Jälkimaailma ei osaa imarrella ruhtinaita.
Bertelsköld kuninkaansa edessä, se oli Kustaa III:n tulevaisuus Kaarle XI:n edessä; se oli Teiri-kuningas kruununvoudin edessä; se oli ritari, valtiotaloudenhoitajan edessä — vastakohtia, jotka eivät ikinä voi keskenään sopia, luonteita, joiden täytyy sisällisestä välttämättömyydestä olla toisilleen vihamieliset.
Kellon juuri neljää lyödessä seisoi Bertelsköld kuninkaan eteisessä, sillä Kaarle XI:n läheisyydessä kävi kaikki tarkasti ja säntillisesti. Tällä kertaa sai hän kumminkin odottaa noin kymmenen minuuttia. Hänelle sanottiin, että kaksi suomalaista, eräs porvari ja eräs talonpoika, olivat kuninkaan puheilla.
Kaksi hiukan verran kuudennellakymmenellä olevaa miestä astui ulos. Bertelsköld tunsi heidät heti kohta vanhoiksi vihamiehikseen, entisiksi valtiopäivämiehiksi, Larssonin veljeksiksi, joista toinen oli kauppiaana Vaasassa, toinen talonpoikana Isokyrössä. Molemmat olivat alakuloisen näköisiä; tottapa heidän asiansa ei liene hyvin käynyt. He vaihtoivat jäykän tervehdyksen kreivin kanssa. Kenties väreili tällä hetkellä hymy hänen huulillaan — kenties hän naurahti vasten tahtoaankin tuolle kummalliselle kohtalolle, joka toi tähän paikkaan nuo kaksi keskenään taistelevaa valtaa: aatelisvallan ja kansanvallan, rukoilemaan kolmatta valtaa, yksinvaltaa, joka oli niellyt heidät molemmat. Tottuneita puoluepäälliköitä ollen käsittivät Larssonit heti hänen ajatuksensa. — Herra kreivi, — kuiskasi talonpoika ohi mennessään, — jos me kukistumme, niin eipä kansa sentähden kukistu.
— Ei, — sanoi kreivi samaan tapaan, — ei se kukistu, vaan se polvistuu.
— Välikatto on poissa, lattiapalkit ovat jäljellä, — virkkoi porvari.
— Niin, — vastasi kreivi; — senpätähden sataakin ulkokaton kautta, ja lattia alkaa lahota.
Nyt kutsuttiin Bertelsköld sisään, ja tämä lyhyt, mutta katkera sananvaihto keskeytyi.
Kaarle XI:n aikalainen Pufendorf kuvaa kuningasta hänen vanhemmilla päivillään seuraavasti: Hän on varreltaan keskinkertaista pienempi; tukka on musta ja kiherä, suurella huolella hoidettu 1687 vuoteen asti, jolloin se ennen aikaansa harmaantui, jonka jälkeen kuningas rupesi pitämään peruukkia. Hänellä on kohtalaisen korkea otsa, pienet ja ystävälliset silmät, suora nenä, suippo leuka, paksut huulet, leveät hartiat, kaunis asento, suuret kädet[27] ja pienet jalat. Hän ontuu vähän, sitten kun taittoi vasemman jalkansa, on hyvin voimakas, ruumiinharjoituksissa notkea, työssä ja matkoilla väsymätön, syö nopeasti, juo kohtuullisesti, nukkuu vähän; on jumalinen, säästäväinen, sodassa urhoollinen, rakastaa hevosia ja sotamiehiä, mutta on kylmä naisille. Hän ei ole ylhäisen näköinen; majesteetillista ei näy hänen ulkomuodossaan; jollei häntä tuntisi, ei häntä suinkaan luulisi kuninkaaksi. Hänen käytöksensä on yksinkertaista ja teeskentelemätöntä; teeskennellä hän sentään osaa. Hänen hengenlahjansa eivät ole huonoimpia eikä parhaita, mutta hänen kasvatustaan on paljon lyöty laimin, hän ei puhu latinaa eikä ranskaa, ja osaa tuskin nimeään kirjoittaa. Hän puhuu kankeasti, änkyttää vähän eikä voi pitää yllä keskustelua. Hänen pukunsa on yksinkertainen, hän käy aina ruumiinmukaisessa takissa ja kupeella pitkä miekka…
Kreivin astuessa sisään istui kuningas tammisen kirjoituspöydän ääressä, joka täytti melkein neljännen osan tätä sangen kohtalaisesti sisustettua työhuonetta. Korkeaselkäisen, ruskean nahkatuolin takana seisoi reduktsionimies, apteekkarin poika Jaakko Gyllenborg, hän, jota pidettiin kuninkaan pahana henkenä. Bertelsköld aavisti heti kohta, mitä hänellä oli odotettavana. Hän kumarsi ääneti, odottaen, että häntä puhuteltaisiin.
Mutta kuningas näytti odottaneen samaa ja sanoi ynseästi tervehdittyään ja vähän aikaa vaiti oltuaan:
— No, mitä nyt? Te olette valittanut Mainiemen reduktsionista.
— Olen, teidän majesteettinne! — vastasi Bertelsköld levollisesti.
— Se oli tarpeetonta. Millä oikeudella valitatte laillisesta toimenpiteestä, jossa on vain se vika, että se on tullut viisitoista vuotta myöhemmin kuin sen olisi pitänyt tulla?
— Olen anomuskirjassani selittänyt vaatimusteni oikeusperusteet ja tulen nyt henkilökohtaisesti vetoamaan teidän majesteettinne oikeamielisyyteen.
— Katsokaa, mitä kreivillä on esitettävänään, — sanoi kuningas kääntyen Gyllenborgin puoleen. Tämän selaillessa isossa kirjalaukussa olevia asiapapereita, tarkasteli kuningas Kungsörin hevossiitoslaitoksen äskettäin saapuneita edellisen vuoden tilejä, vähensi omalla kädellään useita kruunun osalle merkittyjä maksueriä ja tutki tarkkaan kaikki niissä olevat numerot. Toisinaan näytti hänen säästäväisyytensä joutuvan ristiriitaan hänen hevosiin kohdistuvan mielitekonsa kanssa; jokin jo pyyhitty numero muutettiin jälleen ja entinen muutos pyyhittiin; jokin reunamuistutus poistettiin ja parhaille tallirengeille myönnettiin kuin myönnettiinkin palkankorotusta.
Tähän tehtävään kiintyneenä näytti kuningas kokonaan unhottaneen Bertelsköldin läsnäolon. Joko nyt oli niin, että haettavat asiapaperit olivat vaikeat löytää, tai että Gyllenborg tahtoi nöyryyttää ylpeätä kreiviä, se vain on varmaa, että hakemista kesti kauan, ja Bertelsköld sai sillä aikaa odottaa, seisoallaan ja äänettömyyden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin kuninkaan rykäisy tahi tililaskujen johdosta syntynyt tyytymättömyyden murina hetkeksi keskeytti.
Viimein löytyi haettu paperi, ja Gyllenborg esitti sen sisällön: pääpiirteet — Kreivi Bertelsköld vetoaa erääseen Kristiina-kuningattaren lahjoituskirjaan, mutta kuninkaallisen majesteetin ja säätyjen päätöksen mukaan ei millään kuninkaallisella kirjeellä ole voimaa kruunun luovuttamattoman oikeuden vahingoksi.
Kreivi tahtoo kumminkin, että tila pidettäköön korvauksena eräästä hänen isä vainajansa saamisesta kruunulta v. 1644, joka saaminen oli 100,000 talaria hopearahaa; mutta toimikunta selittää, että tila siinä tapauksessa on pidettävä panttitilana, joka, 1686 vuoden valtiopäiväpäätöksen mukaan on nautinnossa ainoastaan niin kauan, kunnes kruunu sen lunastaa tahi sen tulot ovat korvanneet kruunun velan ja 5 prosentin vuotuisen koron. Koska Mainiemi tuottaa 10,000 talaria vuosittain, ja kruunun velka korkoineen siis pitäisi olla maksettu 20 vuoden kuluttua, eli vuonna 1667, niin on kreivi Bertelsköld syystä tilalta häädetty ja velvoitettu kruunulle takaisin suorittamaan, mitä hän sen ajan yli on nauttinut, nimittäin 28 vuoden tulot, 280,000 talaria sanottua rahaa.
— Herra kreivi[28] unhottaa alamaisen katsaukseni Mainiemen tuloihin viimeisinä 30 vuotena, — muistutti Bertelsköld. — Siitä näkyy selvää selvemmin, että tulot ainoastaan kahtena vuotena, 1682 ja 1689, nousivat siihen korkeimpaan määrään, jonka toimikunta on keskimääräksi otaksunut. Olen osoittanut, että tulot useina vuosina alenivat aina 3,000 jopa 2,000 talariin, sekä että keskimäärää ei millään muodoin käy laskeminen korkeammaksi kuin 6,500 talariksi vuodessa. Jo tämä tekee kruunun muka olemassa oleviin saamisiin 28 vuoden ajalta 168,000 talarin lyhennyksen.
— Meidän asiamme ei ole sitä tutkia, — vastasi kuningas synkeänä. — Meillä on sitä varten toimikunta, jonka tutkinnon mukaan teidän tulee itsenne ojentaa.
— Ja toimikunta, — sanoi siihen vielä Gyllenborg, — ei ole voinut ottaa lukuun, että tilaa mahdollisesti on jonkin aikaa hoidettu huonosti ja sen tuloja siten vähennetty. Kruunun tulee saada omansa.
— Teidän majesteettinne, — vastasi Bertelsköld, reduktsionimiestä puolella katseellakaan kunnioittamatta, — en ole tullut tänne kuluttamaan kuninkaani kallista aikaa yksityisiin luvunlaskuihin. Vetoan toisiin ja jalompiin syihin, jotka eivät koske minun etuani eivätkä minun häviötäni, niistä vähät välitän, vaan valtakunnan ja koko kansan yhteistä hyvää. Teidän majesteettinne on Ruotsinmaan mahtavuuden ja menestyksen hyväksi tehnyt enemmän kuin tuskin kukaan muu kuningas tätä ennen. Ehkei teidän majesteettinne ole siitä saanut paljonkaan kiitosta tähän saakka, mutta jälkimaailma on ymmärtävä, että teidän majesteettinne on ennen kaikkea tahtonut maan ja kansan parasta. Älkää himmentäkö suuruutta, joka levittää loistoaan niin laajoihin tarkoituksiin, pienillä toimenpiteillä, jotka voivat tuottaa valtiolle muutamia satoja tuhansia talareita, mutta jotka maksavat sille ja maksavat teidän majesteetillenne mitä eivät miljoonat korvaa, nimittäin sen, mikä on korkeampi, pysyvämpi kuin itse kruununkin, kansan ja teidän majesteettinne oma etu: oikeuden! Älkää uskoko noita liehakoitsevia suosikkeja, jotka luulottelevat teidän majesteetillenne, että valtion voitto on jotakin muuta kuin alamaisten voitto! Jos valtakunnan hätä on oikeuttanut reduktsionin toimeenpanemisen, niin olkoon siinä kyllin: monet kyynelet ruostuttavat viimein hopeankin. Valtakunta on pelastettu, sen valta turvattu, sen valistusta edistetty, sen rahastohuone täytetty, sen sotajoukko ja laivasto ovat kunnioitusta herättävässä kunnossa. Kun teidän majesteettinne hallinto on kantanut niin loistavia hedelmiä, älkää enempää pyytäkö, älkää antako teidän majesteettinne vihollisille ja parjaajille aseita käsiin! Aateliston valta on murrettu: olkaa leppeä, teidän majesteettinne; olkaa viisas! Älkää tallatko jo kaatunutta, älkää pusertako viimeistä ropoa köyhän kädestä! Teidän majesteettinne on yksinvaltias kuningas: suurta valtaa painaa yhtä suuri edesvastuu, ja mitä ikinä säädyt päättänevätkin, tai toimikunnat oikeaksi katsonevat, taikka omatekoiset lait tuominnevat, siitä koituu vielä kerran edesvastuu teidän majesteetillenne ja teidän majesteettinne neuvonantajille Jumalan tuomion, kansan uskon, nykyajan ja jälkimaailman edessä. Minä vannotan teidän majesteettianne kaikkien jalojen hyveiden nimessä, joita maailma Kaarle XI:ssä ihailee (tässä kreivi notkisti toisen polvensa kuninkaan edessä), kuunnelkaa totuuden ääntä miehen suusta, joka jo on uhrannut seitsemän kahdeksatta osaa omaisuuksistaan valtiolle ja joka ei ole tullut kerjäämään armoa viimeiselle jäännökselle, vaan hakemaan oikeutta, ei ainoastaan itselleen, vaan kaikille! Pankaa sulku reduktsionin jälkilaskuille! Kumotkaa sen viimeiset vääryydet! Erottakaa nuo miehet, jotka myyvät teidän majesteettinne kunnian pilkkahintaan! Ottakaa vaari Jumalan varoituksista! Kuulkaa nälän hätähuutoa ja vääryyttä kärsineiden vaikeroimista! Olkaa suuri, teidän majesteettinne, olkaa jalo! Ja pysyväisemmälle perustukselle kuin mitä on ilkeä omanvoitonpyynti on teidän majesteettinne maine ja valtakunnan onni rakennettava, ne on rakennettava oikeuden, jalomielisyyden ja kokonaisen kansan täydellisen rakkauden pohjalle.
Bertelsköld nousi, odottaen ihastuksissaan, miltei nöyränä, sanainsa vaikutusta, joita Gyllenborg pari kertaa oli koettanut keskeyttää.
Hämmästyneenä sanoista, jollaisia hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut, oli kuningas ääneti antanut rohkean alamaisensa puhua loppuun. Mutta hän oli noussut sijaltaan, tumma puna peitti hänen muuten kalpean otsansa, ja hän oli tarttunut Gyllenborgia niin kovasti käsivarteen, että tämä murti kivusta kasvojaan. Bertelsköldin lopetettua pääsi ensin ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja kuninkaan huulilta. Myrsky oli lähenemässä.
— Edesvastuu! — huudahti hän. — Edesvastuutako?… Enkö ollutkin oikeassa … he tekevät kapinan herraansa ja kuningastaan vastaan!… He ovat sortaneet kansaani!… Pikkukuninkaat!… He ovat tuhlanneet juhlapidoissaan valtakunnan kultaa!… Ranskalaisia apinoita! … ja nyt vaativat he minua edesvastuuseen… Mielettömät! Kapinoitsijat…!
Ja kuningas astui pikaisin askelin ympäri huonetta, etsien turhaan miekkaansa, joka onneksi hänen äskeisen tautinsa aikana oli korjattu pois. Silmittömäksi suuttuneena siitä, että ei löytänyt miekkaansa, hyökkäsi hän ulos, paiskasi ovet auki ja huusi, osoittaen Bertelsköldiä kahdelle henkivartijalle, jotka seisoivat pitkine musketteineen ovea vartioimassa: "ampukaa tuo koira!"
Bertelsköld päästi miekkansa irti ja laski sen ääneti kuninkaan jalkain eteen. Ei ainoakaan juonne hänen kasvoissaan muuttunut, levollisena, kookkaana, nöyränä seisoi hän paikallaan, ja ainoastaan hänen mustat, kiiltävät silmänsä katselivat kuningasta yhtä haavaa leppeästi, surullisesti ja nuhtelevasti.
Gyllenborg seisoi hämmästyksestä liikkumatonna. Henkivartijat eivät pelästyksissään tienneet, mitä tekisivät. Toinen heistä kävi polvilleen, toinen kohotti kiväärinsä, mutta epäili vielä, koskisiko liipasimeen… Syntyi väliaika, uhkaava, epätietoinen, kiusallinen kaikille.
Kuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä kumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin eteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin äsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: Ettekö pelkää?
— En, — vastasi Bertelsköld. — Varsovan ja Kööpenhaminan luona teidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman johdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.
Kaarle XI polki jalkaansa lattiaan. — Mutta minäpä tahdon, minä, että pitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! — sanoi hän.
Bertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta kunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä edelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden kiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.
Vaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta kuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen välillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski häntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. — Menkää tiehenne! — sanoi hän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän ilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä, jotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.
Bertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä tiukemmalle. — Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän majesteettianne kaikkina elämänne päivinä! — sanoi hän nöyrästi ja poistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne astunutkin.
Ovet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas paikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin, kuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti kääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: — Teidän on Jumalan tuomion edessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29] — Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on, että reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun asti.
Sill'aikaa, kun tämä tapahtui kuninkaankartanossa, oli nuori Kustaa-kreivi lähtenyt kuninkaan tallirenkien kanssa juottamaan hevosia joelle, joka jo oli luonut jääpeitteensä. Tallirengit olivat kurillaan antaneet hänelle nuoren varsan, jota ei vielä oltu opetettu ratsastettavaksi, toivoen hänen pian lentävän selästä. Mutta eipä Kustaa ollutkaan sellainen poika, joka päästi ohjat käsistään. Ilman satulaa ja ainoastaan suitsien avulla suoriutui hän niin hyvin, että varsan muutamia kertoja turhaan pystyyn karattuaan täytyi tunnustaa hänen ylivaltansa ja antautua nöyrästi ohjattavaksi edes ja takaisin. Prinssi Kaarle oli sattunut näkemään sen ja asiantuntijana kummastellut vieraan pojan taitoa. Uskollinen Taneli käytti tilaisuutta hyväkseen, luikahti ravintolaan pyssyä noutamaan ja ilmaisi todistus käsissään prinssille, kuka karhun oli ampunut. Seuraukset tulivat olemaan ratkaisevat Kustaa Bertelsköldin koko tulevalle elämänradalle.
Prinssi tahtoi kuitenkin vielä kerran koetella nuoren ratsastajan rohkeutta, hyppäsi siis hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa rannasta tulevia vastaan. Tultuaan kohdalle hän ajoi suoraa päätä Kustaan hevoseen kiinni, aikoen ratsastaa hänet kumoon — leikki oli rajunpuoleinen ja vaarallinen, mutta isältä opittu. Mutta aikomus ei onnistunutkaan. Vaikkei Kustaa ollutkaan varuillaan, käänsi hän kuitenkin hevosensa niin nokkelasti syrjään, että prinssi livahti ohi. Sen nähtyään pyörähti prinssi heti kohta päin, kävi poikaa käteen ja sanoi: — Näenpä, että kelpaat sekä ratsastamaan että ampumaan! Tahdotko jäädä luokseni, niin saat hyvän pyssyn ja hyvän hevosen.
— Tahdon! — vastasi Kustaa ylenmäärin iloissaan.
— Olkoon menneeksi! — sanoi prinssi Kaarle.
Tunnin kuluttua sai kreivi Bertelsköld yhdessä miekkansa kanssa, jonka hänelle toi eräs kuninkaan adjutantti, Kaarle XI:ltä seuraavan omakätisen kirjeen, jonka huonon oikeinkirjoituksen[30] korvasi sen kuninkaallinen, jalomielinen sisällys:
"Herra Kreivi.
Me lähetämme tässä teidän miekkanne, toivoen, että sitä yhä edelleen palveluksessamme kunnialla käyttää tahtoisitte. Teidän Mainientänne ei käy lain vuoksi auttaminen — mitä suinkin yli sen on teille kuuluvaa, tahdomme nyt ja aina lahjaksi jättää. Kuninkaallisen armonne todisteeksi tahdomme täten nimittää Teidät kuninkaalliseksi lähetiksemme Berliiniin sekä poikanne Kustaan paasiksi rakkaan poikamme hänen ruhtinaallisen armonsa prinssi Kaarlen luo. Me uskomme Teidät Jumalan Kaikkivaltiaan haltuun armollisesti.
Kungsörissä Helmik. 24 p:nä 1696.
CAROLUS."
11. SUURI NÄLÄNHÄTÄ.
Oi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä ensimmäinen — sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen katselleet — sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on vuotanut — sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen satoja — täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja jossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen loiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli täynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin; mutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en kiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia, jossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja kaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin morsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka samalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti vertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut; mutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä, en ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon Skeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden rannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla voi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa varten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi! Onnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota sinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria, Konstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä sankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen. Mutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee helmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat ihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei kuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.
Nämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän tilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä Maalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki ahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen eteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy siihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että kuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti sanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin tavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan lähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli anonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä asiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä vuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden muistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa — niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina 1695, 1696 ja 1697.
Kaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien jono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa olivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi tuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena luonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli tavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten monesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja jauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen nälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä pois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja 1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät aikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä mansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja, rakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin kova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen koettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui kuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten seurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät ja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria ja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat tulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta sitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli pienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.
V. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693 vuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin sadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin "vanhoja hyviä aikoja", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti saivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien puutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut tulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu; taivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät iloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja ylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana, äkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.
Vuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja nälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan sinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet hävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa, Suomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat lopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus nälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.
1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista tietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli. Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset muutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun ei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi; Suomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten kimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli kolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja kylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että kevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä kevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua; pelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta multa, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu suuren mustan vuoden nimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja syyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä eneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta! Herrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä palkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä elättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä ulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.
Vuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä. Talvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa sormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat, Hallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta maaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet menivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella. Kevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne harvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin toivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli muutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat aamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän jälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli syksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun 1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo oli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa, että jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan, kukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin, rottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan ennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat. Kesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen metsissä.
Nyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki ihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja joka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin Norrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että rykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka muistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä verrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että hän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin sanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa; nytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi ollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti kuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän kansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät pitkälle riittäneet.
Sillä nyt seurasi — mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja kappaleen seuraavaa — niin kova ja yleinen hätä kaikissa pohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään Jumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä, mitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen vuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen Eurooppaa — hän seuratkoon meitä.
Ei ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta, päässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi; sen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon, Viron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.
Nämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita kasvojaan — kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni vuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja palkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään isäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta. Joukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään halvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä ruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet työntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi muutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse köyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se pian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä leipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi viimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin erään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. "Monta tuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat, konttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa heitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien viettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin siellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan nouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo kuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti haudataan."
Irtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta astui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä talonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei tavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin leiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi, survottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja syötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta eikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin oli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi kävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi nyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa kuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai ohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin loputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski. Nämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita kasveja, muun muassa vehkan juuria (calla palustris). Tämmöinen leipä oli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi helposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen kaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa milloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä ei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja pahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain turvana; perunoita — tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka nyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän kuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 — ei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla tultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin kirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on pelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle riittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa karja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle laskettavana tuona surun keväänä v. 1697.
Kun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan eläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi, joivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää. Metsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat noina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja lampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain, rottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja kaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita kuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat syöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat tyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.
Talonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin sitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän kappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin ensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden laivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä niinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa ryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka perheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän välttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään riittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään kuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä hänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu tilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin pahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta päiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.
Kaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä epäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi voimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi, että vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin toimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla jäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi. Kaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes laupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä kirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri samassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin, kun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit seurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka paikassa.
Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään; kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" — sanoo H. Forsius vuonna 1757 julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa — "vihittiin Kampilla oleva hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle? Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa saattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta Herran kättä, joka pitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!"
Täydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu tehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä kuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä, että niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen jälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai muuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät kuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.
Maaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen kuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä oli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki ihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33] Neljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä muusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156 henkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan rykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696 samaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371 ihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen läänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi lasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat numerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa 840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä, Tammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta, Naantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa 716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta, Tyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840, Ruovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja 25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa yksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66 vierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612, Sotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514, Pietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa haudattiin Turussa 165 kuollutta.
Porvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että Porvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin pitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906, Orimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165 j.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä ainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000 kuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin olivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut korkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen miljoonan paikoille.[36]
Näin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja arpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät, uudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin omansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt vuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen siteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi kruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen itsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo antaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän kautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää antanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen kyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset katosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan istuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.
Mutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin ajan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko yhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun moni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen vielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus siitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu saada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä vuodentulo v. 1698 — ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata, toivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja Suomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni kantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin milloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan sananlasku, joka sanoo, että "hukassa on vain se, joka itse itsensä hukkaa!"
12. LARSSONIN PERHE.
Kun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan, hämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren, selvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen rakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä koristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen nojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. — Mutta enimmin hämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu. Kaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten valitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue, jota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista vastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän liikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä ei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät hevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki muut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä jäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.
Bertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta lähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana. Vähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun siellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain kansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä pitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat tiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan. Suopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä niin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi tarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla äänellä: "leipää! leipää!" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet rukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean herran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin, perässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.
Tuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen ilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta uskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki hyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia odottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa vertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan, innokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti hampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi ajo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan kahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä, kivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon uljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin torille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin — ja tämä kaikki oli muutaman silmänräpäyksen työ.
Olihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin, sillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän raakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin taloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa kartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita isommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti oli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni väännetyt. Kreivi kolkutti porttia.
Pitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:
— Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.
— Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut tänne varta vasten häntä tapaamaan, — huusi kreivi ulkopuolelta vastaukseksi.
Hetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän ullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.
— No, — huusi kreivi uudelleen, — tahtooko isä Larsson antaa minun matkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea porttinsa juuri silmäini edessä?
Tyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti. Kartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä epäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. — Me elämme kuin sodan jaloissa — sanoi hän — öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten saartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa tuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää hyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.
Se, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha, ruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin puettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että herrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan kuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli siihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja kansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa ympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että se olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas emäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa, pulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan ollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin runsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen harvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta, sillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa, jottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan vimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu lampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi pantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä hartaudella ruokalukuaan lukenut.
Tahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta Larssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld perheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa johdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän kahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi tunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä sammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä pettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat herkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.
Kreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään ympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut sattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta annettua kiitosta. — Niin, herra kreivi — sanoi Larsson — eihän lähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet niin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet itsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni, onko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta minkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan kiittää, ettei leipää suusta temmata.
— Luulenpa kuitenkin, — sanoi kreivi, — että jos nuo kurjat raukat tuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi apua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia kaupungissa?
— Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta täällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa, toinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.
— Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia, arveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä tapettu?
— Jumala varjelkoon, miten kreivi puhuu! Ei toki mokomia ole tapahtunut.
— No hyvä, — sanoi kreivi arvokkaasti, — ettette ajattelisi pahempaa kansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy muissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun suuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa, jonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia ryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683 näin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää ja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa kaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi. Samana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly Palermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä; kaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja kokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja päivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä väestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään, ettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä kahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa tarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa hätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne useita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka kuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun puisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä huutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria kaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta porttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä penikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole vielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka minua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen, jo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi tappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät sitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin hädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet alkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain — itsensä säilyttämisen oikeus — vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä yhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa järkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt maan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan rukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja valittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta, se on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin se on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!
— Olette oikeassa, — sanoi Larsson liikutettuna. — Suokaa minulle anteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin lausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen herra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä rahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta varjelkoon!
— Niin, varjelkoon heitä Jumala! — sanoi kreivi. — Parempain aikain koittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän mielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä mitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos tunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä suuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana olemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa itseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä, minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun kuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä, mitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä kuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen voittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan voitavan unhottaa — ja unhottaa Vaasassa?
— Ei milloinkaan, — vastasi Larsson.
— Mutta käykäämme asiaan, — jatkoi kreivi. — Arvannette jo matkani tarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.
— Niinpä niinkin, — vastasi Larsson huolestuneena.
— Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että olen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi — lyhyesti sanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus pidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy itseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki kustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä hallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on kuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla teille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo kuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on onnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan, ole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta kultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa, matkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että olemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi omaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto, mikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen entiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.
— Kyllä ymmärrän; tilanhoitaja ei tohtinut — sanoi Larsson.
— Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta. Jos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne kuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat jyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin minä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme kerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen täällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin hintaan hyvänsä?
— En voi, — vastasi kauppias. — Minulla ei ole sen enempää kuin mitä itse juhannukseen asti tarvitsemme.
— Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, — sanoi Bertelsköld. — Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä pitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.
Larsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella hyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen parasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: — Sedällä Isokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.
Ei ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä ohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan, kun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja alentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. — Voisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? — sanoi hän nöyrästi kysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.
— Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, — vastasi Larsson vitkastellen. —
Mutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.
— Muuta neuvoa ei enää ole, — sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin lähdemme heti kohta matkalle.
Isäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän. Mielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu vastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan vieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin aikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.
Samana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön Perttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli kartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen läheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja varastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että näkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava tasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja uudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen jyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt paljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen kuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut tämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli pitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun metsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon päätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän äveriäimpänä.
Uteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt ensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri Perttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon nimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja neljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän piian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi ruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä nälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää, tuoretta voita, suolakalaa ja puuroa — jotka siihen aikaan olivat Suomessa miltei verrattomia herkkuja.
Kreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta näystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Nuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka sanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti kertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja muiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan tervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi aterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli Perttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään kumarrelleet.
Vaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan loukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää ympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä talonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain vaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle ominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse on ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla koskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi aavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja aatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen mielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli hyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen, tottumusten ja katsantotapojen kanssa.
Kokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä leikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan isännän kättä ja virkkoi: — Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette minun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua ilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea, arvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla antimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa, että voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.
Kreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä koti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas olisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi. Kai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista syynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko, näytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän tervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi. Sen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän ja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä istuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti hän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret esitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin, mutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän otsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin yhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli vain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron Perttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen kamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt vieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä huoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli levännyt.
13. BREITENFELDIN SOTAVANHUS.
Kreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen Korsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa hän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli ollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan liikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista kahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa onnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa, oli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen suvusta sukuun. Se taas, joka muinoin tässä kamarissa asui, oli sitä vastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi kutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina kuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden yön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta kuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin kuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni: "Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!" Ja musta käsi sormuksineen katosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus kuului haihtuvan pimeään yöhön.
Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään, kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.
Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet, vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan, raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.
Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.
Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen, köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin. Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä kunniapaikallaan … mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.
Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: — Arvaatteko, isä, kuka tämä herra on!
Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. — En tunne, en tunne, — sanoi hän päätään pudistaen. — Monta ylhäistä herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet. Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan veroisia … paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?
— Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? — kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.
— Hän se on, — vastasi isäntä. — Älkää panko pahaksenne hänen vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.
— Yhdeksänkymmentä yhdeksän vuotta! — kertasi Bertelsköld.
— Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra tahtoo.
— Mutta, — sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) — eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne ajoilta — jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?
Ukko varjosti silmiä kädellään. — Sen verran näen, — sanoi hän, — että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia — ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen nunna… Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne vanhat ajat niin mieleeni tulevat … blitzdonnerpapp … onpa yksi, jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä, tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen, minkä Herra on luonut … lähinnä äitiäsi, Lassi… Mutta kuka on tämä herra?
— Bernhard Bertelsköld, Kustaa Bertelsköldin, entisen sotatoverinne poika!
— Bertel-sköld … sköld? — tapaili ukko. — Vai niin, vai niin, Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule, salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan, kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja … silloin oli meillä hauskat päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin, niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini… Jumala siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny … ja … mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin … nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus… Lassi, annapa minulle kirnupiimätuoppini!
Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä, henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen mielijuomansa. — Isä kulta unhottaa, — sanoi hän, — että kenraali Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.
— Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus koneentapaisesti. — Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon … herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan, sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä… Olkoon menneeksi, sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.
— Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! — keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.
— Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, — vastasi Perttilä iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. — Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on tarjolla.
Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa, joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat, kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen kätensä — hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi — hänen tuntilasinsa vaahtoaa entisten pikarien mehua!
* * * * *
Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu polveutui vielä katoliselta ajalta.
Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia, Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.