Produced by Tapio Riikonen

VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 3

Siniset. Pakolainen. Erään nimen varjo.

Kirj.

ZACHARIAS TOPELIUS

Suomentanut Juhani Aho

Ilmestynyt ensimmäisen kerran
Porvoossa WSOY:n kustantamana v. 1896.

SISÄLLYS:

Siniset:

1. Leijona lepää 2. Leijona herää 3. Miten leijona alkaa otusta ajaa 4. Aurora Königsmark 5. Rex regi rebellis 6. Ebba Bertelsköldin kirje Kustaa Aadolf Bertelsköldille 7. Metsästys Liebewerdan luona 8. Pultavan tappelun edellisenä iltana 9. Pultavan laskeva aurinko

Pakolainen:

1. Ylioppilaat lähtevät sotaan 2. Isonvihan Klingspor 3. Rutto vuonna 1710 4. Porvoon päämaja 5. Sissit 6. Kotkanajo 7. Mainiemen linna 8. Isokyrön tappelu

Erään nimen varjo:

1. Valtiopäiväkerho 2. Valtioviisaan sodanjulistus 3. Pakolaiset 4. Karoliini 5. Hatut päästä! 6. Sanansaattaja Suomesta 7. Voittojen kirja 8. Voittojen kirjan kirjoittamaton lehti 9. Kun leijona palasi otuksen ajosta 10. Kohtaus Stralsundin luona 11. Kaarle XII:n puheilla 12. Vieraita Suomesta v. 1715 13. Hollantilaiset Pohjanmaalla v. 1715 14. Kajaanin linna 15. Amatsoonien maassa 16. Kun Suomen viimeinen linna kukistui 17. Myyrän käytäviä jättiläisrakennuksen juurella 18. Sotaväen katselmus ja eräs yhtymys 19. Kuninkaan sormus 20. Erään nimen varjo

Viiteselitykset.

VÄLSKÄRIN SEITSEMÄS KERTOMUS.

SINISET.

Kokonainen kesä on kulunut siitä, kun välskäri lopetti kuudennen kertomuksensa. Sillä välin oli häntä harvoin nähty kaupungissa, ja kun hän ilmaantui sinne harmaassa kalastajantakissaan, isot pieksusaappaat jalassa, kantoi hän olallaan pahkuraista sauvaansa, jossa leiviskän painoinen hauki riippui ikäänkuin voitonmerkkinä. Hauki oli aiottu isoäidin pöydälle. Tietysti Bäck silloin kutsuttiin päivällisille, ja hänen tähtensä oli jälkiruokana sinä päivänä mitä kauneimpia mansikoita kuorimattoman maidon kera. — Panette liian vähän sokeria, serkkuseni, — ja isoäidin tapana hymysuin sanoa, vaikka Bäck oikein pyryttämällä pyrytti sokeria mansikkain päälle. Bäck ei suinkaan ollut mikään hyvien päivien pitäjä, hän voi elellä useita viikkoja kalapirtissään piimällä ja keitetyillä simpuilla, mutta makeisille hän oli perso, tuo kunnon ukko, kun niitä vain oli tarjona. Sen isoäiti hyvin kyllä tiesikin, ja vaikka hän ei koskenut sokerilusikkaan itseään varten, sanoi hän ystävällisesti uudestaan: — vähän enemmän sokeria, serkkuseni!

Välskäri sai silloin kuulla kaikki sanomalehdissä olleet uutiset eikä hän lausunut juuri kohteliaita sanoja Don Miguelista, joka siihen aikaan piti meteliä. Vastavuoroon hän tiesi tavallisesti kertoa jonkin hupaisen jutun metsästys- ja kalastusretkiltään, esim. kuinka veli Svanholm äsken oli ollut jäniksiä ampumassa. Toverit, ja niiden joukossa oli ollut myös Bäck, olivat ennakolta ampuneet jäniksen, aukaisseet ja tyhjentäneet sen vatsan, panneet siihen paistia, silakoita ja keitettyjä perunoita sekä sitten neuloneet vatsan umpeen. Sen tehtyä asetettiin jänis sopivalle paikalle metsän rantaan, ja Svanholm vietiin hänen sitä huomaamattaan sinne päin. Koirat alkoivat ajaa, ja samassa huusi joku joukosta: pidä varasi, veli Svanholm! Svanholm tähtäsi tuossa tuokiossa — pyssy pamahti, jänis kellahti nurin niskoin ja vietiin riemulla pirttiin. Suurempaa urotyötä ei Svanholm ollut tehnyt tuon suuren pakoretken jälkeen. Urhokas kapteeni oli päivän sankari. Hän pidätti itselleen oikeuden saada aukaista jäniksensä kaikkien sääntöjen mukaan, antaakseen sydämen ja maksan koirille. Mutta mitä ihmettä, hän löytää lampaanpaistia jäniksestään! Mitä lempoja, veli Svanholm, jäniksesi syövät lampaitamme! — Sitten löytää hän silakoita — mitä saakelia, jäniksesi käyvät kalassa! — viimein keitettyjä perunoita — no tuhannen tulimmaista, veli Svanholm, jäniksesi osaavat sekä keittää että paistaa! Mutta Svanholm suuttui siitä silmittömästi ja murisi Bäckille koko viikon päivät sen jälkeen.

Kesä meni menojaan. Kun elokuu alkoi lopuilleen kallistua ja Bäck, tavallisuuden mukaan, oli kutsuttu päivälliselle syömään omaa haukiaan, tuli pikku Jonathan eräänä päivänä hyvin toimessaan välskärin luo ja tarjosi hänelle oksan, jossa riippui kolme isoa, tummanpunaista vaarainta. — No? — sanoi välskäri, nostaen tapansa mukaan pienoisen kaulustasta syliinsä, melkein niinkuin kissanpoikaa nostetaan.

— Niin, kummi, — vastasi Jonathan reippaasti; — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä.

— Se on hyvä se, — sanoi välskäri ja asetti pojan jälleen jaloilleen, kiepautettuaan häntä kerran ympäri ilmassa.

Anna Sofia pienensi sokeria kaapin ääressä. — Niin, — huusi hän, — nyt ovat vaaraimet kypsyneet metsässä ja nyt on meillä oikeus vaatia uutta kertomusta.

— Hm, — sanoi välskäri. — Lehtisiika nousee parhaillaan, ja sorsanpojat alkavat lennellä parvissa; kolmen viikon perästä minulla ehkä on aikaa.

Koetettiin kyllä väitellä vastaan, mutta ei mikään auttanut. Kolme viikkoa kului. Välskäri oli suolannut monta kaunista nelikollista siikoja ja lähettänyt monta jaloistaan yhteen sidottua vesilintuparia kotiin. Ilmat kävivät pimeiksi ja myrskyisiksi ja kolkkoa oli oleskella ulkona merellä. Silloin kuultiin eräänä päivänä vanhuksen itsestään virkkavan päivällispöydässä: — Tänä iltana saatamme aloittaa.

Tuumasta toimeen. Kello kuuden aikaan, kun alkoi hämärtää, istui tavallinen seura taas välskärin kamarissa. Kapteeni Svanholm, joka aikoja sitten jo oli leppynyt, punoi viiksiään takan edessä; maisteri Svenonius, koulumestari, siirteli halkoja likemmä toisiaan, isoäiti kutoi sukkaa, Anna Sofia puhdisti puoloja ja lapset asetettiin kynimään höyheniä vähän syrjempään, etteivät marjat heitä kovin paljon houkuttelisi.

Välskäri katseli keveätä, vaaleankeltaista liekkiä, joka luikerrellen kohosi pitkin valkoisia koivuhalkoja, eikä hänellä ensinkään näyttänyt olevan kiirettä aloittamaan. Lapset kävivät malttamattomiksi. — Nyt saamme kuulla Kaarle XII:sta, — kuiskasi Jonathan tahallaan niin kovasti, että toisetkin kuulivat sen.

— No, annapa kuulua! — sanoi Svanholm. — Veljellä on tänään tekemistä karskin pojan kanssa. Joka vähänkään on ruudinsavua päivinään haistellut, niinkuin veli ja minä, ymmärtää hiukan paremmin Kaarle XII:ta kuin kaikki ne kynäsankarit, jotka ovat hänestä kirjoittaneet.

— Ruudinsavusta ihmiset vain mustuvat, — sanoi tästä ärsytyksestä kiivastunut koulumestari. — Ajatukseni on, että Kaarle XII saa kiittää kynäsankareita suurimmasta osasta suuruuttaan. Jos sitä olisi kysytty verensä vuodattaneelta, autiolta ja nälkiintyneeltä maalta hänen kuolemansa jälkeen…

— Niin, kysy vain, — vastasi kapteeni. — Kysy vain, niin köyhinkin torppari vastaa veljelle: me olemme pahanpäiväisiksi peitonneet sekä tanskalaiset että saksalaiset, turkkilaiset ja venäläiset, tuli ja leimaus, sen olemme tehneet, herraseni, ja sen olemme tehneet Kaarle XII:n johdolla. Hän ei ollutkaan mikään saivartelija eikä saituri, niinkuin hänen isänsä, ja jos hän ei säästänyt muita, niin eipä hän säästänyt omaa kuninkaallista itseäänkään. Kynäilijätkö olisivat jotakin hänen kunniakseen tehneet? Hyi helvetti, he olisivat tahrineet hänen sinikeltaisen sotalippunsa musteella!

— Bernhard Bertelsköld on nyt kuollut, — sanoi vanha isoäiti saadakseen sanakiistan loppumaan. — Minusta on kuin olisin tuntenut hänet aina hänen lapsuudestaan asti, ja kelpo mies hän olikin, ja vielä päälliseksi täytyy minun sanoa, että olen pitänyt hänestä aina alusta alkaen.

— Piru vieköön! — puuttui kapteeni tyhmän töykeästi puheeseen. — Semmoisilla maitoparta-kreiveillä ei ole kahden äyrin edestä tarmoa jänteissään.

Isoäiti alensi äänensä ja puhui äänellä semmoisella, että urhokas kapteeni yht'äkkiä vaikeni: — Olen sanonut sen monet kerrat ja sanon vieläkin, että on säädytöntä noin kiroilla lasten kuullen. Jos serkku Svanholm olisi antanut minun puhua loppuun, niin olisi minulla ollut vielä muutakin sanottavaa. Serkun pitäisi muistaa, että kreivi Bertelsköld-vainaja otti eläessään osaa useampaan taisteluun kuin mistä serkku on koskaan kuullut kerrottavankaan, ja jos hän olikin kohtelias ja sävyisä ja sivistynyt herra eikä mikään törkimys ja tappelija, niin hän sittenkin oli serkkua urhoollisempi mies eikä lainkaan maidosta tai piimästä tehty. Mutta hänen loppuaan en voi oikein hyväksyä. Minusta tuntuu epäkristilliseltä ja kamalalta, että niin hyväsydäminen ja ymmärtäväinen mies joutuu kuollessaan niin kokonaan taikauskon ja maallisten ajatusten orjaksi, että ei muista ajatella köyhää sieluaan. Minkä hyväksi hän eli? Aatelisvallanko? Me olemme kaikki tavallisia ihmisiä; emme tuollaista ymmärrä.

— Vertaisemme kyllä astuvat esille, kun tulee Larssonien aika, — muistutti Svenonius. — Aatelisvallan, kansanvallan ja kuningasvallan välinen riita kestää kautta saecula saeculorum. Kerronpa joskus serkulleni vanhoista Rooman patriiseista ja plebeijeistä.

— Kiitoksia, serkkuni, en ole ollenkaan utelias; paavilaisten tieltä kernaimmin väistyn. Jotakin paavilaista pahusta lienee kuninkaan sormuksessakin. Taivahan pyhät, moista turmiontuojaa! Saadaanpa nähdä, että se sormus vielä turmelee koko Bertelsköldin suvun. Miksi ei se kelpo Kreeta nakannut sormusta mereen niinkuin aikoi! Se olisi ollut järkevästi ja oikein tehty, mutta sen sijaan hän antoi houkutella itsensä ja antoi noitakalun kreiville. Uskokaa minua, kyllä Torsten Bertelsköld kerran vielä häntä siitä soimaa.

— Mutta, — puuttui Anna Sofia vilkkaasti puheeseen, — entäs se, kun kaikessa onnistuu. Ajatelkaapa sitä, isoäiti! Yhä kasvaa sen suvun mahtavuus, ja jos sormus kulkee isältä pojalle, niin tullaan kuudennessa polvessa kuninkaaksi! Nyt se on jo kolmannessa tai neljännessä polvessa Torsten Bertelsköldillä. Paha vain, ettei voi selailla kummia niinkuin kirjaa, jonka lopusta tahdotaan saada selkoa edeltäpäin.

— Lapsikultani, — sanoi isoäiti vakavasti, — minusta näyttää niinkuin kuninkaan sormus oikein syvälle teroittaisi mieleemme nämä sanat: mitä auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaisi ja kumminkin saisi sielullensa vahingon? Mitä iloa oli vanhemmalla Bertelsköldillä, mitä hyötyä oli Janssenilla kaikesta onnestaan? Kaksi parempaan aiottua ihmistä sormus on jo turmellut; kolmannen se on luovuttanut Jumalasta hänen elämänsä lopulla. Saat olla varma siitä, että se turmelee useampiakin. En pidä oikein nuoresta Torstenista, ja hänen veljeään Kustaa Aadolfia tunnen vielä kovin vähän. Kun en ota lukuun Kreetaa, niin ovat kaikki, joita edellisissä kertomuksissa olen jotenkin suosinut, jo manalle menneet. Kai on meidän nyt tutustuminen uusiin ihmisiin, kun aikakin on uusi.

Näin puhuttuaan isoäiti tarkasteli utelevin silmin vanhaa välskäriä, joka ääneti ja ajatuksissaan katseli liekkien leikkiä suuressa vanhanaikaisessa avonaisessa takassa. Valkean valon kohdatessa hänen kookasta varttansa ja päivettyneitä, vielä tarmokkaita kasvonjuonteitaan, näytti kaikista niinkuin jokin tavattoman tuikea mielenilmaus olisi synkistänyt hänen ryppyistä otsaansa. Usein ennen oli tämä yksinkertainen, vaatimaton mies ikäänkuin kasvanut kertoessaan, niin ettei ollut enää sama mieskään. Nyt synkistyivät hänen kasvonsa siinä määrin, että lapset miltei peläten häntä katselivat. Ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Uusi aika!

Heti sen jälkeen hän kääntyi jälleen tointuneena ja kirkkain silmin Anna Sofian puoleen: — Pane enemmän puita pesään, tyttöseni, kernaammin katselen liekkejä kuin tuhkaa. Ja istu niin, että paremmin näen sinut, lapseni. Siitä on etua kertomukselleni, että kaiken ajan saan katsella sinun hyviä ja iloisia kasvojasi.

1. LEIJONA LEPÄÄ.

Suuri, voimakas ja jalosydäminen seitsemästoista vuosisata oli äsken laskenut viimeisen kiven suureen maailmanhistorialliseen rakennukseensa. Esirippu oli laskenut peittämään sen ankaroita, vallasta ja valosta käytyjä taisteluita; sen pitkät vuosijaksot ja urotyöt avautuivat kuin taulu ajattelijan silmäin eteen, ja kysymys heräsi siitä, mitä nyt seurasi. Sillä eivät yksistään numerot nyt muodostaneet uutta aikakautta maailmalle; nyt oli tähtiä sammunut ja valtoja hävinnyt, ja uusia valtakuntia ja uusia ajatuksia pyrki syntymään, ja missä oli se mies, joka kykeni niitä hallitsemaan? Hän, joka enemmän kuin miespolven ajan oli ollut sekä älyn että vallan lainsäätäjä; hän, joka ihailijainsa ylistämänä antoi koko aikakaudelleen nimensä, Ranskan kuningas Ludvig XIV eli vielä ja luuli itseänsä kutsutuksi kirjoittamaan lakia uudelle vuosisadalle niinkuin oli kirjoittanut vanhalle. Mutta samalla, kun runoilijat vielä ylistivät häntä ja kuninkaat pelkäsivät hänen valtiotaitoaan miltei enemmän kuin hänen aseitaan ja kultaansa, alkoi vanhuus painaa hänen päätään, katumusteot hänen mieltään; samalla kun hän ojensi kättään uusia valtikoita anastaakseen, alkoi hänen oman valtikkansa kultaus kulua; ja epäily, joka tätä ennen oli vaiennut, ja pilkka, joka oli kyllästynyt suunsa salpaan, alkoivat pidellä pahoin aikakautensa ylistyspuheita ja etsiä niistä sitä sallimusta, joka ennemmin tahi myöhemmin kohtaa maailman kunniaa.

Mitä alemma aurinko laskeutui Ludvig XIV:n aikakauden taivaanrantaa kohti, sitä selvemmin käsittivät sekä ajattelijat että itse kansatkin, että aika tarvitsi uusia miehiä samoin kuin se tarvitsi uusia aatteitakin. Aatteet tulivat itsestään; ne olivat kauan kasvaneet hiljaisuudessa ja odottivat vain aurinkoa ja ilmaa, päästäkseen lehteä tekemään. Mutta turhaan vielä odotettiin aatteiden toteuttajia. Ajateltiin Eugenia ja Marlboroughia; katseltiin tuota suurta Bourbonien ja Habsburgien välistä taistelua. Englannin nähtiin äkisti ylenevän ja pääsevän yhä enemmän kilpailijansa Hollannin edelle; poispäin loivat odottajat silmänsä voipuneesta ja poljetusta Espanjasta; pois hajanaisesta ja veltostuneesta Saksasta; pois itsekkäästä ja itseään hävittävästä Puolasta, ja katselivat mielihyvällä Turkin vallan alkavaa heikkoutta — tuon Euroopan pelätin, jota ei kukaan enää säikkynyt. Kaikkialla oli kansoja ja valtoja, mutta harvassa miehiä. Harvat silmäilivät pohjoiseen päin. Raakalaisen kannalla oleva Venäjä lepäsi näköjään kuolleena ja kiisteli siitä, oliko ristinmerkki tehtävä kahdella vaiko kolmella sormella. Ruotsi, Itämeren vallitsija, oli ollut välittäjänä Ryssvikin rauhanteossa; mutta sen miekka oli levännyt, kultaa tulvasi Kaarle XI:n reduksionikamareihin, ja parraton nuorukainen, mieletön ja päätön niinkuin sanottiin, oli astunut valtaistuimelle pyytämään — karhuja.

Ei tiedetty silloin, että Pietari I työskenteli kirvesmiehenä Saardamin telakoissa. Ei tiedetty silloin, että Kaarle XII lukiessaan Curtiusta jo lapsena oli sanonut, kun häneltä kysyttiin, mitä hän ajatteli Aleksanteri suuresta: — Tahtoisin tulla hänen kaltaisekseen. — Ja kun muistutettiin: — Aleksanteri suuri eli vain 32 vuoden ikään — niin kaksitoistavuotias prinssi Kaarle vastasi: — Eikö siinä ole kylliksi, kun on valtakuntia valloittanut?

Oli uudenvuoden aika v. 1700. Oli kylmä, mutta kirkas talvi-ilta. Tähdet tuikkivat Meelarin jäisen pinnan yllä, tuon tuostakin kuului jäältä hevosten askelia ja kulkusten helinää kylmänä iltana. Muutamia tunteja sitä ennen oli liike ollut vilkkaampi. Osa hoviväkeä oli istuutunut koreisiin, töyhtöillä kaunistettuihin rekiin ja ajanut huviretkelle, ja moni punainen neidon poski oli siinä käynyt vieläkin punaisemmaksi, ja moni ylhäinen herra oli omin käsin ohjannut korskuvaa orittaan jääkentän yli. Mutta illaksi oli leskikuningatar Hedvig Eleonoora, kuninkaan isoäiti, kutsunut hoviväen illanviettoon Drottningholmaan. Kuningatar parka oli ikävissään. Hän olisi niin mielellään ottanut osaa valtakunnan hallitukseen, nyt niinkuin Kaarle XI:nkin nuoruuden aikana, mutta hän oli vanhentunut, ja pojanpojan pikaiset, erään komppanian katselmuksessa kreivi Piperille lausumat sanat, että hän "tahtoi itse komentaa niin urheita miehiä", olivat toteutuneet melkein samalla hetkellä, kun hän ne lausuikin. Hedvig Eleonoora teki päätöksensä. Hän rakenteli yhä vain huvilinnoja, keräsi ympärilleen nuoria ja iloisia ihmisiä, varsinkin taiteilijoita, ja eleli näin vallan hupaisesti vanhat päivänsä runsailla tuloillaan.

Vahakynttilät loistivat kirkkaasti järvelle Drottningholman korkeista ikkunoista, kun kaksi lyhyihin sotaviittoihin pukeutunutta ratsastajaa ajoi täyttä karkua jään yli linnaa kohti, samalla kun kolme tai neljä jäljempänä tulevaa rekeä näytti turhaan koettavan heitä saavuttaa. Linnan pihalle tultua astui toinen ratsastaja alas hevosen selästä ja läheni toista, joka istui ratsailla, jonka jälkeen tämä kuiskasi hänelle jotakin. Ensimmäinen ratsastaja köytti sitten hevosensa portin pieleen ja riensi linnan portaita ylös, jotavastoin toinen jäi kylmään talvi-ilmaan hevosensa selkään istumaan ja näytti tahtovan huolellisesti peittää kasvojaan niiden tulisoihtujen ja tervatynnyrien valolta, jotka pihalla paloivat.

Hetken mentyä tuli ensimmäinen ratsastaja ulos ja sanoi matalalla äänellä: — Hård on sairas eikä voikaan tulla, vaikka hänen mielensä kovasti tekeekin. Silmät paloivat hänen päässään kertoessani hänelle teidän majesteettinne seikkailuista, ja hän vastasi vain: Ei olisi naaras verkkoa murtanut, jos minä olisin ollut mukana.

— Jos hän olisi ollut mukana? — toisti toinen nyrpeästi. — Sanoiko hän niin, se vanha jöröpää? No niin, siinä on hänelle kunniaa kyllin, että tulen Drottningholmaan häntä varta vasten noutamaan. Me ratsastamme takaisin kaupunkiin, reet seuraavat meitä, ja me koetamme onneamme huomenna.

— Tuskin maksaa vaivaa, että koetammekaan saartaa naaraskarhua Hårdin poissa ollessa, — sanoi toveri. — Teidän majesteettinne on tänäpäivänä kaatanut karhun, jonka vertaista ei moni ole nähnyt. Lyönpä vetoa, että kuningas vainajan metsästyskirjassa ei löydy semmoista tekoa mainittuna.

— Huomenna koetamme, — oli lyhyt vastaus. Kuningas, sillä hänhän se oli, käänsi hevosensa ratsastaakseen pois, kun samassa leskikuningattaren tallimestari Höghusen, tulisoihtuja kantavain palvelijain seuraamana, kuningattarensa puolesta pyysi hänen majesteettiaan kunnioittamaan linnassa olevaa huviseuraa korkealla läsnäolollaan. Hämmästyneenä siitä, että hänet tunnettiin niinkuin naapurin hedelmäpuusta tavattu poika, pyöräytti kuningas hevosensa perin, karkuutti sen portaita kohti ja ajoi tahallaan erään siron kamaripalvelijan päälle, joka silkkisukissa ja matalissa kengissä käydä sipsutti pihan yli, kantaen vadissa hillottuja hedelmiä ja muita hovinaisille aiottuja makeisia. Leikinteko oli liian kovakouraista; mies parka kompastui niin, että sai nenänsä veriin, ja koko hänen vatinsa makea sisältö luiskahti lumeen. Nauraen nakkasi kuningas hänelle kultarahan ja meni ylös isoäitinsä luokse paremmalla tuulella kuin ehkä muuten olisi ollut ilman tätä tapausta.

Drottningholman linnan sisemmät portaat ovat niinkuin tiedetään, Nikodemus Tessinin mestarillista tekoa — niin keveät ja somat laatuaan, että näyttävät nimenomaan olevan rakennetut lemmetärten jalkoja ja prinsessain varpaiden teriä varten. Kuningas saapasteli näitä portaita ylös helisevin kannuksin ja niin raskain askelin, että olisi luullut hänen ratsastavan ylös. Ylä-eteisessä otti hänet leskikuningatar vastaan, Ceresiksi puettuna; ainakin hänellä oli kunnioitustaherättävä runsaudensarvi ja kimppu hopeoituja tähkiä kädessä; ja kun oli lausuttu muutamia kohteliaisuuksia, jotka kuninkaan puolelta olivat hyvin kankeat, vietiin kuningas yhteen noita suuria saleja; joiden seinillä vielä tänäkin päivänä nähdään Ehrenstrahlin maalaamia Kaarle Kustaan ja Kaarle XI:n taisteluita esittäviä tauluja.

Kaarle XII oli perinyt hyvän annoksen isänsä naisten seurassa osoittamaa ujoutta ja välitti, jos mahdollista, vielä vähemmän heidän suloudestaan. Seitsentoistavuotias hän oli, oli ollut jo lähes kolme vuotta kuninkaana, ja monet viettelykset olisivat pyydystäneet hänet pauloihinsa ja lukemattomat viattomankin lemmen verkot tahtoneet kietoa, ellei hänen jäykkä kylmyytensä jo ennakolta olisi kaikki pyyteet tehnyt turhiksi. Hänen astuessaan saliin, jossa vilisi kirjava seura mitä heleimmissä puvuissa, syntyi siellä yht'äkkiä hiljaisuus, ikäänkuin talven lumi olisi peittänyt tuon nuoruuden ja ilon kevään, joka vast'ikään oli laskenut leikkiä vahakynttiläin valossa. Näöltään vähän hämillään astui kuningas lyhyitä kumarruksia tehden näiden loistavien rivien välitse, kunnes salin perällä tapasi muutamia henkivartijaväkeen kuuluvia upseereja, joiden kanssa hän ryhtyi puhelemaan, nähtävästi iloissaan siitä, että pääsi pois häntä vaivaavien uteliaiden silmien piiristä.

Tuskin hän oli kadonnut väkijoukkoon, kun nuoruus ja kevytmielisyys taas astuivat keskilattialle. Nuoret naiset ja keikailevat nuorukaiset eivät malttaneet olla hymyilemättä veitikkamaisesti ja tekemättä pisteliäitä muistutuksia. Milloin he katsoivat vahalla kiilloitettua lattiaa, milloin taas toisiinsa, koettaen salata nauruaan, joka siitä vain kävi hillittömämmäksi. Syy oli selvä. Ajattelematta asiaa oli kuningas, kolme penikulmaa ankarasti ratsastettuaan, tullut semmoisenaan tanssisaliin metsästysretkeltään. Se näkyi selvästi hänen puvustaan; luultavasti se oli vielä tahrattu karhun verellä, joka vast'ikään oli virrannut hänen lyhyen keihäänsä tiessä. Mutta semmoisiin oli totuttu, ja metsästäjän rohkeus, samoin kuin sotilaankin, vaikuttaa aina vilkkaisiin mieliin. Mutta oli siinä vielä muutakin, joka yllytti hoviväkeä nauramaan — vähäinen asia tosin, mutta kuitenkin semmoinen, josta kuningaskin joutuu naurun alaiseksi — hän tuli sisään korkeissa metsästyssaappaissaan, jalat lumisina. Seuraus siitä oli, että joka askelella, minkä kuninkaallinen nuorukainen astui kirkkaaksi kiilloitetulla lattialla, joka näytti varta vasten olevan aiottu ainoastaan silkkikengillä astuttavaksi, jäi siihen musta märkä tahra noista suurista saappaista. Noita kuninkaallisia jälkiä nyt nuoriso piloillaan osoitteli, kun eräs neiti oli ollut niin rohkea, että kehoitti ystäviään katsomaan "Kaarle kuninkaan talvitietä".[1]

He eivät silloin tienneet, nämä iloiset ja meluavat perhoset, että Kaarle kuningas oli jättävä paljonkin jälkiä maailman läpi marssiessaan, mutta ei valkoisia lumisia jälkiä, vaan punaisia ja verisiä, jotka kulkivat Tukholman saleista halki Euroopan aina Mustanmeren rannikoille asti.

Niiden joukossa, jotka muita pisteliäämmin puhuivat noista kuninkaallisten jalkain tekemistä viattomista jäljistä, oli eräs pitkäkasvuinen, hoikka nuorukainen, kalpean ja kivulloisen näköinen, vaaleatukkainen ja kasvoiltaan hieno ja älykäs, mutta vähän pilkallinen. Hänen huulillaan pyöri jo uusi pilapuhe "karhun käpälistä", kun hän samassa tunsi kovan käden laskeutuvan olalleen ja kuuli jonkun kuiskaavan korvaansa vihasta värisevällä äänellä: — Varo, Torsten, ivaamasta karhua; voi tapahtua, että hänen käpälistään löytyvät leijonan kynnet.

Puhuteltu kääntyi päin ja näki edessään kauniin, mustatukkaisen nuorukaisen, tuskin kuusitoistavuotiaan, mutta niin leveärintaisen ja hartevan, että hän, vaikka olikin niin nuori, näytti olevan vaarallinen vastustaja. Tämä nuorukainen oli sama ratsastaja, joka oli seurannut kuningasta Drottningholmaan, ja hän oli puettu samanlaiseen ratsastuspukuun kuin se, mikä oli saattanut hänen herransa hoviväen pilkattavaksi.

Kalpea Merkuriukseksi pukeutunut nuorukainen koetti silmäillä toista isällisen huolestuneesti, mutta ei kuitenkaan voinut ivaansa peittää. — Mais qu'avez-vous donc, Gustave? — hän sanoi — minkälainen puku! Katso ympärillesi, mon ami, et ole nyt metsässä. Olet ilmeisesti erehtynyt; tämä seura tässä ei ole mäntyjä ja kuusia, niinkuin ehkä luulet, äläkä suinkaan luule, mon coeur, näitä naisia katajapensaiksi. Oletko varma siitä, että olet kutsuttu, pauvre Gustave? Pyydän sinua, lainaa minulta siivet ja hupene pois, tai vaihda ainakin pukua; saatathan ruveta esim. Kerberokseksi.

Mustatukkainen nuorukainen, jonka käsivarsi varmaankin oli vahvempi kuin hänen kielensä, olisi arvattavasti antanut kiivaan vastauksen, jollei samassa hyvin nuori, tuskin viisitoistavuotias tyttö, joka oli metsänneidoksi pukeutunut, olisi tarttunut hänen käsivarteensa ja kuiskannut: — Älä huoli hänestä, Kustaa, hän on tottunut hiomaan kieltään teräviä hovineitejä vastaan. Tule, minäkin olen metsänväkeä; minä tuon sinulle vihreällä sulkatöyhdöllä koristetun myssyn, ja sitten annamme kamaripalvelijan harjata takkisi. Oletpa toki kauniimpi kaikkia muita, — lisäsi hän veitikkamaisesti, ja hänen lempeät, siniset silmänsä hymyilivät niin hellästi ja kirkkaasti, että Kustaa tunsi leppyneensä ja mielellään antoi viedä itsensä erääseen syrjähuoneeseen.

Torsten naurahti ja pyörähti kantapäillään, hakeakseen uusia esineitä sukkeluuksilleen.

— Voiko teidän armonne sanoa minulle, ketä nuo kolme nuorta tuolla ovat, — sanoi muuan äsken tullut muukalainen diplomaatti eräälle kuningattaren hovinaiselle. — Yksi heistä näyttää päältä, toinen kädeltä ja kolmas sydämeltä, kaikki samaa runkoa.

— Oikein arvattu, kreiviseni, — vastasi hovinainen. — He ovat kaksi veljeä ja yksi sisar, kaikki Bertelsköldin perhettä — kenties tunsittekin kreivi vainajan; hän oli hieno, rakastettava herra, mutta hävisi reduktsionin takia. Tuo kalpea nuorukainen, kreivi Torsten, aikoo diplomaattiselle uralle ja on äskettäin saanut paikan Ruotsin lähetystössä Parisissa. Nuorempi veli, kreivi Kustaa Aadolf, on henkivartijarakuunain kornetti ja yksi nuoren kuninkaamme alituisia seurakumppaneita. Tuo suloinen vaaleaverinen tyttö on Ebba Cecilia Bertelsköld, josta eivät edes hovin pahat kieletkään voi mitään pahaa sanoa, vaikka hän äskettäin tätinsä, kreivitär Sparren välityksellä on päässyt virkaatekeväksi kamarineidiksi prinsessa Ulriika Eleonooran luo. Mutta mitä kummia! Hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi pukeutua sodanjumala Marsiksi. Jos alamaisimmasti rohkenen tehdä pienen muistutuksen, niin sodanjumalaltamme puuttuu vähäinen tuntomerkki, joka ennen muinoin aina kuului hänen ulkomuotoonsa — et cela, c'est la barbe. Todellakin kreivi, parraton ukkosen jumala on minusta yhtä vähän luonnollinen kuin viiksikäs sulotar.

Kreivi myhähti, ja hänen huulillaan pyöri yksi noita vastaväitteitä, jotka ovat varta vasten aiotut kumottavaksi. Mutta ennenkuin kuuntelemme tämän keskustelun jatkoa, käykäämme saamaan selkoa siitä, miten tämä juro kuninkaallinen nuorukainen, joka vastikään oli karhunajosta palannut, oli saatu hovin naamiohuveihin ottamaan osaa.

Leskikuningatar Hedvig Eleonooralla oli yhtä paljon huolta pojanpojastaan Kaarle XII:sta kuin ennen muinoin pojastaan Kaarle XI:sta. Tälle rajupäiselle, takkuiselle ja kömpelölle pojalle, joka ei edes osannut ranskaakaan, olisi pitänyt opettaa ihmisyyttä ja kuninkaallisia tapoja; äidillisessä huolessaan ei kuningatar luullut olevan siinä kyllin, että poika osasi harjoitella sotamiehiä ja puhua latinaa; valtakunnan hallitsijan piti myöskin osata mielistellä kauniita naisia ja tanssittaa heitä taitavasti. Äiti parka, hänen kasvatuksensa ei ollut siinä kohden Kaarle XI:n suhteen ensinkään onnistunut, sen hän oli mieliharmikseen saanut kokea viitenäkolmatta pitkänä vuotena, jolloin hovissa ei tiedetty muusta kuin jumalisuuden harjoituksista, sotaharjoituksista, kilpa-ajoista, metsästyksestä ja jääkalastuksesta. Kuningatar Ulriika Eleonoora vanhempi ei ollut oppinut edes viittä lehteä ja valttia pelaamaan; mutta nyt oli aika tullut, jolloin iloisempi elämä taas oli saatava Ruotsissa vallalle. Kaarle XII oli kasvatettava keikariksi; lujille se otti, ja sinä päivänä, jolloin tämä itse asetti kruunun päähänsä kruunausjuhlassa, alkoi vanha isoäiti aavistaa, että poika, päästyään itse hallitsemaan, ei enää olisikaan muiden hallittavissa.

Kuinka paljon vaivaa ja vastusta hän olikaan jo ennen saanut nähdä pikku Kaarlesta, kun tämä hovimaalari Behmille sanoi vasten silmiä, että tämä oli marakatin näköinen!

Leskikuningatar piti maalarin puolta, prinssin täytyi pyytää anteeksi — mutta eipä, hän ei peruuttanutkaan sanojaan; Behm oli kuin olikin marakatin näköinen. Ei ollut helppo taivuttaa niin jäykkää luonnetta kohteliaisuuteen. Mutta vanha isoäiti pysyi lujana ja tarkoitti varmaankin hyvää, oman katsantokantansa mukaan. Hän muisteli kaihoten vanhan holhooja-ajan komeutta; tuskin oli Kaarle XI silmänsä sulkenut, ja tuskin oli toinnuttu suuren linnanpalon jälkeen, ennenkuin vainajan hautajaisia vietettiin hyviksi alkajaisiksi semmoisella loistolla, jota ei Ruotsissa ollut moneen aikaan nähty. Sitten tuli kruunausjuhla, sitten eräät kuninkaalliset häät y.m., ja niin tulivat hovitanssiaiset vähitellen tavaksi. Nuori kuningas oli myöntyväinen sillä ehdolla, että sai pitää huolta hänkin omista huvituksistaan oman päänsä mukaan. Mutta ei oma taipumus eikä myöskään myöntyväisyys isoäidin tahtoon saattanut Kaarle XII:ta näiden loistavain huvitusten tielle. Siihen sai hänet rakkaus rakastettavaan vanhempaan sisareensa Hedvig Sofiaan, joka juuri silloin ikänsä kukoistuksessa ollen meni naimisiin Schleswig-Holsteinin nuoren ja iloisen herttuan Fredrikin kanssa. Tämän sisaren vuoksi virtasi reduktsionin hopea Kaarle XI:n rahastohuoneesta naamiohuveihin ja hovipitoihin; hänen vuoksensa unohti Kaarle XII useasti omat metsästysseikkailunsa, käydäkseen sisaren lempeämpiin huvituksiin osalliseksi; hän se oli, tämä hyvä ja iloinen kuninkaanlapsi — kylliksi lapsi vielä vaihtaakseen hänelle tarjotun Englannin kruunun vähäiseen riidanalaiseen herttuakuntaan, ja kylliksi viaton vielä huomatakseen niitä orjantappuroita, jotka niin aikaisin pistivät esiin hänen vähäisen ylhäisyytensä kruunusta — hän se oli, joka sai Euroopan erehtymään nuoren leijonan luonteesta ja siten välillisesti kutoi kokoon suuren pohjoismaisen sodan sekavat langat.

Hedvig Sofia oli nyt Kielissä ja kirjoitti sieltä kahdeksantoistavuotiaan ruhtinattaren kirjeitä seitsentoistavuotiaalle ruhtinaalle. Sanansaattaja oli juuri tuonut yhden näitä kirjeitä, jotka olivat täynnä lapsellista viattomuutta, ja leskikuningatar oli ottanut sen vastaan kuninkaan poissa ollessa. Vanha rouva oli ymmärtänyt salata närkästystään siitä, että kuningas tahratussa metsästyspuvussa oli tullut hänen loistaviin tansseihinsa ja päätti vielä kerran "kasvattaa" pojanpoikaansa. Hän haki hänet käsiinsä sotaherrain joukosta, ja pyysi saada puhutella häntä ikäänkuin hänellä olisi ollut hyvinkin tärkeitä asioita ilmoitettavana. Nämä tärkeät asiat olivat Hedvig Sofian kirje ja sitä seurannut siro harlekiinin naamio, joka oli pistetty kauniisti kudottuun holsteinilaiseen koriin.

Kuningas luki kirjeen, ja mitä pitemmälle hän luki, sitä enemmän kirkastui hänen korkea otsansa, kunnes hän naamion nähtyään remahti niin makeaan ja iloiseen nauruun, että selvään näkyi, kuinka lämpimästi hän rakasti sisartaan — tuota sisartaan, joka äidin ohella oli ainoa nainen, jota Kaarle XII:n saattaa sanoa rakastaneen.

Hymyillen ojensi hän kirjeen leskikuningattarelle, joka vähän vaivalloisesti tavaili kokoon seuraavat herttaisella huolimattomuudella kirjoitetut rivit:[2]

"Au roy de Suede.

Suurivaltaisin Kuningas.

Toivon tämän kirjeen kohtaavan Teidän Majesteettinne terveenä, ja koska edellisessä kirjeessäni lupasin kertoa Teidän Majesteetillenne niistä huvituksista, joita P. Kristian silloin aikoi panna toimeen, niin ilmoitan nyt tämän kautta että perjantaina oli täällä tanssiaiset ja pidot samalla, ja kun oli päästy ruualta, pukeutuivat P. Maria Elisabet ja P. Kristian ja me muut naiset ja herrat narrinkurisiin vaatteisiin ja tanssimme erään aivan sievän hypyn, ja kun oli tanssittu tarpeeksi, paneuduimme herttua ja minä ja minun seuranaiseni täydelliseen narrinpukuun ja niin tulimme tanssien sisään. Herttua oli narri, minä hänen rouvansa ja toiset olivat muita ilvehtijöitä. Se näytti varsin huvittavalta, ja me tanssimme aina aamuun asti. Tänne Kieliin on kokoontunut paljon kansaa ympäristöstä. Kolme kertaa viikossa on meillä iltaseura ja kaksi kertaa viikossa tanssit, ja muina viikon päivinä käymme katsomassa näytelmiä. Nyt on herttuan ja minun vuoro saada jotakin hauskaa toimeen, ja niin saattaa ehkä kohta tapahtuakin. Minä toivon, että voisimme olla niin onnelliset, että Teidän Majesteettinne olisi täällä, sitten ilomme olisi täydellinen. Herttua jättäytyy alamaisuudessa Teidän Majesteettinne suosioon ja hänen ylhäisyytensä herttuatar tekee samoin; muuten pyydän aina hiljaisuudessa saada pysyä Teidän Majesteettinne armoissa ja olen suurimmalla kunnioituksella Teidän Majesteettinne

nöyrin ja uskollisin sisar ja palvelija Hedevig Sofie.

Kielissä 16 p:nä tammikuuta.

Minä tarjoudun alamaisuudessa kuningattaren suosioon ja pyydän Teidän Majesteettianne sanomaan terveisiä sisarelleni minun puolestani. Jos Teidän Majesteettinne haluaisi nähdä naamiopukuni, lähetän sen tässä mukana, ja toivon, ettei Teidän Majesteettinne pahastu, että rohkenen…"

Tämä iloinen kirje sai aikaan, että Kaarle XII vastustelematta suostui pukeutumaan siihen asuun, joka leskikuningattarella oli hänen varaltaan, nimittäin sodanjumala Marsin.

Mutta sodanjumala ei ollut tällä kertaa pelottava. Valon loiste hänen otsallaan vaikutti elähdyttävästi kaikkiin noihin perhosiin, jotka lentää lekuttelivat kuninkaan saleissa. Tanssi kävi huimemmaksi; esitettiin baletti, jossa kaunis Stiina Fleming esitti Kalypson osaa ja sittemmin niin kuuluisa suomalainen Arvid Horn näytteli Ulyssestä. Tanssi vuorotteli paimenlaulujen kanssa, jotka kreivi Kaarle Gyllenborg oli sepittänyt ja joissa Kalypson kuultiin lausuilevan:

"Aurinkoinen armahainen, meren helmaan vaipuvainen, anna tulla synkän yön, pian laata kaiken työn.

Meri, metsä, kuunnelkaa, kuin tuo koito valittaa: Missä, kulta, viipynet, luokseni kun tule et!"

Kuningas ei tanssinut. Hänen opettajainsa joukossa mainitaan kyllä eräs tanssin opettajakin, mutta prinssin edistys tässä jalossa taidossa oli ja pysyi, niinkuin erään tunnetun kadetinkin, "näennäisenä". Kaksitoistavuotias prinsessa Ulriika Eleonoora oli myöskin muassa paimentyttönä. Ruusunpunaisesta nauhasta talutti hän, ei karitsaa, niinkuin puvusta päättäen olisi luullut, vaan kuninkaan lempikoiraa Pomppea, joka sitä varten oli koristettu kirjaillulla kaulanauhalla. Se oli sama, sittemmin niin kuuluisa Pomppe, jonka Holmströmin kirjoittama latinalainen hautakirjoitus tuli hyvin tunnetuksi ulkomaillakin; suomennettuna se on näin kuuluva:

"Pomppe, koira kuninkaan, nukkui luona ruhtinaan. Väsyneenä ikään suureen kuoli vihdoin jalkain juureen. Moni kaunis neitonen Pompen lailla elää soisi; monen urhon halu oisi kuolla lailla koiran sen."

Baletin aikana nähtiin leskikuningattaren toisinaan syrjäsilmällä utelevan, eivätkö kauneus ja hempeys toki viimeinkin tekisi jotakin vaikutusta seitsentoistavuotiaaseen marmorisydämeen. Hän olisi mielellään toivonut edes jotakin merkkiä siitä näkevänsä ja rohkeni virkkaa muutamia sanoja Kalypson lumousvoimasta, mutta kuningas vastasi kiireesti: Kalypso oli noita, enkä minä aio antaa noitua itseäni.

— Mutta se päivä on kumminkin tuleva, jolloin kaunis prinsessa lumoaa teidän majesteettinne, ja Ruotsinmaa saa kuningattaren.

— Kenties, — sanoi kuningas naurahtaen, — kun tulen kolmenkymmenen ikäiseksi![3]

Sillä välin jatkoi vieras diplomaatti kuulusteluaan siitä, mitä kuninkaasta ajateltiin. — Sanotaanhan kuitenkin, että kuningas on rohkea ja pelkäämätön ja että häneltä voi odottaa suuriakin hankkeita, — sanoi hän.

— Jumala meitä varjelkoon semmoisesta rohkeudesta, kreiviseni, — vastasi armo nojatuolista. — Jos sanotte rohkeudeksi sitä, että taitetaan niskat hevosilta, karhuilta ja ihmisiltä — eh bien, silloin myönnän kuninkaallisen majesteetin voivan siinä kohden kilpailla vaikka Teiri-kuninkaan kanssa. Ajatelkaahan, kesällä oli täällä meritaistelu. Hänen majesteettinsa ja kapteeni Horn taistelivat pienissä venheissä Meelarin järvellä. Olihan heillä kyllä tykkien sijasta vain kaupungin paloruiskut, ja kiväärien asemesta oli heillä käsiruiskuja. Näillä ruiskuttivat he vettä toistensa päälle siksi, kunnes Hornin vene alkoi upota ja hänen itsensä täytyi hypätä järveen. — Onko se hyppäys vaarallinen? — huusi kuningas. — Ei, kun ei vain pelkää, — vastasi Horn, joka on hyvä uimari. — Loiskis, ja silloin hyppäsi hänen majesteettinsakin järveen, ja minä vakuutan pyhästi, että pfalzilainen suku sillä hetkellä olisi miehiseltä puolelta lakannut hallitsemasta, jollei Horn olisi saanut kuningasta tukasta kiinni ja vetänyt häntä maalle.

— Kuninkaatkin voivat olla poikamaisia, — sanoi kreivi. — Mutta osoittaahan se sentään ritarillista mieltä tuo tuommoinen.

— Ritarillistako? Grand Dieu! Jos olisitte viime keväänä nähnyt nuoren majesteetin Ystadin luona Skoonessa! Siellä oli ripustettu eläviä hanhia hirsipuihin, ja talonpoikaisvaimoja ja tyttöjä koottiin suuret joukot ratsastamaan täyttä laukkaa ja vetämään kaulat poikki hanhilta; ja jokaisesta hanhenpäästä saivat he tukaatin. Mitä siitä sanotte, kreiviseni?

— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan kumminkin hyvin ahkerasti harjoitelleen tieteitä, — sanoi kreivi, kohauttaen olkapäitään.

— Kohtalaisesti! Hänen sanotaan lukeneen vähän matematiikkaa, mutta kuninkaaksi tultuaan hän on unohtanut, minkänäköinen kirja onkaan.

— Kuninkaallisen majesteetin sanotaan olevan tavoissaan ankaran ja tarkan.

— Niinkuin aatelismies maaseudulla. Jumala varjelkoon minua virkkamasta yhtään halventavaa sanaa nuoresta herrastamme. Epäilemättä hän on oikein siveellinen nuorukainen; mutta kerrotaanpa kumminkin hänen osoittaneen eräälle Saara Törnelle, kamaripalvelijansa Dübenin vaimolle, suurta huomaavaisuutta.[4] Que voulez-vous — hän on tottunut olemaan itsevaltias jo pienuudesta pitäen.

Samassa alkoi baletti, ja puhe keskeytyi.

Tanssin jälkeen oli illallisateria, ja luultavaa on — niinkuin kreivi Tessin sanoo — että silloin tuotiin esille 15 ruokalajia, 4 pientä vatia ja hillakekoja sekä 17 korillista makeisia. Illalliselta päästyä palattiin kaupunkiin, palattiin hyvinkin eriskummallisella tavalla.

Kaikki hovin herrat ja naiset, joilla vain siihen oli rohkeutta, sullottiin kaksittain pikkuisiin rekiin, jotka kiinnitettiin aisoista toisiinsa, kaikki yhteen jonoon, niin että siten saatiin 16 rekeä perättäin. Ensimmäisen reen eteen, jossa kuningas istui Hornin kanssa, valjastettiin 16 hevosta, mutta ei parittain eikä rinnatusten, vaan kaikki 16 peräkanaa yhteen jonoon, niin että ratsastaja, joka istui ensimmäisen hevosen selässä, ohjasi kulkua. Ja niin lähdettiin liikkeelle, 16 hevosta ja 16 rekeä perätysten — alussa varovasti käännösten kohdalla, mutta jäälle tultua täyttä vauhtia, niin että lumi pyrysi ympärillä. Ei siinä nyt auttanut kammostella eikä kalveta, kun Kaarle-kuningasta seurattiin, sillä armoa ei annettu. Jos kellahdit kumoon, niin sait auttaa itseäsi ja koettaa pyöräyttää rekeä pystyyn, muuten sait laahata lumessa, eikä kukaan huolinut seisauttaa. Senpätähden saatiinkin ennen kaupunkiin pääsyä monta naarmua ja kuhmua, mutta kuningas ei ollut milloinkaan niin hyvällä tuulella kuin oikein hurjasti ajettaessa, jolloin sekä hän että muut kellahtivat kumoon ja hengenvaara oli aina tarjona.

Kun sitten taas oltiin kaupungissa, istuutui diplomaatti vielä samana yönä lopettamaan hallituksensa varalle aloittamaansa kertomusta Ruotsinmaan nuoresta yksinvaltiaasta; tätä kuvailtiin siinä seuraavaan suuntaan: "Ruumis vahva ja kestävä, ulkomuoto ikään nähden tavallista miehekkäämpi, henkiset lahjat vähäiset, opetus laiminlyöty, luonteeltaan huolimaton, halukas kaikenlaisiin lapsellisiin huvituksiin. Siihen vielä arvaamaton uhkarohkea itsepäisyys, joka epäilemättä on lyhentävä hänen ikäänsä, jollei häntä vietellä huikentelevaisuuteen, mihin hän ei ole niin aivan taipumaton kuin on luultu. Teidän majesteettinne hallitus voi olla huoleton siitä, että rajaton valta on tämän hurjan pojan käsissä. Valtiollisiin asioihin se ei tule vaikuttamaan. Hän ei koskaan tule saamaan mitään suurta aikaan, ja jos hän yrittää, hän epäilemättä ajaa ojaan. Olkaamme levolliset; tästä kotkanpojasta koituu aikaa voittaen vain käki!"

Kuinka ihmisten ennustukset toteutuvat mainiosti!

2. LEIJONA HERÄÄ.

Kukapa ei liene nähnyt ukkosilman kesällä lähenevän ja mustia pilviä keräytyvän taivaanrannalle? Maalaiset tanssivat niityllä, lapset leikkivät nurmikolla; ei kukaan aavista vaaraa, kaikki elävät vain siksi hetkekseen. Hurjemmaksi käy tanssi, ilma rasittaa, hiki valuu otsalta ja poskilta kenenkään sitä tuntematta; huumaus on vallannut muuten levollisimmatkin; hillitön ilo rientää tyhjentämään huvituksien kuohuvaa maljaa ennenkuin se kumoon syöstään; kärpäset purevat rohkeammin, linnut lentävät nopeammin; yltäkylläisyys valtaa luonnon ja ihmiset.

Silloin, tanssin huimuuden ja leikkijuoksujen ylimmillään ollessa, välähtää salama mustan pilven povesta; jymähtelevä jyrinä seuraa, ja sade alkaa putoilla raskaina pisaroina. Leikkivien rivit hajautuvat, käsi irtautuu kädestä, nauru lakkaa, laulu ja soitanto vaikenevat — kaikille haaroille hajaantuneena rientää joukko etsimään suojaa alkavaa rajuilmaa vastaan.

Melkein samanlainen oli tila Ruotsin hovissa 1700-vuoden alussa. Pilvet synkistyivät näköpiirin perillä; tarkka silmä olisi voinut keksiä tsaari Pietarin jättiläishahmon tuolta idästä sekä saksilaisen Herkules-nuijan ja tanskalaisen puristetun kouran eteläisten pilvien seasta. Mutta Svedenborg oli vielä vaiti; Kaarle-kuningas, seitsentoistavuotias, luotti vielä ruhtinasten valoihin, ja harmaantuneen valtiotaidon varoittava sana kaikui kuin ilkeä korpin rääkynä hovin jyryävissä pidoissa ja pohjolan nuorison keväisillä metsästysretkiltä.

Paeten Tanskanmaan hyökkäystä olivat Holsteinin herttua ja herttuatar turvautuneet Ruotsin kuninkaaseen. He tulivat kuin auringon välähdys ennen ukkosta hovin pitoja kultaamaan; nuori herttuatar Hedvig Sofia oli unohtanut maanpakonsa ja menetetyn herttuankruununsa nauttiakseen vielä kerran kotimaansa talvisesta ilmasta ja nähdäkseen entistä iloisemman hoviväen parveilevan isänsä palaneissa saleissa.

Jos silloin tanssin vilinässä joku lappalainen tietäjä-akka olisi astunut esiin ja sanonut armaalle "narrin rouvalle": "Tanssi, tanssi, kaunis ruhtinatar, niin kauan kuin elämä vielä voi sinulle ruusuja tarjota! — Ennenkuin kaksi kesää on kulunut, kaatuu nuori herttuasi ensimmäisenä loistavana uhrina Kaarle XII:n rinnalla; seitsemän vuotta olet leskenä poikaasi holhoava; tämä poika on naiva sen miehen tyttären, jota vastaan hänen isänsä on taistellut; poikasi poika on vallitseva siinä keisarinlinnassa, joka rakennetaan Ruotsin nykyiselle alueelle, minkä poikasi appi riistää veljeltäsi ja sisareltasi — poikasi pojanpoika[5] ja hänen jälkeläisensä tulevat polvi polvelta kantamaan idän valtikkaa — sinusta syntyvät ne väkevät, jotka hallitsevat avarampia maita kuin mikään kuolevainen ennen heitä on vallinnut — sadan vuoden kuluttua on pojanpoikasi pojanpoika ottava isäsi ja veljesi maasta kolmannen osan sen tähteenä olevaa aluetta — sadan viidenkymmenen vuoden perästä on Eurooppa oleva haarniskassa poikasi pojanpojan pojanpoikaa vastaan, ja vieras kuningassuku on vaivoin pelastava isäisi maan" — ehkä olisi nuori herttuatar Hedvig Sofia silloin tanssimasta lakannut ja miettien luonut lempeät, siniset silmänsä hänelle avautuneeseen tulevaisuuteen. Mutta onnettaret säälivät nuoria ja viattomia, he kätkivät tulevaisuuden onnenvaiheet ruusunpunaiseen harsoon, ja herttuatar jatkoi tanssiaan, iloaan ja hyppyään niinkuin nuoret tekevät eläessään vain hetkeä varten ja samalla iäisyydestä haaveksiessaan.

Taivaanranta synkistyi, rajuilma läheni. Tanskan kuningas Fredrik IV hyökkäsi Holsteiniin, piiritti Tönningeniä, valloitti Gottorpin. Hedvig Sofia itki linnaansa ja hymyili kyynelten lomassa.

Saksin ja Puolan kuningas Fredrik August, joka oikeassa kädessään puristi hevosenkengän kokoon, vei hiljaisuudessa sotajoukkonsa Liivinmaan rajoille, samalla kun hänen lähettiläänsä puhuivat sanoja makeita kuin hunaja ikuisesta ystävyydestä. Isänmaanrakkauden ja vihan ajamana ahdisti Patkull yllytyksillään vuorottain ruhtinaita ja kansoja Ruotsin häviöksi. Ruotsin hovissa vain huviteltiin.

Pietari I oli ruvennut jättiläis-olallaan kohottamaan Venäjää. Antaen Euroopan mannerilman puhallella avaran valtakuntansa aromaille, hän samalla etsi huokureikää, josta lämpimämpikin kuin Jäämeren meri-ilma voisi maahan virrata. Azowin tornien huipuilta katseli hän itämaita ja Mustaamerta. Mutta nämä näyttivät hänestä vielä liian kaukaisilta; hänen ikäväänsä voi jäähdyttää ainoastaan Itämeren laine. Hän kokosi hurjat laumansa ja ojensi saksilaiselle kätensä Birnaussa. Kaarle-kuningas komensi karhunajon pidettäväksi Kungsörin tienoilla.

Maan viisaat sanoivat: kuninkaamme on sokea. Mutta Kaarle-kuningas ei tiennyt muusta kuin vannotuista valoista ja solmituista liitoista, jotka estivät kuin muuri häntä mitään muuta näkemästä.

Eräänä päivänä maaliskuun alussa v. 1700 kokoontui metsästysseura Kungsöriin, neljäntoista penikulman päähän Tukholmasta. Kuningas oli hyvällä tuulella, ja Holsteinin herttualla, joka seurasi häntä alati, oli loppumaton varasto hullunkurisia metsästysjuttuja. Milloin oli hirvi, milloin metsäsika, milloin joku vaaliruhtinas, milloin joku kaunis myllärintyttö ytimenä näissä kertomuksissa. Kuningas suvaitsi niihin hyvin mieltyä. Kevätilma humisi raikkaana kuusikoissa, nietokset sulivat puolenpäivän aikaan, ja hanki kantoi mainiosti aamuisin.

Jo ensi päivänä oli karhu saatu kierretyksi, ja Hård tuli herransa käskyjä vastaan ottamaan. Kuningas kääntyi herttuan puoleen: Mon frère sanoi Brandenburgin vaaliruhtinaan pyytävän metsäsikojaan mieluimmin elävältä?

— Niin, — vastasi herttua. — Hän pyysi otuksiaan ansoilla, joita viritteli milloin pyökkimetsiin, milloin myllynsulkujen vaiheille.

— Ansoja en suvaitse, — jatkoi kuningas. — Mutta jos vaaliruhtinas on pyytänyt metsäsikoja, niin minä pyydän karhuja. Hård, käy virittämään verkkoja. Mutta ei yksikään metsästäjä saa ottaa kivääriä mukaansa.

— Karhukeihäät ovat kunnossa, — vastasi Hård.

— Ei yksikään metsästäjä saa ottaa keihästä.

— Mutta … muistutti hämmästynyt tallimestari, — ne pedot ovat liian jykeviä kauluksesta pudistettavaksi.

— Hanki meille kaikille hyvät kanget, seitsentä korttelia pitkät, tammesta tahi koivusta, kummasta tahdot. Aseta jokainen paikalleen ja käske piestä pöly pois kontion turkista, missä ikinä se tavattaneenkin. Mon frère saa nähdä, ettemme mekään ole pekkoja pahempia, — lisäsi hän hykerrellen käsiään, uuteen tuumaansa tyytyväisenä.

— Poika on hullu, — jupisi Hård itsekseen; ei ollut isäkään hätäpoikia, mutta tämä käyttäytyy kuin riivattu. Saadaanpa nähdä, että hitto hänet kerran vielä perii.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin karhu oli ajettu pesästään ja hyökkäsi verkkoa kohti. Ensimmäisen metsästäjän se paiskasi kumoon, Tätä lähinnä seisoi Kustaa Bertelsköld. Tammikanki suhahti ilmassa, isku sattui karhun korvanjuureen, ja ukko muksahti maahan eikä siitä sen koommin noussut.

— Ei, — sanoi kuningas tyytymättömänä, — ei se kelpaa, sinä olet liian kovakourainen. Valitse keveämpi ase ja malta vähän mieltäsi, kun lyöt. Uskotteko, mon frère, — jatkoi hän kääntyen herttuaan päin, — tuo poika nostaa aikamiehen suoralla kädellä aidan yli.

Kierrettiin toinen karhu. Tuskin se oli pesästään päässyt, kun saamistaan iskuista ällistyi niin, että kompastui lumeen ja saatiin ilman suurempaa vastusta köytetyksi. Kuningas oli tyytymätön ja viritytti seuraavalla kerralla verkot niin, että karhu sai vähän aikaa arvellakseen ennenkuin siihen käytiin käsiksi. Hård kiroili itsekseen, mutta totteli täsmälleen.

Temppu onnistui niinkuin oli toivottu. Kolmas karhu hyökkäsi möristen esiin ja koetti päästä pakoon. Kun se ei onnistunut, nousi se koiran härsyttämänä takajaloilleen, paiskasi neljä metsästäjää maahan, haavoitti herttuaa ja oli vähällä päästä läpi, kun kaatui kuninkaan ja Arvid Hornin yhteisistä iskuista.

Metsästystä jatkettiin useita päiviä. Urjettiin jotenkin kauas Kungsöristä. Syötiin talonpoikaistuvissa ja torpissa. Nukuttiin pappiloissa. Ja kohta aamun sarastaessa alkoi taas sota metsän kuningasta vastaan.

Neljäs ja viides karhu saatiin suuremmitta seikkailuitta. Kuudes pääsi pakoon ja sitä ajettiin kokonainen päivä, kunnes se viimein putosi sudenhautaan. Seitsemäs asettui vastarintaan, tappoi koiran ja kouristi niin tuntuvasti erästä kuninkaan tallirenkiä, että mies vietiin pois puolikuolleena. Verkkoa vastaan karatessaan se viimein sai surmansa kuninkaan omasta kädestä. Jos urhoollisuuden mitalit olisivat siihen aikaan olleet käytännössä, olisi Kaarle-kuningas suonut sen tälle urhoolliselle vastustajalleen.

Vähitellen oli saatu kolmetoista karhua eikä useampia ollut kierretty. Palaamiskäsky oli jo annettu, kun tuotiin sana, että vielä yksi karhu oli saatu kierretyksi penikulman paikoilla kuninkaan kartanosta. Seurue lähti heti liikkeelle ja painui jälleen synkimpään korpeen. Kaarle-kuningas oli hurjan iloisella tuulella. Ruvettiin tavallisuuden mukaan verkkoja virittämään. — Pois verkot! — huusi kuningas. — Metsästäjät tottelivat, tottuneet kun olivat näkemään herransa rohkeimmissakin seikkailuissa onnistuvan. Ilman muita aseita kuin kanget asetettiin miehet suljettuun jonoon pesän ympärille, ja etumaisimpana seisoi kuningas.

Kovalle otti, ennenkuin karhu saatiin pesästä ajetuksi. Turhaan koirat rähisivät; turhaan pistettiin pitkiä seipäitä pesän suusta sisään. Karhu katkoi keihäät, ja ärhentelevimmät koirat palasivat sieltä verisin kuonoin. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin savu. Kuusen- ja katajanhavuja kerättiin pesän ympärille ja pantiin palamaan. Vähän aikaa kuultiin karhun siellä sisällä mörisevän; jo viimein nähtiin sen turpa pesän suulla läähättävän.

Kaarle kuningas antoi metsästäjäin jonon peräytyä noin kolmenkymmenen askelen päähän. Vierelleen pesän suulle hän asetti ainoastaan herttuan, Hornin, Hårdin ja nuoren Bertelsköldin.

Turkki käryten ja vihoissaan ärjyen hyökkäsi karhu ulos. Vihollistaan etsien syöksyi se, tämän eläimen merkillisellä vaistolla, suoraan kuningasta kohti. Samassa jysähti neljä vankkaa iskua sen päähän — viides, Bertelsköldin, luiskahti syrjään, sattui kiveen, ja tammikanki katkesi.

— Pois tieltä kaikki, ja yksi yhtä vastaan! — huusi kuningas, kohottaen aseensa toistamiseen. Mutta ennenkuin hän ennätti iskeä, oli karhun raskas käpälä tarttunut hänen oikeaan käsivarteensa, reväissyt hänen takkinsa ja pudottanut aseen hänen hervahtuneesta kädestään.

Kuningas tempasi vasemmalla kädellään kangen Hornilta, mutta syöstiin samassa kumoon — herttua ja Horn juoksivat luo ja karhun viha kääntyi nyt vuorostaan heitä vastaan; ankarasti he huimivat, mutta ennen pitkää he olivat aseettomina ja heidän kankensa poikki. Metsästäjät lähenivät; mutta ennenkuin yksikään ennätti luo, oli Kustaa Bertelsköld aseetonna heittäytynyt karhun päälle, saadakseen kunniallisella ruotsalaisella ja suomalaisella tavalla painiskella voitosta.

— Yksi yhtä vastaan! — huusi hänkin.

— Oikein puhuttu! — kuultiin kuninkaan sanovan, kun taas oli noussut jaloilleen, taisteluun kykenemättömänä.

Kustaa oli, kun hänen vihollisensa seisoi pystyssä takajaloillaan, karannut siihen syliksi, toivoen voivansa yhdellä ainoalla tempauksella keikauttaa sen lumihankeen. Hän ei ollut ajatellut, että hän siten sai karhun läähättävän kidan päänsä päälle ja sen raskaat käpälät kummallekin olalleen. Tempaus ei onnistunut, vaikka olikin tuima. Jos karhu nyt olisi käyttänyt hampaitaan, ei Kustaa Bertelsköldistä varmaankaan olisi mitään enempää sanomista. Mutta savusta ja iskuista hölmistyneenä karhu unohti käyttää etuaan hyväksensä. Ainoastaan sen kämmenet ja niiden kahdentoista miehen voima painoivat nuorukaista vastustamattomasti maata kohden. Kustaa kaatui, mutta ei yksinään; hän veti karhun muassaan.

Nyt riensi kuningas vielä kerran esiin, huolimatta mistään aseista, ettei ketään voitaisi mainita häntä etevämmäksi, ja häntä uhkaava vaara olikin nyt suurempi kuin kenenkään muun, sillä hänellä oli ainoastaan vasen käsi varanaan. Karhu luopui varmasta saaliistaan … sen nähtiin horjuvan kuninkaaseen päin, sen nähtiin kohottavan hirmuista käpäläänsä … ja jo pääsi huuto ympärillä seisovilta. Mutta kohotettu kämmen vaipui verkalleen alas … pedon voimat olivat väsähtäneet … muutamia askelia hoippui karhu syrjään ikäänkuin juovuksissa; silloin kuningas tarttui sitä rintaan ja heitti sen helposti maahan … ja raskas rumilas kaatui vastustamatta, ääntä päästämättä, ikäänkuin tietäen oikean ajan, milloin sen oli kunnialla kaaduttava kahdennentoista Kaarlen eteen.

Isoääniseen riemuhuutoon remahtivat kaikki metsämiehet nähdessään karhun kaatuvan. Kuningas katseli kaatunutta otusta miltei ystävyydellä. — Köyttäkää se, mutta älkää vetäkö köysiä kovin lujalle, — sanoi hän tallimestarille. — Hankkikaa reki, nuorilla kuusilla koristettu, ja antakaa torvien soida. Tästä tulee pidot, joiden vertaista ei ole Kungsörissä ennen nähty.

Käsky täytettiin. Lujasti mutta varovasti köytettynä köysillä, joiden ympärille oli pantu sammalia, etteivät solmut vaivaisi, vietiin karhu riemusaatossa ja soiton kaikuessa kuninkaankartanoon. Aurinko valaisi tätä iloista kulkuetta; silmiä huikaisi valkoinen lumi. Talonpoikaisnaisia ja lapsia juoksi maantielle näkemään tuon isoäänisesti riemuitsevan joukon kulkua. Ukot ja pojat heittelivät hattujaan ilmaan hurraten kuninkaalle. Metsästäjät vastasivat heille riemusta huudahdellen. Kaarle-kuningas oli onnellinen — ehkäpä onnellisempi kuin sittemmin veristen voittojensa jälkeen. Nyt aurinko vajosi verkalleen kuusten latvain taa. Sen viimeinen säde karkeloi kirkkaana ja lempeänä kuninkaan korkealla otsalla. Lapsuuden ilo lähetti tässä säteessä viimeiset jäähyväisensä suurelle Kaarle-kuninkaalle. Sillä tänä päivänä laskeutui aurinko hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa ja koko hänen elämänsä rauhan taivaalta!

* * * * *

Kungsörissä pidettiin suurenmoiset pidot. Tuota pikaa pystytettiin kartanolle kuusista tehty aitaus, jonka sisällä elävät karhut — niinkuin muinoin vangitut kuninkaat Rooman keisarien voittosaatoissa — säilytettiin sidottuina ja josta niiden ärjyntä sekaantui soitannon ilosäveliin. Kuolleiden karhujen lihasta valmistivat hovin taitavimmat kokit vieraille kestitystä.

Lähikylistä kokoontui joukoittain kansaa, miehiä, vaimoja ja lapsia kuninkaankartanoon katsomaan Kaarle-kuninkaan suurinta tähänastista voittoa. Paloviinaa tarjottiin, mutta kohtuullisesti; olut sitävastoin vuoti virtanaan. Hollannin tupakkaa oli jo runsaammin tarjona; useat miehet jo purivat pikanellia ja tupakoivat lyhyillä piipuilla. Vanhukset istuivat haastelemaan kuningas vainajan ajoista ja hänen rauhallisesta ja onnellisesta hallinnostaan, nyt kun reduktsioni ei enää tuntunut niin rasittavalta ja kun suuri nälänhätä oli lakannut kirvelemästä. Sekavia huhuja kaukaisista sotamelskeistä oli alkanut kuulua yhteisenkin kansan korviin. Pyrstötähti oli nähty, ja Taalainmaassa oli satanut verta. Eräs näiltä seuduilta kotoisin oleva tietäjä-akka oli nähnyt unta, että koko Ruotsin valtakunta oli kullalla peitettynä ja ruusuihin puettuna. Tämän hän oli selittänyt, niinkuin unia selitetään, päinvastaiseen suuntaan, eli niin, että suurta köyhyyttä ja surua oli odotettavissa. Mutta reippaimmat ja iloisimmat olivat sitä mieltä, että sellaiset unet on sanan mukaisesti selitettävä. Maa ja kansa olivat tottuneet voittoihin ja luonnonlapsi, joka ihastelee rohkeutta ja käsivoimaa, arvosteli oikeammin kuin diplomaatit nuoren kuninkaan sankarikykyä. Tarkka tutkija olisi aavistanut, että suurten voittojen toivo kyti kansan mielessä juuri sodan aattoiltana.

Nuoret saivat tanssia palkollisten puolella olevassa suurimmassa salissa. Metsästysmusiikki soi; näin komeasti ei ollut milloinkaan Kungsörissä tanssittu. Kuningas tuli seurueensa kanssa katsomaan tanssia ja otettiin vastaan isoäänisin huudoin. Hän oli karhujuhlansa kaunistukseksi koristanut metsästyspukunsa muutamilla senaikuisilla koristeilla. Yhä vielä käytti Kaarle-kuningas pitkää kähäräperuukkia, joka näkyy kaikissa kuvissa, mitkä hänestä on tehty hänen perintöruhtinaana ollessaan ja hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaankin; vielä hän piti hienoa, valkoista pitsikaulahuivia; kallis kaulus oli poissa, mutta eivät nuo kalvosimet, joita hän sittemmin nyhteli pois hoviherrainsa ranteista ja jotka olivatkin kovin epäkäytännölliset ankaroissa otteluissa hänen sotaretkillään. Herttua, jonka jalka samoin kuin kuninkaankin oli vähän haavoittunut, oli mitä hauskimmalla tuulella ja osoitteli leikin vuoksi, mitkä talonpoikaistytöt olivat hänestä kauneimpia. Luultavasti hänen toimestaan oli viimeisen ja urheimman karhun pörheä otsa koristettu laakeriseppeleellä, jonka tuoreet lehdet oli otettu kasvihuoneesta. Sitten oli karhu seppelöity ja köytetty rekeen, ja niin lykättiin se äkkiarvaamatta saliin tanssivain keskelle.

Nämä, jotka eivät edeltä käsin tienneet mitään, riensivät hädissään mikä minnekin; soittajat unohtivat soittonsa, kaikki pyrkivät seinävieriin, ja niin jäi keskelle lattiaa tilava paikka, jossa kuninkaan nähtiin vähän kummastellen odottavan, mitä karhulla olisi hänelle sanomista.

Valpuri Eerikintytär oli kaunein talonpoikaistyttö, pullea ja punaverinen vestmanlantilainen, oikein lämpöinen ja kaihomielinen silmiltään, jotka olisivat sopineet vaikka kuningas Augustin loistavan hovin kaunottarelle. Tyttö astui nyt esille — Dianaksi puettuna ja kantaen havukoristeita, jousta ja nuolia — puhumaan karhun puolesta. Hyvin reippaasti ja karhun mörinää säikkymättä tyttö otti seppeleen sen päästä ja kietoi sen kuninkaan otsan ympärille, lukien seuraavat tuntemattoman runoilijan sepittämät säkeet:

"Niin kaukana kuin kuus' ja koivu kasvaa pohjanmailla, on metsän kuningas ain' ollut vertaistansa vailla; mut tästä hetkest' alkaen on metsän jaarlin suuren nyt pakko tuoda seppeleensä Kaarlen jalkain juureen.

On valtakunta se, min voitti voimallansa, viis' vertaa suurempi kuin peri taatoltansa, se ulottuu niin kauaksi kuin metsät pohjolan ja nimensä maine viepi kerran kautta maailman.

Kuningas oli iloisella tuulella ja otti tämän kunnioituksen sekä armollisesti että hilpeästi vastaan, sanoen, ettei hän tahtonut riistää kunniaseppelettä niin mahtavalta ja urhoolliselta jaarlilta kuin karhu oli. Näyttääkseen heti, mitä hän näillä sanoilla tarkoitti, otti hän seppeleen päästään ja laski sen jälleen karhun otsalle. Samassa huomasi hän, että karhu vielä oli köysissä. — Ei käy laatuun, — sanoi hän, — että voittaja seppelöitsee vangittua vihollista, ikäänkuin pilkaten ja häväisten sen tappiota. Nouse ja kävele ja ole vapaa urhoollisuutesi palkkioksi!

Ennenkuin kukaan ennätti tai rohkeni virkkaa mitään, oli kuningas siepannut metsästyspuukkonsa ja katkonut karhun siteet. Tämän nähtyään hyökkäsivät kaikki kauhistuksissaan ovesta ulos. Ainoastaan Kaarle-kuningas ja ne muutamat hänen miehistään, jotka eivät tahtoneet olla häntä aremmat, jäivät asemilleen, kädet miekan kahvoissa kiinni, ja odottivat uteliaasti, mitä karhu vapaaksi päästyään tulisi tekemään.

Metsän pörheä kuningas ei kumminkaan näyttänyt haluavan käyttää vapauttaan. Se nosti, hiljaa päristellen, päätään, oikoi puutuneita raajojaan ja näytti miettivän. Sitten se nousi vaivoin ylös reestä, katseli alakuloisesti kynttiläin valoa ympärillään, astui muutamia askelia, horjui eteenpäin, huokasi syvään, ja oikaisihe liikkumattomaksi kuninkaan eteen. Käytiin sitä tarkastamaan — se oli kuollut, ja laakeriseppeleensä, jonka Kaarle-kuningas niin kauniisti oli antanut sille takaisin, se oli pudottanut voittajansa jalkain juureen.

Kuningas kosketti petoa jalallaan; se makasi ääneti, hengetönnä. Ne, jotka olivat olleet karhua ajamassa, käsittivät helposti syyn tapaukseen. Mutta tuo odottamaton ratkaisu, mihin vaarallinen leikki oli näin äkkiä päättynyt, näytti miltei enteeltä eikä voinut olla nuoreen mieleen vaikuttamatta. Kuningas seisoi äänettömänä pitkän aikaa.

Herttua sitävastoin huudahti iloisesti: — Kunniani kautta, sire, tuo kömpelö otus on tehnyt teille kunnianosoituksen, jota hienoin hovimies siltä kadehtisi. Hei, uljaat sankarit ja sankarittaret, jotka niin urhoollisesti olette ovia puolustaneet, tulkaa sisään, vaara on ohi; kontiolla on ollut ymmärrystä enemmän kuin teillä kaikilla yhteensä.

Väkijoukko hyökkäsi sisään, ja jos riemu sitä ennen oli ollut isoääninen, niin nyt se kävi miltei hurjaksi. Mahtava karhu kannettiin riemusaatossa ulos, ja ensi kiihkossa nostettiin kuningas rahvaan olkapäille. Ukot, nuorukaiset, tytöt, kaikki kilpailivat saadakseen käsillään kantaa tätä nuorta yksinvaltiasta, jonka ylevä katsanto kykeni lannistamaan metsän vapautetun kuninkaan hänen jalkainsa juureen.

— Viiniä tänne! — huusi herttua, kuninkaan vielä istuessa väkijoukon olkapäillä. Viiniä tuli. Dianaksi puettu tyttö ojensi kuninkaalle maljan. Hän otti sen vastaan. Samassa kuiskasi herttua vallattomuudessaan niin kovasti, että likinnä seisovat sen kuulivat: — Diana anoo syvimmässä alamaisuudessa, että teidän majesteettinne näkisi hyväksi lohduttaa häntä armollisella suudelmalla.

Heti kohta nostettiin hämmästynyt tyttö vastustuksistaan huolimatta kuninkaan tasalle. — Suudelkaa häntä, — kuiskasi herttua hiljemmin; — kansa selittäisi kieltäymisenne ylenkatseeksi.

Ei koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen koko elämässään Kaarle-kuningas liene ollut näin oudossa asemassa. Seitsentoistavuotias hän oli, malja oli hänellä toisessa kädessään; toisella puolen oli kaunis tyttö; iloa ja riemuhuutoja ylt'ympäri. Kaikki nuoruuden tunteet kuohuivat hänen rinnassaan. Hän punastui kuin poikanen, toivoen olevansa täältä senkin seitsemän taipalen takana.

Samassa kuului aisakellon helinää kartanolta. Mutta kuningas kohotti maljansa, vaikka kohottikin sen epäröiden, ja joi uskollisten maanmiestensä onneksi. Sitten hän kallistui sivulle päin, ujostellen ja arastellen, ja suuteli Valpuri Eerikintytärtä. Ääretön riemuhuuto kajahti samassa ympärillä seisovan väen huulilta.

Samassa aukeni ovi, ja sisään astui kreivi Piper, synkeänä ja pahaa ennustavan näköisenä, kokoontuneen kansan keskelle.

Väkijoukko ei häntä huomannut, mutta liki kattoa nostettu kuningas näki hänet heti kohta. Yhdellä hyppäyksellä hän oli lattialla, niin että puoleksi tyhjennetystä maljasta roiskahti viiniä ympärillä seisovain päälle ja kauniin Valpurin hehkuville poskille.

— Mitä uutta? — kysyi hän lyhyesti ja nopeasti uudelta vieraalta, jonka korkea arvokin heti pani tärkeitä asioita aavistamaan.

— Pahoja uutisia! — vastasi kreivi matalalla äänellä. — Suvaitseeko teidän majesteettinne puhutella minua kahden kesken?

— Pahoja uutisia? — matki kuningas, joka nyt, vaarallisesta tilastaan näin hyvään aikaan pelastettuna, jälleen tunsi itsensä aina vallattomuuteen asti rohkeaksi ja iloiseksi. — Ei, kreiviseni, pyydän teitä, säästäkää ne uutisenne soveliaampaan aikaan. Tänä päivänä emme jouda niitä kuuntelemaan.

— Teidän majesteettinne suokoon anteeksi, mutta asia on tähdellinen eikä siedä viivytystä.

— Seuratkaa minua, hyvät herrat! — jatkoi kuningas, joka ei ollut kreivin muistutusta kuulevinaankaan. — Nämä kunnon ihmiset tarvitsevat virvoitusta, ja — Hård, missä olet? Eikö karhunpaisti jo höyryä ruokasalissa?

— Ateria on valmis, teidän majesteettinne.

— Tulkaa, herra kreivi, — sanoi herttua, hienosti pistelevällä äänellä; — vakuutan, ettei teillä ole pienintäkään vaaraa, sillä hirviö, jota nyt käymme voittamaan, on hajustettu kuin hovimies, lihava kuin kapusiinimunkki, makea kuin Taalain tyttö ja hyvästi paistettu kuin kunnon sotamies. Allons.

Kungsörin keittiöt ja ruokasalit esiintyivät tänä päivänä ehompana entistään. Pöydät notkuivat ruokalajien alla, joista mainioin oli persiljalla ja laakerinlehdillä koristettu karhunpää. Ranskan- ja espanjan viinejä kimalteli suurissa hopeakannuissa. Kunkin vieraan edessä seisoi hopeamalja, kyllin suuri koettelemaan sen voimia, joka tahtoi kuntoaan näyttää. Oli kuin olisi taas eletty holhoojakauden ylellisiä aikoja.

Ja kun lyhyt ruokaluku oli luettu, käytiin käsiksi vateihin ja kolpakoihin, sillä metsämiehet olivat nälissään ja janoissaan nyt niinkuin ainakin. Ei kukaan saanut olla poissa; haavoittuneet metsästäjät tulivat nilkuttaen sisään; niiden joukossa puolikuoliaaksi puserrettu Kustaa Bertelsköldkin.

Kaikkien piti juoda. Joka kerta, kun kuninkaan silmät sattuivat hämillään olevaan ja levottomaan Piperiin, kävi hän kannuun käsiksi ja nyökäytti hänelle päätään kuin virkkaen res severas in crastinum![6] Ei koskaan Kaarle-kuninkaan nähty juovan niin paljon; ja kumminkin hän joi vielä kuin neito. Mutta siihen taitoon harjaantuneet vanhukset alkoivat toivoa hänenkin "ajan oloon paisuvan mieheksi."

Viiniä tulvi, pidot kävivät isoäänisiksi. Hurjia sotatekoja, hullunkurisia metsästysjuttuja, naurettavia rakkaudenseikkailuja kerrottiin. Gyllenborgia kehoitettiin sepittämään jokin runo. Hän nousi pöydälle ja lausui, tarkoittaen "Kaarle-kuninkaan ensimmäistä voittoa":

"Diana Marsille kun tarjoo suunsa terää, hymyilee Bakkus; Astridille, joka herää, näin lausuu Venus…"

Nyt löi iso seinäkello kahtatoista. Piper nousi istuimeltaan, mutta kuningas antoi runoilijalle merkin, että tämä jatkaisi:

    "Näin lausuu Venus: käske Vulkanusta pian;
    on panssar rikki, siveys on saanut vian"…

Vielä kerran kajahti riemuhuuto — kajahti kerran viimeisen — vastaukseksi runoniekan pilanteolle. Mutta sen jälkeen nousi Kaarle-kuningas, yht'äkkiä vakavaksi muuttuneena, pöydästä ja sanoi Piperiin päin kääntyneenä: — Herra kreivi, minä olen luvannut ystävilleni iloisen päivän. Se on nyt lopussa, ja minä olen valmis kuuntelemaan teitä. Te näette ympärillänne miehiä, jotka voivat salaisuuksia säilyttää. Puhukaa ja puhukaa vapaasti; mitä on teillä minulle sanomista?

— Teidän majesteettinne, — sanoi Piper epäröiden, tanskalaiset etenevät. Holsteinia hävitetään. Tönningen on kukistumaisillaan. Sota on välttämätön.

— Jatkakaa! — sanoi kuningas, pikaisesti katsahtaen herttuaan, joka punastui.

— Tsaari Pietari kerää 100,000 miestä Inkerinmaata vastaan. Varmoja tietoja on tullut, että hän on tehnyt liiton Puolan ja Tanskan kuninkaiden kanssa riistääkseen Ruotsilta Itämeren maakunnat. Sota on välttämätön.

— Jatkakaa! — sanoi kuningas, tarttuen koneentapaisesti lähellä seisovaan espanjanviinillä täytettyyn pikariin.

— Saksilaiset ja puolalaiset ovat hyökänneet Liivinmaahan. Fleming on väkirynnäköllä ottanut Kobrunnerin linnoituksen ja pommittaa Riian kaupunkia. Kreivi Dahlberg pyytää apua. Sota on välttämätön.

Piperin näitä sanoja lausuessa ruiskahti punainen suihku valkoiselle pöytävaatteelle. Kuningas oli tietämättään puristanut kokoon kädessään olevan espanjanviinillä täytetyn hopeapikarin. Hänen korkea otsansa oli vetäytynyt synkkään pilveen; valat oli rikottu, sanat syöty, uskollisuus ja kunnia hukattu. Mutta Kaarle-kuningas vastasi vain: