5. HATUT PÄÄSTÄ!
Meteli kreivi Hornin talon edustalla jatkui yhä. Puolueiden salaiset urkkijat olivat nähtävästi liikkeellä yllyttämässä väestöä mielenosoituksiin, pakottaakseen hallitusta päätöksentekoon. Tuo sekava, kuohuva tyytymättömyys oleviin oloihin piti mielten hehkua yhä edelleen vireillä; ja ne, jotka tiesivät, samoin kuin myös ne, jotka eivät tienneet, mitä oikeastaan tahtoivat, olivat kuitenkin kaikki siinä kohden yksimielisiä, että tahtoivat muutoksia — joitakin muutoksia oleviin sietämättömiin oloihin.
Seuraukset puolueiden tahallisista yllytyksistä huomattiinkin kohta, kun ensimmäiset hajanaiset huudot vähitellen keskittyivät yhdeksi ainoaksi, joka silloin todella olikin kaikkien puolueiden, kuningasmielistenkin, yhteinen tunnussana: "Rauhaa! Rauhaa! Me tahdomme rauhaa!"
— Kuulkaapa, mitä roistoväki tuolla ulkona huutaa! — sanoi kuninkaallinen neuvos Falkenberg, joka yhdessä useampien muiden neuvoskunnan herrain kanssa oli rientänyt paikalle ja päässyt sisään eräästä takaportista. — Siellä pidetään paljaan taivaan alla uusia valtiopäiviä, vähän meluisempia vain kuin entiset. Tekisi mieli sanoa: Ruotsin suu nyt puhuu!
— Ruotsin suu on ollut niin kauan puhumatta, että se nyt oudokseltaan kiljuu, — virkkoi eräs toinen neuvoskunnan jäsenistä, kreivi Hornin appi, sotamarsalkka, kreivi Niilo Gyllenstjerna, joka, samoin kuin Falkenbergkin oli epäsuosiossa ja miltei ilmeisessä epäsovussa äärimmäisten kuningasmielisten kanssa.
— Suukopua! — virkkoi kreivi Horn lyhyesti. Hän, joka paremmin kuin kukaan muu tunsi aseman, tiesi myöskin, ettei uusi aika vielä ollut kypsynyt kuin hedelmä puusta poimittavaksi. — Tehkää hyvin ja antakaa jakaa luvatut apurahat pakolaisille! — lisäsi hän, kääntyen Torsten Bertelsköldin puoleen.
— Rauhaa! Rauhaa! — kiljui väkijoukko yhä kovemmin, ja taas kilahti ikkunaruutu viereisessä huoneessa.
Naiset, jotka olivat paenneet pihanpuoleisiin huoneisiin, eivät voineet pysyä niin tyyninä kuin herrat. Kreivitär Horn rukoili isäänsä lepyttämään joukkoa, ja Eeva Rhenfelt pyyteli samaa enoltaan, vanhalta Falkenbergiltä. Kaikki ahdistivat sitten yksissä tuumin kreivi Hornia.
Tämä uljas aatelismies, josta eivät edes hänen kadehtijansakaan voineet sanoa, että hän koskaan olisi pelännyt, oli ennen valtiomieheksi tuloaan ollut soturi. Vaikka hän vast'ikään oli kieltänyt ryhtymästä mihinkään ankariin toimenpiteisiin väkijoukkoa vastaan, välttääkseen vähintäkin epäluuloa siitä, että hän käytti väkivaltaa oman itsensä suojelukseksi, niin on kuitenkin luultavaa, että hänen soturina oli vaikea taipua valtiomiehelle välttämättömän maltin alaiseksi. Tiedustelijoita lähetettiin kadulle, ja ne toivat uusia tietoja ulkona vallitsevasta tilanteesta. He sanoivat havainneensa, että väkijoukolle jaettiin rahaa ja että kapakoissa annettiin juomatavaroita ilmaiseksi. Kreivi Horn neuvotteli muiden neuvoskunnan herrain kanssa, ja tuloksena siitä oli se, että vihdoin lähetettiin sotapäällystölle käsky puhdistaa kadut kiväärinperillä ja vangita metelinnostajat.
Tahdottiinko siis jouduttaa yleistä kapinaa? Mutta kuka voi sanoa, milloinka toimenpiteet järjestyksen palauttamiseksi ovat lailliset ja oikeudenmukaiset? Nämä ylhäiset herrat tiesivät, että he enemmän kuin kukaan muu tahtoivat rauhaa; mutta kuninkaan tunnussana oli sota. Rahvas vaati rauhaa ja löi Hornilta ruudut rikki, samalla huutaen: eläköön kuningas! Tämmöistä on kaikkina aikoina rahvaan johdonmukaisuus ollut.
Tuskin oli tämä käsky annettu, kun Bertelsköld, joka kiikari kädessä oli seisonut ikkunassa, kuiskasi kreivi Hornille jotakin korvaan, ja seurauksena siitä oli, että heti kohta lähetettiin vastakäsky. Kreivin vieraat lähenivät nyt yksi toisensa perästä ikkunaa ja näkivät, että ilmeinen muutos oli tapahtunut väkijoukon käytöksessä. Hälinä oli melkein kokonaan lakannut, vihollisuudet tauonneet, ja joukko alkoi ahtautua yhteen. Kaikki tunkeutuivat yhteen paikkaan tuolla tuonnempana kadun kulmassa. Tuon tuostakin kuului hyväksymisen sekavaa sorinaa tahi nureksimisen hillittyä jupinaa, niinkuin olisi kaukainen koski jymissyt; sitten olivat kaikki niin hiljaa, että etäisimmätkin, jotka eivät voineet tietää, mistä oli kysymys, vaikenivat, kun huomasivat etumaisten olevan ääneti ja koettivat tunkeutua likemmä kuullakseen, mitä oikeastaan oli tekeillä.
— Valtiopäivämme ovat aina samanlaiset, — sanoi Falkenberg hieman pilkallisesti. — Nuorallatanssijoilla siellä aina on parhaat markkinat.
— Enpä luule, että rahvas tänä päivänä välittää moisista huvituksista, — arveli Gyllenstjerna. — Vai olisiko kreivi Horn lähettänyt jonkun ilveilijän heitä huvittamaan?
— Minä tunnustan, — vastasi kreivi, että olisin saattanut sitä koettaa. Mutta ajat muuttuvat, rahvas, joka aina on leikkikaluihin mieltynyt, huutaa nyt jotakin uutta — kenties meidän päitämme. Yritys ei olisi luullakseni tällä kertaa onnistunut. Tuolla he tunkeutuvat erään puhujan ympärille, ja mieleni tekisi tietää, mitä hänellä on heille sanomista.
— Lundberg on lähetetty kuulustelemaan ja on kohta ilmoittava, miten asiat ovat, — sanoi Bertelsköld, ojentaen kiikarin esimiehelleen.
— Olen näkevinäni pitkän vartalon keskellä väkijoukkoa, — sanoi kreivi Horn.
— Kenties se on teidän ylhäisyytenne kasööri Långström, joka jakelee rahoja.
Kokenut valtiomies naurahti. — Kun ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, niin he hyppivät ja riekkuvat sen ympärillä; harvoin sen voima riittää melua noin yht'äkkiä vaientamaan eikä se olisi voinut saada noita satoja äänettöminä yhteen ainoaan paikkaan kokoontumaan. Katsokaapa tarkemmin, hyvät herrat, se on varmaan pappi, joka tuolla saarnaa.
— Melu alkaa taas … ei, nyt se vaikenee … kuulkaapa! siellä huudetaan: hatut päästä! hatut päästä!
— Juppiterin nimessä, hatut lentävät pois, kaikki päät paljastuvat, katsokaahan, liike käy keskeltä ulospäin niinkuin ympyrät tyyneen vedenpintaan viskatun kiven ympärillä.
— Miehet pyyhkivät hihoillaan silmiään ja naiset esiliinansa liepeillä.
— Jollei se kunnon Isogaeus olisi kuollut jo useita vuosia sitten; luulisin hänen nousseen haudastaan Klaaran kirkkotarhasta pitämään nuhdesaarnaa noille ilkivaltaisille veitikoille.
— Hyvät herrat, — jatkoi Horn puhettaan, — lähinnä Jumalan nimeä on Ruotsinmaassa vain yksi nimi, jolle kaikki päät paljastetaan. Jos tuo puhuja ei ole pappi ja hänen puheensa saarna, niin hän varmaankin on joku kotiin palannut soturi, joka kertoo heille…
— Eläköön Kaarle-kuningas! Kaarle-kuningas!… Rajaton hurraahuuto kaikui väkijoukosta, alkaen etumaisista riveistä ja leviten viimeisiin asti, täydentäen kreivi Hornin keskeytyneen lauseen. Sitten oltiin taas hiljaa; puhuja pitkitti puhettaan ja väkijoukko kuunteli, mutta matkan pituus esti herroja tänne ylös asti erottamasta, mistä oli kysymys.
— Mitähän se heille sanoo? — kyseli kreivitär Horn naiselle luonnollisella uteliaisuudella.
— Mitäpä hän voinee sanoa kansalle, joka kärsii nälkää ja vilua, nääntyy kaikenmoisten kuormain alla ja on joka haaralta vihollisen ympäröimänä — mitäpä hän voinee muuta heille sanoa kuin mitä kansa itse vast'ikään huusi: rauhaa! rauhaa! — vastasi Gyllenstjerna.
— Olen varma siitä, että hän lupaa heille rauhaa kevääksi, sanoi Falkenberg. — Se mies on otettava talteen. Kenties on hän joku salainen Tanskan lähetti.
— Jos se on hän, joksi minä häntä luulen, — kuiskasi rouva Rhenfelt enolleen, — niin rauhaa hän viimeksi vaatii.
Tuskin oli tämä sanottu, kun uusi sekava sorina syntyi kadulla, ja selvästi voitiin erottaa sanat: sotaa! sotaa! eläköön kuningas! Suomeen! Suomeen!
— Mitä? — huudahti Gyllenstjerna. — Vast'ikään he tahtoivat kukistaa neuvoskunnan, saadakseen rauhaa; nyt tulevat he meitä ahdistamaan saadakseen sotaa. Minun täytyy sanoa, että heidän edellisessä pyynnössään oli koko joukon enemmän järkeä.
— Rahvaan järkeä! huudahti Falkenberg ylenkatseellisesti hymähtäen.
— Niin, — sanoi Horn. — Ja rahvaan innostusta. Mitä olisikaan tämän kansan avulla voitu tehdä, ellei sitä olisi kuolemaan asti ahdistettu! Se on vuosikymmeniä vuodattanut verta sadoilla tappotanterilla; se on antanut auran äärestä ainoan miehensä; se on antanut itseään teurastaa, ryöstää, polkea, ollakseen sen sankarin jalkalautana joka nyt täyttää maailman urotöillään ja hullutuksillaan. Ja kun se kurjuuden kuorman alle nääntyneenä huokaa rauhaa, silloin ei tarvita muuta kuin että joku sininen ilmaantuu joukkoon ja kertoo heille taruja, niinkuin niitä lapsille kerrotaan, Kaarle-kuninkaasta ja hänen voitoistaan — ja heti paikalla on tämä kansa valmis unohtamaan kaikki tappiot, kaikki kärsimykset ja jälleen huutamaan eläköötänsä hänelle, joka on sen veren vuodattanut, ja jälleen huutamaan: sotaa! sotaa! ikäänkuin se ei koskaan olisi päässyt tietämään, mitä sodat maksavat! Hyvät herrat — tätä kansaa sopii moittia, sitä sopii sanoa hyvin kevytmieliseksi — mutta ihmetellä sitä sentään täytyy.
6. SANANSAATTAJA SUOMESTA.
Kreivi Hornille saapuneet ilmoitukset vahvistivat kohta sen, että tämä kokenut valtiomies oli arvannut oikein. Eräs tavattoman pitkä, oudosti puettu soturi oli ilmaantunut väkijoukkoon ja alkanut voimakkaasti vastustaa rauhan vaatimuksia. Hän oli yksinkertaisella ja miltei raa'alla sotamiehen kielellä, joka parhaiten pystyikin kuulijoihin puhunut heille kuninkaan ihmeellisistä sankaritöistä ja hänen erinomaisesta alttiiksiantavaisuudestaan; kuinka hän ei milloinkaan ollut säästänyt itseään enemmän kuin halvin sotamieskään; kuinka hän kourallisella urhoollisia miehiään oli tuhansia voittanut ja oli vieläkin voittava; kuinka hänen suurin virheensä oli se, että hän oli luullut ja vieläkin luuli ruotsalaisia voittamattomiksi; kuinka hän nyt oli kovassa pulassa ja varmasti toivoi, että vaikka koko maailma hänet hylkäisi, hänen kansansa ei sitä tekisi; kuinka hän kerran vielä oli palaava ja rautakädellään musertava kaikki valtakunnan viholliset; kuinka se hänen mieltänsä pahoittaisi, jos ruotsalaiset hänen poissa ollessaan alkaisivat luulla omaansa ja hänen asiaansa menetetyksi; kuinka vihollinen nyt oli valloittanut Itämerenmaakunnat ja viimeksi Suomenkin, joka kaikkina aikoina oli niin uskollisesti vertaan vuodattanut ja taistellut Ruotsin etuvartijana; kuinka Armfeltin armeija äskettäin oli kamppaillut verrattoman urhoollisesti, mutta joutunut tappiolle Isokyrössä de la Barren pelkuruuden tähden, ja kuinka häpeällistä olisi ruotsalaisille, jos he tässä ylen suuressa hädässä jättäisivät tuolla puolen merta olevan aseveljensä apua vaille. Seuraus tästä oli tuo kiihkeästi kajahtava uusi sotahuuto, ja väkijoukko pakkausi uudelleen kreivi Hornin asunnon ympärille pyytämään pikaista apua hävitetylle Suomelle.
Nämä sanomat saatuaan katselivat neuvosherrat toisiaan vähän hämillään.
— Koko maailma tietää siis, että olemme kärsineet tappion
Pohjanmaalla, mutta hallitus ei tiedä siitä mitään, — sanoi
Falkenberg.
— Onhan mahdollista, — vastasi Horn, — että joku yksityinen henkilö on ennättänyt Merenkurkun poikki, ennenkuin Armfeltin sanansaattaja ehtii tuoda sanoman Tornion kautta.
— Oli miten oli, sanansaattaja on talteen otettava ja häntä tarkoin kuulusteltava, — arveli Gyllenstjerna.
— Se pitkä soturi seisoo portilla ja anoo päästä teidän ylhäisyytenne puheille, — ilmoitti lähetti Lundberg, joka taas oli ollut ulkona tiedustelemassa.
— Laske hänet sisään, — vastattiin lyhyesti.
Kaikkien katseet kääntyivät ovea kohti. Torsten Bertelsköld, joka tällä aikaa oli hoitanut yksityisiä asioitaan ja selittänyt sotaneuvos Rhenfeltin ihanalle leskelle, kuinka väärin tämä tekisi, jos hän, joka oli syntynyt ja kasvatettu elämään mitä loistoisimmassa asemassa, kuluttaisi elämänsä kukoistusajan maatilallaan Smoolannissa, havaitsi harmikseen, ettei hänen mielistelynsä mitään vaikuttanut. Kaunis rouva Rhenfelt näytti hajamieliseltä, ja hänen ihailijansa tarkka silmä huomasi hyvin, että nuo kauniit silmät, samoin kuin muidenkin silmät, olivat ilmeisellä mielenkiinnolla luodut ovea kohti, josta tuota kovan onnen sanansaattajaa odotettiin sisään astuvaksi.
Torsten Bertelsköld arvasi syyn. — Teitäkin, kaunis Eeva, — sanoi hän pisteliäästi, — miellyttävät niinkuin muitakin naisia kummalliset asiat. Pelkään kuitenkin, että nuo Suomen pirttien onneaan ajelevat ritarit ovat pitäneet mielessään vain toisen puolen muinaisten ritarien tunnussanasta. Meidän aikamme ritarit ovat Orlando furiosoltanne[29] oppineet pitämään kunniaa suuressa arvossa, mutta kauneutta sitä vähemmässä, ja suuresti erehtyisin, jos ei esim. veljeni, joka on niin mainio jäsen tuossa kuljeksivassa ritarikunnassa, pitäisi suuremmassa arvossa hevosta kuin hovinaista, ja katsoisi, että on paljon kunniakkaampaa valloittaa jokin Pohjanmaan räme — kuin Tukholman hempein naisensydän.
— Te olette kenties oikeassa, — vastasi Eeva Rhenfelt, — ja mitä veljeenne tulee, niin voivat asiat paljon muuttua neljässätoista vuodessa, jotka ovat kuluneet siitä, kun hänet viimeksi näin. Mutta sitä en usko, että Kaarle-kuninkaan välinpitämättömyys sentään estää ketään Euroopan ruhtinatarta, ketään Euroopan naista, häntä ihailemasta, häntä rakastamastakin, jos joku rohkenisi kurottaa rakkautensa niin korkealle.
— Olen kyllä kuullut sanottavan, että naisen sydämeen ratsastetaan suorinta tietä pölyisin saappain ja verisin kannuksin, mutta en ole voinut uskoa ovien olevan niin selkoselällään. Miesten ja naisten osat mahtavat näinä aikoina olla vaihdoksissa, koska luulen, että kaunottaret väkisin tahtovat ensi askelen astua. Mutta jättäkäämme tämä asia siksensä. Minä odotan hyvin malttamattomasti tuota Suomesta tullutta sanansaattajaa. Olemme joutuneet tappiolle; veljeni oli epäilemättäkin taistelussa, ja kun tuntee hänen uhkarohkeutensa, voisin sanoa hänen hurjapäisyytensä…
— Niin te, kreiviseni, toivotte, että tämä urhoollinen ja ritarillinen sotilas ei enää ole oleva esteenä, kun valtioviisaus ryhtyy vähemmin vaarallisia voittojaan voittamaan…
— Rouvaseni, meillä ei ole mitään perintöä toisiltamme kadehdittavana, — vastasi Torsten Bertelsköld vihastuen.
Samassa astui soturi sisään.
Eeva Rhenfelt tunsi heti suojelijansa, joka pari tuntia sitten oli kantanut hänet väentungoksen läpi. Hänen eriskummaisessa puvussaan ja harmaassa talonpoikaisessa takissaan, joka oli vedetty miltei repaleiksi kuluneen sinisen asetakin päälle, näkyi merkkejä äskeisestä kadulla syntyneestä ahdingosta, ja nuo partaiset posket, jotka eivät moneen aikaan olleet partaveistä nähneet, tekivät hänet villiytyneen näköiseksi ja olivat omituisena vastakohtana hänen muutoin komealle vartalolleen ja jaloille, miehuullisille kasvoilleen — vastakohtana, jonka tuo loistava seura ja hovilaisten huolelliset vaatteet tekivät vieläkin tuntuvammaksi.
Vieras itsekin nähtävästi huomasi esiintymisensä outouden; hän kävi hämilleen ja tapaili sanojaan.
— Astukaa lähemmä! — sanoi kreivi Horn sillä ylhäisen kohteliaalla äänellä, millä hänen asemassaan oleva mies puhuttelee alhaisempaansa, kun tämä pelkästä kunnioituksesta kadottaa rohkeutensa. — Olette tahtonut puhutella minua. Mikä on nimenne?
— Nimeni ei ollut tuntematon silloin, kun minulla oli kunnia lainata teidän ylhäisyydellenne hevoseni Narvan luona, tai kun minun suotiin Väinäjoen, Klissovin ja Thornin luona taistella teidän ylhäisyytenne komennossa, — vastasi vieras uljuudella, joka sopi hänelle oivallisesti, parrasta ja sarkatakista huolimatta.
— Mitä! — huudahti kreivi tuolla tuttavallisella äänellä, jolla hän aina puhutteli vanhoja asekumppaneitaan — ja missä rykmentissä palvelitte — au diable, minä olen unohtanut nimen; suokaa se minulle anteeksi, kunnon ystäväni!
— Nimeni on Kustaa Aadolf Bertelsköld, siihen aikaan henkirakuunain, sittemmin henkivartijain kornetti; ja tätä nykyä jälleen henkirakuunain majuri teidän ylhäisyytenne palvelukseksi.
Ylhäinen seura sai suuret silmät, ja Torsten Bertelsköld kaikista suurimmat. Ollen mestari teeskentelemään, tervehti hän heti kohta veljeään mitä herttaisimmalla sydämellisyydellä. Tähän yhtyi kreivi Hornkin, ja kilvan riennettiin nyt äsken tulleelle huomaavaisuutta osoittamaan. Ainoastaan kreivitär Horn osoitti, ollen hämmästyvinään, niitä selviä jälkiä, joita odottamattoman vieraan märät, kannuksilla varustetut saappaat olivat kalliille matoille jättäneet.
Kustaa Bertelsköld irroittautui pian kyselevien käsistä ja astui suoraa tietä kreivi Hornin eteen ja sanoi yht'äkkiä:
— Teidän ylhäisyytenne! Armfelt on voitettu ja Suomi menetetty. Minä olen henkeni uhalla tullut Merenkurkun yli ja ratsastanut tänne yötä ja päivää pyytämään pikaista apua. Toivon teidän ylhäisyytenne sentähden suovan anteeksi, että tällä tavoin astun teidän eteenne.
— Mikä onnettomuus! — huudahti kreivi Horn panematta mitään huomiota viimeisiin sanoihin. — Herra kreivillä on luultavasti ilmoituksia ja ohjeita kenraalimajuri Armfeltiltä?
— Minä jouduin taistelussa pääjoukosta erilleni ja murtauduin Vaasaan; sieltä tulin Pirkkiön saaristoon ja sieltä jäitse Länsipohjaan.
— Tehkää hyvin ja kertokaa taistelun meno.
Kustaa Bertelsköld kertoi sen.
— Se on ääretön onnettomuus, — jatkoi Horn totisena. — Valtakunnan varat ovat tyhjentyneet; on aivan mahdotonta lähettää suomalaisille täältä mitään apua.
— Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa. Ja yhtäkaikki — suokaa anteeksi rohkeuteni — ei sovi, ei saa Suomea menettää. Ruotsin varat ovat lopussa, mutta sillä on toki vielä kädet vapaina kotonansa. Kun oman ruumiin jäsen on vaarassa, kun veri omaa verta, sydän omaa sydäntä avuksi huutaa, silloin täytyy pelastuskeino keksiä. Teidän ylhäisyytenne tietää, mitä Suomi on ollut Ruotsille ja mitä se tällä hetkellä vielä on. Se puolustautuu vielä niinkuin viimeinen urho valtakunnan ulkovarustuksilla, mutta se sortuu ylivoiman alle, se vuodattaa verensä kuiviin, se kuolee. Teidän ylhäisyytenne! Suomi täytyy pelastaa, vaikka se maksaisi kaiken, mitä meillä on, oikean kätemme ja puolet elämästämme!
— Nuori mies, — sanoi Gyllenstjerna, — hallitus on tekevä, mitä se suinkin voi, sen enempää ei saata kukaan järjellinen mies vaatia meiltä. Rahavarastomme ovat tyhjät…
— Me otamme hopeat pöydiltämme…
— Se on jo tehty. Prinsessa itse syö tina-astioista.
— Timantit kuninkaan kruunusta! Tukaatit lastemme säästölaatikoista.
Vihkisormuksen äitimme kädestä!
— Miksi ei toteutettaisi Stjerneldin esitystä, että Breitenfeldin,
Lützenin, Varsovan ja Narvan voittomerkit olisi säätyjen suostumuksella
huutokaupalla myytävä! — huudahti Falkenberg pisteliäästi.[30]
— Eikö mitään muita keinoja löydy? Asetettakoon vapaajoukkoja.
— Naiset, lapset ja ukot kyntävät peltoja. Tilat joutuvat autioiksi.
Koko Skoonessa tuskin on 12,000 miestä.
— Ne 12,000 lähtekööt sotaan! Lapset asettavat kiväärin ukkojen olkapäille ja laukaisevat. Äidit valmistavat ruutia ja valavat luoteja. Tyttäret puolustavat Ruotsia, niinkuin Värendin tytöt muinoin tekivät.
— Tanska karkaa niskaamme.
— Ruotsilla on useampi kuin yksi Stenbock.
— Joka haaralta vihollisia, kateutta ja petosta; kaikkialla odotetaan
Ruotsin sortumista.
— Kuningas tulee!
— Rauha — mutta ei kuningas voi meidät pelastaa.
— Jalot herrat ja valtakunnan hallitusmiehet! — puhkesi Suomen sanansaattaja sanomaan, ja kuuma kyynel vieri hänen miehekästä, ruskettunutta poskeaan pitkin — kun on taisteltava hengen, veljen asunnon, tyttären kunnian puolesta — silloin ei ole aikaa arveluun. Silloin ei kysytä, mistä ase saadaan ja kuka sillä lyö — silloin lyödään nyrkillä, silloin taotaan, niinkuin karthagolaiset muinoin, miekkoja porttien saranoista, liesien arinoista ja viimeisestä aurasta! Naiset leikkaavat hiuksensa köysienpunontaan, ja lapset antavat viimeisen paitansa sotavöiksi… Oi, jalot herrat, huomenna riennän takaisin Suomeen; älkää kieltäkö minua viemästä sinne lohdutusta, toivoa — sillä toivoton taistelu on taistelua kuolema povessa. Kreivi Horn, jalo, urhoollinen kreivi Horn, te olette niinkuin minäkin suomalainen syntyjänne! Nämä toiset herrat ja kuninkaan neuvokset ovat rehellisiä, viisaita ja isänmaataan rakastavia miehiä — minä pyydän heitä antamaan anteeksi soturille, joka puhuu kotimaansa puolesta ja joka jo ammoin on unohtanut taidon asettaa sanansa niinkuin ehkä vaadittaneen valtakunnan korkeimmasti uskottujen miesten edessä — mutta he voivat vielä ajatella Ruotsin olevan ilman Suomea — me, kreivi Horn, emme voi sitä ajatella — me emme jaksa enää elää, jos Suomi kuolee — pelastakaa se! pelastakaa se! muuten täytyy meidän hukkua sen pirstaleihin!
Kreivi Horn nousi istuimeltaan. Vaikka hänen mielenmalttiaan olikin monesti koeteltu, vaikka hänen ryhtinsä olikin järkähtämättömän luja, oli hänen äänensä nyt kuitenkin tavattoman lämmin. — Herra kreivi, te olette puhunut niinkuin mies, ja minä olen varma siitä, että me kaikki täällä ymmärrämme toisiamme. Minä lupaan teille, että niin pitkälle kuin valtani ulottuu, on kaikki tehtävä, mitä tehdä voidaan. Enempää en saata, en saa luvata. Onko teillä mitään erityistä ehdotettavaa?
— Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne, että koetan täällä Tukholmassa saada toimeen vapaaehtoisten värväystoimiston?
— Tehkää se, jos sillä voitte jotakin saada aikaan. — Ja koska vast'ikään olette pitänyt puheen tuolla ulkona väkijoukossa, niin koettakaa, kreivi hyvä, jälleen tyynnyttää mieliä. Sitten pyydän teitä hyväntahtoisesti olemaan luonani tänä iltana; meillä on vielä teiltä paljon kyseltävää.
Kustaa Bertelsköld kumarsi ja poistui. Hänen mennessään seisoi Eeva Rhenfelt häntä vastassa ja puristi hänen kättään. — Jumala teitä siunatkoon, kreivi Kustaa, ja suokoon sydämenne toivon toteutuvan! — sanoi hän äänellä, joka pani tämän naisia kainostelevan soturin kasvot punaisina hehkumaan,
Väkijoukko oli jo suureksi osaksi hajaantunut — olkien liekki oli leimahtanut ja sammunut, hätä ja huolet jäähdyttivät pian heidän innostuksensa. Paikalle jääneet saivat tyytyi siihen puolinaiseen lupaukseen, jonka neuvoskunnan herrat olivat uskaltaneet antaa … ja vähitellen hajaantuivat hekin.
Bertelsköld tuli takaisin. Kaiken iltaa puhuttiin Suomesta. Sieltä oli niin paljon ja niin surullista kerrottavaa; aivan vähän tiedettiin siitä Tukholmassa. Parast'aikaa puheltaessa kello löi 7. Silloin keskeytti kreivi Horn puheensa puolilauseeseen, koko talonväki kutsuttiin sisään, Raamattu avattiin, ja kaikki kävivät polvilleen iltarukoukseen, niinkuin sen ajan hurskas tapa vaati.
Kun taas oli noustu ylös, jatkoi kreivi puhettaan siitä, mihin oli lopettanut. — Hyvät herrat kanssaveljeni, — sanoi hän, — keskustelkaamme nyt siitä kirjeestä, joka tänään tuli hänen majesteetiltaan ja joka koskee — prinsessan kihlausta.
7. VOITTOJEN KIRJA.
Isojen, rajujen myrskyjen raivotessa, jotka kukistavat valtakuntia, pyyhkäisevät pois valtoja ja kääntävät ajan virran uusia uria kulkemaan, katoaa tuhansia huokauksia kuulumattomina niiden pauhinaan. Kuninkaat, sotapäälliköt, valtiomiehet seisovat niissä kuin huojuvat mastonhuiput meren kuohuissa; ken lukee ne lukemattomat aallot, jotka hyökyvät heidän ympärillään, kimmeltävät hetkisen aikaa laskevaa aurinkoa vasten ja sitten painuvat alas, unohdettuina kadotakseen. Historia piirtää muistiinsa ainoastaan suuret joukot ja huiput, noiden uhrien summat, noiden kyynelten virran; yksityiskohdat katoavat ja virkoavat kuitenkin yhä uudestaan eloon; ihmissydän sykkii aikojen sisimmässä alati samaa sykintäänsä.
Edellisessä luvussa kerrottujen tapausten jälkeisenä päivänä sykki kolme semmoista sydäntä kreivitär Liewenin kabinetin kodikkaassa hämärässä. Useita vuosia olivat he olleet ajan myrskyjen erottamina, jokainen heistä oli syvistä haavoista verta vuotanut ja kuitenkin kohtasivat he toisensa murtumattomina, vaikkeivät enää olleetkaan samanlaisia kuin ennen nuoruuden ensi kukoistuksen aikana, jolloin elämä liekehti heille ruusunpunaisena nuoren kuninkaan hovissa; kohtasivat toisensa olentojensa pohjalta muuttumattomina, yhtä jaloina, yhtä rakastavina, elämän koettelemuksista vain karaistuneina. Kätensä sydämelleen painaen voivat nämä kolme harvinaisen jaloa ihmistä sanoa toisilleen, että he neljäntoista myrskyisen vuoden kuluessa eivät hetkiseksikään olleet luopuneet velvollisuudestaan, rakkaudestaan ja muistoistaan!
Kustaa Bertelsköld oli värväystensä tähden pakotettu viipymään Tukholmassa. Hän oli suostunut sisarensa luona majailemaan, ja hän oli nyt ulkonaisesti jotensakin entisessä kunnossaan; parta oli ajettu ja asetakki tarpeenmukaisesti paikkailtu. Olipa hänet saatu tulemaan naistenkin seuraan — hänet, joka ei ollut rohjennut naista silmiin katsoa aina tuon vaarallisen, Aurora Königsmarkin luona vietetyn illan jälkeen! Mutta nämä naiset olivatkin vain hänen sisarensa, kreivitär Liewen, ja heidän molempien lapsuudenystävä Eeva Falkenberg, tätä nykyä Rhenfeltin leski, jotka olivat saaneet tämän yksipäisen soturin yhdeksi illaksi jäämään luoksensa. He olivat saaneet hänet houkutelluksi kertomaan muutamia seikkailujaan — lyhyitä, reippaasti kerrottuja juttuja, joissa tavallisimmin kuningas, välistä Horn, Lewenhaupt tahi Armfelt, mutta ei koskaan hän itse, olivat kertomuksen päähenkilöinä. Ja naiset vuorostaan kuvailivat hänelle voittojen tuottamaa ihastusta, tappioiden tuottamaa tuskaa, sitä hirveätä, kuukausittain kestänyttä epätietoisuutta, joka näiden sotaisten harharetkien aikana oli milloin ihastuttanut, milloin kiusannut ja kiduttanut kotona olevia.
Oli kumminkin eräs kipeä kohta, jota kaikki olivat vältelleet koskettamasta, kunnes Bertelsköld kovalla kourallaan tarttui sisarensa hienoon, pehmeään kätöseen, katsoi häntä hellästi ja uskollisesti silmiin ja virkkoi: — Ebba, minulla on sinulle terveisiä Eerikki Falkenbergilta!
Kreivitär oli vaiti, ja hänen herttaiset silmänsä, joista kyynelten lähde ei koskaan ollut kaukana, kostuivat vähitellen, kunnes kirkkaat vesihelmet alkoivat niistä pisaroida pitkin hänen armaita poskiaan. Hän vain nyökytti päätään merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt veljensä ajatukset.
— Yöllä vasten Pultavan taistelua, — jatkoi Bertelsköld, — ja vähän ennen keskiyötä lepäsimme me kumpikin valveilla saman vartiotulen vierellä ja sanoimme jäähyväiset toisillemme. Jos minä kaadun, sanoi Eerikki Falkenberg, niin tervehdä sisartasi ja sano, että minä kaaduin kuningastani ja isänmaatani puolustaessa, hänen kuvansa sydämessäni, viimeiseen asti… Lopun tiedät. Hän kaatui seuraavana päivänä puolenpäivän aikaan, meidän suojatessamme kuninkaan paluuretkeä; ja minä ennätin vain puristaa hänen kättänsä, sillä ei ollut enää aikaa viipyä.
Molemmat naiset olivat kyyneleihinsä sulaa. Eeva Rhenfelt puristi Bertelsköldin kättä. — Veljeni haamu kiittää teitä minun välitykselläni siitä, että olette perille saattanut hänen terveisensä, — sanoi hän hellästi.
— En ole voinut tehdä sitä ennen, — sanoi Bertelsköld — ja pusersi, tietämättään, ojennettua kättä niin kovasti, että kaunis Eeva puri huultaan tuskasta. Bertelsköld havaitsi sen ja punastui kovasti; se oli vain hänen tottumattomuuttaan, kun harvinainen sattuma oli saattanut hänet naisten seuraan.
— Tietänettekö myöskin, kreivi Kustaa, — sanoi Eeva häntä rauhoittaakseen — tietänettekö, että teidän sisarenne suri viisi vuotta veljeäni, ja kun hän vuosi sitten suostui rupeamaan kreivi Liewenin puolisoksi, niin se tapahtui vain sillä ehdolla, että hän aina vast'edeskin saisi kantaa surupukuaan kaikkialla, missä eivät hovitavat välttämättä vaadi iloisempia värejä… Mutta se siksensä. Kreivi Kustaa on täällä niin rakas ja harvinainen vieras, ettemme saa näillä surullisilla muistoilla pelottaa häntä pois.
— Eeva hyvä, — puuttui kreivitär puheeseen, — suvaitse minun vedota vanhaan ystävyyteesi. Kutsu häntä sinuksi!
— Jos ei kreivillä ole mitään sitä vastaan … vastasi Eeva Rhenfelt, ja ennenkuin kyynel oli ehtinyt kuivua hänen pitkiltä mustilta silmäripsiltään, ilmaantui jo entinen veitikka silmäkulmaan.
— Minullako? — toisti Bertelsköld kovin hämmästyen, ja toivoi varmaankin jo olevansa sadan penikulman päässä kasakkain piikkien keskellä Isokyrön jäällä.
— Allons, — sanoi kreivitär; — olkoon se siis päätetty. Meitä on tässä kolme ikäänkuin samasta juuresta, samasta ajasta, samoista iloista ja samoista suruista kasvanutta. Harjoittakaamme kerta mekin kolmen kesken valtioviisautta ja tehkäämme keskenämme hyökkäys- ja puolustusliitto … tietystikin mieheni suostumuksella. Eihän tiedä, mitä voi tapahtua. Me saatamme kaikki tulla tarvitsemaan luotettavaa ystävää.
Bertelsköldin ei sopinut kieltää kättänsä, mutta nyt hän varoi liian kovasti puristamasta. Hänestä tuntui niinkuin hänen kättänsä polttaisi, kun hän kosketti Eeva Rhenfeltin kättä. Kreivitär hymyili. Se onni, että hänellä taas oli rakastettu veli luonaan, kuivasi pian kyynelten lähteen.
— Tunteeko urhokas veljeni erästä kirjaa — le voici! — Ja samassa ojensi kreivitär hänelle vihreisiin, vähäisen kullalla silattuihin sahviaanikansiin sievästi sidotun muistikirjan; kannet osoittivat kumminkin selvästi, että sitä usein oli auottu.
Kustaa Bertelsköld avasi kirjan ja luki sen ensimmäiseltä sivulta Ebban käsialalla kirjoitetut sanat:
"Voittojen kirja Kustaa Aadolf Bertelsköld. Anno 1700."
Tämä koski karoliinin sydämen herkkään paikkaan. Hän nauroi ja itki yhtä rintaa; hän heittäytyi niin rajusti sisarensa kaulaan, että tämä, joka oli vähällä tukehtua, väkisin kiskoutui irti hänen sylistään.
— Koska muutamat henkilöt tässä seurassa kenties ovat unohtaneet, miten tämän pikku kirjan laita on, niin tahdon verestää heidän muistiaan, — jatkoi kreivitär. — Sattuipa eräänä kauniina talvipäivänä, että minun pikapäinen veljeni näki hyväksi heittää hovipalvelijan Kustaa Otto Douglasin Drottningholman portaista alas, siitä syystä, että Douglas sanoi suomalaisia aatelismiehiä tolvanoiksi, jotka eivät hävenneet kuninkaan linnassa keskenänsä puhua rumaa äidinkieltänsä, suomea. Tästä uroteostaan sai veljeni arestia, ja päästyään sieltä joutui hän riitaan Eeva Falkenbergin kanssa, joka nuhteli häntä hänen hovipalvelija parkaa kohtaan näyttämästään miehuudesta, mutta uskalsi epäillä, tokko hän yhtä uljaasti esiintyisi valtakunnan vihollisia vastaan. Minun uusi kirjani, johon ei vielä ollut mitään kirjoitettu, oli juuri silloin hänen edessään pöydällä; herra Kustaa otti kirjan ja sanoi, lehtiä lukematta: sen Eeva neiti tietäköön, etten palaa Tukholmaan, ennenkuin minulla on voitto tai ainakin kunniallinen kahakka kirjoitettavana joka ainoalle tämän kirjan lehdelle… Ja koska hän lähti matkalle seuraavana päivänä ja nyt ensikerran neljäntoista vuoden kuluttua palaa Tukholmaan, on aika lukea lehdet ja katsoa, onko hän pitänyt sanansa.
— Se on totta, — sanoi Eeva Rhenfelt. — Miehen tulee näyttää, että nuorukainen on pitänyt sanansa.
Kreivi Kustaa alkoi selailla kirjaa. Useimmille lehdille oli jo kirjoitettu Ebban käsialalla. Ensimmäiseltä lehdeltä luki hän: Tiberup, 25. p. heinäkuuta 1700. Toiselta: Narva, 20. p. marraskuuta 1700. Ja samoin yhä edelleen, lehti lehdeltä, vuosi vuodelta, voitto voitolta, aina onnettomaan vuoteen 1709 asti. Mutta siihen loppuivat muistiinpanot, ja 10 tahi 15 lehteä oli vielä kirjoittamatta.
8. VOITTOJEN KIRJAN KIRJOITTAMATON LEHTI.
— Ei minulla ole voittoja enää! — huudahti Kustaa Bertelsköld puoleksi leikillään, puoleksi surumielin, katsellessaan tyhjiä lehtiä vuoden 1709 jälkeen.
— Taikka myös kunniallinen kahakka — sehän luvattiin! — sanoi hänen sisarensa, jonka hyvä sydän aavisti, että voitetun karoliinin sydäntä sentään mahtoi kirveliä, vaikka hän hymyilikin.
— Minäkin suostun siihen, — kiirehti Eeva Rhenfelt lisäämään. — Suostun sitä kernaammin, kun Narva, Väinäjoki, Klissova, Holofzin, Varsova, Thorn ja niin monet muut voitot, jotka täyttävät pitkiä sivuja historian lehdillä, tässä täyttävät vain yhden ainoan lehden, yhden ainoan rivin voittojen kirjassa, jonka tekijä on Kustaa Aadolf Bertelsköld.
— Jonka tekijä on Kaarle XII, — oikaisi Bertelsköld.
— Niinkuin tahdot. Jonka tekijä on nykyajan ja ehkä kaikkienkin aikojen suurin kirjailija tämänlaisen kirjallisuuden alalla, mutta joka on painettu hänen soturiensa verellä ja sidottu kansiin, joiden kullattu reunakoriste on tehty Ruotsin kansan viimeisestä tukaatista. Jatka; yksi kahakka siis jokaisen jäljellä olevan lehden osaksi!
— Olkoon menneeksi. Minä myönnyn esitykseen sillä ehdolla, että kahakka ei pääty tappioon ja että asekunnia jää tahrattomaksi.
— Tiedän tappioita, jotka ovat tuottaneet katoamattoman kunnian, kun voitto sitävastoin on tuottanut varsin vähän. Ja ilmankin — milloinka ovat ruotsalaiset häväisseet aseitaan, lieneepä voitto tahi kova onni sitä seurannut?
— Soisin voivani tähän vastata: eivät milloinkaan. Mutta kirkkaimmatkin aseet voivat joskus saada tahran, ja me olemme kaikki kuolevaisia, jotka emme voi tehdä kerta tehtyä tekemättömäksi, vaikka jäljestäpäin katkerasti kadummekin, mitä taistelun riehuessa olemme rikkoneet. No niin, minä kirjoitan, koska minun on pidettävä sanani. Mutta siitä on kauan aikaa, kun viimeksi olen kynää ja mustetta käsitellyt.
— Siltäpä näytätkin, ystäväiseni, — sanoi Ebba leikillään. Ja Bertelsköldin ensimmäinen kirjallinen yritys olikin iso mustetahra voittojen kirjaan.
— Kovin kamaloita variksenjalkoja nämä ovat noin hienolle paperille, — vastasi soturi hämillään, mutta jatkoi kuitenkin kirjoitustaan ja oli vähitellen täyttänyt jokaisen lehden jollakin nimellä ja päivämäärällä, aina siihen saakka, kun kirjoitti "Pälkäne 6. päivänä lokakuuta 1713." Viimeinen lehti jäi kumminkin kirjoittamatta.
Molemmat naiset katselivat kirjan uutta sisältöä — isoja, jäykkiä kirjaimia, piirretyt juuri kuin miekan kärjellä. — Entä viimeinen lehti! — huudahtivat molemmat yhteen ääneen.
— Tyhjä!
— Ja miksi ei Isokyröä?
— Me jouduimme tappiolle.
— Mutta vasta mitä urhoollisinta vastarintaa tehtyänne, vasta sitten, kun kahdesti olitte ajaneet vihollisen pakosalle ja vallanneet 6 kanuunaa, niinkuin itse olet kertonut…
— Me jouduimme tappiolle, sanon minä.
— Kaksituhatta suomalaista kaatui mitä kauneimmassa järjestyksessä, rivi rivin, mies miehen viereen, upseerit komppaniainsa, aliupseerit ruotunsa etunenässä; he kaatuivat kunnialla saaduista haavoistaan, askeltakaan paikaltaan väistymättä ja kaatuneitten vihollisten ympäröiminä. Sinä olet soturi, Kustaa, ja kiellät tältä tappiolta sijan voittojen kirjassa!
— Kaatua osaa jokainen kuormastopoika. Iskeä osaa jokainen palkkasotilas. Mutta tehdä velvollisuutensa!… Sitä emme tehneet Isokyrössä, ja sentähden se päivä ei tule Ebban kirjaan. Meidät kaikki, jotka sen päivän jälkeen jäimme elämään, olisi sotaoikeuteen vedettävä.
— Mutta Armfelt, sinä, te kaikki, ratsuväkeä lukuun ottamatta, taistelittehan te verrattoman miehuullisesti aina loppuun asti.
— Ratsuväkeä lukuun ottamatta, niin kyllä. Olkoon syy kenen hyvänsä, mutta meillä ei ole tapana jäädä elämään semmoisten päivien jälkeen. Asia on mutkaton; kaadutaan vain, eikä siitä ole sen enempää sanomista. Minä puolestani tein voitavani saadakseni saman lopun kuin muutkin, mutta koska en taistelematta voinut sitä saada, satuinkin pääsemään hengissä. Älkäämme siitä enää puhuko.
— Mutta mitä kirjoitamme viimeiselle lehdelle?
— Sitä en tiedä. Ehkä uskoo Eeva sen köyhälle soturille toistaiseksi velaksi, uusien voittojen korkoa ja luotettavaa, hänen sydänverensä vahvistamaa velkakirjaa vastaan.
— Toistaiseksi on petturi.
— Sitten en tiedä, mitä tehdä.
— Ellet pane itseäsi pantiksi, — keskeytti Ebba. — Se olisi luotettavampi pantti kuin sydänveresi, jota jokainen vihollisen kuula on vaatimassa.
— Ei Eeva tahdo niin halpaa panttia, eikä se olekaan minun vallassani tätä nykyä, — vastasi Bertelsköld ja taittoi huomaamattaan sievät englantilaiset sakset, jotka oli ompelupöydältä ottanut.
Eeva katseli ikkunasta ulos ja rummutti ruutua vasten "Kaarle XII:n marssia Narvan luona".
— Tiedänpä vielä yhden keinon, — jatkoi kreivitär, jonka oli hauska nähdä, millaiseen pulaan hän oli saattanut yhden sen ajan urhoollisimpia miehiä ja yhden sen ajan uljaimpia naisia. — Etkö voi sitä arvata?
— Minä olen varsin huono arvoituksia selittämään, — vastasi Kustaa. — Anna Torstenin arvata minun puolestani, hän osaa tehdä sen paremmin kuin minä.
— Epäilenpä, olisiko Torsten nyt samaa mieltä minun kanssani, — naurahti Ebba, — ja sentähden on parempi, että me kolme liittolaista arvaamme yhdessä. Tässä on yksi lehti, johon on kirjoitettu: "Würgen 20. päivänä tammikuuta 1702." Ystäväni on sen ehkä unohtanut. Tahdon siis muistuttaa hänelle, että hän on saanut voiton, joka syystä kyllä voi käydä kahdesta, sillä paitsi hänen majesteettiaan kuningas Kaarle XII:ta Kustaa Bertelsköld arvattavasti on ainoa kuolevainen, joka yhdeksäntoistavuotiaana on voittamattomana eronnut Aurora Königsmarkista.
— Siis tarkoitat…? — Että kirjoitamme viimeiselle lehdelle: Saldoa yksi voitto vuodelta 1702. Hyväksytään maksettavaksi: Eeva Rhenfelt, syntyjään Falkenberg.
— Hyväksytään, — vastasi Eeva.
— Protesteerataan, — väitti Bertelsköld.
— Mitä? huudahti kreivitär. — Oletko siis pettänyt? … olet kenties sortunut taistelussa?
— En, mutta…
— Salli minun virkistää muistiasi erään asian suhteen, joka kenties tekee suotavammaksi, että viimeinenkin lehti on täyteen kirjoitettuna. Voici. Samassa kirjeessä, päivätty Narvassa 7. päivänä joulukuuta 1700, jossa ystäväni kertoo lupauksestaan, minkä hän teki Tukholmasta lähtiessään, luetaan vielä: "Ja tähän vastasi Eeva Falkenberg: en sitä usko; kornetti saa olla iloinen, kun saa karhuja nuijia; johon minä sanoin: mitä neiti lupaa minulle, jos tapahtuu niinkuin olen sanonut? Ja siihen sanoi hän: sitten saa kornetti pyytää minulta mitä hyvänsä, en ole sitä kieltävä. Onko se varma? sanoin minä. Niin varma, sanoi hän, kuin kukko Jaakopinkirkon tornissa; ennen se laulaa kuin minä teidät petän." — No niin, eikö Eeva Rhenfelt tahdo täyttää Eeva Falkenberg^ lupausta?
— Toivoni on Pyhän Jaakopin kukon varassa, — vastasi Eeva hymyillen.
— Niinpä siis, — sanoi kreivitär, — jos voittojen kirjaan tulee viimeinen lehti kirjoitetuksi, on tämän velkakirjan omistajalla oikeus nykyiseltä sotaneuvoksen leskeltä, vapaasukuiselta rouva Eeva Rhenfeltiltä, syntyjään Falkenberg, vaatia sitoumuksen täysi summa, nimittäin mitä hyvänsä.
— Minä vetoan tornin huipussa olevaan oraakkeliin, — toisti Eeva samaan tapaan.
— Kun velkakirja on kirjoittamatta, joutuu, paha kyllä, laillisinkin saaminen mitättömäksi, — huudahti Bertelsköld, yhtyen pilaan hänkin. Näin armaiden opettajattarien koulussa käy edistyminen nopeasti.
— Näin harvinaisessa riita-asiassa täytyy poiketa tavallisesta oikeudenkäyntijärjestyksestä, — jatkoi kreivitär. — Minä ehdotan riitapuolille sovintoa. Velkakirja kuoletetaan, mutta velkoja ottaa sen sijaan kiinnityksen velalliseen.
Riitapuolet eivät virkkaneet mitään. Molemmat tunsivat hyvin kyllä, että koko heidän elämänsä onni nyt oli kysymyksessä. Aina ensimmäisen nuoruuden ajoilta oli Eeva Falkenbergin kuva lähtemättömäksi juurtunut tämän urhoollisen karoliinin sydämeen; tämä kuva oli kulkenut hänen kanssaan sadoissa taisteluissa, tappotanteren surmain keskellä ja yöllisen vartiotulen ääressä yksinäisiä ajatuksia hautoessa; se oli varjellut häntä lukemattomista vaaroista hänen hurjan, monivaiheisen sotilaselämänsä retkillä, ja tätä armasta kuvaa sai hän kiittää siitä, etteivät hänen huulensa koskaan olleet naisen huulia kohdanneet ja että hän tähän hetkeen asti, kolmanteenkymmenenteen ensimmäiseen ikävuoteensa saakka, oli säilyttänyt ensimmäisen nuoruudenajan kaiken kainouden ja viattomuuden. Eeva taasen — leskeksi jääneenä kahdeksankymmen vuotisen ukon jälkeen, jonka riutuvaa elämää hän ystävyydestä oli kaksi vuotta alttiiksi antautuen holhonnut — millä ihastuksella hän olikaan kuullut puhuttavan noista voitoista, joiden maine täytti maailman ja joihin hänen lapsuuden ystävänsä otti kunnialla osaa! Mitä lumousta olikaan hänen uljas ja ylevä luonteensa tuntenut kaikista noista tarumaisista vaaroista ja seikkailuista! Kuta vanhemmaksi hän tuli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että vain tällainen mies, mies tämän sanan uljaimmassa merkityksessä, ansaitsisi hänen rakkautensa. Ja nyt, yhdeksänkolmatta vuoden iällä, jolloin naisen rakkaus on koko hänen elämänsä, — nyt seisoi hänen edessään tuo tarujen sankari, kainona niinkuin hän itsekin, yhtä hehkuvana, mutta yhtä äänetönnä, ja leikkiä laskettiin siinä sanoin, jotka, miten milloinkin sattuivat, kuitenkin aina sisälsivät kummallekin kokonaisen tulevaisuuden. Sentähden oli Kustaa Bertelsköld vaiti. Sentähden oli Eeva Rhenfelt vaiti. Kevään myrskyt humisivat lumisin siivin ikkunaruutuja vasten, ja huoneessa syntyi pitkällinen rajujen tunteiden täyttämä hiljaisuus.
Bertelsköld nousi istuimeltaan ja otti hattunsa. Jäähyväiset oli pitkäksi ajaksi sanottava. Ebba Liewen tunsi sen ja otti puhuakseen. — Kustaa, sydänkäpyseni — sanoi hän hellästi, — elämäsi on tähän asti ollut pelkkiä vaaroja ja taisteluita; ei kukaan rohkene epäillä sinun urhouttasi. Sinä olet tähän asti ollut maanpakolainen, jonka nuoruus on huvennut verenvuodatuksissa vierailla mailla; mutta isänmaasi tarvitsee sinua yhtä hyvin täällä kotona meidän luonamme. Sinä et saa enää elää yksistään kunnian vuoksi. Sinun pitää elää meidänkin tähtemme, jotka sinua rakastamme, sisaresi ja — Eevan vuoksi. Älä lähde enää luotamme; jää tänne Ruotsiin! Kreivi Horn tarvitsee sinun kokemustasi; kenties kättäsikin, jos tanskalaiset hyökkäävät päällemme. Jää meidän luoksemme!
— Älä puhu siitä! Minä ymmärrän hyväntahtoisuutesi — teidän ystävyytenne; eikö Ruotsi olisi minulle rakas! Mutta minä olen Suomessa syntynyt; Suomi on oman onnensa nojaan heitetty ja mitä suurimmassa hädässä; jos jäisin teidän luoksenne, silloin hylkäisin syntymämaani.
— Koko Suomi on vihollisen vallassa, se on menetetty, ja sinä et voi sitä pelastaa. Jää meidän luoksemme.
— Jos se on menetetty, ja jos en voi sitä pelastaa, niin voinpa kumminkin kuolla sen edestä. Minun täytyy palata Suomeen.
— Ajattele, mitkä sanomattomat vaivat sinua odottavat; en puhu vaaroista, sillä niitä sinä ylenkatsot — mutta olla kuin metsän peto vihollisten ajettavana noissa asumattomissa metsissä, nääntyä nälkään ja viluun ilman mainetta, ilman voittoa tuossa hävitetyssä maassa, jossa ei enää ole majaakaan, missä voit saada lepoa ja hoitoa, sittenkun taisteluissa olet veresi hukkaan vuodattanut! Oi, jää meidän luoksemme!
— Lumi on useasti ennenkin ollut vuoteeni ja taivaan tähtinen laki öinen kattoni. Minä lepään siellä levollisemmin kuin kotona sinun luonasi pehmeimmällä vuoteella.
— Kotona meidän luonamme sinulla on muutakin kuin lepoa, muutakin kuin hyvää hoitoa, on mainehikas toiminta-ala! Täällä on sinulla muutakin kuin sisar — ah, en puhukaan itsestäni! — on sydän, joka on sykkinyt sinulle kaikissa kohtaloissa, sydän niin jalo ja uljas kuin omasi on, sydän, jota Ruotsin urhoollisimmat aatelismiehet tulevat sinulta kadehtimaan. Jää tänne Kustaa! Siellä kaukana odottavat sinua erämaat, yksinäisyys, pakkanen, pimeys, epätoivo, kuolema — täällä onni, ystävyys, valo, rakkaus, elämä! — Valitse!
— Olen valinnut. — Hyvästi Ebba.
Sisar heittäytyi hänen syliinsä. — Eeva, Eeva! — huusi hän, — auta minua pidättämään häntä! Sinä voit sen tehdä, sinä.
Mutta Eeva Rhenfelt astui yleväryhtisenä lähemmä, ja hänen silmänsä loistivat uljuudesta. Ennenkuin kukaan vielä arvasi hänen tarkoitustaan, oli hän tarttunut kynään ja ripeällä kädellä kirjoittanut voittojen kirjan viimeiselle lehdelle:
"Tukholma 24. päivänä maaliskuuta 1714."
— Mitä olet kirjoittanut? — kuiskasi Ebba. — Tämänkö päivän?
— Tämän päivän.
— Voitonko?
— Voiton suurimman.
— Entä lupauksesi?
— Se täytetään, jos ja milloin kreivi Bertelsköld siis vaatii. Mene Jumalan haltuun, jalo, uljas sankari, taistelemaan onnettoman maasi puolesta. Tullet takaisin tahi et muistanet minua tahi unohtanet — lupaukseni on luettavana voittojen kirjan viimeisellä lehdellä!
9. KUN LEIJONA PALASI OTUKSEN AJOSTA
1. päivänä joulukuuta 1714 — tämä päivä on merkkipäivä — oli muutamia rohkeimpia puoluemiehiä kokoontunut Sven Leijonmarckin luo Finstaholmaan vähän matkan päähän Upsalasta. Rekikeli oli tullut varhain, ja talvi oli tuima, niinkuin aina on ollut silloin, "kun ryssät ovat liikkeellä"; sanottiinhan niiden olevan liitossa luonnonvoimain kanssa. Ylt'ympärinsä kuului susien ulvontaa lumituiskussa, ja rengit pystyvalkean ääressä kuiskasivat toisilleen, että susien ulvonta tuolla ulkona merkitsi jonkin uuden ihmisuhrin jäällä tapahtuneen. Kuusi tai kahdeksan suomalaista pakolaista oikoili väsymyksestä nääntyneitä jäseniään valkean ääressä; tuon kamalan äänen kuultuaan kuulostivat he ja katselivat toisiaan silmissä synkeä alakuloisuus. He tiesivät liiankin hyvin, että harvoin sai siihen aikaan yhtä päivää kuluneeksi, ettei sen jälkeisenä aamuna kuultu yksinäisen matkustajan, toisinaan kokonaisten perheiden, jotka viluissaan ja nälissään kulkivat talosta taloon, joutuneen susien raadeltaviksi talvisen yön yksinäisyydessä.
Herrat tuolla sisällä eivät hekään näyttäneet paremmalla mielellä olevan. He olivat tavallisella kellonlyömällä ottaneet osaa yhteisiin iltarukouksiin, joita harvoin laiminlyötiin; mutta rukoukset toimitettiin nyt hajamielisesti ja levottomin mielin. Ei edes Leijonmarck itsekään, joka useasti sanoi anovansa pyhältä hengeltä neuvoa, ollut nyt saanut mitään välitöntä ilmoitusta ylhäältä. Neuvotonna selaili hän muutamia pöydällä olevia kirjoitettuja paperilehtiä, joiden otsakkeena oli: "Kaikkien Suomenmaan neljän säädyn puheet Tukholman ritari-, pappis- ja porvarisäädyille."
Syynä herrain kokoontumiseen oli huhu, että kuningas oli paluumatkalla Turkinmaalta. Mutta huhu oli niin kauan ja niin useasti tuhansin kielin valehdellut, ettei kukaan tiennyt, mitä piti uskoa, mitä tuli tehdä. Varovainen tuomiorovasti Molin pysyi vaiti, rohkea Eerikki Benzelius mietti uusia keinoja, sukkela laamanni Gyllencreutz oli nolona ja hämillään ja Leijonmarck, joka muuten oli kohtuuden mies, maisteli tavallista useammin seuran kestitykseksi esille pannusta isosta olutkannusta.
Tämän herrojen suuren epätietoisuuden keskeytti pihalta kuuluva kulkusten kilinä, ja kohta astui Torsten Bertelsköld sisään, mielihyvällä heittäen hienon soopeliturkkinsa päältään. Herrat tunkeusivat hänen ympärilleen kysellen Tukholman uutisia, ja merkillistä oli kuulla, kuinka viisaasti he osasivat sanansa sovittaa, ennenkuin vastauksesta saivat jonkinlaisen varmuuden siitä, mitä tuleva oli.
— Kreivi näyttää tuovan lohdullisia tietoja tullessaan, — sanoi Molin. — Hänen majesteettinsa taitaa piankin ilahduttaa uskollisia alamaisiaan kaivatulla kotiintulollaan.
— Sen Jumala suokoon! huudahti Leijonmarck.
— Antaisinpa viimeisenkin talarini köyhille, kun vain varmaan voisimme siihen luottaa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.
— Lähinnä valtakunnan menestystä täytyy kuninkaan menestyksen olla hartaimpana toivomuksenamme, — virkkoi Benzelius, aivan liian vilpitön mies, voidakseen edes tässä epätietoisuudessakaan tekeytyä liian uskolliseksi.
— Mitä uutta? — huudettiin yhteen ääneen.
— Ei mitään erinomaista minun tietääkseni, — vastasi Bertelsköld hiukan pahanilkisesti, sillä häntä silminnähtävästi huvitti tehdä pilaa herrain uteliaisuudesta.
— Mutta tottapa hallitus on saanut sen sanan, jota eilen odotettiin
Stralsundista, — sanoi Molin.
— Sanantuoja tuli kyllä tänä aamuna, mutta hänen on täytynyt tehdä kierros, välttääkseen tanskalaisia.
— Ja mitä hän tiesi kuninkaan kotiin tulosta?
— Ei mitään — paitsi että kuningas August on pannut kokonaisen armeijan siepposissejä liikkeelle, pyydystääkseen, jos mahdollista, armollisen kuninkaamme paluumatkalla paulaansa.
Seurasi äänettömyys, jolla aikaa herrat vähän hämillään katselivat toisiaan. Jo pelkkä mahdollisuus, että kuningas joutuisi tämän kavalan verivihollisensa vangiksi, oli sitä laatua, että Kaarle XII:n katkerimmatkin vihamiehet sitä kammoksuivat.
— Me olemme rehellisiä miehiä, — sanoi Benzelius hartaasti, — ja me suomme kuninkaalle hyvin käyvän, vaikka ei kukaan saata lukea sitä meille viaksi, että asetamme salutum regni tarkoitusperäksemme. Kreivi voi siis jättää pois kaikki kiertelemiset. Kreivi tulee Hornin luota ja tietää sekä hänen että muiden neuvoston jäsenten arvelut tässä asiassa. Suoraan sanoen, mitä neuvoskunta siitä ajattelee?
— Neuvoskunta ajattelee alamaisimmasti aina samaa kuin hänen majesteettinsa, — vastasi Bertelsköld. — Ja koska hänen majesteettinsa arvelee kohta seisovansa Ruotsin manterella, niin neuvoskunta arvelee samoin. Luulen, että herrat kaikki ovat samaa mieltä.
— Epäilemättä, — arveli Gyllencreutz. — Mutta koska tässä ei ole mitään tosiasioita olemassa, vaan ainoastaan arveluita — mitä kreivi Horn siitä ajattelee?
— Hyvät herrat, minä en tiedä mitään — ja tuo diplomaattinen olkapäännykäys sopi kreivi Torstenille mainiosti — minulla ei ole kunnia tuntea neuvoskunnan arveluita. Pelätään vain hänen majesteettinsa paluumatkan jollakin ikävällä tavalla keskeytyneen. Varmoja tietoja on siitä, että hänen majesteettinsa on lähtenyt matkalle syyskuun 20. päivänä klo 10 a.p.,[31] ja kun tiedetään, miten hänen majesteettinsa matkustaa…
— Meillä on tänään joulukuun 1. päivä, — virkkoi Molin.
— Eikä marraskuun 10. päivän iltana, jolloin sanantuoja lähti Stralsundista, ollut vähintäkään tietoa hänen majesteetistaan, — lisäsi kreivi Torsten huolettomasti.
— Lähtö oli varmaan sekä tsaari Pietarin että kuningas Augustin tiedossa, — puuttui Gyllencreutz puheeseen.
— Ja luultavasti on, — sanoi Leijonmarck, — Belialin ruhtinas Dresdenistä on lähettänyt hänen majesteettinsa muotokuvia kaikille teille, joita majesteetin on sopinut kulkea.
— Turhaa vaivaa! — sanoi Benzelius. — Kaarle XII:n muotokuva on jo ennestään jokaisessa töllissä koko Euroopassa.
— Kun nämä kaikki laskemme yhteen, — arveli Gyllencreutz…
— Kuninkaan tunnetun uhkarohkeuden kanssa, — keskeytti hänet rauhaa rakastava Molin…
— Ja jumalattomain vehkeilijäin hankkeitten kanssa, — lisäsi
Leijonmarck…
— Ja Ruotsin kohtalon kanssa! — huudahti Benzelius…
— Niin…
— Niin on hyvin todennäköistä, että hänen majesteettinsa on… —
Vangittu!
— Ei… Kaarle XII ei ikinä anna vangita itseään elävältä, — virkkoi
Benzelius synkästi. Kaikki kävivät vähäksi aikaa ihan äänettömiksi.
Paljas ajatus, että moinen jättiläinen olisi kukistunut, mykisti
jokaisen.
— Hyvät herrat, — sanoi viimein kreivi Torsten, ainoa, jolla vielä oli rohkeutta hymyillä; — arvelua kaikki, rien de plus! En ole mitään sanonut.
— Mutta asianhaarain yleiseen menoon katsoen, — arveli
Gyllencreutz…
— Ja säilyttäen alamaisen uskollisuutemme ja kunnioituksemme, — lisäsi Molin…
— Niin on meidän toimiminen, — sanoi Benzelius.
— Aika on tullut! — säesti Leijonmarck rohkeasti. — Saul on syöksynyt miekkansa kärkeen, ja Herra on pelastava Israelin filistealaisten käsistä.
— Jos niin onnettomasti on käynyt, että kuningas on sortunut, — jatkoi Molin, — niin varovaisuus vaatii meitä olemaan valmiit siihen, mitä tuleva on. Neuvoskunta tulee siinä tapauksessa heti kohta kutsumaan säädyt kokoon, ja minä luulen, että näiden ensimmäisenä toimena on oleva solmia rauha niin pian kuin mahdollista ja millä ehdoilla hyvänsä.
Benzelius kuohahti vihasta. — Herra tuomiorovasti menee rauhankiihkossaan kovin pitkälle, — huudahti hän. — Ennenkuin niin pitkällä ollaan, pitää Ruotsilla olla kuningas.
— Tai kuningatar!
— Joka tapauksessa vapaus!
— Me olemme yksinvaltaa tarpeeksi kokeneet emmekä tahdo enää olla missään tekemisissä turkkilaisten pashain kanssa.
— Meitä on poljettu, sorrettu!
— Riistetty ja raastettu, vertamme vierasten varjokuningasten vuoksi vuodatettu!
— Kaikki Puolan, ei mitään Ruotsin hyväksi!
— Käytetty Moolokin astinlaudaksi!
— Dshingis-khanin teurasuhriksi!
— Raivotarten hekatombiksi!
— Mekö alistuisimme Ahabin tyranniuden ja Saulin hulluuden alaisiksi?
— Ei milloinkaan! Hyvät herrat, tehkäämme heti kohta ehdotus uudeksi valtiomuodoksi!
— Asettakaamme säätyjen erikoisoikeudet entiselleen!
— Tarkastakaamme reduktsionin toimet!
— Puhdistakaamme virkakunnat!
— Vähentäkäämme armeijaa!
— Poistakaamme verot!
— Hyvät herrat, se on jo kaikki edeltä käsin tehty, — puhkesi Leijonmarck kiireisen innokkaasti sanomaan, otti eräästä salakaapista esille paksuja paperikimppuja ja alkoi isolla äänellä lukea kauan tekemäänsä ehdotusta, joka pääasiallisesti sisällykseltään oli samanlainen kuin se, joka viittä vuotta myöhemmin tuli valtakunnan perustuslaiksi, mutta melkoista jyrkempi, mikä todisti, että mies oli tulevaisuuden miehiä. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen lukunsa toisten äänekkäät hyväksymishuudot tai vastaväitteet. Sanomaton innostus valtasi koko seuran. Eivätpä edes hengenmiehetkään huomanneet, kuinka tiheään he kurkistivat aina uudestaan täytetyn olutkannun pohjaan.
Torsten Bertelsköld yksinään seisoi siinä välinpitämättömän ja tyynen näköisenä, mutta liehtoi vain taitavasti syttynyttä tulta.
Kiisteltiin juuri mitä riemastuneimman mielialan vallitessa kuningasvallan rajoittamisesta ja puolalaisen mallin mukaan perustetun tasavallan mahdollisuudesta, kun samassa lumettunut sanantuoja, itseään ilmoittamatta, astui sisään ja jätti Bertelsköldille kirjeen. Sinetti oli Hornin. Mestarin oppilas ei voinut salata kalpenemistaan. Läsnä olijat huomasivat sen ja hälinä salissa vaikeni.
— Hyvät herrat, — sanoi Bertelsköld, turhaan koettaen puhua tavallisella pilkallisella äänellään, — pahat arvelumme ovat toki olleet perättömiä. Kreivi Horn ilmoittaa minulle, että uusi sanantuoja on tullut kahta tuntia myöhemmin edellistä ja tuonut sen iloisen sanoman, että hänen majesteettinsa, meidän armollisin kuninkaamme marraskuun 11. päivänä klo 1:n aikana aamulla on terveenä saapunut Stralsundiin.
Herrat katselivat toisiaan — kummallisen hartaasti. Siinä tuli loppu hallitusmuodosta, loppu tarkastuksista, puhdistuksista, vapauksista, loppu Ahabista, Saulista, Moolokista ja Dhingis-khanista, loppu hiiristä, jotka juoksentelivat pöydällä kissan poissa ollessa. Leijonmarck pistää sukaisi mitään hiiskumatta paksun ehdotuksensa uuniin; se leimahti tuleen ja paloi! Itsekukin siirtyi siivosti kotiinsa. Erään nimen varjo oli heidät lyönyt kauhulla.
10. KOHTAUS STRALSUNDIN LUONA.
Eräänä kauniina kesäaamuna heinäkuun lopulla v. 1715 purjehti pieni ruotsalainen kuunari Stralsundin satamaan. Särkyneistä raakapuista, puhkotuista purjeista ja höllällään riippuvista mastonuorista päättäen oli alus vast'ikään joko kärsinyt ankaran merivaurion tai myös hädin tuskin pelastunut vihollisen kuulien keskestä. Jälkimmäinen oletus osuikin oikeaan. Tordenskiöldin ja Sehestedin tanskalaiset laivueet risteilivät herroina näillä vesillä, ja likeltä piti, ettei yritys päästä lyhyen kesäyön pimeässä lävitse puikahtamaan, käynyt tälle rohkealle purjehtijalle kalliiksi. Se oli pelkäämättä vaihtanut laukauksia parin kolmen tanskalaisen fregatin kanssa ja sen oli viimein onnistunut lähellä Rügenin rantaa päästä matalammalle vedelle, missä isot laivat eivät enää voineet sitä seurata. Nyt oli se pelastunut ja tervehti reippaasti linnaa ruotsalaisella tunnusmerkillä, jota antaessa kaksi leimauksen ja paukauksen seuraamaa kevykäistä savupatsasta tuprahti ilmaan laivan keulalaidalla.
Eräs hieno ja kalpea herrasmies, joka oli puettu kalliiseen soopeliturkkiin, vaikka kirpeä merituuli jo aikoja sitten oli luovuttanut valtansa lauhoille maatuulille, ilmestyi nyt peräkannelle kiikarilla katselemaan noita ammottavia tykinsuita. Hänen kääntyessään laivan päälliköltä jotakin kysymään, kuvastui hänen muuten kylmissä kasvoissaan äkillinen hämmästys, kun hän aivan selkänsä takana näki tavattoman kauniin, solakan naisen, joka samalla uteliaisuudella kuin hän itsekin katseli linnan varustuksia.
— Sanovatko silmäni totta? Rouva Rhenfelt täällä, ja minä en ole osannut aavistaakaan, missä suloisessa seurassa olen tullut Ystadista! — huudahti soopeliturkkiin puettu herra.
— Se johtuu siitä, että kreivi Torsten tällä matkalla kaiken aikaa on vartioinut kajuuttaa, — vastasi Eeva Rhenfelt vähän kärkevästi, linnaa yhä katsellen. — Ei edes ottelu tanskalaisten kanssa voinut herättää kreiviä hänen tyynestä rauhastaan.
— Mitä minun mielestänne olisi pitänyt tehdä, ihana Eeva? — vastasi Bertelsköld vähän närkästyen — sillä hänen oli vaikea tunnustaa oikeata syytä, joka ei ollut pelko, vaan meritauti, — antautua alttiiksi teidän pureville pistopuheillenne ja samalla tanskalaisten kuulille, se olisi ollut samaa kuin joutua kahden tulen väliin. Mutta suvaitkaa minun kysyä, mikä tuottaa Stralsundille sen onnen, että se saapi vastaan ottaa näin pelättävän lisävoiman muuriensa sisäpuolelle? Lyön vetoa, ettei rouva Rhenfelt tavoittelekaan vähempää kuin ollakseen Ruotsin Jeanne d'Arc.
— Ja mikä on saanut kreivin ensi kerran elämässään lähtemään sotaan valtakunnan vihollisia vastaan ja näin tavattomasti panemaan alttiiksi Ruotsin diplomaattisen tulevaisuuden?
— Eräs vähäpätöinen asia, eräs neuvoskunnan antama lähetystoimi, joka toivottavasti kyllä onnistuu, saatuani armollisen sotaneuvoksettaren liittolaisekseni. Minä olen huomauttava hänen majesteetilleen, ettei Stralsundilla enää ole mitään hätää. Ei tarvitse muuta kuin käyttää teidän pistopuheitanne paalutukseksi linnan ympärille: kyllä vainen tanskalaiset ja preussilaiset niihin seivästyvät Eh bien, teemmekö rauhan?
— Kun valtioviisaat puhuvat rauhasta, he tarkoittavat sotaa. Minä tyydyn sodanjulistukseen.
— Kuulkaa minua, Eeva, tehkäämme se sanomattoman suuri uhraus, että siedämme toinen toistamme. Vaikka olemmekin vihollisuudessa keskenämme, niin olen yhtäkaikki teidän ystävänne enemmän kuin luulettekaan. Kun teidänlaisenne järkevä nainen…
— Oh, herra kreivi, te alatte imarrella! Totta on, teidän asemanne on arveluttava, te tarvitsette vaikutusvaltaa hänen majesteettinsa luona, mutta kääntykää kernaammin jonkun toisen puoleen, joka paremmin voi teitä auttaa.
— Jättäkää nuo pistopuheenne, näettehän, etteivät ne minuun pysty. Kun sanon teitä järkeväksi naiseksi, niin olen lausunut teille suurimman kohteliaisuuden, minkä mies voi naiselle lausua…
— Te erehdytte; silloin hän lausuu hänelle suurimman kohteliaisuuden, kun sanoo häntä sydämelliseksi.
— Sallikaa minun puhua loppuun. Te olette vielä vähän harvinaisempi, te olette lujaluontoinen nainen. Minä pyydän, älkää minua keskeyttäkö; miksikä teitä imartelisin? Tiedänhän, että vihaatte minua. No niin, vihatkaa minua, jos niin haluttaa, mutta tehkäämme liitto, sillä me voimme vahingoittaa toisiamme vihollisina ja auttaa toisiamme ystävinä. Sallimus on saattanut meidät yhteen kaidalle laudalle, johon sama kuula helposti olisi voinut sattua. Aika on lyhyt, minä käytän tilaisuutta hyväkseni ja pyydän teitä vaimokseni.
— Vaikka vihaamme toisiamme?
— Minä kunnioitan teitä, ja te pelkäätte minua. Siinä kaikki, mitä tarvitaan.
— Te petytte. Minä en pelkää enkä tarvitse teitä.
— Te olette itsenäinen ja rohkea; kaksi ominaisuutta, jotka voivat saattaa teidät korkeimpaan loistoon tai myös pikaiseen kukistumiseen, aina sen mukaan, kuinka niitä käytätte. Miettikää kerran elämänne päämäärää, miettikää sitä vakavasti ja viisaasti, niinkuin taidatte, jos tahdotte. Jos viisaasti mietitte, tulette huomaamaan, että prinsessa kumminkin kerta on tuleva kuningattareksi, ja silloin teillä minun puolisonani on mahdollisuuksia äärettömiin. Mutta jos sidotte kohtalonne nykyisyyteen, joka riippuu minkä tanskalaisen tykkijunkkarin kuulasta hyvänsä, ja jos hylkäätte liiton minun kanssani, niin etsikää itsellenne ajoissa leskenmaja Smoolannin kaukaisista metsistä, sillä maailma on kohta unohtava, että Eeva Rhenfeltiä oli olemassakaan.
— Oletteko puhunut puhuttavanne, herra kreivi…?
— En vielä. Teissä on vielä eräs kolmas ominaisuus, joka tekee tyhjäksi kaikki teidän järkenne laskelmat. Te olette hieman haaveileva, armollinen rouva, ja siihen olette tavallanne oikeutettukin, sillä koko Ruotsin kansa, ja erittäinkin sen naismaailma, on nyt — te muiden mukana — viisitoista vuotta umpeensa haaveillen ihaillut samaa miestä ja samoja poikamaisuuksia. Te näette, mihin se on vienyt, ja seuraus tulee olemaan teillekin sama. Haaveksikaa, haaveksikaa vain kahdennestatoista Kaarlestanne ja te heitätte todellisuuden ja syntyperäisen asemanne luotanne, ajatellaksenne unelmia, valhekuvia, kangastuksia — kunniata, joka viimein hajoaa riekaleiksi, ja korkeutta, jota viimein ei säiky kamarineitsytkään. Ja puhuakseni lopuksi tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestä minun veljeeni…
— Millä oikeudella, herra kreivi…?
— Malttakaa mielenne, minä pyydän; tosin on tämä hyvin arka kohta, mutta parastahan on, että viritämme kitaran kielet täysin sointuviksi, niin ne eivät häiritse meidän duettoamme, armollinen rouva. Niin, puhuakseni siis tuosta hiukan romanttisesta mieltymyksestänne minun veljeeni, niin saan sanoa teille, etten sitä ensinkään pelkää. Teidän taipumuksenne on hyvin luonnollinen. Kustaassa on miehuutta, ja Stralsundissa oleva alkukuva luo aina hiukan heijastusta Lapinmaassa olevaan jäljennökseensä — sillä tällä haavaa Kustaa luullakseni on Lapinmaan tienoilla; hänen urotekonsa eivät enää mahdu mihinkään muuhun osaan Eurooppaa. Mutta nähkääs, jos teidän taipumuksenne on mahdollinen ja ymmärrettävä, niin on hänen sitä mahdottomampi ja käsittämättömämpi. Minä panen Drottningholman linnan vetoon suomalaista savupirttiä vastaan, että Kustaa, aina siitä asti, kuin hän lähti, on ollut kasakkain tappamiseen niin kokonaan innostunut, ettei hän hetkeäkään ole joutanut teitä muistamaan, ihana Eeva…
— Niinkö luulette kreivi? — vastasi Eeva Rhenfelt pilkallisesti, näyttäen Bertelsköldille kirjettä, jonka kankeasta, kuin hiilihangolla kirjoitetusta osoitteesta Torsten heti tunsi veljensä Kustaan käsialan.
— Se ei minua liikuta, — vastasi kreivi ylpeästi. — Olen puhunut puhuttavani ja pyydän teiltä vastausta.
Kuunari oli lähestynyt satamaa vasten olevia ulkovarustuksia ja valmistui ankkuria laskemaan. Nuori leski näytti linnan katselemiseen niin kiintyneen, ettei hän enää huomannutkaan peräkannella olevaa vieruskumppaniaan. Sattumalta pudotti hän sillävälin matkalaukkunsa; hovimies, kreivi Torsten otti sen ylös ja ojensi sen leskelle, sitä sen enempää ajattelematta.
— Antakaa minulle sisällys, niin kreivi saa pitää kuoren, — sanoi
Eeva Rhenfelt huolettomasti, linnan varustuksia yhä tähystellen.
Nyt vasta huomasi Bertelsköld, että matkalaukku oli tehty viheriästä sahviaanista yhteenkäännetyn korin muotoiseksi.[32] — Tämä on siis vastauksenne? — kysyi hän purren huultaan.
— Näettekö, — jatkoi sotaneuvoksetar, joka, kiikari silmän edessä, ei ollut kreiviä kuulevinaankaan; — näettekö, tuolta kaukaa heittelevät tanskalaiset ja preussilaiset mörssärit pommeja Stralsundiin. Teille käy vaaralliseksi, kreivi Torsten, mennä niitä vastaan kynä miekkana ja mustetolppo kilpenä. Mutta vielä arveluttavammaksi käy kohdata tuolla linnassa häntä, jonka tarkka silmä on pystyvä teihin paremmin kuin luulettekaan. Aina te puhutte viisaista laskelmistanne. Kuinka te voitte niiden avulla minulle selittää, että tuo kuningas, joka palaa peräti voitettuna, yhden ainoan matkatoverin kera, puoli Eurooppaa vastassaan, joka tulee valtakuntaan vielä köyhempään, vielä enemmän paljastettuun kuin mitä hän itse on — kuinka voitte selittää, että pelkkä varmuus hänen paluustaan, hänen sinisen takkinsa ja keltaisen vyönsä pelkkä näkeminen ikäänkuin taikaiskulla varustaa muurit kanuunoilla, meret laivastoilla, polkee maasta esiin uusia armeijoja, karaisee joka käden, elähyttää joka rinnan ja, jos se olisi mahdollista, herättää kaatuneetkin heidän verisistä haudoistaan? Kaksi kuningasta piirittää häntä täällä monta vertaa suuremmalla sotavoimalla; kaikkien laskelmien mukaan olisi Stralsundin jo pitänyt antautua. Selittäkää siis, minkätähden kaikki pysyy pystyssä niin kauan kuin hän pysyy, minkätähden kaikki toivovat niin kauan kuin hän elää, ja minkätähden maailma, joka muuten aina menestystä myöten jakaa ylistystään, tämän ainoan kuolevaisen suhteen on tehnyt poikkeuksen ja ihmettelee häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kovan onnen kuin menestyksen päivinä? Kreivi Torsten, te olette sukkela luvunlaskija; te laskette yhteen ja vähennätte ainoastaan ihmiskunnan pieniä numeroita ja saatte niistä vain pieniä summia ja murtolukuja; mutta te unohdatte, että yksi ainoa suuri numero saattaa merkitä enemmän kuin lukemattomat pienet ja voittaa arvossa kaikkien teidän laskujenne tulokset. Olkaamme suorat: minä en pidä suuriin päihin kätketyistä pienistä sieluista, ja te, kreivi Torsten, olette epäilemättäkin liian suuri valtioviisas katsoaksenne niin huonoa luvunlaskijaa kuin minä sen suurempaa huomiota ansaitsevaksi… Ankkuri on laskettu, arpa on heitetty. Nöyrin palvelijanne, kreiviseni!