— Olkoon menneeksi, — vastasi Bertelsköld suutuksissaan, — tepä sen sanoitte, kopea nainen, arpa on heitetty; te tahdotte leikkisotaa, ja sotaa tulettekin saamaan — mutta sotaa, jossa taistellaan elämästä ja kuolemasta! Hyvästi!
11. KAARLE XII:N PUHEILLA.
Kolme tahi neljä päivää oli kulunut siitä, kun lähetystön sihteeri kreivi Torsten Bertelsköld, jonka Tukholman neuvoskunta oli lähettänyt viemään tärkeitä tietoja kuninkaalle, saapui Stralsundiin, eikä ollut vieläkään päässyt kuninkaan puheille. Milloin hänen majesteettinsa oli poissa Rügenin saarella, milloin hänellä oli jotakin tekemistä vihollisen kanssa, milloin hän oli parooni Görtzin kanssa kahdenkesken huoneeseensa sulkeutuneena. Näytti siltä kuin kuningas tahallaan olisi tahtonut nöyryyttää neuvoskuntaa käyttäytymällä tylysti sen lähettilästä kohtaan; tai epäili hän syystä kyllä, että lähettiläs virallisten tointensa ohessa oli kreivi Hornilta saanut salaisia käskyjä urkkia tilannetta, tiedustella kuninkaan aikeita, kuulustella, miten hänen itsensä laita oli ja salaa vehkeillä Görtziä vastaan, joka tuota pikaa oli kohonnut kaikkia mahtavia mahtavammaksi.
Bertelsköld meni kenraali Dükerin luokse. — Niin, mitä voimme tehdä? — vastasi Düker vähän ilkeästi. — Tulkaa illalla kanssani Ranskanportin sivuvallitukselle, niin siellä kenties saamme vähän loma-aikaa pommeilta. Sillä tavalla diplomaatit tavallisesti puhelevatkin Kaarle XII:n kanssa.
Nyt jätämme kumminkin hovimiehen vähäksi aikaa, seurataksemme Eeva Rhenfeltiä, joka tähän asti yhtä turhaan oli koettanut päästä kuninkaan puheille. Ei yksikään päälliköistä tohtinut häntä ilmoittaa; tiedettiin hyvin kyllä, että pohjan leijona katsoi kauniit naiset aivan liikanaisiksi leirissä ja linnassa; ja missä Aurora Königsmark oli niin loistavasti tappiolle joutunut, siellä ei muillakaan naisilla ollut toivoa paremmin menestyäkseen.
Luultavasti oli kuitenkin kuninkaan lähimmässä seurueessa joku, joka, ollen ritarillisempi ja tunteellisempi kuin hän, oli antanut kauniille leskelle viittauksen; sillä samana päivänä kuin Bertelsköld kävi Dükerin luona, nähtiin rouva Rhenfeltinkin jalkaisin — sillä kaikki vaunut oli otettu sotatarkoituksiin — kävelevän Ranskanporttia kohti. Kuta likemmä muureja hän tuli, sitä kovemmin jyrisi häntä vastaan vihollisen pommitus; haavoitettuja kannettiin paareilla ulkovarustuksilta, katuja tukkivat kuormavaunut, porvarien vaimot palasivat tyhjiä koreja kantaen miestensä luota valleilta, ja kaikki osoitti sitä vilkasta, pauhuista elämää, joka on niin tavallista piiritetyssä linnassa.
Eeva Rhenfelt ei ottanut pelästyäkseen. Hän meni portista sisään eikä ollut kuulevinaankaan vartijain varoituksia, jotka kielsivät häntä menemästä vihollisten kuulain saavutettaviin. Kenties sykähti hänen naisellinen sydämensä vähän kovemmin, kun hänen lähellään pommin sirpale särki erään jo rikki ammutun huoneen seinää, tai kun vereksiä verisiä jälkiä näkyi maassa hänen jaloissaan; mutta hän vain kulki eteenpäin. Ratsumiehiä tuli täyttä laukkaa häntä vastaan, viitaten häntä takaisin kääntymään; yksityisiä sotaväenosastoja riensi hänen ohitsensa, aina heittäytyen maahan pitkälleen, kun heidän tottunut silmänsä keksi jonkin kaitaisen suitsuavan juovan pään päältä. Pari kertaa täytyi tämän rohkean naisen seurata heidän esimerkkiään; hän kyyristyi maahan, lentävä hirviö räjähti rikki, ja sirpaleet lentelivät pyrynä hänen ympärillään. Mutta hän vain jatkoi kävelyään, huolimatta huudoista ja varoituksista.
Viimein saapui hän osoitetulle varustukselle. Sen nimi oli Carolus, siinä oli 14 kanuunaa ja se oli Ranskanportin parhaita varustuksia. Ruotsin sinikeltainen sotalippu liehui vallilla repaleiksi ammuttuna, mutta uljaana ja ylpeänä vieläkin, niinkuin tuo lannistumaton sankari, joka siellä oli komentajana.
Vavisten, ei vaaraa, vaan sitä väkevää henkeä, joka tuolla sisällä vaaraa uhmasi, astui Eeva Rhenfelt varustukseen. Ei kukaan häntä estänyt, ei kukaan hänestä välittänyt. Ei ollut siihen aikaa kenelläkään. Saksilaiset, jotka luultavasti arvasivat kuninkaan olevan siellä, olivat edellisenä yönä luoneet uuden juoksuhaudan ja ampuivat nyt noin 30:llä kanuunalla Carolus-varustusta tuskin 600-700:n askelen päästä. Ammunta oli niin kiivasta, että se olisi voinut peloittaa vahvempiakin hermoja. Melkein joka silmänräpäys upposi kuula maavalliin, ryöpyttäen multaa ympärillä seisovain päälle, tai tuhoutui kanuuna, tai putosi pommi vallin syrjään, räjähti ja uursi syviä juovia hiekkaiseen maahan. Useimmat ruotsalaisten tykeistä olivat jo pilalla, mutta uusia pidettiin varalla, ja seitsemän rautakitaa pystyi vielä antamaan viholliselle sanan sanasta. Neljä tahi viisi ammuttua miestä, joita ei oltu ennätetty korjata pois, makasi tuossa kädettöminä ja jalattomina. Ainakin kaksikymmentä haavoitettua koetti verissään itse ryömiä vallitukselta pois. Eeva katseli heitä; ei yksikään heistä vaikeroinut, heidän kuultiin vain peläten arvelevan, että kuninkaan voisi käydä samoin. Neljä miestä oli nostanut erään kuninkaan adjutantin, joka vast'ikään oli haavoittunut hänen vierellään, kantopaareille ja haavuri oli juuri lopettanut ensimmäisen sitomisensa. Ei kukaan pitänyt haavoitetuista mitään huolta. Kaikki linnoituksessa olevat miehet, luvultaan noin 200 tai 300, joilla kädet ja jalat vielä olivat ehjinä, puuhasivat ja raatoivat niin, että hiki valui heidän ahavoituneita poskiaan pitkin, kantaen kuulia ja ruutia, ladaten, tähdäten ja laukaisten, sill'aikaa kuin toiset korjasivat maavallia, jota vihollisen kuulat alinomaa särkivät. Kun vielä ajattelee, että koko linnoitus oli sakean savun peitossa, ja jyrinä niin ankara, että maa tärisi jalkain alla, niin voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä tämä rohkea nainen sai kokea astuessaan Carolus-varustukseen, päästäkseen sen miehen puheille, jota hän ei mitenkään ollut saanut tavata vaarattomammassa paikassa.
Yhtäkaikki astui hän sisään. Jotakin valtavaa liikkui hänen sykkivässä sydämessään. Oliko se hetken oma suurenmoisuus, vai oliko se jonkin väkevämmän hengen läheisyys, joka hurmasi sen ja hurmasi hänet. Sitä hän ei tiennyt, mutta hän tunsi kasvavansa tasaväkiseksi vaaran kanssa. Hänestä tuntui, että kaikki tämä oli niin kuin olla pitikin; Kaarle XII:n puheilla käynti ei voinut toisin tapahtua.
— Pois tieltä, naiset! — ärjäisi hänen takanaan eräs tuima tykkimies, joka kiireisesti lykkäsi edellään ruudilla kuormattuja käsikärryjä, ja samassa tunsi rouva Rhenfelt pyörän käyvän hennon jalkansa yli. Hän oli vähällä huudahtaa tuskasta, mutta hillitsi itsensä. — Missä kuningas on? — kysyi hän.
— Missäs muualla kuin tuolla Saksansurman luona, — vastasi mies. Hän ei edes joutanut kummastelemaan, että tämmöinen vieras oli Carolus-varustuksessa. Kielimurteesta Eeva heti tunsi hänet suomalaiseksi. Suomalaisen soturin tapasi siihen aikaan melkein joka paikasta, paitsi sieltä, missä häntä parhaiten olisi tarvittu — Suomesta.
Kulkija läheni Saksansurmaa; se oli tämän varustuksen järein kanuuna ja enimmin alttiina vihollisen tulelle, jonkatähden se jo kahdesti oli vioittunut. Luultavasti oli Kaarle-kuninkaalla juuri siksi sen luona päämajansa.
Savua oli niin sakealti, että Eeva vasta vajaan 7:n tahi 8:n askelen päästä näki ja tunsi kuninkaan. Tämä seisoi rikkiammutuilla tykkiteloilla, nojaten vasemmalla kädellään rintavarustukseen, ja oli niin korkealla, että pää ja hartiat jäivät suojattomiksi. Oikeassa kädessä hänellä oli kiikari, jolla hän näkyi tarkasti katselevan saksilaisten vastapäätä olevia pattereita. Alempana rintavarustuksen vieressä seisoivat Ranskan lähettiläs, kenraali Croissy, suosikki Grothusen, Turkinmaalta seurannut matkatoveri Otto Fredrik Düring sekä kenraalit Bassewitz ja Dahldorf, kaikki neljä urhoollisia miehiä, jotka sallimus oli määrännyt Stralsundissa kuolonsa kohtaamaan. Vähän matkan päässä heistä puhelivat kenraali Düker ja Torsten Bertelsköld keskenään. Tuo hieno valtiomies oudoksui silminnähtävästi asemaansa; hän ei ollut tottunut tällaisiin puheillakäynteihin.
Eeva Rhenfelt odotteli ääneti ja apein mielin, että hänet huomattaisiin. Mutta häntä ei huomattu. Kuulat jatkoivat hurjaa karkeloaan hänen ympärillään tuiskuttaen hiekkaa hänen päällensä.
Samassa räjähti vinkuva pommi multavallia vasten niin likellä kuningasta, että hän silmänräpäyksessä peittyi savuun ja pölyyn. Kenraalit syöksähtivät luo, valtioviisaat unohtivat hymynsä, Eeva Rhenfeltin valtasi tunne, ikäänkuin kuula olisi puhkaissut hänen sydämensä. Mutta ei aikaakaan, kun jo nähtiin kuninkaan astuvan alas tykkiteloilta; hän oli vain hukannut hattunsa. — Se ei ampunut huonosti, se mies! — huudahti kuningas. — Dahldorf, sanokaa numero kahden miehille, että he ampuvat liian ylös. Düring, astu ratsaille, ota muutamia kanssasi ja puhdista tuolla oikealla oleva nisuvainio; heidän sala-ampujansa tekevät meille haittaa. Maltahan, parasta on, että itse ratsastan sinne.
— Jos teidän majesteettinne lähtee ratsastamaan, luulevat nuo koirat teidän pakenevan, — vastasi Düring sukkelasti, koska katsoi arveluttavaksi antaa herransa ja mestarinsa ratsastaa nisuvainioon, joka oli täynnä vihollisen pyssymiehiä.
— Niinpä jään paikalleni; — sanoi kuningas iloisesti hymyillen; — arvelen, että kestämme vielä iltaan asti, ja sitten yöllä korjaamme vallin. Tänne jo hattuani etsimään!
Croissy, kohtelias ranskalainen, tarjosi hänelle omaansa, mutta kuningas naurahti eikä ottanut sitä vastaan. Hattu oli eräällä rintavarustuksen ulkonemalla, ja kaksi likinnä seisovaa tykkimiestä kiipesi alas sitä noutamaan. Mutta ennenkuin tämä onnistui, ammuttiin toiselta jalka poikki ja tuskissaan tarttui hän katokseen kiinni, ettei putoisi. Toiselta, joka tahtoi auttaa häntä, luiskahti jalka ja hän suistui alas.
Kuningas suutahti. — Auttakaa tuota miestä! — huusi hän katsoen Bertelsköldiin, joka ei kestänyt hänen katsettaan, vaan loi silmänsä alas, kenties ensi kerran eläessään.
Grothusen ja Bassewitz heittäytyivät rintavarustukselle ja saivat haavoitetun suurimmalla vaivalla ylös, juuri kun hänen kätensä oli laukeamaisillaan. Kaarle XII:n tapana ei ollut säästää suosikkejaan enemmän kuin itseäänkään.
— Kuka te olette ja mitä te tahdotte? — kysyi kuningas tuimasti, tarkastettuaan Bertelsköldiä nopeasti kiireestä kantapäihin.
Kreivi, joka oli luonnoltaan rohkea, pian tointui hämmästyksestään ja alkoi alamaisuudessa esittää asiaansa, selittäen mahdottomaksi saada uusia sotaveroja kootuksi ja anoi kuparirahan uuden pakkokurssin viivyttämistä, joka pakkokurssi oli yksi parooni Görtzin suurimpia kultalähteitä.
Kuningas keskeytti hänet äkisti: — Minä tiedän, mitä tahdotte sanoa. Sanokaa neuvoskunnalle terveisiä, että tanskalainen ja saksilainen kysyvät meiltä raudalla; me tahdomme vastata heille teräksellä. Ettekö ole kreivi Hornin yksityissihteeri?
— Neuvoskunta on määrännyt minut palvelemaan hänen ylhäisyyttänsä…
— Neuvoskunta määräilee paljonkin, jota kerta tulemme tarkemmin tutkimaan. Herranne on kasvanut päätään pitemmäksi, sittenkun viimeksi tapasimme toisemme.
Bertelsköld ei virkkanut mitään. Hän näki tuon tunnetun, myrskyä ennustavan punan nousevan Kaarle XII:n poskille ja kuninkaan ylähuulen pari kertaa kohoavan ylöspäin. Kreivi oli kyllin viisas vaietakseen. Kuningas käänsi hänelle selkänsä ja meni käskyjään antamaan.
Mutta samassa tarttui hänen oikeanpuolinen kannuksensa Eeva Rhenfeltin hameeseen, hän kiskaisi jalkansa irti, ja helmaa repesi vähän. — Mitä teillä on täällä tekemistä? — huudahti hän nähtyään suureksi kummastuksekseen mustaan samettiin puetun naisen ruudinsavun ja kuolevien keskellä.
Eeva Rhenfelt huomasi hetken tärkeyden, notkisti tuota pikaa polvensa ja huudahti: — Teidän majesteettinne, armoa Suomenmaalle!
Kuningas säpsähti. — Mitä teillä on minulle sanomista? Puhukaa!
— Teidän majesteettinne, minä syytän neuvoskuntaa ja vetoan teidän kuninkaalliseen armoonne. Neuvoskunta lupasi heti Isokyrön tappion jälkeen lähettää apua Suomeen, mutta sen sijaan jätettiin kenraali Armfelt aivan avuttomaksi ja hänen täytyi peräytyä Länsipohjaan. Hänen äärimmäiset etuvartijansa ovat nyt Kemissä, koko maa on vihollisen vallassa, ja ainoastaan Kajaanin linnassa tekee Suomen puolustajien viimeinen jäännös vielä vastarintaa. Teidän majesteettinne, te olette suuri ja jalomielinen, Suomi on vuodattanut verta teidän kuninkaallisen huoneenne edestä ja vuodattaa vielä tänäkin päivänä kaikissa teidän taisteluissanne. Pelastakaa Suomenmaa! Lähettäkää sille armeija, taikka antakaa sille takaisin sen omat sotamiehet, ja he voittavat teidän majesteetillenne jälleen jalokiven, joka on kalleimpia teidän kruunussanne!
Naisen näin puhuessa räjähti taas pommi muutamain askelien päässä hänestä, kaksi miestä sai surmansa hänen vierellään, ja verta pirskahti hänen mustalle samettihameelleen. Mutta urhea nainen ei liikahtanut paikaltaan.
Kaarle XII katseli häntä miltei kummastellen. Leppeä hymyily levisi hänen tuimille huulilleen, hän ojensi Eevalle kätensä ja sanoi: — Nouskaa ylös! Minua ilahduttaa, että ruotsalainen nainen ei pelkää.
— Kuka on käskenyt teitä puhumaan minulle Suomenmaan puolesta? — kysyi hän edelleen leppein kasvoin.
— Eräs, jolla on ollut kunnia taistella teidän majesteettinne lippujen alla Narvasta Pultavaan asti ja joka on vannonut taistelevansa viimeiseen asti syntymämaansa puolesta — majuri Kustaa Bertelsköld, joka tätä nykyä on Kajaanin linnassa.
— Vai hän, minun reipas karhun-kurikoitsijani! Uljas poika! Sanokaa hänelle terveisiä minulta, että pitäköön puoliaan niin kauan kuin voi. Jos Jumala tahtoo ja minä elän, emme me jätä Suomenmaata avuttomaksi, kun vain ensin olemme suoriutuneet näistä tanskalaisista ja saksilaisista. Tätä nykyä meillä on yllin kyllin tekemistä. Hyvästi. Te ette pelkää, te, mutta menkää nyt kaupunkiin takaisin, täällä käy teidän työlääksi olla. Eversti Wolfrath, saattakaa tätä naista.
— Minä olen muistuttava teidän majesteettianne lupauksestanne, — sanoi Eeva Rhenfelt ja kosketti huulillaan kuninkaan karkeaa, vastahakoista kättä.
12. VIERAITA SUOMESSA V. 1715.
Eräänä lokakuun iltana vuonna 1715 oli hämärä jo heittänyt varhaisen vaippansa Vaasan saaristossa olevan Pirkkiön saaren yli, kun eräs hollantilainen kauppalaiva hyvin varovasti purjehti muutamaan niistä lukemattomista salaloukoista, joita luonto vartavasten näkyy tänne laatineen salakuljettajain pesäpaikoiksi. Sen purjeet olivat siniset, jotteivät ne aaltojen väriä vasten niin silmään pistäisi; lippua ei ollut; ei kuulunut ainoatakaan laukausta; kaikki oli laivassa niin hiljaista, että se hämärässä pikemmin näytti merikotkalta, joka mustat siivet levällään lentää liitelee aution rannikon yllä, hiipiäkseen luotojen lomissa saaliinsa kimppuun kuin merimiesten reippaalta, iloiselta tulolta ikävöityyn satamaan. Sama hiljaisuus vallitsi saaren kivisellä lepikkorannallakin; ainoastaan siellä täällä nähtiin jokin puoleksi rapistunut tölli ja sen nurkkain takana joku pakoileva ihmisolento, joka hätäisen uteliaana katseli purjehtijaa, epätietoisena siitä, oliko tuo ystävänä odotettava vaiko vihollisena pelättävä.
Laiva laski ankkuriin yhtä hiljaa kuin oli tullutkin, ja vesille laskettiin vene, jolla varovasti soudettiin läheiseen rantaan, jonka tehtyä kolme tai neljä aseilla hyvin varustettua miestä nousi maalle ja lähti erästä tölliä kohti astumaan. Miesten lähestyessä syntyi vilkasta liikettä mökkien asukasten kesken; naisia ja ukkoja kiirehti metsään kintereillään parkuvia lapsia, ja ne, jotka vanhuuden tahi raihnaisuuden tähden eivät ajoissa ennättäneet pakoon, kokivat hätäisesti piiloutua kivien taa. Turhaan huusivat äsken tulleet heitä seisahtumaan, pakolaisia ei voinut pidättää; kauhea, voittamaton pelko oli heidät yht'äkkiä kokonaan vallannut.
Vieraat astuivat mökin ovesta sisään; valkea paloi vielä takassa; pata, jossa oli illaksi keitettyä kehnoa, pettujauhon mustentamaa puuroa, oli vielä tulella, rikkinäiset siikaverkot, joita juuri oli paikkailtu, olivat vielä levällään lattialla; pahanpäiväinen sänky tuntui vielä lämpimältä, luultavasti jonkun sairaan jäljeltä, joka äkisti oli levoltaan temmattu; yksin maalaamattomassa kehdossakin viheliäisine riepuineen oli jälkiä siitä, että siinä vast'ikään oli ollut asukas; mutta ei yhtään elävää olentoa näkynyt; musta kissa vain oli mukavasti sijoittunut tyhjään sänkyyn, ja köyristi vihaisesti selkäänsä kutsumattomien vieraiden sisään tullessa.
— Aika tyhmiä ihmisiä! — huudahti merimiesten närkästynyt johtaja hollanninkielellä. — Tyhmää väkeä! Me panemme laivamme ja henkemme alttiiksi auttaaksemme heitä vähän suoloilla, ja he karkaavat metsään kuin päättömät kanat.
— Lämmitelkäämme tässä vähän aikaa valkean ääressä, kapteeni, — sanoi eräs hänen matkakumppaneistaan. — He luulevat meitä vihollisiksi; siitä voi päättää, ettei vihollista ole näillä seuduilla. Alus on hyvässä turvassa, ja totta kai asukkaat vähitellen palaavat.
— Hiisi vieköön! Tuolla sängyn alla liikkuu jotakin, — huusi taas kapteeni. — Hoi — tule esille, kissa tai koira, vai mikä lienetkin! Tule esille!
Näin sanottuaan pisti hän kätensä sängyn alle ja veti esille kimpuroivan ja kiljuvan olennon, joka lähemmin katsoen havaittiin valkeatukkaiseksi pojaksi, joka oli pelosta aivan suunniltaan. — Katsohan petoa! — kiljaisi kapteeni pyöräyttäen pojan kiivaasti pois luotaan; — puretko sinä minua käteen? Hyi, lurjus!
Neljä merimiehen kovassa nyrkissä olevaa veristä haavaa osoittikin nyt, että tuo pieni villi oli puolustanut itseään niillä ainoilla aseilla, mitkä luonto on ihmiselle antanut. Mutta kapteeni oli hyvänluontoinen mies, ja ennenkuin veri oli kuivanut, oli hänen vihansa jo lauhtunut. — Hitto näitäkin mokomia Suomen äyriäisiä! — naurahteli hän, pyyhkien kättänsä pikisellä takinhihallaan.
— Täällä lienee otettu koville näinä aikoina, koska lapsetkin ovat oppineet puremaan kuin kissat.
Poika parkui vain edelleen täyttä kurkkua. — Tukitko suusi, nulikka! — ärjäisi laivuri taas naurahtaen, otti valkoisen nisuisen laivakorpun ja piti sitä pojan silmäin edessä.
— Sanopas meille, missä isäsi ja äitisi ovat, niin saat tämän korpun! — lisäsi hän ystävällisesti ruotsiksi, sillä pirkkiöläiset puhuvat ruotsinkieltä.
Poika sieppasi korpun tuota pikaa ja vei sen huulilleen. Hän ahmi sitä silmillään, hänen huulensa alkoivat kouristuksentapaisesti värähdellä; mutta hän ei käynyt siihen hampain kiinni, hän rusensi sen rikki hyppysissään, katsoa töllisteli, kuinka muruset putoilivat lattialle, eikä virkkanut sanaakaan.
— Hitto vieköön tuommoiset ihmiset! — huudahti laivuri jälleen. — Näettekö mokomaa, lyön vetoa, että siitä on pitkät ajat, kun tämä poika on selvää leipää syönyt, ja yhtäkaikki se pukari ei anna itseään lahjoa. Kovat ajat, kovat ajat, koska kansa on käynyt noin uppiniskaiseksi! — Kas tässä poika! vielä yksi korppu — riennä nyt hakemaan isääsi ja äitiäsi ja sano heille, että me olemme heidän hyviä ystäviään, jotka olemme tuoneet heille lastillisen suoloja.
Pienoinen kiisi ulos kuin nuoli. Merimiehet istuutuivat valkean ääreen ja rupesivat puuroa maistelemaan. Se oli pohjaan palanutta, mustaa, mahdotonta syödä, eikä ollut siinä suolan makuakaan. Vähäisten ruokavarain joukosta löydettiin myöskin nuolella ammuttu keitetty lintu ja hiilillä paistettu siian puolikas; kaikki ihan suolatonta.
— Kovat ajat! — toisti sääliväinen laivuri. — Jos täällä olisi niin viljalti tukaatteja kuin täällä on suuri puute suoloista, niin tekisimme hyvät kaupat.
Muuan nainen kurkisti arasti ovesta sisään ja hänen jäljessään tuli kohta muitakin. Vähitellen päästiin selville siitä, että vieraat olivat rauhallisia hollantilaisia merimiehiä, jotka vihollisen risteileväin sotalaivain välitse olivat uskaltaneet purjehtia köyhään pohjolaan, tuomaan sinne sen ainoata välttämätöntä tuontitavaraa — ainoata, jota Skandinavia ja Suomenmaa välttämättömästi tarvitsivat ulkomailta saada — kalleinta, hyödyllisintä ja terveellisintä kaikista maustimista, sitä, jonka ääretön arvo ainoastaan silloin huomataan, kun ollaan sen puutteessa — suoloja.
Tuskin oli tämä uutinen levinnyt, kun jo uusi ja iloisempi liike syntyi pelästyneessä, hävitetyssä ja paljastetussa saaristossa. Sananviejiä lähetettiin vielä samana iltana veneillä kaikkiin läheisiin saariin antamaan tietoa tämän kalliin tavaran tulosta. Muutamissa tunneissa keräytyi useita satoja henkiä, enimmin ukkoja, naisia ja lapsia — sillä Pohjanmaan, samoin kuin koko valtakunnan miehet olivat enimmäkseen tappotanterilla kaatuneet, paenneet pois pohjan perille, Länsipohjaan, taikka myös vihollinen oli heidät maahan hakannut tai vienyt vankeuteen. Nyt syksypuoleen oli kuitenkin osa niistä saaristolaisista, jotka olivat Länsipohjaan paenneet, taas uskaltaneet palata kotejaan katsomaan ja kenties korjaamaan talteen maahan kaivamiansa arvokkaimpia esineitä. Sillä manteren puolelta oltiin nyt vähäksi aikaa turvattuja; vihollisen sotaväki, 8000 rakuunaa ja 5000 kasakkaa, oli kenraalien Tshekinin ja Brucen johdolla lähtenyt liikkeelle leireistään Vaasan ja Isokyrön muinoin rikkailta, nyt tyhjiksi syödyiltä seuduilta edemmä pohjoista kohti. Saaristoa rasittavat kaleerit olivat nyt lokakuussa enimmäkseen siirtyneet etelään päin, tai pitkin rannikkoa seuranneet maaväen kulkua suojellakseen itseään äkilliseltä hyökkäykseltä, jos sattuisivat jäätymään aikaisin kiinni. Koko tienoo huoahti helpotuksesta, ja syksyn myrskyt ja pimeys olivat nyt tervetulleemmat kuin koskaan ennen — mitäpä olikaan luonnonvoimain raivo sodan onnettomuuksiin verraten!
Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät tänne saamaan suoloja, niitä oli jo kauan ostettu ja myyty harvinaistavarana, jonka maksuksi riistettiin vaikka paita päältä; ja vielä tiukemmalla tietysti oltiin sisämaassa ja maan pohjoisissa osissa. Täällä saaristossa myytiin suoloja tuopittain ja korttelittain; ylempänä maassa mitattiin niitä jumprun mitalla;[33] vielä ylempänä niitä myytiin lusikoittain, jopa rakeittainkin ja viimein ei niitä saatu rahalla millään. Jo täälläkin, jossa hätä ei ollut likimainkaan niin suuri, näkivät hollantilaiset sekä säälittäviä että naurettavia kohtauksia. Kun muutamia suolanrakeita tipahti mitatessa maahan, heittäysivät lapset niiden päälle ja nuolivat maata. Äidit ojensivat rintalapsilleen näitä kalliita rakeita, jotka heille olivat suurempiarvoisia kuin sokeri meidän aikoinamme, ja vanhukset joiden oli täytynyt kuukausittain olla tätä ikävöityä maustetta vailla, olivat mielestään nyt yht'äkkiä rikastuneet, suolasivat ihastuksissaan kalansa ja lintunsa, leipänsä ja särpimensä kirpeän suolaisiksi ja söivät sen heti mielihyvästä irvistellen, ikäänkuin olisivat tahtoneet suolata itsensäkin tulevia aikoja kestääkseen, kun tästä hyvästä tavarasta taas oli puute tuleva.
Kaupanteko alkoi jo myöhään illalla ja sitä kesti koko yökauden. Eihän tietty, millä hetkellä vihollisen laiva voi tehdä tästä kaikesta surkean lopun. Mutta mimmoista kauppaa! Suolat vietiin maalle, ja halullisista ostajista ei ollut puutetta, mutta sitä suurempi oli puute siitä, millä ostaa. Jos kenellä sattui olemaan kupariäyri tai hopeatalari, oli se harvinainen löytö, joka vast'ikään oli kaivettu rannalta kiviraunion alta tahi metsästä kuusen juuresta. Maine näistä maanalaisista kätköistä on vielä sata vuotta sen jälkeen kummitellut kansantaruissa ja houkutellut aarteenkaivajan ammattiin ihmisiä, jotka ovat tahtoneet nopeasti ja vaivaa näkemättä rikastua. Kun vihollisia vuonna 1714 tulvi maahan, ja kaikki, jotka paeta taisivat, pakenivat — ja pakenivat niin, että mies, joka avopäin oli mennyt veräjälle, ei ennättänyt palata lakkiaan ottamaan, ja vaimo, joka oli mennyt kaivolle vettä noutamaan, ei ehtinyt muuta kuin huutaa lapsia mukaansa — silloin kätkettiin paljon arvokkainta tavaraa, jota ei voitu muassa kuljettaa, ensimmäisen sopivimman kiven, tai ensimmäisen sopivimman puun ja mättään tahi pientaren alle. Mutta monet, jopa useimmatkin paenneista eivät koskaan enää palanneet, ja ne harvat, jotka palasivat, eivät enää muistaneet paikkaa, mihin olivat kiireissään tavaransa kätkeneet; puu oli hakattu pois tahi oli rajuilma sen kaatanut; kiveä, jonka piti olla merkkinä, oli mahdoton tuntea satojen muiden samanlaisten kivien joukosta, mätäs oli sammaltunut, piennar oli metsittynyt. Senpätähden oli harvinaista, että noita vähiä maahan kaivetuita rahoja ja muita arvokaluja enää löydettiinkään, ja paljon ovat sittemmin tuntemattomat sukupolvet jäljestäpäin löytäneet, ja paljon on vieläkin kätkettynä Suomenmaan povessa. Mutta tapahtui kyllä, niinkuin sanoimme, toisinaan niinkin, että kätköt olivat tallella, ja nyt haettiin esille, mitä niissä oli, ja hollantilaisilta ostettiin suoloja. Muutamain saaristolaisten oli onnistunut kuljettaa kalaa ja tervaa salaisesti Länsipohjaan, jossa olivat tavarastaan saaneet vähän rahaa, mikä nyt oli hyvään tarpeeseen. Mutta useimmilla ei ollut muuta kuin kuivattua kalaa; mannermaalaisilla oli ainoastaan ketun- ja oravannahkoja ja karhuntaljoja suoloihin vaihtaa, ja hollantilaiset olivat kyllin viisaita ja harjaantuneita kauppiaita ottaakseen kaikkia näitä tavaroita vastaan niiden kaikkein halvimmasta arvosta.
13. HOLLANTILAISET POHJANMAALLA V. 1715
Tieto hollantilaisten tulosta oli levinnyt laajalle pitkin rannikkoa, ja vene toisensa perästä lähti sieltä yön pimeydessä purjehtimaan tätä kallista tavaraa hankkiakseen. Mitä ei voitu muassa kuljettaa, kaivettiin kaksinkertaisilla pohjilla varustettuihin kellareihin ja kaivoihin tai kätkettiin latoihin ja ulkohuoneisiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä anniskeli hollantilainen kauppalaiva suolojaan pirkkiöläisille. Kauppa olisi ollut hollantilaisille hyvinkin edullinen, ellei köyhyys olisi ollut niin suuri. Heidän aluksensa sisältö oli laadultaan aivan erikoinen. Turkiksia kaikenlaisia, jyviä, pikeä, tervaa, käsin sahattuja lankkuja, villoja, pellavia, kankaita, vieläpä villapaitoja ja sarkapuseroitakin oli otettu vaihtotavaroina suoloista ja niitä sovitettiin nyt sekaisin laivaan niin hyvin kuin taidettiin. Eikä kuitenkaan täällä Suomen rannikon miltei varakkaimmassa seudussa oltu saatu kaupaksi puoltakaan lastia tätä kaivattua, välttämättömän tarpeellista tavaraa.
Hollantilaisten joukossa oli kaksi matkustajaa, jotka eivät ottaneet osaa kaupantekoon, vaan tuon tuostakin kävivät maissa ja puhuttelivat milloin yhtä milloin toista suomalaista, kysellen heiltä, miten maassa oltiin ja elettiin. Toinen näistä, hoikka nuorukainen, hattu syvään hienoille kasvoille painettuna, kääntyi aina tuon tuostakin malttamattomasti ja kysyvästi katsellen rotevan, harmaapäisen kumppaninsa puoleen, joka vanhan palvelijan kunnioittavalla tuttavallisuudella joka kerta päätänsä pudistaen vastasi: — Ei vielä! ei vielä!
Suolan ostajain joukossa oli eräs iäkäs talonpoika, kahden noin 14- ja 16-vuotiaan poikansa kanssa. Hänen kookas vartensa ja noita muita köyhiä arvokkaampi ulkomuotonsa näytti herättävän tuon nuoren muukalaisen huomiota, ja hän kysyi hyvällä herrasmiehen ruotsilla hänen nimeänsä.
— Lauri Larsson eli Perttilä Isokyröstä, — kuului suomeksi hänen lyhyt vastauksensa, jonka palvelija heti tulkitsi herralleen.
— Ovatko nämä teidän poikianne? — kysyi muukalainen taas.
— Kaksi kahdeksasta jäljellä — vastasi mies jurosti, kääntyen poispäin nostamaan uutta suolasäkkiä laivan kyljessä olevaan veneeseensä.
— Perttilä! Perttilä! — toisti muukalainen, muististaan jotakin tapaillen, niinkuin tämä nimi ei olisi ollut hänelle aivan tuntematon. — Se oli, muistaakseni, Bertelsköldin nykyisen kreivillisen suvun perintötalo.
Mies katsahti herraan, mutta ei vastannut mitään.
— Tunnetteko kenties erään samannimellisen miehen — majuri Kustaa
Bertelsköldin?
Talonpojan ahavoittuneet kasvot sävähtivät tummanpunaisiksi, ja hetkisen aikaa kului ennenkuin hän vastasi: — Muistanenhan sen miehen, joka vei minulta kuusi reipasta poikaa — kaikki täysikasvuisia, kuuden jalan ja kahden tuuman pituisia miehiä, joilla oli voimaa kädessä ja rohkeutta rinnassa.
— Isä parka! — sanoi muukalainen säälitellen. — Voineehan kaipuutanne kuitenkin lieventää tieto siitä, että poikanne ovat kaatuneet kuninkaan ja isänmaansa puolesta urhoollisen miehen johdolla taistellessaan.
Perttilä oli taas ääneti. Hänen surunsa oli liian katkera salliakseen hänen, Tuomas Haanen[34] tavoin, siunata kohtaloaan siitä, että oli saanut uhrata kuusi poikaa isänmaan puolustukseksi.
— Vanhus, — sanoi muukalainen taas, — jos voitte hankkia minulle luotettavan oppaan erämaiden halki Kajaanin linnaan, niin palkitsen teidät runsaasti siitä avusta.
Talonpoika naurahti surullisesti, miltei surkuttelevasti — Kaikki, jotka paeta voivat, pakenevat tästä maasta, jota Herran vitsaus etsii; ylt'ympäri näkee vain verta, tuhkaa ja viheliäisyyttä, metsän pedot kuljeksivat useissa ennen niin rikkaissa kylissä, ja ihmiset piiloutuvat metsissä niiden luoliin; kaikki tiet ja polut vilisevät vihollisia; kaiken maailman kullalla saatte tuskin suojaa päänne päälle tahi leipäpalasta nälkäänne — ja te aiotte Kajaanin linnaan! Te olette, herra, nuori, nuori ja kokematon; kuulkaa neuvoa vanhan miehen, jonka käy sääliksi kauniita parrattomia kasvojanne. Palatkaa sinne, mistä olette tullut; ehkä teillä siellä on äiti, joka valmistaa joka ilta teille vuoteen, tahi sisar, joka sukii teidän mustan tukkanne, taikka morsian, joka hyväilee teidän punaisia poskianne, taikka kenties vanha isä, joka kerta on itkevä kuullessaan, että vihollinen piikillään on naulannut teidät Suomen hongan runkoon tahi sitonut teidät satulansa nuppiin ja niin pakottanut teidät juoksemaan avojaloin lumessa, kunnes henkenne heititte. Palatkaa, nuori mies: vielä on teillä aikaa. Jos kuolemaa etsitte, niin etsikää sitä sen leppeämmässä muodossa jollakin vieraalla sotatanterella; täällä ei ole mitään sotatannerta, ainoastaan tuntemattomia kipuja ja unohdettuja hautoja. Menkää! Mitä täältä etsitte? Täällä ei vallitse ainoastaan kuolema, täällä vallitsee toivottomuus!
Näin puhuttuaan hyppäsi ukko laivan kupeella olevaan veneeseensä, viittasi äänettömän jäähyväisen ja oli kohta kadonnut erään niemen taakse. Synkein mielin katseli muukalainen hänen katoamistaan. — Mikä nyt neuvoksi? — sanoi hän epäröiden itsekseen.
— Mennään hollantilaisen muassa, — sanoi hänen takanaan palvelijan ääni, — Täällä ei käy maalle nouseminen, rannikko on vihollisen vallassa, ja erämaat tällä vuodenajalla mahdottomat kulkea. Hollantilainen on tänään päättänyt mennä edemmä pohjoista kohti, kun ei saanut enempää kuin puolet lastistaan myydyksi. Meidän täytyy mennä hänen muassaan.
— Sinä olet oikeassa, Topias, — vastasi muukalainen.
— Meidän täytyy koettaa pohjoisempaa.
Hollantilainen lähtikin seuraavana yönä purjehtimaan, jatkaen vaarallista kulkuaan pohjoista kohti. Oli kuultu, että vihollisen päävoima tätä nykyä majaili Kokkolassa ja sen ympäristöllä, jonne jäljelle jäänyt kaleerilaivastokin oli siirtynyt, ollakseen yhteydessä maa-armeijan kanssa. Rohkea purjehtijamme painui sentähden likemmä Ruotsin rannikkoa, kunnes oli tullut ryöstetyn Uudenkaarlepyyn väylän, poltetun Pietarsaaren ja Kokkolassa olevan päämajan sivuitse. Mutta tultuaan Kalajoen kohdalle läheni hän taas Suomen rantaa ja teki vieläkin varovaisia yrityksiä pohjoista kohti tiedustellakseen, uskaltaisiko maihin laskea. Hän koetti sentähden tavoittaa pakolaisia merellä; näiden pelko oli niin suuri, että he heittivät arvokkaimmat lastinsa mereen, päästäkseen paremmin pakenemaan. Hollantilainen ei ollut mikään paha mies; aluksi hän kiroili "noita aasin päitä" ja lopuksi antoi hyvät lahjat "noille kurjille raukoille". Hoikka muukalainen ja hänen Topiaksensa olivat tulkkina. Ja "ei vielä" vastasi lyhyesti aina tuon tuostakin Topias.
— Me tiesimme, — kertoivat pakolaiset, — että vihollinen 13 000:n miehen suuruisena joukkona oli leirissä Kokkolan kaupungin ja pappilan pelloilla. Mutta kun se ei näyttänyt aikovan sen edemmä ja kun meillä oli vahva vartijajoukko Siikajoella, mahdollisia partiojoukkoja pidättämässä, niin palasivat elokuun lopussa sekä papit että talonpojat, jotka sitä ennen olivat Kemiin paenneet. Vuoden 1714 syysvilja seisoi valmiina pelloilla; joka rukiinjyvä oli aarre, ja kenpä ei olisi tahtonut korjata, mitä korjata voitiin! Leikkaamiseen ei ollut aikaa, pellot niitettiin viikatteilla; puimiseen ei ollut aikaa, lyhteet pantiin rattaille, ja joilla vielä oli hevonen, ne ajoivat sillä pohjoista kohti, mutta useimmat valjastivat itsensä ja vaimonsa kuorman eteen, ja lapset lykkäsivät perästä, ja pienimmät pantiin olkien päälle. Moni haki nyt käsiinsä, mitä oli kätkenyt ja mitä ei ollut ennättänyt ensimmäiselle pakoretkelle lähtiessään mukaansa ottaa; ja niin nähtiin nyt taas loppumattomia ratasjonoja maantiellä, kaikki menossa pohjoiseen päin. Se, joka oli ollut edellisen vuoden kohtaloita kokemassa, sai nyt taas nähdä saman surkeuden kuin silloin, kun vihollisen kaleerit laskivat maihin Lapuanjoen suussa, sillaikaa kun kasakat hyökkäsivät maantietä eteenpäin. Yksi ainoa jonon jälkipäästä kuuluva huuto voi säikyttää satoja edellä ajavia; jyvät ja tavarat ja vaatteet viskattiin tien viereen; jos hevonen oli rattaita vetämässä, riisuttiin se valjaista, ja se, joka ennätti, ratsasti tiehensä; jos pyörä meni rikki, ei ollut aikaa sitä korjata, ja kaikki täytyi jättää vihollisen hyväksi. Mies etsi vaimoaan, äiti etsi lapsiaan, lapset äitiään, eksyneinä tuohon suureen kiirehtivään joukkoon. Ja vihdoinkin tuli vaara toden takaa. Siikajoen vartijajoukolla, joka oli pelkästään talonpoikia, ei ollut sen parempia päälliköitä kuin eräs vanha maalari ja muuan juoppo aliupseeri. He eivät ymmärtäneet asettaa etuvartijoita ja saivat äkkiarvaamatta vihollisen kimppuunsa. Mannstein ja Tsherkasnikoff karkasivat ratsuväen kanssa heidän kimppuunsa ja löivät ja hajoittivat koko vartijajoukon, jonka tehtyään he samaa vauhtia riensivät aina Liminkaan ja Ouluun asti ahdistellen pakolaisia takaapäin. Mitä sitten tapahtui, sen voi paremmin ajatella kuin sanoa. Monta pappia ja herrasmiestä otettiin nyt vangiksi ja vietiin sitten Turkuun, mutta jäljelle jäänyt väestö pakeni metsiin, ja — niin lopettivat pakolaiset puheensa — koko maa Siikajoen ja Oulun välillä on tällä hetkellä asumaton, suitseva erämaa.
Hollantilainen rypisti kulmiaan ja jatkoi kulkuaan. Täällä ei ollut mitään ansaittavaa.
Oulun kohdalla hän vaihtoi laukauksia erään venäläisen kaleerin kanssa, joka vielä myöhään syksyllä oli pakolaisia tavoittelemassa. Kevyt purjealus käytti hyväkseen sitä etua, mikä sillä oli raskassoutuiseen kaleeriin nähden, lähetti sille sivu mennessään muutamia hyvästi tähdätyitä kuulia laitaa vasten ja jatkoi vaarallista kulkuaan näillä tuntemattomilla vesillä, missä paremmatkin merikartat kuin ne, joita siihen aikaan käytettiin, parinkymmenen vuoden perästä käyvät kelvottomiksi maan kohoamisen ja veden vähenemisen vuoksi.
Vihdoinkin lokakuun viimeisinä päivinä laski alus ankkurinsa Suomenmaan suurimman joen, valtavan Kemin suulle, alkoi siinä tehdä edullista kauppaa asukasten kanssa. Kemissä majailivat siihen aikaan Suomen ja Ruotsin armeijan äärimmäiset etuvartijat eversti Boijen komennon alla, noin neljän- tahi viidensadan miehen suuruinen osasto säännöllistä sotaväkeä, jolla oli apunaan melkein yhtä paljon nostoväkeä. Seutu oli siis ainakin siksi hetkeksi turvattu, ja koska se tähän asti oli sodan rasituksista vähemmin kärsinyt, niin että ainoastaan puolet väestöstä oli surmattu tahi hajoitettu ja kenties ainoastaan kolme neljättä osaa seudun omaisuudesta oli mennyt sotaveroiksi tahi hävinnyt viimeisten vuosien onnettomuuksissa, niin oli suoloilla täällä hyvä menekki ja niitä voitiin ostaa osaksi myöskin kovalla rahalla. Eritäinkin kelpasivat hollantilaisille ne raskaat leimatut vaskiharkot, jotka muutaman ajan, niinkuin Spartan rautaraha, kiersivät liikkeessä kullan ja hopean verosta, ja joita, sittenkun niitä kohta taas ruvettiin ala-arvoisilla rahamerkeillä pois vaihtamaan, useissa paikoin kätkettiin maahan, tullakseen sadan vuoden perästä sieltä esille kaivettaviksi ja suomalaisiksi kahvipannuiksi taottaviksi.
Muukalainen kysyi Topiakseltaan, ja tämä, kysyttyään neuvoa asiantuntevilta, antoi vihdoin viimeinkin vastaukseksi, että "nyt voisi koettaa"; jonka jälkeen molemmat, herra ja palvelija, oppaan seurassa lähtivät vaaralliselle matkalleen Suomen ainoaan jäljellä olevaan varustukseen, vähäiseen Kajaanin linnaan.
14. KAJAANIN LINNA.
Vielä muistanet, ystävällinen lukija, ne muinaiset päivät, jolloin aikansa suurin historioitsija ja eräs ihana saksalainen ruhtinatar huokailivat Kajaanin linnan muurien sisäpuolella. Seuraa siis meitä vielä kerran tuonne kauas pohjolaan, noiden harmaiden muurien luo, pauhaavan Ämmäkosken ääreen. On talvi nyt niinkuin silloinkin; valkea lumi peittää kuusien oksat, ja jää kurottaa voimatonna äärimmäistä reunaansa ärjyvää putousta kohti, jota se ei voi sulkea jähmettyneeseen syliinsä. Mutta seutu linnan ympärillä ei ole enää niin autio kuin ennen. Pieni kaupunki sen vierellä vilisee sotaväkeä; kaikki lähiseudun pirtit ja mökit ovat täynnä harmaita takkeja, ja kun niihin ei likimäärinkään koko armeija mahdu, on joen rannalle pystytetty rivittäin lautakojuja, ja kun ei edes niissäkään ole sijaa yhä eteneville joukoille, on lumesta luotu majoja, jotka sisäpuolelta on verhottu niinimatoilla ja varustettu ovilla ja pienillä ikkunoilla, jotka lasiruutujen asemesta on telttakankaalla peitetty.
Venäjän armeija kenraali Tshekinin johtamana piiritti Suomen viimeistä jäljellä olevaa varustusta, Kajaanin linnaa. Nopea oli miesten vaihdos tässä tilapäisessä leirissä. Neljä tuhatta miestä marssi tänne joulukuun alussa v. 1715, ja tammikuun alussa seuraavana vuonna oli jo enin osa niitä kadonnut maan päältä. Mutta eivät puolustajain miekat eivätkä kuulat olleet heitä kaataneet niinkuin elomiehen viikate oljet, vaan kaataja oli Egyptin surmanenkeli, joka muinoin hävitti Sanheribin sotajoukon ja joka nyt hävittävän sotaruton hahmossa tapaili satoja ja tuhansia piirittävästä sotajoukosta. Kaksi suurta parakkia oli sairaalaksi laitettu; yhä tuotiin niihin uusia sairaita; yhä korjattiin niistä pois toisia, jotka olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja nyt saivat käydä levolle pohjolan lumen alle. Niin kauhistava oli mieshukka, että kun 3000 miestä verestä väkeä tammikuussa taas tuli leiriin, ei sotaan kykenevä miehistö vähän ajan kuluttua ollut suurempi, vaan pienempi kuin piirityksen alussa kuukautta sitä ennen.
Kuitenkin oli tämä voima mahdottoman suuri piiritettyjen voimaan verraten. Majuri Fieandtilla oli linnan puolustajina 50 invaliidia, ontuvia, rampoja ja silmäpuolia Suomen armeijan loppumiehiä, joiden apuna oli muutamia tuolla salaperäisellä ja pelätyllä "sissien" nimellä tunnetuita partiolaisia, kaikki sydäntynyttä ja ryysyihin puettua väkeä, jotka olivat tottuneet viikoittain ja kuukausittain tappelemaan ilman katon suojaa, ilman muuta ruokaa kuin pettuleipä, nuolella ammutut oravat ja tautiin kuolleet hevoset. Nämä puolustautuivat sellaisella miehuudella, jota sopii verrata karoliinien kauneimpiin urotekoihin tänä ylen epätoivoisena aikana. He torjuivat rynnäkön toisensa perästä ja tekivät yöllisiä hyökkäyksiä linnasta, ei tosin toivossa voittaa mitään ratkaisevaa etua, vaan lisätäkseen vihollisen ruoka- ja ampumatarpeilla linnan omia niukkoja varoja. He taistelivat yötä ja päivää ilman mitään avun toivoa, ollen enemmän kuin 30 penikulman päässä lähimmistä ruotsalaisista sotajoukoista — he taistelivat ilman pelastuksen toivoa menetetyn maan puolesta, jonka koko avara ala aina tähän äärimmäiseen kolkkaan asti oli vihollisen vallassa — oman onnensa nojaan jääneinä ja kuninkaansa unohtamina, jonka edestä he kuitenkin vertansa vuodattivat — ja maailman unohtamina, joka ihmetellen ja säälien katseli toisia etelämpänä olevia taistelijoita tässä suuressa Kaarle-kuninkaan ja hänen miestensä kuolonkamppauksessa — joka päivä nälkää, vilua, tautia ja pakolaisten vaikeroimisia kärsien ahtaissa linnan holveissa. Ja he eivät horjuneet, eivät napisseet eivätkä koskaan valittaneet. Joka aamu ja ilta pitivät he rukouksia keskimmäisessä holvissa, jossa Paltamon rovasti Cajanus, joka koko perheensä kanssa oli linnaan paennut, totisen jumalanpelon järkkymättömällä levollisuudella kehoitti heitä aina kuolemaan asti lujina pysymään. Ja kun he lukivat harvoja rivejänsä ja kun milloin mikin heistä havaittiin haavojen tai taudin takia kykenemättömäksi sotimaan, silloin nähtiin näiden riutuneiden, ryysyisten, ruudinsavusta mustuneiden haamujen vapaaehtoisesti astuvan tyhjiksi jääneille paikoille; he nukkuivat tuntia vähemmän, he tekivät työtä tuntia kauemmin, he vuodattivat verta vähän enemmän kuin ennen, he kävivät yksi monen verosta, he olivat joka paikassa läsnä — ja vihollinen näki kummakseen puolustajain luvun pikemminkin karttuvan kuin hupenevan. — Vaeltaja, sinä, joka pohjolan kesäpäivänä astuskelet kukistuneen Kajaanin linnan soralla, älä käy välinpitämättömänä näiden muurien ohitse; nosta hattuasi niiden haamujen edessä, jotka näillä raunioilla aaveilevat, sillä oli aika, jolloin tämä vähäinen maan kolkka oli ainoa paikka, mikä oli Suomesta tähteenä, ja urhoollisia Suomen miehiä olivat ne, jotka täällä vuodattivat verensä isänmaansa edestä!
Tuskin olisi kumminkaan puolustajain urhoollisuus mitään auttanut, jos vihollinen olisi saanut järeätä tykistöä muassaan tuoduksi. Onneksi se oli sille mahdotonta. Se ampui pienillä kenttätykeillä ja kranaateilla, jotka eivät mitään mahtaneet lujille muureille, ja linna, jonka tykistö oli vielä surkeammassa tilassa, vastasi ammuntaan hyvästi tähdätyllä, hyvin säästävästi käytetyllä kivääritulella. Sen ohessa ammuttiin molemmin puolin nuolillakin; kalmukit ja muut säännöttömät joukot olivat siihen aikaan hyvin harvoin pyssyillä varustettuja, ja suomalaiset kävivät usein jouseen käsiksi ruutia säästääkseen — se oli ikivanhan jousella ampumisen viimeinen aika, sillä Isonvihan jälkeen ei jousia enää käytetty ja niitä löytyy vain maasta tai vanhoista romukätköistä, ja ne ovat usein luukoristuksilla kauniisti silattuja ja varustettuja teräskaarella, jota vuosisadat ovat ruostuttaneet ja jota nykyajan käsivarret eivät enää kykene jännittämään.
Eräässä linnan kammiossa, jonka pieni rautaristikolla varustettu ikkuna oli Ämmään päin, makasi kookas nuori mies, pahojen haavain uuvuttamana ja kykenemättömäksi käyneenä halvalta vuoteeltaan nousemaan. Hänen partansa oli kasvanut pitkäksi, hänen silmänsä olivat kuopalla; hänen jäntevä, nyt hervoton kätensä lepäsi sängyn syrjällä, koneentapaisesti pidellen nukkea, jonka eräs pienoinen tyttö vast'ikään oli hänelle antanut. Cajanuksen perhe asui näet viereisessä huoneessa, ja haavoitettu katseli aikansa kuluksi lasten leikkiä. Ajan luonnetta kuvaavaa oli, että nukellakin oli pieni puumiekka kupeellaan. Pienet tyttösetkin leikkivät sotaa, vieläpä rintalapsetkin olivat niin tottuneet tykkien jyskeeseen ja kuulain rätinään linnan muuria vastaan, ettei niitä enää muulla kehtolaululla tarvittu nukuttaa.
Haavoitettu soturi oli Kustaa Bertelsköld. Oli ilta. Eräs nuori mies astui sisään, istuutui sängyn syrjälle ja katseli haavoitettua hellällä ystävyydellä. Kehittymättömistä, lapsimaisista kasvoista päättäen oli äsken tullut tuskin vielä ennättänyt nuoruuden ikään, ja todella olikin hän vasta 12:n tai 13:n vuoden vanha. Mutta pituudessa hän veti jo vertoja Bertelsköldille, joka oli seitsemän jalan pituinen. Tämä nuori jättiläinen, joka sittemmin kasvoi kahdeksan jalan ja neljän tuuman pituiseksi, oli Taneli Cajanus, rovasti Juhana Cajanuksen pojanpoika, Gyllenhjertan aatelista sukua.
— Tänä yönä tehdään hyökkäys — sanoi tämä kummallinen poika miellyttävästi hymyillen; — ja nyt hankimme majurille pisaran viiniä. Sitäpaitsi ovat halot lopussa, ja päästyämme kerta venäläisten limppujen makuun ei pettuleipä enää tahdo maistua.
— Tuleeko hyökkäys pitkällekin ulottumaan? — kysyi Bertelsköld.
— En tiedä; mutta Manamansalossa sanotaan olevan sissejä; meidän täytyy pyrkiä niin kauas kuin suinkin sille suunnalle, ja ruutimiina on luotu räjäytettäväksi heti, kun olemme linnaan palanneet. Olipa hyvä, että valtasimme ne kolme tynnyriä ruutia viimeisessä hyökkäyksessä; meillä on nyt sitä tarpeeksi asti räjäyttääksemme vaikka koko linnan ilmaan.
— Se kai tässä viime lopussa täytynee tehdäkin, vai mitä luulet,
Taneli? — sanoi haavoitettu sankari surullisesti hymyillen.
— En minä sentähden Ämmään hyppää, — sanoi poika uljaasti. — Kaikki portit selkoselälleen — tuhat vihollista kimppuumme, ja jos ei kukaan muu halua viedä sytytintä ruutikellariin, niin minä sen teen. Mutta hyvästi nyt, majuri; älkää maatko valveilla ampumista kuunnellen, kyllä se käy hyvästi, ja ennenkuin päivä koittaa, tuon minä majurille pullollisen hyvää viiniä — jos silloin vielä elän.
Ilta kului. Yö tuli. Sydänyön aikana, kun kuu oli peittynyt paksuihin pilviin, kuului hälinää linnan läntiseltä puolelta, samalta suunnalta, mistä Ämmän putouksen ikuinen pauhu kuului pohjoisen talviyön hiljaisuudessa. Haavoitettu sotilas ei saanut unta: hän kuunteli tottunein korvin jokaista laukausta, jokaista aseen kalskausta, joista voisi arvata tappelun menon. Mutta kovin vaillinaiset olivat tällä tavoin saadut tiedot. Hän huomasi lähimmissä huoneissa valkeata. Hyökkäys oli mitä rohkeimpia, ja sinä yönä nukkuivat linnassa ainoastaan pienet lapset, joilla ei ollut mitään aavistusta vaarasta. Enemmän kuin puolet varusväestä oli mennyt ulos; alun neljättäkymmentä miestä kolmea tahi neljäätuhatta vastaan. Muut seisoivat vartiossa, käsi sytyttimellä, sormi liipasimessa kiinni. Vieläpä naisetkin seisoivat vartiossa, valmiina laukaisemaan, ja lapsia, joilla kullakin oli määrätty paikkansa, mihin heidän piti ruutia ja kuulia kantaa, lohduteltiin sillä makealla toivolla, että he saisivat palkakseen kupillisen maitoa niistä viidestä tai kuudesta lehmästä, jotka linnassa vielä olivat elossa.
Vihollinen ei kumminkaan liikkunut, joko sentähden, että se pelkäsi väijytystä, tai kenties oli varma saaliistaan eikä huolinut ruveta miehiään hukkaamaan. Sekava hälinä ilmaisi kumminkin, että koko vihollisen leiri oli jalkeilla. Jo viimein, viiden tahi kuuden pitkän tunnin kuluttua kuului taas aseitten kalsketta aivan muurien viereltä, ja pohjoispuolinen portti avattiin palaaville. Bertelsköld kuunteli. Laukauksista ja hälinästä voi hän arvata, että palaavien vain hädin tuskin ja kovasti taistellen onnistui päästä linnaan takaisin. Kuinka kernaasti olisi haavoitettu karoliini luopunut vaikka vasemmasta kädestään, saadakseen olla mukana ja taistella oikealla!
Vaikka huone oli etelään päin, ei tammikuun aamun ensimmäistä sarastusta vielä näkynyt, kun nuori jättiläinen syöksähti huoneeseen, kantaen kädessään vähäistä saviastiaa. — Juokaa majuri, juokaa! — huusi hän, — se tekee teille hyvää! — ja niin puhuen vaipui hän tainnoksiin sotilaan vuoteen viereen.
Naiset riensivät sisään ja saivat hänet jälleen tointumaan. Bertelsköld puristi kiitollisena hänen kättänsä. — Se pisara on maksanut enemmän kuin viinipisara maksaakaan — sanoi hän liikutettuna.
— Älkää minusta huoliko, — sanoi poika, joka vuoti verta useista lievistä haavoista. — Minä olen tehnyt tehtäväni; olen hakannut maahan viisi tai kuusi vihollista; se ei paljon auta. Mutta sissit olen tavannut ja auttanut heitä tänne. Me ryntäsimme aina Oulunjärven jäälle asti ja puhalsimme torviin, niin että Hiiden linna tuolla etäällä kajahteli. Me olemme ottaneet halkoja, mutta emme muonaa. Palatessamme oli meillä puolet vihollisen voimasta vastassamme. Ei ainoakaan meistä olisi tullut takaisin, ellei Ämmä olisi auttanut meitä kuluttamalla jäätä altapäin, niin että se murtui vihollisen alta ja tempasi heistä ainakin satakunnan syvyyteen. Mutta voiton me ostimme kalliisti — kovin kalliisti, majuri, sillä puolet meidän miehistämme kaatui tai joutui vangeiksi. En tiedä, onnistuiko viidentoista tahi kahdenkymmenen päästä portille. Mutta meillä on kymmenen ripeätä sissiä muassamme, ja niiden joukossa yksi, joka heti kysyi majuria.
— Ripeitä poikia! — huudahti Bertelsköld. — Kuka vielä muistaa, että minäkin olen elossa?
15. AMATSOONIEN MAASSA.
— Kukako teitä muistaa? — toisti Taneli. — Mistäpä minä sen tietäisin? Eräs pienoinen hienohipiäinen keikari, joka hyvin mahtuisi takinhihaani! — Ja jättiläispoika naurahteli ylenkatseellisesti.
Samassa nähtiin ovessa takkatulen valossa hoikkavartaloinen, kalliiseen turkistakkiin puettu nuorukainen; leveäreunainen hattu, jota hän sisään tullessaan ei ollut päästään ottanut, varjosti hänen kasvojaan, niin että vain hänen parraton leukansa ja hienot vaaleat kasvonsa, jotka olivat taistellessa ruudinsavusta vähän mustuneet, olivat näkyvissä. Syntyi äänettömyys huoneessa. Kummallinen tunne valtasi Bertelsköldin. — Mene, Taneli, mene ystäväni! — sanoi majuri. — Tällä nuorella herralla on ehkä jotakin kahdenkeskistä puhuttavaa.
Taneli meni, luoden tyytymättömän katseen outoon vieraaseen. Hän näytti luonnonlapsen tarkalla vaistolla aavistavan, että äsken tulleesta voisi tulla kilpailija, joka sysäisi hänet pois majurin suosiosta, jota hän tähän saakka aivan riidattomasti oli nauttinut.
Syntyi uusi äänettömyys, jota ei kumpikaan näyttänyt tahtovan keskeyttää. Viimein nousi Bertelsköld puoleksi ylös vuoteeltaan ja sanoi: — Nuori mies, te olisitte saattanut valita paremman turvapaikan kuin tämä on. Mutta lienette ehkä pakolainen jostakin poltetusta talosta?
— Koko valtakunta on kuin poltettu talo, — sanoi vieras sointuvalla äänellä, joka ajoi veret Bertelsköldin kalpeille kasvoille. — Ihmiset etsivät ystäviänsä; mistä heidät löytävät; yksi asunto ei ole toistaan huonompi.
Haavoitetun ajatukset sekaantuivat, hänen päänsä vaipui kovalle päänalustalle. Houreisia sanoja kuului hänen huuliltaan. — Hevoseni! — huusi hän; — hevoseni! Hakatkaa päälle, pojat, hakatkaa! He vievät tuon naisen muassaan, ja meidän täytyy pelastaa hänet!
Tuota pikaa oli vieras hänen vierellään, asetti päänalustan paremmin ja laski sievän valkoisen kätensä majurin korkealle kaarevalle otsalle. Mutta haavoitettu jatkoi: — Ratsasta, Taneli, kiireesti! Suitset höllälleen, kannukset kupeisiin! Meidän täytyy löytää hänet, vaikka henkemme menisi. Mutta varo, lapseni, ettet ratsasta talonpoikain peltojen yli. Meidän täytyy säästää omaa maatamme! Kiireesti, Taneli, kiireesti … ei sinne, se tie vie Pultavaan ja Isokyröön … tänne, tänne, täällä on Narva … täällä!
Taneli kuuli huudon, riensi huoneeseen ja tarttui vierasta kovasti käsivarteen. — Varo lumoamasta majuria, — huusi hän; — muuten heitän sinut muurin yli hyppimään harakkaa vihollisen edessä! Se on ainoa konsti, mihin kelpaat.
— Taneli, Taneli! sinua etsitään, vihollinen hankkiutuu rynnäkköön! — huudettiin ulkoa. — Pitäkää häntä silmällä, ettei hän surmaa majuriani! — huusi Taneli ja riensi ulos. Ei kukaan nyt joutanut Bertelsköldiä hoitamaan. Vieras puhalsi pieneen pilliin, ja vanha Topias astui sisään. Lukija on arvattavasti jo tuntenut tämän äsken tulleen samaksi nuoreksi matkustajaksi, jonka näimme hollantilaisen aluksessa suolakauppoja tehtäessä.
Topias, harvapuheinen, Porin omituista murretta puhuva ukko, kävi majurin haavoja tutkimaan ja pudisti päätänsä. — Ovatko ne vaarallisia? — kysyi levottomasti hänen nuori herransa.
— Voisivat tulla, — vastasi ukko lyhyesti. — Nämä Lapin tietäjät luulevat siinä olevan kyllin, että vain sulkevat verenjuoksun luvuillaan.
— Niin käytä sitten ruohojasi ja jos saat hänet pelastetuksi, niin valitse pitäjäsi paras maatila; minä ostan sen sinulle.
Topias nyökäytti päätänsä; hän katsoi tarpeettomaksi ruveta sen enempää puhumaan näin selvästä asiasta, ja hetkisen kuluttua olivat haavat, rinnassa ja käsivarsissa olevat neljä tahi viisi piikinpistoa ja yhtä monta sapeliniskua taitajan kädellä sidotut. Sitten hän antoi haavoitetulle jotakin juotavaa, jonka oli valmistanut pienessä pussissa mukanaan kuljettamistaan ruohoista. Hourailu lakkasi; Bertelsköld vaipui levolliseen uneen ja nukkui umpeensa 12 tuntia, sill'aikaa kuin taistelu riehui muurien ympärillä, ja linnanväki töin tuskin sai uuden rynnäkön torjutuksi.
Ilta oli jo tullut, kun hän rauhallisesti heräsi, tuntien itsensä uudistuneista voimistaan onnelliseksi. Topias oli mennyt erään väsyneen vartijan sijaan muurille vartioon; tuo hieno nuorukainen istui sängyn luona eikä malttanut olla ilosta hiljaa huudahtamatta. Takkatulen valo sattui nyt kirkkaammin hänen kasvoihinsa, joissa ei enää näkynyt ruudin savua. Bertelsköld katseli häntä ihan äänettömänä; hänen silmistään näkyi, ettei hän oikein tiennyt, istuiko hänen edessään ainoastaan kauniin unennäön haamu.
— Voitko nyt paremmin? — kysyi vieras. — Ei, noin kummallisesti et saa minua katsella, — lisäsi hän, punan taas noustessa haavoitetun poskiin. — Olisipa minun tosiaankin pitänyt närkästyä, ettei minua heti tunnettu — mutta minä annan sinulle anteeksi sillä ehdolla, että nyt tunnet minut ja kuuliaisesti mukaudut käskyihini.
Samassa tempasi nuorukainen päästään leveäreunaisen hattunsa, jota tähän asti oli siinä pitänyt, ja Bertelsköld tunsi heti paikalla Eeva Rhenfeltin, syntyisin Falkenberg, ihanat, uljaat ja päättäväisyyttä osoittavat kasvot. Pitkä musta tukka oli vain poissa ja kaarelle leikattu niskassa, ettei se omistajaansa ilmaisisi.
— Mutta eikö tämä ole vain unennäköä! — huudahti majuri — ja aavistaen rakastettunsa uhrauksen suuruuden, vierähti yksi ainoa iso kirkas kyynelkarpalo hänen miehuullisesta silmästään.
— Hiljaa, herraseni, en salli mitään mielenliikutusta; siitä saat vastata uuden lääkärisi edessä. Lupaa kuunnella minua niinkuin siivo lapsi, niin kerron sinulle sadun. Minä sain kesällä kirjeesi, jossa uudestaan pyydät minua panemaan kaikki vaikuttimet liikkeelle, hankkiakseni apua Suomelle. Mitäpä auttanee, että käännyn neuvoskunnalta sitä pyytämään, ajattelin minä; neuvoskunta on kerran ennenkin luvannut, mitä ei ole voinut täyttää. Minä hain käsiini kuninkaan Stralsundista; se ei ollut helppoa, kuten ymmärrät, mutta minä näin hänet…
— Näitkö hänet, Eeva?
— Hiljaa! Minä sekä näin että puhuttelin häntä. Hän muisti sinut vallan hyvin…
— Ah, hän muisti minut vielä!…
— Hiljaa, jos luulet minua unennäöksi, niin älä pakota minua jälleen katoamaan. — Hän puhui sinusta kunnioituksella. — Urhokas mies! sanoi hän — kuuletko, se on jo jotakin, kun Kaarle-kuningas sanoo miestä urhokkaaksi! No niin, en tahdo sinua kovin ylpistyttää. Mitä siihen apuun tulee, jota Suomelle pyysin … niin kuningas lupasi, ettei hän sitä unohtaisi, kun vain ensin oli suoriutunut preussiläisistä, saksilaisista ja tanskalaisista. Sinun tulisi pitää puoliasi, sanoi hän, niin kauan kuin voit…
Bertelsköld naurahti. — Kun Kaarle-kuningas sanoo: niin kauan kuin voit, niin se tietää: niin kauan kuin minulla on tynnyri ruutia tähteenä räjäyttääkseni itseni ja linnan ilmaan. Onpa hyvä tietää; juuri samaa olen jo kauan ajatellut.
— Ei, se ei voinut olla kuninkaan tarkoitus, — jatkoi Eeva hämmästyksissään; — minä olen vakuutettu siitä, että hän mieluummin käyttää kättäsi siellä, missä se parhaiten voi olla hyödyksi isänmaalle. No niin, minä palasin Tukholmaan. Smoolantiin; minä etsin maaelämän rauhallisuutta tilallani. Turhaan; ajatukseni asustivat sinun luonasi, sinun vaaroissasi ja kärsimyksissäsi, ne ajelivat minua yötä ja päivää ja karkoittivat unen silmistäni. Kykenemätön kun olen aseita kantamaan isänmaani hyväksi, niin mitäpä varten olisin elänyt, jollen sinua varten! En voinut kauemmin enää kestää, minun täytyi etsiä sinut, kuollakseni kanssasi, jos niin täytyy; enhän kumminkaan voi elää ilman sinua! Suomen pakolaisten joukosta tapasin ukon, jolla oli uskallusta seurata minua, uhrasin pitkät hiukseni sinulle, koska en, niinkuin Karthagon naiset muinoin, voinut uhrata niitä isänmaalleni. Tahdoin päästä Suomen puolelle, mutta millä keinoin? Menin erääseen hollantilaiseen alukseen; me laskimme siellä täällä maihin, tehdäksemme kauppaa suoloilla; mahdotonta oli löytää ainoatakaan turvallista paikkaa ennenkuin perimmässä pohjolassa, Kemissä! Siellä erkanin hollantilaisista, pyrkiäkseni hävitetyn maan kautta luoksesi. Enemmän kuin kolme pitkää kuukautta olen minä harhaillut erämaissa tänne päästäkseni — Kustaa, sinun ei tarvitse hävetä minua, minäkin olen kärsinyt sotaa, nälkää ja janoa. Mikä elämä noiden partiolaisten, noiden sissien ja kivekkäitten seurassa, jotka elävät kuin rosvot sakeimmissa metsiköissä ja äkisti hyökkäävät suksillaan esiin, hätyyttääkseen vihollisen kuormastoa, kaapatakseen jonkin vartijajoukon vangiksi, hakatakseen maahan jonkin retkeilijäjoukon, ja sitten taas kadotakseen kuin sumu luoksepääsemättömiin lymypaikkoihinsa! Kaiken kultani olin jo menettänyt, olinpa menettänyt toivonikin päästä enää luoksesi, kun vihdoin viimein tapasin partiojoukon, jonka onnistui päästä aina Oulunjärven jäälle asti ja sieltä yöllisen hyökkäyksen tapahtuessa tänne Kajaanin linnaan!
— Eeva, — sanoi Bertelsköld liikutettuna, — tiedätkö, että nyt olet amatsoonien maassa, joilla, sen mukaan kuin Messenius ja Rudbeck väittävät, ennen vanhaan on ollut valtakuntansa ja oikea pesäpaikkansa täällä Kajaanissa? Kuka heistä on vetänyt sinulle vertoja rohkeudessa?
16. KUN SUOMEN VIIMEINEN LINNA KUKISTUI.
Oli paukkuva pakkasaamu tammikuussa 1716. Kajaanin linnan päällikkö, majuri Fieandt oli kutsunut sotaneuvoston kokoon linnan keskimmäiseen holviin. Emme saa ajatella loistavaa, komeissa vormupuvuissa olevaa esikuntaa. Siinä oli vain linnan puolustusväki, niin monta kuin sillä hetkellä muureilta liikeni. Mikä seura! Kahdenkymmenen paikoille nälkiintyneitä ja ryysyisiä haamuja, paleltuneita, uupuneita ja vertavuotavia viimeisen, melkein kaiken yötä kestäneen rynnäkön jälkeen, jonka he epätoivon hurjistuneella rohkeudella olivat torjuneet. Kaikki linnan ruoka- ja halkovarat olivat loppuneet. Viimeinen lehmä oli teurastettu, viimeinen lavitsa, jopa lasten makuusijatkin oli polttopuiksi särjetty. Oli niin kylmä, että hengitys nousi kuin savu kaikkien huulilta, ja kädet tarttuivat kiinni jäätyneihin kiväärinpiippuihin.
Asiain näin ollen oli vihollinen ehdottanut armoille antautumista, pakkosovintoa. Linnan päällikkö katsoi velvollisuudekseen ilmoittaa siitä väelleen, mutta hänen käytöksestään havaittiin jo heti kohta, ettei hän tehnyt sitä niinkään paljon neuvoa kysyäkseen kuin osoittaakseen kunnioitusta urhoollisille miehille, jotka olivat kalliisti ostaneet kunnian saada päättää omasta kohtalostaan.
Eräs äsken tulleista sisseistä astui esiin ja kehoitti suostumaan vihollisen tarjoukseen. Hän oli tuonut surullisia sanomia lännestä. Kemissä ollut suomalaisten vartijajoukko oli vähän ennen joulua voitettu ja hajoitettu. Rangaistukseksi talonpoikain vastarinnasta ja kun Pohjanmaan lääni ei ollut tehnyt uskollisuuden valaa, oli tullut ankara käsky hävittää koko pohjoinen maakunta Kemistä etelään päin sekä viedä lapset ja nuoriso vankeuteen. Paljon lumen tähden tätä oli vaikea panna toimeen metsäisillä seuduilla, mutta alku oli tehty metsättömässä Limingassa ja sieltä alaspäin Pyhäjoen Yppärinkylään asti. Jatkuva vastarinta saattaisi Kajaanin seudut saman kohtalon alaiseksi. Hän, puhuja, ei pitänyt henkeään suuremmassa arvossa kuin ammuttua etulatinkia, mutta hän ei tahtonut ottaa tuhansien onnettomuutta omalletunnolleen.
— Mikä on majurin ajatus? — kysyi Fieandt Bertelsköldiltä, joka, lääkkeistä ja levosta vähän voimistuneena, oli tullut sotaneuvostoon saapuville.
— Minun ajatukseni — vastasi haavoitettu, — on, että teemme velvollisuutemme. Kuningas on lähettänyt meille semmoiset terveiset, että meidän tulee pitää puoliamme niin kauan kuin voimme, ja jokainen meistä tietää, mitä se merkitsee. Onko meillä ruutia?
— Muutahan meillä ei olekaan, — vastasi Fieandt olkapäitään kohauttaen.
— Niinpä arvelen minä, — sanoi Bertelsköld, — että urhoolliset karoliinit eivät huoli turhiin puheisiin aikaansa haaskata. Me annamme heidän tehdä vielä yhden rynnäkön, suljemme keskimmäisen holvin, ja kun linna on vihollisia täynnä, räjäytämme itsemme ja heidät ilmaan.
— Juuri niin, — vastasi Fieandt kylmästi. — Se on minunkin ajatukseni. Onko vielä ketään, jolla on jotakin lisättävää?
— On, — vastasi rovasti Cajanus. — Linnassa on, paitsi haavoitettuja, enemmän kuin 70 naista ja lasta. Minä ehdotan, että me sitä ennen lähetämme heidät pois linnasta, ei kenraali Tshekinille, vaan eversti Mannsteinille. Minä tunnen hänet, hän on lempeä ja inhimillinen, hän on säästävä heitä. Minä jään linnaan luoksenne; ennenkuin ruutikellari sytytetään, nautimme me Herran leipää ja viiniä.
Syntyi hälinää kokoontuneiden joukossa. — Miksikä lähettäisimme naiset häpeään ja lapset orjuuteen? Ennemmin kuolkoot kaikki meidän kanssamme.
Eeva Rhenfelt oli miehenpukuunsa puettuna pistäytynyt rovastin puhuessa ulos ja toi nyt uusia jäseniä sotaneuvostoon. Ne olivat naisia ja lapsia — näytelmä, jota voi ajatella, mutta ei kuvata! Näiden itkusta nääntyvien, kuihtuneiden viattomien raukkain paljas ilmestyminen saattoi kyynelet noiden jäykkien soturien silmiin. — Antautukaamme! Antautukaamme! — huusivat äidit, koettaen kylmällä povellaan lämmitellä kangistuneita lemmittyjään.
— Pois naiset! pois lapset! Onneton oli se päivä, jolloin sallin heidän turvautua linnaan! — huudahti Fieandt.
Mutta he eivät lähteneet. He tarttuivat kiinni miestensä vaatteihin ja pitkittivät vain tuota sydäntä vihlovaa huutoaan: — Antautukaamme! Antautukaamme! Meitä ei saa lähettää vihollisen luo. Ennemmin tahdomme täällä kuolla teidän kanssanne!
— Pois, pois! — komensi linnan päällikkö samalla tuimalla äänellä, kääntyen itse poispäin, ettei kukaan näkisi petollista kyyneltä hänen silmännurkassaan.
— Kuuletteko vain? kuuletteko? — kiljui eräs äiti vimmoissaan. — Mekö pois! Tiedättekö, minkätähden hän niin sanoo? Sentähden, että hän itse on kahdesti karannut vihollisen käsistä. Hän tietää hyvin kyllä, ettei hänellä itsellään ole mitään armoa odotettavana, ja sentähden tahtoo hän syöstä meidät kaikki turmioon.
Fieandt kalpeni. Tuota hän ei ollut ajatellut. Häntä, nuhteetonta sankaria, syytettäisiin siitä, että hän olisi epätoivoissaan viatonta verta uhrannut. — Mitä sanot sinä mieletön nainen! — huusi hän.
Sanomaton sekasorto syntyi tuossa hälisevässä joukossa. — Ruutia! Ruutia eikä kyyneliä! — kuultiin Bertelsköldin sanovan. Samassa sattuivat hänen silmänsä tuohon hoikkaan, mustatukkaiseen ja kirkassilmäiseen nuorukaiseen. — Mikä on sinun ajatuksesi? — kuiskasi hän hämillään, voimatta kestää noiden armaiden silmien katsetta.
— En pyydä mitään itselleni; enpä edes sinullekaan, kuiskasi Eeva vastaukseksi. — Mutta ajattele näitä onnettomia. Antautuminen viimeisessä hätätilassa ja kunniallisilla ehdoilla ei ole vielä koskaan soturin kunniata tahrannut.
Rovasti Cajanus kuuli nämä sanat. — Minä ehdotan, sanoi hän, — että räjäytämme itsemme ilmaan, ellei meille tarjota parempaa kuin pakkosopimusta. Mutta jos meille luvataan esteetön lähtö, sotilaille heidän aseensa ja muulle väelle yksityinen omaisuutensa, niin antautukaamme.
— Naiset ja papit! — huudahti suuttunut linnanpäällikkö. — Ei kuningas ole antanut minulle Suomen viimeistä linnaa pois lahjoitettavaksi.
— Ruutia! Ruutia! toisti Bertelsköld.
— Hänkin on karannut vihollisen käsistä! — huusi vimmastunut äiti. —
Voi, voi, noita sotaherroja! He tahtovat viedä meidät kaikki muassaan.
Meidän veremme tulkoon heidän päällensä!
— Kuuletko? — kuiskasi nuorukainen Bertelsköldin korvaan.
— Leipää! Leipää! — itkivät lapset, ja heidän pienet huulensa olivat niin siniset vilusta, että hampaat kalisivat.
— Tulkaa, — sanoi Fieandt synkeällä äänellä Bertelsköldille. — En kestä tätä kauemmin. Jättäkäämme sielumme Jumalan huomaan ja räjäyttäkäämme mitä pikimmin itsemme iankaikkisuuteen. Seitsemän tynnyriä ruutia oli tuolla alhaalla. Sekunnissa se on tehty. Tulkaa!
Bertelsköld meni. Mutta jättiläispoika Taneli Cajanus astui heidän tiellensä. — Antakaa minulle sytytin, — kuiskasi hän reippaasti, — niin lupaan, että laukeaa. Mutta ei ennenkuin äitini ja sisareni ovat menneet pois linnasta.
— Uskallatko mukista? — karjaisi suuttunut Fieandt — Pois tieltä, poika!
— En askeltakaan, ennenkuin äitini ja sisareni ovat porttien ulkopuolella! — jatkoi poika samaan ääneen ja salpasi oven kookkaalla ruumiillaan.
Fieandt veti miekkansa. Hänen kätensä oli aina ripeämpi kuin hänen kielensä. Paltamon jättiläinen olisi saanut loppunsa, ellei Bertelsköld olisi pidättänyt kohotettua kättä.
— Tehkäämme hyökkäys eteläisestä portista! — kuiskasi hän. — Se on parempi. Poika päästäköön sill'aikaa naiset ulos pohjoisesta ja pitäköön sitten sanansa ruutikellarista.
— Olkoon menneeksi, — sanoi Fieandt. — Meitä ei ole enää kahtakymmentäkään asekuntoista miestä, mutta meitä on tarpeeksi monta kaatumaan hyvässä seurassa.
Samassa tuli ilmoitus muureilta, että vihollinen läheni tiheinä mustina riveinä jäätä myöten, uudistaakseen rynnäkkönsä itäiseltä puolelta, jossa väsynyt linnanväki ei enää ollut voinut pitää avantoja auki kovassa pakkasessa. Läntiselle puolelle, joka oli Ämmään päin, oli mahdoton paeta; pohjois- ja eteläpuolella juoksi virta kahtena niin vuolaana haarana linnan vähäisen saaren ympäri, että jää ei olisi mitenkään kestänyt suurempaa joukkoa, vaan vienyt sen varmasti vaanivaan hautaan.
Sotaneuvosto hajausi; itsekukin riensi taas paikalleen, mutta uupuvin voimin ja särjetyin sydämin.
Airut tuli ja kysyi viimeisen kerran, tahtoiko linna antautua.
— Tahtoo, — huusi rovasti Cajanus niin kovasti, että kaikki sen kuulivat. — Me antaudumme, mutta vain sillä ehdolla, että saamme esteettömästi lähteä perheinemme, aseinemme ja viedä yksityisen omaisuutemme kanssamme.
— Niin, niin, me antaudumme, — kiljui sama äiti, joka vast'ikään niin pahasti oli purkanut kiukkuaan linnan päällikölle.
Fieandt aikoi juuri antaa jyrkän kieltävän vastauksen, kun Cajanus tarttui häntä käsivarteen ja osoitti erästä vallinsarven nurkkaa. Muuan nainen istui siinä, lapsi rinnoilla; he eivät liikkuneet, eivät enää valittaneet. He olivat kuolleet nälkään ja viluun.
Fieandt antautui.
Vastoin kaikkea luuloa vihollinen suostui ehtoihin. Ei tiedetty Kajaanin linnassa, että jos linna vielä viikon päivät olisi pitänyt puoliansa, olisi vihollisen täytynyt piirityksestä luopua. Niin hirveästi olivat taudit tehneet tuhoa noissa ahtaaseen leiriin sullotuissa joukoissa, että pitempi viipyminen luultavasti olisi tuottanut koko vihollisen armeijalle perikadon. Jos saa uskoa senaikaisia ilmoituksia, oli Kajaanin pieni linna jo maksanut piirittäjille noin 4,000 miestä.
Antautua! Ilkeältä soipi tämä sana soturin korvissa. Ei milloinkaan ole antautumiseen ollut enemmän syytä kuin nyt, ja yhtäkaikki surivat Kajaanin linnan harvat urhoolliset puolustajat sitten kaiken elinaikansa sitä, ettei heille oltu suotu samaa kunniakasta kohtaloa, mikä oli tullut monen muun karoliinilaisen linnan osaksi, jotka kukistuessaan olivat haudanneet tuhansia vihollisiakin alleen.
Levitettiin olkia molempain virranhaarain heikolle jäälle, valettiin vettä olkien päälle, annettiin sen jäätyä ja lujennettiin kuljettava kohta vielä hirsillä ja laudoilla. Tätä hätävaraista siltaa myöten astuivat puolustajat ulos ja piirittäjät sisään. Urhoolliset upseerit vihollisen puolella tuskin uskoivat silmiään, nähdessään tämän vähäisen, ryysyisen, menehtyneen joukon, joka kokonaisen kuukauden päivät oli puolustanut Kajaanin linnaa ja jossa oli kolme ukkoa, naista ja lasta yhtä sotakykyistä miestä kohden. Kenraali Tshekinin suuttumus oli ääretön. Hänen sanotaan heti paikalla tahtoneen hakkauttaa heidät maahan, mutta silloin oli eversti Mannstein irroittanut miekan vyöltään ja vannonut luopuvansa palveluksestaan, jos niin tapahtuisi. Sen ajan historia on täynnä moisia väkivallantekoja; eivät mitkään kansat, eivät ruotsalaiset enemmän kuin suomalaisetkaan aina jaksaneet taistelun vimmasta puhtain käsin erota. Mannsteinin sanat kumminkin tepsivät; useimmat vangit saivat pitää henkensä, mutta vietiin pois ryöstettyinä ja puoleksi alastomina ankarassa pakkasessa. Rovasti Cajanus, jota syytettiin siitä, että hän oli viimeiseen saakka yllyttänyt linnanväkeä vastarintaan vietiin anoppinsa ja lastensa kanssa Turun linnaan,
Haavoitettu Bertelsköld sai Mannsteinin käskystä reen ja vietiin pois muiden muassa. Hänen sivullaan astuivat muiden vankien muassa tuo hoikka nuorukainen, vanha Topias ja jättiläispoika Taneli. Tämä katsahteli tuon tuostakin taaksensa, niin että majuri vihdoin kysyi, oliko hänestä hauskaa nähdä isäinsä linna vihollisten vallassa.