieltä?
Ettei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on vanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä talossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin ystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun hän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet hartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen vanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä tervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia asioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan poistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto. Kolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin sisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan parantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja luvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos. Neljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään navettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet jättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma. Tarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että Jaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin hänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän oli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi. Kuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun hevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa, sitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi. Seitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat pihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä työstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän talosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei hän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta pimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut huomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka talosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka päivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi kukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.
Sillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli parasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä pelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä kaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet antaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia. Hän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle, joka vei metsän läpi rantaan.
Sinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin reippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen vielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään rakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu hienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä uni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee surullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka ääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas lakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin oli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.
Jaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa rannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä yönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.
Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän kierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä, kaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun juurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta toinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta vavisten.
Jaana meni lasten luo. — Miksi olette yksin metsässä? — kysyi hän.
— Voi, voi, — valitti tyttö, — kun me menimme ensi kerran paimeneen tänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin kaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on aivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä vähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää osanneetkaan kotiin.
Jaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä lapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset koettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan lähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas hiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se kimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen katoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.
— Seuratkaa minua, — sanoi Jaana, — niin saatte maata yötä tuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.
Nukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue matkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he tunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli; ehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet, mutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni itku kurkussa virkkaa: — En minä tahdo peikon mukana metsään mennä; minä tahdon mennä kotiin äidin luo.
— Me tahdomme mennä kotiin äidin luo, — nyyhkyttivät tytötkin.
— Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? — toruskeli Jaana. — Äiti nukkuu, ja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain perässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.
Voileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään, tietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät kaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja lapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä taittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. — Miksi noin teet? — kysyi toinen tytöistä. — Hiljaa! — kuiskasi toinen. — Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei metsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän näki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.
Jos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista. Kun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut ihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten siitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään tiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä muuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla kummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon se, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien mieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin maitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.
Siihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen tuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen leimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä vuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen, juuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle osalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin tapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään pimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät vielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa protestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota eivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin torjumaan "saatanan raivoa", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat ihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän mielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi hengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta sataa henkeä "sielunsa autuuden vuoksi" roviolla poltettaviksi, mistä kaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys Norrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko maassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa. Suomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen valtaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä melkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä tarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui Ruotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten eteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat sen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin hirmutöihin, se selviää seuraavasta.
Palatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö; kun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan, jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki niinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta riippui kummallinen koriste — irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt siihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä Jaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen kamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä — oli miten oli, kun Jaana teki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta tuijottavan tulijoita vastaan.
Lapset parkaisivat pelästyksestä. — Suunne kiinni, — tiuskasi Jaana vihoissaan. — Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran kaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset, istukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte kiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.
Sen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua voita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti lapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä esille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja kolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta ajoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta jäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään tulemaan.
Lapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli nälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä kaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee seinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se lähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin olivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät luotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. — Mikä teitä vaivaa? — huudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti kysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä kurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: — Emme koskaan syö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!
Jaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja kaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta — siitä luonnollisesta syystä, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas oli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja kaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä simpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen päiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän uuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja pysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään. Tulijat eivät heitä huomanneet.
Jaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: — No, mitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.
Mies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: — Älä nyt suutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön aika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo neljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen heittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei vain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa kahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio sitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden luilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden…
— Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, — puuttui akka kiivaasti puheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei kukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen tuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on … — kirkaisi hän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.
— Tukitko suusi heti paikalla! — huusi Jaana vihoissaan. — Etkö häpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?
Vieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: — Ka, niin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se kun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos nyt, nyt minä korjaan vikani. — Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden sokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle, polki siihen ja sylkäisi. — Kas niin, — virkkoi hän riemuiten, — nyt ei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.
Onneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut hänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta tyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi, joka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.
Jaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut kokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti seisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: — Ulos minun huoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos! Ulos!
Ei ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi koko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi uhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta Valpuri mutisi mennessään: — Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään, mutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.
Jaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä. Kun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn alla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat kadonneet jäljettömiin.
6. VESIKOE.
Varhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin kaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin nähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei aikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului rannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva kansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin keräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos moninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin välähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja kohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja pursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti liikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli jonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi kaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain tungokseen.
Vastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita isommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla lastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota myöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta ryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta olivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle. Kohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja yhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa, mutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat joitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren miehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli, sillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa kiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi, ennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat heidän purtensa ja rannan välissä.
Vanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa tyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla taipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja keikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta iloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan torille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä. Matkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui syyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä, milloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät silloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän "blitz-donnerkreutz-pappenheimin" työsi hän tunkeilijat ravakasti syrjään. — Kuule, hyvä ystävä, — virkkoi hän muutamalle vanhalle, jykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen juurikasveilla täytettyä kuormaa, — ovatko ihmiset täällä Turussa aivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain aamulla, mane manium et sero venientibus ossa, niinkuin meidän oli tapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?
Puhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä suussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: — Mustaa Jaanaahan ne kuuluvat aikovan vedellä koettaa.
— Vai niin, vai niin, — vastasi ukko, ja avasi lyhyen lammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; — musta Jaana on siis noita-akka, mala sibylla, jos mä oikein ymmärrän.
— Niin on, — vastasi mies kuormansa päältä.
— Onko hän Pohjanmaalta? — kysyi eukko hiukan murtaen ulkolaisiksi.
— Eikä olekaan, — vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän puoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut omistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: — Jaana on kotoisin Mainiemestä.
— Ystäväni, — jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, — minä panen vetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että sinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin puhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten sittenkään tunne minä sitä pitäjää. Ubi nunc ecclesia … sepä nyt on merkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen tuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa nuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä kantojen välistä vanhassa kaskessa.
— Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila, jota Mainiemeksi sanotaan, — virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden samalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään perässään.
— Bertelsköld? — mutisi vanhus — vai niin, vai semmoinen sato kasvaa hänen vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän on niinkuin olla pitää, hoc est in suum ordinem, niinkun ne vanhat niin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma siitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.
Vanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli toisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen käsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. — Olisiko se … olisiko se kapteeni? — änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja hänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.
— Mitä nyt … sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, — virkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa, jonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. — Blitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa autuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?
— Sepä … sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, — vastasi kuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen vesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se tipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen lievettä partaisille huulilleen.
Ukko — jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme Larssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta — unohti latinansa ja tuomiokirkon naakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä. — Blitzpappenheim, Pekkako se on! — huudahti hän. — Onhan siis vielä yksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei meitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa korpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan kanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka, vai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin olen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani ovat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi ja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran toisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme jesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä se, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja kuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa kaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa vaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu siihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?… Mutta, — lisäsi hän, — tässä minä seison ja rupattelen, vaikka pitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä, jumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin. Hetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla laivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.
Vanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut niin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet Linnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät vankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä istui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut tuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon kyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt häpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä vaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo kuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan armahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa sadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän pistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon monia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan ihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka, joka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut kaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten sääliin.
Hitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain pilkkahuutojen sitä seuratessa. — Miksi ei noidalle ole annettu luutaa ratsuksi? — Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua auttamaan? — Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet olkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana, kyllä sinä lentää osaat! — Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka katolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat voimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.
— Mitä tuo peikko on tehnyt? — kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen luota eukko käsipuolessaan.
— Mitäkö on tehnyt? — virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari. — Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä pergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on tehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja elukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta viatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.
— No, polta sitten se pakana, — mutisi rehellinen kapteeni suutuksissaan, — mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei voi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen monen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi puolustautua.
Nyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli kokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan oltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi kaikissa piireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt kertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan rukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi kirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi vartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja sieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.
Huhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui piispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin voimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka tänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen kadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä voimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään katumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja muille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun vehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen kanssa harjoittanut.
Näitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea, jonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen. Miehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan kirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen nenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka valahti alas hänen rinnoilleen — kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan tässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu Tavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut Endorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.
Katse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat, pani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan mielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän uskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen, mitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi piispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni ja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.
Mutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen koukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki läsnä olijat kauhistumaan. — Vääräuskoinen! — huusi hän.
Piispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä) syytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran ehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin jumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä kiivasluontoinen kuin voimakaskin. — Mitä uskallat sinä sanoa? — huudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.
— Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka seisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin vääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja pappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon luopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta minä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja menisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista synneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja uskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän vääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään oman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee varastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette vanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet minut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin tässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja kaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen valittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut, köyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle poltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen muinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne ja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin, silloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä neljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että syntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin minun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin maallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen tuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen kirkon kadotetut lapset!
Mitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän kolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen? Hän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: — Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja ole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä. Tosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun sallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein pyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen eteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän viekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää pois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja vasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran, vielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.
Ja piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo oli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen jälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan narrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.
Yhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset eläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan vesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä väkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa puhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein riemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan — mutta se oli julmaa riemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun hänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin raaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa toistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden vaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset luulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta hänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli tiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt piispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei ollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi toivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin pelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.
Niin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen rannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen ympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen jälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun noitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen kanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään oltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi saamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen alaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän noituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että veteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]
Jaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa tilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli joen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut korkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja varsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja ojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut keihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle tunkevia.
— Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! — huudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia suututtanut.
— Olkoon menneeksi, — vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen riitaveljeensä.
Vielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä syytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi. Väkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan huulilta kuului hiljainen, päättävä: "ei"!
Tämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta toinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia kertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas kevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti veteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.
— Hän uppoaa — olen vetoni menettänyt! — huudahti porvari vihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle, vain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot taukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko oli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.
Veneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan hukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus hänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen henkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu valmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei noita uppoaisi.
Jaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt sillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. — Hän kelluu! Hän kelluu! — huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät: — Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!
Todella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa. Samassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden onnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi päiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.
Väkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut? Oliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja myöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa vedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten miellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen rikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille tahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja räikeästi valaiseva näytelmä.
Merkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon taikauskoisuuden uhrin — sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan julman raakuuden todistajana — sama joki oli tuo kuuluisa Aura, jonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti — tuo Aura, jota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät — tuo Aura, jonka nimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina oli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!