Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa, ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla, Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa. Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko, noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään, muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.
Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.
Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat, naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi, laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina. Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä, kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.
Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki, että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin, tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten, mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf; hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi. Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien, liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti tarjoilivat.
Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.
Floran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen huipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle, puistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin kulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat vastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä missä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten kiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen valtakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka ulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten: pahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla kiinni sidottuja kyyhkysiä.
Vieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi Syysyö viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi Talvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet tervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli määränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti ratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä turkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan koki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä olevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi. Silmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei prinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi rengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä prinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä häntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora kukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö julistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi koristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja Ranskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat Ebba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.
Nyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen ja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka silti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen — ajan, jolloin ne karoliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat maineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus näiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset ritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja alhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.
Kustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun menoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: "Pidä puolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn Janssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna hänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää, Pietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat heidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta."
Prinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja kiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.
Kaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen prinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin merkki kisan uudestaan aloittamiseen.
Rata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa käydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain piti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina kerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten ratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he kohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän hevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen tarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että taistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa hevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin tapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat ulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti vältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.
Seuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta, yhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan kellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan katselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat vahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat harmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.
Molemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen niitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus tehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan ratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa ja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.
Molemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä taistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa löivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset viskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.
Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa äänekkääseen riemuhuutoon.
Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa, että oli talutettava pois taistelupaikalta.
Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.
Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti, pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!…" Valkoinen näytti aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa — samat, jotka sitä ennen olivat kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain kanssa, kaksi kahta vastaan.
Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa, kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.
— Musta koira, — jupisi hän itsekseen, — toista kertaa et pääse käsistäni! — Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.
Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.
Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta kuin hänen mustan vastustajansa.
Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.
Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän kauniiseen ratsastusleikkiin.
Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin, katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin kolmas kerta.
Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta, mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös. Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt. Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.
Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri, sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.
Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.
6. KUTSUMATON VIERAS.
Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston varjoihin.
Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä, peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia, tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.
Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:
Pätö puro se on, jonka vetten luo hepo nääntyvi janoissaan. Pätö isäntä se, joka vieraansa suo mennä selvinä pidoistaan!
— Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! — huusi kunnon isäntä linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän näköistä miestä muassaan. — Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. — Ja tiedätkö, veikkoseni, märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. — Lempo, minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta niin totta kuin tässä seison — suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan, vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala — niin tuotatti Niilo Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista, jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra siellä Tukholmassa — soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni, koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.
Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi, ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät väentungosta.
— Vai niin, — sanoi vieras omituisella äänen painolla, — vai on siis kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?
— Mistäkö tiedän? — matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. — Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius, vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö? Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.
— Sinä valehtelet, konna! — tiuskaisi muukalainen; mutta samassa hillitsi hän itsensä. — Sanon, — lisäsi hän, — että valehtelet kuin aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian syvälle kurkisteltuaan.
— Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin, mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.
— No, mitä tiedät, jalo Neptunus? — kysyi muukalainen.
— Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille, ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään erästä hovimestaria, ja … ka, mitä sinä, Posidonius … älähän…
Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös, päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.
Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan paikkaan.
Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne, majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa. Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää, joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.
Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro, sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle valon ja pimeyden maailmaa — sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna — täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja onnettomuus — täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina — tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.
Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin yksi mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään, liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän puheli itsekseen: — Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus, joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja kenpä tietää — tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.
Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.
Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen, sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty; mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan, mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen, arvolleen ja rikkaudelleen.
Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi, hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän. Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.
Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa — ja sitäpaitsi oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.
— Kirsti, — sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta neidin tuloa, — eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat, huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo, ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit … sano, luuletko suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah, olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti — en tehnyt sitä sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä seuraamaan, mon enfant; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä. Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi — ei, hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti. Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä. Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata! Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä, samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo…
Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi… Silloin kuului hänen takaansa ääni:
— Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa valmistamalla hänen häviönsä!
Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että samalla suuttunein ja surullisin silmin.
Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti odottavan vastausta.
Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld — sillä hänhän se olikin — oli, niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa, jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.
— Rauhoitu, rakas Ebbani, — sanoi hän sanomattoman lempeästi ja samalla arvokkaasti. — Tulen luoksesi kuin kummitus yön hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!
Kreivitär katsahti ylös — epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa suutelon. — Sinä kova, julma ystävä, — sanoi hän, — miksi tulet noin luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?
— Sano minulle, Ebba, saitko kirjeeni heinäkuun 14. päivältä?
— Sain, — vastasi kreivitär vapisten.
— Ja kuitenkin… — Kreivi vaikeni. — Mutta — jatkoi hän hetken kuluttua, — sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut linnaani pahantekijänä — älä pelkää, en ole mitään rikkonut — sillä maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni. Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä punastuvan.
— Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi… Selittäkää sananne! — keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin pian tulistui.
— Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet riittämättömät niitä korvaamaan?
Kreivitär punastui kovasti. — Monsieur le comte — sanoi hän ääntään koroittaen, — puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä, mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan kuuluvat paperit.
Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti lattian poikki.
— Rouvaseni, — sanoi hän, — minulla on ollut enemmän alusmaita kuin monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut — tällä hetkellä kenties kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä; siinä kohden ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää. Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt seisoisi tässä … mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin ei tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi. Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja, sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte, kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa silmänsä aina teihin itseenne asti.
Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat sanattomaan kyynelvirtaan.
Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. — Älä vastaa minulle, Ebba — sanoi hän, — taikka vastaa vain — ainoastaan kyynelilläsi.
Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi: — En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei voi loukata minua. Hänet ajetaan pois … siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen, jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin — lisäsi hän kiivaasti — me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin pian?
— Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani saakka — sanoi kreivi. — Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa: maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.
— Mutta … voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?
— Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia, he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan; hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka, joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa — turhaan. Kosto tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.
— En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!
— Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on — reduktsioni!
7. REDUKTSIONI.
Reduktsioni — huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta itsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän sanan — kukapa sitä ei olisi tuntenut? — mutta hänellä oli vain epäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä, mullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen, toinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin aateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää täydellisesti sen vallan.
Kreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. — On välttämätöntä — sanoi hän — että opit tuntemaan tilanteemme ja ne vaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin varjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua, ja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea ja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan erehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava vain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet väsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu tuonnemmaksi.
— Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, — en tunne väsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko tosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen puolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme? Minä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on kuin onkin voimaa kuulla se.
— No niin — vastasi kreivi. — Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku on nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta Kristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien kanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen rinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset rikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi äitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin kohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta ylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta samaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi Suomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X melkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli tehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän kuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän kuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin 12,000 maaorjaa.
— Olitpa mahtava ruhtinas.
— Niin, olin. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta en tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos niin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että sattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme seuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo. Tämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa, josta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten paperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan aikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan kuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton menestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä äärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen läheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä Jyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi sormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi päivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana katosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut täynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä tyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla kukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar Eleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja Condén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä. Miltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla taistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut kykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar lähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että toimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua kohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään itsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri täydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille loistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja sillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon paisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja menetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin. En niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana Ebba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen onni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin tälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu kaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja ihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.
— Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? — sanoi kreivitär hellästi. — Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä ulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?
— Rohkeutta! — toisti kreivi synkästi. — Tiedäthän, etten ole horjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on jalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella. Olen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan taisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan tytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken elinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että kaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli turmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin, että juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat aatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla aateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha talonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan lapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän lupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa hävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo kantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin lapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja mielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui, että toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta taas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin vihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa suuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa perinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut perinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin omaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten kysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä, onko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan eteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! — onpa minuakin koetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä, nuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka rakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat pettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle; erottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni naimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule kannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja orjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.
— Ja sentähden sinä…?
— Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin kaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka minun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä. Jopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen meidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin aikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo ulkokullatut papit — nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat, että alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on tuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa takaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin tuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston luopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus Flemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat heidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita — tulee jumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen sydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen terveessä ytimessä!
Kreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain askelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin ylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja puolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia, tahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä merkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa tapahtuvasta mullistuksesta.
Ruotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin päivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja etuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen aatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen kesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea, kilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia, milloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s. hengellinen rälssi voiton, kun kirkoille ja luostareille lahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset, kaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, kruunulle, josta nyt tuli suurin maanomistaja. Sitten alkoi aatelinen rälssi sotain ja valtiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa ison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen kukisti. Nykyisempinä aikoina taas perintömaa — oikeammin talonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt "luonnolleen" muuttumatonta — alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin luokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon valtion sisällisten asiain vaakakupissa.
Ruotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua olevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf, Kristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi lahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista miljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että aatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun, oli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat antavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko Pohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta. Siellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake Akselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla oli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka; Brahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki, Siikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio; Falkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli Kalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli jäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli Kokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki; Klaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki ja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla vapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja Vaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä oli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata, joka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli vuosisataa sitä ennen nuijasodassa.
Jos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää olisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta talonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia, torppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin. Puolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla oli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä hevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä vetänyt — olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan nousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja alhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi myrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut oikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto oli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia veroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat vuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa! Oliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen myrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti vähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä sittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se jymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli 1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston äärettömistä omaisuuksista.
Kuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on synkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.
— Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala, yksi kuningas, yksi kirkko — niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa uskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei tahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka otsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä hyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He liittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän neuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän päämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin huojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät heidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän ovilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin sai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja vetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin kovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä äänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli suurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi sill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle ovelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on Ruotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman sisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta kuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas tehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin paljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu heittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi palauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia, joiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa tuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja otti; ja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut eivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä taisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös halvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka olivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he tunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle, että heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun muutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan, köyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi ainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen leskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta näin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu, eikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää sisustaa hävittämään.
Kreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan täydentääksemme hänen kuvaustaan toiselta puolelta.
Ruotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin, välillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota "ylimystön tuomitsemisesta Ruotsin historiassa." Vaikea lienee myöntää kummankaan heistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen tarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa, siitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut teokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea sitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on etenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava, samalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että kansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan on ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa Aadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus muuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei perinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta, ja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen jalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin pääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman sotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta osaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46 uutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen aateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen kautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen aatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan kahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen altapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin, vaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti kuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta saanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva, joka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja vapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan vain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein halvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin särjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin niin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta, jotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen näkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset kaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat olivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin seuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin pysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä tänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä, omaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä varallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen, jossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.
— Mutta, — keskeytti kreivitär, — et ole vielä sanonut minulle, kuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat myrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme, sill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin kruunulle.
Kreivi sanoi: — Oli kerran isä, joka eräänä talvi-iltana meni metsään lastensa kanssa. Siellä joutui hän susien keskeen, ja kohta näki isä, että tuho lähestyi kaikkia. Silloin hän, pelastaakseen muut, viskasi yhden lapsistaan susille…
— Niin julmasti ei ikinä äiti olisi tehnyt! — huudahti kreivitär kauhistuen.
— Ei, — sanoi kreivi tyynesti, — hän olisi kenties itse heittäytynyt uhriksi, ja silloin olisivat yhtä hyvin kaikki hukkuneet hänen kanssansa. No niin, käyden saaliinsa kimppuun jättivät sudet isän lapsineen vähäksi aikaa rauhaan, mutta sitten tulivat ne takaisin. Nyt viskasi isä heille toisen lapsensa, ja hetken perästä kolmannen. Mutta joka kerta päästiin vain vähän matkaa pakoon. Lopuksi oli hänellä vain yksi lapsi jäljellä, ja se oli hänen rakkaimpansa. Nyt sanoi hän: Ei, tätä lasta en heitä enää luotani. Kernaammin hukkukaamme molemmat…
— Ja mitä sitten…? kysyi kreivitär.
— Niin, mitä sitten tapahtui, — sanoi kreivi synkästi, — sen on tulevaisuus pian osoittava.