8. USKOTON PALVELIJA.
Kun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia selityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää Mainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää kysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän juhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja reduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.
Kreivi virkkoi: — Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että henkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti reduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän antoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten. Mutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä hallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla sellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa. Kuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto, kuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään; hänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen sanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi mahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee. Sentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne julkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin. Ja kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra. Sentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi kuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin teräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina Tukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden varjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten onnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen, lepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä kaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on jäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi 1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan perusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa vastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista, sitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen lahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne, saamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä kertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on se jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt, kuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita etsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina olevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat reduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli ollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni; Piper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista. Mutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos hänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on uudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä viimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.
— Mutta, — sanoi kreivitär vähän levottomana — tänne, tähän etäiseen maaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut hänelle…?
— Kuka! — huudahti kreivi vähän kiivastuen. — Yksinvalta on aina epäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä. Missä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista, siellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään viattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas itse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen korkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään niitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät vihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja näkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi niiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista epäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon sitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on varmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.
— Onko se mahdollista! — huudahti kreivitär hämmästyen.
— Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että Gyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja hän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle. Yhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan esille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä suurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten, tiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne ennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin neljäkolmatta tuntia liian myöhään.
— Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? — Mutta se on mahdotonta.
Silloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.
— Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä kenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.
— En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä leikkiä laskenut. Mutta … maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että kaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista, jotka oli Turussa tehtävä siinä tapauksessa, että täällä heinätalkoot pidettäisiin.
— Ja mitä hän siihen vastasi?
— Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun yksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli samassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja muutamia muitakin yksityiskohtia.
Kreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. — Arvattavasti ovat muittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?
— Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas järjestämään, että minä…
— Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä: lähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän — tietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen — noudattaisi suurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi palvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi kaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi ylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen omaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja kuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n aikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan — useita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä — päihtyneitä palkollisia — herjasanoja heidän huulillaan — ja alustalaiseni epäilemättä kerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin milloinkaan ennen — kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja on siinä kalliita kasvihuoneita — kaikkea semmoista, mikä sopi ruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on täällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee rauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on kylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä kenties omistaa tyhjää vähemmän — niin, tyhjää vähemmän, puolisoni, sillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären hovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän on, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta mietittyä meidän kukistamiseksemme![26]
Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. — Suvaitsetko, että heti kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? — sanoi kreivi vähän leppeämmällä äänellä. — Mutta — parempi on, että soitat kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?
— Olen, olen — vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.
Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.
Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa käski.
— Kutsu heti kohta hovimestari tänne! — sanoi kreivitär. — No, ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.
Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. — Hovimestariko? — matki hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. — Hän varmaankin nukkuu nyt, ja minä en tohdi häntä herättää, — lisäsi hän.
Kreivitär suuttui. — Mene, — sanoi hän, — kun minä käsken. Mutta älä herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy toistaiseksi jättäminen.
Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt, mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. — Teidän armonne, — sanoi hän, — nythän on miltei keskiyö, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos…
Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa. — Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee! Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä kenellekään ilmaise minun täällä oloani!
Tyttö riensi ulos. — Kreivi! — huudahti hän hiljaa itsekseen; — nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.
— Nyt kuulette itse, puolisoni, — sanoi kreivi taas suutuksissaan, — nyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen talari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on ollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie ajattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle sanomista.
Kreivitär ei virkkanut mitään. Neljännes tuntia kului.
— Hän ei pidä kiirettä, — sanoi kreivi kärsimättömästi.
Hetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni, pukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin että kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.
Samoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen yhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat oppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli, vaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan levollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan salata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli käskemistä.
— Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? — kysyi kreivitär äänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin vapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.
Janssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista, joitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen, mutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan haukotellen: — Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki muut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille velkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi tehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.
Ja samassa astui hän askelen likemmä.
Hovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär tietämättään askelen taapäin. — Riittääkö tämä? huudahti hän, voimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän hovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun rannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista irtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista mattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.
Hovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli astunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa oli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen pahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen tuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle ja kumarsi sanaakaan vastaamatta.
— Mitä? — sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä äänettömyydestä, — ettekö näe, että rannerengas on vähintäin kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan? Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä — ottakaa kaikki koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että olette jotakin minulle lainannut — te, halpa palkollinen, jonka saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!
Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi Janssenin jalkain eteen.
Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta arvokkaasti takaisin pöydälle. — Teidän armonne, — sanoi hän kunnioittavasti, — pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne. Tämän sormuksen, — ja hän valitsi pienimmän, — olen teidän armonne suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.
— Mitä sydämellänne kannatte, — sanoi kreivitär, — on minulle yhtä yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä noutamaan — menkää! menkää! menkää! — ja kreivitär polki pientä silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.
Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä, joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. — Minä tottelen teidän armonne käskyä, — sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. — Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?
Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut kiivaudellaan saavuttaa.
— Älkää panko pahaksenne, — virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan. — Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa. Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan ruisvainioiden tuleentuessa?
Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. — Teidän armonne käskyt ovat minun lakini, — sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi, että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.
— Tämä maaseudun elämä — jatkoi kreivitär — on niin kuolettavan yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan luonnollista, että hänen iällään enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.
Hovimestari astui puolen askelta likemmä. — Vaikeaksi se käynee, — sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.
— Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva on niin sidottu … on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole koskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua juhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella kreivin vuoksi?
Janssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis vain temppu, johdanto… Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan toteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin täydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi langeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.
— Ei, teidän armonne, — huudahti hän, — olisin kiittämätön, kurja, jos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä teidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani! Käskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat täytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva ainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä teille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä, että onni auttaa minua kaikessa — mutta minä olen siitä varma, ja jos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän jalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana palvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava kreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin luulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat kaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne — ja te olette vapaa siitä tyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota teitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä kannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja vaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja rikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta voittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova ainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan viehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni ainoastaan teitä, niin teitä…!
— Ja minua! — huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa silmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti olkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui pitkäkseen pehmeälle samettimatolle.
Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa syliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan ja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt tukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.
Hovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan vastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja hän tarvitsi aikaa tointuakseen.
Kreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten sanoi hän kylmästi: — Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä lattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär suvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.
Hovimestari totteli koneentapaisesti.
— Ja nyt, — jatkoi kreivi samalla äänellä, — tahdon nähdä velkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?
— Siinä kaikki, — vastasi hovimestari hammasta purren.
— Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.
— Ei minulla ole semmoista, herra kreivi.
— Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat hänen korujaan — ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin kiiltonsa.
Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas, että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen. Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.
Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi huomannut: — Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.
Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän päätti sen mukaan toimia.
Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi: — Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne, jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja maksettava koron kanssa.
Kreivin veri kuohahti. — Tunnen, — sanoi hän, ilkiön, jonka olen kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt — jonka konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia. Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.
— Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, — vastasi Janssen. — Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton, niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään; hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut. Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri, uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle, kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta niinkuin ryövärin — hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas, nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.
Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: — Vaikka olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli — mikä tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa onnettomuutensa aikaansaajia … ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld, mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen. Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle! Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies, joka onnistan kaikessa.
Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.
Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: — Ebba, puolisoni, me olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!
9. KARHUN AJO.
Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin — seitsemän kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.
Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi 1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2. päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida. Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli rekikeli jo loppumaisillaan.
Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä. Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä, jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin jäljessä tulevalle reelle.
Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi. Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään, sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.
Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi. Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.
Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.
Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat. Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.
Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna 1644.
Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin on "hedelmätön" saaminen. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa, ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat, etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli yksityisille velkaa; mutta hedelmällisiksi, s.o. korkoatuottaviksi katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys: onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta? Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan niin kauan, kunnes sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita. Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle 28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.
Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin puheille Kungsöriin.
Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä, mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan; sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.
— Sinuun, Torsten, panen toivoni, — sanoi hän. — Kustaan luonne on toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule. Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa. Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi, todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota; kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! — niin paina kätesi rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: ei, se on täällä! Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän, kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi, Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja — lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden puolesta!
Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja sanoi: — Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se on liian vähän. Aateliston pitää olla kaikki kaikessa, ja minä lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.
Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui nuo sanat. — Alinomaa, — sanoi hän, — luulee nuoriso voivansa uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä. Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin…
Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: — Niin,
Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!
— Älä liioittele, poikani, — sanoi Bertelsköld kohauttaen hartioitaan; noblesse obligé. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse. Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan anna sydämen olla puun väkenä.
Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän", jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.
Pyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia nietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli silloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä tuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka kaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan. Juuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului yht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen juosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki ylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät karata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä hirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja matkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki se jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti huolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.
Nalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret ennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta kuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten läpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika katosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja kuski huimapään jälkeen.
Hetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata eikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin, ikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy eteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin levitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi puoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi ulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus ja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi oli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.
— Neljäs oli Kustaan! — huudahti hän.
Näistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin oli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään näkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän seurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.
Kustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi vaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli vaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden aikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei oikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta linnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli kuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään siellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten ärsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi tullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta, niin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli "viikkopöllö". Kun koirain haukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä kuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja olevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi siinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen jälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa kinosten kanssa.
Kontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa jälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat tukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja turhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään risteilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa havaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli kiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka hetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät metsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut ammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä arvokkaammille ampujille.
Ja niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan toistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen takaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta lienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen ajaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois pudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus noin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson ruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.
Tämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat yltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka taholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi. Eräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka sai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti se taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi ärhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.
Nyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli jo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille takajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa säihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.
Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää, mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa, joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui lumeen,
Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa. Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli, että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.
Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus olisi jäänyt tulematta.
Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen — paukahti Kustaan laukauskin.
Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin, pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli kuollut.
Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.
— Olipa se aika moskovalainen! — huudahti nuorukainen sekä iloisena että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton hänen rohkeasta urotyöstään. — Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat, että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin samalla, ja sentähden minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen, viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua; kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.
— Karhulla on kahdentoista miehen voima, — vastasi Rosen lohduttaen; — ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.
— Niinkö luulet? — vastasi nuorukainen mietiskellen. — Hyvä, niinpä tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään — en ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan! Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan — en ole ylpeä. Mutta mitä näen… Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen se on liian pieni.
— Ei, — sanoi Rosen vähän hämillään, — enhän ampunutkaan viimeistä laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli ampumalinjalla.
— Sano, — jatkoi nuori urho, — oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi. Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen laukauksen palkinnoksi!
Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa. Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki, sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.
Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat aikoneensa sen tehdä, jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen kaikuessa odottavan kuninkaan luo.
Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä olevaa.
Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.
Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi olla sitä ennen kertomatta.
10. KRUUNUNVOUTI.
Näkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan majataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa. Kun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon keskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin, että se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän karhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.
Monia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen salaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista taikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen paukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä, että metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat tietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän kaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu enimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka väittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja punaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi vuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat itseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan enimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti lähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja jota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.
Mutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa vaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne, jotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa, alkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin, kuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi epäsuosioksi.
Bertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli tavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä hevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän seuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen viivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties vilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan: oksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti ruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt vasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa olivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä saatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet ylenkatsoivat.
Asiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi meni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan siellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten kuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos kysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs pienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä, oli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta. Toivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina kuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa paikassa loihtimaan pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas oli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty ainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös sängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt noidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että hänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin tarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki kivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi noustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka kuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä luontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta ruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään. Prinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain minuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty houkutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat samaa laukkaa tiehensä.
— Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, — kuiskasi Torsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti ja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.
— Taisez vous, — vastasi kreivi ankarasti. — Kotka opettaa poikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan ja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee mitä sinusta ei ikinä tule, poikani — tulee hyvä soturi.
Hevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle Kungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää kuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan saavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä neuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan kuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä irti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi vaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa. Myyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta aatelismiestä. — En käy luotikauppaa, — hän vastasi närkästyneenä; — mutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi, niin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi pitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas ja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista toisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin vain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi ja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on mies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli, vaikka näöltään on kuin tyttö.
Taneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin Kungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on Arbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin sisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta merkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys paikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui talonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita. Vasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne sijoitetulle hevossiitoslaitokselle — hevoset olivat Kaarle XI:n heikko puoli — ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen kuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15 tahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen likimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas koskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille lähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa kuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin taisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen jokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin keskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän ahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita vieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka luonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten tunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli yksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia hovitapoja.
Kreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä matkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne tavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia esitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä haavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan itselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä, eräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa huonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se oli, mutta täytyi tyytyä.
Alakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa ei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja kuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi. Kuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua kenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua aatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi kreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän tarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen. Mutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan huonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että kannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld päätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa — päätti pyrkiä kuninkaan puheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan verran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli astuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.
Hän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen vastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen majesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen majesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa valmistettiin karhunpeijaisia.
Sohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän, suljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä, jota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä viereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa katkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa:
— Hän paljastaa meidät ihoon asti.
— Hän ottaa meiltä monivuotisten vaivaimme hedelmän.
— Hän tempaisee maankin jalkaimme alta.
— Kaupunkien lahjoitusmaan! Se on kuulumatonta!
— Metsätoimikunta! Pelkkää hulluutta!
— Kaikki perintömaa kruunun omaa! Tyranniutta!
— Eikö Schillerin hirsipuu vielä ole valmis?
— Mepä kuitenkin olimme, jotka…
— Niin, kun aateliston kukkaro oli avattava.
— Pitääkö meidän kärsiä niin törkeätä kiittämättömyyttä?
— Minkäpä teet? Hän on yksinvaltias!
— Mutta ilman porvarissäätyä…
— Ja ilman talonpoikia…
— Vaiti, puhukaa hiljemmin!
Ylenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. — No hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, — sanoi hän itsekseen, — joko nyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte reduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä yksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä tuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan parasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta eteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin rikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta! Kuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne! Kuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi käy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan ristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea taivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä toivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki hurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt rohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee teidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli on valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta, mainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen vain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.
Kas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld nimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.
Kaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat ilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa toivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi, ylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan myrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan. Alhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat, jotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682 saada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa hehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin, jotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin ankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin y.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu omaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien nauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja levottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot ja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan suosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin helpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta, joka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000 maatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään n.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani kanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat valtaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan nautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu väite, että kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä. Tätä mielipidettä — yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain askel siihen väitteeseen, että kaikki omaisuus on kruunun — ei toki, valtakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna toimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua kruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona ruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä elinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta taajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan hartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo kruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi omaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.
Mutta palatkaamme kertomukseemme.
Päivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret herrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan hevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo Grotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun, suunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin, ruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli luonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin, joka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin, mustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla koristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin; lisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut senaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava, että sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja lyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä sanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti, seurasivat esimerkkiä.
Kreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana ollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n aikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti, hienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan monivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen läheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa — kaikki nämä yhdistyivät Bertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän hänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen synnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin hento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen muuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta uhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut ylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin syntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta Bertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut valtaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan ihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen vallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä niitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut hänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin kohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi muita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste, joka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli säilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että hän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa lähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran tallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut pelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut sotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa voittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä oltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi Bertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja Ruotsin aateliston kesken.
Semmoinen oli se mies, joka nyt oli aikeissa astua Kaarle XI:n eteen, ja tunnustettava on, että se kireä väli, mikä vallitsi kuninkaan ja tämän hänen alamaisensa välillä, perustui sekä sisällisiin että ulkonaisiin molempain luonteissa, tottumuksissa ja ajatustavassa vallitseviin vastakohtiin. Kaarle XI oli tarmokas henki, kuuluisa monista hyveistään, joita eivät hänen katkerimmat vihollisensakaan ole voineet kieltää; hän oli myöskin, kun oli kysymys suurista tarkoitusperistä, niinkuin hänen valtakuntansa onnesta, suuri hallitsija, jonka vuoksi moni hänen laitoksistaan onkin jaksanut kestää vuosisatain myrskyt ja ollut siunaukseksi tuleville sukupolville. Mutta ihmisenä hän toisinaan vajosi pienuuteen asti; häneltä puuttui kokonaan se, mitä sanotaan ritarillisuudeksi eikä hän voinut ikinä käsittää esim. Kustaa Aadolfia, jota hän ja hänen ystävänsä, osoittaaksensa muka halveksimistaan kaikkea korkealle pyrkivää ja seikkailevaa kohtaan, tavallisesti kutsuivat Teiri-kuninkaaksi. Ja ikäänkuin kohtalo olisi tahtonut antaa nimen nimestä, kutsui sata vuotta senjälkeen Kustaa III, joka yhtä vähän pystyi käsittämään Kaarle XI:ttä, kuin tämä pystyi käsittämään Kustaa Aadolfia, samaa Kaarle XI:ttä kruununvoudiksi — sillä ivatakseen reduktsionia, joka, vaikka siitä olikin hyötyä valtakunnalle, usein muuttui pikkumaisuudeksi, rettelöimiseksi ja ahneudeksi, joita Kustaa III aina inhosi.