9. PULTAVAN LASKEVA AURINKO.

Nyt se oli tullut, peruuttamattomasti tullut, se päivä, joka oli ratkaiseva pohjoismaiden ja ehkäpä Euroopankin kohtalon. Leijonan ja kaksipäisen kotkan oli nyt taisteltava viimeinen sankaritaistelunsa. Nyt oli tulossa kaksintaistelu elämästä ja kuolemasta kahden miehen välillä, joita suurempia ei ole pohjoismaissa syntynyt. Tämä päivä oli vievä joko toisen Itämeren rannalle tahi toisen vanhan Kremlin muurien eteen, Narvan kunnia ei ole koskaan kuoleva, Pultavan kaiku ei koskaan vaikeneva. Holofzin ja Smolensk — Pultava ja Borodino; tappio on kaikkina aikoina kulkenut voiton portista sisään.

Lewenhaupt, Kaarle XII:n suurin sotapäällikkö, oli viimeisiä, jotka saivat tietää, mitä kuningas ja Rehnsköld olivat päättäneet muun päällikkökunnan mieltä kysymättä. Rehnsköld oli hänelle vihoissaan; muuten oli urhoollisen sotamarsalkan käytös kaiken päivää käsittämätön. Valmistukset tehtiin niinkuin juhlapitoja varten eikä ollenkaan niinkuin olisi ollut kysymys päivästä, joka oli ratkaiseva vuosisatojen kohtalon.

Kun sairaat ja haavoitetut otetaan lukuun, oli koko Ruotsin armeijassa noin 20,000 miestä, joihin vielä tuli lisäksi 12,000 Mazeppan ja Poniatovskin johtamaa kasakkaa ja puolalaista. Näiden 20,000 miehen joukossa olivat seuraavat joukot Suomen väkeä: 1) Turun läänin ratsuväkirykmentin 8 eskadroonaa majuri von Holdenin johdolla, joka sitten joutui vangiksi; 2) Uudenmaan ratsuväki, 8 eskadroonaa, eversti kreivi Anders Torstensonin johdolla (kaatui); 3) Karjalan ratsuväkirykmentti, 8 eskadroonaa, eversti Löschern von Hertzfeltin johdolla (vangittiin); 4) Porin jalkaväki, 2 pataljoonaa, kenraalimajuri vapaaherra Stackelbergin ja majuri Willebrandin komentamina (molemmat vangittiin); 5) Turun läänin pataljoona, everstiluutnantti Sinclairin johdolla (vangittiin); 6) Uudenmaan pataljoona, everstiluutnantti Modeen komentamana (vangittiin); 7) Pohjanmaan pataljoona, everstiluutnantti De la Gardien johtamana (kaatui); 8) Porin kolmannes-rykmentti, 2 pataljoonaa, eversti Wrangelin johdolla (kaatui). Kaikki nämä, samoin kuin ruotsalaisetkin rykmentit, olivat niin huvenneet, että monessa pataljoonassa tuskin oli yli 200:n miehen ja monessa eskadroonassa tuskin 50 miestä. Arviolta tehdyn laskun mukaan oli siis Pultavan tappelussa noin 2,600 tai 3,000 suomalaista. Sitä ennen oli jo moni kaatunut Liesnan luona. Kun 6,000 miestä oli jätettävä juoksuhautoihin ja tykistön suojaksi, niin ei jäänyt enempää kuin noin 12,000 miestä Ruotsin ja Suomen väkeä tässä ratkaisevassa taistelussa käytettäväksi.

Illalla ennen taistelua näyttäytyi kuningas urhoilleen. Häntä kannettiin paareilla, saapas toisessa jalassa ja miekka kädessä. Kun kierros oli tehty, laskettiin hänet maahan; kenraalit ja everstit heittäysivät hänen ympärilleen pitkäkseen muutamia tunteja levähtääkseen. Leirissä vallitsi hiljaisuus; ainoastaan vartijain huudot ja etäisen Worskla-virran hiljainen kohina häiritsi yön hiljaisuutta ja sankarien unennäköjä, näiden sankarien, jotka nyt kaukana isänmaastaan uinailivat kuninkaansa paarien ympärillä, tulevana yönä kenties kuoleman unta uinaillakseen.

Ei mikään Tegnér ole runoillen ylistänyt tätä yötä, niinkuin ei kukaan ole ylistänyt sitä päivää, joka seurasi. Onnettaret katselivat synkeinä ja ääneti karoliinien viimeisiä voitonunelmia.

Heti puoliyöstä kesäkuun 28. päivänä 1709 komensi Rehnsköld sotaväen liikkeelle. Joukot järjestettiin jo pimeässä, ja sekaannuksia syntyi. Venäläisten leirissä oltiin hiljaa kuin haudassa; ainoastaan kaukaa kaupungista kuului kirveen kalketta venäläisten varustuksilta.

Kaksi kuninkaan henkivartijaa, Kustaa Bertelsköld ja Eerikki Falkenberg, jotka molemmat oli kirjoitettu ratsumestareiksi henkivartijajoukkoon Holofzinin tappelun jälkeen, heittivät toisilleen jäähyväiset aamuhämärissä. — Jos kaadun, — sanoi Falkenberg, — niin sano minulta sisarellesi terveisiä, että olen kaatunut kuninkaani ja maani edestä, säilyttäen hänen kuvaansa sydämessäni viimeiseen asti.

— Ja jos minä kaadun, — vastasi Bertelsköld, — niin tervehdä sisartasi samoilla sanoilla ja sano vielä lisäksi, että voittojen kirja pysyi loppuun asti tahratonna, vaikka useita lehtiä jäikin kirjoittamatta.

Nyt kuului rummutusta venäläisten leiristä, ja ilmoitus tuli, että
tsaari asetteli armeijaansa vallitusten väliin, 130 kanuunan suojaan,
Pultavan kaupunki tukenaan. Oikeata siipeä komensi Bauer, vasenta
Menshikoff; keskustaa tsaari itse Sheremetjeff apulaisenaan.

Ruotsin jalkaväki sai käskyn Lewenhauptin johdolla rynnätä venäläisten varustuksia vastaan. Se tehtiin kanuunitta ja melkein kivääreittäkin, sillä ruudista oli puute, ja joukkojen tuli järjestäytyä vihollisen ampuessa. Siitä huolimatta ryntäsivät siniset paljain miekoin esiin ja valloittivat ensi hyökkäyksessä kaksi varustusta. Menshikoff teki, mitä urhoollinen päällikkö voi tehdä; kolme hevosta kaatui hänen altansa. Mutta ei mikään voinut pidättää ryntääviä.

Nyt lähti Ruotsin ratsuväki Hamiltonin, Krusen, Schlippenbachin ja Creutzin komentamana Venäjän ratsuväen kimppuun hyökkäämään. Tämä väistyi tieltä, oli vähällä joutua hämmennyksiin eikä paljon puuttunut, ettei sitä ajettu Worskla-virtaan tai erääseen suohon. Vanhan tavan mukaan suosi voitto ruotsalaisten aseita, ja Pultavan onnettaret rypistivät alussa kulmiaan Venäjän Pietarille.

Silloin alkoi ruotsalaisten päällikkökunnassa tuo keskinäinen kateus, joka sittemmin sai aikaan vuosien 1714, 1742, 1788, 1809 tappiot ja joka nyt tuotti vuoden 1709 tappion. Juuri voiton hetkellä, menestyksen ensimmäisellä askelella horjui kaikki ja hajosi liikkeiden yhteyden ja yhtenäisyyden puutteessa, kun ei ollut selvänäköistä ja johtavaa silmää, joka olisi tarkastanut asemaa ja vallinnut tapausten menoa. Kertomukset tästä ovat ristiriitaisia; useimmat vierittävät koko tämän äärettömän edesvastuun painon Rehnsköldin hartioille, mutta kaikki viittaa siihen, että Kaarle-kuninkaan jäntevä henki oli sinä päivänä veltostunut eikä leimunnutkaan enää kuin ukontuli sinistensä edessä. Samassa määrässä järjestyi ja voimistui venäläisten puolustus, jota tsaarin luja tahto johti; erehdykset korjattiin, yksilöiden vähempää voimaa korvasi laumain paljous, kaikkeen toimintaan vaikutti siellä se yksimielisyys, joka voittoa ennustaa, ja viimein muuttui puolustus hyökkäykseksi, alkanut tappio täydelliseksi riemuvoitoksi.

Lewenhaupt oli juuri aikeissa täydentää ensimmäistä menestystään ja marssi jo täyttä karkua eteenpäin, kun sai käskyn seisahtua, venäläisten rivien juuri alkaessa väistyä ja peräytyä virran yli. Seurauksena tämmöisistä käskyistä oli turmiota tuottava epäröiminen. Venäläiset estivät kenraali Roosin yhtymästä pääarmeijaan, jonka vuoksi hän siirtyi likemmä Pultavaa ja oli pakotettu, vähän aikaa vastarintaa tehtyään, antautumaan vangiksi. Virheelliset suulliset käskyt lisäsivät hämmennystä. Ei koskaan ollut semmoinen neuvottomuus vallinnut Kaarlen itsensä johtajana ollessa. Vasen sivusta sai käskyn tehdä viholliselle vastarintaa, sill'aikaa kun ratsuväki samalla siirrettiin niin hankalalle paikalle, että "sen täytyi pusertua kokoon kuin puuro." "Tämä näky" — sanoo Lewenhaupt omatekoisessa elämäkerrassaan — "oli minulle kuin puukonpisto; sydämeni vavahti, sillä vihollinen oli kolmea kertaa vahvempi ja saarteli meitä joka haaralta".

Kahdentoista pataljoonan, yhteensä 4,000:n miehen voimalla kävi Lewenhaupt vihollisen koko jalkaväen kimppuun, jota oli noin 20,000 miestä. — "Me menimme", sanoo päällikkö, "kuin uhrit päät seinää vasten." — Ensimmäinen hyökkäys oli vastustamaton ja mursi avaran aukon vihollisen rintamaan. Mutta pian kokoutuivat he jälleen ja kiersivät heikon ruotsalaisen rintaman, jolla ei ollut ratsuväkeä apunaan. Aukkoja syntyi, ruotsalaisten vasen sivusta erotettiin oikeanpuolisesta, kierrettiin, muserrettiin ja hajoitettiin. Lewenhaupt ratsasti oikealle sivustalle. Se oli niin ikään tulien saarroksessa, rusentui, hajosi ja pakeni. — "Minä asettauduin", sanoo hän, "miekka kädessä heitä vastaan, hutkin ja hakkasin, kun en saanut heitä pidätetyiksi. He huusivat kyllä kaikki seiso! seiso! mutta pakenivat ja juoksivat kuitenkin minkä jaksoivat."

Sillä aikaa oli Kaarle-kuningas kannattanut itseään paareilla sinne, missä milloinkin tulisimmin taisteltiin. Useita kuulia oli sattunut paareihin; hevonen oli ammuttu hänen altaan, kun hän malttamattomuudessaan koetti ratsastaa, ja henkensä pelastuksesta hän sai kiittää erästä nuorta upseeria, joka, itse ollen haavoitettu, antoi hänelle hevosensa. Jalka satulannuppiin nostettuna tapasi kuningas Lewenhauptin. — Vieläkö elätte? Mitä nyt ryhdymme tekemään, Lewenhaupt? — Tämä kokosi tuota pikaa jalkaväen jäännökset vasemmalta sivustalta ja kaiken ratsuväen, ympäri kuninkaan ja vetäytyi kuormaston luo.

Kauan vielä puolustihe oikea sivusta urhoudella, joka on mainittava karoliinien loistavimpain urotekojen rinnalla. Niiden monien esimerkkien joukossa, jotka ovat säilyneet jälkimaailmalle, mainitaan myöskin Uudenmaan rykmentti. Tämän urhoollisen joukon johtajana hyökkäsi nuori, suurta sukunimeään kunnialla kantava kreivi Torstenson varustusten puolustajain päälle ja heitti heidät nurin niskoin, mutta avuttomaksi jätettynä hän kaatui ja hänen kanssaan suurin osa hänen urhokkaita miehiään.

Myöskin tsaari Pietari ymmärsi voiton tärkeyden ja taisteli itse suurella miehuudella. Ratsastaen turkkilaisella hevosella, jonka hän oli sulttaanilta saanut, kiiti hän rivistä riviin, kehoittaen sotamiehiä ja upseereja kunnon sotilaiden tavoin tekemään velvollisuutensa. Hänen hattunsa läpi ammuttiin luoti, kun hän tahtoi uudestaan järjestää pakenevaa ratsuväkeään. Katariina Aleksejevna, sittemmin Venäjän keisarinna, työskenteli väsymättömästi taistelevain rivien takana. Väsyneille jakoi hän paloviinaa ja leipää, haavoittuneille kääreitä ja lääkkeitä.

Vähitellen raukesivat karoliinien voimat. Useat heidän urheimmista sankareistaan viruivat kuolevina Pultavan verisellä kentällä. Rehnsköld, Piper, Würtembergin prinssi, Schlippenbach, Roos ja useat muut sotapäälliköt olivat pakotetut vangeiksi antautumaan. Kaatuneita, haavoitettuja ja vangituita oli ruotsalaisten puolella 4,000 tai 5,000 miestä; venäläisten puolella oli kaatuneiden lukumäärä suurempi, mutta se oli vähäinen asia voiton äärettömään tärkeyteen nähden.

Helppo on arvata, mitä sitten seurasi — surullinen paluuretki voitetun sotajoukon tähteiden kanssa. — Kaksi päivää taistelun jälkeen, kesäkuun 30. päivänä klo 2 tienoissa jälkeen puolenpäivän, seisoi Kaarle-kuningas sotajoukkonsa jäännösten kanssa Dnieper-virran rannalla, "sopessa, jossa pikemmin sopi kaitsea lampaita ja vuohia kuin johtaa sotalaumoja väkevää ja voitollista vihollista vastaan". — Vihollisen sulkemana, ruumiin ja sielun ponnistuksista voipuneena, raivoten kuin se leijona, jonka näemme mitalissa, mihin on kirjoitettu indocilis pati, torjui voitettu, mutta sortumaton sankari vielä kauan sotapäällikköjensä rukouksia, "että pelastaisi itsensä, voidakseen kerran Ruotsinmaan pelastaa". — Vihdoin, myöhään illalla, kun venäläisten sotajoukko jo ahdisti ruotsalaiset Dnieper- ja Worskla-virtain yhtymäpaikkaan, antoi kuningas viedä itsensä 1,000:n uskottunsa sekä Mazeppan ja 3,000:n kasakan kanssa joen yli — näin jättäen pakahtuvin sydämin sen uskollisen armeijan, josta on sanottu, että se rakasti voittoa enemmän kuin henkeään, mutta kuningasta enemmän kuin voittoa. Eikä se ollutkaan Kaarle-kuningas, joka näin menetteli, se oli sortunut sielu, jolle sanottiin: jätä sotapäällikkyys ja rupea hallitsijaksi! Kumpiko oli viisaammin tehty, sen historia ratkaiskoon; sisällinen tunto sanoo meille: Kaarle-kuningas olisi ollut itselleen ja maineelleen uskollisempi, jos hän, sen sijaan, että puoliväkisin vaati itselleen vieraanvaraisuutta kristikunnan vihollisilta, olisi koko sotajoukkonsa kanssa kaatunut Dnieper-virran rannoilla!

Jo heinäkuun 1. päivänä antautui Lewenhaupt koko ruotsalaisen armeijan kanssa Dnieperin luona ja vietiin vankina Venäjän sisämaahan. Pultava kantoi hedelmänsä. Pultava säilytti muistojaan. Yksi niitä muistoja on se suuri lakeus kaupungin ulkopuolella, jota vieläkin sanotaan "ruotsalaisten haudaksi".

Ja tähän loppuu kertomus sinisistä ja voittojen kirjasta. Sitä jatketaan vielä toiste ja puhutaan siinä silloin vähemmän loistavista urotöistä — mutta ne kohtalot ovat omia muistojamme ja tunteitamme lähempänä.

VÄLSKÄRIN KAHDEKSAS KERTOMUS.

PAKOLAINEN.

Kun seura taas kokoontui yliskamariin, huomattiin, että yksi sen jäsenistä ei ollut saapuvilla. Sallimus, joka toisinaan tekee oikein hauskaa pilaa inhimillisistä asioista, oli lähettänyt oppineelle koulumestarille, maisteri Svenoniukselle, ankaran pakotuksen oikeaan käsivarteen, jota jäsentä kaikkina aikoina on katsottu koulumestarille virantoimituksessa välttämättömän tarpeelliseksi. Svenonius, joka samoin kuin kaikki muutkin hänen ammattiveljensä piti patukkaa kaiken koulujärjestyksen varsinaisena ohjaajana, oli nyt ahkerassa työssä saadakseen vastahakoinen, patukkaa käyttävän käsivartensa entiseen voimakkaaseen kuntoon ja ilmoitti olevansa estetty välskärin iltaseuraan saapumasta.

Pikku Jonathan ja muut lapset olivat ristiriitaisten tunteiden vallassa. He eivät voineet salata riemuaan siitä, että pelättävän patukan täytyi pysyä toimetonna; mutta heidän iloaan karvastutti kuitenkin pelko siitä, että välskärin kertomukset nyt keskeytyisivät ja ettei aurinko enää nousisikaan Pultavan verisiä tantereita valaisemaan. Olipa heidän ilonsa sentähden odottamaton, kun välskäri eräänä iltana kenenkään pyytämättä ilmoitti, että lanka jälleen tulisi rullalta juoksemaan, ja että verinen vyyhti oli valmis kerittäväksi.

— Minusta on hauskempi olla rankkasateessa kuin ensimmäisen ukonleimauksen painostavassa ilmassa, — sanoi hän, — ja minä olen oikein levoton päästäkseni pois Ukrainan aromailta. Vuosien 1700 ja 1709 välillä eläneille se aika tosin lienee ollut ylevän mielialan ja voitonriemun aikaa, mutta me, jotka tiedämme, mitä sitten seurasi, tunnemme ikäänkuin helteen sydäntämme ahdistavan ajatellessamme sitä varjoa, joka peitti voittojen loistoa. Parempi on siis seisoa hirvittävän todellisuuden keskellä kuin surumielin katsella riemujaan tuon tulevan onnettomuuden yön mustan harson läpi.

— Ellei serkulla ole parempaa ja hupaisempaa kerrottavaa, on aivan yhdentekevää, jos aloitamme lopusta — puuttui vanha isoäiti puheeseen, suorasukaisesti niinkuin hänen tapansa oli. — Aikakirjoissa satakoon ja leimutkoon; mutta teidän kertomustenne kanssa ei sillä ole mitään tekemistä. Saatattehan taivaan nimessä antaa pahan ilman mennä menojaan ja puhua sitä seuranneesta päivänpaisteesta. Sanokaa meille siis suoraan ja muitta mutkitta: ystäväiseni, niin ja niin kävi Kaarle XII:n, hän kohosi ilmaan kuin aurinko ja putosi maahan kuin karvakinnas, tappeli kyllä paljon ja kuoli naimatonna; johonka serkku saattaa lisätä, että oli vahinko niin urhoollista miestä ja että hänen aikanaan vaski oli parempaa kuin hopea. Sitten saattaa serkku antaa nuoren Bertelsköldin mennä naimisiin ja pitää komeat häät Mainiemen linnassa, ja siten olemme, toivoakseni, onnellisesti päässeet ohi isonvihan melskeiden ja saamme kuulla hiukan lisää Ebba Bertelsköldistä, siitä kunnon ihmisestä, ja kuninkaan sormuksesta.

— Enpä toivoisi, — murahti kapteeni Svanholm, joka kyllä kunnioitti ja ihaili vanhaa isoäitiä, mutta samalla suuresti surkutteli hänen huonoa aistiaan; — en kuitenkaan toivoisi, että veli Bäck niin helposti heittää luotaan Kaarle XII:n sotasäilän ja rupeaa hääpöydän sokerileivoksia rakentelemaan.

— Sekä kuningas että Kustaa Bertelsköld ovat maanpaossa ja vankeudessa; meidän täytyy ensin saada heidät sieltä takaisin, — kiiruhti Anna Sofia muistuttamaan, kun hän kapteenin viiksien tempauksista luuli aavistavansa myrskyilman tuloa.

— Miehuus! — huudahti kapteeni; — se maksaa kelpo iskuja, se!

— Löikö hän kaikki venäläiset kuoliaiksi? — kysäisi pikku Jonathan.

— Ei, — vastasi välskäri. — Sill'aikaa, kun venäläiset valloittivat hänen maitaan, peittosi Kaarle XII ystäviään turkkilaisia hengiltä. Se kuuluu suuren miehen eriskummallisuuksiin. Muuten saan sanoa serkulleni — ja samassa kääntyi välskäri hiukan närkästyneenä isoäidin puoleen — ettei kelläkään ihmisellä ole lupa olla aikansa eli aikansa tapausten ulkopuolella. Yhtä vähän saatan hankkia häitä Mainiemen linnaan isonvihan aikana kuin kellekään voisi pistää päähän hankkia tanssia huoneeseen, jonka kaikki neljä nurkkaa ovat ilmitulessa. Rauhallisina ja hiljaisina aikoina — jos semmoista aikaa onkaan, joka sen nimen ansaitsee — silloin ehkä käy laatuun, että yksi ja toinen ikäänkuin putoaa saranoiltaan ja menettelee tässä maailmassa oman päänsä mukaan. Mutta suurina ja myrskyisinä aikoina muuttuvat kaikki niiden mukaisiksi. Mitä korkeammalle tapausten aallot nousevat, sitä korkeammalla keinuu jokainen pieni pursi, jopa jokainen niiden päällä uiskenteleva lastukin, eikä lepoa ole ennenkuin synkässä syvyydessä. Ja suomalaisella aatelismiehellä, sotilaalla, Kaarle XII:n henkivartijalla ei olisi isonvihan aikana muuta ajattelemista kuin naimistaan! Eihän kuninkaalla itselläänkään ollut siihen aikaa, vaikka oli kysymys hänen suvulleen tulevasta kruunusta. Ei, serkkuseni, käydessämme istuttamaan ajantiedoista otettua siementä täytyy meidän laskea se semmoiseen maanlaatuun, joka soveltuu sen omalle luonteelle, ja antaa sen kasvaa omista juuristaan, paikkailematta sitä millään koristuksilla: Voinhan antaa koko siemenen olla sillänsä, niinkuin lukemattomat menneiden aikain siemenet ovat olleet hedelmälliseen maahan lankeamatta; mutta jos mieli sen kasvaa, täytyy sen kasvaa itsestään eikä minusta. En voi aikakausia valaa uudelleen. Herra on ne kerran suuressa valimossaan semmoisiksi valanut.

— No-no, — sanoi vanha isoäiti leppeästi hymyillen niinkuin aina, — ei saa serkkuni panna pahakseen, että minä, joka olen rauhaa rakastava ihminen, hiukan pelästyn tuota historian ankaraa ryöppyilmaa. Kertokaa te vain niinkuin asia vaatii; jos meno käy liian julmaksi, koetan pitää varani, että saan sukkani oikein kudotuksi, jottei toinen jalkaterä tule toista pitemmäksi. Täällä on kyllä kuuntelijoita, jotka ovat sotaan innostuneempia kuin minä. Näenpä jo serkku Svanholmin sotaisasta katsannosta, että suuria tappeluita on tulossa, ja johan näkyvät sekä Anna Sofia että Jonathan luulevan olevansa sakeimmassa kuulatuiskussa.

— Kummi kulta, kertokaapa, kuinka hän peittosi turkkilaisia hengiltä, — puuttui taas puheeseen erinomaisen sotaisa pikku Jonathan, joka heti kohta rohkaisi mielensä, kun kuuli, että hänetkin luettiin Kaarle XII:n ihailijain joukkoon.

— Ei ukkoseni, — vastasi välskäri, — Siitä leikistä saat parempia tietoja Ruotsin historiasta. Meidän tulee varoa kuljeksimasta liian kauas maailmalle, voisimme silloin viipyä poissa yhtä kauan kuin kuningas Turkinmaalla, omaksi ja valtakuntansa suureksi vahingoksi. Siitä on jo kauan, kun viimeksi olimme Suomessa, ja meidän on nyt katsottava, kuinka tämä maa kantaa raskasta osaansa Kaarle XII:n voitoissa ja vaurioissa.

— Mikä on siis kahdeksannen kertomuksen nimi?

— Pakolainen. Sillä siihen aikaan pakenivat kohtaloaan kaikki, jotka paeta taisivat. Sotavanki karkasi vieraasta maasta; naapuri pakeni naapurin luo, talonpoika jätti poltetun talonsa, kaupunkilainen tyhjennetyn kauppapuotiinsa ja oppinut kumoon kaadetut kirjahyllynsä. Myrsky pyyhkäisi mukaansa kaikki, mitä sen tielle sattui: vei ahneelta hänen raha-arkkunsa ja köyhältä hänen viimeisen äyrinsä, puhalsi satamista rauhalliset laivaliput ja maasta siemenet, hevosen valjailta, härän laitumelta, miehen aurankurjesta, lesken viimeisen pojan, maan leivän ja ytimen, jopa toivonkin kansan sydämestä. Aika, joka nyt eteemme avautuu, on mullistusten aika, jolloin voitonhuudot muuttuivat voihkinaksi, ja jolloin taisteltiin hurjia taisteluita hyljätyn ja poljetun maan tähteistä. Sillä hän, jonka lähinnä Jumalaa olisi pitänyt suojella rajaa ja säilyttää sille viljelyksen hedelmiä, joita niin monet vuosisadat vaivalloisesti, jopa sanomattomalla kieltäymykselläkin olivat erämailta vallanneet — hän jatkoi loitolla uskottomain maassa tuota vaarallista, vieraista kruunuista käymäänsä peliä: — hän, jonka paljas nimikin oli enemmän kuin sotajoukko ja jonka pieninkin, nyt hyödytön voitto olisi pelastanut Suomen häviöön joutumasta, hän kurotti vielä maanpaossakin päänsä yli Euroopan ja yli maailman kuullakseen maineen tuhatkielistä sorinaa, joka kertoeli hänen nimeänsä, kuullakseen osmanien sotahuudon hälinää, joka oli päästävä hänet hänen onnensa pilauksesta. Järkähtämätönnä uskossaan totuuden ja oikeuden voittoon ei hän havainnut, kuinka tutkimaton sallimus uursi hänen valtansa perustuksia ja irroitti kiven toisensa perästä hänen edeltäjiensä jättiläisrakennuksesta. Maakuntia, linnoja, sotajoukkoja sortui toinen toisensa perästä väkivaltaan ja vereen, Ruotsi hajosi, Suomi nääntyi ja kaikki horjui hänen allansa, mutta hän seisoi pystyssä, yksinään, lannistumatonna, kyeten kaikkeen muuhun, mutta ei taipumaan epävakaisen inhimillisen onnen alle; voittaen kaiken, mitä historia tietää kertoa sankariavuista, mutta kuitenkin ollen pienintäkin pienempi siinä, ettei osannut unhottaa ja antaa anteeksi — suurempi kuin kukaan muu kaikesta kieltäytyessään, mutta kuitenkin kykenemätön itseänsä kieltämään!

1. YLIOPPILAAT LÄHTEVÄT SOTAAN.

Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella huhtikuuta 1710 oli erään pommerilaisen kaljaasin onnistunut päästä pujotteleimaan Aurajoen suulla vielä ajelehtivien jäälauttojen välitse, ja se laski nyt maihin Turun rantasiltain luona jyvälastiaan purkamaan. Edellisenä vuonna oli maassa ollut kova kato, niin että rukiitten hinta talvella nousi aina 20:een ja 30:een talariin tynnyriltä, ja tietysti tunkeutui nyt koko joukko halullisia ostajia esille, päästäkseen osalliseksi pommerilaisen tuomasta avusta. Kansaa kaikenlaista, kauppiaita, porvareita, virkamiehiä, oppineita ja oppimattomia, sekä joukko leivättömiä käsityöläisiä ja merimiehiä tulvasi rantaan, saadakseen tarpeensa kohtuullisella hinnalla, ja pommerilaisen oli varsin vaikea saada heitä ymmärtämään, että korkea kruunu jo oli tilannut hänen lastinsa Suomen sotaväkeä varten.

Toiveissaan pettynyt väkijoukko alkoi napista. — Mitä tämä on? — huusi eräs roteva teurastaja, jolla ei enää ollut mitään teurastamista, — pitääkö meidän nähdä nälkää lihoittaaksemme kenraali Lybeckerin jo ennestään lihavaa kukkaroa! Anna mennä viidestätoista talarista, ja päällisiksi kunnon kimpale sianlihaa, jollet ole juutalainen!

— Kenraali syököön vähän vähemmän, niin hän marssii paremmin, — virkkoi eräs toinen. — Kuulepas sinä, pommerilainen naurisnaama, älä päästä ruununrottaa jyvähinkaloosi, muuten se nakertaa siihen reiän.

— Etkö häpeä, härkäsaksa! — huusi eräs paksu varusmestari, joka kyynärpäittensä avulla tunkeusi joukon läpi. — Tässä on mies, jolla on komissariaatin käsky ottaa jyvät vastaan, ja jos joku tohtii jotakin mukista, kyllä minä hänet muokkaan!

— Napauttakaa vähän tuota ruunun rosvoa! — huusivat taas toiset äänet. — Vetäkää häntä vasten kuonoa, mokomaa valtionpetturia! Nyt he aikovat anastaa itselleen kaiken viljan, nylkeäkseen sekä meitä että kruunua!

— Odottakaapa, te olutratit, te paltunpaistajat, te tiskinnuolijat, kyllä minä opetan teitä herjaamaan hänen ylhäisyyttään kenraalia, kun koko maan onni on meidän miekankärjessämme! — kiljui varusmestari vihoissaan, päästyään onnellisesti pommerilaisen laivan kannelle pujahtamaan.

— Kyllä vain, kurkussanne on maan onni, eikä miekkanne kärjessä, — vastailtiin väkijoukosta. — Liisteröikää tuo hätähousu mastoon kiinni! Kastakaa häntä joessa! Mäikyttäkää! Poukuttakaa häntä! Pärpättää he kyllä osaavat, mutta annapas ryssien tulla, niin saamme nähdä, kuinka pötkivät käpälämäkeen.

Ajat olivat niin levottomat, mielet niin riitaisat, että pieninkin kipinä voi sytyttää kaikki ilmituleen, ja niin oli tämäkin tora melskeeksi ja väkivallaksi yltymäisillään, kun kaikeksi onneksi joukon huomio kääntyi toisaalle. Kiivaimmat kiljujat aikoivat jo rynnätä pommerilaisen laivan kannelle, ajaakseen lihavan varusmestarin tuhannen tuuteriin, kun samassa siihen aikaan niin harvinaiset miesäänisen laulun sävelet saattoivat heidät seisahtumaan ja kuuntelemaan, mitähän tuokin merkitsisi. Kohta nähtiinkin lukuisa joukko ylioppilaita järjestyneinä rivistöön marssivan esille siitä osasta kaupunkia, joka vanhastaan on tunnettu Ryssänmäen nimellä; nimi lienee saanut alkunsa — jos saa uskoa oppinutta Taneli Jusleniusta — siitä, että moskovalaiset juuri tuolle paikalle olivat asettaneet leirinsä, kun v. 1318 hävittivät kaupungin. Tämän nuoren joukon miesluku lienee noussut vähän yli kahdensadan, vaikka sen rivit eivät suinkaan olleet niin suorat ja niin hyvin järjestetyt, että niistä olisi käynyt heidän lukumääräänsä yhtä tarkalleen arvaaminen kuin sen voi arvata säännöllistä sotajoukkoa lukiessaan. Puuttui myöskin tuo yhdenmukainen ulkonainen käytös, jota etenkin nykyaikana on totuttu näkemään yhteisessä univormussa ja säntillisissä liikkeissä; sillä enin osa näistä tuota pikaa haalituista sotureista oli aivan ujostelematta puettu samaan harmaaseen tai siniseen sarkatakkiin, minkä pitäjän räätäli kotiseudulla oli heille valmistanut, ja ainoastaan harvat heistä olivat keltaisilla hihansuilla ja samanvärisillä nahkavöillä koettaneet hiukan mukailla maailmanmainiota ja kuuluisaa karoliinilaista univormua. Ryhtiä vastaan olisi niin ikään varsinaisella soturilla ollut paljonkin muistuttamista, sillä monen niska oli ennen aikaansa köyristynyt latinan kieliopin raskaan painon alla; mutta sitävastoin nähtiin rotevia ja jänteviä vartaloita ja voimakkaita jäseniä, jommoisia tuskin missään nuorukaisjoukossa tähän aikaan nähtäneen. Moni leuka oli siihen aikaan parroittunut jo ennen kouluun tuloa, ja joskaan neljän- ja viidentoista vuoden vanhat ylioppilaat silloin — ja niinhän nytkin on asianlaita — eivät olleet niin aivan harvinaisia Suomen yliopistossa, niin oli kuitenkin enin osa heistä ehtinyt kolmen- ja neljänkymmenen vuoden vakavaan ikään, kun nyt hankkiutuivat vaihtamaan kirjaa miekkaan. Kun vielä ottaa huomioon, että noita kaikkein nuorimpia, joita vanhemmat toverit pitivät ankarassa kurissa eivätkä kohdelleet paljon paremmin kuin juoksupoikia, ei katsottu kelvollisiksi ottamaan osaa sotaharjoituksiin, niin voi arvata, ettei ankarinkaan tarkastaja olisi löytänyt montakaan poistettavaa tästä joukosta, joka nyt samosi pitkin Turun katuja.

Ylioppilaat lauloivat — ja milloin eivät ylioppilaat laula riemujaan ja ihastustaan! Taidokkaasti harjoitettua ei heidän laulunsa tosin ollut eikä kyennyt vetämään vertoja nykyajan neliääniselle laululle, mutta voimakas ja uskollinen henki kaikui kuitenkin näistä sävelistä. Laulettiin Dahlstjernan tunnettua laulua herra Pietarista, joka tavoitteli pyytääkseen Narvan uljasta ja ihanaa impeä, ja Kaarle-kuninkaasta, joka piti hänestä huolta.

    "Nyt parku kuului etähältä metsist' itämaan:
    Voi meitä, tuli miesten tuhonpäivät!
    Ken käy nyt aurankurkeen, ken käyttää karhiaan?
    Ja herrammekin kaikki vangiks' jäivät!
    Sen kuulleet ootte kai, että Kaarle piti Narvasta huolen…"

Eräs tavattoman pitkä ja harteva merimiespukuinen mies oli vast'ikään astunut maalle pommerilaisesta kaljaasista ja kääntyi nyt lähimmän miehen, erään nokisen sepän puoleen kysyen, mitä tämä sotainen meteli merkitsi ja oliko vihollinen jo maassa, koska yksin ylioppilaatkin näkyivät tarttuvan aseihin sotaan lähteäkseen.

— Mitäkö merkitsee? — vastasi seppä. — Sitäpä tietenkin, että neljä viikkoa umpeensa olen nyt yötä ja päivää takonut kiväärinputkia ja miekkoja, puhumattakaan jalustimista, hevosenkengistä ja muista semmoisista, joiden tähden ei olisi ollut aikaa korjata ainoatakaan lukkoa, vaikka itse rikas herra Wargelin olisi tullut sitä raha-arkkuunsa teettämään. Ylioppilaatko? Saakeli soikoon, he ovat nyt jo kahdeksan vuotta miekkoja heilutelleet ja äkseeranneet kuin sotamiehet, vaikka täällä on ollutkin rauhallista välimmiten. Mutta nyt on venäläinen Viipurin edustalla, ja pääsiäisyönä tuli käsky maaherra Palmenbergilta, että kaikkien ylioppilaiden pitää käydä pyssyyn käsiksi ja marssia nostoväen kanssa. Tuhannen tulikekäle! Se tarttui kuin tuli tappuroihin. Professorit kinaavat vastaan minkä voivat, sillä kreikka ja latina ovat joutuneet huonoon huutoon Turussa, ja kirjain ääreen jääpi vain köyryselkiä ja rampoja. Mutta sotaan ylioppilaat tahtovat, niin että savu suitsee. Niissä peijakkaan pojissa on ruutia. Tappelin heidän kanssansa seitsemän vuotta, parina kolmena iltana viikossa, siihen aikaan, kun olin kisällinä, ja monella voi-mahalla on vielä nytkin kuhmuja päässään minun moukarini jäljeltä; mutta mestariksi tultuani pidän aina heidän puoltansa. Katsokaapa vain noita kirkkaita musketteja; ne ovat kaikki minun pajastani — suoria ja kirkkaita kuin auringon säteet! Ja puolet niistä ovat he saaneet velaksi.

— Kuka on tuo, tuolla kadunkulmassa seisova kunnianarvoisa, pitkään kauhtanaan ja tuuheaan tekotukkaan puettu mies, joka näyttää niin karsain silmin katselevan ylioppilaiden marssia?

— Se on professori Tammelin, yliopiston rehtori. Se arvon mies on pahemmassa pinteessä kuin kolmituumainen naula kaksileiviskäisen moukarin alla. Piispa on Tukholmassa, ja koko kaupunki on sekaisin. Pääsiäisyönä ammuttiin kolme luotia asessori Gyllenkrokin kamariin hänen saunassa ollessaan. Tiesi lempo, ovatko ylioppilaat olleet semmoisissa vehkeissä osallisina, mutta sen kyllä tiedän, että heidän putkassaan on parin viikon kuluessa ollut enemmän väkeä kuin luentosaleissa ja että kaksi uutta munalukkoa on minun täytynyt tehdä sen oveen. Älkää tehkö niistä kovin lujia, Vasara-Jaakko, sanoivat ylioppilaat; ymmärrättehän hyvinkin, että ennemmin tappelemme Kaarle-kuninkaan puolesta kuin pyydystelemme hämähäkkejä putkassa. En tiedä muusta kuin virastani, vastasin minä; mutta jos teillä olisi Kaarle-kuninkaan kourat, kyllä lukkojen kanssa toimeen tulisitte. Uskokaa minua, ne hiiden veitikat tekivät työtä käskettyä ja eräänä aamuna he olivat murtaneet uudet lukkoni rikki. Mutta sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konspiratoriumi…

— Konsistoriumi, — oikaisi merimies.

— Olkoon menneeksi! Sen perästä lyötätti korkeasti oppinut konsistoriumi vankan rautateljen oven eteen, ja siitä päivin istuvat linnut siivosti häkissään. Mutta nuo toiset kiljuvat sitä pahemmin ja kokoontuvat joka päivä Ryssänmäelle äkseeraamaan. Kuulkaapa vain! Nyt he seisattuvat neuvottelemaan joistakin uusista vehkeistä. Panenpa alasimeni veikkaan kaatunutta savutorvea vastaan, etteivät he nyt puno viisaita päitään tuumiakseen tutkintoasioita. Saas nähdä — kuulkaapa vain! Nyt saa kopin vartija, vanha Tuuli tekemistä.

Laulu oli vaiennut, ja ylioppilaat olivat seisahtuneet rantakadulle. Heidän vähän aikaa kiivaasti neuvoteltuaan kuului joukosta yhä äänekkäämpiä huutoja: — karsserille! karsserille! — Ja kohta oli koko joukko liikkeellä yliopistolle päin, jonne merimieskin paremman työn puutteessa seurasi heitä.

Turun kuninkaallisella yliopistolla oli siihen aikaan, niinkuin vielä satakunta vuotta jälkeenpäinkin, vähäpätöinen huoneistonsa juuri siinä korkeassa muurissa, joka oli kirkkomäen ympärillä lähinnä tuomiokirkkoa; ja saman muurin sivulla, kalustohuoneen ja kirjaston välillä, oli erityinen ulkoneva rakennus, jonka tärkeänä tehtävänä oli olla karsserina eli koppina, joksi seppä sen oikein suomensi. Tänne ylioppilaat nyt ohjasivat kulkunsa, ja tuskin olivat he tulleet paikalle, kun jo uskalsivat tehdä, mitä arvattavasti eivät olisi uskaltaneet, jos ankara ja pelätty piispa Johannes Gezelius nuorempi, yliopiston varakansleri, olisi ollut kaupungissa, nimittäin että suurella huudolla vaativat vangittujen toveriensa vapauttamista. — Vangit ulos! — huusivat he. — Karsseri auki! Peldanus ulos! Miltopaeus ulos! Bång ulos! Kaikki vangit vapaiksi taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta!

Vahtimestari Tuuli, vanha eronsaanut lipunkantaja, joka oli tullut sotaan kykenemättömäksi Lundin tappelussa, ei arvatenkaan ollut tottumaton tällaisiin vieraisiin, sillä hän piti varansa eikä aukaissutkaan teljettyä porttia, vaan kurkisti ainoastaan pienestä, portin päällä olevasta, rautaristikolla varustetusta ikkunasta, ja kysyi äreällä äänellä, "mitä tyhmyyksiä he nyt taas aikoivat tehdä?" Pari tarkasti nakattua mädännyttä munaa ja uudistettu huuto "vangit ulos!" oli vastaus kysymykseen, vastaus siksi selvä, ettei sitä käynyt väärin ymmärtäminen. Tuuli pysyi kuitenkin tyynenä, mitä ei hänen nimestään päättäen olisi voinut uskoa, ja lähti sen enempää sanasotaan ryhtymättä katsomaan, olivatko lukot ja ristikot tarpeellisessa kunnossa.

Ylioppilaat seisoivat hetkisen neuvottomina. Rohkeimmat ehdottivat, että heti tehtäisiin rynnäkkö porttia vastaan ja sitä tietä väkisin tunkeuduttaisiin karsserihuoneeseen. Toiset katsoivat helpommaksi ja viisaammaksi, että käytäisiin kulman ympäri, tunkeuduttaisiin sisään isosta portista, joka kaiken päivää oli auki, ja pihan puolelta vapautettaisiin vangitut toverit. Varovaisimmat sitävastoin olivat sitä mieltä, että miehissä mentäisiin rehtorin luo anomalla anomaan sitä, mistä muuten voisi olla pahat seuraukset.

Ennenkuin vielä oli päätöstä tehty, keskeytyivät heidän tuumailunsa äkisti sen johdosta, että rehtori parin konsistorin jäsenen kanssa läheni kokouspaikkaa. Meidän on muistettava, että nuo tarmokkaat piispat, molemmat Gezeliukset, isä ja poika, lähes kahden miespolven ajan olivat pitäneet opiskelevaa nuorisoa Turussa ylen ankarassa kurissa, jota muutenkin sen ajan henki vaati ja jonka nyt ainoastaan uhkaava yleinen vaara ja ankaran esimiehen poissa-olo oli saanut horjumaan. Kun piispa Gezelius nuorempi, joka muuten oli punaverinen ja hyvinvoipa kasvoiltaan, tapansa mukaan tarkasteli terävillä ruskeilla silmillään ylioppilasten joukkoa, silloin ei kukaan uskaltanut suutaan avata eikä kättään liikauttaa muuta varten kuin osoittaakseen rajattominta kuuliaisuutta ja nöyryyttä. Nyt hän oli poissa, mutta polvesta polveen kulkenut kunnioitus yliopistollista virkamahtia kohtaan ei ollut vielä ehtinyt unohtua, ja niin pian kuin rehtori huomattiin, lensivät kaikki lakit päästä, ei hiiskaustakaan kuulunut, ja kaikki odottivat paljain päin, mitä yliopiston lähinnä ylimmällä päällysmiehellä oli heille sanomista.

Rehtori, professori Tammelin, oli laiha mies ja vähäpätöinen ulkonäöltään, jota kumminkin vähän ylensi hänen papillinen pukunsa ja se itsetietoisuuden tunne, joka näinä aikoina kieltämättä oli jumaluusopillisen tiedekunnan tunnusmerkkejä. Hän astui nuorison keskelle niin varmasti kuin kirkkoruhtinaan sijainen ainakin, ja puhutteli ylioppilaita latinaksi, sillä silloin käytettiin tätä oppineiden kieltä yleisesti kaikissa opettajain ja oppilasten välisissä asioissa, ja tällä kertaa tapahtui se ehkäpä senkin tähden, ettei ympärillä seisova, paikalle rientänyt väkijoukko pääsisi selville yliopiston sisällisistä riidoista. — Mitä tämä melunne tarkoittaa? — sanoi hän. — Miksikä tulette tänne aseiden kanssa, ja mikä on syynä siihen meteliin, joka jo useita viikkoja on häirinnyt yliopiston rauhaa ja sitä kunnioitusta, jota olette velvolliset sen säännöille osoittamaan?

Gabriel Peldan,[14] sen urhean Israel Peldanin veli, joka tällä kertaa istui arestissa, astui nyt joukosta esiin, kumarsi syvään rehtorinsa edessä ja vastasi kysymykseen pelkäämättä ja yhtä sujuvalla latinankielellä kuin oppinut professorikin. — Teidän jaloutenne, — sanoi hän, — tuntee paljon paremmin kuin me halvat oppilaat sen hädän ja vaaran, johon maa on joutunut moskovalaisten äkkiarvaamattoman päällekarkauksen johdosta, ja tietää, kuinka kruunun käskynhaltija on kuuluttanut, että ylioppilaidenkin on saatava aseet ja harjoitettava vihollista vastaan lähtemään. Minä uskallan sanoa sen, ja me kaikki tulemme sen verellämme todistamaan, että me ylioppilaat suurimmalla halulla ja innolla tahdomme tätä korkeata käskyä totella ja mielellämme kuolla urhoollisen kuninkaamme ja rakkaan isänmaan edestä. Mutta nyt ovat, kenties vastoin teidän jaloutenne tietoa ja tahtoa, muutamat, joiden tarkoitukset maan ja meidän suhteen eivät ole rehellisiä, asettaneet kaikenlaisia esteitä ja viivykkeitä tämän meidän hartaimman halumme tielle. Ja kun me, niistä huolimatta, olemme käskettyihin sotaharjoituksiimme kokoontuneet ja kenties liian isolla äänellä hyvän tarkoituksemme ilmaisseet, on muutamat meistä kapinannostajina suljettu karsseriin ja sillä tavoin estetty isänmaata palvelemasta. Sentähden olemme, nöyrää kuuliaisuuttamme ja kunnioitustamme teidän jaloutenne käskyille muuten osoittaen, tulleet tänne alamaisuudessa rukoilemaan vangittujen toveriemme vapauttamista, että me kaikki, niin pian kuin mahdollista on, voisimme sotaan lähteä ja että kuninkaallisen majesteetin tahto siten, mitä meihin tulee, pian täytettäisiin,

— Teidän nöyrä puheenne, Peldanus, — vastasi rehtori, — ei sovi oikein yhteen sen röyhkeän käytöksen ja sen melun kanssa, joka täällä juuri yliopiston pyhien muurien juurella on omansa ajamaan sen rauhalliset runottaret pakosalle. Nuoret miehet, te erehdytte suuresti, jos luulette isänmaan vaaraa voitavan poistaa uhkauksilla ja hälinällä, kun kaikkien pelastus voidaan saavuttaa vain kaikkien yksimielisyyden avulla. Yliopiston viranomaiset eivät tietysti ole voineet asettua maaherran käskyä vastaan, mutta eivät tahdo myöskään tinkimättä totella sitä, mikä on julkisesti lakia ja asetusta vastaan. Yliopiston sääntöjen viimeisen luvun toisessa pykälässä sanotaan selvästi: Studiosi habebunt vacationem militice, cujuscunque sortis sint conditionis[15]

— Teidän jaloutenne suvaitkoon muistaa heti sen jälkeen seuraavat sanat: nec sub quocunque denique titulo ad eam inviti trahentur[16] vastasi Peldanus, johon nähtävästi oli tarttunut tuo tavallinen akateeminen väittelynhalu, niinpian kuin ruvettiin puhumaan roomalaista kieltä.

Hieno puna rehtorin poskilla osoitti, että muistutus oli sattunut, mutta hän katsoi parhaaksi olla rupeamatta mihinkään vastaväittelyyn. — Konsistoriumi, — jatkoi hän, — on tarkoin punninnut sen suuren vaaran, joka uhkaa Suomen tulevaisuutta, jos opiskeleva nuoriso, joka on kutsuttu aikanaan maan virkoja hoitamaan ja sen valistuksesta huolta pitämään, kaatuisi vihollista vastaan taistellessaan ja siten pitäisi tulevia sukupolvia raakuudessa ja pimeydessä. Juuri sentähden ovat yliopiston hallitusmiehet katsoneet tarpeelliseksi lykätä sotaharjoitukset toistaiseksi, kunnes kuninkaallinen neuvoskunta on ehtinyt antaa päätöksensä meidän alamaisten epäilyksiemme johdosta, ja myöskin antaneet kurittaa niitä teidän joukostanne, jotka malttamattomimmin ovat käyneet näitä teidän esimiestenne viisaita toimenpiteitä tyhjäksi tekemään. Nyt on tästä kumminkin jo varmoja tietoja saapunut, ja asianomaiset ovat säätäneet, että vain kaksikymmentä miestä, jotka ovat ruumiiltaan kookkaat ja vahvat, mutta opin harjoituksiin vähemmän halulliset, tulee lähteä sotaan, mutta muut pysykööt rauhallisesti alallaan in literis et artibus.[17] Nuoret miehet, teidän alkujaan hyvään aikomukseenne nähden ja ajan vaatimuksia huomioon ottaen tahdomme me, teidän esimiehenne, tällä kertaa antaa teidän vähemmän soveliaan käytöksenne anteeksi ja laskea vapaiksi toverinne, jotka karsserissa istuneet ovat, sillä ehdolla, että te noudatatte kuninkaallisen hallituksen käskyä ja itse valitsette joukostanne nuo kaksikymmentä sotilasta. Menkää siis rauhassa te muut, ja palvelkaa maatanne ei melulla ja uhalla, vaan kiitettävillä teoilla.

Näin puhuttuaan poistui rehtori, jättäen koko tämän nuoren joukon neuvottomuuden ja epäilyksen valtaan. Mieluinen ei ollut se sanoma, että vain harvat heistä oli valittava vuodattamaan vertansa isänmaan edestä. Heidän innostuksensa ei ollut sitä laatua, joka, ollen sanoissa mahtava, kuohahtaa maljan ympärillä ja huomenna jo on riutunut. He olivat aikansa ja kansansa tosi poikia, valmiita lähtemään — ei koreihin juhlapitoihin, vaan raudankovan aikakauden tositoimiin, ja he tunsivat itsensä, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa siihen aikaan, kyllin väkeviksi taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan. Sentähden masensi vanhuuden viisas varovaisuus kuin kylmä sadekuuro heidän nuorekasta intoaan, ja muutamat rohkeimmat uskalsivat ehdottaa, että heti kohta ja sen enempää lupaa kysymättä samottaisiin vihollista vastaan. Toiset taas muistuttivat, että kenraali Lybecker jo silloin oli kovissa vihoissa yliopiston varakanslerin, piispa Gezeliuksen kanssa, ja luultavasti tulisi puoltamaan heidän uppiniskaisuuttaan, piispaa suututtaakseen. Mutta Lybecker ei ollutkaan mies innostamaan suomalaisten ylioppilaiden isänmaallista mieltä. Inhon huudahdus kuului heti kohta, kun hänen nimeään mainittiin, ja kun kohta sen jälkeen vangitut laskettiin irti, päätettiin vastustamatta mukautua rehtorin käskyihin.

— Se aika tulee vielä ja tuleepa ennenkuin soisimmekaan, jolloin jokainen meistä, joka voi pyssyä hoitaa, saa tapella oman kynnyksensä edessä, — sanoi viisas ja reipas Gabriel Peldan tulevia tapahtumia aavistaen.

— Mutta minä tahdon mennä nyt heti kohta vihollista vastaan — ja minä — ja minä — ja minä, — huusi viisikymmentä innokasta ääntä yhtä haavaa. Ja samassa alettiin kiistellä siitä, kuka olisi pääsevä noiden kahdenkymmenen joukkoon ja vannottiin, kaikkien muinaisajan jumalain ja jumalattarien nimessä, ettei kukaan ollut "opin harjoituksiin vähemmin halullinen" kuin puhuja itse, ja jos ruumiin voimaa kysyttäisiin, niin sopisihan koettaa heti kohta. Pyrkivien luku oli ylen suuri; täytyi viimein vetää arpaa. Ne, jotka saivat sota-arvan, kiinnittivät sen heti kohta uljaasti lakkiinsa, jotavastoin ne, jotka tuomittiin kirjan ääressä pysymään, närkästyksissään ja pahoilla mielin polkivat arpalippunsa jalkoihinsa.

Kun arpa oli vedetty, syntyi noiden kahdenkymmenen onnellisen kesken puhe siitä, kuka heidän keskuudestaan olisi korpraaliksi valittava.

— Simon Bång olkoon korpraalimme! — huusivat useimmat äänet, ja Simon Bång nimitettiin paikalla toimeensa. Hän oli yksi noista kahdeksasta rauhanhäiritsijästä, jotka olivat karsserissa olleet, ja oli hän joukon hartevimpia miehiä. Mutta Simon Bångilla oli epäilyksensä ja hän ilmoitti ottavansa tarjotun arvon vastaan ainoastaan sillä ehdolla, että joukkoa samalla johtaisi sotaan harjaantunut kapteeni.

— Joutavia! — sanoivat muutamat. — Joka yksinään on ajanut yksitoista kisälliä pakoon Kerttulinmäellä, voi myöskin yksinään hajoittaa kokonaisen vihollisen armeijan.

— En peruuta sanojani, — vastasi Bång, joka oli yhtä hyvin tunnettu voimastaan kuin itsepäisyydestään.

— Bång on oikeassa, — sanoi Peldan. — Mutta kenenkä valitsemme? Täällä ei ole yhtään oikeata karoliinia enää kaupungissa, paitsi nilkku Tavast, kädetön Ridderstorm ja juoppo Falström. Jos menemme Lybeckerin luo ilman omaa päällikköä, niin hän pistää meidät riveihin, tai antaa meille miehen, joka on häneltä oppinut peräytymään.

— Jos herrat haluavat päällikökseen ja toverikseen kunnon karoliinin, joka on ollut tulessa vähän jo ennenkin, niin olen minä valmis siksi rupeamaan, kunnes korkein päällikkyys osoittaa minulle toisen paikan, — kuului yht'äkkiä voimakas miehen ääni virkkavan. Ylioppilaat kääntyivät päin ja näkivät tuon jo ennenmainitun, merimiehen vaatteisiin puetun pitkän miehen, joka oli astunut maihin pommerilaisesta kaljaasista. Simon Bång tuskin ylettyi tämän jättiläisen olkapäiden tasalle.

Kysyttiin vähän kummastellen, kuka hän oli.

— Köyhä karoliini, niinkuin jo olen sanonut, ja nimeni on Kustaa
Aadolf Bertelsköld.

— Oletteko kreivi Bertelsköld, henkivartijarakuunoita — kuninkaan seuralaisia — hän, joka on taistellut niin urhoollisesti kaikissa kuninkaan voitoissa — hän, joka haavoittui Pultavan luona ja joutui Dnieperin luona vangiksi? — kysyivät useat äänet yhtä haavaa, ihmetellen ja kunnioittavasti, mistä voi nähdä, että urhoollisen kreivin sankariteot tunnettiin hänen isänmaassaankin.

— Sama mies olen ja minulla on ollut kunnia olla läsnä kuninkaallisen majesteetin voitoissa, vaikka miekkani niissä ei ole toimittanut sen enempää kuin halvimman sotamiehenkään, — vastasi Bertelsköld. — Elämäni vaiheet sen jälkeen on pian kerrottu. Olin kahdeksan kuukautta vankina, karkasin sitten Puolaan ja Saksaan, ja minun onnistui viimein Pommerin kautta päästä tänne Turkuun, tarjoamaan jälleen vähäistä apuani isänmaalleni.

— Hurraa! Hurraa! Bertelsköld olkoon kapteenimme! Eläköön kuningas!
Eläköön Bertelsköld! — riemuitsivat ylioppilaat.

— Nyt se käy niinkuin tanssi! Me ajamme moskovalaiset kotiinsa suureen
Novgorodiin! — huudettiin.

— Hyvät herrat, — sanoi Bertelsköld, ja hänen kaunis miehekäs äänensä kuulosti hiukan surunvoittoiselta, — oli aika, jolloin minäkin ryntäsin eteenpäin yhtä voitonvarmana kuin kaikki muutkin. Monet tuhannet miehistämme ovat kuolleet tai vankina — voitonseppelemme on lakastunut, vaikka väkemme vertaista ei ole ollut toista — kaikesta tästä olen sittemmin oppinut sen, ettei saa halveksia vihollista, joka on oppinut sotataidon meiltä itseltämme ja joka aina voi asettaa tuhansien voiman yksityisen urhoutta vastaan. Nähdessäni vast'ikään sen iloisen rohkeuden, jolla kaikki ylioppilaat kilvan pyrkivät kuninkaan ja maan puolesta sotimaan, sanoin itsekseni: Vielä saatamme toivoa, saatammepa totta tosiaan vielä voittaakin, sillä tuommoisia olemme kaikki! Emme tiedä, mitä pelko on. Mutta me tarvitsemme viisautta voittaaksemme. Ei mitään ylimielisyyttä, hyvät herrat. Meillä on edessämme vihollinen, josta voi tulla vaarallinen, jos arvaisimme hänet halvemmaksi kuin mitä hän on. Minä otan tarjouksenne vastaan, minä rupean kapteeniksenne ja johdan teitä niin kauan kuin muilta toimiltani saatan, ja niinkuin minä vannon nyt teille rehellisen, viimeiseen veripisaraani asti kestävän toveruuden valan, niin tulee teidänkin vannoa minulle sotilaan kuuliaisuus.

— Sen vannomme! Ole vain johtajamme! Vie meidät paikalla vihollista vastaan!

— Jos se on mahdollista, lähdemme jo huomispäivänä. Jumala suokoon meille onnea, hyvät herrat, että jotakin saisimme aikaan köyhän maamme hyväksi. Ainakin tiedämme sen puolesta taistella ja sen puolesta kuolla. Eläköön Kaarle-kuningas!

— Eläköön Kaarle-kuningas! Aseihin! Aseihin!

2. ISONVIHAN KLINGSPOR.

Jo kauan oli itäinen taivas ollut synkässä pilvessä, ja myrskyilma uhkasi. Niinkuin purjehtija kaukaisella ulapalla vähitellen näkee veden mustenevan ukonpilven noustessa taivaanrannalta, ja levottomana kääntää silmänsä ja korvansa sinnepäin, ollakseen varuillaan vaaraa vastaan, samoin oli Suomi jo kymmenen vuotta silmin tähystellyt, korvin kuunnellut pitääkseen itäisistä ajanmerkeistä vaarin. Salamoita välähteli alinomaa noista synkistä pilvistä; mutta ne olivat vielä loitolla, ja niiden jyrähdyksiä heikensi niiden etäisyys. Vielä toivottiin rajuilman ohitse kohahtavan, kun äkisti Pultavan nimi hirvittävän ukkosen pamauksen tavoin vieri idästä länteen, ennustaen uhkaa ja vaaraa. Siitä hetkestä alkaen oli turvallisuus kadonnut tältä puolen Pohjanlahden. Joka illalla meni levolle, kysyi Jumalalta, mikä aurinko mahtanee huomenna paistaa, ja kuunteli yön pimeydessä jokaista outoa ääntä metsänrannasta tai järven selältä. Joka meni töihinsä kedolle, teroitti kotiin jääviä lapsia rientämään sanaa tuomaan, jos jotakin kummallista kuuluisi naapuristosta, ja joka lähti matkalle, puhutteli ennen lähtöään naapureita, että nämä tarkoin katsoisivat hänen taloaan, jos jotakin tapahtuisi. Vanha metsästäjä koetteli joka ilta pyssynsä hanaa; äiti kiitti joka aamu Jumalaa, että hänen pienoisensa vielä olivat tallella; poikalapset olivat sotasilla; tytärten rukinpyörät herkesivät surisemasta, kun joku vieras näkyi ovessa, ja talon koira alkoi ulvoa kuultuaan pyssynlaukauksen läheisestä metsästä. Kun joku matkustaja tuli, sateli hänelle kysymyksiä, ja jo hänen katsannostaan koetettiin arvata, oliko vihollinen jo käynyt rajan yli. Ihmiset, jotka pitivät huolta huomisesta, kylvivät naurismaita erämaihin hätäajan varalle. Toiset muurauttivat salaisia kellareita omaisuuttaan tallettaakseen, ja moni lähetti jo aikaisin hopeansa Ruotsiin. Kaupungit harjoittivat jäljellä olevia nuorukaisiaan aseita käyttämään ja asettivat vartijoita teiden varsiin, saadakseen aikanaan tiedon, jos jotakin outoa kuuluisi. Kansaa kokoontui joka sunnuntai lukuisammin kuin koskaan ennen kirkolle, saadakseen tietoja sodasta, ja kesken sotarukouksen tapahtui monesti, että kaikki syöksähtivät ulos, kun jokin huuto kuului tieltä tahi aisakellon ääni häiritsevästi kaikui tuolta puolen järven. Näinä aikoina oli kivääri suurempiarvoinen kuin hopeinen taskukello, ruostunut miekka oli parempi kuin paras aura, ja lähinnä Jumalaa oli Kaarle-kuningas ensimmäinen ja viimeinen sana, ensimmäinen ja viimeinen toivo, jonka luultiin voivan torjua uhkaavan vaaran.

Seitsemäntenätoista sadantena ja kymmenentenä Kristuksen syntymän jälkeisenä vuotena puhkesi myrsky pauhaamaan. Aluksi se pyyhkäisi pois vain Suomen itäiset linnat, heikkeni sitten vähäksi aikaa, mutta puhkesi ennen pitkää uudelleen tuhotakseen maan eteläisen osan ja sitten, vastustamatonna kuin sallimus, temmatakseen mukaansa koko sisemmän ja pohjoisen osan tätä avaraa maata. Luonto ja ihmiset näyttivät liittoutuneen yhteen sen etenemistä auttamaan, ja kun se viimeinkin asettui, olivat sen aallot iäksi päiväksi huuhtoneet pois kaakkoisen osan Suomen nientä.

Tuskin oli pikaviesti tuonut tsaari Pietarille tiedon Maunu Stenbockin, Helsingborgin luona saavuttamasta voitosta, kun tsaari jo aavisti, että Stenbock voisi uudistaa Kaarle X:n ja Kaarle XII:n vaarallisen yrityksen, menemällä salmen yli Seelantiin pakottamaan Tanskaa rauhantekoon. Tämän hän tahtoi estää ja päätti tavallisella tarmollaan antaa Ruotsille muuta ajattelemista. Hänellä oli ilmankin vanha velka-asia vuodelta 1706 Viipurin kanssa selvittämättä, ja hän antoi sentähden heti kohta Retusaarelle kerättyjen sotajoukkojensa marssia jäätä myöten Suomeen. Helmikuun 22. päivänä 1710 tulivat nämä joukot Vehkalahden kautta Viipurin tienoille, mutta jatkoivat marssiaan ja asettivat leirinsä Hietalaan ja Airontaipaleeseen, kolmen penikulman päähän kaupungista, vallituksen avulla katkaistakseen viipurilaisilta kaiken yhteyden sisämaan kanssa. Venäläisten voima oli noin 18,000 miestä ja 15 kanuunaa, ja heitä johtivat Apraksin, Bruce ja Birckholz; sotamiehet asuivat lumesta luoduissa kojuissa ja kärsivät paljon kovan pakkasen kourissa. Kenraali Lybecker oli neuvoskunnan käskystä peräytynyt Viipurista. Häntä lähinnä korkein päällikkö oli eversti Sakarias Aminoff, iäkäs sotavanhus, joka tuskin voi vuoteeltaan nousta, jonka tähden urhoollinen eversti Maunu Stjernstråle valittiin linnan päälliköksi. Hän oli oikea urho Kaarle XII:n tapaan, kyvykäs ja tarmokas, ja kun hänellä oli linnassa 4,000 urhoollista miestä ja hyvät varastot, ei kukaan epäillyt hänen voivan vastustaa vihollista ainakin niin kauan, kunnes Lybecker ehtisi apuun.

Koko Suomen, koko Ruotsin, kaikkien pohjoismaiden silmät olivat nyt Viipuriin ja Lybeckeriin luodut. Ruotsi oli jo sitä ennen menettänyt Pähkinälinnan, Narvan ja Nevanlinnan; Viipuri oli nyt valtakunnan itäisen rajan ja Suomen viimeinen vankka avain. Etupäässä Lybeckeristä riippui pelastus. Saamme pian nähdä, kuinka hän käsitti tämän asemansa tärkeyden.

Pommitus alkoi, linnantornin huippu ammuttiin alas ja kaupunki syttyi kolme kertaa tuleen, mutta joka kerta sammutti linnanväki liekit. Huhtikuussa, kun meri oli jäistä puhdistunut, asettui vahva venäläinen laivasto yliamiraali Apraksinin johdolla Viipurin ulkopuolelle, tukki sataman suun upottimilla ja toi lukuisia lisäjoukkoja piirittäjien avuksi. Tsaari itse tuli kohta sen jälkeen järeän tykistön kanssa, ja Venäjän yhdistetyn armeijan miesluku nousi nyt 23,000:een; sitäpaitsi sillä oli 80 kanuunaa ja 26 mörssäriä. Yötä ja päivää satoi pommeja ja tulisia kuulia onnettomaan kaupunkiin. Stjernstråle vastasi tervehdyksiin parhaan kykynsä mukaan. Hietalan luona, toisella puolen Kivisiltaa, on kivi, jota vielä tänäkin päivänä sanotaan Kasakankiveksi. Tälle kivelle kerrotaan tsaarin nousseen kaupunkia tarkastelemaan ja ryntäyssuunnitelmiaan tekemään. Linnanväki havaitsi sen eräänä päivänä ja tähtäsi kanuunan kiveä kohti. Mutta lähellä oleva kasakka huomasi vaaran, sai vaivoin tsaarin astumaan alas ja kävi itse hänen sijaansa. Tuskin oli se tapahtunut, kun kuula jo tulla suhahti linnasta ja vei kasakalta pään. Mutta tsaari ei viipynyt kauan täällä, vaan palasi Pietariin, annettuaan ankaran käskyn valloittaa Viipuri, maksoi mitä maksoi.

Puolustajat vuosivat verta, varat vähenivät. Lybecker oli kohta ahdistetun kaupungin ainoa toivo. Hänen joukkonsa varassa, jonka apuna oli nostoväkeä koko maasta, oli nyt Suomen avain.

Ja kuka oli tämä Lybecker, jota kaikkien silmät vartioitsivat? Hän oli yksi niitä, jotka, jos olisivat pysyneet syrjäisemmässä asemassa, eivät olisi parempia eivätkä pahempia kuin useimmat muutkaan kuolevaiset, mutta joiden huono maine historian lehdillä on kallis korvaus siitä ylhäisestä sijasta, jolle sallimus heidät asetti heidän omaksi turmiokseen ja kansojen onnettomuudeksi.

Kenraaliluutnantti parooni Yrjö Lybecker oli urhoollisena ja onnen auttamana sissipäällikkönä saavuttanut kuninkaansa suosion, mutta oli korkeampaan päällikkyyteen perin kykenemätön. Vielä vähemmän hän kykeni näin vaarallisena aikana pitämään vaipuvaa Suomea pystyssä ja yhdistämään sen viimeisiä urhoollisia voimia viisaaksi, pontevaksi puolustukseksi. Ihmisenä hän pilasi maineensa sillä kurjalla ahneudella, joka aina harrastaa omia pieniä mielitekoja silloinkin, kun ajan vaarat enemmän kuin milloinkaan ovat suurten aatteiden tarpeessa. Sotapäällikkönä hän oli osoittanut perinpohjaisen kykenemättömyytensä kuuluisalla, v. 1708 Inkerinmaahan tehdyllä retkellä. Tällä retkellä hän olisi näet 14,000:n miehen avulla voinut muuttaa pohjoismaiden kohtalot hävittämällä Pietarin uuden kaupungin, mutta hän antoi Apraksinin säikäyttää itsensä kavalalla kirjeellä, joka keinoteltiin hänen käsiinsä ja jossa uhattiin 40,000:n venäläisen avulla estää hänet merenrantaan palaamasta. Ei ikinä ole loistavampaa sotatekoa kurjemmin pilattu, ei koskaan ole häpeällisempää pakoretkeä tehty. Niin päätön oli hänen paluunsa luulotellun ja näkymättömän vihollisen tieltä, että, paitsi muiden sotatarpeiden tuhoa, 6,000 hevosta ammuttiin tai vuojustettiin jotta Lybecker sitä pikemmin pääsisi yhtymään Ruotsin laivastoon, jota Anckarstjerna komensi.

Ei ole siis ihme, että hänen nimensä jo 1710 oli Suomessa huonossa maineessa. Hänen myöhempi, onneton elämänuransa teki tämän nimen vielä vihattavammaksi. Totta kyllä on, että hänen sotavoimansa olivat riittämättömät ja varastot huonot, mutta eipä vihollinenkaan, ensi kertaa maahan hyökätessään, ollut paremmin varustettu. Lybecker löi laimin tilaisuuden käydä heti maaliskuussa taudeista ja vilusta heikontuneen venäläisen sotajoukon kimppuun ja vetäytyi sen sijaan takaisin, saman mielettömän pelon valtaamana, mikä ajoi hänet pois Inkerinmaasta, ja vihollinen sai siten aikaa vahvistaa voimiaan, kunnes taistelun toiveet päivä päivältä kävivät yhä epätasaisemmiksi ja Viipurin kukistuminen joka hetki yhä välttämättömämmäksi.

Eräänä kauniina iltapäivänä kesäkuun alussa istui kenraali pääkortteerissaan Keltissä, tarkastellen sotarahaston tilejä, jotka, niinkuin tavallista oli, osoittivat paljon enemmän maksamattomia laskuja ja palkkoja kuin rahavaroja. Helle vähin haittasi urhoollista kenraalia; hän oli siirtänyt tekotukkansa syrjään, nuuskarasia oli vankalla tammipöydällä hänen vieressään, ja tuon tuostakin hän siemaisi uusia voimia kirnupiimäastiasta, jonka sisällys oli siellä täällä jättänyt selvästi näkyviä jälkiä pöydälle levitettyihin tilikirjoihin. Siitä hyväntahtoisesta hymystä päättäen, joka silloin tällöin väreili tämän korkeata luottamusta nauttivan miehen ohuilla huulilla, hän näytti tässä työssä olevan oikealla alallaan — ollen siinäkin kohden kuuluisan sotamarsalkka Klingsporin esikuva, hänen, jonka Suomen kova onni sata vuotta myöhemmin asetti samalla menestyksellä samaa menettelytapaa uudistamaan — kaksi Fabiusta, jotka kumpikin cunctando restituit rem — vihollisen erinomaiseksi mielihyväksi.

— Mitäs nyt, Rydholm, sanoi hän sotakamreerille, joka tarpeellisen välimatkan päässä odotti tarkastuksen tulosta; — 134 talaria saappaisiin uusmaalaisille? Ja talari joka parista? Ne pieksusuutarit olisi hirtettävä…

— Miehistö on useita viikkoja käynyt avojaloin, teidän ylhäisyytenne…

— Ja yhtä hyvin he pyrkivät vihollista vastaan marssimaan! Kylläpä kruunua nyljetään! Sarkaa hämäläisille? Jos heidän vaimonsa ja tyttärensä ovat niin tuiki laiskoja, etteivät voi kutoa vaatteita miesväelleen, niin menkööt miehet tuhannen kattilaan.

— Teidän ylhäisyytenne, he ovat jo kauan käyneet ryysyissä.

— Ja yhtä hyvin tahtovat tapella! Selkäänsä pitäisi heidän saada… Mitä tämä on? Sata tynnyriä rukiita Hämeenlinnaan hankittava? Oletteko hullu?

— Pohjanmaan nostoväki on tulossa, eikä ole leivänpalaakaan heitä varten varalla.

— Jos neuvoskunta on lähettänyt roistoväkeä niskoillemme, niin pitäköön itse huolen heidän ravinnostaan. Pyyhkikää pois, se ei koske minua… Herra, te olette vastoin suoraa käskyäni antanut maksuja suorittaessanne tukaatin käydä 14 talarista.

— Teidän ylhäisyytenne, — änkytti sotakamreeri…

— Ei vähemmästä kuin 15 talarista, mies! 15 talarista ja 1 äyristä, ei hituistakaan sen alle. Piru teidät perii, herra, jos annatte käydä 15 talaria vähemmästä; saatte itse maksaa eron.

Sotakamreeri aikoi sanoa jotakin. — Teidän ylhäisyytenne ei kenties tiedä, mitä häjyt kielet sanovat rahanvaihetuksista…

— Vai niin? Mukistaanko? Puhukaa suunne puhtaaksi, herra; mitä ne sanovat? Kai ne ovat taas olleet kieltään pieksämässä, nuo kielikellot, joilla ei ole enemmän ymmärrystä eikä häpyä kuin vanhalla hevoskaakilla! Mitä ne roistot sanovat rahanvaihetuksista?

— He sanovat … pyydän, ettei teidän ylhäisyytenne pahastuisi…

— No? Otan kai lahjoja venäläisiltä?

— Sitä eivät julkea edes pahimmatkaan panettelijat sanoa teidän ylhäisyydestänne.

— No? Puhukaa suunne puhtaaksi tai suorikaa tiehenne!

— Sanotaan teidän ylhäisyytenne ottavan kruunun tukaatteja vastaan 13 talarista, mutta maksunsuorituksissa käyttävän niitä 15:sta.

— Loruja, puhukoot mitä tahtovat. Minä, perhana vieköön, opetan heitä jaarittelemaan, jahka kuningas tulee!

— Sentähden ajattelin, että jos annettaisiin tukaatin käydä 14:sta; niin parjaajain suut tukkeutuisivat.

— Viidestätoista, sanon minä, viidestätoista talarista ja 2 äyristä, sillä kultaraha katoaa yhä enemmän liikkeestä. Jos kuningas saa elää muutamia vuosia vielä, Rydholm, niin tukaattia ei saada kahdellakymmenelläkään talarilla. Leimaus! Ja minunko pitäisi tulla kerjäläiseksi teidän vaihetustenne tähden. Siinä olisi kiitos siitä, että kulutan saappaitani tässä rämeisessä syrjämaassa — siitä, että komennan renkejä ja lurjuksia, jotka eivät muuta ymmärrä kuin juoda palkkansa oluena ja paloviinana. Minun pitäisi mukamas ulottua joka paikkaan. Muutamilla sadoilla talareilla, jotka hätäisesti on minua varten kokoon haalittu, pitää minun ruokkia kaikkia noita juoppolalleja rieskaleivällä ja makkaralla, laittaa makasiinit sinne, missä ei ole mitään niihin panemista, ommella univormut kaikille housuttomille pirttikarhuille ja karkoittaa venäläiset pivollisella rekryyttejä, jotka ovat tyhmiä kuin härät — jotka, kohdatessaan minut, tekevät kunniaa neljänneksen tunnin päästä siitä kuin olen heidät sivuuttanut.

Vahdissa oleva aliupseeri ilmoitti nyt, että eräs upseeri, joka sanoi olevansa kreivi Bertelsköld, anoi päästä hänen ylhäisyytensä puheille.

— Antaa hänen odottaa. Minä sanon teille, Rydholm, viisitoista talaria ja kolme äyriä pitää teidän tukaatista ottaa. Minusta tulee keppikerjäläinen, saan lopuksi panna saapasteni kannukset ja miekkani tupen panttiin. Tuhat tulimmaista, he luulevat täällä kasvavan kultaa kuin variksenmarjoja. Mitä olette maksanut voista ja sianlihasta? 68 talaria muutamista viheliäisistä tynnyreistä! Oletteko kokonaan järjiltänne? Saadaanpa nähdä, että vielä kuormastopojatkin paistavat läskiä voissa!

— Saan alamaisimmasti muistuttaa, että läski ja voi ovat teidän ylhäisyytenne omaa pöytää varten. Miehistö ja useat upseerit ovat monesti saaneet tyytyä puoliin ruoka-annoksiin, ja sentähden valittavat talonpojat, että heidän navettansa ja kanahuoneensa kohta on putipuhtaiksi ryöstetty.

— Vai niin, että talonpojat valittavat? En tiedä mitään, näettekö, Rydholm, siitä en mitään tiedä. Nuo lihavat moukat venyvät kiuastensa takana ja ajavat puuroa maaruihinsa, sill'aikaa, kun maan puolustajat elävät vedellä ja leivällä. Menkööt hiiteen! Antaapa venäläisen tulla; jumaliste! Hän kyllä opettaa heille, mistä Taavetti olutta osti. Heinäin hintaa saatte tinkiä, sanon minä. Nuo hevoskaakit syövät sekä minut että kruunun suuhunsa.

— Ratsuväen hevoset laahaavat kinttujaan rehun puutteessa, ja puolet kuormaston hevosista on kaatunut.

— Niin hakekoot ruokansa omin päinsä. Pitääkö meidän itsemme syödä heiniä, hankkiaksemme hevosille kauroja?

— Laitumet ovat vielä huonot, teidän ylhäisyytenne, ja kaikki ladot ovat tyhjät. Talonpojat valittavat, että ratsuväkemme tallaa viljan heidän pelloillaan.

— Minä hirtätän ne lurjukset ja komisarjukset päällisiksi! Pitääkö minusta heidän ahneutensa tähden tulla kerjäläinen. Teidän pitää tinkiä heinäin hintaa, Rydholm. Sanokaa heille, etteivät he saa arastella kukkaroitaan, koska ei armeijakaan arastele nahkaansa maata puolustaessaan. Soisinpa, että he saisivat moskovalaiset niskoillensa.

— Heille ehkä kävisi antaminen rahannostolippuja, jotka rauhan tultua maksettaisiin…

— Rauhan? Te puhutte asiasta, jota ette ymmärrä. Jollei piru vie kuningasta, ei rauhaa ole odotettavissakaan.

— Teidän ylhäisyytenne! — kuului yht'äkkiä outo ääni huoneen ovelta, ja pitkä henkirakuunain univormuun puettu upseeri seisoi siinä kunniaa tehden.

Kenraali punastui, työnsi kirnupiimänsä syrjään ja mittaili äsken tullutta närkästynein ja nolostunein silmin. — Kuka te olette, joka hiipien tulette sisään ja häiritsette minua toimituksissani, antamatta ilmoittaa itseänne? — oli sotapäällikön tuima kysymys.

— Nimeni on Bertelsköld, majuri ja kuninkaallisen majesteetin henkivartijoita. Hiipiminen ei ole koskaan tapani ollut, ja teidän ylhäisyytenne suonee anteeksi, että ilmoitutin itseni hetkisen aikaa sitten, mutta että en jouda odottamaan, sillä asiani ei suvaitse viivytystä.

— Vai niin. Bertelsköld? Ja teillä on jokin käsky hänen majesteetiltaan. Olkaa tervetullut, herra majuri. Rydholm saa poistua ja mennä tililaskuja tarkastamaan. Muistakaa käskyni!

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne, tahdon tinkiä heinäin hintaa, — vastasi sotakamreeri pilkallisesti kumartaen poistuessaan.

— Minulla ei ole kunnia tuoda mitään käskyjä kuninkaalliselta majesteetilta, — jatkoi Bertelsköld, jonka melkein kävi sääliksi hämillään olevaa kenraalia. — Jouduin vangiksi Dnieperin luona, olen karannut vankeudesta, ja tulen nyt vapaaehtoisen joukon johtajana tarjoutumaan teidän ylhäisyytenne ja maan palvelukseen.

— Te olette tervetullut, hyvä majuri, — toisti Lybecker. — Mutta en voi ymmärtää, kuinka tuo teidän tarjouksenne, joka tietysti otetaan vastaan, oli niin kiireellistä laatua.

— En olekaan sentähden anonut päästä teidän ylhäisyytenne puheille, — vastasi majuri kylmästi. — Minun on tänne marssiessani onnistunut saada luotettavat tiedot siitä, että sen laivaston, jonka hallitus on lähettänyt Tukholmasta Viipuria auttamaan, on täytynyt tyhjin toimin palata, syystä että moskovalainen on tukkinut kulkuväylät ja ennättänyt varustaa ne pattereilla.

— Sepä on paha, herra majuri, oikein paha. Stjernstrålen täytyy antautua.

— Vielä olen saanut tiedon, että Pohjanmaan nostoväki on ollut matkalla Viipuria auttamaan. Kokkolan pohjoispuolella olevat 14 pitäjää ovat tarttuneet aseihin pohjoista rajaa suojellakseen, ja saman kaupungin eteläpuolella olevat 14 pitäjää ovat lähteneet liikkeelle kapteeni Faberin johdolla. Joka paikassa on innostus suuri, ja kansaa on elähyttänyt vilpitön halu uhrata henkensä isänmaan puolustukseksi.

— Ilahuttavaa, varsin ilahuttavaa. Mutta, herra majuri, te, joka olette kokenut sotilas, sanokaa minulle vilpittömästi, mitä pitää minun tekemän kaikella tuolla Pohjanmaan roistoväellä. Ilman aseita, ilman kuormastoa, ilman harjoitusta, ilman kuria, tekeväthän semmoiset irtonaiset talonpoikaisjoukot sulaa häiriötä ja hämmennystä säännöllisten sotajoukkojen seurassa, eikä heistä muutenkaan ole muuta hyötyä kuin että rosvoavat maata ja kuolevat kuin kärpäset sairaaloissa. Mitä pirua pitää minun tekemän kaikella tuolla roskaväellä, jota Tukholman hallitus näkee hyväksi lähettää niskoilleni?

— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa, nostoväkeä on vaikea harjoittaa ja pitää ruuassa, mutta luulisin kuitenkin sen olevan mahdollista kelvollisten päälliköiden ja viisaiden toimien avulla. Mutta teidän ylhäisyytenne on väärässä, kun sanoo näitä rehellisiä talonpoikia roisto- ja roskaväeksi. He ovat todellakin maan mehu ja ydin, ja heidän rehellinen ja miehuullinen aikomuksensa käydä vihollista vastaan ansaitsee paremman nimityksen ja parempaa kohtelua. Valitettavasti lienee nyt kuitenkin koko väennosto mennyt myttyyn.

— Millä tavoin?

— Suokaa anteeksi, että sanon sen — syynä siihen on uskomaton ja ylenmäärin moitittava huolimattomuus. Eräs Pohjanmaalta äsken tullut ylioppilas kertoi minulle, että oli pidetty katselmusta Ilmajoella, ja sittenkun yksi mies kustakin talosta oli saanut luvan palata kotiinsa ja yksi tai kaksi semmoisiin taloihin, jotka jo olivat antaneet kolme tai neljä miestä kruunulle, oli siellä kuitenkin ollut tähteenä nimismiestensä ja pitäjänkirjuriensa sekä arvokkaimpien talonpoikain johtamana 4,200 miestä, kaikki hyvää ja kelvollista väkeä. Tämä joukko oli lähtenyt liikkeelle, mutta ei oltu heidän kuormastostaan eikä ravinnostaan pidetty pienintäkään huolta. Heidän kulkunsa kävi sentähden kohta mahdottomaksi. Ensin karkasivat nimismiehet ja pitäjänkirjurit, sitten enin osa miehistöä, niin että tästä joukosta, joka olisi voinut pelastaa Viipurin, tuskin on muutamia satoja miehiä ja nekin kurjassa tilassa saapunut Kelttiin.

— No, mitäs minä sanoin majurille? Pelkkää kokoon haalittua roistoväkeä, joka ei sotakurista mitään tiedä. Jumalan kiitos, että heistä pääsimme.

— Teidän ylhäisyytenne — te voitte yhtä hyvin sanoa: Jumalan kiitos, että pääsemme Viipurista ja kohta koko Suomenmaasta!

— Mitä minä sille mahdan? Stjernstråle saa antautua. Minulla on tarpeeksi tekemistä itsestänikin.

— Ei, teidän ylhäisyytenne. Stjernstråle ei saa antautua. Meidän täytyy pelastaa Viipuri, vaikka se maksaisi kaiken armeijamme ja vielä oikean kätemme.

— Meidän! Meidänkö? Vaikka herra majuri onkin hänen majesteettinsa henkivartija, niin hänen majesteettinsa on kuitenkin suvainnut uskoa minulle Suomen päällikkyyden. Minä pyydän, ettei majuri sitä unohtaisi, kun puhuu siitä, mitä meidän täytyy tehdä.

— Teidän ylhäisyytenne, minä vannotan teitä kuninkaan ja oman kunnianne nimessä, maan pelastuksen ja jälkimaailman nimessä, joka kerran on tuomitseva tekojamme — pelastakaa Viipuri! Jos se kukistuu, niin on kenties piankin koko Suomi mennyttä kalua. Älkäämme laiminlyökö hetkistäkään, vaan lähtekäämme liikkeelle ja käykäämme rohkeasti vihollisen kimppuun, missä hyvänsä hänet tapaamme! Minä ymmärrän teidän ylhäisyytenne epäilykset; minä tiedän, että me olemme vihollista sekä mieslukuun että varustuksiin nähden paljon heikommat, mutta meillä on sitävastoin kuninkaamme esimerkki ja lannistumaton rohkeutemme; me puolustamme maatamme, me voimme ainakin kuolla sen edestä. Peräytyminen ja paikoillaan pysyminen lamauttaa mielet koko armeijassamme. Niin kauan kuin seisomme toimettomina täällä, vaikka melkein kuulemme tykinjyskeen Viipurista ja vaikka joka päivä jokin osa sen muureista kaatuu, jokin osa sen harvoista puolustajista vuotaa verta — niin kauan on jokainen käsi hervoton ja jokainen sotilas joukossamme kuin raajarikko. Mutta käskekää meidän käydä kohti ja karata vihollisen kimppuun, niin jumal'auta, meidän käsivartemme tulevat lujiksi kuin teräs, ja heikoinkin meistä on vetävä vertoja kymmenelle. Minä tunnen tämän kansan; teidän ylhäisyytenne pitäisi myöskin tuntea se. Se ei kelpaa leirielämään, se tahtoo veressä työtä tehdä, kun ei saa auran ja äkeen ääressä työskennellä. Jos kuninkaamme olisi täällä keskellämme, niin — minä vannon kunnon miekkani nimessä — hän ei viipyisi nyt leirissä, hän olisi kuin jehu vihollisten kimpussa ja ajaisi heidät kuin sudet pois heidän varmalta saaliiltaan. Lähtekäämme siis liikkeelle, jo tänä päivänä, nyt heti kohta! Minulla on johdossani vähäinen, viisikymmenmiehinen joukko ylioppilaita ja teinejä. Suokaa minulle se kunnia, että saan olla ensimmäisenä etujoukossa ja raivata tiemme puhtaaksi. Minä vannon teidän ylhäisyydellenne, että ellei Viipuri ole vapaa ennen tulevan kuun syntyä, on juhannuksen aurinko paistava sen muurien vierellä minun ja minun kumppanieni haudalle.

— Herra majuri, milloin olette oppinut noin kauniita puheita pitämään? Ne olisivat totta tosiaan oivallisia maljan ääressä, mutta vanhana soturina ja teidän päällikkönänne, herraseni, tulee minun ilmoittaa teille, etten ole neuvojanne pyytänyt enkä myöskään aio ottaa niitä ohjeekseni. Mitä teen, siitä vastaan minä yksistään hänen kuninkaalliselle majesteetilleen, joka on antanut minulle selvät käskyt, ja niitä totellakseni en katso itseäni oikeutetuksi ryhtymään tyhmänrohkeihin yrityksiin riittämättömillä voimilla. Ellei Stjernstråle voi auttaa itseään, niin en ainakaan minä pane kuninkaan väkeä hänen tähtensä alttiiksi, seuratkoon sitten siitä mitä hyvänsä.

— Seuraus tulee olemaan se, että teidän ylhäisyytenne Viipurin kukistuttua saa koko Venäjän voiman niskaansa.

— Se on oleva minun asiani. Jääkää hyvästi, herra majuri! Suonette anteeksi, että tähdelliset tehtävät…