Hyykä pärju, juupa taalar, härät tanssaa, mihi haakar, konkommu lilla syötävän: Viska tanssaa suullen hyppijän. Konkommi lilla tokka viska tanssako hoppaa.[18]
Hetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään sateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan. Viimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti hän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo liiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa köyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen päivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa kanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan pihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan "Konkommi lilla tokka, viska tanssako hoppaa." Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään huonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön turkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka melu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki yhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin "tanssako hoppaa", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema yhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut ollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli muodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta vankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä oli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.
— Alas tikapuut! — huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta puolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin omaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin nauraen, toistensa selkään tahtia lauluun "Konkommu lilla syötävän, viska tanssaa suullen hyppijän!"
— Alas tikapuut, sanon minä! — huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin käskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan antoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin urhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat erkanivat nuristen toisistaan.
Isännöitsijä oli tuimistunut. — Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa suurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö, jos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se. Ja te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne sivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut, niin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!
Meluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin kuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: — Kuka se on, joka täällä käskee?
Outo matkavaatteisiin puettu mies seisoi kädet puuskassa portilla.
2. HOVIMESTARI.
Outo tulija, joka niin käskevästi keskeytti kahakan linnan pihalla, näytti olevan hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies; lyhyt ja laiha oli hän varreltaan, eikä ensi katsannolta juuri kunnioitusta herättävä. Mutta jos seurailit hänen pienten, teräväin silmäinsä vilkkaita liikkeitä, ja jos panit merkille sen rohkean, miltei röyhkeän päättäväisyyden juonteen, mikä oli hänen ohuen ylähuulensa ympärillä, niin aavistit, ettei häneltä puuttunut kykyä keksiä rohkeita tuumia, eikä tarmoa niitä toteuttaa, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Mies oli puettuna ruumiinmukaiseen, vähän kuluneeseen, vihreään ihokkaaseen, josta, ynnä lyhyestä kuvetapparasta, saattoi arvata hänet metsästäjäksi; mutta metsästyspyssyn asemesta pistivät hänen vyöstään esiin kahden pienen terserolin perät, lyhyt, harmaa matkakaapu oli heitettynä hänen hartioilleen, ja vaaleanruskeata, vähän punertavaa tukkaa peitti leveälierinen, hopeasoljella koristettu, mutta töyhdötön hattu.
Muukalaisen äänessä oli jotakin läpitunkevan terävää, mikä vaikutti, että hänen ensimmäiset sanansa, vaikka matalasti sanotut, kuitenkin kuuluivat hyvin selvästi pihan yli ja saattoivat sekä isännöitsijän että työntekijät ehdottomasti katsahtamaan taaksensa. Samassa muukalainen tunnettiinkin, sillä hän oli käynyt linnassa useita kertoja ennenkin, vaikka viime käynnistä jo oli vuosia kulunut, eikä hän ollut odottamaton nytkään. Hiljainen hämmästyksen humahdus kuului väkijoukosta: — Se on hovimestari, — kuiskittiin.
Mestari Pietari punastui, tervehti kohteliaasti ja näytti joutuneen hämilleen. — Älkää pahastuko, herra Niilo, — sanoi hän; — täällä oli vähän riitaa työntekijäin kesken, mutta se on jo sovittu. — Muistettava on, että herran arvonimeä siihen aikaan annettiin harvoin muille kuin aatelisille tai muille ylhäisille miehille ja että, kun se annettiin jollekin alhaisemmalle henkilölle, se oli tavatonta kohteliaisuutta, joka osoitti joko pelkoa tai suuria ajatuksia henkilön arvosta ja merkityksestä.
— Kysyn, kuka täällä käskee? — uudisti hovimestari miltei pilkallisesti. — Kuka sinä olet, mies? On kuin olisin sinut ennen nähnyt.
— Arvatenkin, ja useammin kuin yhden kerran, — vastasi Pietari närkästyneesti, punastuen aina korvalehtiään myöten. — Siihen aikaan kun ruokkosin kreivin mustaa tammaa, ei Niilo Janssen ollut vielä liian hyvä sen häntää typistämään.
Pikaisella, tuskin huomattavalla vilkaisulla katsahti hovimestari entistä toveriaan päästä jalkoihin, mutta tämä silmäys ilmaisi kyllin selvästi, että Pietari oli saanut vaarallisen ja leppymättömän vihamiehen. Huolimatta tilanhoitajan rohkeasta vastauksesta, kääntyi herra Niilo vieraiden työntekijäin puoleen ja vaati heitä selittämään linnan pihalla tapahtuneen hälinän ja kapinan syytä. Kahdesti ei näiltä tarvinnutkaan kysyä ja tietysti he esittivät asian niin, että syy kokonaan tuli olemaan Yrjön, talonväen ja viime lopussa isännöitsijänkin.
Hovimestari kuunteli tätä esitystä. Sitten kääntyi hän kylmästi mestari Pietarin puoleen ja sanoi äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut, ällistynyttä Yrjöä osoittaen: — Paneta tuo mies kaakinpuuhun kiinni ja annata hänelle kaksikymmentä paria selkään.
Kunnon isännöitsijä tunsi veren yhtä äkisti hyökkäävän pois poskiltaan kuin se vast'ikään oli niihin töytännyt, ja hämmästyksestä kalpeana änkytti hän: — Se ei voi olla aikomuksenne, herra Niilo!
Hovimestari katseli häntä ylenkatseellisesti ja viittasi sitten kädellään, että rikollinen oli viipymättä kiinni otettava. Kaikkia läsnäolevia pudistutti. Heistä tuntui niinkuin vanhan mestari Aatamin aika jälleen olisi palannut kaikkine laittomine hirmuineen, jolloin ihmisten onni ja menestys tutkimatta ja tuomitsematta asetettiin raa'an mielivallan alaiseksi.
Mestari Pietari rohkaisi mielensä. — Peruuttakaa käskynne, herra Niilo — sillä ette voi puolustaa sitä Jumalan, ette ihmisten ettekä kreivinkään, armollisen herramme edessä. Muurari Yrjö on tehnyt tyhmyyksiä, sitä en tahdo kieltää, mutta hän on vapaa käsityöläinen eikä kuulu linnan alustalaisiin. Ja vaikka hän niihin kuuluisikin, niin ei hän sentähden ole orja, jota saa häväistä ja lyödä mielivaltaisesti. Jos hänet on rangaistava, niin on häntä lain tuomiosta lyötävä, herra Niilo, eikä teidän käskystänne, vaikka olisitte seitsemän kertaa äreämpi näöltänne, kuin näytätte olevan. Haastattakaa hänet käräjiin, sitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta niin totta kuin nimeni on Pietari, niin ette sitä ennen koske häneen sormellannekaan, sen takaan.
Isännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät siihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten oikeudentunto heräsi: — Ist schon gut, Ihre Gnaden! — he sanoivat; — lassen wir den armen Teufel laufen.
Tukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään kiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan omain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja korkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin puolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan ystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin tavallinen pahantekijä.
Mies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja jolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa valitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi ympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin vastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli tarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä totella vai ei.
Sille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan äkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen leppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi sanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka liikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.
Herra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja noille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin lyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä houkutellakseen, ja vihelsi — lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa ennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus nähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla varustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.
— Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, — sanoi hovimestari Yrjöä osoittaen, — ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.
Käsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt. Metsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin kukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä puolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä päätä täytäntöön.
Oliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on hidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan ja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä. Ainoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja tukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka oli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: — Kun käy hullusti, niin käy niinkuin Suomessa! — sanoivat he.
Kunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen ajatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että rangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli ennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui lähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat häntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.
Olihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin isännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat luikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja ainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä aseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna kurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli asettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei hovimestaria enää näkynyt.
— Mitä nyt, mestari Pietari! — huusi hän isolla äänellä, — onko itse ilkeä pelsepuupi mennyt teihin ja kääntänyt silmänne, niin että juoksette tuon viheriän takin perässä niinkuin sonni punaisen huivin perässä? Vaikka olisitte kuinka hyvä talonkoira tahansa, mestari Pietari, niin sen sanon teille, varokaa itseänne tuolta susilaumalta, älkääkä pistäkö päätänne kitaan, muuten saatte tulevalla kerralla katsoa, mihin hattunne panette. Korppi on onnen miekkonen, mestari Pietari, sentähden se elää sata vuotta, mutta älkää koskeko häneen, sormianne alkaa särkeä. Olen monta herran vuotta silittänyt piispa vainajan papinkauluksia, ja sen sanon minä teille, että joilla valta on, niitä vastaan ei ole hyvä potkia. Tehkää niinkuin minä ja muut ymmärtäväiset ihmiset, mestari Pietari, ja haukkukaa häntä lemmon lailla, kun hän ei ole kuulemassa, mutta varokaa lukemasta hänen viheriän takkinsa lankoja. Katsokaa minua, minä osaan puhua, kun niin tarvitaan, ja sillä välin pitää suuni kiinni, ja se on minulle vain hyväksi, mutta teikäläiset tuliset junkkarit eivät paljon huoli, mitä vanhat ja viisaat ihmiset sanovat teidän omaksi hyväksenne.
Nämä viimeiset sanat tuli Sanna-muori jo närkästyksissään sanoneeksi, nähdessään, ettei isännöitsijä huolinutkaan hänen hyvistä neuvoistaan, vaan hyökkäsi väkensä kanssa muuraria pelastamaan. Taistelu näytti välttämättömältä, mutta olisi tuskin päättynyt hyvän asian voitoksi, sillä mestari Pietari unhotti kiivaudessaan, että hovimestari ja hänen miehensä olivat hyvästi varustetut sekä pistooleilla että muilla aseilla. Onneksi ilmaantui oikeaan aikaan pappilan muori itse, tuo reipas ja kelpo Kreeta, jonka äidillinen huolenpito ei sallinut hänen noin vaarallista yritystä toimetonna katsella.
— Pietari, oma poikaseni, — sanoi hän ja tarttui häntä lujasti käsivarteen; — ole siivolla ja tottele äitiäsi, niinkuin aina olet totellut. Väisty ylivoiman edestä, kelpo miehen arvoa se ei milloinkaan halvenna; älä mene, kunnon poikani, lain rajamerkkien yli, vaikka väkivalta menee; pysy oikeudessa kiinni, niin Jumala kaikkivaltias auttaa meitä aikanaan…
— Tahdotko, että minä vapaaehtoisesti suvaitsen tapahtuvan moista väkivaltaa; ei, äiti, se ei käy laatuun, eikä saa käydä, — huusi Pietari vimmoissaan. — Olen ollut Virossa, Liivinmaalla ja Puolassa, olen nähnyt ei ainoastaan herrain, vaan voutien ja käskyläistenkin kohtelevan työntekijää kuin järjetöntä eläintä; mutta se ei saa tapahtua täällä Suomessa, äitiseni, niin kauan kuin meillä on kirjoitettu laki ja minulla miehen käsi vielä sitä puolustamaan…
— Ei, Pietari, — jatkoi Kreeta, — älä koetakaan riuhtoa itseäsi irti. Annat ampua itsesi kuin koiran … tahdotko antaa? Mene sitten, mene, mutta minä seuraan sinua; ennenkuin heidän luotinsa sinuun käyvät, käyvät ne minuun. Mene, uppiniskainen poika, anna surmata minut, jos välttämättömästi niin tahdot, mutta silloinpa oletkin äitisi surmannut…
Pietari ratkesi itkemään. — Tahdotteko siis, että minun, jonka tulee vastata siitä, että kaikille tehdään oikein täällä linnassa herrani poissa ollessa, pitää suvaita…? Mitä tahdotte minulta?
— Pyydän vain kärsivällisyyttä hetkiseksi, — sanoi Kreeta, koettaen turhaan puhua äskeiseen päättäväiseen tapaansa. — Ole järkevä, Pietari, ole hyvä! Tiedäthän, että kreivi vanhastaan suosii meitä kaikkia. Hän on meitä kuuleva. Hän on hyvittävä Yrjön ja niinkuin oikeutta harjoittava herra rankaiseva palvelijainsa väkivaltaisuuden…
— Muuta neuvoa ei enää ole, nyt se on jo myöhäistä, — vastasi isännöitsijä huoaten ja katsahti linnan portille, josta hovimestari miehineen näkyi palaavan rangaistuksen toimeenpantuaan. Eräs Pietaria seuranneista miehistä läheni häntä ja kuiskasi hänelle korvaan: — Sano vain sana, niin muserran tuon konnan kallon rautakangella niin, ettei hän ikinä enää anna hosua kunniallista miestä.
— Kiellän sinua häneen koskemasta, — kuiskasi Pietari. — Antaa hänen olla tällä kertaa, Lammin Matti! Tiedän sinulla olevan vanhaa äkää pikku tyranneille mestari Aatamin ajoilta; mutta anna hänen olla, ukkoseni; Herramme käsi on tekevä sen asian paremmin kuin sinä ja minä.
— Olipa vahinko, — jupisi Lammin mies, sama, jonka mestari Aatami ennen muinoin oli panettanut myllykammioon. — Olisipa tehnyt hyvää saada tukkia tuon roiston röyhkeä suu. Mutta jos tarvitaan toiste, niin luottakaa minuun.
Hovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru ohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. — Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana, Kreeta muori, — sanoi hän. — Armolliselle rouva kreivittärellemme tulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin vasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi päästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä huvittaa usein käydä pappilassa.
— Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? — kysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista aineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen vierellään.
— Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, — vastasi hovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa isännöitsijään. — Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin tuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja kaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba, saisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen armonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja kreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee kreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä ainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja rehevän näköisiä he ovat — juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne, Kreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin maaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. — Mutta, — jatkoi hovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti käännähtäen mestari Pietarin puoleen, — tässä haaskaan aikaa muistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan, että paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi. Mitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä, nyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia, kiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen armonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla saattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt käyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain menemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen niihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä se merkitsee, ystäväni?
— Unohdatte, herra Niilo, — sanoi tilanhoitaja tuimasti, — unohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta takaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa kahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran raudasta.
— Mutta, mestari hyvä, mihinkä, jos saan kysyä, olette käyttänyt Mainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse parhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa kuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.
— Mihinkä? — matki mestari Pietari närkästyen. — Sen sanon teille heti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte herranne kultaa menemään — toisella kädellä ainakin. Kreivin luvalla olen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen, useiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen, koulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille, jotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen; heidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla ja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että kreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen Mainiemi ennen oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se nyt on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.
— Te tulistutte, — sanoi hovimestari pilkaten; — juokaa lasillinen vettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista parannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes rakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian: kuka te olette ja kuka minä olen ja kuka linnan herra. Teillä on aivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava huojentaa taakkaanne.
Näin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan, koettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen äitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen palvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.
3. BERTELSKÖLDIN PERHE.
Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla, jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä lakastumaan — mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa kuihtunee.
— Hyvältä näyttää, — sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti suoritetun työnsä hedelmiä. — Enemmän kultaa — enemmän, enemmän vain pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! — lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.
Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. — Kurja Mainiemi! hän huokaili.
Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia täyteen.
Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan. Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.
Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta kannalta. — Meillä on vielä yksi päivä, — sanoi hän, — ja se on käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.
Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä; riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet, hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän, vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään, ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia, ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle, että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn poistamiseksi.
Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.
Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis, ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia, lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.
Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.
Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin kukkasiin, flor es in horto Domini, ja toivotti että Salomon viisaus ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen, mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista, täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa ja … ja…
— Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä kaikista juutalaisia, — kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten kirkkoherraa kauhtanasta. — Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa tuskastua?
Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla, näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden, vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen, ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan; koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: — Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!
Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: — Kiitän teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.
Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.
Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori; väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa tarkastamisessa. — Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen, jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? — kysyi Riitta-muori eräältä hätiköivältä kamaripalvelijalta.
— Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, — vastasi kamaripalvelija.
— Kah kaikkiakin, — sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse. Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on? — jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.
— Neiti Linderoth, armollisen neidin opettajatar, — kuului lyhyt vastaus.
— Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, — sanoi Riitta; — ei ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan. Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui, totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!
— Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, — tiuskaisi kamaripalvelija, —
älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.
Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi
Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!
Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen, hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa silmänräpäyksissä.
Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin 40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.
Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick. Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.
— Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! — Mikä sen pikku herran nimi on? — huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain, hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen. Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick, kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni! — Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen, hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen: — Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!
Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita. Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi, että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi; mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.
Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.
Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle. Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.
Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.
— Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, — sanoi kreivitär ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. — Bertelsköld oli oikeassa, — lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen — tämä maa, niin köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin Länsi-Göötanmaani.
— Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, — virkkoi kamarineitsyt mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. — Oi, taivaan kirkkaus, kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän armollenne! Anteeksi … vielä yksi kihara … kas noin. Mutta kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä moukkain maassa. Oi, teidän armonne!
— Mitä huokaat, hupsu!
— Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden piti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon takana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja Italiassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan. Missä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa kaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli se sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.
Kamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi hymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen sijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. — Missä Sinclair on? — kysäisi hän keskeyttäen.
— Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei hän näe eikä kuule. Mutta … hän seisahtuu, hän näyttää hämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu ympärilleen tulipunaisella saalillaan … hän juoksee … ei kukaan kuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! … nyt hän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa, teidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!
Ja vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei kreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi hänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin vierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui riivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois kalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä ahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen höyhenpukuiset vihollisensa kävivät.
— Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, — sanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut. — Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni, jos näet hänet.
Kaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun neidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin hänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti olleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän ollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut "opetella kyntämään." Sitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille…
— Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, — sanoi neiti terävästi.
— Niin, — sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi hänelle oivallisesti, — minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä niin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.
Jos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä, iloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki ymmärsi sen mestarillisesti salata. — Aatelismiehen ei sovi oppia tapojaan tallissa, — sanoi hän ankarasti, — ja vielä vähemmän astua kuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt sopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät häneltä anteeksi.
Kustaa Aadolf puri huultansa. — Pyydän teiltä anteeksi, äitini! — sanoi hän.
— Mutta minä vaadin, että pyydät anteeksi neidiltä.
Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: — Ei, äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.
Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana. Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu vaatimuksen. — Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, — sanoi hän, — ja se on ikävyys.
— Olet oikeassa, — sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. — Suvaitkaa, neitiseni, minun pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä, Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.
Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: — Älä ole pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä pellinnauhaan.
— Anna minun olla, — sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Kyllä olisi sinulla hauskempi siellä ulkona, — sanoi hän, — mutta tule kumminkin. Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi pahaa.
Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin välillä.
— Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, — sanoi äiti puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.
Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa … ja siinä oli hän nähnyt puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja — uskaltanut nauraa…
Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.
— Mainiemestä, — sanoi hän, — on kovin kauan puuttunut paikalla asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. — Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä tapahtumasta.
Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. — Anna sanoa isännöitsijälle, — sanoi hän huolettomasti, — ettei hän vast'edes opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus, ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule, Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se ymmärtää olla lempeä!
Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa, ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: — Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?
— Juuri senpä tähden, — sanoi kreivitär, — sen ei tarvitse halveksia mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä ihana että suurenmoinen.
4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.
Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä, kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa; juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset, raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.
Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt heikkoa terveyttään hoitamaan.
Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja ottivat osaa sen juhlapitoihin.
Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa Kankaisten Hornit — joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin vapaaherra, v. 1693 — ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.
Kesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli kuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli järjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä, tuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat huvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti kuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti hovimestarin luoksensa. — Hyvä Janssen, — sanoi hän, — luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä ilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni niittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?
Hovimestari oli heti valmis. — Teidän armonne laskee leikkiä, — vastasi hän. — En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida täyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita pidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä tulevan torstain?
— Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa kreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?
— Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, — vastasi hovimestari, — ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut isännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa kaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi Janssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne niinkuin ennenkin…
— Lainaamaanko teiltä, arvelette? — keskeytti hänet kreivitär ylpeästi. — Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia. Apuanne tarvitessani olen sen sanova teille.
— Niinkuin teidän armonne käskee, — vastasi hovimestari samaan tapaan kuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden salainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.
— Odottakaa, — virkkoi kreivitär, — luulen kreivin olevan täällä kahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa kustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka paljon olen teille velkaa?
— Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, — vastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. — Muistini on sangen huono kaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.
— Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka kerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan? Janssen … entä jos pettäisitte minua?
— Teidän armonne, tämä epäluulo…! Tahdon heti paikalla teidän armonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka riistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän armonne luottamuksen.
— Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria riittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin — pukuihin, musiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.
— Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja säästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla…
— Huolellisesti! Säästäväisesti! — keskeytti kreivitär kiivaasti. — Kerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette; olkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi illaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin tulee, kas tässä…
Kreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta tuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:
"Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan.
Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."
Torstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan ennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki hovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan ottamaan.
Kuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei näkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät salaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään aamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli vaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.
Hovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän kärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. — Tulen kuulemaan, onko teidän armollanne vielä jotakin käskettävää, — sanoi hän nöyrästi. — Teidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee olemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.
Kreivitär katsoi ylös — vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi lyhyesti ja miltei vihaisesti: — Pidoista ei tulekaan mitään. Peruuttakaa kaikki tyyni.
— Teidän armonne! … sopersi hovimestari.
— Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen.
Pidoista ei tule mitään.
— Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on valmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa, Lemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin kaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille ei käy enää peruutusta lähettäminen.
— Tehkää niinkuin tahdotte. Pidoista ei tule mitään.
— Täytyy kumminkin olla jokin syy sanottavana.
— Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja tulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?
Neiti Sinclair tuli. — Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä selittämättä, — vastasi hän hämillään, — nuo Hornit ja Flemingit vaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa…
— Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että mieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa: "Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät niin retirée kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen risquablea on näyttää loistoa, splendeuriä, mikä voisi herättää eräiden henkilöiden jalousieta. Epäilykseni olen itse ennen pitkää sinulle expliceraava. Siihen asti, ma très chère, olisin sinulle obligé, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit."
— Jos rohkenen sanoa ajatukseni, — sanoi neiti yhäkin hämillään, — niin ei herra kreivin tarkoitus pas du tout ole ollut panna esteitä juhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva question de demain.
— Hänen armonsa kreivi, — säesti hovimestari, — varmaan pahastuisi kuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra Creutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.
— Mutta mitä tulee minun tehdä? — jatkoi huolestunut kreivitär. —
Mieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.
— Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä, — vastasi Sinclair rohkeammasti.
— Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, — virkkoi hovimestari samaan tapaan. — Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen aatelin kesken.
Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi — mutta ainoastaan tällä kertaa.
Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä, että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin lopulta.
— Mitä tahdotte? — kysyi hän lyhyesti.
Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin ilman johdosta.
— Hyvä, hyvä, — vastasi kreivitär kärsimättömästi. — Oliko teillä mitään muuta sanottavaa?
Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne niitettiin.
Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. — Paha kyllä, ettei teillä ole heiniä, — sanoi hän, — se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.
Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita laskeutumassa. — Kirottu pölkkypää! — mutisi hän. — Olinhan aikonut niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy! Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä! Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan! Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi! Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi, joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!
Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja; kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin iloisen näköisinä. Kaikki varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä, ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden takana.
Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: — Kreivin tultua kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.
Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan salaisuuksia — joita ei hänkään täysin tuntenut — se varmaankin kulki iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja; koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan, sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin Mainiemen kukoistavia rantoja.
5. HEINÄTALKOOT.
Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.
Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen. Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu, Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna, jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin poikki.
Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla, syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta — sillä niille paikoin niitä oli — hyvästi mahtui pöytäin ympärille, jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä, Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla, jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia. Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:
Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus victor pro rege sub unda.[20]
Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää, vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20 p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.
Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu, että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman, puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus, samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.
Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä, ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.
Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat, kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota vanhempaa koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan" loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt nyrkkioikeuden aatteet.
Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa heitä silloisessa Suecia hodiernassaan 1695 vuoden piirroksissa — herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin, kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä — ja nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt 19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea päähine à la Maintenon — ei, ei kaikkein pyhimmän Maintenonin, ei toki — vaan sen Maintenonin, joka ei vielä ollut hurskaaksi muuttunut.
Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin. Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä. Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.
Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä, mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa, saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä; puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.