VÄLSKÄRIN YHDEKSÄS KERTOMUS.

ERÄÄN NIMEN VARJO.

Eräänä iltana lokakuun lopussa kuului askelia pimeistä ullakon portaista, ja joku hamuili välskärin kamarin oven lukkoa. Kaikki kääntyivät uteliaina oveen päin, koska ei ketään odotettu tulevaksi. Seura oli nimittäin täysilukuinen, jollei oteta lukuun koulumestari Svenoniusta, joka useita viikkoja oli sairastanut ja jota ei tällä kertaa osattu odottaa senkään tähden, että kaupungin kaikkitietävät kielikellot kertoivat, että oppinut maisteri samana iltana oli aikonut kuppauttaa itseään.

Ukko Svenoniushan sieltä nyt kuitenkin astui kuin astuikin sisään, vähän laahaten jalkojaan ja läähättäen hankaloita portaita kiivettyään. Hänen pitkä, laiha vartensa, joka oli tuskin kämmenen leveyttä lyhyempi välskärin omaa vartta, näytti kuluneessa mustassa takissa vielä laihemmalta kuin ennen. Silmälasit, joiden sangat haihtuivat hänen takkuiseen mustaan tukkaansa, joka ympäröi hänen vaaleita kasvojaan niinkuin mäntymetsä talvista lampea, eivät mitenkään tahtoneet enää pysyä tuolla terävällä, kuivettuneella nenällä, joka aina herätti terveellistä kunnioitusta ja pelkoa kaupungin koulupojissa. Ei tämän oppineen herran kasvoja ohuine huulineen, ulkonevine leukoineen ja vilkkaine ruskeine silmineen käynyt juuri miellyttäviksikään sanominen, mutta niitä lauhensi nyt melkoisesti koulumestari paran teeskentelemätön ilo siitä, että hän taas oli seurassa, jota hän niin kauan oli kaivannut, sillä vaikka tuo seura olikin hieman särmikästä, yhtä särmikästä kuin hän itsekin, niin olivat he kaikki kuitenkin pohjaltaan perin hyviä ihmisiä.

Helppoa ei ollutkaan tavata kahta jyrkempää vastakohtaa kuin tämä oppinut välskärin kuuntelija ja hänen ystävänsä ja riitakumppaninsa, lyhytvartinen, lihava ja pyylevä postimestari, kapteeni Svanholm, joka ainakin omasta mielestään oli hyvin sotaisen näköinen lyhyeksi leikattuine vaaleine hiuksineen ja pitkine viiksineen, joiden alkuperäisen punaisen värin aika oli muuttanut harmaaksi ja joista hänen hamuileva peukalonsa aina tärkeissä tilaisuuksissa pusersi viisaita mietteitä ja vaikuttavia voimasanoja. Postimestari oli tavallisuuden mukaan puettu ruumiinmukaiseen, vihreään metsämiehen takkiin, jonka napit oli koristettu postitorvilla ja joka oli yhtä nukkavieru kuin koulumestarinkin; sitten oli hänellä vielä nuuskanruskeat housut, kultapistooli kellonvitjain kellukkeena, keltaiset liivit ja väriltään epämääräinen kaulahuivi. Kaikki nämä hiukan kirjavat pukimet verhosivat miestä, jonka vertaista vanhoillaan-eläjää ei löytyne merienkään takaa ja joka olisi seurassa voinut käydä hyvinkin kyllästyttäväksi, jollei luonto olisi tehnyt hänestä tuittupäistä ja hutikassa ollessa riitaisaa miestä — vaikkei nyt hutikassa-olo koskaan tullut kysymykseen ankaraa raittiutta rakastavan välskärin iltaseuroissa.

Svanholm ehättikin ennen muita sanomaan oppineen ystävänsä tervetulleeksi ja ilmaisemaan ilonsa siitä, että tämä taas "näytti niin virkulta kuin kasakka illan hämärässä", johon tervehdykseen vanha isoäiti, Anna Sofia ja välskäri itsekin täydestä sydämestään yhtyivät, samalla kuin lapset ehdottomasti tunsivat entisen kunnioituksensa melkoisesti nousevan huomatessaan nuo uudet ja terävämmät särmät, jotka tauti oli koulumestarin muotoon uurtanut.

Eniten ihmeteltiin kuitenkin sitä, että tämä kaikkia terveyden sääntöjä noudattava mies oli Döbelnin tavoin sysännyt kaikki lääkkeet loukkoon, kuunnellakseen välskärin sotatarinoita.

— Minä viisi teidän sotatarinoistanne! — vastasi koulumestari iloisesti. — Quidquid delirant reges plectuntur Achivi. Uroiden kunnian saavat kansat maksaa. Ei, veikkoseni, "Sinisistä" sain jo kylläni; minä olen hyvänä kristittynä ja rauhallisena ihmisenä antanut enimmän osan Isonvihan myrskyjä riehua ohitseni ja tulen nyt pahimman melskeen tauottua kuulemaan uuden ja rauhallisemman ajan alkua, kun raivohullu Pohjan leijona on aikansa mellastanut.

— Tuhat tulimmaista! Sanooko veli niin? — kuohahti Svanholm ja kavahti seisoalleen kuin tappelunhaluinen kukko.

— Sanon kuin sanonkin, — vastasi koulumestari. — Parempi on pala leipää kuin kappale lyijyä, parempi olkikaton alla kuin leiritulen ääressä, parempi kirja kuin säilä, parempi elovainio kuin tappotanner. Ja tapahtui niin, että Kaarle XII hankki valtakunnalleen lyijyä, leirivalkeita, miekkoja ja tappotanteria kyllin, mutta sitä vähemmän asumuksia, leipää, kirjoja ja elonkorjaajia.

— Tuon olemme kuulleet jo ennen, — vastasi välskäri, joka ei tahtonut antaa vanhan toran alkaa uudelleen, — ja sentähden olisi veli Svanholmin pitänyt elää menneen vuosisadan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ja veli Svenoniuksen lähinnä seuraavina vuosikymmeninä, niin olisi kumpikin teistä elänyt oikealla ajallaan sensijaan, että tässä nyt turhia kinailette ja olette yhtä yksipuolisia molemmat. Veli Svanholm saa vielä kuulla, mitä sodat maksavat, ja veli Svenonius tulee näkemään, kuinka tarujen jättiläiset luovat varjonsa kauas tuleviin aikoihin. Tarun laita on kuin laskevan auringon: kuta alemma se painuu muinaisuuden yöhön, sitä suuremmaksi kasvaa niiden maallisten esineiden varjo, jotka ovat sattuneet tulemaan sen valopiiriin.

— Luulenpa, että serkku Bäck vielä osaa — Jumala paratkoon — hävitystenkin kauhistuksista kertoa — sanoi isoäiti, estääkseen hänkin osaltaan riidan syntymistä. — Toivon kuitenkin, ettei tämä kertomus tule olemaan likimäärinkään niin verinen ja julma kuin edellinen.

— Ei tulekaan, — sanoi välskäri. — Nyt alemme tulleet vuoteen 1714. Seurasi vielä seitsemän niin pitkää ja surullista vuotta, ettei Suomi ole moisia koskaan kokenut. Mutta suuri pohjoismainen sota oli jo silloin, samoin kuin Kaarle XII itsekin, varsinaisen merkityksensä menettänyt, ja mitä sen jälkeen tuli, se oli haavakuumetta; se oli pitkällinen ja kamala kuolonkamppailu, täynnä tuskallisia ponnistuksia sortuneen suuruuden pelastamiseksi; se oli raukeiden rauhan töiden aikaa, jolloin uusia tulevaisuuden siemeniä vähitellen alkoi juurtua kukistuvan jättiläisrakennuksen soraan, yksi noita ihmeellisiä aikakausia, joilla tuskin on mitään nykyisyyttä, mutta jotka elävät kokonaan menneiden aikain muistoissa ja tulevien toivossa, tyytyväisinä mihin muutokseen hyvänsä, kunhan vain pääsevät siitä hirmuisesta epätietoisuudesta, joka niitä rasittaa ja lamauttaa. Merkillistä on nähdä, kuinka kansa vanhenee. Niinä kahtenatoista vuotena, jotka seurasivat vuotta 1709, Ruotsin kansa muuttui pojasta ukoksi; onneksi pojan luonto jäi vielä jäljelle ja on sitä siinä vielä nytkin olemassa, niin ettei tiedä taata, minä päivänä nyrjähtänyt käsivarsi on taas valmis iskemään. Mutta on arpia, jotka eivät koskaan oikein parane, sielun arvet paljon vähemmin kuin ruumiin, ja totta on, että pohjolan suojelushenki vuoden 1721 jälkeen ei enää ollut sama kuin ennen. Ei Kaarle XII, ei Pietari Suuri eikä heidän aikakautensa synny kahdesti.

— Serkkuni on nyt kertonut meille yhtä ja toista Kustaa Bertelsköldistä, mutta ei paljon mitään hänen veljestään Torstenista, — puuttui puheeseen isoäiti, jonka käytännöllinen aisti aina vei hänet "from sounds to things", tuumista toimiin. — Minä epäilen, tuleeko heistä kummastakaan semmoista miestä kuin heidän isänsä oli; eihän heillä, poika paroilla, siihen ole aikaa noiden ainaisten sotien tähden.

— Serkku unohtaa, — vastasi Svanholm tolkussaan, — että Kustaa Bertelsköld karkasi vankeudestaan ja otti näinä vuosina sissisoturina osaa vähintäänkin viiteenkymmeneen kahakkaan, puhumattakaan suuremmista taisteluista. Esimerkiksi, kun hän viidenkymmenen urhon kanssa puolusti Mainiemen linnaa ja oli vähällä tulla haudatuksi sen raunioihin.

— Onko Mainiemi hävitetty? — kysyi Svenonius.

— Tulimmaista! Eikö veli sitä muista? Sehän tapahtui sen maalle nousun aikaan, jonka tarkoituksena oli häiritä venäläisten vehkeitä Turussa, — vastasi postimestari.

— Mutta siitähän en ole kuullut sanaakaan, — jatkoi koulumestari.

— Jo pitää miehen olla innostunut vitsoihinsa ja kielioppeihinsa, kun voi semmoisia unohtaa! — vastasi postimestari. — Veli kai ei muista sitäkään, mitä Turussa ja Porvoossa tapahtui, eikä sitä, kuinka koetettiin ottaa tsaari vangiksi, yhtä vähän kuin hän muistanee Löfvingin urotöitä tai de la Barrea, jonka vieköön karvoineen päivineen se ja se, — koska täällä ei ole lupa kiroilla.

— En sanaakaan kaikesta tuosta, veli Svanholm!

— Tulimmaista! Hän on koulumestari ja opettaa pojille ihmistapoja eikä tiedä hölyn pölähtävää Isokyrön taistelusta! Maisteri on hän vielä päällisiksi ja saisi minä päivänä hyvänsä reput ylioppilastutkinnossa!

— Veli Svanholm älköön huoliko sekoittaa asiaan sellaista, mikä ei siihen kuulu, — vastasi Svenonius nähtävästi närkästyneenä. — Luulen tietäväni Isokyrön tappelusta yhtä paljon kuin veli itsekin, mutta veli Bäckiltä en ole kuullut siitä halaistua sanaa.

— Taivahan turkkilainen! Ja hän on kertonut siitä kokonaisen iltakauden!

— Niin, mutta silloinhan oli setä Svenonius poissa, — puuttui pikku Jonathan puheeseen, ollen vähän niinkuin miestä mielestään, kun noin sattuvalla muistutuksella yht'äkkiä voi tehdä lopun herrojen kiistasta. Välskäri oli iskenyt silmää isoäidille, että annettaisiin heidän otella, ja Anna Sofia, joka nyt keri lankaa, oli nauranut niin, että lanka oli kahdesti katkennut.

— Olet oikeassa, poikaseni, — vastasi postimestari vähän hämillään. Veli Svenonius ei ollut läsnä Isokyrön tappelussa. Sen sijaan, että olisi ollut haltuunsa ottamassa Viipuria, otti tämä kunnon rauhanmies sisäänsä seljateetä.

— Jos veli olisi ollut Isokyrössä, ei veljen olisi tarvinnut juosta Karstulassa, — jatkoi koulumestari, joka ei voinut sulattaa sotaisan kapteenin hänen korkeaoppisuudestaan laskettelemia pilkkapuheita.

— Herra, minä en juossut, peräydyin vain hyvässä järjestyksessä! — ärjäisi postimestari, ja hänen viiksiensä kärjet kohosivat melkein kuin vanhan talonkissan turpakarvat, kun se yht'äkkiä näkee nälkiintyneen juoksukoiran keittiössä.

— No, mutta sanokaa heille, serkku Bäck, että olemme onnellisesti päässeet Kyröjoen jään yli ja olemme nyt — niin enpä tiedäkään missä, — huudahti isoäiti, johon myöskin iloisuus oli tarttunut, mutta joka kapteeni Svanholmin viiksistä päätellen alkoi aavistaa myrskyä ja sadetta, aivan niinkuin niitä kuun kehistäkin on tapana ennustaa. — Heittäkää jo, — sanoi välskäri lepytellen. — Me olemme tätä nykyä, vuonna 1714, Tukholmassa, ja meillä on täysi työ tutkiessamme valtioviisasten juonia, jotka olivat kaikkialla maata uurtamassa, missä pohjolan leijona astui viimeisiä rohkeita askeleitaan. Ja koska minussa ei mielestäni ole miestä tuntemaan kaikkia niitä, jotka milloin sieltä milloin täältä kurottivat kätensä horjuvaa kruunua ja lahonnutta yksinvaltiutta anastaakseen, niin katsokaamme ennemmin, mikä on tullut Torsten Bertelsköldistä, joka siihen aikaan oli tulevaisuuden mies ja edusti sitä, jota sopii sanoa veli Svenoniuksen aikakaudeksi, samoin kuin karoliini Kustaa Bertelsköld ruumiineen ja sieluineen kuului veli Svanholmin aikaan, joka nyt on loppuun kulumaisillaan.

— En sinä ilmoisna ikänä usko, että veli Bäck tahtoo syöttää meille kynäkiistoja niin kauan kuin Kaarle XII vielä on elossa — virkkoi kapteeni jurosti.

Välskäri oli vähän aikaa vaiti. — Lapsellista olisi, — sanoi hän viimein, — odottaa harppausta kansain kohtaloissa ja aikakausien kehittymisessä. Saattaa olla aikoja, jolloin kehitys käy tavallista uraansa, niin että kaikki näyttää olevan entisellään, mutta yht'äkkiä tulee kumous, joka mullistaa kaikki tyyni ja ikäänkuin synnyttää uuden ajan täysikasvuisena. Mutta jos tarkemmin katselet, niin havaitset, että tuo uusi jo aikoja sitä ennen on juurtunut ennen olleeseen eikä olekaan muuta kuin kypsynyt hedelmä siemenestä, joka vuosia ja miespolvia sitten kylvettiin. Ei ole ollut eikä ole semmoista aikaa, joka olisi itseensä niin sulkeutunut, ettei se samalla olisi jonkin uuden vaihdekohta. Minä otan esimerkin ja sanon, että jokainen aikakausi kohoaa arvossa askel askelelta. Sitä esim. ei saata kukaan kieltää, että veli Svanholm aikansa oli luutnanttina; no niin, mutta veljen ollessa luutnanttina oli veljessä vielä vänrikki jäljellä ja kapteeni tekeillä, ja kas sentähden veli oli luutnanttina ainoastaan sivumennen.

— Mutta kapteeni on iskenyt lippunsa kenttään ja asettunut talvileiriinsä, — vastasi Svanholm pyylevästi, huoaten samalla sitä, että hänenkin repussaan ehkä olisi voinut olla sotamarsalkan sauva kätkettynä.

— Aikaa voisi ehkä paremmin verrata postimestariin, — muistutti
Svenonius.

— Niin, tai koulumestariin tahi välskäriin, — vastasi isäntä-vanhus. — Aikaa sopii verrata mihin muuhun tahansa, paitsi harmaapäisiin ukkoihin, jollaisia me olemme, vaikka sitä kyllä usein juuri ukoksi kuvataan. Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään, pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi aika ilmenee uusissa muodoissa.

Anna Sofia, joka Kaarle XII:n ihailijana melkein voitti postimestarin ja jolla oli tässä suhteessa vertaisensa vain mahtipontisessa pikku Jonathanissa, oli kauan aikaa töin tuskin malttanut hillitä kieltänsä, ja kävi nyt, ikäänkuin etuvartijataistelua aloittaen, välskärin kimppuun sanoen: — Kummi ei nyt kumminkaan voi kieltää, että aika Kaarle XII:n jälkeen näivettyi kääpiöksi!

— Niinpä niin, tahrimiseksi ja töhrimiseksi ja viheliäiseksi ja kurjaksi! — lisäsi kapteeni Svanholm.

— Malttakaa, malttakaa, vielä on meillä hyvä palanen matkaa sinne, — vastasi välskäri kartellen. Tarkoin punniten me kaikki olemme liian vähäpätöisiä varatuomareita tuomitsemaan semmoista äytäriä kuin ihmiskunta on. Parasta, että jätämme hänet oman itsensä tuomittavaksi.

— Eikö serkku aio viedä meitä vähäksi aikaa takaisin Suomeen? — kysyi isoäiti.

— Kenties, ellei sitä käy välttäminen. Minä osaltani olen suuresti mielistynyt luonnon alkuperäiseen jylhyyteen, mutta keinotekoisesti tehdyistä erämaista en välitä, olletikin siellä, missä esi-isäni ovat asuneet.

— Nuo hyvät, kunnon ihmiset! Paljon kovaa he mahtoivat kokea!

Välskäri ei vastannut, hänen harmaat kulmakarvansa rypistyivät, ja huomaamattaan hän taittoi hammasluun vanhasta hopeoidusta visapiipustaan.

Kun kaikki olivat vaiti, kysyi isoäiti viimein, eikö hän aikonut aloittaa. — Aion, — vastasi hän ykskantaan.

— Ja mikä on yhdeksännen kertomuksen nimi?

— Erään nimen varjo.

1. VALTIOPÄIVÄKERHO.

Eräänä iltana maaliskuussa v. 1714 oli viisi-, kuusikymmenhenkinen seura kokoontunut eversti, kreivi Kustaa Lewenhauptin asuntoon lähelle Ritarihuoneen toria Tukholmassa. Ikkunain luukut oli huolellisesti suljettu ja palvelijoista päättäen, joita ilman nähtävää syytä oli asetettu sekä portaille että portin pieleen, näkyi isäntä tahtovan osoittaa, ettei kokous suinkaan ollut salainen, ja samalla olla varuillaan kaikkia odottamattomia vieraita vastaan.

Kokenut silmä voi kuitenkin seuran hyvin kirjavasta kokoon panosta helposti huomata, ettei tässä ollut kysymyksessä mikään tavallinen iltahuvi, joista ylhäiset herrat hakevat virkistystä päivän monien huolien jälkeen, eikä myöskään mikään puoluekokous, jotka olivat niin tavallisia tänä levottomana aikana ja olletikin nyt valtiopäiväin aikana, kun "hiiret kissan poissa ollessa pöydällä hyppivät", niinkuin muuan kuninkaan ystävistä peittelemättä lausui ritarihuoneessa. Täällä nähtiin vanhoja, kokeneita Kaarle XI:n tuiman ajan miehiä, nöyryytetyn ja nyt köyhän ylhäisaatelisten jäseniä, jotka eivät voineet antaa pfaltzilaiselle suvulle reduktsionia ja yksinvaltaa anteeksi; keski-ikäisiä miehiä, jotka olivat tuskastuneet sotiin, veroihin, palkanvähennyksiin ja sotilasvaltaan; nuoria miehiä, jotka olivat "täynnä tulevaisuutta", mutta sillä hetkellä varsin tyhjiä sisällykseltään, ja jotka eivät mitään sen kernaammin halunneet kuin millä keinoin hyvänsä nostaa melua tässä maailmassa. Nämä kaikki olisi kumminkin saatu yhteen puolueeseen mahtumaan, jos he vain kaikki, niinkuin talon isäntä, olisivat kuuluneet ylhäisaatelistoon; mutta paitsi tätä ruotsalaisen aateliston kermaa, jota täällä useat loistavat nimet edustivat, nähtiin joukossa myöskin useita alempaan aatelistoon kuuluvia, niinkuin Stjerneld, Leijonmark, Wulfvenstjerna, ja sen lisäksi vielä useita aatelittomia pappeja ja virkamiehiä, joiden nimien kaiku oli hyvinkin jokapäiväistä laatua, niinkuin Lauri Molin, Eerikki Benzelius, Aatami Schütz, mutta jotka yhtäkaikki oli kutsuttu tehokkaasti ottamaan osaa ajan valtiollisiin mullistuksiin.

Vähän erillään muista erään ikkunan syvennyksessä seisoi ryhmä miehiä vilkkaasti keskustellen. Siinä oli kenraalimajuri, kreivi Abraham Brahe ja vara-amiraali, vapaaherra Akseli Lewenhaupt, jotka olivat seuraansa vetäneet Turun hovioikeuden varapresidentin Sven Leijonmarkin ja hiljaa mutta vilkkaasti näyttivät tätä mahtavaa puoluesankaria omalle puolelleen pehmittävän. Tähän ryhmään liittyi kohta myöskin eräs neljäs, nim. Upsalan yliopiston kunink. kirjaston hoitaja Benzelius, joka erään hänen aikalaisensa arvostelun mukaan olisi voinut kohota hyvinkin korkealle, — ellei olisi pyrkinyt Upsalan arkkipiispan istuinta ylemmä. Keskustelut koskivat sitä kirjallista lausuntoa valtakunnan viheliäisestä tilasta, jonka Leijonmark oli jättänyt ritarihuoneelle, osoittaakseen sillä, että näin epätoivoisissa oloissa, ja kun ei näkynyt olevan enää mitään toivoa kuninkaan takaisin tulosta, olisi välttämätöntä asettaa — uusi hallitsija.

Nuo rohkeat sanat olivat saaneet aikaan melkoista hämminkiä. — Kun hänen majesteettinsa loistavista sotaretkistä ei ole meillä mitään muuta kuin kunnia jäljellä, on tarpeellista, että pidetään huolta sen säilyttämisestä niin kotona kuin kylässä, — lausui Akseli Lewenhaupt.

— Kuninkaallinen majesteetti ei suinkaan pahastune, että eräät asiat, joista ei Demotikassa käy mitään päättäminen, otetaan täällä pikemmin ratkaistaviksi, — virkkoi Kustaa Lewenhaupt varovasti.

— Jumala on asettanut kuninkaillekin rajan, jonka yli ei kukaan taida astua, ja semmoisen kuolemantapauksen varalta katsokoot Ruotsin miehet ajoissa eteensä, — vastasi jumalinen ja taitava puoluemies Sven Leijonmark, hänelle ominaisella rohkeudella.

Ivansekainen hymy väreili Benzeliuksen huulilla. — Te laaditte, hyvät herrat, — sanoi hän, koroittaen ääntänsä niin, että kaikki olivat pakotetut kuuntelemaan, — te laaditte täällä valtio-oikeudellisia järjestelmiä ja kuiskitte toistenne korviin sanoja, joissa tuntuu sekä ha'at että kannukset, arvellen, etteihän kukaan tarkoin tiedä, milloin luodetuuli vie ne kaikki Demotikaan. Suoraan puhuen, hyvät herrat aateliset, me papit ja porvarit olemme kutsutut tänne keskustelemaan ja sopimaan siitä, mitä on tehtävä isänmaan pelastukseksi.

— Talonpojat tahtovat prinsessan hallitsijaksi! — huusi majuri Stjerneld, tavallisella karkealla tavallaan katkaisten kysymyksen vaikeimman solmun. Hän se sitä innokkaimmin puuhasikin, vaikka toistaiseksi menestyksettä, sillä talonpojat olivat kaikista enimmin kuninkaaseen mieltyneitä.

— Herra majuri puhuu siitä ihmeellisen varmasti, — virkkoi piispa
Molin valtiomiehen varovaisuudella.

— Minulla on todistukset taskussani, ja ne esitetään huomenna aatelistolle, — vastasi Stjerneld arvelematta.

— Minä olin luullut, että talonpojat ennemmin pyrkivät tuon kuuluisan saappaan hallittaviksi.[25] — virkahti siihen laamanni, vapaaherra Konrad Ribbing ylenkatseellisesti. Benzelius, joka itse oli talonpoikaista sukua, kuohahti ja närkästyi. — Herra laamanni, — sanoi hän, — tietää yhtä hyvin kuin me kaikki, että saapas on vain jonkin ritarihuoneen suutarin tekemä; ja tietäköön hän senkin, etteivät Ruotsin talonpojat nyt eivätkä vast'edes suvaitse saapasten hallitusta, vaikka ne olisivat kuinkakin kultaisilla kannuksilla kaunistetut.

— Eivätkä myöskään tarvitse viidettä pyörää vaunujen alle, — vastasi närkästynyt Ribbing, tarkoittaen sitä ehdotusta, että valtakunnan aatelittomista virkamiehistä muodostettaisiin viides sääty, jota ehdotusta silloin luultiin Benzeliuksen aikaansaamaksi.

— Älkäämme riidelkö, hyvät herrat, — puuttui piispa puheeseen, — Me olemme tulleet tänne sopimaan parhaista keinoista voimakkaan hallituksen muodostamiseksi kuninkaan poissa ollessa. Asia tulee huomenna esille ritarihuoneessa, ja isänmaanystäväin tulee vetää yhtä köyttä, ettei kaikki menisi myttyyn.

— Entä sitten! — alkoi Stjerneld. — Me katkaisemme käpälät holsteinilaiselta puolueelta, kun asetamme tuossa paikassa hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessan hallitsijaksi.

— Antaen hänelle kumminkin sen rajoitetun vallan, jota valtakunnan menestys moisessa tilassa vaatinee, — virkkoi kreivi Brahe, nakaten ylpeästi aatelista niskaansa.

— Kreivi on oikeassa, — sanoi tasavaltalaismielinen Leijonmark. — "Fata trahunt nolentes". Siltä varalta, että jokin onnettomuus, josta Jumala varjelkoon, sattuisi kohtaamaan kuningasta, on välttämätöntä, että kaikki onnenonkijat estetään valtakunnan turmioksi vehkeilemästä.

— Valtakunnan menestys vaatii, että ennen vuotta 1680 olemassa ollut hallitusmuoto uudistetaan ja että säädyt saavat takaisin heille tulevat etuoikeutensa, lausui Kustaa Lewenhaupt.

— Menneet ajat todistavat, että milloin kukin sääty on nauttinut oikeutensa mukaisia etuja, silloin on myöskin valtakunta ollut parhaissa voimissaan, — arveli kreivi Brahe.

— Te hyvät herrat aateliset, — huudahti Benzelius, jonka luonto taas oli kuohahtanut, — puhutte aina niinkuin vanha hyvä aika olisi vain eteiseen ajettu, ja teidän on vain tarvis avata ovi ja pyytää sitä suosiollisesti sisään astumaan. Te ette muista, että kuningas vainajan aikana tehtiin paljon muutoksia, jotka olivat valtakunnalle suureksi eduksi ja joista aatelittomat säädyt eivät liene halukkaat luopumaan. Te tahdotte hallitsijan, joka pantaisiin vitsan ja kurin alle — tietystikin vain siinä surullisessa tapauksessa, että jokin onnettomuus sattuisi nyt hallitsevalle kuninkaallemme, jota Jumala varjelkoon hengen ja terveyden puolesta. Mutta sen minä sanon teille, että jos niin tapahtuu, tahdomme me aatelittomatkin sananvuoroa asiassa, emmekä tule enää sallimaan, että kourallinen pikkukuninkaita kynii meitä kuin pyitä, sanokootpa he sitten itseään valtakunnan tai kuninkaan neuvoksiksi tai neuvottomiksi.

Nämä rohkeat sanat synnyttivät salissa sanomattoman hälinän. Yhdet huusivat yhtä, toiset toista, ja sillävälin kuin kaikkien kiivaimmat kirkuivat, että puhuja olisi ajettava ovesta ulos, kuultiin sukkelan Wulfvenstjernan virkkavan Ribbingille: — Hirttäkää tahi aateloikaa hänet, kummassakin tapauksessa hän vaikenee kuin kiltti lapsi.

Molin koetti turhaan rakentaa rauhaa, muistuttaen, ettei oltu tultu tänne eri säätyjen eduista riitelemään, vaan neuvottelemaan koko valtakunnan menestyksestä. Yhteisten onnettomuuksien ajat riitauttavat mieliä yhtä usein kuin yhdistävät, eikä eripuraisuuden vitsaus suinkaan ollut pienimpiä niistä onnettomuuksista, joita pohjoismaat nyt saivat kärsiä. Oli näet silminnähtävää, että kaikki läsnäolijat, joiden joukossa oli monta valtakunnan parasta tarkoittavaa miestä, olivat yhtä mieltä ainoastaan siinä, että muutos oli tarpeen; mutta niinpian kuin tuli kysymys siitä, mitä olisi muutettava, mitä muutoksen tulisi oikeastaan tarkoittaa, hajautuivat mielet eri lahkoiksi, jotka taistelivat toinen toistaan vastaan. Benzeliuksella oli kohta ympärillään melkoinen puolue, joka näytti lujasti päättäneen sekä täällä että säätyjen istunnoissa vastustaa ylhäisaatelisten etuoikeuksia, ja pelko tämän puolueen loukkaamisesta hillitsi noiden korkeain herrain vihan ilmi tuleen leimahtamasta. Schütz istuutui pöytäkirjaa laatimaan, ja niin tehtiin kuin tehtiinkin päätös, että prinsessa Ulriika Eleonoora olisi koroitettava hallitsijaksi kuninkaan poissa ollessa.

— Yksissä neuvoin säätyjen valiomiesten kanssa, lisäsi Sjrerneld, jota heti Benzelius ja tämän ystävät voimakkaasti kannattivat.

— Mitä nyt? — huudahti Akseli Lewenhaupt. — Tahdotaanko meille asettaa pitkä parlamentti ja Cromwell?

— Leijonmark on sopivin mies Cromwellin osaa esittämään, — kuiskasi
Wulfvenstjerna Schützille.

— Olkoon menneeksi valiomiesten kanssa! — huudahti siihen sukkelapäinen Konrad Ribbing. — Onhan siinäkin luupalanen vastustuspuolueen rakkien kitaan ja se sopii kauniisti veroituskysymyksissä.

— Hyvät herrat, — sanoi Kustaa Lewenhaupt kaksimielisesti hymyillen, — pelkäänpä pahoin, että olemme laatineet laskun ilman arvoja. Ellen erehdy, tulee tuossa mies, joka voinee vähentää epäilyksiämme siinä kohden.

Samassa astui sisään vähän neljännellä kymmenellä oleva mies, joka oli hoikkavartaloinen ja vaaleaverinen ja muuten älykkään näköinen. Hänen erinomaisen hieno ja huolellinen pukunsa, siihen välttämättömästi kuuluvine kiharaperuukkeineen, hänen kirjaellun takkinsa mahdottoman avarat hihat ja hänen luonteva, vähän ylpeä ryhtinsä osoittivat heti kohta, että hän kuului korkeampaan aateliin ja että hän oli saanut sivistyksensä ulkomaisten hovien salongeissa, eroten siinä kohden aikakautensa nuoremmista aatelismiehistä, joiden esiintymisessä oli jälkiä tappotanterella saadusta karkeammasta kasvatuksesta.

— Kuka tuo ylpeä herra on? — kysyi muuan äskentulleista valtiopäivämiehistä vierellään olevalta Schütziltä.

— Se on mies, — vastasi Schütz, — josta ei tiedä, kumpi on vaarallisempaa: ollako hänen ystävänsä vai vihamiehensä, kohdatako häntä salongissa vai kabinetissa; suurikykyinen mies, mutta vielä kunnianhimoisempi; mies, joka tutkii ja näkee kaikkien mielet, mutta jonka mieltä harvat tai ei kukaan tutki eikä näe; mies, joka synnyltään ja taipumukseltaan on ylhäistä aatelia, mutta joka kuitenkin on osannut tehdä itsensä kaikille puolueille väittämättömän tarpeelliseksi, vaikkei yksikään voi sanoa häntä omaksensa; mies, joka on liitossa kaikkien kanssa, mutta ei kenenkään oikea ystävä; syrjäytetty kaikissa virkanimityksissä ja kuitenkin käytetty tärkeimmissä tehtävissä; vielä miltei nuorukainen ja jo harmaantunut valtioviisauden teeskentelytaidossa, sanalla sanoen, suuren mestarinsa ja suosijansa, kreivi Arvid Hornin oivallinen oppilas — lähetystön sihteeri, kreivi Torsten Bertelsköld.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin parvi eri mielipiteisiä puoluemiehiä oli kokoontunut äsken tulleen ympärille, joka ujostelemattomalla suoruudella kertoi, mitä tiesi tai luuli tietävänsä. Holsteinilainen puolue, sanoi hän, pani kaikki keinonsa liikkeelle; kuningasmieliset olivat taipuvaisia yhtymään yritykseen; prinsessa ei ollut päätöstään tehnyt; kreivi Horn oli sekä häntä että herroja kohtaan suosiollisella kannalla eikä ensinkään epäillyt asian päättyvän kaikkien mieliksi.

— Kreivi Horn on siis ehdotuksen puolella! — huudahtivat
Lewenhauptit. — Silloin on voitto varma.

— Kreivi Horn, — vastasi Bertelsköld, — ei ole lausunut mielipiteitään herrojen aikomuksesta, mutta minä luulen tietäväni, että hän kuninkaallisena neuvoksena on huomenna istuvan neuvoskunnan edessä ja prinsessan läsnäollessa antava kuudelle tahi seitsemälle herroista vakavan muistutuksen.

— Mitä? — huudahtivat taasen Lewenhauptit y.m. — hän on siis ehdotusta vastaan! Hän tahtoo siis häväistä meitä, kukistaa meidät!

— Minä olen vakuutettu siitä, että kreivi pitää sekä herroja että heidän asiataan mitä suurimmassa arvossa ja että hänen kuninkaallisella korkeudellaan prinsessalla ei tule olemaan syytä olla kreiviin tyytymätön.

— Mutta onko hän siis puolellamme, vai onko hän meitä vastaan?

— En tiedä sanoa muuta kuin että kreivi epäilemättä on tekevä velvollisuutensa.

— Kirottu mies, hänestä ei milloinkaan tiedä, millä oksalla hän istuu! — huudahtivat puoluemiehet, ja kerho hajausi epätietoisuuden ja hämmingin vallitessa.

2. VALTIOVIISAAN SODANJULISTUS.

Kerhon kokouksen jälkeisenä iltana kreivi Torsten Bertelsköld astui korkeiden, koristeltujen, tammisten ovien kautta kenraali, kreivi Liewenin asuntoon. Kenraali oli lähetetty kuninkaan luo Turkinmaalle neuvoskunnan puolesta esittämään valtakunnan todellista tilaa ja kehoittamaan Kaarle XII:ta palaamaan kotiinsa. Ilmoittamatta itseään Bertelsköld jatkoi kulkuaan näiden tyhjien huoneiden läpi, kunnes saapui kreivittären makuuhuoneeseen. Kohteliaasti, miltei sydämellisesti hän suuteli kreivittären kättä ja tiedusteli hänen terveydentilaansa.

Kreivitär oli noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen, pikemmin lyhyt kuin pitkä, mustiin puettu nainen, näöltään hän ei ollut juuri erikoisen kaunis, mutta suloinen ja herttainen hän oli. Vähänkään loukkautumatta tuosta tuttavallisuudesta, jota tosin ei voinutkaan selittää väärin, hän näytti tulevan siitä jopa liikutetuksikin; kostea kiilto ilmaantui hänen kauniisiin silmiinsä, ja hän vastasi Bertelsköldin tervehdykseen vielä suuremmalla lämmöllä kuin millä tämä oli häntä tervehtinyt.

Ne, jotka muistavat Mainiemen linnan ja Drottningholmassa toimeenpannut pukutanssit, tuntenevat vielä kreivittären entiseksi herttaiseksi Ebba Bertelsköldiksi, joka siihen aikaan oli hovineitinä, mutta nyt valtarouvana hänen kuninkaallisen korkeutensa prinsessa Ulrikka Eleonooran luona. Monen pitkän vuoden kuluessa eräs surullinen muisto oli saattanut hänet hylkäämään kaikki naimistarjoukset, kunnes kreivi Torsten muutamia vuosia sitten sai hänet seitsemänkolmatta vuoden vanhana suostumaan avioliittoon jo harmaantuvan leskimiehen, nykyisen puolisonsa kanssa. Mutta mustan surupuvun riisui yltään hän vain silloin, kun hovitavat sitä välttämättömästi vaativat.

— Toivon, etten sinua häiritse? — sanoi kreivi Torsten, istuutuen sisarensa viereen.

— Niin harvinainen vieras ei voi häiritä, vaikkei olisikaan niin tervetullut kuin sinä, — vastasi kreivitär.

— Luulenpa tosiaankin useita viikkoja kuluneen siitä, kun minulla viimeksi oli ilo nähdä sisartani. Työt ja toimet…

— Siitä on jo kolme kuukautta. Olkoon se nyt unohdettu…

— Samoin kuin tuo silloinen pieni riitammekin. Sinä pidit puolesi kuin — karoliini. Mutta asiasta toiseen: oletko kuullut päivän uutisia?

— En. Mutta jotakin erinomaista lienee kai tapahtunut; tiedänhän, ettet sinä koskaan tule ilman syytä. Saatanko olla sinulle hyödyksi jollakin muulla tavalla kuin viimeksi pyytämälläsi, ystäväni?

— Ebba, sinä olisit viisas nainen, jos vain ymmärtäisit käyttää asemaasi hyväksesi. Mutta älkäämme siitä enää riidelkö. Tärkeitä asioita on täällä tekeillä. Puolueet ovat ilmikahakassa keskenään; kruunua katsotaan miltei avonaiseksi. Suoraan sanoen, mitä hyötyä on kuninkaasta, joka on kolmensadan penikulman päässä täältä ja jota yksi luulee hulluksi, toinen kuolleeksi, kolmas vangituksi? Ajatteles, että Görtz ja holsteinilaiset ovat saavuttaneet tänään voiton, tietystikin uskollisuuden ja laillisuuden nimessä ja sen hyväksi. Prinsessan vehkeilijät, puoluelaiset, joiden joukossa on useita hyvinkin epäilyttäviä henkilöitä, ja joita rehellinen Creutz johtaa, ovat tänään saaneet muistutuksen istuvan neuvoskunnan edessä. Herrat saivat aika puskuja meidän suomalaiselta sarvikuonoltamme;[26] Crusbjörn esim. sai kuulla, että hän on yhtä kehno valtiomiehenä kuin hyvä soturina. Enimmän sutkauksia sai osakseen kuitenkin Akseli Lewenhaupt. Valtiopäivät on armollisesti hajoitettu; prinsessa on pyytänyt, että sen tulisi tapahtua hellävaroen. Kuitenkin aatelisto on äänestänyt prinsessaa hallitsijaksi. Arvaapa kuinka! Heillä oli kaksipalstainen pöytäkirja; toinen palsta oli niitä varten, jotka heti tahtoivat auttaa hänen kunink. korkeutensa tuolle loistavalle istuimelle, toinen niitä varten, jotka alamaisimmasti tahtoivat kehoittaa häntä malttamaan mieltänsä niin kauan, kunnes joku janitsaari auttaisi valtakunnan näistä selkkauksista.

— Ne kavaltajat! Jatka!

— Läsnä oli 235 aatelismiestä. Ensimmäiseen palstaan kirjoitettiin 137 nimeä, toiseen ei yhtään. Tunnethan Cederhjelmin?

— Sukkelin mies ja suurin veijari Tukholmassa — lähinnä veljeäni.

— Paljon kiitoksia. No niin, hänellä oli olevinaan hyvin kiire, tuhri jotakin ensimmäiseen palstaan ja riensi sitten tiehensä kiihtyneenä. Kun tarkastettiin hänen tuherrustaan, havaittiin se näin kuuluvaksi: "att anmoda hennes höghet nekar jag intet är det nyttigt för oss och henne, Carl Gustaf Cederhjelm".

— Hän oli hallitsijan asettamista vastaan?

— Taikka sen puolella, — miten kukin tahtoo ymmärtää. Kaikki riippuu siitä, kummalleko puolelle sanaa "intet" pilkku pannaan.

— Oikein sinun tapaistasi. Minua ihmetyttää, ettet sinä itse…

— Minä en kirjoittanut kumpaankaan palstaan. Mahdotonta, sarvikuono katsoo parhaaksi olla mieltänsä ilmaisematta, ja hänen politiikkansa on tätä nykyä minunkin politiikkani. Mutta asiain nykyisellä kannallaan ollen luulen minä prinsessan ennemmin tahi myöhemmin pääsevän voitolle ja silloin ei hän ikinä unohda, että olemme hänen etujaan vastustaneet. Me voilá. Olen oleva sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, jos ilmaiset prinsessalle, että minä olen hänen hartaimpia puoluelaisiaan ja työskentelen hiljaisuudessa hänen eduksensa.

— Arvasin siis oikein; huomasit minun voivan olla sinulle hyödyksi, ja muistit, että sinulla on sisar. Torsten — ei minulla ole suuria vaatimuksia ystävyydestäsi, mutta sinä tiedät, mitä minä ajattelen valtiollisista vehkeistäsi. Mitä hyödyttää tuo puolinaisuus, joka imartelee ja pettää kaikkia puolueita? Eilen olit kuningasmielinen, tänään olet hesseniläinen, huomenna holsteinilainen, ylihuomenna vähän sitä, vähän tätä tai et mitään. Valitse puolueesi, _mon frère; ainakin on sinulla kolme osaa valittavana, ja mille puolelle kallistunetkin, aina on valtiollinen kykysi sinua auttava. Mutta salli minun sanoa sinulle: tuommoinen kaikkien puolueiden palveleminen hankkii sinulle vihamiehiä kaikkialla eikä ystäviä missään. Torsten, käytöksesi ei ole nimesi arvoinen, enkä minä aio ruveta kätyriksesi.

— Taas nuhdesaarna. Etkö ihmettele kärsivällisyyttäni, kreivittäreni, kun en ole pelästynyt sitä ankaraa varoitusta, millä minua viimeksi kunnioitit, kun pyysin sinua rupeamaan liittolaisekseni ja pitämään silmällä prinsessan puuhia ja toimia. No niin, en tahdo nyt siitä enää puhua…

— Se ei ole ainoastaan mieletöntä, se on halpamaista. Isämme ei olisi milloinkaan niin menetellyt.

Kreivi Torsten punastui. Tottunut kun oli pitämään hyvin suuressa arvossa omaa valtiollista älyään — jota muutoin monet muutkin pitivät suuressa arvossa — katsoi hän tietysti nämä naisen antamat nuhteet varsin sopimattomiksi. Mutta hän malttoi mielensä. — Sydänkäpyseni on oikeassa, — sanoi hän. — Ei olisi viisasta eikä jaloa panna moista järjestelmää elämänsä ohjeeksi. Mutta oletko ajatellut, millainen on se aika, jossa elämme? Me seisomme kaikki kolmen kuilun partaalla, joista yksi tahi toinen on tänään taikka huomenna nielaiseva kitaansa kaikki ne, jotka ovat vastakkaisella puolella. Joko kuningas tai prinsessa tai Holsteinin herttua on voittava; ja voi silloin heidän vihollisiaan! Ja jospa asia koskisikin ainoastaan henkilöitä, mutta kun se koskee myöskin periaatteita. Sinä mainitsit isämme. No niin, minä tahdon kertoa sinulle, mitä hän sanoi minulle elämänsä lopulla. Sinuun minä luotan, Torsten, sanoi hän. Muista, että jos en jätäkään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle perinnöksi periaatteeni ja se periaate on yksinvaltaa ja monivaltaa, kuninkaan ehdotonta yksinomaista oikeutta ja rahvaan hillitöntä valtaa välittävän vallan kannattaminen, joista edellinen kieltää kaikilta muilta oikeuden ja jälkimmäinen hajoittaa kaikki puolueiksi. Lupaa minulle, Torsten, että alati taistelet kuningasta ja kansaa välittävän aateliston puolesta!

— Niinpä pysykin sinä lujana äläkä tingiskele muiden puolueiden kanssa.

— Ei, sinä olet väärässä. Minä tiedän puolueeni, se on sama kuin kreivi Hornin, ainoa puolue, joka on sukumme arvoinen. Kerran olen minä oleva tämän puolueen tuki ja turva; ja olisiko minun nyt, kun kaikki horjuu, heittäydyttävä ajan pyörivän rattaan alle ja annettava ensimmäisen tielleni sattuvan kuninkaallisen, prinssillisen tahi herttuallisen lakeijan musertaa itseni! Oi — jospa minulla vain olisi sormukseni, sormukseni, niin nauraisin kaikille noille kataloille matelijoille, sen sijaan että minun nyt…

— Sulaa taikauskoa tuo kuninkaan sormus.

— Sen kyllä tiedän, ja kuitenkin antaa se niin ihmeellisen voiman, että kaikki salaisimmatkin toiveet toteutuvat… Mutta se sikseen, tahdotko siis valvoa etujani prinsessan luona?

— Sisarenasi olen sen tekevä. Valtiollisena kätyrinäsi en.

— Sinä pakotat siis minut heittäytymään holsteinilaisen puolueen ja
Görtzin turviin?

— Niin kauan kuin Ruotsilla on Kaarle XII, ei uskollisten alamaisten kesken voi olla puhetta kuin yhdestä puolueesta. Pysy kuninkaan miehenä, Torsten, käytä älyäsi saadaksesi ilmi hänen vihollisensa, vahvistaaksesi hänen valtaansa ja palvellaksesi…

— Yksinvaltaa? En milloinkaan! Jalomielisyytesi vie sinut harhaan, Ebba. Minäkö palvelisin miekkaa, tuota raakaa valtaa, joka polkee kaikkia oikeuksiamme — tuota sotilasjoukkuetta, joka kohtelee meitä vapaasukuisia aatelismiehiä kuin janitsaareja; minäkö palvelisin tuota kuningasta, jonka olemassa olosta valtakunta saa tietää ainoastaan silloin, kun hän tarvitsee veroja ja niitä kiskoo; noita kukistuvia suuruuksia, menneiden voittojen varjoja, jotka ovat tappioihin huvenneet; voimattomia valtoja, joilla ei ole muuta jäljellä kuin itsekäs kunnianhimonsa ja hillittömät vaatimuksensa! Minäkö, mies, jossa asuu uusi aika, vapauden ja oikeuden aika, joka ei salli vallan ylvästellä eikä heikkouden purra itseään kantapäähän — minäkö kuluttaisin kykyni ja tulevaisuuteni menetetyn asian vuoksi, joka tänään voi meidät musertaa, mutta huomenna on vain satu tarujen aikakaudelta! Ei … sen tehtävän jätän tuhansissa vaaroissa retkeilevälle ritarille, rakkaalle Kustaallemme, jolla juuri tällä hetkellä on oiva tilaisuus pystyttää Suomessa karoliinilaisia tuulimyllyjään…

— Torsten, älä herjaa Kustaata! Hän on oikea ritari, yhtä vilpitön kuin peloton, kuolemaan asti uskollinen sille kuninkaalle ja sille asialle, joiden lippua hän on vannonut palvelevansa…

— Epäilemättä. Mutta Kustaasta johtuu mieleeni, että Eeva Falkenbergin sanotaan jääneen leskeksi vanhan Rhenfeltin jälkeen. Lupasit minulle vast'ikään sisarellisen suojeluksesi. Annan nuhteesi anteeksi ja toivon, että autat minua, jos näkisin hyväksi kilpailla tuon armaan lesken omistamisesta.

— Taas kauppa-asia! Taaskin tuumia ja laskuja! Te suuret valtioviisaat, kuinka vähän te tunnette naisen sydäntä!

— Olkoon menneeksi. Niinkuin itse tahdot. Tiedät kuitenkin, että olen ihaillut Eeva Falkenbergiä aikoja ennen hänen naimistaan. Ja sen, että alinomaa olimme riidassa keskenämme, pitäisi osoittaa, ettei kaunis vastustajani toki ollut minusta aivan kokonaan välittämättä. Tiedän, mitä aiot sanoa: se oli vain nuoruuden rakkautta niinkuin sinunkin rakkautesi, se oli vain niitä haaveita, jotka himmenevät kahdenkymmenen ja katoavat kolmenkymmenen iällä! Kustaa on jo aikoja sitten unohtanut hänet, samoinkuin Eeva on Kustaan unohtanut; se naimiskauppa sopii minulle, enkä käsitä miksi en…

— Te laskelmain laatijat, sellaiset kuin sinä, ystäväni, laskette tavallisesti koko joukon ihmissydämeen pieniä numeroita yhteen ja unohdatte suuremmat. Sinun pitäisi tuntea Eeva Falkenberg, hän on itsenäinen luonne, paljon tarmokkaampi kuin minä. Hän hylkää tarjouksesi…

— Miksi, jos saan kysyä?

— Siksi, että hän vieläkin rakastaa Kustaata, ja siksi ettei hän koskaan ole voinut kärsiä sinua, ystäväiseni. En voi tehdä mitään sinun hyväksesi.

— Sitä enemmän on minulla syytä valloittaa hänen sydämensä. Kreivittäreni, minä olen nyt haastellut kanssanne niinkuin veli ainakin, mutta te ette ole nähnyt hyväksi vastata minulle sisaren tavoin. Olen tunnustanut teille muutamia tuumiani, toiveitani; ette kuitenkaan ole päässyt kaikkien aikeitteni perille. Olette unohtanut, että minullakin on melkoinen määrä isältä perimääni ylpeyttä. Sentähden voimme nyt lopettaa. Mutta sen sanon teille edeltäkäsin, että me olemme tästälähin ilmi sodassa keskenämme. Minä olen kukistava prinsessanne, jos näen sen periaatteelleni hyödylliseksi; minä olen asettava hänet valtaistuimelle, jos näen sen edullisemmaksi. Mitä rouva Rhenfeltiin tulee, niin tulee hänestä, myöten tahi vasten teidän tahtoanne, myöten tahi vasten suomalaista Don Quixoteamme, vuoden tahi parin kuluttua kreivitär Bertelsköld. Nöyrin palvelijanne, kreivittäreni!

— Torsten! — huudahti kreivitär, mutta kreivi oli jo mennyt. Kreivittären kauniit silmät täyttyivät kyynelillä. — Miksi täytyy, — sanoi hän itsekseen, — suuren itsekkyyden himmentää noin suuria sielun kykyjä! Oi, te miehet, te miehet, jotka aina asetatte oman itsenne tarkoitusperäksenne ja kaikki muut välikappaleiksenne — kuinka usein te unohdattekaan, että paitsi teitä vielä on olemassa muitakin sydämiä, jotka kärsivät ja Jumala, joka hallitsee!

3. PAKOLAISET.

Ruotsin senaikuinen suurin valtiomies, suomalainen kreivi Arvid Bernhard Horn, istui työhuoneessaan, yhdessä lähetystösihteerin kreivi Torsten Bertelsköldin kanssa sepittämässä kiertokirjettä ulkomaisissa hoveissa oleville Ruotsin lähettiläille. Kreivi Horn oli uljas ylimys, vartalo oli kookas, kasvot erinomaisen suorat ja säännölliset. Kasvojen arvokasta ilmettä lisäsi taapäin taivutettu, erinomaisella huolella kammattu tekotukka, joka pöyheinä kiharoina valui hänen niskalleen ja kaulalleen, nenä oli kyömy, alahuuli paksunlainen, ja lujaa luonnetta osoittava suu muutenkin ulkoneva — otsa korkea ja kaunis, silmät suuret, vaaleansiniset ja terävät. Koko hänen pukunsa oli hänen työhuoneessakin ollessaan mitä suurimmalla huolella hoidettu ja erinomaisen aistikas; kirjaellussa sinisessä yönutussa ja mustissa alusvaatteissa ei näkynyt pienintäkään tahraa eikä ryppyä; hienot silkkisukat peittivät pohkeita, joissa ei ollut moitteen sijaa, ja jalat oli pistetty ylen hienoihin samettitohveleihin. Huonekin oli erittäin komeasti sisustettu siihen aikaan vallitsevaan ranskalaiseen tyyliin ja olisi, vaikka ajat olivatkin köyhät, voinut vetää vertoja mille Ludvig XIV:n ministerin Versaillesissa olevalle työhuoneelle tahansa.

Kreivi nousi istuimeltaan ja läheni Bertelsköldiä, ontuen vielä sen haavan johdosta, minkä 13 vuotta sitten oli saanut polveensa Väinäjoen yli mentäessä. — Joko se on valmis? — kysyi hän tottuneen esimiehen päättäväisellä ja kuitenkin kohteliaalla äänellä.

Bertelsköld ojensi hänelle konseptin, jonka kreivi tarkkaavasti luki läpi. — "Teidän on hovissanne mitä tarkimmalla huolella pidettävä silmällä niitä yrityksiä, joihin mahdollisesti ryhdytään vallanperimyksen järjestämiseksi Ruotsissa, sillaikaa kun Hänen Majesteettinsa, kaikkien uskollisten alamaistensa iloksi, vielä elää ja on täysissä voimissa. Kaikella ahkeruudella on Teidän koetettava estää semmoisia puuhia, jotka voisivat olla Hänen Majesteetilleen ja valtakunnalle varsin vahingollisia ja loukkaavia, niin että niiden onnistuminen käy peräti mahdottomaksi siellä Teidän hovissanne. Kuninkaallisen senaatin tietoon on tullut, että parooni Görtziä käytetään semmoisiin tarkoituksiin Ranskan hovissa. Senaatti on kunink. kansliakollegion välityksellä antanut lähettiläs Cronströmille käskyn masentaa Görtzin vaikutusvaltaa; jonka ohessa huomannette, että, paitsi Tanskaa ja valtakunnan hoitajaa, myöskin Hollannin ministeri on se, joka enemmän kuin muut vallat on tehnyt Hänen Majesteetilleen kiusaa ja tuottanut valtakunnalle vahinkoa … j.n.e."

— Hyvä on, — jatkoi kreivi, luettuaan kirjoituksen. — Minä näen, että olette tarkoituksen ymmärtänyt, ja minua ilahduttaa, että minulla on mies, johon saatan luottaa. Me tahdomme säilyttää kruunun Hänen Majesteetilleen niin kauan kuin mahdollista.

— Niin kauan kuin mahdollista, — toisti Bertelsköld, hienosti, melkein huomaamattomasti hymyillen.

— Tuo Görtz voi tulla meille vaaralliseksi, — jatkoi kreivi, ollen olevinaan ymmärtämättä Bertelsköldin kaksimielistä vastausta. Hän on valtioviisaudessa samanlainen kuin Kaarle XII on sotakentällä, mies, joka aina pelaa uhkapeliä. Jos sallimus kerran saattaisi nämä näin erilaiset ja kuitenkin näin yhtäläiset miehet yhteen, niin miehet semmoiset kuin te ja minä olisimme liikaa.

— Pelionni on epävakainen, vastasi lähetystösihteeri niinkuin ennenkin.

— Saatatte olla oikeassa. Pitäkäämme nyt vain huolta pelastuslautan hankkimisesta tässä uhkaavassa yleisessä haaksirikossa. Mitä uutta?

— Teidän ylhäisyytenne kenties ei tunne sitä huhua, jonka Suomesta tulleet pakolaiset tänä aamuna ovat levittäneet?

— Kun vihollinen sulki Suomen rantatien, ei hallitus ole saanut yhtään postia Pohjois-Suomesta.

— Armfeltin sanotaan joutuneen kokonaan tappiolle jossakin
Pohjanmaalla, ja koko armeija lienee tuhottu.

Kreivi Horn kalpeni kovasti, mutta malttoi mielensä melkein samassa tuokiossa ja sanoi: — Minä toivon, ettei huhussa ole perää. Viimeisten tietojen mukaan oli Armfelt saanut lisäväkeä Pohjanmaalla, ja Galitzin oli vielä Porin tienoilla. Pitää kumminkin pakolaisia kuulustella. Muistelen kuulleeni, että teidän veljenne muutaman sissijoukon kanssa on yhtynyt Armfeltiin. Ettekö ole saanut tietoja häneltä?

— Veljeni on kokonaan unohtanut kirjoitustaidon. Sen vain tiedän, että hän turhaan typerällä puolustuksellaan ärsytti vihollisen perinjuurin hävittämään isäimme linnan Mainiemen, joka oli lähellä Turkua.

— Tuomitsette kovin ankarasti sitä koulua, jossa Ruotsin mainehikkaimmat voitonseppeleet ovat kasvaneet, — vastasi Horn olkapäitään kohauttaen.

— Minä suurimmasti kunnioitan koulua, jossa teidän ylhäisyytenne on ollut oppilaana, — vastasi Bertelsköld; mutta minä vetoan teidän ylhäisyytenne äsken pelureista lausumaan arvosteluun. Veljeni on pannut kaikki tyyni yhden kortin varaan ja — hävinnyt.

— Veljenne on urhoollinen mies; minä en saata syyttää häntä onnettomuudestaan. Mutta olkaa hyvä ja tiedustakaa, mitä meteliä kadulla pidetään.

Kreivin huomio olikin jo jonkin aikaa ollut kiintyneenä tavattomaan ulkoa kuuluvaan hälinään. Ulos mentyään tapasi Bertelsköld suuren kiljuvan ja karjuvan väkijoukon hieromassa tappelua poliisipalvelijain kanssa, jotka kaksikymmen-miehisen sotilaspatrullin avustamina näyttivät vielä olevan kahden vaiheilla, oliko käytettävä väkivaltaa vai ei. Tukholma oli näet jo jonkin aikaa ollut niin täynnä Virosta, Liivinmaalta ja Suomesta tulleita pakolaisia, ettei viimein enää tiedetty, mihin heitä majoittaa. Kaupunkilaiset, jotka itse saivat kärsiä kovan ajan rasituksia, olivat niin kauan kuin mahdollista koettaneet auttaa hätääkärsiviä; mutta kun ehtimiseen uusia laumoja tulvasi kaupunkiin, tyhjenivät vähitellen kaikki varat, ja ensimmäinen hyväntahtoisuus muuttui kärsimättömyydeksi ja nurkumiseksi. Kun siis taas toista sataa pakolaista, paleltunutta ja nälkiintynyttä väkeä, saapui jäätä myöten enimmäkseen Ahvenanmaalta, nousi napina ylimmilleen, ja nämä onnettomat ajettiin tiehensä joka paikasta, mihin ikinä tulivat suojaa anomaan. Poliisimiehistö tahtoi nyt saada pakolaisia lähtemään pois kaupungista ja hakemaan turvapaikkaa jostakin maaseudulta, mutta kun nämä perin väsyneinä vaikeasta meren yli tekemästään matkasta eivät suostuneet lähtemään, oli heidät nyt väkivallalla siihen pakotettava. Tämä toimenpide hellytti jälleen tukholmalaisten sydämet pakolaisten eduksi; väkijoukko kävi heidän puolelleen ja vaati kovin huudoin hallitusta huolehtimaan heidän elatuksestaan. Kapina oli syttymäisillään, sitäkin vaarallisempi, kun tyytymättömillä oli tavallaan oikeus puolellaan ja se kääntyi neuvoskuntaa vastaan, jolla oli korkein hallitusvalta kuninkaan poissa ollessa. Tunnettua oli myöskin, että kuninkaallinen neuvos kreivi Horn sekä totutun tavan että taipumuksiensa mukaan eli ylellisesti ja komeasti silloinkin, kun yleinen hätä oli ylimmillään eikä kukaan tiennyt tai muistanut, että jalomielinen kreivi, joka oli yhtä antelias kuin rikas, oli tehnyt suurempia yksityisiä uhrauksia kuin kukaan muu sekä valtakunnan puolustukseksi että hätää kärsivien maanmiestensä hyväksi.

Sekä pakolaiset että muu väkijoukko samosivat sentähden, aseellisen voiman uskaltamatta heitä estää, kreivi Hornin talon luo ja täyttivät vähitellen tiukkaan ahtautuen koko kadun. Tungosta lisäsivät ne monet reet, joita pakenevat suomalaiset muassaan kuljettivat, mitkä hevosilla, mitkä käsivoimilla, ja jotka olivat täpösen täynnä voimattomia vanhuksia, itkeviä äitejä, parkuvia lapsia ja kaikenlaisia huonekaluja ja arvokkaampia kapineita, joita ei oltu tahdottu jättää vihollisten saaliiksi. Koko tämä surkuteltava lauma päästi nyt pahan porinan, johon uhkaavampiakin huutoja sekaantui.

— Leipää, leipää! Me kuolemme nälkään!

— Huoneita ja lämmintä! Me palellumme kuoliaiksi!

— Pois poliisi!

— Onko meillä huoneita kaiken maailman kerjäläisille?

— Se on hallituksen asia.

— Pitäkööt siitä huolta ne, jotka ovat syypäät kaikkeen pahaan.

— Ja jotka estävät kuningasta rauhaa tekemästä.

— Saadakseen itse hallita sitä kauemmin.

— Kuninkaan syy se ei ole!

— Ei, ei, semmoista kuningasta ei ole toista.

— Eläköön kuningas!

— Hän elää itse kuin halvin sotamies.

— Ei se ole hän, joka rasittaa meitä veroilla.

— Ei, ei, vaan herrat ne rasittavat!

— Ne ne ylellisyydessä elävät.

— Ne ne meitä nylkevät.

— Saadakseen itse olla mahtavia ja elää herkullisesti.

— Sentähden he estävät kuningasta palaamasta; hän kyllä pian ajaisi heidät neuvospöydän äärestä.

— Ja sitten ne vielä yllyttävät venäläistä hätyyttämään meitä, saadakseen yhä edelleen nostaa sotaveroa.

— He ovat ottaneet lahjoja Tanskalta.

— Ja tehdäkseen meidät perin avuttomiksi ottavat he kaiken nuoren väen pois ja lähettävät sen vihollista vastaan surman suuhun.

— Täällä on niin monta[27] jotka ovat viluissaan ja nälissään, mutta rikas kreivi istuu vain sisällä samettitakissaan ja sukii suutansa paistilla ja espanjan viinillä.

— Alas neuvosherrat! Alas Horn!

— Rauhaa ja leipää! Alas kaikki petturit!

— Eläköön kuningas! Eläköön!

Ja samassa alkoivat ensimmäiset kivet lennellä kreivin ikkunaruutuja vasten, mutta aluksi meni vain yksi kulmaikkuna rikki.

Bertelsköld huomasi pian aseman vaarallisuuden. Hänen ensimmäinen käskynsä palvelijoille oli, että portti oli salvattava ja alakerran luukut suljettava, toinen, että heidän tuli varustautua aseilla, mitä sattuisi olemaan saatavilla. Kenenkään huomaamatta ladattiin muutamia vanhoja väkipyssyjä kartanon pihalla. Mutta tuo tuhoa tuottava käsky massacrer la canaille, joka sitä ennen ja sen jälkeen on syössyt niin monen suuren miehen korkealta asemaltaan, ei toki päässyt tämän ylpeän nuorukaisen huulilta. Hän muisti, miten hänen isänsä kävi Mainiemen puolustuksessa, ja muutenkin oli käskijän valta tässä talossa toisella. Hän ilmoitti asian vain muutamin sanoin Hornille.

— Tehkää, mitä tahdotte — virkkoi kreivi olematta koko asiasta milläänkään ja tuskin kohauttaen kynäänsä paperista. Hänen työhuoneensa oli pihalle päin.

— Mutta teidän ylhäisyytenne itse on vaarassa.

— Teettehän hyvin ja kirjoitatte konseptinne valmiiksi?

— Mutta rahvas ryhtyy väkivaltaan, tyytymättömyys kasvaa, kapina uhkaa, neuvoskunnan valta on vaarassa, ja ellei onnistuta väkijoukkoa rauhoittamaan, voi prinsessa ennen iltaa olla hallitsijaksi huudettuna.

Nyt laski kreivi Horn kynän kädestään, katseli Bertelsköldiä muotoaan vähänkään muuttamatta ja sanoi aivan huolettomasti: — No niin, rauhoittakaa joukkoa, jos teitä haluttaa; mutta antakaa miesten pihalla purkaa panokset pyssyistä; minä en tahdo, että lapset leikittelevät ruudilla.

— Olen käyttävä teidän ylhäisyytenne antamaa valtuutusta, — vastasi Bertelsköld kiukuissaan siitä, että yhä sai seisoa tuossa kuin koulupoika mestarinsa edessä. Ennen pitkää hän ilmestyi erääseen toisen kerroksen ikkunaan. Aika olikin jo näyttäytyä, sillä kiviä alkoi sataa tiheämmin, ainakin puoli tusinaa ruutuja oli jo särjetty, ja joka ruudun kilahdukselle hurrasi väkijoukko. — Koetetaan olla puskusilla tuon suomalaisen sarvikarjan[28] kanssa! — huusi joku pilkkakirves joukosta, ja tämä karkea pila sai palkakseen uusia hurraahuutoja.

Niin pian kuin huomattiin Bertelsköld, joka seisoi siinä näöltään tyynenä ja seinää vasten rapisevista kivistä huolimatta, hiljeni hälinä hetkiseksi. Haluttiin kuulla; mitä hänellä oli sanomista.

— Hyvät ystävät! huusi hän hyvillään siitä, että tuo sisällä oleva ylimys sai ainakin maksaa jotakin ylpeydestään, — hänen ylhäisyytensä kreivi Horn katsoo syntyjään suomalaisena olevansa velvollinen omalla kustannuksellaan elättämään äsken Suomesta saapuneita pakolaisia ja tarjoaa heille maksuttomat asunnot ja elatuksen Fågelvikissä, Stjernebergissä ja Hvitvikissä, missä he vain mieluimmin tahtovat ruveta asumaan.

Pakolaiset puhkesivat kovaääniseen ilohuutoon.

— Ja ettei yhdenkään heistä tarvitsisi puutetta kärsiä ennen sinne saapumistaan, tahtoo hänen ylhäisyytensä jakaa 10 talaria matkarahoiksi jokaiselle perheelle ja 5 talaria jokaiselle naimattomalle tahi lapsettomalle pakolaiselle.

— Hurraa! Eläköön kreivi Horn! huusivat suomalaiset.

Mutta nyt alkoi melua taas kuulua tukholmalaisten joukosta. Tuo vaarallinen huuto: — me tahdomme kuninkaan takaisin! — kuului uudestaan.

Samassa Bertelsköld näki korkeammalta paikaltaan komppanian sotaväkeä kiiltävät kiväärit olalla, pikamarssissa lähenevän kadun päästä. — Vielä yksi sana — huusi hän pilkallisen kohteliaasti. — Ystävät ja naapurit tukholmalaiset, hänen ylhäisyytensä saattaa teidän tietoonne, että hän lahjoittaa teille — ne ruudut, jotka te hyväntahtoisesti olette korjanneet hänen huoneissaan!

— Alas Horn! Alas neuvoskunta! Eläköön Kaarle-kuningas! — kiljui joukko uuden vihan vallassa, ja pakolaisten rukoilevat äänet hupenivat yhä yltyvään melskeeseen.

4. KAROLIINI.

Käsittääksemme, mikä merkitys oli tällä katumellakalla, joka toisissa olosuhteissa olisi päättynyt vain vähäiseen rähinään ja tuottanut hiukan ansiota lasimestarille, on meidän muistettava, että neuvoskunta oli äskettäin määrännyt säädyt tyhjin toimin hajalle, että tyytymättömyys oli yleinen, asema epätoivoinen, mitä kummallisimpia huhuja kuninkaasta oli kulkemassa, kaikki puolueet olivat riidassa keskenään ja pääkaupunki melkein kokonaan vailla sotaväkeä. Ei kukaan voinut edeltäpäin arvata, miten kaikki päättyisi, jos sattumalta jokin kipinä sytyttäisi kaikki tulenarat aineet palamaan.

Tulossa oleva sotavoima oli eräs äskettäin kokoonpantu Uplannin rykmentin varakomppania, enimmäkseen ihan nuoria rekryyttejä, joita muutamat Maunu Stenbockin jäljelle jääneistä helsingborgilaisista, Tönningenin tappiossa pelastuneista sotamiehistä olivat aseiden käyttöön harjoittaneet. Komppania seisahtui lähimpään kadunkulmaan ja päällikkö komensi: Jalalle — vie! Näytti siltä kuin tahdottaisiin hieroa rauhaa väkijoukon kanssa, joka eneni ehtimiseen. Kaikkien katseet kääntyivät nyt kreivi Hornin asuntoon; odotettiin tämän kuuluisan neuvosherran näyttäytyvän. Mutta hän ei tullutkaan; hän halveksi rauhan hieromista kapinallisen roistoväen kanssa.

Katu oli nyt kokonaan suljettu. Eräät vaunut, joissa nähtävästi oli maaseudulta tulevia matkustajia, eivät päässeet tungoksessa eteen eikä taapäin. Muutamat vallattomat pojat sivalsivat hevosia ruoskalla, ne hyppäsivät pystyyn ja työnsivät vaunuja takaperin väkijoukon päälle. Lähinnä seisovat siirtyivät syrjään, haukkuivat ajajaa ja uhkailivat kaataa vaunut. Eräs naisen ääni käski ajajaa hillitsemään hevosia, mutta se oli mahdotonta; melu ja tungos oli hurjistuttanut ne.

Samassa tunkeutui tavattoman kookas ja hartiakas mies väkijoukon läpi. Sotainen ryhti ja harmaalla talonpojan takilla peitetyt univormun jäännökset osoittivat miehen ammatin; mutta kulunut, huolimaton puku sekä tuo kummallinen, hänen alkujaan jaloilla ja kauniilla kasvoillaan elehtivä riutunut, miltei hurjistunut ilme tekivät hänet pikemmin rosvon näköiseksi, joka vasta oli tullut metsästä ja nyt ihmeekseen huomasi olevansa keskellä pääkaupungin vilinää.

Muukalainen näytti huomanneen vaaran, johon vaunut olivat joutuneet, ja työnteli vankoilla käsivarsillaan väkijoukkoa pois tieltään meikein niinkuin harjaantunut uimari halkoo aaltoja uidessaan. Ennen pitkää seisoi hän vaunujen vieressä, tempasi oven auki ja huusi selvällä ruotsinkielellä vaunuissa olevalle vallasnaiselle, että tämä astuisi ulos eikä hätäilisi, sillä hän kyllä veisi hänet hyvään turvapaikkaan.

— Minä en pelkää, — vastasi nainen, joka oli tavattoman kaunis, surupukuun puettu ja näöltään 30-vuotias; — mutta onhan yhtä mahdotonta jäädä tähän seisomaan kuin ajaa eteenpäin. Olkaa hyvä ja viekää minut tässä vastapäätä olevaan kreivi Hornin asuntoon.

Outo mies ei vastannut, hänen jo ojennettu kätensä vaipui alas, ja hän seisoi tuokion liikkumatonna. Sillaikaa tunki väkijoukko päälle, ja ahdinko kävi niin ankaraksi, että tuskin voi liikauttaa kättä tai jalkaa vaunujen vierellä.

— No…? — sanoi mustiin puettu nainen malttamattomasti. — Tekö tässä pelkäättekin?

— Jalkaisin ette pääse kulkemaan, — vastasi vieras epäröiden.

— Niin, olkaa siis hyvä ja kantakaa minut. Näytättepä kantaneen raskaampiakin taakkoja ja rynnänneen tiheämpienkin muurien läpi.

Vaikka taalalaishattu oli syvälle painettuna muukalaisen otsalle ja hänen poskensa kaikenlaisista tuulista ahavoituneet, saattoi kuitenkin nähdä, kuinka hän punastui. Mutta tässä ei ollut aikaa viivytellä. Hän nosti kauniin taakkansa keveästi kuin lapsen vasemmalle käsivarrelleen, samalla kun oikealla kädellään alkoi työnnellä väkijoukkoa syrjään niinkuin myrsky huojuttaa aaltoilevaa viljavainiota. Molemmin puolin häntä kaatui kiroilevia ja kiljuvia yksi toisensa perästä. Jo viimein hän pääsi osoitetun talon portille. Siellä laski hän taakkansa maahan ja asettautui puolustamaan kantamansa naisen eteen, sillä portti oli suljettu.

Joko lienevät lähinnä seisovat närkästyneet muukalaisen vähän kovakätisestä kohtelusta, tai lienee häntä siinä portin edessä seistessään ruvettu luulemaan kreivin väkeen kuuluvaksi, oli miten oli, ei kestänyt kauan, ennenkuin väkijoukon kiukku kääntyi portin luona seisovaa miestä vastaan. Ensimmäisten herjaussanojen jälkeen alettiin heitellä kiviä ja keppejä heilutella. Mies ei kumminkaan näyttänyt vaarasta mitään välittävän. Hänen ainoana tarkoituksenaan oli olla kilpenä kaikkia niitä aseita vastaan, jotka voisivat sattua mustiin puettuun vallasnaiseen. Pari lähinnä seisovaa miestä, eräs vaskisepän kisälli ja muuan oluenpanijan renki, lienevät luulleet tätä pelon ilmaukseksi ja astuivat rohkeasti esiin tarttuakseen tuota pitkää miestä kaulukseen ja heittääkseen hänet maahan sekä antaakseen hänelle selkään. Mutta tästä erehdyksestä oli heille käydä hullusti. Muukalainen tarttui kummallakin kädellään miehiä rinnukseen, nosti heidät molemmat suoralla kädellä ylös maasta ja paiskasi heidät sitten niin ankarasti kenttään, että kaikki jäsenet rutisivat, ja veri purskahti molempain urhojen suusta ja sieraimista.

Voimanosoitus vaikuttaa aina kansaan, varsinkin, kun se on noin tavaton, ja ruotsalaisen mieli haltioitui siihen aikaan hämmästyttävistä uroteoista, siinä määrin, että ympärillä seisovain mieliala yht'äkkiä vaihtui kunnioitukseksi, miltei ihastukseksi, jotavastoin kaatuneita alettiin pilkata. — Kas, siinä sinua koputettiin, kupariseppä! Siinä sait näppäyksen henkitappiisi, oluenpanija! — kiljui joukko.

— Hän tuolla portilla ei olekaan mikään kyyhkysen poika! Ken haluaa koettaa uudestaan?

— Antakaa hänen olla! — huusi eräs toinen ääni. — Ettekö näe tuota pitkää säilää, joka riippuu hänen talonpoikaisen takkinsa alla? Ettekö hoksaa, pöllöt, että hän on kuninkaan sinisiä poikia?

— Aa … onko hän kuninkaan sinisiä! Onpa kyllä, sen näin heti hänen otteistaan. Eläköön Kaarle-kuningas!

— Eläköön hänen reippaat poikansa! Hurraa!

— Kas, näetkö vain? Mies nostaa hattuansa. Olipa tyhmästi, että ruvettiin toraamaan sinisen kanssa. Kuulepas, sinä portin luona seisova toveri, älä ole leikkipuheista milläsikään, tule juomaan lasi meidän kanssamme, me panemme kolme äyriä mieheen ja annamme noiden toisten riidellä kreivin kanssa niin paljon kuin heitä ikinä haluttaa.

— Kiitoksia vain, — vastasi vieras leppyneenä noista sen kuninkaan kunniaksi kohotetuista eläköönhuudoista, jonka nimeä mainittaessa hän aina hattuaan kohautti. — Minulla on teille terveisiä tuotavana, — lisäsi hän, — mutta niistä saamme sitten jutella. Auttakaa minua nyt saamaan tämä nainen turvalliseen paikkaan.

— Odottakaa, — vastasi eräs hansikkaiden tekijä, joka oli asioissa ylhäisten kanssa, — jättäkää se asia minun huolekseni. Kreivi Bertelsköld! Kreivi Bertelsköld!

Vieras punastui taas, mutta huomasi samalla, että huuto tarkoitti erästä toista henkilöä, joka taas näkyi ikkunasta. Hansikkaiden tekijä vaihtoi tämän kanssa vielä muutaman sanan, eikä kauan kestänyt ennenkuin portti avattiin, ja Torsten Bertelsköld tuli näkyviin, tarjoten kätensä mustiin puetulle naiselle. — Madame Rhenfelt! — huudahti hän. — Kätenne, pyydän; nyt saatatte olla aivan huoleti.

— Kiitän teitä, kreiviseni, mutta suvaitkaa minun tuoda urhoollinen puolustajani muassani! — sanoi sotaneuvos Rhenfeltin nuori leski, sillä hän se oli. Mutta pitkä vieras oli jo kadonnut.

— Lundberg, — huusi kreivi Torsten eräälle palvelijalle, — hae käsiisi se pitkä mies, joka seisoi tässä portilla ja anna hänelle tämä rahakukkaro. Olen onnellinen, Eeva hyvä, voidessani pelastaa teidät. Seuratkaa minua, kreivittären huoneet tuolla ylhäällä ovat toki onneksi pihalle päin.

Mustapukuinen nainen seurasi häntä. Mutta vielä portilla katsahti hän taaksensa ja virkahti ikäänkuin ajatuksissaan: — Kummallinen mies! Tahtoisin kuitenkin mielelläni saada itse kiittää häntä.

— Älkää olko millännekään, — vastasi kreivi Torsten hymyillen; — hän kenties jo parhaillaan istuu kapakassa ja juo kuninkaan onneksi. Hänenlaisillaan miehillä on aina tarpeeksi aihetta maljan tyhjentämiseen.

— Hänen käytöksessään oli kuitenkin jotakin… Mutta te saatatte olla oikeassakin. Kummallista! Minä tiedän vain yhden, joka voisi hänelle voimissa vertoja vetää.

— Ja kuka se olisi, jos rohkenen kysyä?

— Teidän veljenne.

— Mikä päähänpisto! Mutta te tarvitsette lepoa. Tulkaa, niin menemme kreivittären luo.