— Teidän ylhäisyytenne, suvaitkaa kumminkin, että minä vähäisen joukkoni kanssa menen partioretkille, pyytelemään vihollisen sanansaattajia ja kuormastoja…
— Kuinka sanoittekaan? Ylioppilaita ja teinejä? Ei, herra majuri, minä en voi vastata siitä, että te menetätte heidät uhkayrityksissänne. Te jäätte tänne joukkonne kanssa, kunnes saan sopivamman tilaisuuden käyttää teitä.
— Veri vuotaa juuri lähellämme, kanuunat jyskävät, Suomen esimuuri kaatuu, ja te kiellätte minua taistelemasta!
— Minä käsken teitä pysymään paikoillanne, ja te tottelette minun komentoani. Hyvästi!
— Teidän ylhäisyytenne… Nyt näen jo edeltäpäin Suomen kohtalon! Mistä syystä täytyy kansan, joka niin mielellään tahtoisi sotia, olla onnettomuudekseen kytkettynä kelvottomaan päällikköön!
Nämä viimeiset sanat mutisi urhoollinen henkivartija partaansa ja poistui kenraalin huoneesta sydän täynnä surua ja mielikarvautta.
3. RUTTO VUONNA 1710.
Urhoollisen puolustuksen perästä oli Viipuri, oman onnensa nojaan heitettynä, ollut pakotettu suostumaan pakkosovintoon 10. päivänä kesäkuuta, ja Stjernstrålen täytyi suuremman osan kanssa jäljellä olevia sotilaitaan antautua sotavangiksi ja jättää viholliselle 140 kanuunaa, 8 mörssäriä ja melkoinen määrä kaikenlaisia sotatarpeita. Vielä samana vuonna 3. päivänä syyskuuta täytyi Käkisalmen linnan 231:ne kanuunoineen, 40:ne mörssäreineen ja 381,00:ne ruutinauloineen antautua, sittenkun sen vähälukuinen, kolmen- tai neljänsadan miehen suuruinen vartijaväki kahden viikon päivät oli puolustanut linnaa enemmän kuin kymmenkertaista voimaa vastaan. Ikuisiksi ajoiksi oli Ruotsi nyt kadottanut Suomen ja Laatokan. Hirveitä väkivaltaisuuksia harjoitettiin Viipurin ympärillä olevissa pitäjissä, hurjia tekoja, hirmuisuuksia, joiden muistoa vuosisadat tuskin ovat voineet hävittää ja joille ainoastaan Pohjanmaalla muutamia vuosia myöhemmin tehdyt ilkityöt vetävät vertoja. Emme tahdo uudistaa surullisia muistoja, tahdomme äänettöminä käydä niiden ohitse ja muistuttaa vain, että Venäjän sotajoukkojen ankara kuri ja ylimalkaan sääliväinen käytös maata kohtaan myöhemmissä sodissa ei onneksi ole voinut antaa mitään käsitystä Isonvihan kauhistuksista.
Mutta niinkuin tuomion enkelit olisivat tyhjentäneet kaikki vihansa maljat tänä onnettomana aikana, tuli vielä kolmas murhanenkeli etsimään, mitä nälkä ja sota olivat tähän hävitettyyn maahan tähteeksi jättäneet. Ajan synkästä kohdusta syntyi uusi maanvaiva, hävittävä rutto, joka verkalleen levisi pohjoiseen ja läntiseen osaan Euroopan mannerta. Vaikka olikin kotoisin itämailta, näytti se saaneen alkunsa Puolan ja Galizian tappotanterilta nousevista myrkyllisistä höyryistä keskellä Kaarle XII:n voittoretkiä vuonna 1707, ja tapasi leviämiselleen yleensä otolliset olot niissä puutteissa ja suruissa, jotka sotia seurasivat. Tutkimaton, luonnon salaisissa työpajoissa puhjennut hämmennys näytti nyt, samoin kuin suurina nälkävuosina, irroittelevan terveyden ja elämän liitoksia. Hirmuiset kylmät talvet susilaumoineen, tukalan kuumat kesät, maanjäristykset ja katovuodet olivat kulkutaudin edelläkävijöitä. Nälkään ja kurjuuteen nääntymäisillään olevat, Virosta ja Liivinmaalta lähteneet pakolaiset levittivät hävitystä Suomen ja Ruotsin rannikoille. Syyskuun 9. päivänä rutto tuli kahden liiviläisen naisen tuomana Helsinkiin. Saastuneet huoneet suljettiin heti kohta, ja kaikki meren puolelta tulevat pakolaiset vietiin kaukaiseen, saaristossa olevaan luotoon (Suureen Mjölöhön?). Mutta kulkutauti yltyi yhtäkaikki ja tappoi kolmessa kuukaudessa 1,185 henkeä tästä silloin vielä pienestä kaupungista. Sitten se ilmaantui Porvooseen ja tappoi 652 henkeä, jonka perästä se levisi edelleen pitkin rannikkoa ja sisämaahan päin. Suurinta osaa Suomea, vieläpä Ouluakin, kuritti tämä hirmuinen vieras. Muutamin paikoin, niinkuin Janakkalassa ja Mäntyharjussa, se hävitti enemmän kuin puolet väestöä, ja kokonaiset kylät jäivät autioiksi. Toiset seudut pääsivät paljon helpommalla; muutamat näyttävät kokonaan säästyneen.
Kertomuksemme vie meidät Turkuun. Ollaan saman onnettoman vuoden lokakuun keskivaiheilla.
Niiden harvojen matkustajain joukossa, jotka siihen aikaan tärkeimpiä asioitaan toimitellen kävivät Turussa, oli myöskin hyvä tuttavamme, Bertelsköldin vapaajoukon korpraali Simon Bång. Hänen tulonsa sinne ei ollut loistava; se tapahtui jalkaisin siten, että hän ohjista talutti vanhaa rakuunahevosta, joka tähän asti oli häntä kuljettanut, mutta nyt nälän ja monien vaivojen masentamana oli kaatumaisillaan. Kunnon Bång tuskin enää tunsikaan syntymäseutuaan — niin oli Turku muutamissa kuukausissa muuttunut. Sumuinen ja raskas etelätuuli puhalteli hiljaa kaupungin yli, savu painui alas, ja sameaksi käyneen Aurajoen rannat olivat paksun vihreän liman peitossa. Nuo ennen väkeä vilisevät rantasillat olivat autiot, yliopiston salit tyhjillään, kadut autiot, torit kellastuneiden syyslehtien peitossa. Siellä täällä hiipi joku inhimillinen olento hätäisesti ja kiireesti apteekkiin päin. Suljetut huoneet olivat kuin äsken umpeenmuurattuja hautoja, ja useimmat ikkunat oli valkeilla liinoilla verhottu. Tuon tuostakin jyrisivät raskaat kärryt kaduilla. Niitä ajoi synkkänä ja verkalleen mies, joka päästä jalkoihin asti oli verhottu mustasta vahakankaasta tehtyyn mekkoon ja naamariin, joka teki hänen ulkomuotonsa kahta kamalammaksi. Näiden kärryjen perässä juoksi toisinaan kiljuvia lapsia, muutamat itkien, toiset pienillä nyrkeillään uhaten lyödä tuota julmaa miestä, joka ei tahtonut antaa heille takaisin heidän isäänsä tai äitiänsä, joita hän kärryissään kuljetti. Simon Bång ei ollut mikään itkunherkkä mies, mutta tätä nähdessään hän käänsi silmänsä pois, ja pari suurta kyyneltä vierähti hänen mustalle, takkuiselle parralleen.
Hän läheni nyt kaupungin keskustaa, arvokasta tuomiokirkkoa. Sen ovet olivat auki, vaikka oli arkipäivä, ja urut siellä sisällä hymisivät hautausvirttä. Kirkkomaalla sen ulkopuolella oli metelöivää kansaa. Seppä, jonka jo tunnemme, Vasara-Jaakko, oli yöllä haudannut sinne ruttoon kuolleen vaimonsa, ja tämä oli kovasti kielletty, sillä kaikki ruttoon kuolleet oli vietävä kaupungin ulkopuolelle uuteen hautausmaahan. Niin pian kuin rikos tuli tunnetuksi, otatti siis maaherra Palmenberg, joka oli ankara herra, kuolleen ylös ja panetti sepän vankeuteen. Mutta Vasara-Jaakko ei luopunutkaan niin helposti siitä, minkä hän katsoi inhimilliseksi oikeudekseen. Hurjistuneena hän hutki nokisilla nyrkeillään ympärilleen kuin vimmattu ja paiskasi vartiomiehen toisensa perästä selälleen maahan. Väkijoukko kävi hänen puolelleen, vartijat ajettiin tiehensä, ja kuollut pantiin jälleen hautaan. Täydellinen laittomuus näytti jo päässeen vallalle. Yhteiskuntajärjestyksen siteet olivat katkeamaisillaan, ja vallattomuutta lisäämään sekaantui ryhmään joukko juopuneita kisällejä ja merimiehiä, jotka edellisenä yönä olivat tyhjentäneet äskettäin kuolleen kauppiaan viinivaraston.
Eräs vanha akka, silmät päässä hurjasti tuijottaen ja hiukset hajallaan, kiipesi eräälle hautakummulle ja rupesi ennustamaan. Yksi kiljuja toisensa perästä vaikeni hänen ympärillään ja vähitellen syntyi äänetön hiljaisuus kirkkomaalla. Kaikki tunsivat Tyrvään Inkerin; hän oli, samoin kuin Mainiemen noita-akka, jo kauan kulkenut ihmisten kauhuna ja ollut tuomioistuinten tutkittavana. Puolella todistuksella näytettynä noituuteen syylliseksi hän oli istunut tunnustuksilla vankeudessa — ollen yksi sen kauhistavan noitavainon viimeisiä uhreja, josta on kerrottu Välskärin viidennessä kertomuksessa. Eipä toki sentään oltu enää ihan niin varmoja kuin ennen semmoisten rikosten mahdollisuudesta; tuomarit miettivät jo kauemman aikaa ennen kuin uskalsivat tuomita ketään roviolla poltettavaksi. Eikä Inkeri ollutkaan entisten aikain noitia. Häiriytyneessä mielikuvituksessaan hän pikemmin piti itseään pyhimyksenä, nais-profeettana kuin paholaisen palvelijana, ja hänen tapansa olikin manauksiinsa sekoittaa mitä ankarimpia parannussaarnoja. Hänen hulluutensa olisi ollut varsin viatonta laatua, jos hänen olisi annettu olla rauhassa, mutta nyt hän saattoi ymmälle tuomarinsa, jotka eivät tienneet, hyväkö vai paha henki hänessä puhui. Näin istui vanha Inkeri vuosikausia lukkojen ja telkien takana tuomiotaan odottaen, kunnes hän nyt, tiesi kuinka, oli ruttotaudin häiriöiden aikana päässyt irti.
— Voi, voi sinua Turku! — huusi akka vimmoissaan. — Voi, voi sinua, kirottu kaupunki, joka, niinkuin Israel, olet polttanut profeettasi ja vetänyt tietäjäsi tuomioistuinten eteen ja heittänyt heidät virtaan ihmisten pilkaksi! Minä sanon sinulle, että tuli on putoava taivaasta ja pyyhkäisevä sinut pois maan päältä, kun vihan päivä tulee päällesi, ja rovioiden kipinät leimahtavat ilmituleen ja polttavat sinut poroksi. Voi, voi sinua, tuomiokirkko, joka olet porttisi avannut kiroamaan pyhiä ja Jumalan vihittyjä! Minä sanon sinulle, kirkko, että näitä sinun porttejasi ei suljeta ennenkuin hävityksen kauhistus seisoo sinun pyhimmässä paikassasi, ja hevosten kaviot polkevat kuolleittesi kammioita. Voi sinua, virta, joka olet niellyt Valpuri Kynin, minun äitini äidin, ja muut hänen kaltaisensa, joilla on ollut profeettain lahja! Minä sanon sinulle Aurajoki, että sinun aaltosi tulevat punaisiksi verestä ja harmaiksi tuhkasta, ja tulen liekit kuivaavat sinun urasi, ja vihollisen alukset tungeksivat sinun päälläsi niin tiheässä kuin jääkappaleet suuressa kevättulvassa. Voi sinua, hietamäki, joka olet lainannut maasi noita-akkain roviopaikaksi! Minä sanon sinulle, että sinut peitetään kuolleiden hautaamattomilla luilla ja kastetaan verellä ja sinä tulet olemaan kotkain ja sutten pesäpaikkana. Voi sinua, metsä, joka olet lainannut puitasi rovioita varten! Minä sanon sinulle, että sinä olet kaatuva vihamiehen kirveen ja väkivallan liekkien edessä ja maan päältä hävitettävä, eikä ole maasi enää ruohoa kasvava. Voi sinua, kansa…
— No, mutta saattakaa nyt toki tuo hullu akka vaikenemaan! — kuului samassa maaherran voimakas ääni, kun hän hevosella ratsastaen oli tullut paikalle järjestystä palauttamaan.
Ei kukaan tohtinut koskea ämmään. Koko lukuisassa joukossa ei yksikään kohottanut kättänsä, eikä kukaan muu edes aukaissut suutansa, käskeäkseen häntä vaikenemaan.
— Voi sinua, Turun kansa, — jatkoi hän, — sinä, joka pesit kätesi marttyyrien veressä ja ilkkuen nauroit heidän valitushuudoilleen! Minä sanon sinulle, että sinä olet höystävä pellot ja kirkkomaat ruumiillasi ja sinut hajoitetaan ympäri niinkuin akanat myrskyssä. Voi sinua, koko suuren Suomen kansa, jonka synnit huutavat taivaaseen ja vaativat kostoa! Minä sanon sinulle, että sinun vihamiehesi käyvät sinun kimppuusi, ja katso, hän seisoo jo tupasi kynnyksellä, ja hän on tuleva sisään ja hävittävä sinut ja sinun lapsesi, niin ettei yhtään harmaata hiusta eikä yhtään imevää lasta sinusta säästetä, ja seitsemän vuotta hän on sinua rautaisella valtikalla hallitseva ja hosuva sinut kuoliaaksi ja tallaava sinut niinkuin rikkaruohon maan päältä. Voi sinua kuningas…
— Hakatkaa maahan tuo kirottu noita, hän herjaa kuningasta! — huusi maaherra vihan vimmassa. Mutta kauhistus oli herpaissut jokaisen käden — ei kukaan liikahtanut paikaltaan.
— Voi sinua, kuningas! — puhkesi akka sanomattomassa raivossa huutamaan, — voi sinua, Kaarle, Ruotsin, Göötan ja Vendien kuningas, joka sanot itseäsi kristilliseksi ruhtinaaksi ja olet kuitenkin uskottomain liitossa ja tahraat maailman verellä ja kauhistuksella! Minä sanon sinulle, että sinun onnesi tähti on laskenut eikä ole koskaan enää yön pimeydestä nouseva. Veriset ovat sinun askelesi, ja veressä olet sinä turman tietä astuva, ja sinun vihollisesi tulevat sinusta riemuitsemaan, ja ne, joita sinä enimmin uskoit, ottavat sinun henkesi salaisesti yöllä…
Nyt tunkeusi maaherra ylenmäärin suuttuneena tietäjäakan eteen, ja kaksi vartiomiestä rohkaisi mielensä ja astui esiin häntä kiinni ottamaan.
— Älkää koskeko minuun, — huusi hän, — minussa on rutto!
Miesten kohotetut kädet vaipuivat alas tämän taikaiskun tavoin satuttavan sanan vaikutuksesta.
Mutta nyt olivatkin onnettoman naisen voimat rauenneet. Hän oli vähän aikaa ihan ääneti. Sitten hän vaipui verkalleen alas, mutta hänen huulensa liikahtivat vielä kerran vienosti ja hänen kuultiin sanovan: — Voi, voi Inkeriäkin! Synnissä hän on syntynyt ja on synnissä elänyt ja synnissä puhunut, ja henki on tullut hänen päällensä hukuttamaan häntä ja viemään häntä elävän Jumalan eteen…
Näin sanottuaan vaipui hän liikkumattomaksi maahan. Hänet nostettiin ylös. Hän oli kuollut.
Väkijoukko hajaantui tämän tapauksen kamalan vaikutuksen alaisena. Uhkamielisyyden kapinallinen henki oli ikäänkuin poispuhallettu joukon mielistä. Tietäjäakan sanat olivat hillinneet myrskyn kuin rankkasade. Seppä antoi mielellään viedä vaimonsa ruumiin pois; ei yksikään virkkanut enää sanaakaan vastaan. Tulevaisuuden haamut, jotka kuoleva vaimo oli esiin loihtinut, kummittelivat kaikkien mielessä.
— Enemmän hietaa, enemmän hietaa haudoille! — komensi taas maaherran ääni… — Ka, Bånghan se on! Minä tiedän asianne, ja olen vast'ikään saanut vastauksen Tukholmasta. Hallitus on myöntynyt anomukseen. Huomenna lähtee kirje kenraali Lybeckerille sisältäen sen kuninkaallisen senaatin antaman kehoituksen — sillä ylipäällikköä ei käy käskeminen — että hän antaisi kreivi Bertelsköldin vapaajoukon toimia omin päinsä vihollisen vahingoksi. Jääkää hyvästi, minä toivotan teille ja tovereillenne onnea!
* * * * *
Kaiken syksyä kesti terveydelle vahingollista, sumuista ilmaa — myrskytöntä, sateetonta, hallatonta, lumetonta — alinomaa raskas ja pilvinen taivas, joka lyijyisen holvin lailla peitti onnetonta maata. Ja tämän ahdistavan ilmakehän alla jatkoi rutto yhä edelleen hävityksiään, ja raskas ja synkeä alakuloisuus vallitsi kaikkialla. Vasta itse jouluyönä, jolloin maailman valkeus astui alas kuoleman varjojen maahan, selkeni taipumaton taivas, ensimmäinen pakkanen tuli, ja joulupäivänä klo 11 edellä puolenpäivän, väen kirkosta tullessa, näkyi aurinko, jota ei oltu nähty moniin pitkiin kuukausiin. Samalla virkosi toivo uuteen eloon onnettomain sydämissä eikä se heitä nyt pettänytkään. Rutto helpotti äkisti, ja tammikuussa seuraavana vuonna se lakkasi kokonaan. Mutta sen hävitykset olivat suuret. Turussa vei se kolmannen osan väestöä, joka silloin arvioitiin noin 6,700:ksi hengeksi. Kuinka suuri kuolleiden lukumäärä koko Suomessa oli, ei tiedetä, mutta yksistään Ruotsinmaan osaksi tuli vähintään 100,000 henkeä. Hovi ja virkakunnat pakenivat Tukholmasta; 20,000 ihmistä heitti henkensä; Kööpenhaminassa 23,000. Monet, jotka olivat menneet ruttoa pakoon, palasivat vasta myöhään talvella kaupunkeihin. Historia säilyttää tältä ajalta vieläkin kertomuksen eräästä suomalaisesta yli-inspehtorista Johan Erik Nordebergista, joka on kuuluisan Nordenskiöldin suvun kanta isä. Hän varusti luotettavan aluksen kaikenlaisilla tarpeilla, astui sitten, niinkuin muinoin Nooa, alukseensa vaimoineen, lapsineen ja palkollisineen ja purjehti niin useita kuukausia ympäri Ahvenanmaan saaristoa, päästämättä yhtään venettä tai ihmistä lähelle alustaan; ja tätä menoa hän jatkoi, kunnes pahin taudin aika oli mennyt ohi.
4. PORVOON PÄÄMAJA.
Vuodet 1711 ja 1712 menivät ilman suurempia sotatapauksia. Venäläisiä joukkoja liikkui hävitysretkillä Viipurista käsin; Venäjän laivasto ilmaantui saaristoon; mutta tsaari Pietarilla oli yllin kyllin huolta turkkilaisista eikä hänellä ollut aikaa ajatella Suomea. Varsovan luona voittajana suoriutunut kreivi Nieroth, rehellinen ja uskalias, mutta ikänsä ja kivulloisuuden heikontama sotavanhus, sai ylipäällikkyyden tässä maassa ja teki yrityksen valloittaakseen takaisin Viipurin. Se epäonnistui tykistön ja ruokavarain puutteessa. Ei voitu hänen nostoväkeänsäkään, joka oli huonosti varustettua, saada säännölliseen piiritykseen ryhtymään, vaan karkasi se lipuiltaan kotiseuduilleen takaisin. Viipurin kohtalo oli tähtiin kirjoitettuna.
Nieroth kuoli vuoden 1712 alussa, ja heinäkuussa samana vuonna kuningas määräsi Lybeckerin jälleen ylipäälliköksi, kenties juuri sentähden, että neuvoskunta oli tehnyt niin paljon kanteita häntä vastaan. Benderin mellakka lensi nyt huhun siivillä ympäri Euroopan, ja rauhoittunut tsaari alkoi katsella pohjoiseen päin. "Kaarle XII on hullu", huusivat yhteen ääneen sen ajan valtiomiehet, ja tsaari Pietari oli luultavasti samaa mieltä. Ainakin oli Ruotsin leijona menettänyt kaikki toiveensa Konstantinopolissa, ja tsaari sai nyt huoletta ruveta valloittamaan Suomea ja siten täydentämään valtaansa Itämerellä.
Ensimmäisen iskun kotkan kynsistä sai Helsinki. Tätä tapausta kuvailee Henrik Forsius topografisessa kertomuksessaan vuodelta 1757 seuraavin sanoin:
"Vuonna 1713 rukoussunnuntaina klo 11 a.p. tuli tänne Venäjän merilaivasto vihamielisessä aikomuksessa; ja koska tsaari silloin, miltei kenenkään tietämättä, vedätti aluksensa Herttonaisten salmen yli, niin eivät täkäläiset suomalaiset rykmentit[18] tästä hämmästyneinä voineet tehdä hänelle mitään sanottavaa vastarintaa, vaan olivat pakotetut, kyynelet silmissä, täältä paetessaan itse pistämään kaupungin tuleen. Venäläinen astuu sitten esteettömästi maihin ja jakaa miehistönsä siten, että yksi osa kokee sammuttaa julmaa tulenliekkiä kaupungissa, mutta ei voita tällä työllään sen enempää, kuin että saa muutamia puoleksi palaneita hirsiä ja meripuoteja sekä rannalla olevia taloja pelastetuksi. Toisella osalla joukoistaan hän ajattaa meidän pakenevaa väkeämme takaa, mutta pysähtyy vähän kulussaan, kun meidän väkemme ylimennessään oli polttanut kaksi Hämeentullin luona likellä kaupunkia olevaa siltaa. Kuitenkin on venäläinen niin väsymätön, että jäljelle jääneistä hirsistä tekee lautan ja vie väkensä yli. Sillä välin saivat meidän miehemme aikaa kokoontua tekemään vastarintaa Vanhassakaupungissa, mutta täytyi heidän kumminkin häiriötilaan jouduttuaan väistyä vihollisen tieltä. Venäläinen saa nyt kaikki paikat haltuunsa, mutta on pari päivää sen jälkeen, kun meidän ruotsalainen kaleerilaivastamme saapuu paikalle, pakotettu lähtemään täältä takaisin Porvooseen; josta se syksypuoleen tulee Helsinkiin jälleen, jolloin suuremmalla rohkeudella valloittaa kaupungin, ja pitää sen vallassaan 1721 vuoteen asti. Pakolaiset, joilla tähän aikaan oli suurempi turvallisuus metsän petojen keskellä kuin kotonaan, alkoivat nyt vähitellen parempaa toivoen hiipiä esiin. Jos venäläinen ei olisi pois lähtiessään jättänyt eheiksi kasarmejaan, jotka se täällä ollessaan oli rakentanut lähiseuduilta sinne kuljetetuista huoneista, niin asukkaat eivät olisi tienneet, mihin päänsä pistivät. He ovat kumminkin lauhemman ilman toivossa tyytyväiset siihen, että entisten hyvin rakennettujen huoneittensa ja kalliimman tavaransa sijaan saavat sijoittua muutamiin äkkipikaa kelvottomasti rakennettuihin ja pilaantuneihin kasarmeihin. Asukasten verellä tahrattu tuhka hämmästyttää heitä niin, että he vaivoin voivat tuntea entiset tonttipaikkansa."
Helsinki poltettiin, kun ei ollut aikaa eikä hevosia korjaamaan pois sinne koottuja runsaita varoja. Muutamat sanovat sen tapahtuneen Lybeckerin käskystä, ja varmaa on, että neuvoskuntakin häntä siitä paljon moitti. Lybeckerillä oli erinomainen kyky herättää närkästystä ja nurjaa mieltä. Kesällä hän tahtoi venäläisten lähetessä polttaa Turunkin — "vihollista vahingoittaaksensa." Se kyllä saatiin estetyksi, mutta paljas huhu siitä herätti yleistä suuttumusta Lewenhaupt ei näy unohtaneen esikuvaansa Lybeckeriä, kun hän 29 vuotta myöhemmin häpeällisellä pakomatkallaan pistätti Haminan kaupungin tuleen.
Urhoollinen Kaarle Kustaa Armfelt, joka silloin oli Uudenmaan jalkaväen kenraalimajuri, peräytyi Helsingistä Suomen pääarmeijan luo Porvooseen, ja nyt odotettiin taistelua. Mutta kohta lähestyi Venäjän laivasto, ja Lybecker peräytyi pois tieltä Mäntsälään sekä sieltä vielä ylemmäksi Hämettä kohti. Sillaikaa hävitti vihollinen rantamaata ja koko seutua Porvoon ympärillä. Samaan aikaan tuli sekä nuhteita neuvoskunnalta että lisäväkeä armeijalle. Lybecker samosi nyt takaisin Porvooseen, ja täällä tapaamme hänet jälleen kesällä 1713.
Porvoo, joka Viipurin kukistumisen jälkeen oli viimeinen vielä säilynyt kaupunki idän puolella, oli paljon kärsinyt 11. päivänä toukokuuta 1708 tapahtuneesta venäläisten hyökkäyksestä, jolloin 300 miehisen retkikunnan onnistui anastaa tämä linnoittamaton kaupunki. Tosin asettui 80 kaupungin nuorta miestä sillalle vihollista vastaan ja ajoi sen takaisin, jolloin vihollinen menetti 50 miestä; mutta seuraavana aamuna nousi tämä uudestaan maalle Tarkkisissa, löi puolustajain järjestämättömän joukon, ryösti kaupungin ja poltti osan siitä sekä läheiset maalaistalot. Tämän onnettomuuden ja sitä seuranneen ruttotaudin jälkeen ei Porvoo vielä ollut tointunut, puolet sen asukkaista oli kuollut tai hajaantunut sinne tänne, ja vanha jyrkkäkattoinen ja teräväharjainen tuomiokirkko katseli äänettömän vakavasti noita ahtaita, mutkaisia ja puoleksi poltettuja katuja ja noita sotilaslaumoja, joita päämajan ympärillä vilisi.
Kaupungissa ja sen lähitienoilla oli vilkasta liikettä. Osa sotajoukkoa oleskeli teltoissa sillä korkealla hiekkatöyräällä, jota kutsutaan Linnanmäeksi, ja joka on muinaisten varustusten jäännös, toiset taas majailivat läheisissä herraskartanoissa, jotavastoin nostoväki, jolla ei ollut telttoja saatavilla, oli ryhmittäin asettunut Näsinmäelle, vastapäätä kaupunkia. Satojen leirivalkeain savu nousi sinistä elokuun taivasta kohti, ja rummut rämisivät maahan sotketuilta viljavainioilta ja ryöstetyiltä naurismailta.
Suomen sotavoima oli taas karttunut 9,000:ksi mieheksi, jotka olivat sekä sotaan kykeneviä että taistelunhaluisia ja joista noin puolet oli säännöllistä sotaväkeä ja loput nostoväkeä. Tieto ja tunto siitä, että oli vähemmälläkin voimalla lyöty suuri venäläinen sotajoukko Narvan luona, asui vielä jokaisen rinnassa, eikä siis voittoa epäillyt kukaan. Jo vihdoin viimeinkin, niin monen häpeällisen ja vaivalloisen peräytymisen jälkeen, oli nyt siis saatava toden takaa taistella, ja ensi kerran pitkästä kotvasta kaikuivat taas iloiset ja rohkeat sotalaulut Suomen koivujen alla.
Kun siis kenraali Lybecker päällystönsä kanssa ratsasti sotajoukkojensa katselmusta pitämään, unohti sotamies vanhan kaunansa ja tervehti häntä kaikuvin hurraahuudoin siinä varmassa vakaumuksessa, että tämä katselmus ennusti rohkeata hyökkäystä joko Helsinkiä kohti, jossa vihollisen voima oli vähäpätöinen, tai Viipuria vastaan, jossa kovimpia kolahduksia, mutta suurempi kunniakin oli odotettavana.
Nämä toiveet kiihtyivät aina ilmeiseksi riemuksi, kun tieto tuli onnellisista retkistä, joita suomalaiset partiojoukot sekä idässä että lännessä olivat äskettäin vihollisen vahingoksi tehneet. Vähän matkaa Porvoosta sijaitsevan Jakarin kartanon herra, eversti Ramsay, oli alustalaisistaan kokoamansa vapaajoukon kanssa retkeillyt aina Helsingin porteille asti ja toi tänne vankeja yli neljänkymmenen; niiden joukossa kaksi upseeria. Idässä oli Bertelsköld vapaajoukkonsa avulla anastanut ison kuormaston Viipurin tienoilla, ja sitten vielä saanut kiinni erään lähetin, joka kuljetti tärkeitä kirjeitä sotaministeriltä Pietarista. Korpraali Bång, joka vei nämä kirjeet ylipäällikölle, ilmoitti, että osa Karjalan väestöä oli aseissa rohkean talonpojan Sallisen johtamana; että pelkäämätön Luukkonen, yhdessä alipäällikkönsä Långströmin kanssa vehkeili vihollisen selän takana, ja että lopuksi Bertelsköld toivoi voivansa katkaista kaiken maitse ylläpidettävän yhteyden Viipurin ja Pietarin väliltä, jos vain voisi luottaa Suomen etenevään sotajoukkoon.
Ylipäällikkö otti vastaan nämä sanomat vähän hämillään. Korkeimmasta käskystä hän oli vähän ennen antanut Luukkoselle majurin valtakirjan sekä nimittänyt Långströmin kapteeniksi. Mutta partiolaiset eivät olleet hänelle mieleen. Hän ei ollut hurraahuutoja kuulevinaankaan. Hän näki niissä epäsuoran kehoituksen taistelemaan; hän tunsi väkensä. Juromielisenä ratsasti hän Armfeltin rinnalla, peitellen toisinaan nolouttaan muutamilla äreillä, nostoväen kirjavia pukuja ja heidän tomppelimaista kiväärin kantotapaansa koskevilla muistutuksilla.
— En vastaa näistä miehistä paraatirintamassa, mutta kun he ovat silmätysten vihollisen kanssa ja kun kymmenen askelen päässä laukaistaan, silloin käyn takuuseen heistä, — vastasi urhoollinen Armfelt vähän närkästyen. — Teidän ylhäisyytenne antakoon vain heille tilaisuutta siihen.
— Johan ne lurjukset Viipurin luona näyttivät, mihinkä kelpaavat, — jatkoi Lybecker. — Eivätkö pötkineet käpälämäkeen kuin lammaslauma heti, kun kuulivat koiran haukunnan.
— Ei, teidän ylhäisyytenne, he eivät paenneet sentähden, että pelkäsivät vihollista; he pakenivat sentähden, kun eivät saaneet kohdata sitä mies miestä vastaan käsikähmässä, ja saman he tekevät nytkin, jos eivät saa tapella. Heidän reppunsa ovat kohta tyhjät, viljat heidän pelloillaan ja niityillään ovat korjaamatta. Kuinka saattaa teidän ylhäisyytenne vaatia heitä kestämään pitkällistä leirielämää, kun he eivät näe siitä muuta seurausta kuin alituisia marsseja eteen- ja taaksepäin, sill'aikaa kun vihollinen estämättä hävittää maata heidän ympärillänsä! Tämän väen kanssa ei suoriteta liikkeitä, vaan taistellaan. Pitääksemme sotajoukkomme koossa meidän täytyy taistella.
— Me olemme liian heikot, meidän täytyy odottaa lisäväkeä.
— Ja sill'aikaa, kun me saamme muutamia satoja miehiä lisää, saa vihollinen kymmeniä tuhansia. Sill'aikaa, kun säännölliset joukkomme ehkä saavat pari komppaniaa alokkaita lisäkseen, luopuu kenties kaksituhatta nostoväen miestä lipuistaan. Kaunis vuodenaika menee ohi, ja kohta tekevät syyssateet tiet mahdottomiksi kulkea. Teidän ylhäisyytenne, meidän täytyy taistella!
— Jos tiet tulevat mahdottomiksi kulkea, niin on siitä enin haittaa viholliselle. Meille on eduksi, että viivytämme sitä niin kauan kuin mahdollista.
— Sill'aikaa, kun vihollinen elämöi tulella ja miekalla … kun maa vuotaa verta … kun närkästys, katkeruus ja häpeä täyttää kaikkien mielet! Ei, teidän ylhäisyytenne, sillä kannalla kuin asiat nyt ovat, ei tuumita, vaan toimitaan. Meillä on nyt 9,000 miestä, ja vihollisella tuskin on enempää kuin 12,000 yhteen paikkaan koottuna. Jos emme nyt tohdi taistella, niin meillä kolmen viikon perästä ei ole enempää kuin puolet näistä joukoista, jotavastoin vihollinen sillä ajalla on kasvattanut voimansa kahta vertaa suuremmaksi. Tässä ei ole valitsemisen varaa, meidän täytyy tapella!
— Herra kenraalimajuri, te tiedätte minun ajatukseni ja hänen majesteettinsa selvän käskyn. Tahtoni on, että keskeytämme tämän puheen, ja te tekisitte paremmin, kun harjoittaisitte väkeänne edes kaikkein yksinkertaisimpiin käsitemppuihin. Lempo vieköön, nuo miehet tekevät kunniaa kuin rupikonnat!
— Suvaitkaa minun vielä tehdä yksi kysymys! Aikooko teidän ylhäisyytenne odottaa vihollista tänne?
— Minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat.
— Mutta jos se käy kimppuumme, niin toivon, että pidämme paikkamme.
Asemamme on edullinen…
— Minä olen sanonut herra kenraalimajurille, että minä toimin niinkuin asianhaarat vaativat ja minä olen käyttävä teidän miekkaanne, jos sitä tarvitsemme. Haluatteko olla päivällisellä luonani?
Armfelt nosti, keveästi kumartaen, kätensä hattunsa reunaan. S
— Auf Wiedersehen!
Ja molemmat päälliköt erosivat — Lybecker tyytyväisenä, että oli päässyt kuulemasta muistutuksia mieheltä, jota hän sekä pelkäsi että vihasi ja jonka rinnalla hän sotilaana tietystikin tunsi itsensä tuhatta kertaa huonommaksi — Armfelt sitävastoin harmissaan ja punoen päässään keinoa, miten hän, niinkuin muinoin Themistokles, pakottaisi ylipäällikön taistelemaan. Tuskin hän oli asuntoonsa palannut, kun jo istui kirjoittamaan seuraavaa kirjettä vaimolleen Loviisalle, syntyisin Aminoff, Isnäsin kartanoon:
Rakas Loviisani!
Tämä vain pikimmältään, antaakseni sinulle edeltäkäsin tiedon mahdollisesta käynnistäni siellä, jos tulisimme voitetuiksi ja pakotetuiksi Ruotsiin pakenemaan. Tilanne täällä on toivoton, armeija kapinassa, ruokavarat lopussa ja ampumavarat viimeisistä sateista perin pilaantuneet. Toivon, ettei vihollinen toki hätyytä meitä tänäpäivänä eikä huomennakaan tässä kovin epäedullisessa asemassa, sillä jos niin onnettomasti kävisi, niin aavistan edeltäkäsin, että tappiomme on oleva täydellinen ja välttämätön. Ole kumminkin hyvässä turvassa, minä pelastan meidät kaikki, unohtaakseni sinun uskollisessa sylissäsi onnen epävakaisuuden. Suutele pientä Kustaatani, ja anna Stoltin harjoitella häntä ahkerasti sotatemppuihin; muutamain päiväin kuluttua olen kenties luonanne ja kahden viikon perästä Ruotsissa. Hyvästi! Kuolemaan asti sinun K.K.A.
Porvoossa, 4. p:nä elok. 1713.
Kenraali sinetöi kirjeen ja helisti kelloa. — François! — sanoi hän uskolliselle kamaripalvelijalleen, joka oli seurannut häntä Ranskanmaalta ja oli kyllin harjaantunut siihen aikaan ylen tärkeään toimeensa, ymmärtääkseen puolesta sanasta isäntänsä tahdon, — haluatko ansaita kaksikymmentä tukaattia?
Ranskalainen naurahteli. — Teidän armollanne on erinomainen taito kiihoittaa intoani, muistuttaen minua siten entisistä iloisemmista päivistä — Valenciennes'ssä esimerkiksi…
— Vaiti, veitikka. Ei nyt ole kysymys nuoruuden hullutuksista. Hanki itsellesi niin pian kuin suinkin talonpoikaispuku ja ompele tämä kirje takkisi vuorin ja päällystän väliin, mutta, älä ompele sitä kovin taitavasti … ymmärrätkö?
— Eikö kovin taitavasti? Hyvä.
— Lähde sitten kuljettamaan tyhjiä pyttyjä ja mitä muuta rojua satut saamaan vihollisen etuvartijain ohitse. He ovat tuskin kahden penikulman päässä täältä, Sipoossa. He ottavat sinut vangiksi, ymmärrätkö?
— Hyvä. He ottavat minut vangiksi.
— Ja sitten sinut lunastetaan takaisin, ellei sinua sitä ennen hirtetä.
Kamaripalvelija veti ilveillen suunsa irviin.
— Toivon, että tämä kirje tulee olemaan sinun pelastuksesi. Sinua tutkitaan — sinä puhut itsesi pussiin — sinua ahdistetaan, tarkastetaan, ja kirje, joka sinun piti viedä Isnäsiin, löydetään. Välttääksesi hirsipuuta sinä valehtelet minkä osaat meidän huonosta asemastamme ja annat viimein, paljon tingittyäsi, houkutella itsesi rupeamaan vihollisten oppaaksi, johtaaksesi heidät huomenna varhain äkkiarvaamatta päällemme. On hyvin mahdollista, että Lybecker vuorostaan hirtättää sinut palattuasi, mutta olethan siihen silloin jo tottunut. Maltahan — nyt muistuu mieleeni, että voisimme paeta Mäntsälän puolelle. Sinun tulee jollakin sukkelalla tavalla huomauttaa siitä vihollisille ja toimittaa niin, että he lähettävät sotaväkeä meidän selkämme taa ja jos mahdollista joka taholta kiertävät meidät. Joka taholta, kuuletko, oo, se olisi suurenmoista se! Kun ovat ottaneet sinut hirrestä alas, niin teen sinut hovimestarikseni ja korotan palkkasi kahta vertaa suuremmaksi.
— Teidän armonne käskyjä olen säntilleen noudattava. Rohkenen vain alamaisimmasti anoa…
— Puhu vain suusi puhtaaksi. Ethän ainakaan kahtakymmentä tukaattia lisää?
— Fi donc, kuinka teidän armonne saattaa semmoista minusta ajatella? Minä rukoilen vain kaikkein nöyrimmästi, että jos he ottaisivat minut liian myöhään alas ylhäisestä asemastani, teidän armonne siinä tapauksessa piirrättäisi seuraavan kirjoituksen haudalleni: Tässä lepää uskollinen velikulta, joka eli ja kuoli herransa koirankureja täyttäessään.
— Hyvä, hyvä, — nauroi Armfelt, — anomuksesi on kohtuullinen ja se täytetään. Mutta suoria nyt tiehesi, sillä muuten pelkään, että peräydymme huomenna.
— Kas niin, sinä urhokas ylipäällikkö! — huudahti kenraali kamaripalvelijan mentyä. — Olet kutsunut minut päivällisille tänään; suokoon Jumala, että vuorostani voisin kutsua sinut hyvälle aamiaiselle huomenaamuna.[19] François ei ole mikään tyhmä poika, hän on syöttävä heille tämän tarinan kuin mämmikakun. Jospa nyt vain kiertäisivät meidät joka puolelta! Tahtoisinpa, jumaliste, kerran saada pakotetuksi tuon kurjan pelkurin todenteolla tappelemaan!
Päivä sai kuluneeksi, ja Armfelt oli erinomaisen hyvällä tuulella. Vaikka olikin suorapuheinen, ei hän malttanut olla silloin tällöin ylipäällikköä pistelemättä. Päivällispöydässä tuli puheeksi Rutger von Ascheberg, joka yöllä karkasi Czarnieckin puolalaisten kimppuun Kunitzin luona ja hakkasi heidät maahan. — Czarniecki oli narri, — puuttui Armfelt puheeseen; — miksi hän ei vuojustanut hevosiaan ja paennut laivastoon!
Lybecker sai pitää hyvänään tämän pilkallisen viittauksen kuuluisaan peräytymiseensä Inkerinmaalta. Mutta Czarnieckin kohtalo lienee herättänyt hänessä joitakin pahoja aavistuksia, koskapa hän yön tullessa lähetti vakoojia kaikille suunnille pitämään silmällä vihollisen liikkeitä.
Armfelt sitävastoin ratsasti sotajoukkoja tarkastamaan tullakseen vakuutetuksi — ilman että kukaan huomasi hänen tarkoitustaan — siitä, että kaikki vartijat olivat paikoillaan ja että hajalla olevat osastot olivat helposti kokoon saatavissa. Nostoväen leiristä kuljetutti hän salaa pois kaiken paloviinan, ja uusmaalaisensa antoi hän nukkua täysissä varusteissa ja kiväärit ladattuina, sanoen syyksi sen, että oli huomenna varhain lähdettävä seutua tarkastamaan.
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun eräs vakoojista täyttä laukkaa palasi Lybeckerin luo tuoden sen sanoman, että hän Sipoon puolelta oli kuullut vahvan ratsujoukon lähenevän. Kohta sen jälkeen tuli toinen ja kolmaskin, molemmat tuoden samanlaisen ilmoituksen, että vihollinen oli liikkeellä pitkin koko linjaa Mäntsälään päin. Lybecker, jota ei suinkaan käy soimaaminen siitä, ettei hän olisi ollut varovainen, antoi heti kohta kaiken ratsuväkensä nousta ratsaille ja samota tuota pohjoisesta päin uhattua paikkaa kohti, jonka jälkeen jalkaväki sai käskyn lähteä liikkeelle. Kuormasto koottiin ja kaikki, mitä ei käynyt tuota pikaa mukaan ottaminen, poltettiin tahi turmeltiin.
Armfelt raivosi. Hänen tuumansa oli ennen aikojaan tullut ilmi, mutta hän toivoi vielä sittenkin, että vihollinen koettaisi käyttää tätä näennäistä häiriötä hyväksensä. Mutta turhaan. Venäläiset, jotka eivät tavanneetkaan suomalaisia valmistumattomina, eivät jatkaneet hyökkäystään, vaan palasivat entisiin asemiinsa. Vähäpätöinen kahakka kasakkain ja Uudenmaan ratsuväen välillä oli ainoa seuraus tästä laajalle tähdätystä yöllisestä äkkiyllätyksestä.
Kun armeija neljä päivää ankarasti marssittuaan taas pysähtyi Pälkäneellä, puhkesi kauan pidätetty viha Suomen armeijassa ilmi tuleen. Upseereilla ja erittäinkin sotamiesten lemmikillä Armfeltilla oli tekemistä saadakseen täydellisen kapinan estetyksi. — Miksi emme saa tapella! — huusivat sotilaat ja syljeskelivät harmissaan sitä kirjallista päiväkäskyä, jossa ylipäällikkö velvoitti heitä järjestykseen ja sotakuriin. — Miksi emme saa tapella! — toisti nostoväki närkästyksissään. — Senkö vuoksi olemme niin monta penikulmaa samonneet kotiseuduiltamme ja kärsineet kaikenlaisia vaivoja ja vastuksia, että häpeällisesti palaisimme sinne takaisin, laukaisematta kertaakaan kivääriämme, kun vihollinen sillä välin vie meiltä maat ja mannut!
— Miksikä laukkailemme ympäri maata kuin ajetut jänikset vihollisen meitä pilkatessa ja nauraessa. Emmekö ansaitsisi, että poikanulikat joka kylässä osoittaisivat meitä sormellaan, ja että omat naisemme ajaisivat meidät luudan varrella takaisin!
— Korkein päällikkömme pötkii pakoon kuin jänis rumpua! Pitääkö meidän suvaita, että maamme kavalletaan! Pitääkö meidän suvaita, että vaimomme ja lapsemme myydään kuin kynityt kanat ensimmäiselle moskovalaiselle, joka säikäyttää kenraalin pakosalle!
— Hakekaamme käsiimme suurin pönttö Pälkäneen kirkonkylästä, pistäkäämme kenraali siihen ja heittäkäämme järveen! Vahinko pönttöä, ei kenraalia…
— Niin pojat, ja sitten otamme Armfeltin päälliköksemme.
— Ja lähdemme uudelleen vihollista vastaan, vastarintaa tehdäksemme.
— Mitä nyt, te hävyttömät lurjukset! — ärjäisi Armfelt, joka juuri ratsasti ohitse. — Tunnetteko sotalakeja ja tiedättekö, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka pitää kapinallista puhetta korkeinta päällikköä vastaan?
— Hurraa! Hurraa Armfeltille! — oli sotamiesten vastaus.
— Eläköön kuningas! — vastasi Armfelt. — Malttakaa mielenne pojat! Ei kapinaa, muuten täällä silmuksia liikutetaan. Niin totta kuin Jumala auttaa, sanon minä teille, että me saamme tapella, jos ei tänäpäivänä, niin jonakuna toisena päivänä. Pitäkää nyt suunne kiinni, minä menen kenraalin luokse.
Armfelt meni ja tapasi kenraalin ankarassa sananvaihdossa nostoväen lähettämän lähetystön kanssa, jonka johtajana oli eräs uljas nuori talonpoika Lauri Larsson Isokyröstä, yksi heidän itsensä valitsemia päälliköitä. Lybecker oli tavallisuutensa mukaan ottanut heidät ylenkatseellisesti vastaan ja haukkunut heitä kulkureiksi ja roistoväeksi, jotka eivät kelvanneet muuhun kuin rottain tavalla syömään armeijan muonavarat suuhunsa.
Talonpojat olivat kovasti kiihkoissaan. — Me emme kärsi mitään herjauksia teidän puoleltanne, herra Takaperin, tai miksi teitä sanottaneen! — puhkesi nuori Larsson suomeksi sanomaan. — Me emme ole roistoväkeä emmekä kulkureita, vaan vapaita kunniallisia talonpoikia, jotka olemme tulleet tänne uhraamaan henkemme ja veremme maamme ja kuninkaamme edestä, emmekä semmoisten herrain haukuttaviksi, joiden suurin miehuus on heidän suuressa suupalttisuudessaan. Me emme ole maan hylkyväkeä, vaan pikemmin sen mehu ja ydin ja se aine, josta Kaarle-kuningas nyt kolmenatoista vuotena on ottanut ne sotajoukot, joilla hän on voittonsa saavuttanut. Ja sen sanomme teille, kenraali, koska niin vähän huolitte suuren kuninkaamme esimerkistä, että jos ette nyt anna meidän pysähtyä ja tapella, vaan aiotte vielä kerran antaa meidän narreina juosta ympäri maata, niin me vapaat talonpojat heitämme teille hyvästit ja palaamme jälleen kotiimme, ja sitten saatte vastata Jumalan ja kuninkaan edessä siitä, kuinka olette tämän onnettoman maan kanssa menetellyt.
— Vangitse tuo petturi! — huusi kenraali vartijasotamiehelle.
Mutta Armfelt astui väliin. — Antakaa heidän mennä, herra kenraali, — sanoi hän sillä ankaralla totisuudella, joka vielä toistasataa vuotta jälkeenpäin näkyy tämän uljaan ja urhoollisen karoliinin kuvassa. — Antakaa heidän mennä, jos henkenne on teille kallis, sillä se on hiuskarvan varassa!
Lybecker kalpeni. — Mitä puhutte, herra kenraalimajuri, — sanoi hän, annettuaan talonpojille merkin, että poistuisivat. — Kauan olen jo tiennyt, että tekin olette vihamiehiäni, mutta en ole uskonut teidän rohkenevan uhmailla kuninkaan käskyjä, jotka hän minun välitykselläni antaa. Ei, herraseni, niin helposti ette voi astua sijaani.
— Hävetkää! — sanoi Armfelt, nähtyään, että he olivat kahdenkesken. — Hävetkää, herra kenraali, noin puhuttelemasta miestä, jonka avutta tällä hetkellä armeija olisi ilmi kapinassa. Teidän arkuutenne ja nurinkuriset marssinne ovat saattaneet maamme viholliselle alttiiksi ja sekä sotamiehet että nostoväen epätoivoon. Viimeisen kerran kehoitan nyt teitä muuttamaan menettelyänne ja vastustamaan vihollista. Ellette sitä tee, en voi enää sotaväestä vastata.
— Se on minun asiani. Minä tottelen kuninkaan käskyjä enkä tarvitse teidän neuvojanne.
— Suomi on hukassa — ja se tapahtuu teidän tähtenne! Ajatelkaa, herra kenraali, että tämä häpeä tahraa nimeänne tulevain sukupolvien silmissä!
— Onko teillä mitään muuta minulle sanottavana?
— On. Minä näen, että ummistatte korvanne sekä järjen että kunnian käskyiltä. Hyvä on, hallitus on käytöksenne tuomitseva. Minä olen menettelevä niinkuin velvollisuuteni ja omatuntoni vaativat. Hyvästi!
Ja Armfelt poistui, jättäen Lybeckerin neuvottomuuden ja pelon valtaan. Kenraali alkoi jo hämärästi aavistaa, että hänen tehtävänsä oli lopussa, ja hänen aavistuksensa kävi toteen. Peräytyminen Porvoosta oli ratkaiseva tapaus. Talonpojat luopuivat joukoittain armeijasta, ja suuri osa sotamiehiä seurasi heidän esimerkkiään. Muutamia viikkoja tämän onnettoman paluuretken perästä oli Suomen sotajoukko ilman taistelua huvennut vähempään kuin puoleen määräänsä, ja puute ja alakuloisuus lamauttivat niidenkin rohkeuden, jotka vielä lippuja seurasivat.
5. SISSIT.
Se kolmekymmentäkuusi miestä käsittävä ylioppilas- ja teinijoukko, joka v. 1713 lähti Turusta sotaan, oli jo kesällä 1713 huvennut puoleen määräänsä. Muutamat olivat kuolleet ruttoon, toiset kaatuneet vihollisen kuulista, ja viisi tai kuusi heistä oli katsonut paremmaksi palvella Armfeltin johdolla säännöllisten sotajoukkojen riveissä. Sitävastoin oli Bertelsköldin maine siitä, että hän oli rohkea sissi, koonnut hänen lippunsa ympärille kaikista yhteiskuntaluokista koko joukon nuoria miehiä, joista hän kumminkin valitsi ainoastaan kaksitoista kelvollisinta, lähettäen toiset Armfeltin riveihin astumaan. Bertelsköldin vapaajoukkoon kuului siis, siihen aikaan kun Lybecker teki kuuluisan paluuretkensä, ainoastaan kolmekymmentä miestä, mutta miestä semmoista, jotka mieluimmin taistelivat yksi kymmentä vastaan — rohkeita, neuvokkaita urhoja, jotka tunsivat kaikki tienoon sopet ja piilopaikat paremmin kuin jos olisivat olleet siellä syntyneitä, ja jotka kuin ukkosilma syöksähtivät metsistä huolettoman vihollisen niskaan ja yhtä äkisti jälleen katosivat, tehtyänsä sille joka kerta niin paljon vahinkoa kuin mahdollista. Semmoisia vapaajoukkoja hiiviskeli useampia vihollisen selän takana ja parveili sen ympärillä joka taholla, kaapaten sanansaattajia ja kuormastoja, karaten päälle, hakaten maahan tai vangiksi ottaen siellä täällä liikkuvia pienempiä osastoja ja useastikin häiriten vihollisen parhaiten harkittuja sotasuunnitelmia. Kun ei vihollinen näille sisseille mitään voinut, kosti se useinkin heidän tekonsa mitä hirmuisimmalla tavalla seudun asukkaille, joiden, syystä kylläkin, luultiin olevan yksissä tuumin rosvojen kanssa ja auttavan heidän vehkeitänsä. Myöhemmät historioitsijat, niinkuin Lencqvist, ovat sentähden pitäneet näitä sissejä hyvin suurta turmiota tuottaneina, ne kun kiihoittivat niin paljon viatonta verta vuodattamaan; mutta varmaa on, että maamme on oikein omiansa "pikku sodan" käyntiin, ja jos vapaajoukot olisivat saaneet jotakin tukea maan säännölliseltä sotavoimalta, niin ne epäilemättäkin olisivat vaikuttaneet suuresti maan vapauttamiseksi. Kansantaruissa elävät heidän urotekonsa vielä tänäkin päivänä, ja vielä tänäkin päivänä kertoo vanhus pirtissään kummasteleville kuuntelijoilleen Luukkosen, Långströmin ja Löfvingin urotöistä — Kivekkäistä, Härkmannin pojista ja useista muista muinaisuuden haamuista, jotka sadun salakätköisessä hämärässä ovat saaneet miltei jumalaistarullisen merkityksen.
Vuodesta 1710 vuoden 1713 loppuun asti oli Vanha Suomi, eli oikeammin Viipurin läheiset seudut ja Laatokan lounainen rannikko, suomalaisten sissien varsinaisena temmellyspaikkana. Täällä tapaammekin elokuussa viimeksimainittuna vuonna Bertelsköldin miehineen eräässä suuressa metsässä Kivennavan pitäjässä, lähellä Rajajokea ja Pietarista Viipuriin vievän valtatien pohjoispuolella.
Oli yö, ja alkava syyspimeä oli jo luonut pitkät varjonsa tuuheiden kuusien ympärille, jotavastoin leimuava nuotiotuli valaisi korkeiden, sammaltuneiden puunrunkojen välissä olevia kiviä ja mättäitä. Sitä myöten kuin valo välähteli tai jälleen heikkeni, kohtasi sen haaveellinen loimu etäisempiä tai lähempänä olevia esineitä, ja tässä epävakaisessa, liekkuvassa valossa näytti siltä kuin metsän jättiläiset olisivat tunkeutuneet ahtaammalle valkean ääreen, sill'aikaa kuin pöllöt lentää räpistelivät oksalta oksalle ja sudet[20] säikäyksissään lymysivät luoksepääsemättömiin rotkoihin.
Valkean ympärillä istui tai loikoi kaksikymmentä hyvästi varustettua venäläisiin sotaviittoihin puettua miestä, jotka olivat ottaneet sekä vaatetavaransa että ruokansakin viholliselta. Vast'ikään he olivat lopettaneet yksinkertaisen ateriansa ja antoivat kutakuinkin hyvällä viinillä täytetyn hopeapikarin — sekin sotasaalis — kiertää miehestä mieheen. Tuon tuostakin herätti jokin outo metsästä kuuluva ääni heidän huomiotaan, mutta kun he, sitä tarkemmin kuunneltuaan, olivat saaneet selville, että ääni oli vain läheisten vartijain huutoa toisilleen tai tuulen huminaa pitkissä kuusissa, jatkoivat he taas pakinoitaan hauskalla huolettomuudella, joka osoitti, että he jo olivat tottuneet seikkailijaelämäänsä näissä metsäisissä seuduissa.
— Pitäisipä Bångin olla jo täällä, — sanoi Bertelsköld, ja minä toivon hänen tuovan hyviä uutisia. Jos vain saamme armeijan kahtakymmentä penikulmaa likemmäksi, niin takaan, että Bruce Viipurissa on näkevä aaveita keskellä päivää.
— Ja joka yö näkevä unta Viipurin pamauksesta, — lisäsi Miltopaeus, yksi entisiä Turun koppivankejamme.
— En osaa toivoa mitään ennenkuin näen Lybeckerin ratsastavan Turun katuja pitkin istuen takaperin nälkäisen kuormakonin selässä, lammasnahkainen turkki päällä ja kaksi pitkää jäniksen korvaa hatussa, — vastasi Israel Peldan, eräs toinen karsserihuoneen entisiä asukkaita.
— Hiiteen kaikki jäniksen korvat! — jatkoi Bertelsköld. — Tyhjentäkäämme tämä pikari huomisen retkemme menestykseksi. Viisitoista ruudilla lastattua vaunua, kuusi arkkua kiväärinkuulia, kahdeksansataa saksilaista kivääriä, sitten vielä läskiä ja paloviinaa, kaviaaria ja hedelmiä ynnä muita herkkuja tsaarin omaa pöytää varten, sillä hänen sanotaan aikovan käydä Viipurissa. Maksaapa vaivan koettaa, pojat! Olen saanut tietää sen luotettavalta mieheltä. Vanha Eero on itse ollut kuormia kuljettamassa, ja he levähtävät nyt tuskin puolen penikulman päässä täältä Rajajoella. Lempo tiesi, minkätähden he eivät ole lähettäneet kaikkia noita herkkujaan meritse, mutta kenties heillä on ollut olevinaan vähän vihiä Ruotsin laivastosta. Saamme kyllä otella noin 200:n miehen kanssa, paitsi kuormaväkeä, mutta kasakoita lienee tuskin 40. Ja muiden kanssa me kyllä toimeen tulemme…
Nuo hurjat nuotion äärellä olevat miehet naurahtelivat. He pitivät kasakoita arvossa, ne olivat urhokasta väkeä, mutta aina sitä sentään tultaisiin toimeen 40:n donilaisen toverin kanssa.
— Olen pitänyt huolta siitäkin, että esteitä on asetettu sinne tänne tielle, niin että ainakin muutamat hevoset tulevat nilkuiksi. Sitä paitsi houkuttelemme heidät tien viereen panemalla toimeen hälyytyksen metsässä. Eerolla on poika, joka merkinantojen puhaltamisessa voi kilpailla parhaimman henkivartijarakuunain torvensoittajan kanssa, ja kasakat eivät viimein tiedä, mistä vaara uhkaa. Paha vain, etteivät Långström ja Luukkonen nyt ole kanssamme.
— He ovat aina tahtoneet menetellä omin päinsä, syyttäkööt siis itseänsä! — virkkoi Miltopaeus. Kateuden perisynti oli jo hiipinyt näidenkin urhoollisten sissien sydämiin.
— Isäni haamun nimessä! — huudahti Bertelsköld suuttuen, — sinun pitäisi hävetä puhumasta pahaa miehistä, jotka palvelevat maatansa paremmin kuin sinä ja minä. He katosivat kolme viikkoa sitten ja kostuttavat kaiketi nyt Venäjän tannerta rehellisellä suomalaisella verellään. Antaisin vasemman käteni, jos sillä voisin ostaa heidät takaisin isänmaalleni!
Tuskin hän oli tämän sanonut, kun itäisellä puolella oleva vartiomies huusi: "kuka siellä?" ja askelia kuului metsästä. Nuotion äärellä levänneet miehet hyppäsivät pystyyn ja tarttuivat aseihinsa, valmiina, kuten aina, henkensä uhalla taistelemaan voimallisempaa vihollista vastaan, joka usein ajoi heitä takaa kuin metsän petoja ja mihin hintaan hyvänsä koetti saada heidät tuhotuksi.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin kaksi miestä astui valkean ääreen. He olivat puettuina vangin vaatteihin ja niin lian ja tomun vallassa, että oli miltei mahdoton tuntea heitä.
— Kaarle-kuningas! — huudahtivat miehet ja vaipuivat väsymyksestä nääntyneinä valkean ääreen, kykenemättä vähään aikaan virkkamaan enempää kuin nämä kaksi sissien yhteistä tunnussanaa.
— Luukkonen! Långström! — huudahti ihastunut Bertelsköld. — Hopeapikari tänne! Ei koskaan ole maljaa kallistettu parempien urhojen kunniaksi. Ja minkä näköisiä olette! Tuletteko suoraa päätä hornasta?
— Moskovasta tullaan! — läähätti Luukkonen vähän toinnuttuaan. — Moskovasta, tahi oikeammin sanoen hirrestä! Vielä kulaus, veikkoset! Kiitoksia paljon! Kuusi päivää olemme nyt olleet suden ajossa … suohon kyyristyneinä, sill'aikaa kuin kasakkain piikit ovat vinkuneet korviemme ympärillä. Mutta mitäpä siitä … nyt olemme taas täällä ja tuomme hyviä uutisia.
Nuotiolla istuvat sijoittuivat äsken tulleiden ympärille, löivät heille sydämellisesti kättä ja kehoittivat heitä kertomaan seikkailuistaan.
— No niin, — vastasi Luukkonen, mutta Långström oli ääneti ja joi, ja taas oli ääneti ja joi, kunnes hän väsyneenä tuuskahti istualtaan nukkumaan. Mutta viinirypäleen neste ja vaarasta pelastuminen olivat irroittaneet harvapuheisen suomalaisen kielenkannan. — Sen voi kertoa pitkästi, — jatkoi hän puhettaan, ja sen voi kertoa lyhyeenkin. Me olimme kuulleet puhuttavan ruutikuormista, jotka nyt ovat tulossa, ja olimme sentähden Rajajoen puolella tiedustelemassa. Vilahduksessa olivat kasakat niskassamme, ja kun pari heistä oli kaatunut, saivat he meidät kiinni ja veivät sitä tietä Pietariin. He tunsivat näet Långströmin hänen ryysyisestä univormustaan, ja niin he veivät meidät molemmat tsaarin eteen. Kun hän hetkisen aikaa oli meitä tutkinut, ja me olimme valehdelleet niin hyvin kuin siinä kiireessä osasimme, ärjäisi hän lyhyesti: "hirteen se koira!" Koska minä olin talonpoikaisessa takissa, niin ymmärsin heti yskän ja aloin huutaa: — "teidän tsaarillinen armonne, minä olen upseeri!" — ja kaikeksi onneksi oli äsken saamani majurinvaltakirja vielä povellani. Tsaari silmäsi sitä ja rypisteli kulmiaan. Hänen kanssansa ei ole leikittelemistä silloin, kun hän noin tekee, ja kaikki ympärillä seisovat alkoivat vapista kuin haavanlehdet. Mutta hän viskasi vain valtakirjan minulle takaisin ja ärjäisi: — "Olenko minä velvollinen kaikkia suomalaisia suomyyriä tuntemaan? Antakaa miehille sarkka paloviinaa ja lähettäkää heidät Moskovaan; he voivat olla meille hyödyksi." — Sitten rupesi hän leppeämmän näköiseksi, taputteli meitä olkapäälle ja sanoi ruotsiksi: — svedski hund bra hund (Ruotsin koira hyvä koira)! — ja sitten hän käänsi taas venäjäksi ja sanoi meistä pitävänsä, koska tappelimme kuin pikku perkeleet, ja meidän piti opettaa hänen väkeänsä äkseeraamaan, — sanoi hän… Jumala minulle anteeksi antakoon, olinpa vähällä mielistyä moskovalaiseen! Lähinnä omaa kuningastamme tuskin tunnenkaan parempaa miestä.
— Entä sitten? Sinulla oli vielä kappale matkaa Moskovaan.
— Ei, niin pitkälle emme päässeet. Meitä kyydittiin vankikyydillä ja neljä miestä pantiin vartijoiksi. Kolmantena tahi neljäntenä yönä lepäsimme jossakin kapakassa, ja vartijamme olivat tavallisuuden mukaan hiukan nauttineet. Minä makasin valveillani enkä saanut unta, sillä siteet pakottivat kalvosiani. — Oletko hereillä Långström? — kysyin minä. — Olen, — sanoi hän, — minä ajattelen, että saattaisimme siirtyä tuonne pihalle. — Sitäpä juuri minäkin tässä tuumin, — sanoin minä, — kun vain saisin irti nuo saatanan siteet. — Käännypä vähän toisinpäin, — sanoi hän — ja viidessä minuutissa hän oli järsinyt köydenpätkät poikki. Sitten minä päästin hänet siteistä, ja sitten otimme sotamiesten kiväärit ja päällystakit heidän nukkuessaan ja vähän ruokaa laukkuun ja lähdimme tiehemme. Mutta Långströmin pisti vihaksi, että yksi lattialla kuorsaavista roistoista oli edellisenä päivänä sivaltanut häntä patukallaan, ja kun mies oli hyvin ihastunut pitkään, ruskeaan partaansa, otti Långström lähtiessämme sakset ja leikkasi häneltä parran pois. Jonka tehtyä se junkkari heräsi ja alkoi rähistä, mutta me sivalsimme häntä korvalle ja syöksähdimme ulos. Kaikeksi onneksi ennätimme sulkea oven ulkopuolelta, niin että hädin tuskin ehdimme ottaa kaksi hevosta, ja niin lähdimme ajamaan pimeässä yössä täyttä laukkaa, tietämättä minnekä, koko kylä kintereillämme. Vihdoin saavuimme suolle, ja meidän täytyi jättää hevoset ja olla kyyryllämme liejussa koko seuraavan päivän. Mutta yöllä jatkoimme kulkua, ja sitä teimme joka yö kaikkiaan kahdeksan vuorokautta, eläen nauriilla ja marjoilla, ja kun niin sopi, varastimme hevosia kylistä. Eräänä iltana tuli meitä vastaan kaksi tyttöä, kumpikin maitoastiataan kantaen; silloin satoi rankasti, ja niillä raukoilla oli vilu. Odottakaas vähän, huusi Långström. Sitten joimme heidän maitonsa ja annoimme heille päällystakkimme sijaan. Kas sentähden, veikkoset, täytyy meidän nyt tehdä kunniaa näissä ryysyissä.
— Ei hätää mitään! — huudahti Bertelsköld. — Suuri Novgorod on pitänyt huolen vaatteistamme. No niin, toverit, koska meidän yhteinen hyvä onnemme on meidät jälleen yhteen saattanut, niin tahdotteko käydä osallisiksi kunnon kepposeen?
— Minä aioin ehdottaa juuri samaa teille, — vastasi Luukkonen.
— Siis lähdet yhdessä ruutikuormastoa ryöstämään?
— Minä viisi piittaan teidän viheliäisistä ruutitynnyreistänne! Toist' sorttia!
— Ethän ainakaan aikone kokonaista arsenaalia?
— Toist' sorttia!
— Vankeja ottamaan? Joku eversti?
— Toist' sorttia!
— Kenraali?
— Toist' sorttia!
— Mitä hittoja, ethän ainakaan aikone väijyä…
— Tsaaria!
— Selitä tarkemmin!
— Muutamilta kivekkäiltä,[21] jotka näillä tienoin liikkuvat, kuulin vast'ikään, että tsaari, ainoastaan muutamien uskottujensa seuraamana, huomenna syö päivällistä Menshikovin maakartanossa Valkeasaarella, neljä penikulmaa täältä. Kun minulla ei ollut toivoa saada kokoon enemmän kuin 10 tai 15 miestä, ja nekin olivat vielä harjaantumattomia ratsastamaan, niin riensin sinua etsimään, ehdottaakseni teille, että jakaisimme yritykseen yhdistetyn kunnian ja vaaran.
— Ottaa tsaari vangiksi!
— Miksei? Hän on urhoollinen mies, ja hänen henkivartijansa puolustavat häntä viimeiseen verenpisaraan asti. Mutta pelkuriraukkoja emme ole mekään. Mitä se tekee, jos puolet meistä kaatuukin, kun vain toisten onnistuu tehdä enemmän kuin kokonaisen armeijan, enemmän kuin Kaarle-kuninkaan itsensäkään on onnistunut!
— Luukkonen, sinä olet talonpoika, ja minulla on kreivin arvonimi, mutta tämä ylevä ajatus koroittaa sinut ylemmä kaikkia Ruotsin valtakunnan kreivejä. Sinä olet oikeassa; mitä se tekee, jos sinä ja minä ja me kaikki kaadumme tässä yrityksessä, kunhan vain kaksi meistä jää viemään niin kallista saalista hyvään talteen! Tuossa käteni: me koetamme.
— Luukkonen! — huudahti Miltopaeus, pudistaen vuorostaan rohkean talonpojan kovaa kämmentä: — sattui tässä äsken niin, että tulin sinusta tyhmän sanan sanoneeksi. Nyt sen peruutan, ja sen, joka uskaltaa muuta sanoa kuin että sinä olet paras kaikista kunnon miehistä Auran ja Rajajoen välillä, vieköön Lybecker karvoineen päivineen.
— Luukkonen olkoon päällikkömme tässä yrityksessä — jatkoi
Bertelsköld. — Minä ja me kaikki rupeamme hänen komennettaviksensa.
— Entä ruutikuormasto … musketit … kaviaari ja kakki ne muut herkut? — muistutti Peldan, joka jo oli toivonut saavansa syödä metsässä kerrankin hienon aterian.
— Saadaksemme kotkan pyydystetyksi täytyy meidän jättää rastaat rauhaan, — vastasi Bertelsköld. — Ei risahdusta, ei rasahdusta saa kuulua mistään melskeestä näillä tienoin ennenkuin olemme Valkeasaarella. Me odotamme sinun käskyjäsi, majuri Luukkonen.
Nyt tehtiin niin hyvä sotasuunnitelma kuin asianhaarat myönsivät. Viipymättä oli liikkeelle lähdettävä ja yön pimeyttä käytettävä, että metsäpolkuja myöten päästäisiin niin pitkälle kuin mahdollista Inkerinmaahan, ja sitten päivän noustessa levähdettävä. Sitten piti Luukkosen ja Bertelsköldin miesten, joita yhteensä oli hiukan viidettäkymmentä, talonpojiksi pukeutuneina lähestyä maakartanoa pienissä ryhmissä eri haaroilta ja niin pian kuin Luukkonen pistoolin laukauksella oli antanut merkin, tehdä hyökkäys. Mutta koska oli erittäin tähdellistä, että tehtäessä tämmöistä yritystä, jonka menestys kokonaan riippui liikkeiden nopeudesta, hevoset olivat mukana, ja kun niiden kuljettaminen liejuisilla metsäteillä oli mahdotonta, niin päätettiin hankkia niin monta paria rattaita kuin voitaisiin saada ja lähettää ne Bertelsköldin hevosten vetäminä pitkin suurta maantietä määrättyyn yhtymäpaikkaan, ikäänkuin ne olisivat Viipurista palaavia tyhjiä kuormakärryjä. Komento tässä toimessa uskottiin Miltopaeukselle, joka mongersi venättä kotitarpeiksi ja jonka piti olla olevinaan se komisarjus eli varusmestari, joka tavallisesti kulki semmoisten kuormastojen mukana. Heinäin alle kärryihin kätkettiin satuloita ja aseita, jotapaitsi neljä nopeinta hevosta valittiin tarvittaessa kuljettamaan korkeata vankia ja hänen vartijoitaan Suomen rajan yli.
Kun nukkuva Långström vaivoin oli saatu hereille, riensivät kaikki suurimmalla innolla panemaan tuumaansa täytäntöön.
6. KOTKAN AJO.
Seuraavana aamuna oli tämä vähäinen joukko, ylen vaivalloisia taipaleita metsien kautta kiireesti kuljettuaan, lähellä Rajajokea ja ainoastaan puolen penikulman päässä Valkeasaaresta. Varhainen elokuun aurinko oli jo tunnin ajan kultaillut koivujen latvoja, kun joukko paneusi levähtämään, saadakseen uusia voimia vaaralliseen yritykseensä. Onneksi oli seutu sodan takia suureksi osaksi autioksi joutunutta ja ilmankin niin täynnä pohjattomia soita, joiden läpi Laatokan ääretön vedenpaljous tihkuu maanalaisten norojen kautta merta kohti, että pakoilevat ilvekset, sudet ja ketut tähän asti olivat ainoat elävät olennot, jotka näyttivät tahtovan vastustaa kivekkäiden tunkeutumista Inkerinmaahan.
— Olisipa Löfving nyt kanssamme, — virkkoi Luukkonen; — liukkaampaa miestä vihollista vakoilemaan ei ole toista. Långström koettakoon onneaan; hän tuntee täällä joka pensaan, eikä ole monta tuntia siitä, kun viimeksi olimme täällä.
Långström, joka nyt oli yhtä väsymätön kuin yöllä oli ollut uninen, otti yhden kivekkäistä mukaansa ja lähti seutua tutkimaan. Aamupäivä oli jo pitkälle kulunut ja toverit alkoivat jo pahinta pelätä, kun hän vihdoinkin palasi. Maakartano, sanoi hän, oli täynnä venäläisiä ja suomalaisia uudisasukkaita — luvultaan ainakin sadan paikoille — jotka kaivoivat ojia, istuttivat puutarhoja ja rakentelivat komeita kivirakennuksia. Komppania Preobrashenskin kaartia oli majoitettu likimpään kylään virstan päähän rakennuspaikalta; tuskin oli kolmeakymmentä sotamiestä enempää itse kartanossa, ja nämäkin olivat heittäneet kiväärinsä pois ja riisuneet takkinsa kaivaakseen ja muuratakseen — niin innokkaasti joudutti tsaari tätä työtä. Hän oli, ainoastaan Mesnhikov ja kamaripalvelija muassaan, ratsastanut aivan lähitse sitä latoa, jonka lattian alla sissit piilivät. — Tuskin oli viittätoista askelta välillämme, — sanoi Långström; — minä olisin aivan hyvin voinut ampua hänet pistoolillani; mutta minä ajattelin itsekseni: olkoonpa vaikka itse perkele, mutta liian hyvä hän on kaatumaan noin häpeällisellä tavalla kunniallisen sotamiehen kädestä, ja tuskin on kolme viikkoa siitä, kun hän lahjoitti minulle henkeni. Niinpä annoin hänen ratsastaa ja, sen verran kuin ymmärsin, sanoi hän Menshikoville, että hänen pitäisi tuoda enemmän väkeä Suomesta, ne ymmärtäisivät paremmin viljellä suomaita, sanoi hän. Johon Menshikov vastasi, että hän oli tänne tuotattanut kolmattakymmentä suomalaista tyttöä ja naittanut heidät venäläisille orjilleen, sillä eduksihan olisi aina rotujen sekoittaminen toisiinsa, sanoi hän. Ja se näytti tsaaria huvittavan.
Kun he nyt olivat selvillä siitä, että uhkayritystä saattoi koettaa, jaettiin joukko sopimuksen mukaan pieniin osastoihin ja niin lähdettiin sykkivin sydämin matkalle maakartanoa kohti.
Lähetäkseen sitä täytyi seikkailijaimme kulkea erään alavan, mutta viljavan lakeuden yli, jommoista Inkerinmaa on melkein laidasta toiseen. Muutamat siellä täällä kellertävät ohravainiot, joita hävittävien sotien jälkeen taas oli ruvettu viljelemään, odottivat, tähkät täysinäisinä, elomiehen sirppiä ja soivat samalla hyvää suojaa eteenpäin hiipiville aina kartanoon saakka. Täten onnistui kahden Bertelsköldin ja Långströmin johtaman parven kenenkään huomaamatta päästä maakartanon portille asti.
Samoin lähenivät muutkin parvet, Luukkosen, Peldanin ja erään kivekkään, Toivosen, johtamina esteettömästi samaa määräpaikkaa vastaisilta suunnilta pitkin maantietä, selitettyään muutamille nenäkkäille kasakoille olevansa rajapitäjien työmiehiä, jotka tsaarin käskystä olivat tulleet tänne työhön osaaottamaan. Kaikki näytti hyvästi menestyvän; ainoastaan Miltopaeusta ei näkynyt hevosten kanssa.
Häntä odotettiin odottamistaan, mutta mahdotonta oli kauemmin odottaa. Tsaari istui päivällisillä tuolla sisällä; hänen tarkkaa kotkansilmäänsä peljättiin, jos hän tulisi ulos ja sattuisi huomaamaan valepukuun puetut.
Luukkonen aikoi juuri antaa hyökkäysmerkkinsä, kun samassa alkoi kuulua sekavaa melua maantieltä, ja heti sen jälkeen nähtiin moniaiden noista odotetuista hevosista ilman kärryjä ja satuloita laukkaavan maakartanoa kohti, selässään muutamia seikkailijoistamme. Täyttä neliä heidän jäljessään tuli alun toistakymmentä kasakkaa. Syynä tähän oli niinkuin sittemmin kuultiin, että kasakat olivat tahtoneet ryöstää kärryt, kun tarvitsivat niitä kuormastoa varten. Mutta nyt olivat aseet ja satulat heinäin alle kätketyt. Miltopaeus tinki siis vastaan niin kauan kuin suinkin, mutta puhui itsensä venäläisillä lauseparsillaan niin loistavasti pussiin, että viimein muuan kasakoista jokseenkin armottomasti kosketti häntä piikkinsä varrella. Tätä loukkausta urhoollinen ylioppilas ei voinut enää suvaita, ja yks' kaks' keijotti mies piikkinensä maassa. Tappelua ei voitu välttää, sissit tempasivat aseensa rattailta ja heidän onnistui hetkiseksi karkoittaa viholliset, ei kuitenkaan kauemmaksi aikaa kuin että kymmenen hevosta ehdittiin riisua ja yhtä monta kivääriä ottaa myötä, jonka jälkeen koko joukko, ystävät ja viholliset, täyttä lentoa riensivät Valkeasaarta kohti.
Luukkonen näki heti, ettei tässä ollut aikaa siekailla ja laukaisi yhden niistä pistooleista, jotka hän oli kätkenyt takkinsa alle, portilla seisovaa henkivartijaa kohti. Tämän merkin kuultuaan hyökkäsivät kaikki sissit esiin, nostaen kovaäänisen sotahuutonsa "Kaarle-kuningas!" ja tunkeutuivat kartanon pihalle.
Täällä loikoili noin parikymmentä miestä henkivartioväkeä huolettomassa rauhassa päivällislepoaan pitäen ja he olivat asettaneet kiväärinsä sen vähäisen puuhuoneen seinämälle, jonka kohta piti väistyä komean kivirakennuksen tieltä. Ennenkuin he ennättivät aseittensa luo, olivat sissit jo siellä ennen heitä, ja näiden onnistui, nyt hyvästi varustettuina, muutamilla kiivailla iskuilla ajaa heidät puolitekoisten matalain muurien ulkopuolelle.
Tämä oli vasta alkuleikkiä siihen varsinaiseen taisteluun, joka tähtäsi suurempaan saaliiseen. Heti ensimmäisen kehoitushuudon kuultuaan karkasi Bertelsköld pääovea kohti, tunkeutuakseen taloon ja saavuttaakseen tarkoituksensa ennenkuin puolustajat ennättivät tointua hämmästyksestään. Mutta siellä kohtasi häntä heti kookas henkivartija, joka seisoi vahtina eteisessä ja esti hänet pääsemästä sisään. Hurja taistelu syntyi tämän ja Bertelsköldin välillä — taistelu jättiläisten kesken, sillä molemmat olivat yhtä pitkät ja väkevät. Jo viimein pääsi kreivi, ollen harjaantuneempi miekkailemaan, voitolle; uskollinen henkivartija kaatui paikalleen sotamiehen tavoin, ja Bertelsköld tunkeutui eteenpäin.
Siellä kohtasivat häntä uudet vastukset. Ovet oli jo ehditty salvata sisäpuolelta.
— Ikkunain kautta sisään! — huusi Luukkonen. — Ei ollut aikaa murtaa ovia.
Långström hyppäsi ensimmäisenä sisään. Hän oli tullut keittiöön. Tuoksuvat paistit höyrysivät siellä vielä, mutta ei kellään ollut aikaa niitä nauttia. Långström sysäsi lähimmän oven auki ja oli nyt keskellä kiljuvia naispalvelijoita. Mutta kun kohteliaisuus hienompaa sukupuolta kohtaan ei koskaan ollut kuulunut tämän miehevän kapteenin tapoihin, oli se tällä kertaa hänen mielestään yhtä vähän paikallaan kuin muulloinkaan. Päästäkseen eteenpäin survaisi hän sentähden heitä jotenkin lemmettömästi sekä eteen että taakse, mutta huonolla menestyksellä. Näiden orjain uskollisuus hallitsijaansa kohtaan oli yhtä suuri kuin eteisessä seisoneen jättiläisenkin. He takertuivat sissin jalkoihin, heittäysivät lattialle hänen jalkainsa eteen, hänen täytyi astua heidän ylitsensä. Isoa miekkaansa ei Långström kumminkaan hennonut käyttää, ja niin sai taas muutamia minuutteja hukkaan kuluneeksi.
Sill'aikaa ja ennenkuin hyökkääjät ehtivät ruveta vartioimaan huonetta joka haaralta, oli useampia henkilöitä hypännyt ikkunoista ulos ja päässyt kedolle pakoon. Yksi näistä, tavattoman väkevä ja vikkelä, oli murtautunut Luukkosen miesten välitse ja antanut likimmäiselle vastustajalleen Toivoselle kuolinhaavan.
Muutamat luulivat häntä tsaariksi ja tahtoivat ajaa häntä takaa. Mutta toiset väittivät nähneensä tsaari Pietarin sisimmäisen huoneen ikkunassa ja tunteneensa hänet hänen nauhoitetusta hatustaan ja tummanvihreästä, kullalla kirjaellusta takistaan. Sissit eivät uskaltaneet hajaantua ja riensivät sentähden murtamaan sisimmän huoneen ovea; tätä käytti ruhtinas työhuoneenaan maakartanossa oleskellessaan.
Täällä kohtasi heitä ylen kiivas vastarinta. Ovi oli suljettu kaikenlaisilla huonekaluilla, ja kun se vihdoinkin saatiin sysätyksi saranoiltaan, vastaanotettiin ryntääjät pistoolinlaukauksilla. Kaksi heistä haavoittui; huone oli savua täynnä. Mutta savun lävitse nähtiin tsaari ja yksi hänen kamaripalvelijoitaan kumotun kirjoituspöydän suojassa ja paljastetut miekat kädessä, valmiina puolustautumaan viimeiseen asti.
— Antautukaa, teidän majesteettinne! — sanoi Bertelsköld saksaksi. — Vastustus on mahdotonta, ja teidän majesteettianne kohdellaan kaikella sillä kunnioituksella, joka teidän korkealle asemallenne kuuluu.
Tsaari ei virkkanut mitään, mutta kamaripalvelija otti vastataksensa. — Polvillesi, orja, puhuessasi kaikkien venäläisten itsevaltiaan kanssa! — huusi hän. — Suuri tsaari ei antaudu rosvojen vangiksi; heidän velvollisuutensa on anoa häneltä armoa.
— Me emme ole orjia emmekä rosvoja, — vastasi Bertelsköld ylpeästi, — vaan upseereja ja sotamiehiä hänen ruotsalaisen majesteettinsa palveluksessa. Minä pyydän teitä, teidän majesteettinne, älkää pakottako meitä väkivaltaa käyttämään, sillä minä vannon kruununne nimessä, että teidän täytyy seurata meitä, ja heti!
— Hänen tsaarillinen majesteettinsa suostuu kuulemaan teidän ehtojanne, — sanoi kamaripalvelija jälleen, kuiskattuaan muutamia sanoja herransa korvaan.
— Hän kuluttaa aikaa! — huusi Luukkonen. — Hänen väkensä kokoontuu joka haaralta. Ottakaa hänet kiinni!
Bertelsköld ymmärsi kyllä hyvin, että jokainen silmänräpäys oli kallis ja hyppäsi sentähden pitemmittä mutkitta pöydän yli tsaariin käsiksi, samalla kun Långström hirmuisella miekallaan oikaisi kamaripalvelijan lattiaan. Miekka väännettiin taistelevan hallitsijan kädestä, ja Bertelsköld kantoi hänet hänen kiivaasta vastarinnastaan huolimatta vahingoittumattomana portaille.
— Kuolema ja kadotus! — huusi Långström, kun oli tultu savusta ulos ja kirkas päivänpaiste valaisi vangitun kasvoja; — eihän tämä olekaan tsaari.
— Hän se on! — huusivat toiset; — me tunnemme hänen kullalla kirjaellun takkinsa ja hattunsa!
Luukkonen, joka vähän ennen oli ollut pelätyn hallitsijan kanssa tekemisissä, tunkeusi esille ja pyyhkäisi ruskeat hiukset vangin otsalta syrjään. — Ei, sanoi hän pettymystä ja harmia ilmaisevalla äänellä; — tämä ei ole tsaari! Jumala meitä auttakoon, hän on päässyt käsistämme!
— Enkö minä sitä sanonut, — huusi joku kivekkäistä. — Se oli tsaari, joka hyppäsi ikkunasta ulos ja halkaisi Toivoselta otsan.
Niin olikin. Vanki oli vain pukeutunut tsaarin hyvin tunnettuun hattuun ja takkiin ja asettautunut ikkunaan, pettääkseen vihollisia ja viivyttääkseen heitä niin kauan kuin mahdollista, kunnes hänen herransa ennättäisi päästä hyvään turvaan. Menshikov oli niin ikään päässyt pakoon. Rohkea yritys oli mennyt kokonaan myttyyn.
— Sinä saat meille maksaa tämän kepposen, sinä kavala koira! — huusi
Långström vihan vimmassa, kohottaen surma-aseen vangin pään päälle.
— Iske vain, jos mielesi tekee, — sanoi venäläinen uhkamielisesti. — Minä olen vain herrani ja ruhtinaani halvin orja, mutta minä tiedän kuolla hänen edestään, jos niin on pyhien tahto, ja hän on pitävä huolen vaimostani ja lapsistani. Miksi viivyttelet, veren tahraama mies? Etkö näe, että tsaari, minun herrani, on päässyt pauloistanne ja on kostava teille minun puolestani. Iske siis!