7. OIKEUDENTUTKINTO.

Se suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta palosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen tärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin tietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa vastaan v. 1671.

Koko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli Jaana istunut vankina Turun linnassa. Kaikkia keinoja käytettiin, jotta saataisiin hänet tunnustamaan syyllisyytensä; yksin tuota kauheaa reikätorniakin linnan päärakennuksessa, jonne pimeät käytävät veivät milloin ylös milloin alaspäin kulkien ja jonne syytetty paljaaseen paitaan puettuna jätettiin kitumaan kylmässä ja pimeydessä kuusi syltä maan alla, koetettiin käyttää tähän tarkoitukseen, mutta turhaan. Jaana ei tunnustanut, ja vaikka häntä pidettiin puolella näytteellä rikokseensa syylliseksi todistettuna, ei tuomari kuitenkaan uskaltanut langettaa häntä roviolla poltettavaksi, koska vesikoetus oli jäänyt hämäräperäiseksi ja koska sitä ei voitu täysin todistavaksi katsoa. Varmaankin pelättiin tällä puolen merta vielä vanhan Brahen valistuneita mielipiteitä — hänen, joka jo oli pelastanut niin monen taikauskon uhrin.

Tämä taru tietää kuitenkin kertoa, että tutkintoa jatkettiin Turun hovioikeuden edessä keskipalkoilla syyskuuta 1671, ja kun moiset tutkinnot usein tarjoavat merkillisiä kuvauksia ajan tavoista ja mielipiteistä, lienee huvittavaa seurata hiukan sen kulkua.

Hovioikeuden istuntohuoneen ahtaassa eteisessä seisoi syytetty vartijoiden ja todistajain ympäröimänä; viimeksimainittujen joukossa oli useita lapsiakin. Ulkopuolella oleva tori ja talon rappuset olivat täynnä uteliaita, jotka levottomuudella seurasivat tutkinnon kulkua.

Vihdoinkin näyttäytyi hovioikeuden vahtimestari eteisessä ja kutsui syytetyn sisään. Jaana seurasi häntä horjuvin askelin. Hänen voimansa olivat murtuneet vankilan huonosta ilmasta ja pitkällisistä kärsimyksistä; hänen silmissään hehkui outo tuli; hän katseli ympärilleen sekaisin silmin; hänen ennen siisti pukunsa oli käynyt repaleiseksi ja vaalennut, takkuinen tukka ympäröi kuihtuneita, vaaleankeltaisia kasvoja.

Istuntohuoneen suuren pöydän ympärillä näkyi vain muutamia hovioikeuden jäseniä. Presidentti, valtioneuvos Sparre, oli matkustanut Tukholmaan. Pöytäkirjuri, harmaapäinen Juhana Gartzius piti pöytäkirjaa ja yleinen syyttäjä Laurentius Wigelius luki syytöskirjan. Läsnä oli myöskin kaksi noitakommissionin jäsentä, joista toinen maallikko, toinen pappi.

Wigeliuksen esitys tarkoitti todistaa sitä, miten tuo kauhistava noituus, Jumala paratkoon! näinä pahoina aikoina oli niin nopeasti lisääntynyt, ettei enää ilman sääliä ja surkua voinut nähdä, kuinka monet lunastetut sielut saatanan viekkauden kautta olivat iankaikkiseen kadotukseen joutuneet. Ja hän katsoi asian epäilemättömän todellisuuden olevan, mitä siihen jumalattomat filosofit sitten vastaan uskaltanevatkin väittää; kuitenkin tahtoi hän asian enemmäksi todistamiseksi esittää hänen korkea-arvoisuutensa piispa Gezeliuksen todistuksen tästä asiasta hänen kirjoituksessaan encyclopedia synoptica, jossa selvästi ja suurella opilla selvitetään, että noita-akat, perkelettä avukseen huutamalla, voivat vahingoittaa viljan kasvua, tuhota karjan, tehdä ihmiset ontuviksi, kuuroiksi ja sokeiksi, jopa panna sarvia ihmisten päähän, niellä talonpoikain hevosia ja kärryjä sekä harjoittaa kaikenlaista muuta sietämätöntä ja hävytöntä ilkeyttä.[8] On myöskin arvoisa ja oppinut Dominus Enevald eräässä disseriatione theologicassa täysin todistanut, että Pragin torilla oli poppamiehen nähty nielevän vatsaansa elävän porsaan. Ja on kaikille hyvin tunnettua, ei ainoastaan, että pahat naiset ovat aina viimeisiin aikoihin saakka harjoittaneet pirullisia konstejaan, niinkuin oikeudenkäynti korkea-arvoisen piispan ja Dominus Alanus-vainajan[9] lesken välillä selvästi osoittaa, vaan myöskin että monta sellaista ennen vanhaan sekä täällä että Ruotsissa on tuomittu ja noituudesta poltettu, ilman että tässä metelissä vielä mitään näkyvämpää diminuatiota on huomattu, vaan on se päinvastoin yhä itsepintaisemmin continuerannut, kuta kauemmin sitä on kestänyt.

— Nyt, — jatkoi sitten syyttäjä, — on täällä saapuvilla oleva nainen, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, puolittain syylliseksi todistettu monenlaisiin synnillisiin vehkeisiin ja pirun kanssa seurusteluun, joita kaikkia tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Mutta koska hän ilmeisestä ilkeydestä yhä nämä tekonsa kieltää ja koska myöskin hänen päälleen pantu vesikoetus, paholaisen toimen kautta, on epäilyksen alaiseksi osoittautunut, tahtoo syyttäjä, korkeimmasta käskystä, hänelle vielä näistä asioista kysymyksiä tehdä ja hänet todistajain kautta langettaa, tehden kaiken tämän Jumalan kunniaksi, totuuden edistämiseksi ja monen syntisen sielun iankaikkisesta kadotuksesta pelastamiseksi.

Tämän esipuheen jälkeen ryhdyttiin tutkintoa pitämään. Alussa vastasi Jaana kaikkiin kysymyksiin miltei uhkamielisesti. Kysymykset olivat pääpiirteissään seuraavat.

Kysymys. Missä hän oli syntynyt ja miten oli tänne tullut. — Vastaus. Oppelsbachin kylässä lähellä Augsburgia Baierin maassa. Joutui kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin suomalaisen sotamiehen kanssa ja seurasi häntä, monien retkien ja seikkailujen perästä, tähän maahan v. 1640. Joutui kohta sen jälkeen leskeksi ja on asunut miehensä tuvassa Mainiemen maalla.

Kysymys. Miksi kutsutaan häntä Mustaksi Jaanaksi, ja eikö se ole saanut alkuansa siitä, että hänen katsottiin osaavan noitua. — Vastaus. Häntä kutsutaan mustaksi syystä, että hän aina pitää surupukua. Hän suree miestään, uskoaan ja isänmaataan.

Kysymys. Mitä uskoa hän tunnustaa. — Vastaus. Oikeauskoisen yleisen roomalaisen kirkon uskoa.

Kysymys. Eikö hän ole osoittanut halveksimista lutherilaista uskoa ja sakramentteja kohtaan. — Vastaus. Ei muulloin kuin silloin, kun teidän piispanne tahtoi pakottaa minut synnintunnustukseen omassa kirkossaan. Silloin olen kutsunut häntä vääräuskoiseksi, joka hän myöskin on.

Nyt kutsuttiin todistajat sisään ja he vannoivat, että Jaanaa kyllä oli epäilty paavillisesta opista, koska hän ei milloinkaan missään kirkossa käynyt, mutta ettei hän koskaan vastannut, kun sitä häneltä kysyttiin. Kappalainen Stigzelius, noitakommissionin jäsen, todisti, että syytetty itsepintaisesti oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin ja varoituksiin, joilla häntä vankilassa oli koetettu saada luopumaan kirotusta paavillisesta epäuskosta. Todistajaa kehoitettiin jatkamaan käännytystyötään.

Kysymys. Millä hän on henkeään elättänyt noiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa miehen kuoleman jälkeen. Vastaus. Kehräämisellä, ja kun hyvät ihmiset ovat auttaneet.

Kysymys. Onko totta, että hänen tupansa läheisyyteen on aarre kaivettu maahan. — Vastaus. Joka sen tietää ja uskoo, hakekoon sen käsiinsä.

Hiilenpolttaja, joka ennen kerrottuna yönä oli ollut Jaanan tuvassa, kutsuttiin sisään ja otti valalleen, että hän oli nähnyt noidantulen palavan saaren rannalla. Kysyttiin häneltä, oliko Jaana opettanut häntä taikoja tekemään aarretta löytääkseen. Vastasi, että hän sitä heikkona hetkenä oli pyytänyt, mutta että Jaana ankarin sanoin oli hänet ajanut ovesta ulos. Kehoitettiin etsimään aarteita jumalansanasta eikä mistään pirun konsteista.

Kysymys. Olihan kaikille tunnettua, että Jaanan oli tapana povata tuhkasta; miksi hän siis sen kieltää? — Vastaus. Yksinkertaiset ihmiset ovat häneltä sitä pyytäneet, eikä hän ole osannut sitä syntinä pitää. Kun puu palaa, näkyy hiilessä kaikenlaisia näkyjä, jotka eivät ole muuta kuin tulen vilkettä. Sellaisella huvitetaan lapsia, ja viisaat ihmiset sille nauravat.

Neljä talonpoikaistyttöä kutsuttiin sisään ja he kaikki todistivat, että Jaana oli povannut heille porosta, mille sulhasen, mille muita rikkauksia; kolme heistä valitti itkien, etteivät ennustukset vieläkään olleet käyneet toteen. Ainoastaan neljäs oli vaiti ja vastasi vasta siitä kysyttynä punastuen, että asia oli jo viikon kuluttua tapahtunut niinkuin ennustettu oli. Sentähden oli hän antanut Jaanalle seitsemän kyynärää palttinaa. Joka merkittiin.

Kysymys. Eikö hän ollut tuhonnut mestari Aatamin renkiä, joka oli varastanut säkin jauhoja isäntänsä myllystä. — Vastaus. En ole tuhonnut häntä, olen vain tehnyt hänet sairaaksi. Mestari Aatami vaati minulta sitä, uhaten muuten ajaa minut pois torpastani. — Mestari Aatami kutsuttiin saapuville, mutta ei sanonut mitään muistavansa.

Kysymys. Miten hän teki rengin sairaaksi. — Vastaus. Minä otin vanhan aurtuan, käärin pikeä sen ympärille, heitin sen maahan ja sanoin: "Avaa korvas, herra Jumala, ja anna varkaan palkkansa saada." [10] Sen olen oppinut Oulun Puujumalalta.

Kysymys. Tekikö hän rengin terveeksi jälleen ja millä lailla. — Vastaus. Luin hänelle evankeliumin pääsiäisyönä, ja siitä hän parani, kun ensin oli vienyt varastetun tavaran takaisin.

Kysymys. Onko lukenut suolasta. — Vastaus. Välistä on lukenut sairaita ihmisiä parantaakseen. Se ei liene mikään synti. — Kysymys. Oliko hänen tapana lukea sairaiden lehmien ylitse. — Vastaus. (Vähän mietittyä). Oli. — Kysymys. Mitä sanoja oli hän siihen käyttänyt. — Vastaus. Näitä sanoja: "Neitsyt Maria valitti: lehmäni on huutavassa hukassa; se on paraneva, sanoi Jeesus. Jeesus meni palavalle vuorelle ja näki nuo mielettömät naiset. Manaan sinua, mieletön nainen, sinä saat minulta omani jälleen, täynnä kuin munan, punaisena kuin kukon, ennen kolmea auringon kiertoa, merkittynä tai ristittynä." [11] — Joka merkittiin.

Kysymys. Voiko hän parantaa olutpanoksen ja mitä siihen käyttää. — Vastaus. Otan sitä varten katajaa, pihlajaa ja kanervaa, hakkaan ne hienoksi ja sekoitan veteen. Sillä vedellä pesetän minä olutastiat. — Kysymys. Hankkiiko hän myöskin vointeko-onnea ja millä tavalla. — Vastaus. Panen harmaakiven kiehuvaan veteen ja pesen sillä vedellä kirnun. Se ei ole syntiä. — Monta todistajaa huudettiin esiin ja vakuuttivat he, että niin oli tapahtunut. Varoitettiin heitä vasta sellaista taikuutta harjoittamasta. Arvion kylän akat lupasivat itkien, etteivät koskaan sellaista taikuutta enää harjoita.

Kysymys. Eikö hän erään kerran ollut kieltäytynyt tulemasta häihin ja uhannut muuttaa hääväkeä susilaumaksi. — Vastaus. Emäntä oli minut kutsunut, mutta isäntä ajoi ulos ovesta. Kun muutamat heittivät kiviä jälkeeni, sanoin minä heille: "te elämöitte kuin sudet metsässä."

Todistajat kutsuttiin sisään ja vakuuttivat he Jaanan heille huutaneen: "muuttukaa susiksi metsässä!" Kohta sen jälkeen oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka olivat kiviä heittäneet, juossut häätupaan huutaen ja käsiään huitoen, tahtoen purra jokaista, joka eteen sattui. Parani kuitenkin, kun pappi oli hänelle lukenut. Tähän vastasi Jaana, että poika oli ollut oluesta päissään. Joka kiellettiin, ja todistus pöytäkirjaan merkittiin.

Kysymys. Oliko totta, että hän oli lehmän selässä ratsastanut, ehdyttänyt sen sitten kuiviin eikä koskaan parantanut. — Vastaus. Sitä ei hän ollut koskaan tehnyt. — Todistaja todisti nähneensä Jaanan voihin sylkevän, ja kohta oli se muuttunut palaneeksi. Kun hän kävi kylässä, tapahtui usein, että karja pysähtyi häntä katsomaan. Joka merkittiin.

Tutkinto siirtyi nyt syytteen tärkeimpään osaan, kysymykseen hornanretkistä. Kysymyksiä tehtäessä oli sali vähitellen tullut täyteen sisään kutsutuita todistajia, joista suurin osa oli naisia ja lapsia, ja kaikkien kasvoilla kuvastui vuorotellen kauhu, viha ja kiihkeä uteliaisuus. Juuri tällaiset mielettömät, kaikissa muissa asioissa ymmärtäväisten ja arvossapidettyjen miesten toimeenpanemat tutkinnot ne juuri olivat omiansa vahvistamaan rahvaan uskoa taikuuteen ja sen kauhistavaan todellisuuteen.

Kysymys. Onko totta, että hän pääsiäisöinä, ja sillä välinkin, oli ajanut hornaan, palvellut pirua ja samaan suureen syntiin viekoitellut pieniä, viattomia lapsia, sekä miten se oli tapahtunut. — Vastaus. Sitä en ole koskaan tehnyt. Kaikki, mitä ihmiset siitä ovat sanoneet, on pelkkää taikauskoa ja valhetta. Hän voisi ottaa Jumalan todistajaksi siinä asiassa. — Kehoitettiin uudelleen tunnustamaan ja hän antoi siihen samanlaisia vastauksia.

Nyt kutsuttiin todistajat esille. Ensimmäinen heistä, myllärin vaimo, todisti, että hän eräänä helluntaiyönä oli nukkunut myllyssä, kun mies oli ollut matkoilla. Keskiyön aikana oli hän herännyt siihen, että saatana enkeleineen tuli suurella jymäkällä lentäen, ja kohta sen perästä neljä tai viisi noita-akkaa, joiden joukossa oli myöskin Musta Jaana, ratsastaen luudilla; ja heillä oli kullakin ollut selässään kuorma varastettuja villoja. Silloin oli piru punninnut villat väärällä puntarilla ja huomannut ne aivan riittämättömiksi, jonka jälkeen hän oli puntarin varrella takonut noita-akkoja selkään ja sanonut heille: "tuppateera! tuppateera!" [12] Kun noita-akat olivat tulleet, olivat he sanoneet: "nyt olemme täällä, herra." Ja kun olivat menneet: "nyt me menemme, herra." Ja jokakerta, kun olivat paholaista puhutelleet, olivat he sanoneet: "seis, piru!" ja hän oli vastannut: "piru seisoo." Ja koko yön oli vesirattaasta kuulunut kummaa sihinää ja suhinaa, mutta todistaja oli maannut nurkassa piilossa ja vetänyt säkit korvillensa. Kysyttiin, kuinka hän sitten oli voinut nähdä ja kuulla mitään. Vastasi, että hän välistä kauheasti peläten oli tirkistänyt säkkien peitosta. Sitten oli hän nukkunut hätäänsä, ja kun hän heräsi, oli kummitus kadonnut, ja mylly seisoi paikoillaan. Joka merkittiin.

Useat todistajat kertoivat toiset nähneensä toiset kuulleensa noita-akkojen pääsiäisen aikana ratsastavan läpi ilman ja oli joukossa ollut myöskin Musta Jaana. Heidät voidaan parhaiten nähdä kolme kertaa muutetun huoneen katolta. Ja joka kerta, kun noita-akat valmistautuvat lentämään, voitelevat he itseään pukinsarvessa säilyttämällään rasvalla, ja hokevat sitä tehdessään: "pitkin poikin, ilmass' loikin." Jonka tehtyään he lentävät kuin linnut lakeisen läpi, loukkautumatta. Mutta yksi heistä on erehdyksestä sanonut: "pitkin poikin, maassa loikin"; jonka jälkeen oli kolhinut itseään puihin ja seiniin ja siitä ruhjoutunut kuoliaaksi. Ja jos he lentäessään tulevat liian likelle kirkontornia, niin kohta se vetää heidät puoleensa ja musertaa palasiksi y.m.s.

Kun todistajia moneen kertaan oli varoitettu puhumaan ainoastaan sitä, mitä tiesivät Jaanasta kertoa, todistivat useat heistä, että heidän lapsensa olivat olleet poissa yöllä, ei kukaan tietänyt missä, ja heidän vuoteisiinsa oli pantu kivi tai puupalanen. Ja kun lapset toisena aamuna olivat palanneet, oli heiltä kysytty: "oletteko olleet hornassa yötä?" johon he ovat vastanneet siellä olleensa; ja kun heiltä oli kysytty, oliko musta Jaana heidät sinne vienyt, olivat he sen itkien myöntäneet. Äitejä käskettiin tuomaan lapsensa esille, joka tapahtui; ja selvästi näki, että lapset suurella pelolla katselivat syytettyä, ja useita heistä ei saatu suutansa avaamaan, ennenkuin Jaana oli viety toiseen huoneeseen.

Pääsisältö lasten sekavissa kertomuksissa oli seuraava: Jaana oli yön aikaan ottanut heidät vuoteelta ja vienyt ilman läpi hornaan. Siellä on paljon huoneita ja hyvin komeata. Suuri, musta mies kastaa lapset kuumassa vedessä; sitten juoksuttaa hän heidän verensä, kirjoittaa sillä paperille ja opettaa heitä lukemaan. Pieniä lapsia on hän pannut kiehuvaan kattilaan ja kuorinut rasvan, sittenkun he ovat kiehuneet; toisia hän on hienontanut jauhoksi, ja siitä hän on tehnyt voidetta noita-akoille. Jaanalla on ollut sarvet jaloissa ja hän on koettanut nyhtää niitä irti, ja joka kerta on hän sanonut: "kirottu sarvi, kun ei irtaudu." Eräänä iltana oli hänellä ollut päällään kaulustakki ja hän oli hyppinyt lasten ympärillä kuin harakka. Hornassa on enkelikamari, jossa rukouksia luetaan ja virsiä veisataan, mutta sinne ei lapsia päästetä. Se suuri, musta mies opettaa heitä lukemaan uskonkappaleita takaperin, ja ne, jotka sen hyvin tekevät, saavat pestilahjoja, jotka ovat kultarahojen kaltaisia, mutta muuttuvat seuraavana päivänä kuiviksi lehdiksi j.n.e.

Viimeksi tuotiin esille myöskin ne kolme lasta, jotka olivat olleet Jaanan luona Valpurinmessuyönä, ja kertoivat he seuraavaa:[13] Jaana oli variksena heidän edessään lentänyt ja heidät metsään houkutellut. Siellä oli hän ottanut heidät kiinni ja vienyt hornaan, ja siellä olivat he nähneet paholaisen, joka irvisti heitä vastaan niinkuin pääkallo. Sitten oli hän antanut heille ruokaa kultalautasilta, mutta vanhin tyttö oli lukenut ruokaluvun, ja silloin oli ruoka muuttunut ilkeiksi madoiksi. Kohta sen jälkeen oli paholainen tullut sisään ihan mustana ja oli hänellä ollut noita-akka mukanaan. He olivat hieroneet Jaanan kanssa kauppaa lasten sieluista, mutta eivät olleet sopineet hinnasta, ja olivat sitten lentäneet pois suurilla, mustilla siivillä. Jaana oli sitten samalla tavalla heidän jäljessään lentänyt, mutta silloin olivat lapset juosseet tiehensä ja löytäneet rannasta veneen. Sillä olivat he soutaneet monta sataa penikulmaa suuren meren yli, ja sitten oli muuan mies löytänyt heidät metsästä, jonne olivat nälkään kuolemaisillaan.

Tämän kertomuksen jälkeen kutsuttiin Jaana sisään, pöytäkirja luettiin hänelle ja kysyttiin, mitä olisi hänellä siihen sanomista. Kaikki odottivat hänen yhä edelleenkin kieltävän, mutta noiden muutamain tuntien kuluessa oli merkillinen muutos tapahtunut onnettomassa naisessa. Kärsimys oli häneltä voimat vienyt; sen, mitä kaikkien muiden todistus ei ollut voinut aikaan saada, sen saivat aikaan lapsien kertomukset. Kun hän ne sai luulla, alkoi hän vapista kiireestä kantapäähän, hänen silmänsä sumenivat, ja hän vastasi tuskin kuuluvasti: — tottapa se lienee, koska lapset sen sanovat.

Hän tunnustaa! — kuului kaikkien huulilta ja heidän kasvoissaan kuvastui hämmästys ja inho, suurempi vielä kuin ennen, jolloin noita ei ollut tunnustanut. Tuomarejakin puistatti. — Sinä tunnustat siis, — sanoi puheenjohtaja, — että olet harjoittanut yhteyttä pimeyden ruhtinaan kanssa? — Tunnustan. — Että synnillisillä taikatempuilla olet noitunut ihmisiä ja eläimiä? — Olen. — Että kovasta sydämestä ja pahasta aikomuksesta olet vietellyt pieniä lapsia kaikenlaiseen pirullisuuteen, lentänyt heidän kanssaan ilman läpi hornaan, pettänyt heidät, myynyt heidät ja luovuttanut heidät ihmiskunnan viholliselle? — Koskapa lapset sen sanovat, niin olen sen kyllä tehnyt. —

Tämän langettavan tunnustuksen jälkeen seurasi hetken hiljaisuus. Silloin kohosi seisoalleen kuusikymmenvuotias hovioikeuden asessori Olavi Wallenius[14] vihan puna arvokkaalla otsallaan, pyysi sananvuoroa ja lausui: — Jo kauan on minusta näyttänyt kuin istuisin jaarittelevain ämmien parissa enkä älykkäiden tuomarien totisessa seurassa, joiden tulee tuomita Jumalan ja ihmisten lain mukaan järkeään ja omaatuntoaan noudattaen. Onhan kaikille selvä, joilla silmät ja korvat on, että kaikki nämä todistajat ovat törkeän taikauskon kahleihin sidotut, niin että he kyllä omassa uskossaan vilpittömät ovat, mutta kuitenkin valheen ruhtinaan kaikenlaisilla surkeilla ennakkoluuloilla saastutetut. En myöskään tahdo kieltää, että voi olla paljonkin totta siinä, mitä oppineet ja oppimattomat tätä nykyä kertovat perkeleen kavaluudesta, vaikka suurin osa on pelkkää lorua ja erehdystä. Ja ihmettelen minä suuresti, että oikeuden jäsenet eivät ole sitä huomioonsa ottaneet, että tämä nainen, joka tähän saakka on kieltänyt, on tehnyt sen siitä syystä, että hänellä silloin vielä oli järkeä enemmän kuin teillä kaikilla. Mutta kun hän nyt kauheassa vankeudessa on ruumiiltaan kurjaksi käynyt ja monien ihmisten ilkeyden kautta hänen sielunsa on hämmentynyt, niin ei hän enää voinut sitä kestää, että lapset ovat hänestä kaikenlaista hullutusta todistaneet, ja on hän siis ruumiinsa ja sielunsa heikkoudessa menettänyt järkensä ja sanoo nyt tehneensä, mitä ei koskaan tehnyt ole. Sen vuoksi panen minä vastalauseeni kaikkea tutkintoa vastaan mielipuolen ihmisen kanssa, ja kiellän hänen tunnustukseltaan kaiken arvon ja merkityksen, kunnes taitavain lääkärien todistuksen kautta on selville saatu, missä määrin hän on ollut pätevä lain edessä vastaamaan siitä, mitä hän noituudestaan tunnustanut on.

Tuollaisia jaloja ja valistuneita mielipiteitä pilkistää välistä esiin taikauskoisen ajan pimeydestä, joka niiden kautta jälkimaailman silmissä kuitenkin näyttää vain kahta synkemmältä, Walleniuksen puheesta syntyi oikeuden kesken melua ja eripuraisuutta. Jotkut olivat samaa mieltä kuin hän, useimmat kuitenkin vastaan. Todistajat ja syytetty käskettiin ulos, ja kiivaan väittelyn jälkeen päätti oikeus — lukija varmaankin luulee, että oikeus päätti pyytää lääkärin todistusta Jaanan sieluntilasta — ei, vaan se päätti, että Jaanan olkapäitä oli tutkittava, olisiko niissä tuo tavallinen noidan merkki. Ja katso, hänen oikeasta olkapäästään löytyi kaksi ristiin menevää viivaa, ja tämä merkki katsottiin niin todistavaksi, niin langettavaksi, ettei mistään vastalauseesta nyt enää voinut olla puhettakaan.

Mutta kiiruhtakaamme ohi tämän mustan esi-isiemme raakuutta osoittavan näytelmän. Tarpeellisten oikaisujen ja keskustelujen jälkeen julistettiin yksimielisesti, Walleniuksen ääntä lukuunottamatta, se tuomio, että koska noita-akka Jaana, Augsburgista kotoisin ja Mustaksi Jaanaksi sanottu, täysillä näytteillä ja omasta tunnustuksestaan oli huomattu syypääksi pakanalliseen noituuteen, seurusteluun pirun kanssa ja kristityn nuorison viettelemiseen, ja koska hän myöskin oli paavillisessa uskossaan korkea-arvoista piispaa ja puhdasta lutherilaista oppia pahasti pilkannut, niin on hän tämä Jaana, Augsburgista kotoisin, oman sielunsa pelastukseksi ja muille kauhistukseksi ja varoitukseksi, tuomittava asianmukaisen valmistuksen saatuaan kristillisen seurakunnan läsnäollessa roviolla poltettavaksi; joka julistettiin Turussa sinä 10 päivänä syyskuuta vuotena Kristuksen syntymän jälkeen tuhantena kuudentenasadantena yhdentenä kahdeksatta.

Tietoa tästä tuomiosta, joka siinä tuokiossa levisi kautta koko kaupungin, tervehti torille kokoontunut utelias väkijoukko kaikuvilla hurraahuudoilla.

8. AIRISTON AALLOT.

Sanotaan, että syksy on synkkä ja kolkko ja kai välistä niin onkin, ja alakuloinen se on aina, koska se elää kaikkien niiden ilojen muistoista, jotka ovat olleet ja menneet. Sen hymyily on niin kalpea kuin kätkeytyisi suru sen taa, ja kun se on kauneimmillaan, on se kuin kuoleva kaunotar, joka vielä kerran katsahtaa ympärilleen taivaallisilla silmillään, silloin kun ne iäksi ummistaa.

Mutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja kirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten vihreäin kuusien rinnalla — kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä henki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli hiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää nöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys kuolon valtakuntaan — sillä se tietää olevansa kuolemassaankin katoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat menneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina kuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi valitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti kuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä kuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää ikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät kanssani eivätkä koskaan kuihdu!

Sellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden synkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin istui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen ikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät Airiston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta ristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska valo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen seinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly kivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista hohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli, sen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli iloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste linnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta hänen elämänsä äärimmäisille rajoille.

Jaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi olkapäähän ja kysyi: — Nukutko sinä?

Jaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen hirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.

— Kuule minua, — jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä huolimatta. — Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua totellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä kertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin ulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa puheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia ei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole mitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin järkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä sinut pakoon vielä tänä yönä.

Jaana katseli ukkoa hetkisen. — Mihinkä aikoisit sitten käyttää aarteeni? — kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.

— Mihinkäkö? Ah — minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen kultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se on, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin nuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa — minä voin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas, kylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie minua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada enemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut huomenna poltetaan.

— Et koskaan ole sitä saava, sinä, — vastasi Jaana kuivasti.

— Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille Baieriin?

— En, — vastasi Jaana. — Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan povessa siksi, kunnes…

— Mitä sanot?

— Siksi, kunnes Suomi on palannut takaisin roomalaiskatolisen kirkon helmaan.

— Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut paikan, johon aarteet ovat kätketyt?

— Pyhä neitsyt sen kyllä tietää.

— Jaana, Jaana, anna minulle kultasi — se ahdistaa ajatuksiani, se painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!

— Käännytä Suomi, niin sinä olet sen saava.

— Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! — huusi äijä ja syöksyi pois.

Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.

Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.

Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. — Jaana, — kuiskasi hän, — tunnetko minut?

— Kreeta? — huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa kaulaan. — Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko sinäkin minua kiusaamaan?

— Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija meitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä huivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja kun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta varo koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun sitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä toinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua Bertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne hankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä ulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä menee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!

— Entä sinä, Kreeta, mihin sinä joudut?

— Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut polttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?

— Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun sekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia; voisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.

— Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut paremmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään pahaa et ole sillä tarkoittanut.

Jaana puristi nuoren naisen käsiä. — Et siis usko, että olen muuttanut ihmisiä susiksi? — sanoi hän.

— En, sitä et ole koskaan tehnyt.

— Enkä vienyt pieniä lapsia hornaan?

— Et koskaan, Jaana: se on ihmisten valheita.

— Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla ole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä sielussani?

— Sinä olet ihminen niinkuin me kaikki muutkin, Jaana-parka.

— Kiitos! Kiitos! — huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan hameen helmaa. — Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te muutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en sitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin metsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin, lapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin kirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!

— Joudu, Jaana, aika kuluu, ja vartijat, jotka olemme lahjoneet, muuttuvat.

Ja vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi pimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: — Anna, hyvä Jumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut; sinun lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin äiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi tehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen rukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!

Mutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa kohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla istui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan kenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti aamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien takaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin kumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa lainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein, tyynipäisin lainein.

— Mitä näet Airiston aalloista? — kysyi Bertelsköld koskettaen vanhuksen käsivartta.

— Suomen tulevaisuuden näen, — vastasi Jaana matalalla äänellä.

— Ja millainen on tuo tulevaisuus? — jatkoi kreivi samalla uteliaana ja epäillen.

Jaana loi häneen terävän silmäyksen. — Pitkällisiä tuskia ja kauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä paljon ja valoa viimein, — vastasi hän totisesti.

Kreivi Bertelsköld hymyili. — Mene levolle, Jaana parka, — sanoi hän; — taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä tuomioita enää kirjoiteta.

Yö tuli ja yö kului.

Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.

VÄLSKÄRIN KUUDES KERTOMUS.

MAINIEMEN LINNA.

Kun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan metsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa vähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet, kynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia varjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse istui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet, joita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku Svanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius etsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa pohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli enemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa neulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään sopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.

Vihdoinkin virkkoi vanhus: — Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että kovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun serkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta pimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan tapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa tutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut sen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.

— No, no, — vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, — voi olla hyväkin kristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri en ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä voisin kertoa teille jotakin Karstulasta…

— Jossa veljellä oli niin sukkelat jalat, — virkkoi Svenonius.

— Herra! — karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä koulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo menettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. — Minä vain tahdoin sanoa, — jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, — että tunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti kahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja Napoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.

Svenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri tavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti virkkoi: — Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt kummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin minä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli muistaakseni mamselli Lenormand.

Anna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä hirveän uteliaaksi. — Hyvä, paras kummi, — huudahti hän vilkkaasti; — kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.

— Niin, kertokaa, serkku, — sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen tyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa kaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi. — Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?

— Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, — alkoi välskäri. — Ellen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli siis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla kuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli käsissä.

Silloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja hänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet kummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. — Siellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.

Välskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. — Tääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! — huudahti Svanholm, jonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni aseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti pelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui nuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei kuulunut turkkiin. — Esille, junkkari! — Se karusteli vastaan, mutta pian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi ja potki hänen käsissään.

— Mitä? — sanoi isoäiti. — Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin
Antti ja ne muut menivät?

— Niin kun minä, — selitti poika itku kurkussa … — minä kun … kun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja lapsista, joita se vei hornaan … ja niin minä piilottauduin turkin taa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos, ja…

— Niin, silloin se turkki liikahti, — virkkoi Anna Sofia vähän hämillään.

— Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, — varoitteli isoäiti ankarasti. — Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.

Jonathan katsoi ovelle, mutta ei liikahtanut paikoiltaan.

— Minä en uskalla mennä pimeän vinnin läpi, — tunnusti hän vihdoin matalalla äänellä.

— Näytä hänelle tulta, Anna Sofia, — jatkoi isoäiti. — Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun lapset saavat kuulla sellaista, joka ei ole heitä varten aiottu.

— Ehkä jätämme kertomuksen mamselli Lenormandista toiseen kertaan, — sanoi välskäri.

— Jätämme, — sanoi Svenonius; — muuten ei veli Svanholm uskalla mennä vinnin läpi ilman keppiä.

Svanholm murisi jotakin viiksiinsä, mutta ei virkkanut mitään.

— Minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä serkulle viimeisen kertomuksen johdosta, — virkkoi isoäiti miettiväisen näköisenä. — Eihän ole epäilystäkään siitä, että noituus ja taikausko ovat olleet kansan keskessä yleisemmät ennen kuin nyt. Mutta että täällä olisi pantu toimeen oikeudenkäyntejä ja että täällä Suomessa välistä olisi noituuden tähden ihmisiäkin roviolla poltettu — suokaa anteeksi, tämähän onkin vain romaania, josta kukin saa uskoa minkä verran tahtoo!

— En pakota ketään uskomaan, — vastasi välskäri vähän närkästyneenä, — enkä myöskään kiellä, että niitä nimiä, joita tässä kertomuksessa kaikenlaisia käytän, turhaan saa aikakirjoista hakea. Sillä minulla on vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että ne voivat olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä vielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse. Voin esim. kuvata Napoleonin voileipää syömässä, jos nimittäin olen nähnyt hänen voileipää syövän; mutta voinko silloin myöskin sanoa, että olen maalannut Napoleonin sellaisena kuin hän todella oli? Mutta katsos, nyt voi sattua, että kerron hänen tehneen urotyön, jota koskaan ei ole tapahtunut, mutta joka on häntä hyvin kuvaava; tai panen minä hänen suuhunsa rautaisen sanan, jota hän ei koskaan ole sanonut, mutta joka sopii kuin naulattuna hänen oikeaan luonteeseensa; eikö silloin siinä, jonka olen keksinyt, ole enemmän todellista sisältöä kuin tuossa pienessä voileivässä, joka vain sattumalta oli tosi? No niin, sama on mustan Jaanan ja Turun noitatutkintojen laita. Aivan varmaa ja kieltämätöntä on, että noita-akkoja on meidänkin maassamme poltettu, ja että noitatutkinnot ovat tapahtuneet melkein niin kuin olen kertonut. Mutta vaikka asia tosiasiana on kieltämätön, niin myönnän kuitenkin, että on vielä kovin hämärää ja vaikeaa ymmärtää esim. se, kuinka jotakin niin mieletöntä saattoi tapahtua vielä miespolvia sen jälkeen kuin Suomeen oli perustettu yliopisto.

— Se oli pimeyden ruhtinas, joka oli suuttunut evankelisen uskon valoon, — virkkoi koulumestari.

— Veli Svenonius tekee niinkuin monet muut, hän syyttää kaikesta piruparkaa, — vastasi välskäri. — Mutta minä luulen, että tässä niinkuin monessa muussakin syy on haettava ihmisistä itsestään. Täällä pohjolassa ovat tavat ja käsitykset hyvin sitkeät. Minä ajattelen, että katolinen oppi — joka olennoltaan on sokeaa uskoa, vastakohtana evankeliselle opille, joka on valistunutta uskoa — vielä satoja vuosia uskonpuhdistuksen jälkeen itsepintaisesti riippui ihmisten mielissä kiinni, niin että kirkon muoto ja henki kyllä olivat lutherilaisia, mutta kansanusko sitävastoin pohjaltaan katolinen. Ei saa unohtaa, että Raamattu siihen aikaan ruotsinkielisenäkin oli harvinainen ja että se vasta v. 1642 käännettiin suomenkielelle. Nyt ajattelen minä, että niin kauan kuin lutherilaisuus hehkui ensimmäistä nuoruutensa lämpöä, valmiina sotimaan sekä uskon kilvellä että maallisella miekalla, niin kauan kuin sitä elävä henki elähytti, niin kauan tunsivat myöskin mieliin kätkeytyneet katoliset muistot ikäänkuin vaistomaisesti, että suuri hengellinen voima niitä tunki takaisinpäin; hiukan ne kyllä potkivat tutkainta vastaan, mutta aivan rajusti eivät ne sitä tehneet. Sitävastoin tiedetään, että jonkin aikaa kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen valtasi lutherilaisuuden eräänlainen ruumiillinen ja hengellinen uupumus, niin että, vaikka sillä kyllä uskon elämässä oli vanha voimansa tallella — sitä osoittaa vuoden 1695 virsikirja — sen henki oli kadonnut kirkon opinkappaleista ja voipunut kirjanoppineiden opinkirjaimesta käymissä, kurjissa sodissa. Sen tunsivat nuo vanhat, sokeat katoliset muistot, tunsivat sen vaistomaisesti taaskin — sillä kansa on lapsi, se ei mietiskele, se vain tuntee, ja se toimii — ja siitä saivat ne voimaa kohottamaan viimeisen hurjan rovionsa taikauskoa vastaan. Ja taikausko oli fenix-lintu, se nousi uutena ja entistään ehompana jokaisen polttorovion tuhkasta. Se sai sen kautta oikeuden päätöksen ja valtakirjan olemassaoloonsa, ja kun sitä vastaan kirkossa rukoiltiin, niin merkitsi se vain sitä, että taikausko oli uskonkappale, ja joka sitä epäili, oli vääräuskoinen. Siitä huomaa, miten lutherilaisuus tuli tässä itselleen uskottomaksi ja kuinka Jumalan vitsa sitä ruoski. Mutta tästä aineesta voisi pitää loppumattomia puheita, varsinkin täällä Suomessa, jossa taikausko on perisynti, ja sentähden lienee parasta jättää se tällä kertaa omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi kieltää, että se tavallaan on suurenmoisen jylhää ja on omansa meitä kaikkia kauhistuttamaan. Sillä mitäpä onkaan nykyajan vähäpätöinen, pikkumainen taikausko sen raivoavan sieluntaudin rinnalla, joka kuudennellatoista sataluvulla sai tuhansien mielet valtaansa, jota sekä teloittajat että heidän uhrinsa uskoivat, joka oli tunkenut tieteen oppisaleihin, tuomiopöytien ääreen, jopa kuninkaiden valtaistuimillekin! — Onko veli Svenoniuksella vielä nuuskaa rasiassaan?

— Ne gutta quidem, ei niin hiventäkään.

— Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni. Totta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse, sillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä jatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja neljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan aika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään. Tarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa kertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana yksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin ja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden ajan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä maamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän kestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.

— Minä luulen, serkku, — virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, — että menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä haudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan en koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä maailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä tahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä huvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai kaksiin kunniallisiin naimisiin.

— Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on tarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, — huudahti Svanholm, muistellen Montfauconin "Johannaa", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt esittävän. — Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, — lisäsi hän itsekseen.

— Ennen kaikkea klassillisia kappaleita, — virkkoi Svenonius vastapainoksi.

— Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, — sanoi
Anna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan "Hedvigiä" eli
"Pahantekijän morsianta", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle
Lindegrenin "Suojelusenkeliä".

— Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä täällä pohjolassa ole esitetty, — alkoi taas välskäri. — Mutta onneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme esiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se oli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella luovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset, molemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä kehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta seitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin suuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä ihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle XII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat kuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa Fredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän näyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat yhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen suusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. — Anna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!

Isoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän mietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun välskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: — Tuo juttu ruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu Ruotsin kuningattareksi?

— Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen herra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen vain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig Eleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli vaikeampiakin asioita perille ajanut.

— Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa, että minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli hiukan kevytmielinen.

— Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta. En huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista; riittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään kauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä Liljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta epäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.

— Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? — kysyi isoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä visaiseksi.

— Sen saamme nähdä kuudennesta kertomuksesta, — vastasi välskäri.

MAINIEMEN LINNA.

Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut, vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin — hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät. Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.

Vuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n hallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli monessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin synkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon sisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin; tosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine myrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta vuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista huolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n hallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin tuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä myrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat versoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen onneksi…

Välskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista suurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän herttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme Mainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.

1. ISÄNNÖITSIJÄ.

Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695. Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä, ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.

Mutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä muuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti noita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan omistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden kuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan, viipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis paljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon, jota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati. Kaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta saakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet linnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta rehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu tänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa kansallista "perkelettä" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille tulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana itseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset mestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet heistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi Saksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa kisällilaulua, yhdenkin tämmöisen:

    I Prämen hawer jag wantra
    Perfuttan keinum tallarna
    Å hawer låti hämta, sänta
    Ortor å rusor.
    Linnun launan prassikka.

y.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi annettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo muukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen käyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.

Aika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi linnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen, mutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea tuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä, joka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla koristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa varjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja kasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa tahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että olemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa oloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla pidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä poikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama pikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta puuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan kukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta valtaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin puuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä mittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja äiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien tavoin ruveta "papiksi lukemaan", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16 vuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa pääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa vuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka Suomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka 28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen isännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo senkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta takaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä oli papinotto-oikeus.

Selvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen mestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän rahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin tulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari Pietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan suuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen saakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä olisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi siellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla kuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat puettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset vetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin ennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko seudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan näköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka tuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä ennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän saakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli tuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin ahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen laiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo työ oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota ennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin ja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina aikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin se ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon aikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin ennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä kiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.

Takapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita, talli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari, juomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä vilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin, puhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä liikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä nähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun emännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä silmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka tuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja rappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle nopeasti: — Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa hänen askareissaan.

Niinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan ystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14 lapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää älyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt suuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo ennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari, tuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä, se oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt, päästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa, yksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari Pietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat vuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli ainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan, vaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa, iloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti, huulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista valkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli vaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi. Nuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää kuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien puna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin aikakin.[15]

Pesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia pöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan käyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua tarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten mankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla käsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret, joiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa vaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia kiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei suinkaan haitannut kielen kankeus.

— Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, — virkkoi naisista terhakin, — mutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin monena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen sukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan kaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi siellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä minusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman liinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos hän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun porsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin oli tapana sanoa — piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka olikin ruhtinaallista sukua…[16]

— Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme
eikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! — kiiruhti
Riitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. —
Ihmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.

— Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, — keskeytti taas vuorostaan Sanna, — koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa puuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja vaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille mitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla) pesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat ihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi, jos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa, varsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs, kulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa. Jumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille kristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin, mitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja hävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin kirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat menivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui supattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se mikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden — tässä hän taas korotti äänensä — ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen, mitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja, jopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun, niin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää…

— Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja ennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, — virkkoi taas Riitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka kerta, kun oli talon puolella olevinaan. — Olkoonpa, että täällä ennen on ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo lapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä, jonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen reduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen, että antavat Mainiemen olla rauhassa.

— Verimadot! — huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin ainakin korkean kruunun puolustaja. — Senkötähden, että armollinen kuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat herrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina herran vuosina anastaneet…

— Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota odotetaan tänne tänään taikka huomenna? — puuttui taas Riitta puheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla hiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli vastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.

— Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä sujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, — vastasi Susanna.

— Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija, sanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, — tuumaili Riitta, — ja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta myötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan ihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen mielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja lempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen hovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen herransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut poskeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on otettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä, ja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä itsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin minäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä korvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen nauravan kilpaa harakkain kanssa.

— Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on, erota niin vaarallista palvelijaa? — kysyi muuan nuoremmista naisista.

— Miksi ei eroita? — matki Sanna-muori toimessaan. — Pese sinä lakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen saatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä, minkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut teille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville tapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta. Kuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja reduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli vaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti niin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän vuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki… Kah, mitä seisot ja töllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa papin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä, lunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen päivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta tosiaan soisinkin.

— No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, — lepytteli Riitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita alhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. — Näettehän, että me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan, että hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän jollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen. Kerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä talvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi sieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta…

Susanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa kunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla vastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi ylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa keskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on meidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.

Se puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin, oli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella ylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee seitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin vaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä puu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi ikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin menneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen vartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet ujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä kypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten avulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse olisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.

Ainoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja Turun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten apureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä toimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan ollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta. Suomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen, joka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku jo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä mieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli kuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös joskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen ylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä. Seurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä matkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä sekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä itsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli heidän oman kielensä osaksi.

Tikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien jalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle kipsiseosta, sanoen sen olevan "saksalaista puuroa suomalaisessa kapustassa." Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin taitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi isolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin kurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi: