Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän, "eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".
Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta kuollutta lasta — kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden temppelin portaiden juurella.
— Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä tallella olevista tähteistäni, — sanoi Perttilä.
Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat palasivat taloon.
Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen, tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.
— Kuka on rohjennut tämän tehdä? — huudahti tämän nähtyään Lauri
Perttilä vihan vimmassa.
— Sen olen minä tehnyt, — vastasi pieni, satavuotias ukko, astua nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi haltiaksi. — Niin, sen olen minä tehnyt, — toisti hän, — kreivin tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?
— Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? — vastasi Perttilä, kuiskaten jotakin erään rengin korvaan.
Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. — Vai niin, — sanoi hän ja astui poikaa likemmä, — etkö aiokaan totella isääsi, nulikka! Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa alustalaiset kuolevat nälkään — ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika, puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi pitänyt hänelle maksutta tarjota! — Hyi, Lassi, häpeänpä sinun tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin leben ja leben lassen.[38] Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat laitan.
— Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, — mukisi kuusikymmenvuotias "poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. — En, — sanoi tämä, — olen sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.
— Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, — vastasi kreivi ylpeästi.
— Tässä ovat rahat.
Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava Isokyrön pitäjän köyhille.
Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa. Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti kreivin kättä, oli vanha rakuuna. — Hyvästi, Bertelin poika, — sanoi hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi. Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!
14. MAINIEMEN LINNA.
Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet, mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava, eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla. Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.
Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen, hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. — Tulettepa parhaasen aikaan, teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne. Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?
— Niilo Janssenko! — huudahti kreivi.
— Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, — vastasi Lammin mies. — Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta. Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt pidetään sitä kylissä.
Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria hopearahaa!
Olemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja tulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan aikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan käytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.
Hän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan ja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia katselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui rohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun paikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan alakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta tottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti ehdottomasti herätti — se vain on varma, että Janssen seisahtui oven pieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan kääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa ollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari säätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari määrätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei laillista estettä vähin tule.
Janssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden toukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja että, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion täytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä ei nyt enää voinut olla puhettakaan.
Tuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin puoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan olisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin sulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen peitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin edellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut, vaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi tuomari niin olevan.
Kreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli antanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja kreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus ilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan irtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä vainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli lisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen tarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä suvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä, että hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä sopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei ollut mitään tekemistä.
Tätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti hän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi selville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa vähennyt…
… — Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi, — keskeytti kreivi kiivaasti; — ja tottahan minulle on hyväksi luettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on lähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.
… — Ja sen lisäksi, — jatkoi leppymätön ryöstömies, — on melkoinen maa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään hyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja laiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi katsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen hovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen haltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle sen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin suostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on selville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä arviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen tutkinnon ehdolla… Ja katsonee kreivi — lisäsi Janssen pilkallisesti — tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden vakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin, jotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita toistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta, jos hän sen hyväksi näkee … eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää kreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja liinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin ja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa…
Jos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle, että sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun asti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään, ja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. — Heitä tuo hävytön mies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt käsky.
Se täytettiin silmänräpäyksessä — huolimatta Janssenin ja huolimatta tuomarin "korkean kruunun nimessä" panemista vastalauseista. Sanotaanpa Lampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia vitsoillakin.
Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista kuuliaisuutta.
Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä. Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.
Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat, joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40 kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä valloittamaan.
Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään, jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta välttääkseen.
Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä: kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan, lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan linnaan.
Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä. Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin ikkunoihin.
Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan, rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran kehoitettiin antautumaan.
Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin, ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan, ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen tiehensä.
Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt. — Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille! Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat, kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu, nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!
Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka jätti työnsä keskeneräiseksi. — Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä? — kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt erään vanhan tammen taa. — Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita, jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka…
Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui. Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.
— Haavoittuiko kukaan? — huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut luodin vinkuvan.
— Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. — Niilo Janssen lähetti herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.
— Henkesi uhalla — ei lyijyä pyssyyn! — komensi kreivi.
— Lyijyä! — vastasi mies tuskissaan irvistellen. — Teidän armonne on ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! — Kreivi olikin antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies, että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia kivääriinsä.
— No, säikäytä häntä, jos niin tahdot.
— Se tehdään, teidän armonne! — pyssy pamahti, ja laukauksesta kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.
— Onneton, mitä olet tehnyt? — huusi Bertelsköld.
— Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen. Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on mustaa, pitää hän itseään varten, — ja sen sanottuaan nilkutti mies pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta silmiinsä.
Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen, että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.
Seuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti tarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta avata linnan portit. — Parooni, — sanoi hän ranskan kielellä, — te olette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän huostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat ensimmäisen laukauksen.
— Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, — vastasi parooni Creutz samalla kielellä. — Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole laiminlyötävä, mutta — tässä alensi sotavanhus äänensä — te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan voi olla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että se, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa tekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä muista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka mukaan hallitaan — ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen pakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.
— Minä seuraan teitä, — vastasi Bertelsköld. — Tässä on miekkani. Tahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä oloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.
On helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna jätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat huoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu. Bertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset palkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden joukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi, kuitenkin ilman köysiä ja kahleita.
Kaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen hänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli mitä katkerinta ivaa. — Teidän armonne, — kuiskasi hän, — te näette, että teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt teidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen kreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin korkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti, etuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko tuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita velkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti "lakeijalle". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte, teidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan vähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen eräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan — tuosta "saastaisesta sydämestä". Kas tässä, lukekaa itse — onhan se kreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?
Ja Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun, johon oli kirjoitettu:
"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba
Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."
— Konna! Mitä aiot tehdä? kysyi kreivi.
— Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee lastenne vuoro!… Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet kostettava! — lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että ehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.
— Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! — huudahti onneton kreivi, joka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.
— Siis tiedätte sen? — sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä — tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa — onnen kohtalo tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää: sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot … minä söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon, vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi — silloin lensi jotakin syliini. Minä tapailin sitä kädelläni … se oli verinen, poikki hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita; minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin — ja onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa — ja Janssen näytti sormusta — tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä olevaa elämäänne… Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle, herra kreivi!
15. KUNINKAAN SORMUS.
Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697. Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä, kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli tukossa.
Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos. Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.
Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito voinut häntä irtauttaa.
— Sukuni tähti on laskenut, — huokasi hän: — en sure itseäni, suren vain nimeäni ja lapsiani.
— Älkää surko, — sanoi lempeä naisen ääni:
"Ken uskoo Jumalaan, on Hänen turvassaan kaikkina päivinänsä."
Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa herahti. — Älkää surko! — toisti hän. — Jumala kaikkivaltias kääntää surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen milloinkaan olleet.
Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät hänet tulevaisuuttaan näkemästä. — Kreetako se on? — sanoi hän raukeasti. — Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene kotiisi — äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta rakkaimman poikasi.
Kreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin hänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. — Nyt on kreivi aivan väärässä, — sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät kreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei muuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin povasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin teille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei tarvitse muistella.
— Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. — Hän povasi totta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva omasta syystäni. Nyt olen kukistunut … Mainiemi on kukistunut … sukuni on niin ikään kukistuva!
— Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin tänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä mielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin ikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes olette saanut terveytenne jälleen.
— Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule kestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä perinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus toiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.
— Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei kyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan. Tietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?
— Janssen kuollut! — huudahti kreivi kiivaasti.
— Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi kuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää kopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli tarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui toissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan ja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka ollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin emme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.
— Sormuksen! Sormuksen! toisteli Bertelsköld.
— Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan. Pelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes ankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja kun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan ruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen ihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö Janssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti käytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli sormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan totta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan kuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme hänen sanansa täytenä totena.
— Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä, sillä samalla tavalla kävi … minun isälleni, aikoi kreivi sanoa, mutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.
— En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, — vastasi Kreeta levollisesti, — mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan — tiedättehän. Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta, mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja…
— Ja kaikki…?
— Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.
Kuudes oli Janssen.
— Jumalan olkoon kiitos! — huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen huokaus kevensi hänen rintaansa.
Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. — Jumalaa kiitetään ihmisen kuoltua, — sanoi hän, — mutta se tehdään siksi, että sielu on pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa, on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.
— Sinä olet oikeassa, — sanoi kreivi, — se oli synnillinen kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että rakkaimpiani uhkasi varma häviö.
— Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, — sanoi Kreeta nuhdellen. — Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!
— En ole ihmisiä pelännyt, — sanoi kreivi kiivaasti; — satoja kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla. Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta onnesta. Sen on isäni tehnyt — tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta — mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti… Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt. Sano minulle — ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen — minne on kuninkaan sormus joutunut?
Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. — Ellei kreivi pane kauniisti vuoteelle lepäämään, — sanoi hän, — niin menen tieheni. Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.
— Sormus! Sormus! — jatkoi Bertelsköld. — Minun täytyy tietää, minne kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin, niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.
— Sanokaa minulle, — sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, — eikö ole epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden, sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän, joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on laupeuttakaan?
— Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni! Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno, joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa voimansa, kun niihin ei enää uskota — mutta me olemme aikamme lapsia; minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi. Minä tahdon tietää, missä sormus, on.
Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä vaarallisesta aineesta. — Olenko minä velvollinen pitämään teidän sormuksistanne huolta! — sanoi hän, ollen närkästyvinään. — Pitäisi riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta, nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi, että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä, Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.
— Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, — vastasi kreivi, kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. — Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus joutunut?
— Se on minulla, — vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan, ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.
— Sinullako? Onko se täällä?
— Se on minulla täällä.
— Niin anna se tänne — pian! En jouda odottamaan.
— Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.
— Kas tässä, — sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan kalliin sormuksen, — kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen, keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen omistajan voima — ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee kuningas…
— Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa, mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte — oi, tottapa se on paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!
— Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta varten — kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston näitä molempia välittävän aseman avulla — ja siihen me tarvitsemme valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla kuninkaan sormus?
Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. — Olen köyhä ja oppimaton nainen, — sanoi hän, — enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja. Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä … vaimoksenne?
— Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö, kieltäydyit…
— Minä sanoin teille: — Bernhard on unhottava minut, ja minä olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata, ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?
— Luulen niitä olleen seitsemäntoista… Oi, Lodoiska, näin sinusta unta viime yönä!
— Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?
— Hän povasi kovin vähän. En ole ollut sinun arvoisesi.
— Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."
— Mutta sormus oli silloin isäni oma.
— Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on sormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.
— Pyydä, mitä tahdot … älä vain sormusta.
— Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on…
Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. — En tahdo, — sanoi hän, — paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden esineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on nyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta — tässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan — tässä vallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan kapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita ihmisiä kohtaan — ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun omani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen…?
— Minä rukoilen sinua, Kreeta, — huudahti kreivi niin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.
— Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, — jatkoi reipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. — Tuossa ikkunan alla kohisevat linnanlahden aallot … minä hautaan iäksi päiväksi kuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan minua teostani.
Ja samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui nakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli mahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi auringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.
— Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! — rukoili Bertelsköld, saaden tuskin sanaa suustaan.
Kreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta epäili. — Mitä vielä tahdotte? — kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.
— Pyydän vain … viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni… Jos viisi minuuttia kuluu … eikä kohtaloni sillä ajalla muutu … niin että sormus osoittaa voimaansa … niin se on sinun … muuten … se on minun!
— Synnillinen, surullinen taikausko! — sanoi Kreeta. — Ja sillä ehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?
— Annan.
— Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko sitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon onnettoman sormuksen voimaan?
— Lupaan.
— Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä hänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin turvaamalla! Tässä on sormus!
Ja hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn ikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului hiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan tavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon vapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko katosi taas pilviin.
Olipa melkein niinkuin olisi kuullut kahden sydämen sykkivän.
— Aika on kulunut, — sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka mielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi päiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.
— Vielä on minuutti jäljellä! — kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät muuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan seinäkellon viisarin hidasta kulkua.
Kreeta pudisti päätään. — Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi! — sanoi hän säälien. — Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja sitten on kaikki lopussa.
Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt, kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.
Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.
Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella äänellä: — Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala, että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.
Bertelsköld nyökäytti päätänsä heltynein mielin.
— Sen jälkeen, — jatkoi maaherra, — on minulla iloisempia tietoja teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.
Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta, joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen. Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja kuiskasi: Tämä sormus … Torstenille … sanokaa hänelle … kuningas … ja kansa … aateliston avulla…
Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon ylemmä, jatkoi parooni Creutz: — Kun mainitsitte poikanne Torstenin, niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin. Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat, rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota. Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin jälkeläisenne. — Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni, mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, — hyvä merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä kevätpäiväksi… Ah, nyt pilkistää aurinko esiin… Mutta…
Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon, hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.
Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut. Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet vapaina liikkuivat — ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa, ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.
Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta. Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!
Ja näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät.
VIITESELITYKSET:
[1] Onko ihminen järjetön luontokappale? Tietysti on, koska syöpi vertaisiaan.
[2] Kanaseni.
[3] Onko ihminen jumala? Varmaankin, sillä jumala ei mitään kaipaa. Mutta en minäkään mitään kaipaa (s.o. runsaan aterian jälkeen). Siis olen jumala. Joka oli todistettava.
[4] Välskärin aikana ei vielä ollut laadittu lakia, joka rauhoittaa hirven meillä kokonaan.
[5] V. 1854 ampuivat englantilaiset ja ranskalaiset raunioiksi tämän linnan.
[6] Tässä katsoi välskäri sopivaksi kehua oikein tarmonsa takaa sitä onnellista aikaa, jolloin tiedekunnista ei mitään tiedetty ja välskäri oli ainakin nykyaikaisen arkiaatterin arvoinen.
[7] Nämä vesikoetukset samoin kuin niitä vastaavat tulikoetukset, joita tehtäessä syytetyn täytyi tarttua tuliseen rautaan, olivat jo kauan tätä ennen käytännössä ja tavataan usein keskiajan kronikoissa mainittuina. Kummallista kyllä, oletettiin, että ainoastaan perkele voi pelastaa syyllisen, jotavastoin n.k. jumalantuomiot sisälsivät sen, että Jumala ihmeen kautta pelastaa syyttömän.
[8] Gezelii den äldres minne, kirj. J. J. Tengström, siv. 106.
[9] Vrt. samaa teosta, siv. 142 ja seur. Piispa syytti Alanuksen leskeä siitä, että tämä muka olisi käyttänyt erästä mynämäkeläistä naista noituuteen, hankittanut itselleen takaisin erään koristeen ja muutamia palasia sianlihaa, kiduttanut Dn. Enevaldia noidannuolilla ja tahtonut taikajuomalla tuhota itsensä piispan puolison tämän sairaana ollessa. Juttu kesti liki viisi vuotta ja vedottiin siinä lopulta Tukholman neuvostoon, joka tuomitsi piispan maksamaan leskelle 400 talaria hopeaa.
[10] Vrt. Åbo Tidn. 1795. N:o 8.
[11] Vrt. Åbo Tidn. 1792. N:o 19.
[12] Suullisten kertomusten mukaan.
[13] Jota lukija verratkoon edelliseen kertomukseen samasta retkestä.
[14] Seitsemän vuotta sen jälkeen aateloituna nimellä Wallenstierna.
[15] Anna Sofia katseli ihastunein silmin vanhaa isoäitiä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hänestähän oli välskäri saanut tuon kauniin vanhuksen ihanteen. Vanhus ymmärsi tytön ajatukset ja nyökäytti kiittäen, melkein liikutettuna hänelle päätään. Mutta välskäri ei ollut huomaavinaan sanojensa vaikutusta, vaan jatkoi kertomustaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
[16] Susanna tarkoittaa varmaankin tuota pfaltzkreivin arvonimeä, jonka keisari Fredrik III antoi piispa Maunu III Särkilahdelle ja hänen jälkeläisilleen, ei piispoille, vaan Turun tuomiorovasteille.
[17] Sparre suomeksi orsi, vuolihirsi. Suoment. muist.
[18] Tavataan Kantelettaressa I: 233, siv. 91.
[19] Würzburgin luona, jossa suvun päämies ennen muita tunki linnan nostosillan yli.
[20] Kustaa Bertelsköld, kreivi, kuoli tammik. 29 p. 1658. Lannistumattomana voittajana kuninkaansa puolesta lepää hän aallon alla.
[21] Keihäät tehtiin tämmöisiin tilaisuuksiin hauraasta puulajista että ne vahinkoa tuottamatta taittuisivat, jos sysäys tulisi olemaan liian ankara.
[22] Historiallista.
[23] Juhana Gyllenstjerna.
[24] Sitä ennen oli ainoastaan 6 kreiviä ja 14 vapaaherraa.
[25] Saanemme tuonnempana tarkastaa sekä näitä että muita reduktsionin yksityiskohtia.
[26] Kreivi Bertelsköldin oli tapana, aina kun oli vihoissaan, puhua ranskankieltä, jonka tähden hän silloin myöskin puolisoaan teititteli. Olemme kuitenkin katsoneet parhaaksi suomentaa hänen sanansa.
[27] Luodut vartavasten ottamaan, sanoivat hänen vihollisensa.
[28] Gyllenborg aateloitiin 1680, tehtiin vapaaherraksi 1689, kreiviksi 1695. Siihen aikaan kohottiin nopeasti.
[29] Kuolinvuoteellaan sanotaan Kaarle XI:n vierittäneen tämän edesvastuun Gyllenborgin hartioille.
[30] Ruotsinkielisen. Suom. muist.
[31] Kaikkialla vanhaa lukua.
[32] Köyhälistöä, tämän sanan nykyisessä merkityksessä, ei oikeastaan siihen aikaan ollut olemassa. Päiväläiset, palvelijat, loiset, mäkitupalaiset katsoivat, tavallisten olosuhteiden vallitessa, kuuluvansa isännän perheeseen tai maahan.
[33] Fryxellin mukaan. Ei liene aivan sanan mukaan ymmärrettävä. Kirkot voivat tulla lukituiksi senkin johdosta, että papit olivat kuolleet tahi hädän ja puutteen tähden tulleet pakotetuiksi siirtymään pois.
[34] Toisten tietojen mukaan mikkelistä 1696 juhannuksen aikaan 1697.
[35] Saatavilla olleet tiedot on koottu valtioneuvos Pippingin kirjaan "Historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland" (S. T:de S:n Toim. 1846.)
[36] Välskärin aikaan.
[37] Isokyrön pitäjä on suomalainen, jonka vuoksi kaikki kävi suomenkielellä, mutta Larssonit puhuivat ruotsiakin, Bertelsköld, samoin kuin kaikki sen ajan Suomen aateliset, ymmärsi ja puhui suomenkieltä täydellisesti.
[38] Elää ja antaa muidenkin elää. Suom. muist.
[39] Välskäri teki tässä virheen ajanlaskussa, sillä hän luki sanat 1734 vuoden lain mukaan.
End of Project Gutenberg's Välskärin kertomuksia 2, by Zacharias Topelius